Unelmatalon etsijöille

En ole vieläkään lakannut lukemasta rakennusblogeja, vaikka talo on ollut valmis jo ainakin vuoden - erästä iäisyysprojektia lukuunottamatta - ja lopputarkastuskin on tehty. Eihän se aina helppoa ollut, mutta nyt meillä on aivan meille itsellemme rakennettu talo. Siitä ei siis tullut aivan sellainen kuin suunnittelimme, koska omien visioiden siirtäminen toisten ihmisten päähän on vaativaa ja joskus mahdotonta. Omien ajatusten toteutumattomuus harmittaa hieman, mutta toteutuneet unelmat suorastaan riemastuttavat.

Yksi toteutumaton, mutta asia jonka vielä korjaan, on ranskalaisen parvekkeen ovi. Sen piti olla lasia lattiaan asti. Rakennusvaiheessa saimme nauttia koko oven kokoisesta maisemasta, kun ikkunafirman tuoma ulompi ovi ei alkuun sopinut paikalleen. Mutta nyt meillä on juuri oikeanlainen kokolasinen ovi sisäpuolella, ja ulkopuolella tuo kuusiruutuinen alhaalta umpinainen ovi. Siis aivan eripariset ovet, jotka vielä aukeavat huonosti. Kyllä, reklamoitu on, mutta kun ikkunantoimittaja ei ymmärrä ongelmaa olevan. Ja nuo ikkunoiden ruutuhärpäkkeet putoilevat ikkunoita pestessä, taidan pian irrottaa ne kaikki.

Parasta meillä on ehkä niin sanottu mutahuone, amerikkalaisittain mud room, ruotsalaisittain groventre. Tilaan on suora reitti ulkoa, kynnyksen edessä kurasyöppö ja vieressä teräsallas, johon saa heittää sisääntullessaan märät hanskat ja jossa pestään kompostiämpäri.  Yksi kokonainen seinä on säilytystilaa. Hyllyillä on piennikkarointivälineitä, koreissa vaatteitta, henkareissa pilkkihaalarit ja niiden alla saappaita, lenkkareita tossuja ja sukkia. Onpa pieni työskentelytasokin saatu sovellettua irtohyllyistä. Toinen nurkkaus on pyykinpesulle ja siitä on käynti saunaan ja vaatehuoneeseen. Laajensimme muta- eli kodinhoitohuonettamme vielä rakennusvaiheessa, tilaa on noin 10 m2, mutta ei edelleenkään yhtään liikaa. Tietenkään se ei ole koskaan järjestyksessä,  mutta olemme aika hyvin pystyneet rajoittamaan epäjärjestyksen juuri siihen huoneeseen.  Mutahuoneen epäjärjestyksen vuoksi meillä on usein viihtyisää ja siistiä muualla, ja siksi se on parasta talossamme.

Tai ei, kaikkein parasta on keittiö. Siellä mahtuu monta kokkia työskentelemään samanaikaisesti, koskaan ei lopu laskutila kesken, tavarat löytyvät helposti. Erityisen ihastunut olen kahteen vesipisteeseen, vihannekset pestään omassa paikassa, astiat toisaalla. Jätteitä varten on neljä eri osastoa keittiön kaapistoissa ja lisäksi kori poltettaville roskille. Ruokailutilan ikkunasta avautuu kaunis peltomaisema, täytyy vain huolehtia ettei katse pysähdy maisemoimista odottavaan suodatuskenttään etualalla.

Moni miettii  tälläkin hetkellä rakentamaan ryhtymistä. Jos sen unelman toteuttaminen on mahdollista, miksi sitä ei tekisi?

ps. Blogiini tullaan  edelleen verrattain usein etsimään unelmataloa.

Syö reilusti

Jos en ennenkään ole osannut suhtautua ruokaan, sen alkuperään ja laatuun välinpitämättömästi, viime viikkoina asiaan on täytynyt perehtyä myös työn puolesta. Opetustehtävässäni saan jo neljättä syksyä seurata, kuinka poikkitieteellinen opiskelijaryhmä perehtyy jonkun toimialan yritysvastuukysymyksiin ja järjestää teeman ympärille tapahtuman. Tänä vuonna teemana on ruoan maataloustuotanto, ja erilaiset reilun kaupan ja muut ympäristömerkit, joiden perusteella me kuluttajat suuntaamme kohti vastuullisia valintoja.

Olen ennenkin kokenut kuluttajavallan käsitteen kummalliseksi möhkäleeksi, joka koskee päähäni enemmän kuin matematiikka. Jos meillä on vaihtoehtona tavallinen tuote ja reilun kaupan tuote, mitä aiheutan valitsemalla jomman kumman? Jos valitsen tavallisen tuotteen, tarkoittaako se sitä, että viis veisaan kuinka eläimet ovat kärsineet, luontoa saastutettu ja lapset raataneet? Jos taas valitsen reilun kaupan tuotteen, olenko mukana hyvässä vai vain vähemmän pahassa? Ja annanko samalla luvan siihen, että muut tuotteet saavat olla epäreiluja? Olisiko vastuullisempaa olla aktiivinen kuluttaja, joka vaatii kaikilta tuotteilta korkeaa eettistä tasoa?

Eilen MTK tempaisi jakamalla lihaa tuottajahintaan. Monta kertaa viime viikkojen aikoina, kuin myös edellisten kurssien aikana, puhe on kääntynyt tuotteiden hinnanmuodostukseen. Intiassa pippurikauppiaat peittävät liinalla kätensä ja sanelevat hinnat sormillaan katseilta piilossa, niin torihinta jää ostajan ja myyjän väliseksi salaisuudeksi. Kuinka maataloustuotteen, oli se sitten kaakaopapu tai possunkyljys, hinta määräytyy? Tuotteen epäeettisyyttä perustellaan usein tuotteesta saatavalla hinnalla, ei ole varaa parempaan palkkaan työntekijöille tai vähäisempään ympäristön kuormitukseen, koska kuluttajat haluavat ostaa halvalla. Eilisellä tempauksella kuitenkin haluttiin kiinnittää huomiota siihen, että loppujen lopuksi tuottajan saama osuus hinnasta on pieni. Voisiko tulonjakoa toimitusketjun sisällä muuttaa?

En aio lopettaa reilun kaupan tuotteiden ostamista, vaikka mieltäni kirveleekin se ajatus, että myös ja etenkin niiden hinnasta suurin osa menee väliportaalle. Kun kurottelen kalliita reilun kaupan tuotteita ylähyllyltä, usein alemmalla hyllyllä on myytävänä  tarjoushintaan tavaraa, jonka reiluus ei kiinnosta kauppaa eikä kuluttajaa.  Kuluttaja voi käyttää valtaansa vain ottamalla selvää ja vaatimalla tietoa tuotteesta, mutta helppoa se ei ole. Moni ruokaa myyvä yritys ei edes tiedä tuotteittensa alkuperää, minkä hinnan alkutuottaja on saanut ja minkälaisissa oloissa raaka-aine on kasvatettu.

Eikö tämä lopu?

Aikaisemmin olen kirjoittanut kaivostoiminnan ympäristöriskeistä postauksessa, joka käsitteli Anglogold-Ashantin kultakaivoksia Ghanassa. Sen jälkeen ei ole tarvinnut olla kummoinenkaan pahanilmanlintu ennustaakseen kaivosteollisuuden ympäristöriskien toteutumista myös Suomessa. Viestiä ympäristöriskeistä ovat kuuluttaneet monet ruohonjuuritason toimijat esimerkiksi Kainuun  kyläyhdistyksissä ja löytyypä blogeissakin ansiokkaita näkemyksiä aiheesta.

Mielenkiintoinen avaus vuoden alussa tuli omistajaohjauksesta vastaavalta ministeri Heidi Hautalalta, joka pelkäsi Lapista tulevan Pohjolan Kongon ja vaati valtiota omistamaan kaivoksia ja niin lisäämään vaikutusvaltaansa. Mutta kun valtio-omistajuus ei merkitse sitä, että valtio ohjaisi. Päinvastoin valtio nimenomaan välttää ohjailemasta omistamiaan yrityksiä, ja joskus jopa ylpeilee sillä. Suomen Kuvalehden selvityksen mukaan valtio on omistajana on ujo vallankäyttäjä. Yleensä isot omistajat ajavat oman edustajansa yhtiön hallitukseen, valtio ei sitä tee.

Valtio omistaa Talvivaaran osakkeita Solidiumin kautta, joten nyt käsissä olevaa ympäristökatastrofia ei pitäisi olla olemassa omistajaohjauksesta vastaavan ministerin logiikan mukaan. Olisiko tilanne toinen, jos valtio olisi omistajana käyttänyt vahvemmin valtaansa Talvivaarassa?

Suomessa on edelleen vallalla usko, että yhteiskuntavastuun välttely tuottaa osakkeenomistajille enemmän voittoa kuin siitä huolehtiminen. Osakeyhtiölaki ei vaadi maksimoimaan voittoa eikä hankkimaan sitä keinoilla millä hyvänsä, ainoastaan toteaa että yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin.  Silti tuolla pykälällä usein puolustellaan huonoa vastuunkantoa yhtiön asioiden hoidossa aina valtion ylimpiä virkamiehiä myöten. Harvemmin siteerattu on hieman myöhemmin samasta laista löytyvä pykälä yhtiön johdon huolellisuusvelvollisuudesta.

Ympäristöministeri Ville Niinistö valitteli, että ympäristöasioissa Suomessa ammutaan viestintuoja sen sijaan että ryhdyttäisiin töihin. Jarrumiehet ovat vallalla ympäristöasioissa. Miksi mikään muuttuisi, kun valtion etua sen omistamissa yrityksissä ajavat ihmiset, joita ympäristövaikutukset eivät kiinnosta ja joiden bisnekset kärsivät yhteiskuntavastuun kantamisesta? Jos halutaan muutosta valtio-omistajuuden kautta, valtion omistajana täytyy muuttua.Onko se edes mahdollista, kun valta on keskittynyt jarrumiehille?  Yhden edustajan nimeäminen yrityksen hallitukseen ei takaa muutosta valtionyhtiöissäkään, jos muu yhtiön johto ajaa lyhytnäköistä voittojen maksimointia eikä näe toiminnan riskejä.

Kun valtio-omisteinen yritys hakee lupaa riskialttiiseen toimintaan, voi jopa käydä niin, että kuvitellaan riskienhallinnan olevan paremmin hoidossa kuin täysin yksityisessä omistuksessa tai jopa ulkomaisessa omistuksessa olevissa yhtiöissä. Tosiasiassa valtio-omistajuus kuitenkin useammin merkitsee sitä, että omistajavaltaa käyttäviä omistajia on vähemmän kuin muissa yhtiöissä, kun valtio varoo vaikutusvaltansa käyttämistä. Kun sitten vielä valtio sekä omistaa että valvoo samaa yhtiötä, pitäisi kaikin keinoin varmistaa, että valvova lupaviranomainen on riippumaton.

Viime viikolla katsomani uutislähetys, jossa samalla kerrottiin Talvivaaran kuulumiset, elinkeinoministerin viimeisin siirto ja erään väitöskirjan viimeisimmät käänteet oli kuin kuumeisen painajaisuni. Tiedättehän sellaisen jossa likainen vesi tulvii, maisema on autio, ihmiset ovat kasvottomia, yrität herätä, mutta ei, uni jatkuu, ehkä vähän toisenlaisena, ja vihdoin hikisenä herätessäsi mietit miten aivot voivatkin koostaa tuollaisen filmin.

Valion mainos marraskuussa

Seurasimme huvittuneina Streamin keskustelua Valion mainoksesta. Miten olikin väärin kuvattu maitotilojen todellisuutta, ei se tuollaista voi olla! Että lehmillä olisi nimi, aurinko paistaisi, Saimaan vesi välkkyisi puiden välistä pellon takana ja kiviaitakin olisi jätetty paikalleen.

Altistumme tuolle harhaanjohtavalle mielikuvalle maidontuotannosta tuon tuosta Suomen kotimme maisemissa. Mainoksessa oleva Heinikkalan tila on kanavan toisella puolella, mutta sama maitoauto kiertää myös meidän kylämme tankit tyhjentämässä. Ruokapöydän ääressä katsomme ikkunasta naapurin pellolla laiduntavia hiehoja. Olen soittanut naapurin isännän iltayöstä tarkistamaan aitauksiaan, kun kotiin ajaessani maantiellä autoni edessä hölkytteli nautakarjaa. Toinen naapurin isäntä on soittanut minulle pahoitellakseen, kuinka aina niin kiltisti isäntää seuraavat hiehot ottivatkin äkkiä suunnan pihamaallemme.

Iltalenkeillä lokakuun hämärässä illassa kiertelemme pieniä tilusteitä. Ensin metsää, sitten peltoja ja lopulta maalaistalon pihapiiri. Navetassa on valot ja lypsykone käynnistyy.  Jatkamme matkaa, sama toistuu, paitsi lypsykone on jo käynnissä.

Mutta ei kaikki niin aurinkoista ole. Sama isäntä, jonka hiehot karkasivat apilanurmellemme, kertoo laittavansa ennen joulua lypsykarjan pois. Edellisenä kesänä kuulimme saman uutisen toiselta naapuriltamme. Omalta kotitilaltani lehmät ovat lähteneet karja-autoon jo pian kaksi vuosikymmentä sitten. Muistan kuinka surkeaa oli, kun vasikoita kuoli tai lehmät sairastuivat, ja miten tarkkaa työtä maidon laadun ylläpito on. Oma lukunsa oli roudan nostamien kivien kerääminen keväisin pellosta.

Suurin havaitsemani muutos kuluneen kolmenkymmenen vuoden aikana maaseudun elämässä ei ole siinä kuinka lehmiä hoidetaan ja maataloutta harjoitetaan. Ihmettelen toki miksi pellolla pitää nykyisin olla kolme traktoria samaan aikaan, ja jokainen on isompi kuin se yksi millä isäni teki oman talon töiden lisäksi paljon töitä myös vieraille.  Kun olin lapsi ei susia eikä karhuja ollut kuin  saduissa, Bambejakin näkyi vain kirjan sivuilla. En ole koskaan ennen pelännyt pimeässä liikkumista, metsäkauriit ovat kauniita, mutta tietoisuus siitä, että seudulla liikkuu myös susia ja karhuja lisää oman jännitysmomenttinsa iltalenkkeilyyn. Mieluummin kuuntelisin turvallista lypsykoneen surinaa  kuin pelkäisin rasahteluja metsässä.