Kolme sisarta on tuon ylläolevan talokolmikon kutsumanimi, kolme samanlaista taloa eri värisinä. Pietarin matkoja olen tänäänkin selaillut, vaikka aikaa tuolle Nevan kaunottarelle ei valitettavasti löydy kalenterista.
Eilen kirjakaupasta löysin kirjan nimeltä Tanssii määräaikojen kanssa, lykkäämisen psykologia, takakannessa asia on ilmaistu sanoin "Pitäisi tehdä". Olen monien pitäisi tehdä -asioiden loukussa, pitäisi kirjoittaa kirjasta uusi tarkistettu painos, pitäisi hakea äitivainajan viimeiset tavarat asunnosta, pitäisi tehdä kovasti töitä ja pitäisi huolehtia läheisistä, kodista ja ehkä vielä omasta terveydestään. Mutta saan ajan hyvin kulumaan tekemättä mitään noista edellisistä.
Kirjan mukaan en ole ainoa. Nykyinen elämäntyyli houkuttaa hankkimaan itselleen nopeita palkintoja. Internetissä on helposti saatavilla pieniä elämyksiä, kuten matkojen suunnittelua, joiden pariin impulsiivisesti ohjaudumme, jotkut helpommin kuin toiset.
Pitäisi opetella katsomaan tavoitteitaan positiivisesta näkökulmasta, alentaa kynnystä aloittamiseen, paloitella urakoita sopiviin palasiin, nähdä miten tavoitteen saavuttaminen muuttaa elämää. Mutta jos tavoitteen saavuttaminen ei tuo muuta muutosta kuin sen, että homma on tehty? Onko riittävä palkinto huomata, että tuokin velvollisuus on täytetty?
Tavoitteiden jakaminen pieniksi herkullisiksi suupaloiksi, joiden pureskelu käy vaivattomasti, on siis yksi resepti saada asioita aikaiseksi. Niitä voi myös ilmaista asiaan käytetyn panostuksen eikä saavutuksen kautta. Tätä kikkaa olenkin harrastanut elämäni aikana, olen käynyt kuntosalilla kymmenen kertaa kuukaudessa, kirjoittanut kaksi tuntia päivässä, ja siivonnut viisitoista minuuttia kerrallaan.
Vielä pitäisi siis luvata itselleen sopiva palkinto, jolla motivoisi itseään tekemään työt, jotka ovat osalleni langenneet. Olisikohan se paluu Pietariin opiskelemaan venäjää ja lukemaan perintönä tulleet venäläiset klassikot? Liian kaukana oleva palkinto ei motivoi riittävästi. Jos siis palkitsisi itseään jo välitavoitteen saavuttamisesta?
Olen kirjan alkupuolella, ja nyt huomaan, että yhden työn tekeminen ei useinkaan tuota palkintoa, vaan mahdollistaa vain siirtymisen seuraavaan vielä tylsempään hommaan. Toivottavasti kirjan loppuun lukeminen palkitsee minut tiedolla, miten seuraavan työn aiheuttamaa kannustetta vitkutella edellisen urakan loppuun saattamista voi lieventää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti