lauantai 29. syyskuuta 2007

Eskapismin kourissa

Olemme koukuttuneet matka- ja lifestyle-ohjelmiin. Perjantai-iltaisin yritämme muistaa avata Kotisataman ajaksi television, harmittaa jos se ehtii mennä ohi. Olemme katsoneet monena iltana Paikka auringossa -brittisarjaa, jossa ihmiset etsivät itselleen loma-asuntoa. Viimeisen viikon aikana olemme tutustuneet Cayman-saarten, Hollannin antillien ja Kanarian saariin kuuluvan La Palman myytäviin asuntoihin.

Unelmat kantavat. Joskus jaksoin soimata itseäni ainaisesta suunnittelusta ja kehittelystä, mitä voisi tehdä sitten, kun lapset ovat muuttaneet omilleen, ei tarvitse käydä töissä, ollaan eläkkeellä. Nyt suunnittelen oikein luvan kanssa. Mistä ihmeestä sitä keksii mitään tekemistä toimettomuuden iskiessä, jos ei ole suunnitelmaa? Mielellään pitää olla suunnitelma sekä onnistumisen että pieleen menon varalta, ja ehkä kolmas skenario siltä väliltä.

Ihmiset kuulemma haihattelevat kaikkea, kun eivät halua elää tätä päivää. Tarvitseeko arkea elää mieli tiukasti kiinnittyneenä työhön, kaupassakäyntiin, pyykkivuoroon? Olisinko voinut elää tämän päivän paremmin, jos en olisi kuluttanut aikaani television edessä haaveillen. Ehdottomasti. Tämä työhuone vaatisi siivousta, kiitoskortteja pitäisi lähetellä, ja keittiötä voisi aina siivota tarkemmin. Huomenna elän tätä päivää.

perjantai 28. syyskuuta 2007

Kursiivinen melankolia

Kaikkea ne keksivät siellä valokuvatorstaissa, tämän viikon aiheena on kursiivinen melankolia. Mutta tuo keskellä yötä Suomussalmella liian vähällä valolla otettu kuva joutsenesta sumuisella järvellä edustaa minulle juuri kursiivista melankoliaa.

torstai 27. syyskuuta 2007

Laatuaikaa

Työelämään siirtyminen taitaa johtaa blogin henkilökohtaistumiseen. Olen luvannut tuolle rippikouluikäiselle, etten kirjoita hänestä blogiini. Tällä viikolla olemme viettäneet äiti-poika-laatuaikaa, mikä tarkoittaa täysin hunningolla elämistä. Nyt yritämme sitten kiireesti korjata likaiset vaatteet ja astiat lojumasta ympäri asuntoa. Ryhdyn jälleen tekemään ruokaa, heitän pizzalaatikot roskikseen, palaamme ryhdikkääseen perhe-elämään. Tulipa vietettyä melkein viikko yksinhuoltajan arkea, aivan kuin silloin ennen.

Joskus jotkut ihan ydinperheessä elävät olevat sanovat olevansa käytännössä yksinhuoltajia. En usko että oikeasti yksinhuoltajan elämää elänyt sellaista väittäisi. Yksinhuoltajuus on ihan eri juttu kuin se, että puoliso on paljon matkoilla, ja jättää arjen tehtävät toisen hoidettavaksi. Parisuhteensa kasassa pitäneen elämä saattaa olla jopa yksinäisempää kuin yksinhuoltajilla, ydinperheen kulissien taakse on helppo piilottaa oikean kumppanuuden puute. Yksinhuoltaja voi reilusti paljastaa kaipaavansa aikuista seuraa, hakeutua muiden vastaavassa asemassa olevien pariin ja vertaisia kyllä löytyy.

Yksinhuoltajuuden rankin juttu on ainainen päivystys, eikä takapäivystäjää ole. Joka kerta, kun tappelu yltyy vaarallisen väkivaltaiseksi, se olet sinä, joka menee väliin. Joka kerta, kun polkupyörä menee rikki, se olet sinä, joka huolehtii sen korjaamisesta. Jos lapsilla on koulussa huonosti voidellut sukset tai ei suksia ollenkaan, siitä voi syyttää vain sinua. Ei ole ketään, kenen kanssa neuvotellaan vanhempainiltaan menosta, kumpi menee. Sinä. Jos olet neuvoton ja puhki väsynyt, sairas ja tarvitsisit itsekin jonkun huolehtimaan sinusta, niin silti olet vuorossa.

Parasta siinä ajassa oli se, että vastuunjako oli selvä. Ei tarvinnut vihjaista kenellekään polkupyörän korjaamisesta. Jos lapsi lähti kouluun hiihtopäivänä ilman suksia, niin mitä sitten? Yksinhuoltajana piti mennä vanhempainiltaan jo pelkästään vahtimaan, ettei poissaolevia yksinhuoltajia ryhdytä moittimaan. Mihin yksinhuoltajan kuuluisi oikeaoppisesti säilöä lapsensa vanhempainillan ajaksi? Onneksi sentään ei energiaa kulunut kulissien ylläpitämiseen. Se mikä oli totta, siitä pidettiin kiinni, romahduksiin ei ollut varaa. Kun lapset sitten lähtivät viikonloppuna isänsä luo, oli kuin olisi nostettu hiekkasäkki hartioilta.

Vaikka vastuun joutui kantamaan yksin, niin sentään lastenkasvatusohjeita sai pyytämättäkin. Lapsilla piti olla miehen mallia, ja missään tapauksessa äiti ei saanut ryhtyä isäksi. Miehenmallien puutetta ei meillä ole ollut, sen suhteen olen tehnyt parhaani. Isäksikään en ryhtynyt, mutta tietokoneet ja lapinretket kuuluvat meillä edelleen äidin ja pojan yhteisiin harrastuksiin. Osaan myös arvostaa sitä, ettei minua tarvita niin moneen asiaan enää. Mitään kamalampaa ei tapahdu, jos en jaksa.

keskiviikko 26. syyskuuta 2007

Nuoruuden virtaa

Tästä se joki lähtee

- Haa, olet saman ikäinen kuin äitini!
Sitä ennen olin tuntenut itseni koko illan nuoreksi, nyt tuli pieni särö. Vietin iltaa Tukholman yliopiston opiskelijoiden seurassa. Ensin nautimme lasilliset shampanjaa ja pikkupurtavia ja minglasimme, siis yritimme tutustua toisiimme, juttelimme niitä näitä. Kuuntelimme sujuvan esittelyn mentoroinnista, olimme nimittäin viettämässä mentorointiprojektin avajaisiltaa. Illan päätteeksi nautimme illallisen Cafe Operassa, varsinaisessa pintapaikassa, jossa käy kovasti kändiksiä.

Oli mieltä ja muistia virkistävää jutella parikymppisten opiskelijaneitojen kanssa. Puhuttiin tenteistä, opintojaksoista, luennoista, poikaystävistä ja niiden opiskeluista ja opiskelemattomuuksista. Tuo kaikki yhdistettynä pintapaikkaan eksymiseen johti ajatukset opiskeluaikaan kultaisella 80-luvulla, sillä kunnon nousukaudella. Opiskelu oli puuduttavaa ja etäännyttävää, opetus ei antanut eväitä oman uran suunnittelemiseen. Töissä joidenkin mukavien naispomojen kanssa syntyi hyviä yhteistyösuhteita, heistä tuli suorastaan esikuvia. Olisiko niistä esimies-alaissuhteista voinut tulla mentorointisuhteita? Minä olisin tarvinnut mentoria, tien näyttäjää, kannustajaa.

Itselleni täysin ennakoimaton siunaus ikävuosien karttumisessa on ilo, jota kokee nuorten löytäessä oman paikkansa elämässä. Erityistä, ehkä myös itsekästä ilo on, jos uskoo voineensa olla tukemassa nuorta tiellä omalle uralle. Työ on tietysti tehtävä itse, mutta avuksi voi olla monella tavalla, vaikka preppaamalla pääsykokeisiin tai kannustamalla hakemaan unelmatyötä.

Tänään sain tutusta Vanessaan, viidettä vuotta opiskelevaan, ihmisoikeusalasta kiinnostuneeseen ruotsalais-espanjalaiseen tyttöön. Edessä on yhteinen matka, talven yli jatkuva mentorointisuhde. Ehdimme jo keskustella monesta opiskeluun liittyvästä aiheesta, jopa opiskelijaruuasta. Jokohan aamuun mennessä ehdin takaisin sieltä Porthaniasta ja Dommalta? Nuori seura avasti muistin lokeroita ja mieli karkasi menneisyyteen.

tiistai 25. syyskuuta 2007

Kesän mentyä

Syksyn viimeisiä lämpimiä päiviä on voinut viettää hyvillä mielin. Kesän kuluessa ehdittiin mökkeillä, käydä Lapissa, viettää rippijuhlia ja jopa veneillä. Ystäviä ja sukulaisia nähtiin, lapsetkin saatiin houkuteltua mökille, kaikki neljä, omat ja miehen, tosin vain yksi kerrallaan. Muurinpohjalettuja paistettiin, syötiin rapuja ja nuori mies kehitteli kaikkien kehuman suklaa-vadelmakakun. Kesässä oli monta huippuhetkeä, perinteeksi muodostunut yöretki järven taakse Lapissa, venematka Astuvansalmelle elokuun alun tyynenä iltana ja ne ihanat juhlat lapsen onnistuneen rippileirin jälkeen.

Nyt sitten on palattu paperien pariin työelämään. Ensimmäinen viikko meni uuteen elämänrytmiin totutellessa, mutta onneksi sopeutumiskykyä vielä löytyy. Työn sisällössä ei ole mitään ihmeempää uutta, raamit ovat vain erilaiset. Olen lueskellut kommentteja ja raportteja, ja suorastaan ahminut tietoa. Olisi niin paljon kaikkea mielenkiintoista tutkittavaa mitä ei ole koskaan aikaisemmissa työelämän vaiheissa ehtinyt kuin hieman pöyhäistä. Tästä alkuinnostuksesta kannattaa ottaa kaikki irti, etenkin kun ei tiedä, kauanko sitä kestää, siis innostusta ja työtä.

maanantai 24. syyskuuta 2007

Huligaaneja ja gangstereita

Kylläpä on hulinaa tuolla ulkona. Pitäisi olla tavallinen maanantai-ilta, ihmiset rauhallisesti kodeissaan, mutta kaikkea muuta. Sekä arvokuljetusryöstö että mestaruusottelu jalkapallossa samana iltana, kuinka sattuikaan. Tänään piti tapahtua myös toisen ryöstön, mutta ihme ja kumma, joku huomasi, että arvokuljetusta lähdettiin seuraamaan, ja kaverit jäivät kiinni. Nyt helikopteri pörrää tässä keskustan yläpuolella, varmaan poliisi liikkeellä sielläkin. Kymmenen aikoihin seisoimme naapureiden kanssa parvekkeilla ihmettelemässä hirveää pauketta, sen täytyi kyllä olla ilotulitus, mutta ensimmäisten pamahdusten aikana säikähdin jo, että gangsterisota on alkanut.

Arvokuljetusryöstöt ovat lähes jokaviikkoisia. Käsittämättömästi tekijät pääsevät aina karkuun, edes vahingossa poliisi ei liiku lähimaillakaan ryöstöjen aikana. Muutama viikko sitten perjantai-iltana jahdattiin automaattiaseilla varustautuneita ryöstäjiä lentokentän liepeillä. Tänään oltiin Kistassa, vähän Tukholman ulkopuolella, ja ne toiset jäivät kiinni ihan keskustassa, Centralbrolla. Jollain ryöstöporukalla täytyy olla tarkkaan tiedossaan arvokuljetusten liikkeet ja toimintatavat, lisäksi heillä on uskomattomasti röyhkeyttä ja taitoa käyttää väkivaltaa. Autoja on räjäytelty ja automaattiaseita heiluteltu keskellä kirkasta päivää liikenteen seassa. Ihme, ettei ruumiita ole tullut.

Asumme rauhallisessa paikassa, mutta kun lähistöllä on sairaala, poliisilaitos ja paloasema, niin hälytysajoneuvojen äänet kantautuvat tänne sisäpihan puolelle tällaisina vilkkaina iltoina. Niin, tuolla Södermalmilla palaa 7-kerroksinen talo vielä kaiken lisäksi.

lauantai 22. syyskuuta 2007

Ikimuistoinen konsertti

Illan orkesterina oli Kungliga filharmoniker

Keskiviikkona vietimme vuosipäivää, minkä vuoksi illan ohjelmana oli kahden nuoren lahjakkuuden konsertti Tukholman sinisessä konserttitalossa. Kapellimestarina oli 25-vuotias Eeva Ollikainen ja solistina 19-vuotias Andreas Brantelid. Odotimme täydellistä tai ainakin lähes täydellistä musiikkinautintoa. Konsertin alussa yleisölle kerrottiin, että ohjelma nauhoitetaan radioon, siksi on erityisen tärkeää, että kaikilla on kännykät kiinni. Orkesterin yläpuolella roikkui mikrofoneja ja kameroita oli joka puolella. Syvennyimme kuuntelemaan.

Sitten se alkoi. Ensin kuuluu jonkinlainen kiertävä ääni hiljaisina hetkinä. Se ei kuitenkaan haitannut avausnumeroa, joka oli komea, etenkin käyrätorvet soivat upeasti ja napakasti. Oli siis lupa odottaa jotain enempää. Nuori Brantelid asettui selloineen orkesterin eteen, ja kaiken piti olla hyvin. Mutta sitten alkoi pinnistely. Musiikin yläpuolella kuului raskas hengitys, aivan kuin sellistin mikrofoni olisi asetettu suun eteen. Kenen hengitys soiton päällä kuului - vaikea arvioida, mutta se häiritsi. Teknistä henkilökuntaa touhusi sellistin edesssä, ja vaihtoi paikkaa näyttävästi kesken esityksen. Mietin jo kapellimestaria, missä vaiheessa hän sanoo: Kiitos, minulle riitti. Koko Brantelidin esityksen ajan musiikkinautinnon taittoi se hengitys, aina kun odotit kuulevasi sellon suloääniä, korviin kantautui kummallista korinaa.

Brantelid sai kuitenkin mahtavat aplodit, ja onneksi hän soitti yleisölle kiitosnumeron. Siinä huohotus ei tullut läpi, tai ainakaan siihen ei kiinnittänyt huomiota. Väliajan jälkeen orkesterin intendentti totesi, että tällaista ei heillä saa tapahtua, voitte tulla uudelleen huomenillalla kuulemaan saman konsertin, jos lippuja vain riittää. Tarkemmin hän ei kertonut, mikä ongelma oli.

Erikoisen konserttikokemuksen lopetti väliajan jälkeen soitettu Dvorakin yhdeksäs sinfonia, jonka tarttuva teema jäi soimaan päähän. Orkesti soitti vapautuneesti, eihän mitään menetettävää enää ollut. Kaiken jälkeen ihmettelen, ettei konserttia katkaistu heti alkuunsa, lähetetty yleisöä tauolle ja ryhdytty selvittelemään teknistä ongelmaa. Kai ne paikalla olleet alan ammattilaiset huomasivat heti, että jotain on pahasti pielessä, kun kerran minäkin, kerran vuodessa konserteissä käyvä mietin, miksei tätä keskeytetä. Vai eivätkö he luottaneet kykyynsä korjata vikaa? Ehkä sittenkin on hyvä, ettei kaikkia huippukonserttejakaan nauhoiteta, ja ehkä ne juuri siksi jäävät mieleen täydellisinä elämyksinä.

tiistai 18. syyskuuta 2007

Kolmas syksy toden sanoo

Nyt vietetään kolmatta syksyä Tukholmassa. Ensimmäinen syksy meni totutellessa uuteen kotiin ja kotikaupunkiin, toinen syksy meni totutellessa siihen, että esikoinen muutti lukiota käymään Suomeen. Nyt on totuttu. Paitsi että rippikouluikäisen nuoren miehen elämä menee odotellessa, että pääsisi takaisin Suomeen.

Kyllä kesä Suomessakin oli upea. Siellä mietin monta kertaa, miten täältä taas pystyy palaamaan talveksi Ruotsiin. Kun sitten oli palattu, parin päivän päästä jo ihmeteltiin, miten kiva on taas olla kotona.

Samalla sai huomata, miten totta "poissa silmistä, poissa mielestä"-sanonta on. Suomen kodin pihalla iski monta kertaa suoranainen epätoivo, miten ne voivat edes suunnitella sitä voimalinjaa tähän. Vuosisatoja vanha asuinpaikka, ei niitä niin montaa sillä seudulla ole. Täällä koko asia ei vaivaa mieltä, siellä viilsi sydämessä joka kerta ikkunasta ulos joelle katsoessa.

Koulun ja työn alettua arki imaisi pyöritykseensä, me emme siis pyöritä arkea, arki pyörittää meitä. Päivät menevät työssä ja päivittäisissä rutiineissa, puolipakollisessa kuntoilussa ja välttämättömyyksiä hoidellessa. Kun aamulla töihin mennessä katson pienten lasten vanhempia juoksujalkaa työntämässä lastenrattaita päiväkotia koti, mahdollisesti vielä kolmas lapsi käsipuolessa, ihmettelen miten ne ehtivät. Ja todistelen mielessäni itselleni, ettei siinä mitään kummallista ole, olenhan itsekin elänyt joskus tuota samaa elämää. Siitä on vain niin kauan aikaa, etten muista.

sunnuntai 16. syyskuuta 2007

Paluu arkeen


Blogi pysyi kuin pysyikin hengissä tuon safaripäiväkirjan ansiosta kesän ajan, ja tässä sitä taas näpytellään. Nyt ei voi enää ihmetellä elämää kotirouvanäkökulmasta, kun tuli aloitettua työt. Hyvästi arkiretkeily ja kotikaupunkiturismi, itsekin ihmettelen, mihin suuntaan tämä nyt kehittyy vai kehittyykö ollenkaan.

Vastailen tässä haasteisiin, kiva kokeilla tällaistakin.

Ensin helpoin, Taviokuurnan vaatemeemi:
Tehtävänanto: Kerron mitä minulla on päälläni, kun saan tämän haasteen. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

No niin, minulla on nyt arkiasu päällä, vaikka sunnuntai onkin: maastonvihreät reisitaskuhousut ja hailakan ruskea t-paita, jalassa siniharmaat sukat, joissa on harmaita ja vihertäviä kukkakuvioita. Haasteen loppuosa onkin vaikeampi, pitäisi valita viisi ihmistä, jotka tekisivät saman. Kenetköhän haastaisi? Tämä meemi on pyörinyt niin kauan, että kaikki potentiaaliset haastettavat ovat tainneet jo vastata.

15.10. on sitten blog action day, muistutukseksi siitä kopioin tuon bannerin. Täytyy tunnustaa, että ympäristöaiheisen kirjoituksen rustaaminen kuulostaa paljon helpommalta kuin näihin henk.koht. meemeihin vastaaminen, nyt on vielä jäljellä mrs. morbidin musiikkimeemi:

1. Yksi kappale, joka muutti elämääsi:
Sweet: Little Willy
Selitys: olin 10-vuotias, kun meille ostettiin kasettinauhuri. Siihen asti minulla ei ollut mahdollisuutta vaikuttaa siihen mitä meillä kuunneltiin. Radiosta taisi tulla siihen aikaan ainakin kerran päivässä "Jo Karjalan kunnailla lehtii puu..", muuta merkittävää en muista. Mutta kun pystyi kelaamaan itse edestakaisin omaa mielimusiikkia, se oli jotain.

2. Yksi kappale, jonka olet kuunnellut useammin kuin kerran:
Ks. edellinen vastaus.

3. Yksi kappale, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle:
Little Willy...eikun rauhoittaisin mieltäni Albinonin Adagiolla.

4. Yksi kappale, joka teki sinusta hupakon:
Muistan olleeni aikamoinen hupakko niihin aikoihin, kun diskoiltiin kavereiden kanssa lukioiässä. Vauhti yltyi hurjimmilleen, kun loppuillasta soitettiin "Ladies Night".

5. Yksi kappale, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin:
Niitä on niin monta, alkaen siitä vanhan kissan laulamasta Memory'sta Cats-musikaalissa.

6. Yksi kappale, jonka toivoisit tulleen tallennetuksi:
Olen ollut joissain uskomattoman hienoissa konserteissa, ja olisi hienoa palata niihin levyllä. Huippuna kaikista Rostropovichin konsertti Luzernin musiikkijuhlilla, kunpa voisi laittaa levyn soimaan ja palata siihen hetkeen.

7. Yksi levy, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan levytetty:
En nyt kuitenkaan yksilöi, mutta jotkut yhden hitin ympärille kyhätyt kokoelmalevyt ovat raivostuttavia, tuntee maksaneensa tyhjästä.

8. Yksi levy, jota kuuntelet paraikaa:
Viereisen huoneen telkkarista tulee Ruotsin Idolsin alkukarsinta, joku laulaa nuotin vierestä Ai äm juor leeeidiiiii...

9. Yksi levy, jonka olet aikonut kuunnella:
Ostin kesällä Suomesta Juha Tapion levyn, olen kovin kiinnostunut kuuntelemaan jonain päivänä hänen sanoituksiaan oikein ajan kanssa.

Kenetköhän taas haastaisi?

perjantai 14. syyskuuta 2007

Leijona nukkuu

Tämä auringonlasku tallentui kameralle matkalla vuorten yli Letsitelestä Luken maatilalta lentokentälle. Matka lentokentälle oli taas uudenlainen elämys, näimme lisää afrikkalaisia kyliä ja vaikuttavan kauniita maisemia.

Etelä-Afrikan uskonnollisiin yhteisöihin
saimme pikaisen mutta mieleenpainuneen kosketuksen Zion City Moriassa, jossa ihmisiä oli kokoontunut kristityn ja samalla afrikkalaiseen traditioon nojautuvan, Zion Christian Church -kirkon kokoukseen. Vuoren rinteeseen kirjoitettu kirkon nimi ja symboli näkyivät kymmenien kilometrien päähän. Paikalle kerääntyneiden ihmisten valtava määrä ja alueelle parkkeeratut linja-autot toivat elävästi mieleen suomalaisten herätysliikkeiden kesäkokoukset, ja oikeastaan samasta asiastahan on kyse.

Aurinko, kuu ja tähdet näyttivät Etelä-Afrikassa toisenlaisilta. Linnunrata näkyi tiheänä pienten valkoisten pisteiden vyönä lähempien tähtien takana, joista erotimme etelän ristin. Tähtien tuikkimista öisellä taivaalla säesti kaskaiden terävä siritys, ehkä jossain mörähti virtahepo, ja pöllö huhuili oksallaan. Aina kun palaan niihin muistoihin, tunnari lähtee soimaan:

In the jungle, the mighty jungle
The lion sleeps tonight
In the jungle, the quiet jungle
The lion sleeps tonight.

Near the village, the peaceful village
The lion sleeps tonight.
Near the village, the quiet village
The lion sleeps tonight.

Hush my darling, don't fear my darling
The lion sleeps tonight
Hush my darling, don't fear my darling
The lion sleeps tonight.

A-weema-weh A-weema-weh A-weema-weh A-weema-weh
A-weema-weh A-weema-weh A-weema-weh A-weema-weh
A-weema-weh A-weema-weh A-weema-weh A weema-weh
A-weema-weh A-weema weh A-weema-weh A-weema-weh

(Solomon Linda, 1939)

Epämiellyttävä totuus ja paviaanin aamu

Marabou on ruotsalainen suklaamerkki. Nimensä se on saanut tältä haikaralta, jonka jalat eivät ole oikeasti valkoiset, vaan kakkaiset.

Tämä paviaani asusti joen rannalla aivan Shingwedzin leirin lähellä. Paviaaneja kiipeili kallioilla reitin varrella, kun olimme jo matkalla ulos Krugerin kansallispuistosta Punda Marian portin kautta. Perheen apinaharrastajan iloksi matkalla puistosta Luken maatilalle näimme appelsiinipuissa samettiapinoita.

keskiviikko 12. syyskuuta 2007

Kuduja, juova-gnuita ja muita sarvipäitä

Viimeisen Krugerin kansallispuistossa vietetyn aamun yksi harvoista bongauksista oli vesiantilooppi. Toiveena oli nähdä vielä puhveleita, ja tällä kertaa lähempää, mutta vaikka Luke sinnikkäästi ajeli pitkin reittejä, joissa puhveleita tavallisesi näkyy, meiltä ne piiloutuivat. Ainoat näkemämme puhvelit olivat olleet ainakin kilometrin päässä. Hyvä, että ne näkyivät edes siellä kaukana, sillä niin muut seurueemme jäsenet saivat bongattua kaikki viisi suurta: leijonan, norsun, leopardin, puhvelin ja sarvikuonon. Minulta jäi sarvikuono näkemättä, harmi.

Vaarallisia myös olohuoneen ulkopuolella

Safarin aikana näimme kymmeniä virtahepoja. Yleensä niistä näkyi vain pienet nuposarvet, ja otsaa silmiin asti. Jotkut pitivät sieraimiaan hetken veden pinnan yläpuolella, ja joskus jonkun selkä näkyi kokonaisuudessaan veden pinnan yläpuolelle. Afrikkalainen ”jäävuoren huippua” vastaava sanonta onkin ”virtahevon ohimo".

Kun näkee hippojen pienten otsanupojen rauhallisesti lipuvan veden pinnalla, ei tule ajatelleeksi, kuinka vaarallinen eläin siellä pinnan alla piilee. Villieläinlaji, joka on viime vuosina eniten aiheuttanut ihmishenkien menetyksiä Afrikassa, onkin yllättäen virtahepo eikä esimerkiksi pelätty leijona. Majapaikassamme Luke antoi ison valonheittimen mukaamme ulos, sillä voisi hätätilanteessa yrittää karkottaa hipon takaisin joelle. Vaarallisinta olisi ollut joutua virtahevon ja joen väliin.

sunnuntai 9. syyskuuta 2007

Leijonanmetsästystä


Aamuisin liikkeelle lähdettiin aikaisin, ja varsinainen aamiainen nautittiin tienvarsien taukopaikoilla. Yhden taukopaikan vierestä oli edellisenä päivänä kulkenut kolme leijonaa. Vaikka lähistöllä oli tiellä runsaasti leijonan jälkiä, me onnistuimme näkemään leijonan ainoastaan yöajelulla.

Olimme kierrelleet edestakaisin leirin lähistöllä kulkevia reittejä, odotelleet, että vihainen norsu laskee meidät jatkamaan matkaamme, ja nähneet monenlaisia muitakin eläimiä, kuten tuon kameleontin.
Mukanamme oli valonheittimiä, joilla valaisimme pensaikkoa. Siellä vilahti pari kiiltävää pistettä, leijonan silmät. Samantien ne hävisivät pimeyteen, palasivat taas valokeilaan, ja hävisivät taas. Jotta saisin saatettua tämän matkakertomuksen loppuun, olen nyt viime viikolla yrittänyt löytää niitä leijonansilmiä videolta. En tiedä voisiko aikaansa enää turhemmin käyttää. Kelattuani videota moneen kertaan olen jokseenkin varma, että tässä kuvassa on itse leijona. Ainakin sen voi sinne kuvitella.

Onko tuo huuhkaja pilvessä?


Iltaretkellä puussa istuivat nämä kaksi kissankokoista ja vähän -näköistäkin huuhkajaa. Kyseessä on täplähuuhkaja, African spotted eagle owl, Bubo africanus. Se on maailman suurin pöllö, niitä näkyi päivisin lepäilemässä puissa väsyneinä öisistä metsästysretkistään. Meiltä se sai lempinimen 'pilvipöllö' sumean katseensa vuoksi. Matkamuistokaupasta ostin täplähuuhkajaa esittävän ristipistotyön, joka tietysti on vieläkin keskeneräinen, vaikka matkan aikana ehdin sen jo aloittaa.

Tuliaisten ostaminen kansallispuiston alueella on mahdollista leirien yhteydessä olevissa matkamuistokaupoissa. Matkaamme tarttui pari ristipistotyöpakkausta, antiloopin nahkoja, afrikkalainen batiikkivärjätystä kankaasta tehty naisen asu, paikallisia soittimia ja ne tavanomaiset jääkaappimagneetit ja postikortit. Paras ja kallein kauppa oli ensimmäisessä taukopaikassamme Mopanissa, sieltä olisi saanut afrikkalaisia tekstiilejä, koruja, kivilintuja, astioita, zulujen perinteisiä koritöitä ja vaikka mitä. Harmi vain, että uskoimme vastaavia tavaroita löytyvän myös muilta taukopaikoilta ja lykkäsimme ostoksia myöhemmäksi.

Vielä enemmän harmitti, kun heti saavuttuamme lentokentälle kaikki parhaat liikkeet menivät kiinni. Tiesimme, että Johannesburgin lentokentällä on hyviä myymälöitä, ja olimme säästäneet ostosintoamme sinne. Onneksi levy- ja kirjakaupat olivat vielä auki, ja saimme vielä ostettua kotiin viemisiksi afrikkalaisia tarinoita ja lauluja. Mutta jos toisen kerran menisimme vielä Krugeriin, tekisimme ostoksia kansallispuiston alueella, ihan vain kannattaaksemme siellä asuvien ja työskentelevien elinkeinoa ja itse puistoa.

Lähdössä

Grenoble syyskuussa Nyt ei vaan ehdi kirjoittaa, Tai ehtii kyllä, to do -listoja ja tekstiviestejä. Ei ehdi ajatella, vaikka päässä sur...