lauantai 22. lokakuuta 2016

Lasikaton lävistäjä

Ihmenainen on valittu YK:n kunnialähettilääksi edistämään yhtä kestävän kehityksen komponenttia, naisten ja tyttöjen oikeuksien ja sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumista.  Hyviä päämääriä joiden toteuttaminen edellyttää päättäväisyyttä ja tekoja.

Ihmenainen on käsittääkseni suoran toiminnan kannattaja toisin kuin YK, joka välttää tekemästä mitään ennen kuin on liian myöhäistä tehdä mitään. Moni maailman kriisi on saatu täydelliseen solmuun odottamalla YK:n tekevän jotain tietoisena siitä, ettei YK ole kykenevä tekemään mitään. Ihmenainen ei moista jahkailua katselisi sivusta.

YK ei yleensä yllätä. Se työllistää hyvin itseään laatimalla raportteja tekemisistään ja tekemättä jättämisistään  ja analysoimalla laatimiaan raportteja,  pahoittelemalla ja kannustamalla. Nyt osa YK:n henkilökuntaa on vaatinut työnantajaansa uudelleenharkitsemaan ihmenaisen  valintaa hyväntahdon lähettilääksi. Miten ne ovat uskaltaneet?


https://thanley.files.wordpress.com/2010/12/wwtied2.jpg

Ihmenainen jatkaa nyt Nalle Puhin ja Angry Birdsien viitoittamalla tiellä, kyse on kaupallisesta yhteistyöstä, jossa YK saa rahallista tukea ja viihdeteollisuus antaa omaisuutensa maailmanjärjestön käyttöön, ja saa samalla hyvää mainetta.

Ihmenaisen suurin ongelma YK:n palveluksessa on, että hän vaikuttaa monokulttuuriselta amerikkalaiselta sarjakuvahahmolta, jonka tähtilippushortseja ei hyvällä katsottaisi Kabulin kaduilla. Rekrytoidaanko järjestön rauhanlähettilääksi Pecos Bill, jos tämä meno jatkuu? Voisiko kehitys johtaa tavanomaisten ja kaikkien muidenkin aseiden riisuntaan, kun YK palkkaa kaksi lassotaituria?

Ei ole helppoa olla rekrytoimassa väkeä YK:hon. Olen tullut siihen käsitykseen, että viran saadakseen täytyy olla poikkeuksellisilla kyvyillä varustettu henkilö. Ei siis ihme, jos sarjakuvasankari on lopulta ainut, joka täyttää kriteerit. Ainakin, jos pitäisi palkata nainen.

Itse asiassa en tuntisi koko ihmenaista, ellei vaatekaapissani olisi Amerikan tuliaiseksi saatu Wonderwoman-paita. Lapseni pitivät sitä nolona.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Sijaistoimintoja ja keskeneräisyyttä

Keskeneräisten töiden ikeen alla katse ulottuu usein vain siihen tekeillä olevaan sarkaan. Samalla mieltä painavat ne kaikki muut tehtävät, jotka odottavat vuoroaan. Rasittavasti mieleen nousee kysymys olenko muistanut kaiken mitä pitää tehdä. Silloin muistaa ainakin sen kaikkein ikävimmän työn, jota ei edes usko koskaan tekevänsä, ei ainakaan muuten kuin pakolla. Ei ehkä ole lukemani oppikirjan mukaista, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että tiettyjä asioita ei kannatakaan tehdä kuin viime tipassa. Veroilmoitus on sellainen.

Keväällä konttorini seinälle ruuvattiin fläppitaulu. Se odotti jonkin aikaa tyhjänä, kunnes muistin käydä ostamassa sopivat tussit. Taululle nostin mieleni päältä merkittävimmät huomiotani vaativat projektit. Huomenna saan pyyhkiä taulun melkein tyhjäksi ja aloittaa uuden to do -listan.

Lista ei tee töitäni, mutta se vapauttaa ajatuksia ja energiaa, kun ei tarvitse kannatella mielessään koko keskeneräisten töiden kuormaa. Mitä isompia projekteja tekee, sitä paremmin on siedettävä keskeneräisyyttä. Tehtävät on osattava järjestää systeemiin, joka auttaa pysymään hereillä oikeaan aikaan, siis silloin kun jotain tapahtuu tai pitäisi tapahtua.

Siivous on mielenkiintoinen toiminto, joka usein ainakin naisten keskuudessa kilpailee sen oikean tekemisen kanssa. Joku ei pysty keskittymään, jos kämppä on sekaisin ja pölykoirat vilistävät sängyn alla. Toisia taas siivous houkuttaa, koska se oikea tekeminen aiheuttaa liikaa ahdistusta. Siivoushan on aina sallittua ja suotavaa naisihmiselle, silloinkin kun se oikeasti on sijaistoiminto jollekin tähdellisemmälle.

Jos haluaa sen ison urakkansa joskus valmiiksi, on vain priorisoitava tekemisensä. Vaikka saisi kuinka paljon aikaiseksi muilla alueilla, koti pysyisi siistinä ja sukkia valmistuisi, blogikirjoituksiakin syntyisi, niin ei auta, on tehtävä sitä mitä pitää tehdä.

Joskus on myös hyvä katsoa ympärilleen ja huomata, että asioilla on kuitenkin tapana valmistua. Jos aikoinaan olisimme tienneet mitä talon rakennuttaminen pitää sisällään, olisimme varmaan ymmärtäneet luopua ajatuksesta. Vieläkin pihamaamme tuntuu ikuiselta työmaa-alueelta, odotamme sähkömiehen paluuta. Ensi keväänä tulee kymmenen vuotta siitä, kun tulimme ensimmäistä kertaa tälle paikalle. Tuskin huomasimme horsmapeltoa, joka on nyt pihamaamme.

Rakennusalalle siirtyminen on kovasti rentouttanut mieltäni. Alan logiikan mukaan asiat eivät tule valmiiksi määräpäivänä, vaan silloin kun tulevat. Onneksi sentään messurakentajamme projektinhallintataidot olivat täydellisen kunnossa.

lauantai 15. lokakuuta 2016

Minitavoite

Löysin edellisten postausten käsittelemästä kirjasta Dancing with Deadlines jo heti alkumetreillä yhden varsin käyttökelpoisen välineen määräaikojen saavuttamiseen. Asettamalla minitavoitteen ja unohtamalla hetkeksi sen suuren tavoitteen voi saada projektin helpommin liikkeelle.

Tyhjän paperin kammon nykyaikainen nimi lienee tiedoston avaamisen kammo. Kun pääsee tekstiin käsiksi, projekti lähtee kulkemaan pysähtyäkseen sitten kyllästymispisteeseen, josta taas on houkuteltava itsensä eteenpäin. Kun tekstiä ei tule, voi kehitellä aikaisempaa tekstiä tai vaikka vain merkitä hakusanoja, kunhan prosessi vain on vauhdissa.

Lenkkeilyä harrastavalle sopiva minitavoite voi olla kävely postilaatikolle. Komeron siivousta suunnittelevalle yhden hyllyn tyhjentäminen voi olla riittävä askel saada itsensä järjestelymoodiin. Matkalaskun tekeminen on jo vaiheessa, kun kuitit ja liput ovat kasassa.

Projektien hallinnassa ajan jakaminen on taidetta. Liian pitkät prosessit johtavat helposti ajantuhlaukseen, lyhyempi projektin läpimenoaika tekee meistä tehokkaita. Joskus kiireellä ja viime tipassa toteutettu projekti saavuttaa melkein saman tason kuin hallitusti ja ajan kanssa toteutettu tehtävä, aikaa vain kulunut puolta vähemmän.

Yllä oleva kuva muistuttaa yhdestä minitavoitteesta. Pyöräretken ehdottomasti vaativin vaihe on pyörävaraston oven avaaminen. Kun se on suoritettu, ihan heti ei kannata takaisin kääntyä matkaan päästyään.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Palkintoja hakemaan


Edellisessä postauksessa alkanut Pitäisi tehdä -teema jatkuu, ihan senkin takia, että kirja vaatii kertomaan muillekin, mitä on lukiessaan oppinut.

Ei ettenkö ole aikaansaaanut asioita elämässäni. Tälläkin hetkellä koen tekeväni merkityksellistä työtä edistäessäni kasvuhakuisen yrityksen markkinointia ja vientiponnistuksia. Sisäisesti motivoituvana ihmisenä en ole kovinkaan palkintohakuinen, päinvastoin teen monia asioita vastustuksesta huolimatta. Silloin palkitsemisesta haaveileminen on turhaa ajanhukkaa.

Sisäisesti motivoituvan pitäisi silti osata jakaa itselleen bonuksia osatavoitteiden saavuttamisesta. Olin siis oikeilla jäljillä edellisessä postauksessa, matka Pietariin viikon venäjänkurssille olisi juuri oikeanlainen palkinto minulle, siitä huolimatta, ettei se muista ympärillä olevista ihmisistä kuulosta ollenkaan houkuttelevalta.

Palkinnon ja tehtävän yhdistäminen on oiva kikka, jota kirja tarjoaa. Pietarissa kävellään kanaalien rantoja, nautitaan musiikista ja taiteesta ja unohdetaan kotityöt. Tai lähdetään kaukaisempaan residenssiin tekemään työtä, nautitaan illalla auringonlaskuista ja polskitaan aamulla merivedessä. Muu aika tahkotaan urakkaa valmiiksi.

Koska olen antanut itselleni luvan pettymysten ehkäisemiseksi jättää residenssipaikat ja apurahat hakematta, realistisempaa on kehitellä pieniä arjen palkintoja. Palkintojen keksiminen itselleen on vaikeaa, jos ei osaa löytää palkitsevia asioita arkisesta ympäristöstään. Niiden pitäisi olla edullisia, helposti nautittavia ja energiaa tuottavia - ja ennen kaikkea sellaisia, että ne ovat saajalleen motivoivia.

Parhainta olisi, jos pystyisi virittämään itsensä flow-tilaan. Silloin sisäinen motivaatio kirittää työtä, eikä pienten palkintojen saaminen ole tarpeellista. Työ itsessään palkitsee. Saisikohan kirjasta vinkkejä, mistä flow syntyy?

lauantai 8. lokakuuta 2016

Pitäisi tehdä


Kolme sisarta on tuon ylläolevan talokolmikon kutsumanimi, kolme samanlaista taloa eri värisinä. Pietarin matkoja olen tänäänkin selaillut, vaikka aikaa tuolle Nevan kaunottarelle ei valitettavasti löydy kalenterista.

Eilen kirjakaupasta löysin kirjan nimeltä Tanssii määräaikojen kanssa, lykkäämisen psykologia, takakannessa asia on ilmaistu sanoin "Pitäisi tehdä". Olen monien pitäisi tehdä -asioiden loukussa, pitäisi kirjoittaa kirjasta uusi tarkistettu painos, pitäisi hakea äitivainajan viimeiset tavarat asunnosta, pitäisi tehdä kovasti töitä ja pitäisi huolehtia läheisistä, kodista ja ehkä vielä omasta terveydestään. Mutta saan ajan hyvin kulumaan tekemättä mitään noista edellisistä.

Kirjan mukaan en ole ainoa. Nykyinen elämäntyyli houkuttaa hankkimaan itselleen nopeita palkintoja. Internetissä on helposti saatavilla pieniä elämyksiä, kuten matkojen suunnittelua, joiden pariin impulsiivisesti ohjaudumme, jotkut helpommin kuin toiset.

Pitäisi opetella katsomaan tavoitteitaan positiivisesta näkökulmasta, alentaa kynnystä aloittamiseen, paloitella urakoita sopiviin palasiin, nähdä miten tavoitteen saavuttaminen muuttaa elämää. Mutta jos tavoitteen saavuttaminen ei tuo muuta muutosta kuin sen, että homma on tehty?  Onko riittävä palkinto huomata, että tuokin velvollisuus on täytetty?

Tavoitteiden jakaminen pieniksi herkullisiksi suupaloiksi, joiden pureskelu käy vaivattomasti, on siis yksi resepti saada asioita aikaiseksi. Niitä voi myös ilmaista asiaan käytetyn panostuksen eikä saavutuksen kautta. Tätä kikkaa olenkin harrastanut elämäni aikana, olen käynyt kuntosalilla kymmenen kertaa kuukaudessa, kirjoittanut kaksi tuntia päivässä, ja siivonnut viisitoista minuuttia kerrallaan.

Vielä pitäisi siis luvata itselleen sopiva palkinto, jolla motivoisi itseään tekemään työt, jotka ovat osalleni langenneet. Olisikohan se paluu Pietariin opiskelemaan venäjää ja lukemaan perintönä tulleet venäläiset klassikot?  Liian kaukana oleva palkinto ei motivoi riittävästi. Jos siis palkitsisi itseään jo välitavoitteen saavuttamisesta?

Olen kirjan alkupuolella, ja nyt huomaan, että yhden työn tekeminen ei useinkaan tuota palkintoa, vaan mahdollistaa vain siirtymisen seuraavaan vielä tylsempään hommaan. Toivottavasti kirjan loppuun lukeminen palkitsee minut tiedolla, miten seuraavan työn aiheuttamaa kannustetta vitkutella edellisen urakan loppuun saattamista voi lieventää.


Lähdössä

Grenoble syyskuussa Nyt ei vaan ehdi kirjoittaa, Tai ehtii kyllä, to do -listoja ja tekstiviestejä. Ei ehdi ajatella, vaikka päässä sur...