Niin joulu joutui

Henkisesti jouluun valmistautumiseni jatkui sunnuntaina. Tukholman suomalaisessa kirkossa laulettiin kauneimpia joululauluja. Edellisenä vuonna emme arvanneet tilaisuuden suosiota ja käännyimme takaisin, kun kirkon oven avattuamme emme olisi mahtuneet ovensuun tukkivien ihmisten ohi. Tänä vuonna kirkko oli puolillaan jo puolta tuntia ennen alkua, ja täyttyi taas viimeistä paikkaa myöten hyvissä ajoin ennen ensimmäisten sävelten kajahtamista.

Seurakunta lauloi koko sydämestään. Koulun laulukuoron rivilaulajien ääniä oli vahvistamassa varmaan useampiakin musiikin ammattilaisia, jotka hekin heittäytyivät yhteislauluun ja muistojen sävelten tunnelmiin. Sylvian joululaulu soi haikean sointuvana, joulukirkkoon helkyteltiin vilkkaasti, lopulta Maa on niin kaunis kaikui kirkossa. Musiikin lomassa kuunneltiin Oiva Paloheimon ja Yrjö Jylhän tunnelmiltaan täysin erilaisia runoja ja saatiin tietoa Suomen suosituimpien joululaulujen historiasta.

Slottsbackenia alaspain kävellessäni ja Hotelli Grandin jouluvalojen loistaessa Norrströmin toisella puolella taas mietin, miten ihmeessä täältä voi koskaan muuttaa pois. Siirtolaisyhteisöt ovat ulkopuolisten sisäpiirejä, joissa koetaan sellaista isänmaanrakkautta ja kaipuuta kotiin, mikä ei ole mahdollista oman maan rajojen sisäpuolella. Ihmettelin aikoinaan nuorena Saksassa, kuinka vuolaasti suomalaisrouvat alkoivat kyynelehtiä, kun juhannusjuhlissa aloitettiin laulaa "Kotimaani ompi Suomi". Ajattelin, etten ikinä halua tuohon tilanteeseen elämässäni. Mistäpä silloin olisi tiennyt moisia nostalgiaa kumpuvia tunnelokeroita olevan olemassakaan, silloin omassa elämässä oli suunta vielä niin selvä.

Huomenna päästään osalliseksi ruotsinsuomalaisten joulumatkustustraditiosta. Lahjoja pursuvia Volvoja ja muita kunnon autoja ajetaan laivan uumeniin, tax freessä mietitään viinejä joulupöytään ja ostetaan vielä viime hetken suklaita, lapset parveilevat pitkin laivan käytäviä. Pikkujoulumatkustajia ei enää näy ja aamulla ajetaan Helsingistä ulos ensin jonossa kaupungin läpi, ja sitten tiet erkanevat jossain kohtaa matkaa. Laivalla suomalainen siirtolaisuus Ruotsiin tiivistyy hetkeksi hajotakseen taas pieniksi tarinoiksi pitkin maata.

Isämeitää arameaksi iranilaisten kanssa

Eilinen Lucia juhla aloitti, tänä iltana jatkoin Lucia-neidon muistamista Klara-kirkossa. Olin luvannut mentoroitavalleni opiskelijalle, että tapaamme tällä viikolla. Tuntui, että yhteiset puheenaiheet oli koluttu loppuun vähäksi aikaa, joten voisimme hakea tuntumaa ihmisoikeusasioihin osallistumalla iranilaisten naisten tueksi järjestettyyn tilaisuuteen. Samalla valmistaisimme itseämme joulun tunnelmaan. Olimme sopineet treffit Åhlensille, missä ihmisiä rynni jouluostoksilla muovikasseja kahmalokaupalla käsissään. Pujahdimme ostoskadun hälinästä kirkkoon, jonne oli kokoontunut oikeasti sekalainen seurakunta rukoilemaan iranilaisten naisten puolesta.

Iranilaista rumpumusiikkia, iranilainen mies kertoo vankilassa näkemästään naisen kidutuksesta, lisää musiikkia, kaksi mielipiteidensä vuoksi vuosikausia vankilassa ollutta naista kertoo kokemuksistaan, puheita, Isä meidän-rukous aramean kielellä duettona lausuttuna, maallista musiikkia, flyygelillä itseään säestää Ola S, hienoääninen ja taitava laulaja. Mietin kaiken vakavan lomassa voisiko hän olla nyt paita päällä ja tukka kammattuna se Euroviisujen semiheterorokkari. Ehkä ei kuitenkaan tai jos sittenkin, jään miettimään. Herran siunaus ja lopuksi iranilais-ruotsalainen musiikki-improvisaatio. Kulttuurit, kielet, uskonnot ja musiikit - kaikki niin erilaisia ja yhteensopivia kun vain sovitetaan.

Tilaisuuden jälkeen glögeillä keskustelen kappalaisen kanssa, hän kertoo miten kansainvälisesti seurakunnassa toimitaan ja kuinka usein kirkko on toiminut turvapaikkana, mutta hänkin myöntää jännittäneensä tätä tilaisuutta. Illan hengellisyys ja eri maita, kansallisuuksia ja uskontoja edustavien ihmisten kesken vallinnut rauhallinen yhteisyyden tunne näytti yllättäneen hänetkin. Seuralaiseni tuntui saaneen lähes shokeeraavan annoksen ihmisoikeustietoutta ja kansainvälisyyttä. Hän jäi miettimään miten tällaisen illan jälkeen voi pitää tärkeänä jouluostoksilla ravaamista. Minulle jouluostokset ovat edelleen tärkeitä, mutta pelottavasti näyttää siltä, että viime hetkellä ne taas ostetaan.

Edit 15.12. Olen seuraavana aamuna edelleen hämmennyksissä tilaisuudesta. Se oli niin radikaali. En olisi uskonut olevan mahdollista, että kristilliseen kirkkoon kokoonnutaan tuolla kokoonpanolla puhumaan asiaa Iranista. Tilaisuudessa ei saanut valokuvata, ja tuntui, että ainakin kirkon etuosassa olevat kaikki tulivat henkilökohtaisen kutsun perusteella, niin kuin mekin. Ehkä jossain ovensuussa joku Iranin valtion edustaja istui tarkkailemassa tilannetta, mutta miten fundamentalistisen islamilaisvaltion edustaja voisi tulla kirkkoon? Kummallista miten jokin niin pieni ja yksityinen tilaisuus voi ylittää useita rajoja.

Lucia - valon tuoja

Aamu omistettiin Santa Lucialle, syrakusalaiselle neidolle, joka koki marttyyrikuoleman, mutta joka vieläkin tuo valoa vuoden pimeimpään yöhön. Traditio ei ole kovin vanha, ensimmäinen Luciakulkue on järjestetty viime vuosisadan alussa. Muuten on vuoden pimeintä yötä juhlittu syöden ja juoden jo ainakin keskiajalta lähtien. Niin meilläkin ilta omistettiin pullan leipomiselle. Yhtä vahvasti kuin tuo kynttelikkö päässään laulava neitonen kuuluvat joulukuun 13. päivään pullat, lussekatter.

Ruotsalaiseen Lucia-viisujen sikermään kuuluu sen alunperin italialaisesta kaupungista kertovan laulun Santa Lucian lisäksi tilanteen mukaan vaihtuvia muita lauluja, joiden sanat ja sävelet vaihtelevat alueittain. Staffansvisaninissa kerrotaan tarinaa Staffanista, nimi vastannee ensimmäistä marttyyria. Sen mukaan Staffan oli tallirenki, joka ratsasti hevosella kertomaan Herodekselle, että Jeesus on syntynyt. Kun Herodes ei asiaa uskonut, hänen lautasellaan ollut paistettu kukko virkosi laulamaan asian vahvistukseksi.

Traditiot eivät ole kuolemassa, varmaan tiernapojat nähdään ensi viikolla, toivottavasti. Enää ei ole aivan yhtä herkkää joulujuhlissa kuin aikoinaan lapsosen esittäessä pyyheliina päässään Josefia, mutta osaavat ne olla ysiluokkalaisten poikien möreät miehenäänetkin niin liikuttavia. Eikö se niin ole, että tosiäiti itkee koulun juhlissa vaikka oma lapsi esittäisi kiveä siellä kedolla?

Vierailu

Lapsi tuli käymään ja täytti koko kodin. Veljekset puhelevat tietokoneen ääressä, nahistelevat, katsovat televisiota ja jutellaan. Isoveljen muutto Suomeen toissakesänä oli iso muutos elämäämme, onneksi näitä pieniä paluita menneeseen aina silloin tällöin järjestyy.

Opiskelijatyttöjen oikut

Tuo sairaalan näköinen rakennus on paikka, jossa oikeustiedettä opiskellaan Tukholman yliopistossa. Kotikatsomo näytti näytti minisarjan, kertomuksen Helsingin yliopistossa lakia lukevista tytöistä, joiden opiskelu ei oikein suju, ylitetään rajat ja otetaan arveluttavat keinot käyttöön. Pitihän se katsoa.

Kertakaikkisen epäuskottava juttu. Ensimmäisessä jaksossa kesti 45 minuuttia, ennen kuin oltiin ensimmäistä kertaa lukusalissa. Oikeustieteen opiskelu on tauotonta lukusalissa istumista, meni huonosti tai hyvin. Toiseksi, opettajanviran saaminen ei ainakaan takavuosina ollut mahdollista siinä iässä, että olisi enää opiskelijatyttöjä kiinnostanut. Minun mielestäni ne proffat ja muut luennoitsijat olivat aivan kamalan vanhoja, ainakin 40-vuotiaita.

Mutta likkojen asuminen kimppakämpässä herätti hauskoja muistoja. Niin kuin sen, kun kämppikseni kanssa sovittelimme toistemme vaatteita, aina piti sovittaa mitä toinen oli ommellut, neulonut tai ostanut. Peiliä meillä ei ollut, joten tilasimme hissin kuudenteen kerrokseen, toinen piti hissin ovea auki ja toinen sovitteli. Vieläkin tavatessamme käymme esittelemme toisillemme viimeisimmät vaateostokset, mutta emme enää sovittele, vaikka kokovartalopeilit löytyisivät ihan omasta takaa.

Välillä epäilytti, että juoni on totta, eihän tuollaista kukaan keksisi. Vaan kun tapaa nykyajan opiskelijoita, tuntuu että he ovat paljon päämäärätietoisempia kuin me silloin nuorina, jolloin tosiaan joiltain saattoi jäädä fuksivuosi päälle. Muka nykyajan todellisuutta kuvastaa ehkä asetelma miesprofessorit ja naisopiskelijat, 1980-luvulla opiskelijoista oli vielä puolet miehiä, ja professoreista kaikki paitsi yksi. Eivätkä siellä ainankaan silloin tytöt viihtyneet, kunhan päästin papereiden kanssa tutkintovankeudesta ulos. Mielenkiintoinen työ on onneksi hyvittänyt opiskelun tylsyyden.

Pikkujoulun alkukiihdytys

Joulustressiä on nyt jo pieni annos nautittu koulun joulumyyjäisleipomisten ansiosta. Sitä ei vain tunnu riittävän tarpeeksi pitkään, vaan keittiön siivoaminen on tehtävä pelkän velvollisuudentunteen voimalla. Maalla asuessa olisin jo soittanut ja pyytänyt jonkun iltaa istumaan, kun on vielä tuoreita leivonnaisiakin. Viimeistään sitten kun vieras istahtaa pöytään ainakin se pöytä olisi puhdas ja järjestyksessä. Sosiaalinen kenttämme ei vain ole täällä kaupungissa niin kehittynyt, että voisi noin vain pyytää ketään, puhumattakaan että kukaan spontaanisti parin tunnin varoajalla tulisi kylään.

Viime vuonna kävimme ystävien kanssa syömässä ruotsalaisen joulupöydän antimia perinteikkäässä ravintolassa Djurgårdenissa. Alkuun nautittiin glögiä, sitten kalapöydän antimia ja erilaisia leikkeleitä, lämpimänä ruokana oli possua, haudutettua punakaalia, janssonin kiusausta, lipeäkalaa, ja kaikkea mahdollista mitä perinteiseen ruotsalaiseen joulupöytään kuuluu lihapullia unohtamatta. Minulle paras osio oli jälkiruokapöytä kaikkine käsintehtyine makeisineen, jotka oli valmistettu juuri niin kuin 1960-luvun keittokirjan ohjeissa neuvottiin.

Elämyksenä ruotsalainen joulupöytä oli kokemisen arvoinen, ja monet nuoruuteeni kantautuneet kulttuuriset vaikutteet täältä lahden takaa saivat selityksensä. Hieman Fanny ja Aleksanderia, keittokirjan sivuja, kartanon fiiniä joulunviettoa. Mitään suurta himoa suolaa, sokeria ja rasvaa jo kerta-annoksina hengenvaarallisia määriä sisältävien herkkujen ääreen en kuitenkaan tunne, paljon enemmän kaipaan lanttulaatikkoa. Makuaisti kun kehittyy ympäristön mukaan, ja jouluruuatkin ovat enemmän muistelua kuin maistelua.

Edit hetkeä myöhemmin. Koululainen, jonka luokkakassan kartuttamiseksi kaikki talkooleipominen tapahtui, ryhtyikin siivoamaan keittiötä. Tässä sitä vain surffaillaan, ja samalla ihaillaan keittiön siistiytymistä.