Jouluun kietoutuminen

Joulu tuli taas tänäkin vuonna kuin varkain keskelle reippainta työntekovaihetta. Joulustressi ehtii muuttua matkakuumeeksi ennen joulukuusen karisemista. Onneksi postinkulun ongelmat ovat tänä vuonna yleisesti tiedossa, ei voi kuin toivoa, että korttini ehtivät perille ennen loppiaista.

Blogi taapertaa tasaisen 20 vuosittaisen postauksen vauhdilla eteenpäin. Ensi vuonna blogia on pidetty pyöreät kymmenen vuotta. Tänä aikana en ole poistanut yhtään postausta, en vieläkään suunnittele blogin lopettamista en myöskään odota sen löytymistä. Kiitos teille seitsemän uskollista lukijaa.

Ensi vuonna tulevat taas uudet aiheet, ei voi tietää mikä tulevaisuudessa kirjoituttaa. Kulunut vuosi toi toivoa talouteen ja näytti mihin kansalaisyhteiskunta parhaimmillaan pystyy, valopilkkuja olivat pellet, jo riittää -väki ja Jukurit. Näkymää varjostavat Venäjä, Trump ja kotoiset väkivallanteot.

Euroopan kyky luoda aitoa sisäistä turvallisuutta on koetuksella ääriliikkeiden kiristäessä kaikkien hermoja. Huolenpidon sijasta tarjotaaan kovia otteita. Väärin kohdistettu huolenpito ei ole ongelmamme, sen sijaan kovat otteet harvoin osuvat oikeassa kulmassa kehenkään. Jos ensin välitämme, meillä on myös väylä vaatia.

Berliinin joulumarkkinoilta tuotu glögimuki muistuttaa tänä vuonna millenniumin lisäksi silmittömästä väkivallanteosta. Ruokapöytäämme adventtiajan koristava norjalainen tinakynttelikkö taas palauttaa mieleen Utöjan kauhut. Elämme aikaa, jossa tilastollinen turvallisuus lisääntyy, paljon pystytään ennalta ehkäisemään ja ympärillämme tapahtuu paljon hyviä, turvallisuuttamme lisääviä kohtaamisia. Luottamuksen lisääntyessä sen horjuttaminen vaatii aina rajumpia ja häikäilemättömämpiä keinoja.

Ainakin siksi hetkeksi, kun kuusi on koristeltu ja kynttilät sytytetty, joulupöytä katettu ja joulun rauha laskeutunut pirttiin, on lupa kietoutua  joulutunnelman lämpimään harsoon. Se voi hetkeksi hämärtää jyrkät ääriviivat ja ikävät rosot. Kun vielä joulun valot kohdistuvat kaikkeen kauniiseen,  maailma näyttäytyy hetken pehmeämpänä ja parempana kuin arjen karussa valossa. Nautitaan tästä ainutlaatuisesta joulun ajasta.

Hyvää Joulua!

Kettu juoksi yli...

Järven yli ei vielä ole menemistä, Saimaa on saanut jääpeitteen, mutta sen harmaa pinta ei houkuta vielä kokeilemaan kantavuutta. Toivotan kaikille blogin lukijoille hyvää joulua ja onnellista tulevaa vuotta!

2.12.2012

Joulukaktus valmistautumassa jouluun.

1.12.2012

Joulukuun alun kunniaksi glögi ja pipari Lauttasaaren sillan pielen pienessä pyöreässä kahvilassa. 

Lajityypillistä joulunviettoa

Jouluaamuna punatulkut koristivat rivissä jäänreunaa joella. Kuka lie syöttänyt niille suolaista kinkunrasvaa, kun piti lähteä leikkimään vesilintua juomisen tarpeessa. Ei lainkaan lajityypillistä käyttäytymistä pyrrhula pyrrhulalle, tuttu lintutuntija totesi.

Miten ihmislajin tulisi jouluaan viettää? Onko lajille tunnusomaista vuoden pimeimpään aikaan sulkeutua kotiin perheen ja sukulaisten kesken syömään ja seurustelemaan? Kuuluuko urospuolisen homo sapiensin hankkia pesueelleen joulurituaalien keskiössä oleva kuusi koristamaan kotia, käydä kaupassa tekemässä viimehetken ostoksia ja pukeutua satuhahmoksi? Täysikasvuisten ihmislajin edustajien riitelyä pitkien pyhien aikaan voi yrittää välttää, mutta poikasten nahinoita on mahdoton estää.

Täysin luonnonvastaisesti olemme monena jouluaamuna kaivautuneet sängyistämme ennen seitsemää, ja kiiruhtaneet pitäjän kirkkoon jouluaamun jumalanpalvelukseen. Tuttujen jouluvirsien laulaminen kirkkokuoron vahvistaessa seurakunnan sointia saa kokeilemaan ihmisäänen ulottuvuuksia ja vahvistaa yhteyden tunnetta lajitoverien kanssa. Taidamme kuulua lajimme viimeisiin tällä saralla, muut aamukirkkoon ehtijät ovat lähes järjestään eläkeiässä.

Aamukirkon jälkeen olisi tuntunut luontaisimmalta kotiin päästyä nauttia pari kinkkuvoileipää ja jatkaa aikaisin keskeytyneitä unia. Nyt pakotin itseni kävelyreitille kameran kanssa. Palkinnoksi sain ihailla pakkasessa höyryävää koskea, joutsenia heräämässä sulan reunalla ja niitä janoisia punatulkkuja jäällä.

Pikkujoulun alkukiihdytys

Joulustressiä on nyt jo pieni annos nautittu koulun joulumyyjäisleipomisten ansiosta. Sitä ei vain tunnu riittävän tarpeeksi pitkään, vaan keittiön siivoaminen on tehtävä pelkän velvollisuudentunteen voimalla. Maalla asuessa olisin jo soittanut ja pyytänyt jonkun iltaa istumaan, kun on vielä tuoreita leivonnaisiakin. Viimeistään sitten kun vieras istahtaa pöytään ainakin se pöytä olisi puhdas ja järjestyksessä. Sosiaalinen kenttämme ei vain ole täällä kaupungissa niin kehittynyt, että voisi noin vain pyytää ketään, puhumattakaan että kukaan spontaanisti parin tunnin varoajalla tulisi kylään.

Viime vuonna kävimme ystävien kanssa syömässä ruotsalaisen joulupöydän antimia perinteikkäässä ravintolassa Djurgårdenissa. Alkuun nautittiin glögiä, sitten kalapöydän antimia ja erilaisia leikkeleitä, lämpimänä ruokana oli possua, haudutettua punakaalia, janssonin kiusausta, lipeäkalaa, ja kaikkea mahdollista mitä perinteiseen ruotsalaiseen joulupöytään kuuluu lihapullia unohtamatta. Minulle paras osio oli jälkiruokapöytä kaikkine käsintehtyine makeisineen, jotka oli valmistettu juuri niin kuin 1960-luvun keittokirjan ohjeissa neuvottiin.

Elämyksenä ruotsalainen joulupöytä oli kokemisen arvoinen, ja monet nuoruuteeni kantautuneet kulttuuriset vaikutteet täältä lahden takaa saivat selityksensä. Hieman Fanny ja Aleksanderia, keittokirjan sivuja, kartanon fiiniä joulunviettoa. Mitään suurta himoa suolaa, sokeria ja rasvaa jo kerta-annoksina hengenvaarallisia määriä sisältävien herkkujen ääreen en kuitenkaan tunne, paljon enemmän kaipaan lanttulaatikkoa. Makuaisti kun kehittyy ympäristön mukaan, ja jouluruuatkin ovat enemmän muistelua kuin maistelua.

Edit hetkeä myöhemmin. Koululainen, jonka luokkakassan kartuttamiseksi kaikki talkooleipominen tapahtui, ryhtyikin siivoamaan keittiötä. Tässä sitä vain surffaillaan, ja samalla ihaillaan keittiön siistiytymistä.