Vauhtia rattaisiin

Vaalien ilmiö oli Paavo Lipposen hiipuneisuus. Ei ääniä, ei lisäarvoa yhteiskunnalliseen keskusteluun, ei oman puolueen tärkeänä pitämien asioiden esillä pitoa, ei edes vahvaa tukea nykyiselle hallitukselle. Nyt sai jännittää sammuuko moottori ennen kuin ehdokas pääsee ajatuksen loppuun. Yhden ainoan hetken havaitsin koneen käyvän täysillä kierroksilla, ja siinä kaatui kuppi ääriliikkeiden ja demokratian halveksijoiden niskaan. Ei että muistaisin toiselle kierrokselle päässeiden sanomisista sitäkään vähää, mutta se ei ollutkaan tavoite, vaan äänten saaminen.

Onnettomasti ovat asiat myös sosiaalidemokraateilla lahden tällä puolen. Göran Perssonin jälkeen Mona Sahlinin piti tuoda puolue takaisin valtaan. Kun hän epäonnistui viime vaaleissa, pelastajaksi löytyi Håkan Juholt. Kun Juholtin taival päättyi jalasmökkityyppiseen skandaaliin, tilalle löytyi metalliliittopomo vailla valtiopäiväkokemusta. Mielettömän hyvä tyyppi tämä Stefan Löfven, ainakin kaikkien puheenjohtajan tehtävästä kieltäytyneiden mielestä.

Valtiopäiväosaamista demareiden johtoon hän ehkä hankkii perustamalla varjohallituksen, johon kuuluisi joukko puolueen johtamiseen kykenemättömiä mutta johtajaansa paremmin asioista perillä olevia puolueprofiileja. Varjohallitus on kätevä, jos ei muutenkaan ole innokas kantamaan vastuuta. Siinä on vain riski, että voittaa vaalit, ja joutuu toteuttamaan ehdotuksiaan tai muuten äänestäjät tuntevat itsensä petetyiksi.

Sosiaalidemokraattien perinteiset kannattajat, siis ne, joilla on vakituinen työsuhde, ovat katoava kansanosa. Moni työssä oleva omakotitaloineen, kesämökkeineen, autoineen ja veneineen mieltää itsensä porvariksi, ja äänestää porvareita. Vuokra-, pätkä-, extra- ja keikkatyöläisten yhä kasvava joukko ei saa sosiaalidemokraattien liittojen jäsenille junailemia etuja, ei ole minimipalkkaa, vähimmäistyöaikaa, työsuhdeturvaa eikä usein edes työttömyysturvaa. Nuorisotyöttömyys on Ruotsissa ehkä vielä suurempi ongelma kuin Suomessa, mutta keveitä, matalapalkkaisia työllistämisen muotoja ei voi noin vain kannattaa, ay-väkeä kun ollaan. Ammattiliittoihin nojaamisen ongelma on, ettei liitoilla ole äänioikeutta, jäsenet taas voivat äänestää miten sattuu. Niin kuin on nähty.

Ääniä ei tule, ellei tee töitä. Sosiaalista mediaa voi käyttää hyväksi ehdokkaiden etsinnässä ja viestin välittämisessä, mutta sitten on haettava kontakteja ihmisiin. Päivystämällä entisestään kasvavassa liikkuvien äänestäjien joukossa on mahdollista kerätä ääniä, ei tarvitse kuin kuunnella. Äänestäjät ovat edelleen yksinkertaisia ja henkilökohtaiset kokemukset ehdokkaista ovat ratkaisevia. Viime kevään eduskuntavaaleissa saa ääneni se, jonka vaalimainos ja samalla äänestysnumero löytyi äänestyskopissa taskusta.

Sauli presidentiksi

Venäjän vaaleista kertova juliste kehottaa valitsemaan tulevaisuuden. Suomen presidentinvaaleissa on myös kysymys valinnasta menneisyyden ja tulevaisuuden välillä. Mikä mahtaa ehdokkaissa olla tulevaa, mikä mennyttä? Vaikuttaa siltä kuin pelottelulla ei olisikaan enää samaa valtaa kuin ennen, ei pelota NATO, ei Venäjä eikä muutkaan surmansuut. No ehkä Euro hieman.

Pitää uskaltaa keskustella asioista. Lippos-Paavon reaktiot, jotka vielä kymmenen vuotta sitten herättivät turvallisuuutta, tuntuvat vain menneen ajan äksyilyltä. Väyrys-Paavon altavastaajuus on alkanut tuntua taas normaalilta, hän sanoo, ja koska hänellä ei ole valtaa, hänen sanomisensa eivät ole niin autoritaarisia, vaan joskus jopa sympaattisia. Niinistö on pätevöitynyt presidentiksi sekä uhmaamalla luonnonvoimia Thaimaassa että Eduskunnan kanslian hulvatonta rahankäyttöä. Ehtisikö Lipponen vielä ennen vaaleja samaistua johonkin altavastaajaan, ja pääsemään niin kansan kanssa samalla aaltopituudelle?

Ruotsista katsottuna vaalit herättävät hyvin vähän intohimoja. Kyllä noista ehdokkaista kuka tahansa meidän hallitsijamme voittaa. Meidän on turha diskuteerata hallitsijan villistä nuoruudesta, puolison kiinnostuksesta plastiikkakirurgiaan tai nuorison heikosta työmoraalista. Sillä ei vain ole mitään merkitystä. Emme äänestä hallitsijaa linnaan edes kerran vuosisadassa, pikku Mäntyniemen isännyydestä kisataan vähän väliä. Alamaisten on turhan päivitellä, että pian kun Victoria on estynyt hoitamasta hallitsijan tehtäviä, hänen tilalleen astuu velipoika tositeeveetähtipuolisoineen.

Presidentin vaalien saama huomio harhauttaa ajattelemaan, että olisi kyse suurestakin vallankäyttäjästä. Mutta oikeastaan tärkeintä tehtävässä on julkisuuden hallinta. Ei saisi turhautua, vaikka valtaa ei ole ja media ottaa epäoleellisia asioita käsittelyyn. Kamerat seuraavat jokaista askelta, yksityiselämää ei ole. Ja nyt kun tarkemmin ajattelee, parhaat edellytykset tehtävän hoitamiseen olisivat Saulilla. Mutta olisiko Adam halukas muuttamaan Mäntyniemeen?

Nevan rannalla

Marraskuisena pakkaspäivänä Vasilinsaaren ranta lainehti morsiuspuvun helmoja, auringonsäteet heijastuivat kultaisista katoista vaikka taivas oli tummien pilvien peittämä. Pietari esitti taas parastaan, vaikka parhaimmillaan se on kesällä tai ehkä maaliskuun auringossa, kun kostea ilma kanavien yllä värjäytyy oranssinpunaiseksi.

Kävelyä Nevan rannoilla, lounas kiinalaiseksi muuttuneessa ennen gruusialaisessa ravintolassa, ikonikirjan hankkiminen aidosta venäläisestä kirjakaupasta. Muistelin vuosia, jolloin kävin Pietarissa monta kertaa vuodessa. Nyt ilmapiiri oli lähempänä neuvostoaikoja kuin vuosikymmen sitten. Jos vaikka Venäjä olikin vapautunut kommunismin alta, se oli myös luovuttanut osan vapaudestaan pois. Aukiot olivat tyhjiä, vaikka vaaleihin oli enää viikko aikaa. Ainoastaan yhtenäisen venäjän vaalimainos Nevan rantakadulla kieli meneillään olevasta vaalikamppailusta.

Sen visiitin perusteella ei pystynyt ennakoimaan tulevien vaalien lopputulosta, kun itse taistelu käytiin taas kerran sosiaalisessa mediassa. Vaikka näkihän niistä vaalipäivän haastatteluista, että ihmiset uskaltautuivat äänestämään valtapuoluetta vastaan. Jopa periferian kotiäänestyksistä tehdyissä uutispätkissä oli vapaiden vaalien tuntua, ja vaalivirkailijat hoitivat tehtävänsä täsmällisesti, mihin ne äänet sitten matkalla joutuivatkin.

Olisi ollut monta paikkaa, mihin mennä. Dostojevskin kotimuseo, Anna Ahmatovan kotimuseo, Aleksanteri Nevskin hautausmaa, Eremitaasi, ja ties mitä kaikkea muuta. Mutta kun Pietari on nähtävyys jo itsessään, jo pelkästään sillankaiteita ihailemalla saa päivän kulumaan.

Uuteen vuoteen

Hyvää vuoden jatkoa kaikille blogiini löytäville! Kiitos myös kaikista mukavista tervehdyksistä joulun aikaan.

Vuosi vaihtui tähtisateen alla, iloisessa seurassa, pikkupakkasessa. Yli vuorokauden sähkökatkolla tehostettu maalaisjoulu sai jatkokseen urbaanin uuden vuoden vastaanoton. Tukholman kaupunkin ilotulitteet ammuttiin suoraan kotiamme kohti proomusta Saltsjön keskeltä. Kohti tulevat isot ilotulitteet olivat vaikuttavia.

Tukholmassa kansa kerääntyy Slussenille vuodenvaihdetta juhlimaan, ja silloin siellä omien ilotulitteiden ampuminen on kielletty ja liikenne on ohjattu muuta kautta. Kaupungilla näkyi muutamia ilotulituksia, mutta ne näyttivät sen verran taidokkailta, että varmaan asialla olivat majoitusliikkeet ja muut ammattilaiset. Me olemme jo Nackan puolella, jonne ilotulituskielto ei ulotu, joten lähistöllä hieman räiskittiin taloyhtiöiden kielloista huolimatta. Täällä on näköjään tullut muodiksi lähetellä ilmaan thailyhtyjä, niitä, joita tsunamin uhrien muistoksi sytytettiin Khao Lakin rannoilla.

Sähkökatkosta minulla ei ole syytä valittaa, kynttilänvalossa leipomani karjalanpiirakat ja lanttusupikkaat onnistuivat paremmin kuin useimmat sähkövalossa tuottamani leivonnaiset. Oli kai helpompi keskittyä, kun mikään viihdelaite ei vienyt huomiota. Hidasta ruokaa, kaikkine vaiheineen prosessi kesti ainakin neljä tuntia, mutta mitä muutakaan sitä olisi puolipimeässä tehnyt. Hirsitalo on muuten parhaimmillaan oikeilla kynttilöillä valaistuna, mutta ei siellä silloin mitään näe. Onneksi on otsalamppu.

Saimaassa riitti vettä, ja vesi oli vapaana. Toista oli edellisenä jouluna, vettä riitti silloinkin mutta jäätä olisi saanut sahata pitkään vettä avannosta saadakseen. Pitkästä sähkökatkosta huolimatta pirtti pysyi lämpimänä, eivätkä edes pakasteet ehtineet sulaa. Meidän järjestelmämme ei siis ole niin haavoittuva, ettemmekö pärjäisi pitempäänkin ilman sähköjä. Selviytymistaitomme joutuvat vielä testiin, taloomme vievä sähkölinja kulkee keskellä äskettäin harvennettua metsää, jossa nytkin on myrskyn kaatamia puita siellä täällä.

11.11.11

Perhe oli saanut vauvan, terveen lapsen dramaattisten vaiheiden jälkeen. Sodan keskeltä paenneina he osasivat arvostaa olosuhteitaan, turvallista ympäristöä ja huonetta vastaanottokeskuksessa. Perheen isä tuli toimistolleni hoitamaan asioita, hän kertoi että olisi mielellään tuonut vauvan nähtäväksi, mutta kun matka oli niin pitkä. Lohduttelin, että meillä Suomessa jotkut sanovat, ettei kastamatonta lasta pidä kuljetella. Siitä päästiinkiin asiaan.

Hän ja hänen vaimonsa ovat kristittyjä, perheen muut lapset on kastettu vauvoina. Nyt heille on sanottu, ettei lasta voi kastaa, koska heillä ei ole oleskelulupaa Suomessa. Puheesta ymmärsin, ettei tälle isälle kaste ole nimenanto- ja kakunsyöntitilaisuus vaan ihan sitä mitä sanassa sanotaan. Aloin selvittää asiaa, koska kirkon käytäntö evätä kaste kristityiltä seurakunnan puuttuessa tuntui väärältä ja syrjivältä.

Keskustelin asiasta rovastin kanssa eräässä sukumme monista kastejuhlista. Hän perusteli kirkon kantaa. Eivät he voi kastaa, koska täytyy olla seurakunta, johon lapsi kirjataan. Samalla hän epäili, että kasteeseen vedoten joku voisi vaatia saada jäädä Suomeen asumaan. En lausunut ääneen epäilyäni, ettei maallisen valtakunnan avaimia noin vain sisäasiainministeriöltä napata. Onneksi lähipiiristä löytyi muunlaisiakin, kirkon järjestyksen kannalta ongelmallisia mutta pastoraalisesti ymmärrettäviä mielipiteitä asiasta. Sinä keväänä virittelin asiaa, ja sitten se unohtui. Kunnes tuli tänään mieleen.

Kirkolliskokous on tämänpäiväisellä päätöksellään mahdollistanut seurakunnan jäsenyyden seurakunnan toiminnassa mukana oleville, joilla ei ole oleskelulupaa Suomessa.

Odessa ja Bosporinsalmen yö

Syksyn etenemisen katkaisi viikon risteily Istanbulista Mustanmeren satamien kautta Kreetalle. Olen ihmetellyt toisten intoa rauhalliseen risteilymatkustamiseen, mutta alan ymmärtää. Kun laiva irtoaa satamasta, nähtävyyksiä ei enää ahnehdita, ei ryntäillä viime hetken ostoksille eikä lähdetä etsimään ravintolaa. Kun on tarpeeksi maailmaa kiertänyt, ei ole suurta seikkailunnälkää, vaan voi iloisesti nauttia karjalanpiirakoita aamiaisella ja arvuutella murteen perusteella mistä päin Suomea kanssamatkustajat ovat.

Matkalla sai nähdä vilahduksia Euroopan kehittyvien demokratioiden satamakaupungeista. Konstanta ja Varna eivät vielä olleet karistaneet yltään kommunistisen ajan varjoa, joka kummallisesti väijyi ihmisten kasvoilla ja katujen varsilla länsimaisista merkkivaatteista ja kauppaketjujen kylteistä huolimatta.

Odessa hurmasi, entisten aikojen loistoa oli tallella, joskin sitä oli myös restauroitu takaisin, ja jos jossain oli rappiota, se ei näkynyt meille. Kaupunki huokui kulttuuria, taidemuseon aarteet ja oopperan ikkunoista kuuluva musiikki vakuuttivat taiteen tasosta. Elokuvan harrastajat tallasivat Potemkinin portaita hartaina. Moni meistä vannoi palaavansa sinne.

Toinen matkan kohokohta oli aamu Bosporin salmella, redillä vuoroaan odottavat laivat, sumu ja auringon kiertyminen Aasian puolelta salmen ylle. Olen yrittänyt nyt muutaman tunnin saada aamuhämäräisiä kuviani näkymään videona, mutta en nyt keksinyt muuta keinoa kuin linkkinä, jonka kautta voi käydä katsomassa millaista siellä oli. Tekijänoikeudelliset kanteet musiikin käyttämisestä voi lähettää kommenttilootaan, mutta en vaan voinut vastustaa kiusausta.

Vihamielisille vesille

Ajateltiin lähteä risteilylle Mustanmeren maisemiin. Monta maata ja kaupunkia yhden viikon aikana, illat ja yöt sujuisivat mukavasti laivassa, ja aamulla olisimme taas uudessa satamassa. Istanbulissa iloiset mattokauppiaat huutelisivat "mita kuulluu" huutojaan meille suomalaisille, ja yhdessä välietapissa Odessassa kansojemme välinen ystävyys olisi taattu, ei ole helppoa olla Suuren Venäjän kainalossa.

Mutta sitten. Mitenköhän Bulgarian ja Romanian rajatarkastajat meihin suhtautuvat? Laivassa on tietysti Suomen lippu perässä liehumassa, että pitkästä matkaa näkyy kuinka me Euroopan integraation sabotoijat lähestymme rantaa. Ei hyvä. Kunnon rajatarkastus, itsehän me suomalaiset sitä halusimme. Kun ollaan niin korruptoituneita niin varmaan olette valmiit maksamaan vähän ylimääräistä, vai mitä? Onneksi olemme EU-kansalaisia, maahan pääsy on yhtä varmaa kuin romanikerjäläisellä.

Bosporin salmen jälkeen pääsemme Kreikan vesille, Aigeijan meri välkkyy ja edessä on rantautuminen Kreetalle. Mielessämme kymmenen vuotta sitten tehdyn edellisen matkan muistot odotamme miellyttäviä kohtaamisia kreikkalaisten kanssa. Ai Suomesta - seuraava asiakas! Vain käteinen kelpaa! Näinä aikoina ei ole helppoa olla suomalainen eikä Ruotsin passia ole tullut hankittua.

Miten harmittomasta tuulipukukansasta väinämöishattuineen ja lypsyhuiveineen tuli Euroopan jarrumies? Vastaus on yksinkertainen. The Finns. Sellaisia ne ovat.