Se aamu, kun aurinko paistaa suoraan sänkyyn, herättää ja pakottaa pomppaamaan sängystä. Ikkunasta näkyy autereinen maisema, valo siivilöityy sumuharson läpi, jää leijailemaan näkymättömän pieniin vesipisaroihin. Saappaat jalkaan, toppatakki niskaan ja kamera kaulaan, laiturille ikuistamaan Saimaata kesäisenä aamuna.
Vastaranta on kadonnun pastellinvärisen usvan taakse, veden tyyni pinta heijastaa taivaan sineä ja sumun hämärtämiä kaisloja. Kosteus tuntuu kasvoissa, kastelee laiturin ja rantakalliot.
2 kommenttia:
Nämä on hienoimpia hetkiä vuodenkierrossa. Harmillisen harvoin vain pääsee ylös niin aikaisin. Eikä oikein uskallakaan nousta, sillä iltapäivästä on pakko sitten nukkua ja loppuilta menee ihan horroksessa unien jälkeen. En osaa niitä kuuluisia kauneusunia laisinkaan - ja se näkyy naamasta :D
Hienoja vangittuja hetkiä kuvissasi!
t. Helga
Oi Helga, olen kovin huonosti ehtinyt tutkimaan tätä postilaatikkoa, joten anteeksi vastaamattomuuteni. En muista kuinka pitkiin kauneusuniin tuo aamuyön valvominen johti, mutta ne ovat kuuluneet tapoihini aina, en vain ymmärrä miksi niitä kauneusuniksi sanotaan, kun on kaksi kertaa päivässä tyynyruttu naamaan painautuneena ja silmät unenpöpperössä.
Mutta kesä on mennyt, hyvää syksyn tuloa sinne Köchel-Verzeichnisin piirikuntaan!
t. lea
Lähetä kommentti