Viimeistä päivää tietosuojaton, GDPR tulee!

Nyt on ollut ihan hurjaa hulinaa sähköpostilaatikossa. Kaikki aika menee firmojen tietosuojakäytäntöjen lukemiseen. Enkä todellakaan aio suostua mihinkään enkä ilmoittaa, että jatkakaa rauhassa uutiskirjeiden lähettämistä.

Olen itse asiassa käynyt KPMG:n tietosuojakoulutuksen. Koulutusta oli kestänyt melkein tunnin ajan, ennen kuin uskalsin kysyä, mikä on se GDPR, josta asiantuntija puhuu. Koulutuskutsussakin oli ollut GPDR. Sitten minulle tyhmälle kerrottiin, että kyseessä on General Data Protection Regulation.

Nyt kaduttaa, etten kysynyt mikä se hänelle palkkaa maksava KPMG on. Onneksi Wikipedialla on vastaus: Klynveld Peat Marwick Goerdeler.   Ehkä tuon nimihirviön palveluksessa ollessaan sisäistää, ettei kaikilla kirjainyhdisteillä ole mitään järjellistä sisältöä eikä niitä kannata avata tietämättömille. Savolaisten pienyrittäjien luulisi olevan vähiten kiinnostuneita vaikeista kirjainyhdisteistä, vaikka olisivatkin arvokkaan päivänsä sellaiselle uhranneet.

Koulutus oli hyvä ja riittävä paketti monelle mukana olleelle. Yhtään terveydenhoidon alan tai muuta arkaluontoista tietoa käsittelevää yritystä ei ollut paikalla. Paikalliset teollisuusyritykset ja rakennusliikkeet eivät kuulu riskiyrityksiin tietosuojan kannalta. Tähänkin asti työntekijöiden tietoja on pitänyt käsitellä asianmukaisesti, asiakasrekisterit ovat välttämättömiä eikä ole odotettavissa, että tietosuojapyyntöjä olisi tulossa. Tietosuojaselosteen tekemällä pääsee jo pitkälle, jos on tähänkin asti noudattanut lakia.

Isoin argumentti tietosuoja-asetuksen käyttöönottoon liittyvien palvelujen myymiseksi on ollut sakkouhka. Isoja lukuja ne ovat, 20 miljoonaa euroa tai neljä prosenttia liikevaihdosta. Mutta kunnon sakot saadakseen pitää olla Facebookin kaltainen holtittomasti ihmisten tietoja jakava megapulju. Jos ei ole suuria riskejä ja selvittää itselleen, mitä tietoja firmalla on ja miten niitä säilytetään ja käsitellään, voi nukkua yönsä niin hyvin kuin yrittäjä yleensä voi nukkua. Työsuojelusuunnitelmat kuntoon ennen GDPR:ää, sanoisin.

Kokonaan toinen tarina ovat henkilötietoja työkseen käsittelevät markkinoijat, media-alan yritykset ja terveydenhuollon toimijat. Pelkona on, että saamme nyt kaikenlaisia ilmoituksia, joihin suhtaudumme välinpitämättömästi niin kuin minä, ja samalla tulemme antaneeksi luvan  henkilötietojemme holtittomaan siirtelyyn ja myymiseen.

Omat yöuneni menivät kun luin Bonnierin tietosuojaselvityksen. Minusta kerätään koko ajan tietoa, sitä lähetellään Intiaan ja Vietnamiin, ja markkinointia kohdistetaan kerätyn datan perusteella. Voidakseni kieltää moisen toiminnan minun pitää täyttää hankala lomake, hakea siihen erinäinen määrä dataa, kuten lehden tilausnumero, ja pyytää erikseen tietojen käytön kieltämistä.

Nyt tekisi mieli lähettää tietosuojapyyntö. Laittakaapa minulle lista kaikista tiedoista, jotka olette minusta keränneet tähän asti. Vai pitäisikö vain antaa laajat valtuudet ja syöttää mahdollisimman paljon tietoa itsestään, että alkaisi saada oikein kohdennettua markkinointia?

Paras GDPR-kirje tuli juuri äsken, naapurin kylpyläosasto ilmoitti, että tämä on nyt viimeinen kirje, jonka meiltä saat, jos et suostu ehtoihimme. Mutta jos taas suostut ehtoihimme, saat juuri sinulle kohdistettua markkinointia, koska tunnemme sinut niin hyvin. Jos vastaat kyllä, saat myös seuraavalla kerralla hoitoihin tullessasi pienen erityishemmottelun. Miten tällaisesta kieltäydytään?

Lahjomattomien maa

Lahjusrikos toteutuu, jos virkamiehelle annetaan, tarjotaan tai luvataan rahaa tai muuta etuutta tarkoituksena vaikuttaa hänen virkatoimiinsa. Törkeäksi teon tekee, jos etuus on arvoltaan huomattava, siitä aiheutuu huomattavaa vahinkoa tai pyritään saamaan virkamies toimimaan velvollisuuksien vastaisesti.

Samoin on rikos, jos virkamies pyytää tai muuten on aloitteellinen saadaksekseen tai ottaa vastaan joko passiivisesti tai aktiivisesti edun, jolla vaikutetaan hänen virkatoimiensa hoitoon. Jos menettely heikentää luottamusta tasapuolisuuteen viranhoidossa, on silloinkin toimittu lakia vastaan.

Miksi tällaista tylsää pykäläluentaa?  Emmekö voisi ihailla Suomen asemaa  Transparency Internationalin listoilla maana, jossa korruptio on lähes vähäisintä koko maailmassa?  Suomessa  korruptiorikoksia ei tutkita, niistä ei syytetä eikä tuomita. Se ei todista, etteikö niitä tapahtuisi. Entä jos olemme unohtaneet, mitä korruptio on?

Kun ei ole pitkään aikaan käyttänyt viikatetta, se on tylsynyt ja ruostunut. Lahjontaa pitää torjua aktiivisesti, jotta työkalut säilyvät terävinä. En muista, että minun aikanani yliopistossa olisi opetettu mitään korruptiorikoksista. En muista ratkaisseeni yhtään oikeustapausta, jossa olisi ollut kyse lahjusrikoksesta. Siihen aikaan rikosoikeuden oppikirjana käytetty Brynolf Honkasalon kirjoittama opus askarteli aivan muunlaisten tekojen parissa. Korruption torjuminen Suomessa on kuin minun kesäinen niittoharrastukseni, tylsällä viikatteella isoimpia tuhjoja matalaksi.

Ei ihme, että juuri minun ikäpolven ammattikuntaa istuu syytettyjen penkillä vakuuttamassa, että enhän minä ole tehnyt mitään. Brutaali korruptio, jossa lahjusrahaa siirrellään seteleinä tuomareille ja poliiseille, on se perinteinen korruption kuva. Mutta entä jos verkostokorruption lonkerot murentavat päätöksenteon tasoa ja hallinnon tehokkuutta?

Korruptiorikoksen toteutuminen voi tapahtua passiivisesti. Joku tarjoaa, sinä et kieltäydy. Pelkkä etuuden tarjoaminen on myös rikos, jos tarkoituksena on vaikuttaa viran hoitoon.

Täällä Ruotsissa MOT:in sisarohjelma Uppdrag Granskning näytti viime syksynä ohjelma Haaparannan Barents Centeristä. Siinä kunnan puolesta hankinnasta neuvotteleva virkamies samanaikaisesti neuvotteli siirtymisestä toisen neuvotteluosapuolen palkkalistoille.  Lehtitietojen mukaan hän meni jopa niin pitkälle, että auttoi voittavan tarjouksen laadinnassa. Asia on ollut tutkittavana poliisilla, syytteitä ei tietojeni mukaan ole nostettu.

Tarina Barents Centeristä avasi minulle uuden näkökulman korruptioon ja verkostoihin julkisen vallan liepeillä. Miten helppo ihmisiin on vaikuttaa! Etenkin sellaisiin ihmisiin, jotka kuvittelevat olevansa erityisen taitavia, hyviä ja mukavia. Suosion nälkä eksyttää helposti hakemaan suosiota myös niiltä, jotka osaavaat manipuloida.

Suomen kielestä ei löydy vastinetta sanalle integriteetti, joka ominaisuutena auttaa vastustamaan epäasiallisia vaikuttamisyrityksiä. Se tarkoittaa rehellisyyttä ja vakaata henkilökohtaista moraalia, koskemattomuutta ja lahjomattomuutta. Integriteetti edellyttää kykyä kriittiseen  ajatteluun, joka taas ei ole yleistä kriittisyyttä kaikkea kohtaan, vaan kykyä punnita sekä omien että toisten ihmisten ajatusten ja tekojen taustalla olevia vaikuttimia.

Oman integriteetin varjelu on osa ammattitaitoa. Joskus se edellyttää uhrauksia. Et voi pitää yhteyttä joihinkin työssä tavattuihin mukaviin ihmisiin vapaa-ajalla. Et voi ottaa vastaan lahjoja etkä lähteä mukavalle matkalle. Et voi keskustella tietyistä asioista ilman että paikalla ovat kaikki, joita asia koskee. Pidät huolen, ettei sinulle kerrota asioita, jotka eivät korviisi kuulu. Pidät huolen, ettet kerro etkä indikoi muutenkaan asioita, joita toisen ei kuulu saada tietää sinulta. Pidät huolen, että tiedät asiat, jotka sinun tarvitsee tietää. Pidät itsesi kurissa, koska myös siitä sinulle maksetaan palkkaa.

Vaihtoehtoinen nykyisyys

Muistan sen FB-postauksen. Amerikan ystävä, vaihto-oppilas 1970-luvulta sen ensimmäiseksi julkaisi. #metoo. Ei milloin, missä ja kuka, mutta #metoo. Peukutin.

Sitten niitä alkoi tulla, mikään ei yllättänyt. Muistan Elina Knihtilän ilmeen, kun Pamela Tola vieressä lausui ensin etäännyttävästi, että hän ei ole varsinaisesti joutunut seksuaalisen häirinnän kohteeksi, mutta rajoja on ylitetty. Et ole tosissas-ilmeen selitys tulikin sitten ryminällä Louhimies-kohuna muutama kuukausi myöhemmin.

Mutta mitä Ruotsin Akatemia tekisi nyt, jos naiset eivät olisi puhuneet, jos Dagens Nyheter ei olisi kirjoittanut? Kaikkea sitä samaa kuin viime vuonnakin. Sanakirjaan lisättäisiin uudissanoja, mutta ei #metoota. Kulttuuriklubilla pidettäisiin iloisia iltoja. Pariisin ja muutama muu huoneisto olisi kovassa käytössä. Nobelin kirjallisuuspalkinnon tämän vuotiset ehdokkaat olisivat tiedossa ja akatemian jäsenet avustajineen vetäytyisivät kesäksi lueskelemaan laatukirjallisuutta.

Kunnianhimoiset nuoret naiset pitäisivät edelleen selvyytenä, että setämiesten suosioon pääsemiseksi on oltava yhteistyöhaluinen. Mitä yhteistyö pitää sisällään, siitä päättää setämies. Yhteistyöhaluttomat tai muuten vain pieniä vinkkejä ymmärtämättömät urakierrosta syöksykierteeseen joutuneet ihmettelisivät edelleen, mitä tein väärin. Naisten uhraamista sietäneet, sallineet, tukeneet tai muuten vain hiljaisina todistaneet vaikenisivat edelleen. Uhrit kuvittelisivat olevansa poikkeustapauksia.

Mitä nyt tapahtuu sellaista, mikä ei olisi ollut mahdollista ilman #metoo kohua? Olen aistivinani kummaa kuohuntaa organisaatioissa, joissa kuormasta syöminen on ollut sallittua. Politiikan alfaurokset ovat hämmennyksissä. Akatemian tavoin vahvasti sisäsiittoiset organisaatiot repeilevät. Erityisen pahalta näyttää vapaan maailmassa johdossa. Myös Suomen poliittinen johto on saman taudin kourissa, mutta tilanne on edennyt niin pitkälle, että jäljelle ovat jääneet vain alfaurokset ja heidän uskolliset lakeijansa.

Politiikassa on pitkään näkynyt asetelma setämiehet ja nuoret naiset. Eduskunnan mimmiliiga on ikäkausisarja, josta joutuu säälittä ulos nelikymppisenä, ainakin jos yrittää käyttää valtaa.  Siksi meillä on paljon teräviä naisia töissä ajatuspajoissa ja viestintätoimistoissa. Siksi moni ahkera ja kuuliainen on edelleen eduskunnassa levittämässä mattoa miehille, vaikka itse voisi tehdä ja sanoa asiat paremmin kuin tuettavansa. Keitä tyttö kahvia.

Naiset, jotka ottavat valtaa ja paikkansa ilman setämiesten tukea, joutuvat helposti vihan kohteiksi ja saavat osakseen henkilökohtaisuuksiin meneviä hyökkäyksiä. Tiukan paikan tullen omat liukenevat selustasta, veljeys ja valtapiirit voittavat puolueuskollisuuden.  Valtapeliä tosissaan pelaava saa varautua vastustukseen kaikista suunnista, sekä omilta että vierailta. Myös toiset naiset hyökkäävät valtaa tavoittelevia naisia kohtaan, kyse ei ole sukupuolesta vaan vallasta.

Ruotsin akatemia on pienuudessaan ja näkyvyydessään hyvä oppikirjatapaus #metoo-prosessin kulusta. Organisaatio yrittää muuttaa tilannetta, mutta ei pysty nousemaan perusolettamustilasta hoitamaan perustehtäväänsä. Ne jotka eivät voi liittyä perusolettamustilaan, jättävät organisaation. Jäljelle jää harhainen ja taantunut ydinryhmä, jonka patologiat ohjaavat organisaatiota. Mukana saattaa olla vielä muutama hiljainen todistaja, heillä ei ole yleensä taipumusta nähdä omaa osuuttaan patologiassa, hehän eivät tee mitään. Heidän pitäisi rakentaa uudet toimintatavat. Tynkäorganisaation pitäisi alkaa kasvaa uusiin juuriin, ja karsia mädät oksat pois.

Onko Suomen politiikka siinä tilassa, että jäljellä on vain organisaation kieroutunein osa muutamalla tukihenkilöllä täydennettynä?  Ruotsin akatemian ajoi karille organisaation ulkopuolinen henkilö, joka oli onnistunut saamaan otteen koko organisaatiosta.  Suomessa puolueita johtavat salkkumiehet, joita ei ole vaaleilla valittu.  Tilataksissa ansiottomasti istuvat tuskin jättäytyvät vapaaehtoisesti kyydistä, tarvitaan järeitä otteita. Jos kasvoton tilataksiporukka pudotetaan kyydistä, pitää myös tutkia heidän tekonsa ja korjata yhteiskunnan rakenteisiin syntyneet vauriot. Uusia ihmisiä tarvitaan, mutta he eivät saisi enää kannatella kuolleita valtarakenteita, vaan purkaa vanhat vääristymät ja rakentaa uutta.

Muuan YK-järjestö haki äskettäin takaisin riveihinsä naisia, jotka ovat jättäytyneet pois palkkalistoilta viime vuosien aikana. Onnistuisiko politiikka saamaan ajatuspajaväen takaisin taisteluun, jos pyytäisi? Kenen pitäisi ensin lähteä politiikasta, että he suostuisivat tulemaan takaisin?

Ministerinpaikkoja jaetaan niille, jotka pitävät salkkumiehille tilataksin ovea auki. Media on tukenut näkymätöntä valtaa jättämällä kertomatta siitä.  Hiljaiset todistajat päivystävät vallan liepeillä, jos joku muru putoaisi itselle. Heitä en palkkaisi järjestelmää korjaamaan. Tosin politiikan tila voisi olla vielä huonompi, jos heitä ei olisi. Mutta niin kauan kuin hiljaiset todistajat eivät ryhdy itsenäisiksi toimijoiksi ja irtisanoudu vallan väärinkäytöstä, vallan kierouttamat tukeutuvat heihin ja käyttävät heidän valtaansa.

Uskonasioista on puhuttava

Politiikka ja uskonto ovat yllättävän lähellä toisiaan. Joissain maissa kuten Libanonissa poliittiset tehtävät on jaettu uskontojen mukaan. Suomessakin voisi olla viisi valtapuoluetta, perusluterilaiset, lestadiolaiset, ortodoksit, muslimit, uskonnottomat ja muutama muu pieni merkityksettömämpi uskonnollinen ryhmä. Nyt meillä on moniuskontopuoluejärjestelmä, jossa liikutaan oikeisto-vasemmistoakselilla.

Nykyisten puolueiden sijoittaminen oikeistoon tai vasemmistoon on joskus vaikeaa, puhumattakaan sen arvaaminen, kuuluuko tärkeä poliittinen kysymys jommankumman laidan intresseihin. Onko limuviinojen salliminen ruokakaupassa vasemmiston vai oikeiston edun mukaista? Onko yritystukien jakamisen edistäminen oikeistolaisuutta? Armokuoleman sallimisessa ollaan täysin uskomusjärjestelmän mukaan suunnistavia, kuoleman edistäminen vaatii selkeän suhteen yläkertaan, mieluiten ei mahdollisimman väljän.

Tänään näin tutkimustuloksia koetun huolestuneisuuden ja poliittisen näkemyksen välisestä suhteesta. Ruotsissa sverigedemokraatit ja vasemmistopuoluet edustavat kahta vastakkaista laitaa. Ne asiat, joista he ovat vähiten huolissaan, ovat samoja. Sen sijaan asiat, joista jompikumpi joukkue on eniten huolissaan, ovat vastakkaisia. Kuitenkin molemmat puolueet yrittävät kehittää samaa maata, he lukevat samoja tilastoja ja luottavat samoihin asioihin.

Suomessa on vallalla uskomus, ettei Suomessa ole korruptiota. Samoin uskotaan, että verorahojen syöttäminen yritystukena yrityksille aktivoi niitä. Työttömien kohdalla tukien taas uskotaan passivoivan ja laiskistuttavan. Terveydenhoidon uskotaan parantuvan, kun saadaan se yksityisen voitontavoittelun piiriin

Moni uskonyhteisöjen auktoriteetteja kunnioittava harras uskovainen katsoo olevansa kykenevä johtamaan muita ja huolehtimaan yhteisistä asioista. Terve epäily ei kuulu politiikkaan, siksi se on niin epäuskottavaa. Yhden rivin lauseilla ei voi kuvata monimutkaisia syy-seurausmekanismeja, silti niitä viljellään. Usein politiikkaa seuratessaan jää miettimään, miten tuokin kouluja käynyt on saatu uskomaan, että hän todella tietää mistä puhuu. Melkein yhtä usein tulee tunne, että tuo ei itsekään usko tarinaansa, mutta luottaa äänestäjien auktoriteettiuskoon.

Tänään huomasin parikin uutista, jossa vallitsevia uskomuksia puolustettiin raivolla vaan ei tiedolla. Olikohan syynä eilinen sananvapauden päivä? Media harvoin kyseenalaistaa uskomuksia mielipiteiden takana. Sananvapautta vaalivassa maassa ansaitsisimme parempaa kuin median, joka vallanpitäjille kuuliaisesti toistaa mitä pöhköimpiä oletuksia selvittämättä, tukeeko mikään tutkimustieto mielipiteen takana olevaa oletusta.

Ruotsin vaalivuonna johtava päivälehti on ottanut tehtäväkseen faktatiedon keräämisen ja esilläpitämisen keskustelun pohjaksi. Silti mielipiteet jakautuvat, toisella laidalla pelätään maahanmuuttoa, vastakkainen puoli on eniten huolissaan ulkomaalaisvastaisuudesta. Sen sijaan kumpikin taho oli vain vähän huolestunut Ruotsin kansantalouden tilasta.

Venäjällä ollaan huolestuneita Venäjään  kohdistuvista ulkovaltojen hyökkäyksistä. Ne jotka kyseenalaistavat uskomukset ja viholliskuvat, vaiennetaan. Vallalla on myös vahva uskomus, että vallanpitäjien valheellisten uskomusten kyseenalaistaminen on vaarallisempaa kuin niihin sopeutuminen ja siitä johtuvat seuraukset. Itse taas uskon, että vallanpitäjien uskomusten kyseenalaistaminen on välttämätöntä demokratian säilymiselle.

Vallattomien vallankumous

Lauman koossa pitäminen on johtajan tärkeimpiä taitoja. Kun lauma repeää, se väistämättä johtaa riipaiseviin hylkäämisen ja hylätyksi tulemisen tunteisiin. Kun on joskus kuvitellut olevansa osa joukkoa, mutta ei pysty toimimaan ryhmän jäsenenä. Ristiriita oman persoonan ja ryhmän välillä on liian iso. Laumasta lähtijä vie mennessään palan historiaa, rikkoo yhteenkuuluvuuden ja häiritsee ryhmän tunnelmaa.

Politiikka on näkyviksi pyrkivien ihmisten laji. Jos näkyvyyttä ei saa omiensa joukosta, on vaihdettava ryhmää tai perustettava oma. Viime viikolla julkistettiin nuorten kanssa yhteistyössä tehty tutkimus, jonka mukaan viidesosa yläasteikäisistä nuorista kokee, ettei heitä nähdä. Näiden nuorten lisäksi myös muutama poliitikko on pettyneenä huomannut, ettei heitäkään nähdä. Onneksi media on vastannut näkymisen tarpeeseen.


Joillekin oma näkyminen ei ole tärkeätä, ei edes toivottavaa. Tärkeämpää on valta. Valtariippuvuus on terveen vaikuttamisen halun kieroutuneempi muoto. Johtajalle kohtuullinen halu ja kehittynyt kyky käyttää valtaa  sekä ymmärtää vallankäyttönsä motiivit ja seuraukset kuuluvat tehtävän kuvaan. Näkyvä vallankäyttön kuitenkin herättää vastarintaa, siksi vallankäytön piilottaminen mahdollistaa häiriöttömämmän toiminnan. Käyttää valta muttei näyttää sitä on suhmurointia.

Politiikkaan saatetaan lähteä myös narsistisesta miellyttämisen halusta. Omat parhaat piirteet asetetaan esille ja kysytään olenhan minä hyvä. On inhimillistä nähdä se kaikki hyvä, ja vastata lähimmäisen tarpeeseen miellyttää muita. Neutraali ja siloiteltu kiiltokuvamainen imago on helppo asettaa esille Internetin aikaan, jakaa hyvän tuulen kuvia ja kivoja ajatuksia. Sisäisenä ajurina miellyttämisen halu on kaikkein helpoin hyväksyä, mutta johtajan ominaisuutena se saattaa helposti organisaation kaaokseen. Aina löytyy joku, joka pitää miellyttää vielä enemmän.

Koska valta rappeuttaa ja humalluttaa, vallankäytölle asetetaan yleensä rajat ja rakenteet. Demokratiassa vallan pitäisi olla kansalta järjestäytyneesti edustajilleen johdettua. Valta pitäisi antaa niille, jotka sitä vastuullisimmin käyttävät. Johtajan on pystyttävä hillitsemään luonteensa patologiset piirteet ja tasapainoilemaan terveen vallankäytön rajoissa, vaikka mahdollisuudet olisi myös vallan väärinkäyttöön tai ajautumaan viettiensä vietäväksi.

Vallan väärinkäyttöön vievät siis johtajan vähemmän terveet persoonallisuuden piirteet, joita ympäristö vahvistaa tai ei pysty rajoittamaan.  Demokratia ei mitenkään varmista, etteivätkö myös vallan väärinkäyttäjät voisi toimia kansan edustajina. Vaikka johtajalta puuttuisivat empatia, kyky ymmärtää tekojensa seuraukset ja terveet rajat suhteessa toisiin ihmisiin ja johtamiinsa ryhmiin, hänet voidaan innolla valita kansan keulakuvaksi.

Hyväkin johtaja voi harhautua kuvittelemaan itsestään liikoja, unohtamaan äänestäjänsä ja juopumaan vallasta, jos hänen lähipiirinsä vahvistaa hänen luonteensa patologisia piirteitä.  Poliittisissa organisaatioissa johtajan pitää olla visionäärinen, mutta hänellä pitää olla myös tuntuma arkeen. Johtajan kannattaa varoa itseään ja myös niitä, joita hän on ottaa mukaansa tilataksiin. Eikä pidä kuvitella, että ne taksijonoon värjöttelemään jääneetkään olisivat puhtaita luonteen kierouksista.

Johtajuus, johtajuus ja johtajuus

Jo yli viisitoista vuotta sitten kouluttauduin johdon työnohjaajaksi. Se pätevöittää ohjaamaan esimiehiä ja työryhmiä, mutta tekee myös epäsopivaksi toimimaan monissa organisaatioissa ryhmän jäsenenä. Helposti näkee asioita joita monet muut eivät näe. Näin olen asemoitunut pysyvästi työelämän ulkolaidalle, josta sitten tarkkailen ilmiöitä ja pyydettäessä teen arvion tilanteeseen johtaneista syistä ja kannattelen korjausprosessia.

Johdon työnohjauksen merkittävimpiä käsitteitä ovat organisaation perustehtävä ja perusolettamus. Perustehtävä on se, mitä varten organisaatio on olemassa. Ohjauksen tehtävänä on saada organisaatio, sen ryhmät ja jäsenet, toteuttamaan perustehtäväänsä ja estää niitä vierähtämästä perusolettamustilaan. Perusolettamustila on tila, joka syntyy organisaation menettäessä otteensa perustehtävästään.

Asian luulisi olevan helppo. Esimerkiksi Retuperän WBK:n tehtävä on luonnollisestikin sammuttaa tulipaloja Retuperällä. Sitä varten sillä on kalusto ja koulutus tehtäväänsä. Mutta pysyäkseen yhdessä ryhmä tarvitsee yhteisiä tapoja ja traditioita, myös torvisoitto on merkittävä osa vapaabalokunnan toimintaa. Johdon työnohjaajana epäilen, että Retuperän WBK on taantunut perusolettamustilaan, jossa se ei enää ollenkaan osaa sammuttaa tulipaloja, torvisoittokin on epäwireistä ja kaikenlaisesta oheistoiminnasta on tullut balokuntatoimintaa tärkeämpää.

Analysoimatta Retuperän WBK:n regressiota tämän enempää yritän nyt selvittää, mikä normiorganisaatiossa saattaa johtaa regressioon. Ruotsin akatemian valuminen taantumaan on johtanut koko arvostetun instituution romahduksen partaalle. Johdon työnohjaajalle ensimmäinen asia on tutkia instituution johtajapersoonia ja johtamistyylejä. Seuraava johtajapersoonien tyypittely on lainattu tästä artikkelista, mutta olen mukaillut tietoja aikaisemmilla opeilla.

Toimivassa ryhmässä sen jäsenet voivat tehdä yhteistyötä kaikkien muiden ryhmän jäsenten kanssa sekä toimia itsenäisesti. Vastuusuhteet ovat selvät ja ryhmän jäsenet luottavat toisiinsa. Organisaatio pystyy pitämään regressiiviset taipumuksensa aisoissa tai ainakin palaamaan perustehtäväänsä sisäisen koheesionsa estämättä.

Johtajapersoonien analysoiminen on kuin lukisi horoskooppimerkkien ominaisuuksia. Jos ei tunnista mitään näistä persoonallisuuspiirteistä itsessään, voi olla syytä miettiä toiseen kertaan. Samat piirteet, jotka jossain organisaatiossa ovat hyväksi, vievät toisen organisaation kriisiin. Terveissä mitoissa pysyvä persoonallinen johtamistyyli vie organisaatiota eteenpäin haluttuun suuntaan, ja ryhmä korja pahimpia ylilyöntejä. Organisaatio uudistuu ja kehittyy. Sairaalloiset piirteet, joiden edessä ryhmä on voimaton ja tulee imaistuksi mukaan johtajan vääristyneeseen todellisuuteen, taas vievät kohti kriisiä, joka pakottaa organisaation hajoamaan ja rakentamaan itsensä uudelleen. Silloin usein tehdään liioiteltu korjausliike, jossa myös menetetään niitä hyviä puolia, joita aikaisemman johtajan tyylissä oli.

Oikukas rajatilajohtaja on vaihtelevien tunnetilojensa vietävissä. Hän innostuu ihmisistä, ideoista ja projekteista ja yhtä helposti hän niihin kyllästyy. Kiukku kiihtyy ja laantuu ennustamattomasti, ihmissuhteet ovat epävakaita ja intensiivisiä. Hänen kanssaan ei koskaan ole tylsää, mutta organisaatio kuluttaa suhteettomasti energiaa johtajan oikkuihin mukautumiseen ja väsyy. Pahimmillaan tällainen johtaminen tuottaa tempoilevan ja väsyneen organisaation. Parhaimmillaan tässä organisaatiossa luodaan innostuneesti uutta, silloin tarvitaan täydentäviä kompetensseja tasoittamaan johtajan oikkuja ja viemään läpi sekä viimeistelemään johtajan jo unohtamia projekteja.

Epäilevä paranoidinen johtaja on kyyninen ja kohtuuttoman herkkä kaikelle kritiikille.Hän epäilee kaikessa olevan koira haudattuna, kaikki ovat häntä vastaan ja mikään ei ole sitä miltä näyttää. Organisaation energia kuluu sääntöjen laatimiseen, vakuutteluun, kontrollointiin ja oletettujen epäselvyyksien tarkastamiseen. Toimii hyvin, jos organisaation tehtävä on virheellisyyksien etsiminen, mutta tiukat säännöt ja kontrolli tappavat kaiken luovuuden. Organisaatio ei pysty uudistumaan vaan kangistuu sääntöjen sisälle. Yhteistyö organisaatiossa ei perustu luottamukseen vaan pelkoon.

Varovainen välttelevä johtaja pelkää kaikkea kritiikkiä, ja siksi pelaa kaikessa varman päälle. Hän ei ota pieniäkään riskejä, koska epäonnistuminen johtaisi kielteiseen palautteeseen. Organisaatio hoitaa hommansa, mutta johtajan arkuus tarttuu ja kaikki välttelevät pieniäkin riskejä. Aloitteellisuus katoaa, rutiinien hoitamisesta tulee työn sisältö, kehittäminen ja uudet avaukset jäävät tekemättä. Päällimmäisenä tunteena organisaatiossa on riittämättömyys ja estyneisyys.

Varautunut vainoharhainen johtaja on sosiaalisesti vetäytynyt ja menettänyt otteensa todellisuusteen. Hän ei saa kontaktia muiden tunteisiin eikä pysty kiinnostumaan perustehtävästä. Hänen toimintaansa leimaa tunnekylmyys ja puuttuvat ihmissuhteet, kritiikki ei häntä kosketa. Tällainen johtaja ajaa organisaationsa eloonjäämistilaan, jossa juonitellaan ja varmistellaan omaa selviytymistä. Ne pakenevat jotka voivat, johtajan tempoileva tunnekylmä toiminta pitää ryhmän jäsenet pelon vallassa.

Salliva passiivis-aggressiivinen johtaja toimii omin päin, suhtautuu välinpitämättömästi toisten pyyntöihin ja toiveisiin, ja ärsyyntyy itseensä kohdistuvista vaatimuksista. Hänen on vaikea suhtautua toisten odotuksiin ja ottaa niitä vakavasti. Jos häntä pyytää tekemään jotain vähemmän mukavaa, hän ei enää olekaan mukava. Ryhmä taantuu toisarvoisten mukavien hommien suorittajaksi, eikä perustehtävästä muistuttelijoita katsota hyvällä. Itseohjautuva ryhmä voi kuitenkin saada työn luistamaan, koska löysä johtaja ei suoranaisesti vastusta tuloksen tekoa. Usein löysän johtajan organisaatiossa tehdään töitä odottamatta johtajalta tukea tai ohjausta, mikä voi saada organisaation harhautumaan kauas perustehtävästään. Ilmapiiri ryhmässä voi olla kuitenkin hyvä, niin kauan kuin johtajaa ei muistuteta hänen alkupeäisen toimenkuvaansa kuuluvista tehtävistä.


Arkailematon narsistinen johtaja on mainio niin kauan kuin kaikki menee hyvin. Hän luottaa itseensä enemmän kuin on aihetta, mikä johtaa sokeuteen omille virheille sekä kyvyttömyyteen oppia niistä ja turvautua toisten neuvoihin. Hänen suuruudentunteensa vaatii ylläpitoa, yleensä hän onnistuu rakentamaan hovin ympärilleen, ja suhtautuu arrogantin halveksivasti niihin, jotka eivät hänen nerokkuuttaan ymmärrä. Narsistinen johtaja on helppo ottaa töihin, hänestä eroon pääseminen on huomattavasti vaikeampaa. Ryhmä jakaantuu kahtia, hoviin kuuluvat eivät ymmärrä miksi toiset jatkuvasti narisevat työoloistaan, arvostuksen puutteesta, väärinkäytöksistä. Narsistinen johtaja jakelee suosionosoituksia ja erivapauksia hovilleen, tyytymättömät saavat helposti kengänkuvan takapuoleensa. Narsistisen johtajan joukkoonsa tartuttama voittamattomuuden harha antaa kuitenkin ihanan vahvuuden tunteen, josta ei ole kiva pudota tavallisten kuolevien joukkoon.

Kiukutteleva ja antisosiaalinen johtaja nauttii riskinotosta ja rajojen rikkomisesta. Totuudella ei ole merkitystä, impulsiivinen ja epäsovinnainen johtaja ei piittaa sosiaalisista normeista ja pitää hyviä tapoja naurettavina. Organisaatio sulkeutuu omaan maailmaansa, jossa voidaan rakentaa johtajan mielen mukaista todellisuutta. Ympäristön kritiikki ei tavoita organisaatiota, muut ovat kuitenkin väärässä.

Värikäs ja viettelevä johtaja on ilmaisussaan vuolas ja dramaattinen, häntä ei voi olla huomaamatta. Hänen ilmaisunsa tuntuvat usein ylimitoitetun henkilökohtaisesti paljastavilta, ja hän tulee lähemmäs kuin haluat. Hänen tunne-elämänsä vaihtelut ovat nopeita. Organisaatio käyttää kaiken voimansa johtajansa ihailuun ja laidoista kiinni pitämiseen johtajan tunteenpurkauksien vuoristoradalla. Tylsää ei ole kellään, mutta aitoa iloa on vaikea kokea. Johtajan epästabiili tunne-elämä johtaa myös epäsovinnaisiin suhteisiin työpaikalla, kun rajat häilyvät.

Mielikuvitusta omaava, jopa harhainen johtaja ajattelee ja toimii luovasti ja arvaamattomasti. Hänellä on kummallisia uskomuksia ja ajattelutapoja. Hän käyttäytyy ja puhuu oudosti. Ryhmän jäsenet mukautuvat johtajansa uskomuksiin ja harhoihin, organisaatioon syntyyn oma todellisuus. Ryhmän oma uskomusmaailma vapauttaa vastuusta, kun reaalimaailma osoittautuu toisenlaiseksi kuin ryhmän harhat. Fantasiamaailmassa eläminen tuottaa fantasiamaailmaan ehdoin mitattavia tuloksia. Jos joku ryhmän jäsenen yrittää palauttaa organisaation todellisuuteen, hänet vaiennetaan tai poistetaan ryhmästä. Tilalle otetaan joku muu samoihin harhoihin uskova. Ryhmä pienenee harhojen syvetessä.

Pikkutarkan pakkomielteinen johtaja on pakonomaisen huolellinen ja tarkka. Hän on erityisen kriittinen toisten tekemän työn kohdalla. Hänen aikansa kuluu järjestyksenpitoon, sääntöjen laatimiseen ja niiden valvomiseen. Luonnollisestikaan hän ei pysty päätöksentekoon ennen kuin pitkällisten selvitysten ja varmistusten jälkeen. Hänen on todella vaikea ilmaista omia eriäviä mielipiteitä. Hänen johtamansa ryhmä on hidas ja joustamaton, muutoksien läpivieminen jumittuu selvitysasteelle. Kuitenkin kaikki se mikä tapahtuu, tapahtuu sääntöjen mukaan ja virheettömästi, siksi hänen ryhmässään on turvallista, kun vain noudattaa sääntöjä.

Joustava, velvollisuudentuntoinen ja riippuvainen johtaja tekee kaikkensa miellyttääkseen muita. Hän on riippuvainen johtamansa ryhmän hyväksynnästä, eikä hän tee itsenäisesti mitään. Ryhmä velloo miellyttävässä odotuksen tunteessa ja varoo loukkaamasta johtajaansa. Organisaatiolta kuluu energiaa miellyttämiseen ja varmisteluun, alisuoriutuminenkaan ei haittaa. Onhan kaikilla, etenkin johtajalla, hyvä mieli.

Jos nyt joku huolestui, minkälaisia karikkoja kohti hänen johtamistyylinsä organisaatiota vie, voi pyytää koulutettua johdon työnohjaajaa tuekseen. Itsensä hyväksyen sallivassa ilmapiirissä voi tutkia omaa johtajapersoonaansa ja miettiä, miten voi yhteistyössä muiden ryhmän jäsenten tehokkaimmin toteuttaa perustehtävää ja palauttaa itsensä ja organisaationsa rakentavin keinoin perusolettamustilasta toimivaksi ryhmäksi.

Mitä Retuperän WBK:hon tulee, luulen, että heillä on johtajanaan salliva johtaja, mikä on suotavaa ryhmän perustehtäväksi vaihtuneen perusolettamustilan, eli hauskanpidon välttämättömyyden johdosta. Niuhottajat eivät ole pitkään aikaan edes pyrkineet wapaabalokuntaan, ja hyvä niin, eikä kukaan enää muista missä Retuperä on, jos siellä palaisi.

Liike nyt tai ei koskaan

Talvinen kahvipöytäkeskustelu, jossa pohdin järjestelmän jähmeyttä ja haluttomuutta korjata vikojaan sai yllättävän käänteen, kun pöydän toisessa päässä lehteä lukeva mies liittyi keskusteluun. Hän käski ajattelemaan boxin ulkopuolelta. Valitin, että ei onnistu, olen boxissa pienenä rattaana, ja voin toki jumittaa ja hidastaa, mutta kun kukaan ei huomaa korjaamistarpeita, kone vain hidastuu ja kerää lisää pikkuvikoja.
- Tuo vika on koko yhteiskunnassa, se ei ole resilientti. Nyt yhteiskunnassamme seurataan rahaa, ei todellisia tarpeita. Resurssit eivät kohdistu sinne, missä niistä olisi eniten hyötyä, vaan sinne, minne raha kerääntyy. Reagointiviive kasvaa, ongelmia aletaan korjata vasta kun tilanne kriisiytyy ja puuttuminen on välttämätöntä, ei silloin kun, korjaustoimilla voisi estää kriisiytymisen. Rahaa on siellä, missä sille ei ole järkevää käyttöä, ja sitä puuttuu sieltä, missä sitä eniten tarvittaisiin.

Aloimme pohtia organisaatiomalliamme, toimin silloin yhtä rajattua tarvetta varten perustetussa organisaatiossa, joka on koossa vain yhden tehtävän suorittamista varten. Mies piti ajatusta kannatettavana.
- Jotta yhteiskunta pystyisi joustavasti vastaamaan yhteiskunnallisiin muutoksiin, sen pitäisi pystyä luomaan ja purkamaan organisaatioita, kasaamaan asiantuntemusta ja muita resursseja sinne, missä on tarve.
- Olen ajatellut alustaa, jonka avulla luotaisiin tarpeen perusteella tehtäväkohtaisia organisaatioita joustavasti.

Keskustelu avasi uuden ajatusväylän.

Viime päivinä on heitetty ilmaan ajatus Liike Nyt -aihiosta, joka uudistaisi toimintatapoja politiikassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. En varmaan olisi yhtä positiivinen liikkeen toiminta-ajatusta kohtaan, ellen olisi useita kertoja kevään aikana palannut mielessäni kahvipöytäkeskusteluun resilienssistä.

Viime viikolla esiteltiin kyökkipsykologian alaan kuuluvaa tutkimusta, jonka mukaan ihmiset, jotka tietävät asiasta vähemmän, ovat mielipiteissään varmempia kuin syvällisemmin asiaan perehtyneet. Työssäni asiantuntijoiden kanssa olen usein esitellyt nelikenttää asiantuntemuksen kehittymisestä. Alimmalla tasolla ihminen ei tiedä, mitä osaa ja mitä ei osaa. Sitten tietää mitä osaa, muttei mitä ei osaa. Seuraavassa vaiheessa tietää mitä osaa, ja mitä ei osaa. Seuraavassa vaiheessa tietää mitä ei osaa mutta ei tiedä kaikkea mitä osaa. Hirveän epävarma vaihe tuo viimeisin.

Yliopisto-opettajien kirjoittamassa kirjassa kerrotaan tunteesta luentosalin ovea avatessa, osaankohan sittenkään tarpeeksi. Voi kuinka tuttua kaikille asiantuntemuksen pitkälle tielle lähteneille. Mutta yhteiskunnallista keskustelua dominoivat itse tai hyvävelikerhon asiantuntijoiksi nostamat toisen asteen asiantuntijat, joille oma osaamattomuus on vielä osaamisen ulkopuolella.

Entä jos luodaan yhteiskunnallisen keskustelun alusta, jossa määrittelisimme ensin tarpeet, joihin haluamme kiinnittää huomiomme? Sitten kysyisimme, mitä meidän tarvitsee tietää. Katsoisimme kuinka syvälle asiaan voimme pureutua osallistavan keskustelun keinoin. Lopuksi analysoisimme keskustelun tason, mitä  nyt tiedämme ja mitä emme tiedä.

Keskustelukumppani pöydän toisessa päässä kertoi uuden liikkeen etenevän. En tiedä, puhuiko hän tästä aihiosta, mutta ainakin hänen ajattelulleen olisi tarvetta keskustelua rakennettaessa.

Lainan kanssa retkellä

Lainan suurempi lajitoveri

Kaikkia ennakkoluulojani karavaanarimatkustamista kohtaan uhmaten keksin kesän lopuksi, että vuokrataan matkailuauto ja tehdään Pohjois-Suomen kierros siinä sivussa, kun mies käy kokoustamassa Raahessa. Mieheni tarttui syöttiin, vuokrasi kärryn Savonia Caravanilta Varkaudesta, ja niin eräänä sunnuntai-iltana ilmestyi Laina pihaamme.

Laina oli juuri tehtaalta tullut, vain yhtä seuruetta ennen meitä kuljettanut. Varustus oli lähes täydellinen, kotoa pakkasimme mukaan muoviämpärin, kattilan ja paperilautasia, kaikki käteviä. Matkan varrella täydensimme varustusta juustohöylällä, jota ilman ei voi elää kokonaista viikkoa. Muuten kaikki löytyi, kahvinkeitin ja mikroaaltouunikin.

Sisäkengät olisi tarvittu, mutta me käytimme yksiä kenkiä, joita emme laskeneet kynnysmattoa pitemmälle. Muuten liikuimme sukkasillamme niillä kahdella neliöllä, jota jalkatilaa jäi. Lainan sänky oli napakka ja houkuttava, ja loppuviikosta auton istuimiinkin oli jo tottunut. Jos selkää alkoi pakottamaan, niin aina saattoi pysähtyä oikaisemaan ruotoaan auton takaosaan.

Lainassa oli tietysti kunnon kylpyhuone, suihku, vessa ja lavuaari, joita kaikkia pystyi vaivatta käyttämään. Majoitumme yhdeksi yöksi puskapaikalle havaitaksemme, että turvallisempaa ja helpompaa on etsiä leirintäalue. Karavaanialueiden palvelut yllättivät iloisesti siisteillä saunoilla ja pesutiloilla, samoin kuin vessojen tyhjennyspaikoilla ja muulla karavaanari-infralla.

Auton lämmitys oli kaksitoiminen, jos sähköä ei ollut saatavilla, kaasulämmitys humahti päälle ja alkoi puhaltamaan lämpöä syksyn viileydessä. Emme aivan päässeet selville, miten lämmityksen tulisi toimia, välillä ei sähkö mielestämme toiminut, alkuun kaasun saaminen päälle oli ongelmallista. Tosin ei tarvittu muuta kuin asentajan läsnäolo, kun kaikki toimi taas. Muuten Laina ei oikutellut, vaan säyseästi ja päättäväisesti kääntyi mutkissa, veti ylämäessä ja lasketteli alamäessä tasaista vauhtia.

Tavaroiden sijoittelu ja kaappien sulkeminen matkan ajaksi pitäisi tietysti olla itsestään selvyys, mutta usein retkemme aikana kuuntelimme Laina takapään äänimaailmaa pienellä jännityksellä. Kops tarkoitti lukitsemisen unohtumista, useimmiten äännen lähteenä oli roskiskaappi, Jos jotain voisi ehdottaa, niin lukitsemismekanismia, joka sulkee aina kerralla kaapin, ettei tarvitse nuppeja tarkistella.

Suureksi matkamme mysteeriksi jäi yläkaapin hyllyn putoaminen, jonka ei olisi pitänyt olla mahdollista. Se romahti tasaisessa vauhdissa tasaisella tiellä, emmekä tunnusta, että kaappi olisi jäänyt auki. Ehkä kuitenkin olimme jotenkin kaapin auki ollessa onnistuneet irrottamaan hyllyn etureunan kannattimiltaan. Lähtiessämme Lainan varusteisiin kuului neljä lasia, palatessamme kaksi. Jätimme sentään juustohöylän korvaukseksi.

Parasta Lainassa oli mukana kulkeva oma keittiö, ruokarajoitteisina saimme keitellä varmasti gluteenittomat aamupuuromme ja oman suun mukaiset kahvit.  Se ei suinkaan estänyt meitä käyttämästä matkan varren palveluja, toki suosikkiherkkuja olivat matkan varrelta ostetut paikalliset ruoat, Juustoportin juustot ja lakkahillo.

Kilpailuetua kestävyydestä

Ensimmäisestä Ruotsin kansallispäivästäni muistan vain ruskeahousuiset ja mustapaitaiset natsit, jotka marssivat kadunlevyisenä rintamana kotikulmilla. Vaihdoin toiselle puolelle katua ja kauhistuin, minkälaiseen maahan olen muuttanut. Sen jälkeen olen osallistunut kansallispäivän viettoon vain kerran.

Sain uutena Ruotsin kansalaisena kutsun päivällisristeilylle saaristokuntamme vesille muutama vuosi sitten. Siitä muistan parhaiten, kuinka lauloimme Ruotsin kansallislaulun ja Sommaren är kort. Uudet Ruotsin kansalaiset joivat kahvia ja söivät prinsessatorttua ja yrittivät saada kansallislaulun soimaan suussaan.

Ruotsi ei muistele sotiaan, se ei muista enää omia taistelujaan Ei ole tarinaa pienestä ja sisukkaasta kansasta, joka taisteli jättiläistä vastaan. Mutta on kansallispukuun pukeutunut kuningasperhe, jossa vauvat jo minivaippaikäisinä saavat jonkun herttuakunnan hallitsettavakseen.

Suomessa ei ole kansallispäivää vaan itsenäisyyspäivä. Juhlitaan sitä, että saamme elää demokratiassa ja päättää kansakuntana omista asioistamme. Itsenäisyyspäivänä muistutetaan, että tämä ei ole itsestäänselvyys.

Kestävyyspäivä voisi olla seuraava uusi kansallinen juhlapäivä. Liputtaisimme kansallisen kestävyytemme kunniaksi. Kestävyyttä ei pidettäisi itsestäänselvänä, vaan kestävyytemme eteen taistelleiden sosiaali- ja talouspoliitikkojen väsymättömän työn tuloksena. Juhlapuheissa maalattaisiin taivaalle synkkiä pilviä, jotka hirmumyrskyn tavoin puhaltaisivat kestävyytemme liekin sammuksiin.

Hållbarhetsdagia voitaisiin viettää vaikkaa pohjoisen kaamoksen alkamispäivänä. Kun pimeys ja kylmä lisääntyvät, ja me vain ryhdymme innoissamme valmistelemaan joulunviettoa. Vedämme peiton vielä vähän ylemmäs korvillemme, paistamme ensimmäiste joulutortut ja odotamme iloisina vuoden pimeintä päivää.

Mutta onko kestävyytemme uhattuna? Molemmissa maissa kuulee väitteitä, etteivät ongelmat olisikaan ratkaistavissa pohjoismaisen yhteiskunnan vahvuuksilla. Meidän pitäisi luopua neuvotteluyhteiskunnasta, turvaverkkojen punomisesta ja uskomisesta jakamattomaan ihmisarvoon. Mitä me sillä pelastaisimme. Ottaisimme käyttöömme niiden toisten arvot ja ratkaisut, etteivät ne toiset tulisi meiltä apua kerjäämään.  Ne toiset eivät pääsisi nauttimaan pohjoismaisen yhteiskunnan eduista, mutta pääsisimmekö mekään?

Entä jos vain pitäisimme omasta järjestelmästämme hyvää huolta, fiksaisimme pienetkin viat ja vaihtaisimme järjestelmän vanhentuneet osat tarpeen mukaan? Silloin niiden toisten ongelmat eivät veisi tehoja omasta systeemistämme, vaan ne toiset voisivat löytää siinä paikkansa ja heistäkin tulisi hyvinvointikoneiston osasia.

Vuosisadan hahmo

Turun satamaa

"Finnlands neuer Präsident heisst Mauno Koivisto", tammikuun 19. päivän aamuna vuonna 1982 kelloradioni herätti minut Suomea koskevalla uutisella au pair -kotini kellarihuoneessa Sveitsissä. Itse vaaleissa en voinut äänestää, koska Sveitsi ei sallinut muiden maiden vaalien järjestämistä omalla maaperällään, enkä ollut niin innostunut, että olisin lähtenyt Saksaan äänestämään.

Syksyllä muutin Helsinkiin opiskelemaan. Ainut vilahdus, minkä koskaan näin presidentistä, oli käden heilautus presidenttimersun takapenkiltä. Muistaakseni se liittyi johonkin valtiovierailuun, vilkutin autoletkan lipuessa ohitse, oli kuitenkin helppo tunnistaa tervehdykseen nouseva kookas lentopallomaila virka-auton tummennettujen ikkunoiden läpi.

Ammatillisella tasolla itselleni tärkein Koiviston linjaus oli inkeriläisten paluumuuton käynnistäminen. Hän teki sen oma-aloitteisesti ja sai sillä Suomen toimimaan muiden maiden tavoin. Saman aikaisesti myös Saksa salli venäjänsaksalaisten muuton, Israel otti vastaan juutalaisia entisestä Neuvostoliitosta. Monet vaikeudet ja vainot kokeneet inkeriläiset saivat mahdollisuuden muuttaa kielellisesti ja uskonnoltaan tuttuun maahan, vaikka itse Suomi oli vierasta maaperää.

Inkeriläisten paluumuutto käynnistettiin melkolailla spontaanisti ja monia uudelleenlinjauksia ehdittiin tehdä, ennen kuin paluumuutto lopetettiin. Pääsin pian Koiviston kauden loputtua virkamiesten matkaan paluumuuttoseminaariin Pietariin. Tarjouduin hankkimaan kirjallisen käännöksen Suomen linjauksia valotelleesta puheesta, kun tulkki ei saanut tarkasti muotoilluista sananvalinnoista ajatuksenpäätä kiinni. En tiedä auttoiko käännöskään; inkerinsuomalainen ystäväni ihmetteli käännöstä tehdessään, että eihän tässä oikein sanota mitään.

Valkotukkainen valkeaan palmikkoneuleeseen pukeutunut mummo Omskista kyseli tutulla murteella, mistä hän saisi Mäntyharjulla syntyneen isänsä Suomen passin todisteeksi suomalaisuudestaan. Talutin hänet sisäministeriön virkamiehen puheille, jos hän voisi auttaa asiassa. Mummo itse olisi riittänyt minulle todisteeksi. Olen monta kertaa miettinyt, miten hänelle kävi, saiko hän tulla viettämään vanhuuttaan isiensä maille vai pitikö Siperia hänet loppuun asti.

Mauno Koiviston elämä alkoi Suomen itsenäisyyden alkuvuosina, ja heti nuoruudestaan asti hän oli mukana Suomea eniten muovailleissa tapahtumissa, sodassa, kylmän sodan aikakaudessa ja lopulta ankkuroitumisessa eurooppalaisten demokratioiden joukkoon. Aikakausi ja tapahtumat, joissa hän oli mukana, olisivat voineet muovata hänet toisenlaiseksi. Hän pystyi kuitenkin ymmärtämään aikaa ja jopa muuttamaan sitä edistämällä idän ja lännen vuoropuhelua.

Neuvostoliiton hajoamisen pyörteissä Euroopan karttaa uudelleenpiirrettiin presidentin ajatusta nopeammin,  silti Suomi ehti liittyä Euroopan unioniin hyvän aikaan. Sosiologina Koivisto ymmärsi ja näki vallan, ja valjasti sen parlamentarismin ja demokratian toteutumisen eteen. Pitämällä vallan valjaita tiukasti käsissään hän pystyi viemään Suomea toivomaansa suuntaan hallitusti ajan virtaa myötäillen.

Markkinoinnin mahdottomuus

Dominoa Santo Domingossa

Mielikuvilla saa paljon aikaan maailmassa, jossa ihmisten todellinen kosketus asioiden tilaan on kevyt, mutta jossa aina vain tehokkaimmin keinoin pystytään luomaan vaikutelmia. Faktat hukkuvat fiiliksiin, joita meissä synnytetään. Aivomme eivät pysty torjumaan viriketulvaa. Olemme manipuloinnin uhreja.

Ruotsissa asuvana joutuu säännöllisin väliajoin vedetyksi keskusteluihin aiheesta, kuinka turvatonta Ruotsissa on. Ruotsinsuomalaisena taas haluaa viimeiseen asti välttää suomalaisiin kohdistuvien stereotypioiden perkaamisen. Juristina joutuu kestämään vankkoja yleistyksiä ammattikunnan moraalista ja palkkatasosta. Savolaisena joutuu ottamaan vastuun koko heimon kieroudesta.

Ikävän maineen puhdistaminen markkinoinnin ja viestinnän keinoin on paljon käytetty metodi liike-elämässä. Suomi-kuvaa luodaan ison markkinointiosaston voimin. Ruotsi se vasta osaakin maakuvaansa kirkastaa. Silti valemedian syöttämät tarinat ja sverigedemokraattien oman pesän likaaminen uppoavat jopa oman maan kansalaisiin kuin veitsi kevytlevitteeseen. Ihan oikeasti niitä no-go-alueita ei ole, on vain alueita, joissa poliisi katselee mieluummin vierestä, kun alamaailma operoi. Poliisikielellä ne ovat alueita, joissa pitää tehostaa läsnäoloa. Alueiden asukkaatkin sitä odottavat.

Matkailumainonta ja liike-elämän tarpeet eivät aina vastaa toisiaan. Suomea markkinoidaan hiljaisena luontokohteena kiinalaisturisteille, heidät pudotetaan napapiirin pimeyteen keskelle talvea ajelemaan poroilla ja katsomaan revontulia. Saman organisaation toinen osasto yrittää saada perille viestiä korkean tason osaamisesta ja teknisestä edelläkävijyydestä. Matkailuosasto alkaa saada viestiään perille samalla kun teknologiaosasto huutelee umpimähkään niitä näitä.

Suomi yrittää saada Nordean siirtämään pääkonttorinsa Ruotsista Suomeen. Aivan kuin Ruotsissa olisi löydetty jotain haisevaa Nordean taseesta, ja pankki yritetään kärrätä kiireesti rajojen ulkopuolelle tarkempaa ruumiinavausta varten. Siinä Ruotsin hallitus ei halua olla mukana, vaan nenäänsä pidellen vilkuttelee jo hyvästejä.

Nordealla on ollut vastoinkäymisiä maineenhallinnan puolella. Rahanpesun estäminen ei ole kuulunut pankin ydinosaamiseen,   Luxembourgin konttori järjesteli Panama-papereiden kautta paljastuneita veronkiertoyhtiöitä. Silti Suomi haluaa paimennettavakseen kansantalouden kokoon nähden turhan suuren, falskaavalla moraalilla varustetun omapäisen ja niskoittelevan pankin, vaikka Islannin kohtalo on vielä tuoreessa muistissa.

Minkälaista Suomi-kuvaa nyt pitäisi tarjota, että Nordea nappaa koukun? Ehkä kannattaisi vain olla raadollisen rehellinen. Euroopan unionin jäsenmaana Suomi luottaa siihen, että EU huolehtii valvonnasta ja pelastaa ainakin pankit, jos alkaa mennä tosi huonosti. Omasta kansantaloudestamme emme nyt tällä hetkellä osaa huolehtia. Suomalainen rehellisyys voi kerrankin toimia, eikä taaskaan tarvitse markkinoida.

Innovaatiopajan työkalut

Jyskyjärvellä katselin ihaillen joesta vettä noutavan punapaitaisen rouvan taiteilua veden liukastamalla lankulla. Lastenrattaiden raatoon viritetty tynnyri vaikutti naisten kehittämältä innovaatiolta. Kun pumppuja ja vesijohtoja ei ollut, niin auttoihan se veden hankinnassa.

Tarina ei kerro, oliko kyseessä kesäasukkaan huvi vai perheenäidin arki kesät talvet. Mutta jotenkin osuvasti se kertoi, miten miesten hallitsemassa maassa, jossa sukupuoliroolit ovat vanhakantaiset, rahaa riittää moneen tekniseen innovaatioon, mutta naisen arki on innovaatiovapaata aluetta, sitä ei tarvitse kehittää eikä naisten askareihin kuluva aika ole merkityksellistä, niillä sitä riittää.

Kauhulla seuraan suomalaisen yhteiskunnan taantumista tasa-arvoasioissa. Enää ei keskustella tasa-arvosta, koska se ei kannata. Elämänalueet ovat eriytyneet. Politiikasta, siis yhteisistä asioista päättämisestä on tullut miehinen vyöhyke. Ainoastaan ne naiset, jotka eivät uhkaa miesten asemaa, ovat hyväksyttyjä. Naisen pitää olla hyvä jätkä, ei niuhottaa perhevapaista, hoivavastuusta tai lasikatosta. Hyvä jätkä kuskaa vedet nurisematta vaikka vanhoilla lastenrattailla.

Tämän hetken tekniikan kehityksen trendit robotisaatio ja digitalisaatio ovat myös kehittyneet vallan miesten pätemisalueeksi. Kuuntelin pari iltaa sitten radio-ohjelmaa, jossa tutut äänet hahmottivat tulevaisuuden maailmaa. Kuinka työpaikat katoavat, tarvitaan enää muutama heidän kaltaisensa huippuasiantija näppäimiä liikuttamaan. Siinä keskustelussa ei edes muistettu naisten, lasten ja vanhusten olemassaoloa.

Luonnollisesti raha seuraa valtaa. Asiantuntijuuden ottaneet miehet kanavoivat rahaa sinne minne heidän katseensa yltää. Ei tarvitse edes olla pessimisti ennustaakseen kehityskulun, jossa yhteiskunnan varallisuus kasautuu jo ennestään teknistä kehitystä ohjailevalle pikkupiirille ja sen ulkopuolelle jääneet yrittävät pärjätä niillä avuilla, mitä sattuu jäämään jäljelle.

Venäjän Karjalan luonnonvarat, metsät ja mineraalit kyllä kelpaavat vietäviksi, mutta muuten on opittava tulemaan toimeen omillaan.  Suomi on jo nyt kaivosalan onnenmaa, jossa ympäristön ja asukkaiden edut väistyvät mineraalien hyödyntäjien etujen tieltä. Tekninen kehitys, yritystoiminnan liikesalaisuuksien taakse yhtiöitetyt peruspalvelut ja politiikan suljetut valtapiirit varmistavat, että poliittinen päätöksenteko tulee jatkossa askasrtelemaan aina vain merkityksettömämpien kysymysten parissa samalla kun todelliset muutokset ohjataan kulisseista.

Suomen hallituksen taantuminen tasa-arvoasioissa on ollut monialaista. Hallintarekisterin palauttaminen perhevapaiden uudistamisen peruuttamista vastaan on varsinainen käänteinen innovaatio. Se syntyi kaksipäiväisessä poikakerhon pokeriturnauksessa, jossa ääntä korotettiin ja papereita lenteli. Mihin tarvitaan analyysiohjelmia, skenaariotyökaluja ja digitaalisia päätöksentekoa helpottavia ohjelmistotyökaluja?

Hyvää vappua vain kaikille!

Asuntomessut Mikkelissä

   

Kesällä 2017 eli tästä kahden vuoden kuluttua Mikkelissä pidetään asuntomessut. Saimaansivun asuntomessualue sijaitsee Annilanselän rannalla hieman Kirkonvarkauden sillasta etelään. Odotetusti rantatontit ovat menneet, mutta kauempana rannasta on vielä tilaa rakentaa ja toteuttaa asumisen unelmia. Itse valitsisin tontin numero 17/1 ja rakentaisin uudelleen hirsitalon muutamin muutoksin.

Kun oman talon rakennuspöly on jo laskeutunut, muttei vielä ihan kokonaan pois pyyhitty, voi jo ulkopuolisen silmin tarkkailla messusuunnitelmia. Entä jos emme olisi jo täällä oman katon alla sateelta suojassa, mitä tukea toivoisimme?

Mikkelin seutu on tee-se-itse-miesten aluetta, ja omakotitalon rakentamisen oletetaan kuuluvan jokanaisen ja -miehen kansalaistaitoihin. Ammatti-ihmiset palvelevat kyllä, mutta eivät kovin kärkkäästi sano mielipidettään, miten asiat kannattaisi hoitaa. Takanapäin saatetaan kyllä naureskella sitäkin enemmän. Messurakentajille tulisikin tarjota paras mahdollinen ammattilaisverkosto rakentamisen tueksi. Lisäksi rakentamisen yleisimpiin kysymyksiin voisi tarjota valmiita edistyneitä ratkaisuja, joita suositellaan ja  joiden toteutumista edistetään. Rakennuttajat joutuvat ratkomaan monia asioita vain kerran elämässään, eikä kaikkiin päätöksiin riitä asiantuntemus eikä aika.

Talomyyjän kanssa asioiminen on myös oma taiteenlajinsa. Loppujen lopuksi kaupat tekee se, joka on oikeaan aikaan tarjouksensa kanssa valmiina ja hinta pysyy järkevissä rajoissa. Vaikka uuden talon hankkijat ovat kuin pikkulapsia tikkarikaupassa, haluavat kaikkea ja vain johonkin on varaa, he kuitenkin  ostavat sen yhden talon. He eivät voi odottaa kauaa, etenkin kun messutaloissa on tiukka rakentamisaikataulu. Siksi myyjien kannattaa käydä ajoissa läpi materiaalit ja rakennustekniikat, sillä niillä on yleensä merkitystä enemmän talotoimittajan valintaan kuin kivoilla tilaratkaisuilla.

Ei ole kiva huomata kuukausien kaupanteon jälkeen, ettei myyjä myy sitä, mitä oikeasti halutaan. Eikä etenkään ole mukava saada toisen myyjän tarjouksen hyväksymisen jälkeen unelmatalon piirustuksia siltä myyjältä, jolta  olisi muuten ihan mielellään ostettu, mutta kun hänellä nyt vain sattui olemaan parin kuukauden loma silloin kun meidän piti saada projekti liikkeelle.

Rakentaminen on pitkäaikainen projekti, joka vaatii visionääristä ajattelua. Asiat, joita suunnitteluvaiheessa tavoitellaan, voivat jäädä toteutumatta jonkun pienen mitättömältä tuntuvan muutoksen vuoksi, kun hetkeksi unohdetaan, miksi oli päätetty rakentaa näin. Vastaavasti joskus vuosien kuluttua taloon asettumisesta voi tuntea ihmeellistä iloa, kun muistaa, että tästähän me silloin suunnitteluvaiheessa haaveiltiin. Visiota ei saa hukata missään rakentamisen vaiheessa.

Rantatalon rakentaneena muistamme hyvin, miten hankalaa oli valmiista mallistoista löytää talo, johon tullaan tien puolelta ja maisema avautuu rantaan päin. Joku talomyyjä jo valisti, ettei saunan ikkunalla järvelle ole mitään merkitystä, kun löylyä heittäessä se höyrystyy. Ei muuten höyrysty, vaan edelleen saunomisen suurimpia iloja musiikin kuuntelun lisäksi on Saimaan ihailu ikkunasta.

Messurakentamista  harkitseville on muuten tarjolla elämyspäivä, jonka ohjelmaan kuuluu risteily Saimaalla. Tulen sitten laiturille vilkuttamaan, kun olette kohdalla.

Katoava digiperinne

Joskus viime syksynä aloin huolestua sukupolvemme perinnöstä. Olemme viimeinen sukupolvi, joka jättää jälkeensä kasan papereita. Mitä niille tapahtuu? Olemme ensimmäinen sukupolvi, jonka elämä on puoliksi sähköisesti tallennettu. Miten varmistamme, että jotain digitaalisesta elämästämme jää elämään kauemmin kuin me?

Nyt ongelmaan on havahtunut myös itse mr. Internet. Hän pelkää, että digitaaliseen muotoon tallennetut tiedott ja kuvat katoavat. Lohdutukseksemme suurinta osaa niistä ei kukaan jää kaipaamaan. Paperin aikakausi oli siitä mukava, että tallennukseen käytettävät tekniikat eivät estäneet dokumenttia näkymästä. Vaikka emme ymmärtäneet, mitä paperille oli tallennettu, pystyimme kuitenkin päättelemään, minkälaatuisesta asiakirjasta on kyse. Tekstin, kuvan tai piirroksen avaamiseen  tarvittavaa asiantuntemusta pystyi ainakin teoriassa etsimään jostain.

Digitaalinen maailma taas sulkee tiedon paketteihin konsteilla, joiden salat ovat vain harvojen hallussa. Tallennusmuodot muuttuvat, alustat vanhentuvat, seuraava uusi tekniikka ei välttämättä pysty käsittelemään vanhemmalla tekniikalla luotuja dokumentteja. Näin tieto ei ole vain varmassa tallessa vaan myös vaan saavuttamattomissa. En liene ainoa, jolla on kaapeissaan C-kasetteja, vinyylilevyjä ja kolmea lajia videokasetteja. Tutkielma ja ensimmäinen asiakasrekisteri löytyvät lerpulta, muutama korppu on tullut myös säästettyä, miksiköhän?

Sata vuotta itsenäistä Suomea on tuottanut paperia kaikkiin  tarkoituksiin. Luku- ja kirjoitustaitoiset suomalaiset ovat tallentaneet elämäänsä päiväkirjoihin ja kirjeisiin, postikorteistakin pystyy päättelemään ketä on muistettu ja minne on matkattu. Bloggaajan kirjallinen jäämistö jää leijumaan bittiavaruuteen, tekstiviestit sulavat sim-korttien ja metalliromun mukana. Olisiko parempi, ettei papereitakaan jää jäljelle, vai tarvitseeko tulevaisuuden historiankirjoitus kaikki vielä tallella olevat koulutodistukset, joulukortit ja aikakauslehdet?

Olen ihaillut melkein satavuotiasta muistikirjaa, johon mummoni on kirjoittanut kaihoisia värssyjä itsenäisen Suomen ensimmäiseltä vuodelta. Kauniin käsialan ja suuri tunteita kuvaavien säkeiden kautta mieleeni on piirtynyt vakaviin kirjallisiin harrastuksiin omistautunut piikatyttö. Onneksi se aarre on  avattavassa muodossa.