Nallen muutto Ruotsiin

Ruotsinsuomalaiset ovat saaneet kantaa monenlaisia leimoja otsissaan, mutta enpä olisi odottanut, että vielä veropakolaisiksi meitä epäillään. Moni on elintasopakolainen, joku ehkä sosiaaliturvashoppaaja.  Ei niin vähän aikaa sitten kuulin Ruotsin ennen olleen suomalaisten ihmisoikeuspakolaisten turvapaikka, nyt sitä titteliä kantaa Berliini. Minua viehättää Ruotsissa asumisen taso ja terveydenhoito,omalta osaltani koti-Suomeen paluu edellyttää sote-uudistuksen toteuttamista, tähänastisten raamisopimuksen pohjalta  ei vielä meidän muuttokuormaa ruotsinlaivaan lastata.

Harmi etteivät kamerat olleet paikalla, kun Björn Wahlroos kirjautui Skatteverketissä ruotsalaiseen väestötietojärjestelmään. Skatteverketin odotushuone jos mikä on kaikkien kansojen sulatusuuni. Aika monta kansaa on edustettuna myös tiskin toisella puolella. Minulla oli ennestään jonkinlainen käsitys maahanmuuttoasioiden hoitamisesta virastossa, miehenikin oli sitä kokenut Britanniassa, mutta kun hän sitten esitti nöyrää poikaa afrikkalaistaustaiselle virkailijalle asianmukaisten lippujen kanssa ja sitten sai kuulla, että kyllä, nämä paperit kelpaavat uuteen tunnin jonottamiseen tuolla seuraavalla tiskillä, niin vitsit olivat vähissä. Yritin vakuuttaa hänelle, että varmasti virkailija on pätevä, jos Ruotsissa afrikkalaistaustainen on päässyt skatteverketin virkailijaksi, hänen täytyy olla vähintään taloustieteen tohtori. Asiointitilanne meni lopulta oikein hyvin, ovathan ne siellä virastossa monenlaisiin maahanmuuttajiin tottuneet.

Seuraavan kerran vierailimme skatteverketissä, kun haimme hänelle ruotsalaista henkilökorttia, mikä ei olisi onnistunut, ellen ensin olisi keplotellut itselleni ruotsalaista ajokorttia ja saanut niin ollen todistettua, että hän on hän. Suomen passi ei ole mikään henkilöllisyyden todistamiseen kelpaava asiakirja Ruotsissa. Niin että tiedoksi vain sinne Strandvägenille, voivat jäädä ne hirmuiset veronpalautukset pankkiin ja shekit nostamatta, jos ei ole esittää ruotsalaista henkilökorttia. Ruotsissa myös käytetään edelleen kummallisia nostotositteita tilanteissa, joissa Suomessa pyydettäisiin lähettämään tilitiedot.

Olisi mielenkiintoista tietää, onnistuuko tämä siirtolainen siirtämään luottotietonsa Suomesta Ruotsiin. Meille kävi nimittäin niin, että kun yritimme avata kännykkäliittymää, meille todettiin, että pitää olla luottotiedot Ruotsissa, muuten ei linja aukene. Telia ei luottotietoja vaatinut, siksi olemme edelleen uskollisia asiakkaita.  Varmuuden varalta kannattaa myös pitää alkuvuodet päällään klubitakkia ja rusettia näyttääkseen Östermalmin edustushuoneistossa asuvalta. Jos puhuu kännykkään suomea ja tyylinä on casual, saattaa käydä niin, että naapurit kutsuvat heti kotiinsa, ei juomaan punssia kirjastossa, vaan avaamaan tukkeutunutta vessanpyttyä. Ruotsissa on totuttu siihen, että suomalaisittain ruotsia murtavat ovat henkilökuntaa, ahkeria mutta viinaan meneviä ammatti-ihmisiä, kuuluvat korkeintaan työväenluokkaan, ja asuvat tullien ulkopuolella.

Ruotsin ihmemaa

Kävimme katsomassa Susanna Alakosken kirjaan Sikalat perustuvan näytelmän Södra Teatern´issa. Näytelmä jätti hieman hämmentyneen olon. Se kertoo joskus 60-70-luvulla Suomesta Ruotsiin muuttaneen alkoholistiperheen tyttären tarinaa, joka jo kirjana sai suosiota ja huomiota lahden molemmin puolin. Teatterina tarina ei saanut uusia ulottuvuuksia, vaan tuntui kirjaa enemmän sosiaalipornolta. Kauhistelua ja leimaamista, joskin taitavasti näyteltynä ja estradille rakennettuna.

Ehkä maahanmuuttajien elämän kuvaaminen onnistuu parhaiten ongelmien kautta, sieltähän se dramatiikka löytyy. Eikä näytelmässä välttämättä ollut kyse maahanmuuton problematiikasta, vaan alimmasta sosiaaliluokasta ja syrjäytymisestä. Lapsen turvattomuudesta aikuisten elämän mennessä raiteiltaan, ja ympärillä olevien aikuisten sokeudesta. Silti näin näytelmän aika yksiulotteisena stereotypioiden vahvistamisena, kuinka köyhät suomalaiset ryyppäävät.

Ruotsissa yksi kuva suomalaisista on ryyppäävä ja riitelevä, sivistymätön ja väkivaltainen. Monet suomalaisten tekemät väkivaltarikokset, pahimpana Valjakkalan tekemä kolmoismurha, ovat saaneet suomalaiset näyttämään brutaaleilta tappajilta. Alkuaikoina kun asuimme täällä uutisissa pyöri monta raakaa rikosta, joissa tekijänä oli suomalainen.

Toinen suomalaisstereotypia on kovasti töitä tekevä luotettava ammattimies, tehtailla tai rakennuksilla, jolla on talo ja volvo ja jolla menee taloudellisesti hyvin. Tai vastaavasti säntillisesti työnsä hoitava hoitoalan ihminen. Mielestäni Ruotsissa on paljon suomalaisia kultturialojen ammattilaisia ja asiantuntijoita, menestyneitäkin, mutta sen puolen en ole huomannut saaneen yleistä tunnustusta.

Maahanmuuttajien leimaamista yleistämällä yksittäistapauksia koko vähemmistöä koskevaksi tapahtuu kaikkialla. Siksi pitäisi itsekin olla ymmärtäväinen, ettei ole täällä ympäristön silmissä omana itsenään, vaan osana lähes puolimiljoonaista vähemmistöä. Mutta en ole ainoa, jonka on vaikea suhtautua Sikalat-tyyppiseen vähemmistökuvaukseen. Suomalaisuus kelpaa esitettäväksi vain, jos tanssitaan tuohivirsut jalassa tai ryypätään ja tapellaan, valitti täällä pitkään asunut ystävä.

En osaa arvioida kuinka moni ruotsinsuomalainen löytää kosketuspintaa Ystadin miljonprogramlähiön sosiaalisista ongelmista. Myöskin se köyhä Suomi, josta työn ja elinmahdollisuuksien puuttuessa lähdettiin Ruotsiin, on vieras Suomeen jääneille. Miksi tuollaista esitystä ei sitten osaa katsoa yhden yhden perheen tragedian kuvauksena? Koska siinä koko ajan korostettiin suomalaisuutta. Samalla tuntui siltä kuin kaikkien ruotsissa asuvien suomalaisten päälle sovitettaisiin samaa suomalaisuuden viittaa, köyhyyttä, alkoholismia, väkivaltaa.

Monien vähemmistöjen eripuraisuuden aiheena on, kuka saa edustaa yhteisöä ja mitä vähemmistökulttuurista esitetään enemmistölle. Suomenruotsalaisilla ei ole samaa ongelmaa kuin ruotsinsuomalaisilla, siellä vähemmistö tuottaa suuria tarinoita, täällä vähemmistö kertoo vain pieniä tarinoita jos niitäkään. Ehkä tällä vähemmistöllä ei ole mitään yhteistä kertomusta, vaan monta pientä: sotalasten tarina, Valjakkalan tarina, Sikalan tarina. Odotan sitä kertomusta, johon voisi liittää sanan ruotsinsuomalaisuus ja johon voisi itse samaistua.

Keskeneräisyyttä ja myötähäpeää

Kesä on kulunut rakennustyömaalla. Kesälukemiset, kulttuuririennot ja linturetket ovat jääneeet tältä vuodelta väliin. Rakennusmiesten taukotuvaksi muuttuneen mökkimme pöydällä lojuu rakennuspiirustuksia, joihin ilmestyy päivittäin harmaita etusormenjälkiä.

Alkukesästä vein mökille lukemiseksi Martti Lindqvistin kirjan Keskeneräisyyden puolustus. Muutaman kymmentä sivua luettuani kirja putosi jonnekin sängyn ja alkovin seinän väliin, ja siellä se on vieläkin, keskeneräisenä. Pääsin kuitenkin ajatukseen keskeneräisyyden elämänvoimasta. Muuta lukemista en ole tänä kesänä tarvinnut laattakuvastojen ja sisustuslehtien lisäksi.

Joskus rakentamisen alkuinnostuksen ja rimakauhun jälkeen heräsi suhteellisuudentaju. Uusi talomme on vain yksi lenkki ketjussa. Taloja ovat rakentaneet monet sukupolvet meitä ennen, aina sen ajan mallin ja muodin mukaisesti. Vaikka suhdanteet eivät olisi olleet parhaimmillaan,vaikka investointi olisi myöhemmin osoittautunut lyhytaikaiseksi. Me käytämme vuoromme nyt.

Ruotsi tuntuu taas kesän jälkeen vieraalta. Eilen katsoin televisiosta Märkesårsgalaa, jossa ruotsalaiset juhlivat Suomen menettämistä. Ohjelma oli kuin kuusijuhlassa, lausuntaa ja laulua, lavalla seikkaili myös hassuja satuhahmoja. Stina Ekblad oli käynyt etsimässä kansallispukuunsa huivin Ruotsin television puvustosta, ilmeisesti samalla puvustonpenkomisreissulla oli löytynyt nallepuku, ja niin nähtiin pelottava karhu pyörimässä lavalla. Tosin koulun juhlassa ei olisi tarvinnut kärsiä yhtä kauaa myötähäpeää, vaan opettaja olisi käynyt vetämässä kiinni mesikämmeneltä auki unohtuneen vetoketjun.

Pöyristyttävältä kuulosti toteama " On suomalaisia, on ruotsalaisia ja suomenruotsalaisia". Miten taas unohtuikin 450 000 ruotsinsuomalaista? Onneksi Tarja Turunen pelasti illan.

Tangon taikaa

Jotkut kulttuuri-ilmiöt jalostuvat, kun ne kuljetetaan ulos maasta. Torstai-iltana Södra Teater´in baarissa soi tango ruotsinsuomalaisten nuorten esittämänä. Ilta oli kuin esiintyjien ja yleisön yhteinen performanssi. Tyylikkäitä kampauksia, tarkasti harkittuja asuja ja tangon melankolista sointia.

Toisen polven ruotsinsuomalaiset nuoret eivät usein ole ruotsalais-suomalaisia, useammin he ovat joko kokonaan suomalaistaustaisia tai sitten puoliksi suomalaisia toisen vanhemman ollessa jostain muusta siirtolaismaasta. Kun etniseen sekoitukseen vielä lisätään saamelaiset ja tornionjokilaakson meänkieliset, monikulttuurisuus ei jää pelkäksi sanahelinäksi. Heille kehittyy kulttuurien lukutaito, kyky sukkuloida niiden välillä ja näköjään myös luoda omaa kulttuuriaan, joka ammentaa rohkeasti vaikutteita vanhempien kotimaiden kulttuureista.

Monet torstai-illan esiintyjistä eivät osanneet lainkaan suomea, en usko että kukaan heistä on käynyt tanssilavan reunalla katsomassa Reijo Taipaletta. Mutta he ovat omaksuneet tangon rytmin ja kaipauksen. Illan herkkupala oli bändin vierailijan Nina Ramsbyn esittämä Elsa, kohtalon lapsi. Jo käännös Elsa - ödets barn sai mielen vinksahtamaan erityisen vastaanottavaan asentoon. Laulaja kertoi, että hänellä on suomenkieli veressään, hän ei ymmärrä sanoja mutta tuntee ne.

Tangopalatsissa soittaneen Månskenorkerster'in solisti Darya Pakarinen on upea ilmestys, hänen viileän kohtalokas tyylinsä antaa tilaa musiikille. Oman tenhonsa toi yhtyeen kokoonpano, mukana ei ollut sähköisiä soittimia, vaan vanhanaikaisesti kontrabasso, haitari, viulu ja puhaltimia.

Torstai-ilta Tangopalatsissa vakuutti, että toisin kuin joskus olen pelännyt, ruotsinsuomalaisen ei tarvitse sulautua valtakulttuuriin eikä myöskään tanssia tuohivirsuissa sottiisia ollakseen oikeanlainen oman kulttuurinsa edustaja, vaan voi tehdä ihan oikeaa omaa kulttuuria.