Alaston akatemia, 3. näytös

Tyylilaji: Puskafarssiksi kääntynyt kamarinäytelmä
Hushållerska pohtii tilannehuoneessa akatemian pattitilannetta yhdessä hovmästaren ja hänen adjutanttinsa kanssa.

- Entä jos kuitenkin pidetään kalaasit? Olen kuullut puhuttavan, että meitä pidetään yhteistyökyvyttöminä ilonpilaajina. En ole pitkään aikaan voinut hyvällä syyllä ostaa uutta leninkiä, ja rusettipaitoihin pukeutuminen alkaa jo kyllästyttää, hushållerska avautui.
- Minäkin vetelehdin pieruverkkareissa ja luen enää vain iltalehtiä, tarvitsisin nopeasti jotain korkeakulttuurista virikettä. Kalaasit piristäisivät.

- Mutta ei siitä tule mitään, Horatsu sabotoisi kaiken, vetäisi tuolit altamme tai ainakin asettelisi niille nastoja. Hän huutelisi meille ilkeyksiä ja ampuisi lusikalla herneitä ympäri salia.
- Ei hän voi enää jatkaa kultaisen salin okkupaatiota, jos asetamme hänelle ultimaatumin.
- Minkälaisen ultimaatumin?
- Esitämme, että palaamme järjestämään kalaasit sillä ehdolla, että hän irrottaa itsensä kettingeistä, joilla hän on kytkenyt itsensä kultatuoliin.

- Loistava ajatus, ryhtykäämme heti muotoilemaan uhkavaatimusta.
-Viekäämme se yhdessä päivälehteen. Niin nostamme julkista painetta Horatsua kohtaan, eikä hän voi enää muuta kuin myöntyä.

Kahden päivän kuluttua, kun päivälehti on julkaissut ultimaatumin, hushållerska ja hovmästare tapaavat jälleen tilannehuoneessa.

- Mitä olemme menneet tekemään? Ultimaatumimme ainoastaan herätti uneen vaipuneen levollisen haltijakummin. Unenpöppöröisenä harhaillessaan hän meni ja kahlitsi myös itsensä kultatuoliin, hushållerska huokaa raskaasti.
- Kuinka hän saattoi? Minä luulin, että ultimaatumimme nähtyään juuri hän pudottaisi Horatsun takaisin todellisuuteen Jacquesin kirouksesta ja  runoilijakuningattaren lumouksesta. Levollinen haltijakummi oli ainut toivomme, nyt jäljellä ei ole kuin ne seitsemän muuta uneliasta. Nyt meidän täytyy olla oikein hiljaa, etteivät nekin herää.
- Eivät he niin uneliaita ole. He tekevät sitä mitä heidät on asetettu tekemään kuolemaansa asti, eikä kukaan heistä ole vielä kuollut. He söivät hyvin taas torstaikokouksessaan ja ihmettelivät tilannetta. Kirjallisuuden tutkijat saavat kokouksiin osallistumalla merkittävää aineistoa, ehkä syntyy myös muutama säe runoutta ja esseen alku,

Seuraavalla viikolla Horatsu kirjoittaa palveluksena ihailemalleen Jacquesille vielä yhden suorasanaisen kirjeen päivälehteen, jossa hän esittää suorasanaisen kritiikin hushållerskasta. Lisäksi hän huomauttaa, että ennemmin kaikki maailman kalaasit saa perua ja vaikka polttaa koko palatsin, mutta hän istuu kultatuolissaan viimeiseen asti. Hän on korvaamaton. Ilman häntä kukaan ei saa pitää kalaaseja.

- Minulle on tästä lähtien täysin sama, mitä Horatsu tekee. Olen vapaa, enää ei tarvitse riutua torstai-iltoja akatemiakokouksissa. En olisikaan enää kestänyt niitä, hushållerska riemuitsee.
- Ja tulee kesä, eikä tarvitse enää lukea niitä iänikuisia Nobel-ehdokkaita ja sovitella niille vääriä paperikansia suuren yleisön hämäämiseksi, hovmästare iloitsee.
- Ihanaa, mitä ihmettä sitä lukisi nyt?
- Oletko lukenut Horatsun viimeisimmän teoksen?
- En, enkä myöskään runoilijakuningattaren uusimpia runoja.
- En minäkään, aloitetaan nyt niillä. Ehkä opimme ymmärtämään heitä.

Disclaimer

Näytelmän tapahtumat ovat puhtaasti kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta eikä niillä ole mitään yhteyttä todellisiin henkilöihin. Kaikki mahdollisesti tekstin lukemisesta syntyvät mielleyhtymät todellisuuden henkilöihin ovat kokonaan lukijan oman mielikuvituksen aikaansaamia eikä kirjoittaja vastaa niistä.

Alaston akatemia, 2. näytös

Jacques ihailee peilistä näkyvää salskeaa olemustaan. Frakki on kulunut, etumuksessa tahroja, ylipitkäksi venähtäneet rasvaiset kiharaiset hiukset pakenevat ohimoilta,  mutta sen enempää hän kuin hänen hovipalvelijansa Horatsu eivät lakkaa ihailemasta peilin komistusta.
- Minä niin ihailen sinua, Horatsu tunnustaa ties kuinka monennen kerran.
- Niin, minulla on voima valta, naiset ja sinä. Voisitko taas kirjoittaa jotain ylevää valtani vahvistukseksi. Olet niin uskollisesti suojellut minua ja valtaani.
- Kyllä teen sen mielelläni, voisin vaikka haukkua hushållerskan nokkelin sanankääntein päivälehden sivulla. Se saisi minutkin taas tuntemaan itseni vahvaksi.
- Tee se, kiiruhda, ettei valtani himmene ja ihailijamme unohda meitä.

Horatsu rientää ulos, matkalla kohti ulko-ovea hän huomaa buduaarissaan kyynelehtivän jääkuningatteren.
- Mikä hätänä kaunokainen?
- Kalaasit on peruttu! Jääkuningar parkaisee, kaataa kurkkuunsa shampanjaa ja työntää lusikallisen prinsessatorttua perään.
- Ei voi olla totta, miten voimme nyt esitellä itseämme kyldyyriväelle ja vastaanottaa suosionosoituksia?
- Totta se on. Taloudenhoitaja Sara lähti, vei mennessään pääsisäkön. Kokit ovat myös irtisanoutuneet. Jäljellä ei ole ketään, joka osaisi laskea shampanjan määrän.
- Siis jäljellä olemme vain me, ja muutava hovinarri ja yksi apusisäkkö, ei taida onnistua kalaasit tällä väellä, Horatsu laskee.
- Minäkin lähden. Kun ei ole kalaaseja, minun ei tarvitse enää edustaa. Syön itseni lihavaksi ja myyn leninkini kirpputorilla.
- Miksi, ethän sinä ole tehnyt mitään, vaan olet tukenut aina Jacquesia, silloinkin kun me pojat olemme olleet vähän hulvattomia.
- Kukaan ei enää tarvitse minua. Siksi olen päättänyt jättää hovin.
- Mutta tarvitseehan Jacques sinua.
- Niin tarvitsee, olen pitänyt hovin ovea auki hänelle. Nyt häntä ei haluta edes hovin lähelle.
- Mutta hänhän toi niin paljon loistetta ja jännitettä juhliimme. Jos nyt jätät meidät, menetämme Jacquesin. Sehän merkitsee, että minun hohtoni katoaa, olenhan saanut niin paljon hehkua Jacques vallasta ja voimasta. Minäkin lähden.
- Jacques tarvitsee sinua, älä jätä meitä!
- Mutta jos kalaaseja ei tule,  niin mitä me tekisimme, me kolme, narrit ja orjattaret?
- Orjattaret on vapautettu.
- Sekin vielä.
- Meidän täytyy pitää yhtä. Lähdetään ja perustetaan uusi hovi jonnekin kauas, jossa pikkusieluiset moraalijeesukset eivät häiritse meitä ja joissa orjattaria on jonossa valmiina meitä palvelemaan.
- Niin teemme, tiedän että se paikka on olemassa, sanokaamme sitä vaikka viettelyksien saareksi.
- Mutta mitä minä tekisin siellä? Jacques ei tarvitse minua siellä.
- Niin, totta, et mitään, olisit vain riesana. Minun ja Jacquesin liitto on pyhä, mutta sinua ei viettelysten saarella tarvita, siellä saamme orjattaria ilman sinuakin.

Jääkuningatar lohkaisee neljännen palan prinsessatorttua ja jää ymmälleen buduaariinsa. Horatsu rientää antamaan haastattelua päivälehdelle miettien matkalla nasevia ilkeyksiä hushållerskaa kohtaan. Jacques ihailee itseään peilistä tietämättä, että kalaasit on peruttu, orjattaret lähteneet ja Pariisin huvihuoneiston avain viety. Kukaan ei ole muistanut kertoa hänelle. 

Ruotsin skam

Ruotsin akatemian skandaali etenee ja näen taas saman kuvituskuvan, jossa kultatuoleissaan istuvat akatemian jäsenet on aidattu kultaiseen karsinaan. Aidan toisella puolella istuu satapäinen yleisö hekin iltapuvuissaan seuraamassa istuntoa. Nyt karsinan on jättänyt jo kahdeksan akatemian jäsentä, kahdeksastatoista numeroiduista kultaisesta tuolista täytettyinä ovat numerot 2-6, 8,9, 12, 14 ja 17.

Koska akatemiasta on tähän asti saanut erota vain kuolemalla, jäsenten keski-ikä on korkea.  Jäljelle jääneistä kymmenestä jäsenestä seitsemän on syntynyt 1940-luvulla tai aikaisemmin, heistä vanhin 1920-luvun alkupuolella. Akatemian traditioihin kuuluu ruokailla torstai-istunnon yhteydessä Gyldene Freden -ravintolassa,  jonka oven läheisyydessä toimittajat ovat väijyneet skandaaliuutisia. Pahimmillaan onkin näyttänyt siltä, että toimittajat jahtaavat kamerat ja mikrofonit aseenaan suojattomia vanhuksia vanhankaupungin mukulakivikaduilla pimeässä illassa.

Mahdollistaakseen tyhjien tuolien täyttämisen ennen tuolinsa jättäneen kuolemaaa kuningas on nyt sallinut akatemiasta eroamisen. Yläikärajan asettamista olisi ehkä pitänyt harkita, mutta eihän kuninkaallakaan ole eläköitymisikää. Akatemian jäsenten yläikärajakysymyksen esille ottaminen olisi voinut avata Pandoran lippaan.

Tyhjät tuolit pöydän ympärillä muistuttavat kultaiseen karsinaan jääneitä poissaolevista. Akatemian kriisi on johtanut siihen, että jo aikaisemmin akatemian toiminnasta vetäytyneiden kahden naisen lisäksi tuolinsa on jättänyt kolme muuta naista, lisäksi akatemiasta on eronnut kolme miestä. Jäljelle jäi kaksi naista ja kahdeksan miestä, vain numerot 2-6 ja 8-9 voivat enää supatella vierustoverin kanssa.

Akatemian kriisi velloo niin kauan, kunnes toimintaa haittaava tunnekuohu on saatu kiinni, taltutettua ja sijoitettua jonnekin. Nyt ollaan vielä kieltämisen ja syntipukkien osoittelun vaiheessa. Horace Engdahl on hyökännyt voimakkaasti Sara Daniusta vastaan, kutsunut häntä huonoimmaksi sihteeriksi koko akatemian aikana. Vasta-argumenteissa on kaivettu esille monta todella surkeaa sihteeriä vuosisatojen saatosta. Hyökkäys viestintuojaa vastaan on väärä reaktio, ihan sama vaikka aikaisemmat sihteerit olisivat olleet täydellisiä.

Samaa keskustelua on käyty myös Suomessa metoo-paljastusten jälkeen, ja nähty kaikki anteeksipyynnön lajit, myös kieltämistä. Ruotsin akatemian tasoisen kieltoreaktion esitti kirjailija, joka istuisi Ruotsin akatemian tuolilla, jos olisi ruotsalainen. Jos on koko elämänsä kuvitellut, että seksuaalinen kalastelu työyhteyksissä on hyvä tapa kasvattaa valtaansa ja saada luontaisetuja, niin miksi muuttaisi ajatteluaan elämän ehtoossa. Miksi tuntisi häpeää ja kantaisi vastuunsa?

Akatemialla on ollut epärvirallinen johtaja, joka on käyttänyt omiin tarkoituksiinsa akatemian arvovaltaa. Virallinen johto on sallinut väärinkäytökset ja  röyhkeydet. Kiitokseksi se on saanut työrauhan, tukea  ja lämpimiä tunteita. Sara Daniukseen kohdistetut hyökkäykset taas kertovat, mitä tapahtuu, jos yrittää palauttaa pitkälle viettiensä vietäväksi harhautuneen organisaation ydintehtävänsä pariin. Hyökkäys on niin raju, että harva uskaltaa itsensä sellaiselle altistaa.

Kun organisaatio jakautuu kahteen todellisuuteen, yhteisen käsityksen luominen tapahtuneesta vaatii raakaa työtä, konfliktien sietämistä ja rohkeaa keskustelua. Pitäisi peruuttaa tapahtumiin, mistä kaikki alkoi, kerätä faktat ja laatia tervehdyttämisohjelma.  Totuuskomissioissa ajatuksena on, että ne, jotka vilpittömästi osallistuvat oman osuutensa selvittämiseen tapahtumisen kulkuun, voivat uudelleen lunastaa paikkansa yhteisön jäsenenä. Niiden osalta, jotka kieltävät vastuunsa, vääristelevät faktoja ja syyttävät muita tekemistään asioista, yhteisö selvittelee faktat ja vie asiat tarvittaessa rikosprosessiin asti.

Nyt Ruotsin akatemian totuuskomissioaika on ohi. Asianajajan laatima selvitys on lähetetty talousrikostutkijoille, jotka keräävät faktat ja selvittävät, kuka vastasi mistäkin. Kun on kyse epävirallisesta vallankäytöstä suljetussa organisaatiossa, on olemassa riski, että muodollisen vallan omaavat joutuvat vastuuseen, ja todelliset tekijät jatkavat narujen vetelyä kulisseissa.

Tunne, joka riivaa akatemiaa ja jonka sijoittaminen kultaisilla tuoleilla istuvien kirjailijoiden ja kirjallisuuden tutkijoiden työkalupakkiin, on häpeä. Omassa lapsuudessani minua usein ohjattiin sanoilla "Se on sen häppee",  käytettiin myös sanaa hävytön, kun joku toimi röyhkeästi. "Johan oli hävytön temppu". Silti olen usein huomannut kantavani muiden häpeää. Usein myös olen poistanut itseni yhteisöstä, kun minuun on yritetty sijoittaa toisten kannettavaksi kuuluvaa häpeää. Jonkun kerran olen myös palauttanut häpeän sinne, minne sen luulen kuuluvan. Seuraukset ovat olleet kahdenlaisia, joko hyökkäyksiä minua kohtaan tai vilpittömiä anteeksipyyntöjä. Kunpa  uskaltaisi aina ottaa oman häpeänsä kantaakseen.

Valloillaan vellova häpeä, jota kukaan ei suostu kantamaan, lienee tunnusomaisinta rikollisjärjestöille. Häpeämään kykenemätöntä kutsutaan paatuneeksi. Pystyykö Ruotsin akatemia tuntemaan häpeää?   Röyhkeimmät tyypit ovat sen vuoksi röyhkeitä, ettei heille ole kehittynyt kykyä käsitellä häpeän tunteita. Siksi he ovat myös niin täydellisen hämmästyneitä, kun heidän tekemisiään aletaan ruotia ja kysyä, eikö yhtään hävetä. No ei. 

Ensimmäisessä ulostulossaan metoo-paljastusten jälkeen Sara Danius yritti saada akatemian kantamaan omaa häpeäänsä. Ahdistava syyllisyyden painolasti riippui akatemian yllä Daniuksen julkisesti myöntäessä, että naiset ovat akatemian tilaisuuksissa joutuneet ei-toivotun intimiteetin kohteiksi. Kaikkien yhdessä olisi pitänyt sitoutua selvittämään oma osuutensa, mutta se ei vain onnistunut. Toisilla olisi ollut liikaa selvitettävää, toiset eivät nähneet mitään väärää ja toiset olivat muuten vain muissa maailmoissa.

Organisaation kielenkäyttö kertoo usein sen kehitysvaiheesta. Kun puhuttiin ei-toivotusta intimiteetistä oltiin vielä toimintakykyisiä. Nyt taantuneena ja hajonneena kielenhuoltajan kielikin on köyhtynyt."Olisihan se pirullista, jos ei saada palkintoa jaettua" kommentoi tilannetta viimeksi akatemian vanhin jäsen, 94 v.

Viimeinen sika

Kuvan Pushkin ei se ole, mutta käytän nyt kuvaa hänen patsaastaan aasinsiltana aiheeseen Horace Engdahl. Ensimmäisinä Ruotsin vuosinani Horace Engdahl edusti minulle korkeinta kirjallista sivistystä. Hän oli se Ruotsin Akatemian jumalattoman korkeiden pariovien väliin ilmestyvä kirjallisuustietäjä, joka julkisti kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajan nimen.

Muutama vuosi sitten avioeronsa jälkiluisussa hän julkisti kirjan nimeltä Den sista grisen, suomeksi proosallisesti viimeinen sika. Kirjasta tehdyssä arviossa sitä kuvataan kieltäytymisenä lähtemästä juhlista ja nousemaan pihalla odottavaan vanhuuteen vievään taksiin.

Ruotsin akatemian kalapaliikissa hänen roolinsa on ollut yllättävä ainakin meille, jotka emme tunne häntä muussa kuin akatemian kristallilamppujen valossa. Hänen ei olisi tarvinnut, mutta hän on käynyt katkeraan kamppailuun viime torstaina tehtävänsä ja tuolinsa akatemiassa jättänyttä pysyvää sihteeriä Sara Daniusta vastaan.

Kielikuva juhlavieraasta, joka itsepäisesti kieltäytyy lähtemästä taksin mittarin raksuettaessa oven edessä, on nerokas. Isäntäväki on kiusaantunut, tarjoiluhenkilökunta poistunut sättimiset selässään, mutta itsepintaisin juhlija jää tyhjentämään viimeisiä pullonpohjia kurkkuunsa kuokkavieraiden kanssa.

Mutta mitkä ovat juhlat? Ei, minusta ei tunnu siltä, että kyse olisi kieltäytymisestä siirtyä seuraavaan elämänvaiheeseen. Pikemminkin luulen, että juhlissa pidättelee huumaava illuusio miehisestä vallan linnakkeesta, jonka suojissa on voinut rauhassa tyhjentää laseja ja tuntea olevansa tunnustettu taiteilijanero, kulttuurimies.

Ruotsin akatemia juhlien näyttämönä on tarjonnut ainutlaatuiset kulissit todellisuudesta irtaantumiselle. Kuningas Kustaa kolmannen ruotsin kielen puhtautta vaalimaan asettama konklaavi, jonka jäsenyys on elinikäinen ja joka itse täydentää itseään. Setäkerho, jonka ensimmäiseksi naisjäseneksi valittiin Selma Lagerlöf sata vuotta sitten. Sitä ennen oli ehditty toimia jo 130 vuotta miesporukassa. Elinikäisyys merkitsee myös korkeaa akatemian jäsenistön keski-ikää, jo Selma Lagerlöf oli aikanaan valittanut, etteivät kollegat akatemiassa ole riittävän työkuntoisia vaativaan kielenhuoltotehtävään.

Naisten pääseminen akatemian jäseniksi ei merkinnyt heidän valtaan pääsyään. Ensimmäinen naispuolinen pysyvä sihteeri sai lähteä viime torstai-iltana siveyttä korostava rusetti kaulallaan häntä odottavaan taksiin. Juhliin jäi enää yksitoista akatemian jäsentä, osa kohteliaisuudesta, osa pelosta, osa varjellakseen pöytähopeita lähtemästä vieraiden taskuun. Hauskaa ei ole enää kellään, mutta ulkona odottava taksi veisi omaan pienuuteen, jossa julkaisuluettelon viimeinen teos on Den sista grisen.

Alaston akatemia

Tyylilaji: Kamarinäytelmä, joka itsepäisesti vääntyy kohti puskafarssia

Tapahtumaympäristö: Ruotsin akatemia, se kirjallisuuden nobelit jakava Kustaa kolmannen perustama itse itseään täydentävä kerho, jota itse Ruotsin kuningas suojelee, sekä sen sivukonttori kulttuuripyhättö, sekä erilaisia taiteilijaresidenssejä Euroopassa.

Henkilöt: Runoilijakuningatar Kaarina Jääkaunotar, herkkä runotyttö, joka valitaan herrakerhoon kirjallisten ansioidensa avulla, ja joka muuttuu vallanhaluiseksi ja pahantahtoiseksi syöjättäreksi.

Seurapiiriprinssi Jacques O. Porthos, runoilijakuningattaren puoliso, jonka perustamassa kulttuuripyhätössä Ruotsin ylhäinen akatemia nauttii kunnon viineistä ja juustoista ja taiteen eri lajeista vapautuneessa tunnelmassa

Ryhmä orjattaria, nuoria kunnianhimoisia naisia, joiden taiteellisia ambitioita ja ruumiita kulttuurihenkilö poimii, raastaa ja soimaa kulttuuripyhätön usein toistuvissa menoissa.

Iso paha lehdistö, pikkusieluisia journalisteja, jotka eivät ymmärrä taiteellisia ihmisiä ja miehisiä viettejä.

Hyväntahtoinen ja mitäänsanomaton Kuningas, joka on aivan ihmeissään, mitä hänen suojeluksessaan voi ehkä olla mahdollisesti saattanut tapahtua.

Taloudenhoitaja Sarah, kauniisiin mekkoihin pukeutuva hushållerska, joka yrittää pitää pitsiverhot suorina ja matonhapsut järjestyksessä. Nuttura pyrkii jatkuvasti höllentymään ja siitä irtoaa suortuvia, joita pitää viehkosti ohjata korvan taakse.

Jacquesin aisankannattaja Horatsu, joka tukee Jacquesia katkeraan loppuun. Hän nostaa sanaisen miekkansa Sarahia vastaan, kun tämä suursiivotessaan ehdottaa, että pahimmat sotkijat eivät saisi leikkiä salongin puolella.

Kolme musketööriä, jotka ovat sanan miekallaan katkaisseet kahleensa alkukotiinsa akatemiaan, kun kenelläkään ei ole enää kivaa.

Tarina liikkuu eräänlaisessa aikakapselissa. Draaman synnyttää monarkian ja sääty-yhteiskunnan arvojen toteutuminen digiajan ympäristössä. Tämän illan jatkossa saamme tietää, joutuuko Sarah luovuttamaan esiliinansa ja avaimensa, ja irtautumaan hovin suojeluksesta.

Sarah ilmestyy pörssitalon portaille kukkapuketti kainalossaan, vierellään pääsisäkkö Siiri, joka on kaulin ojossa taistellut koko illan, että Sarah saa jatkaa. Mutta niin ei käynyt, vaan lankoja käsissään pitävä runoilijakuningatar on saanut Horatsun ja muut hovipalvelijansa kääntymään Sarahia vastaan. Runoilijakuningatar liikuttelee lankoja muhkeiden purppuraisten samettiverhojen takaa ylellisessä buduaarissaan, joka nyt juuri ei ole Jacquesin käytössä.

Pyhäinpäivän alla

On nurmen vihreys vielä

Niin tumma kuin nuorena,

Ja kuihtunut kukka nukkuu

Mun äitini haudalla.

Mut tuulen henki on raaka

Ja kalsea aurinko,

Ei hellyytt' armoa riitä,

Vaan luntakin vihmoo jo.

Voi ankaruutt' olojemme!

Vaikk' elämän voimat ois

Ja kukka hedelmän toisi, 

Niin talvi sen sortaa pois.

J.H.Erkko

Olen perinyt merkittävän henkisen pääoman. Sen lisäksi, että sain jo äitini eläessä kuulla yleviä ajatuksia, hänen jäämistössään on mainitsemisen arvoinen määrä erilaisia värssykirjoja muun laatukirjallisuuden lisäksi. Yllä oleva tähän lunta vihmovaan marraskuun päivään sopiva runo on Maija Raskin toimittamasta kokoelmasta Lämpimiä ajatuksia.

Tänään nostin pienen lumipeitteen alta, vielä pehmeästä mullasta äitini kasvihuoneesta keväällä tuomani, kesällä vahvasti kukkineet dahliat. Varmasti viimeisenä  näillä leveysasteilla sen askareen toimitin, toivoen, että keväällä kukat taas alkavat itää.

Sijaistoimintoja ja keskeneräisyyttä

Keskeneräisten töiden ikeen alla katse ulottuu usein vain siihen tekeillä olevaan sarkaan. Samalla mieltä painavat ne kaikki muut tehtävät, jotka odottavat vuoroaan. Rasittavasti mieleen nousee kysymys olenko muistanut kaiken mitä pitää tehdä. Silloin muistaa ainakin sen kaikkein ikävimmän työn, jota ei edes usko koskaan tekevänsä, ei ainakaan muuten kuin pakolla. Ei ehkä ole lukemani oppikirjan mukaista, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että tiettyjä asioita ei kannatakaan tehdä kuin viime tipassa. Veroilmoitus on sellainen.

Keväällä konttorini seinälle ruuvattiin fläppitaulu. Se odotti jonkin aikaa tyhjänä, kunnes muistin käydä ostamassa sopivat tussit. Taululle nostin mieleni päältä merkittävimmät huomiotani vaativat projektit. Huomenna saan pyyhkiä taulun melkein tyhjäksi ja aloittaa uuden to do -listan.

Lista ei tee töitäni, mutta se vapauttaa ajatuksia ja energiaa, kun ei tarvitse kannatella mielessään koko keskeneräisten töiden kuormaa. Mitä isompia projekteja tekee, sitä paremmin on siedettävä keskeneräisyyttä. Tehtävät on osattava järjestää systeemiin, joka auttaa pysymään hereillä oikeaan aikaan, siis silloin kun jotain tapahtuu tai pitäisi tapahtua.

Siivous on mielenkiintoinen toiminto, joka usein ainakin naisten keskuudessa kilpailee sen oikean tekemisen kanssa. Joku ei pysty keskittymään, jos kämppä on sekaisin ja pölykoirat vilistävät sängyn alla. Toisia taas siivous houkuttaa, koska se oikea tekeminen aiheuttaa liikaa ahdistusta. Siivoushan on aina sallittua ja suotavaa naisihmiselle, silloinkin kun se oikeasti on sijaistoiminto jollekin tähdellisemmälle.

Jos haluaa sen ison urakkansa joskus valmiiksi, on vain priorisoitava tekemisensä. Vaikka saisi kuinka paljon aikaiseksi muilla alueilla, koti pysyisi siistinä ja sukkia valmistuisi, blogikirjoituksiakin syntyisi, niin ei auta, on tehtävä sitä mitä pitää tehdä.

Joskus on myös hyvä katsoa ympärilleen ja huomata, että asioilla on kuitenkin tapana valmistua. Jos aikoinaan olisimme tienneet mitä talon rakennuttaminen pitää sisällään, olisimme varmaan ymmärtäneet luopua ajatuksesta. Vieläkin pihamaamme tuntuu ikuiselta työmaa-alueelta, odotamme sähkömiehen paluuta. Ensi keväänä tulee kymmenen vuotta siitä, kun tulimme ensimmäistä kertaa tälle paikalle. Tuskin huomasimme horsmapeltoa, joka on nyt pihamaamme.

Rakennusalalle siirtyminen on kovasti rentouttanut mieltäni. Alan logiikan mukaan asiat eivät tule valmiiksi määräpäivänä, vaan silloin kun tulevat. Onneksi sentään messurakentajamme projektinhallintataidot olivat täydellisen kunnossa.

Minitavoite

Löysin edellisten postausten käsittelemästä kirjasta Dancing with Deadlines jo heti alkumetreillä yhden varsin käyttökelpoisen välineen määräaikojen saavuttamiseen. Asettamalla minitavoitteen ja unohtamalla hetkeksi sen suuren tavoitteen voi saada projektin helpommin liikkeelle.

Tyhjän paperin kammon nykyaikainen nimi lienee tiedoston avaamisen kammo. Kun pääsee tekstiin käsiksi, projekti lähtee kulkemaan pysähtyäkseen sitten kyllästymispisteeseen, josta taas on houkuteltava itsensä eteenpäin. Kun tekstiä ei tule, voi kehitellä aikaisempaa tekstiä tai vaikka vain merkitä hakusanoja, kunhan prosessi vain on vauhdissa.

Lenkkeilyä harrastavalle sopiva minitavoite voi olla kävely postilaatikolle. Komeron siivousta suunnittelevalle yhden hyllyn tyhjentäminen voi olla riittävä askel saada itsensä järjestelymoodiin. Matkalaskun tekeminen on jo vaiheessa, kun kuitit ja liput ovat kasassa.

Projektien hallinnassa ajan jakaminen on taidetta. Liian pitkät prosessit johtavat helposti ajantuhlaukseen, lyhyempi projektin läpimenoaika tekee meistä tehokkaita. Joskus kiireellä ja viime tipassa toteutettu projekti saavuttaa melkein saman tason kuin hallitusti ja ajan kanssa toteutettu tehtävä, aikaa vain kulunut puolta vähemmän.

Yllä oleva kuva muistuttaa yhdestä minitavoitteesta. Pyöräretken ehdottomasti vaativin vaihe on pyörävaraston oven avaaminen. Kun se on suoritettu, ihan heti ei kannata takaisin kääntyä matkaan päästyään.

Palkintoja hakemaan

Edellisessä postauksessa alkanut Pitäisi tehdä -teema jatkuu, ihan senkin takia, että kirja vaatii kertomaan muillekin, mitä on lukiessaan oppinut.

Ei ettenkö ole aikaansaaanut asioita elämässäni. Tälläkin hetkellä koen tekeväni merkityksellistä työtä edistäessäni kasvuhakuisen yrityksen markkinointia ja vientiponnistuksia. Sisäisesti motivoituvana ihmisenä en ole kovinkaan palkintohakuinen, päinvastoin teen monia asioita vastustuksesta huolimatta. Silloin palkitsemisesta haaveileminen on turhaa ajanhukkaa.

Sisäisesti motivoituvan pitäisi silti osata jakaa itselleen bonuksia osatavoitteiden saavuttamisesta. Olin siis oikeilla jäljillä edellisessä postauksessa, matka Pietariin viikon venäjänkurssille olisi juuri oikeanlainen palkinto minulle, siitä huolimatta, ettei se muista ympärillä olevista ihmisistä kuulosta ollenkaan houkuttelevalta.

Palkinnon ja tehtävän yhdistäminen on oiva kikka, jota kirja tarjoaa. Pietarissa kävellään kanaalien rantoja, nautitaan musiikista ja taiteesta ja unohdetaan kotityöt. Tai lähdetään kaukaisempaan residenssiin tekemään työtä, nautitaan illalla auringonlaskuista ja polskitaan aamulla merivedessä. Muu aika tahkotaan urakkaa valmiiksi.

Koska olen antanut itselleni luvan pettymysten ehkäisemiseksi jättää residenssipaikat ja apurahat hakematta, realistisempaa on kehitellä pieniä arjen palkintoja. Palkintojen keksiminen itselleen on vaikeaa, jos ei osaa löytää palkitsevia asioita arkisesta ympäristöstään. Niiden pitäisi olla edullisia, helposti nautittavia ja energiaa tuottavia - ja ennen kaikkea sellaisia, että ne ovat saajalleen motivoivia.

Parhainta olisi, jos pystyisi virittämään itsensä flow-tilaan. Silloin sisäinen motivaatio kirittää työtä, eikä pienten palkintojen saaminen ole tarpeellista. Työ itsessään palkitsee. Saisikohan kirjasta vinkkejä, mistä flow syntyy?

Pitäisi tehdä

Kolme sisarta on tuon ylläolevan talokolmikon kutsumanimi, kolme samanlaista taloa eri värisinä. Pietarin matkoja olen tänäänkin selaillut, vaikka aikaa tuolle Nevan kaunottarelle ei valitettavasti löydy kalenterista.

Eilen kirjakaupasta löysin kirjan nimeltä Tanssii määräaikojen kanssa, lykkäämisen psykologia, takakannessa asia on ilmaistu sanoin "Pitäisi tehdä". Olen monien pitäisi tehdä -asioiden loukussa, pitäisi kirjoittaa kirjasta uusi tarkistettu painos, pitäisi hakea äitivainajan viimeiset tavarat asunnosta, pitäisi tehdä kovasti töitä ja pitäisi huolehtia läheisistä, kodista ja ehkä vielä omasta terveydestään. Mutta saan ajan hyvin kulumaan tekemättä mitään noista edellisistä.

Kirjan mukaan en ole ainoa. Nykyinen elämäntyyli houkuttaa hankkimaan itselleen nopeita palkintoja. Internetissä on helposti saatavilla pieniä elämyksiä, kuten matkojen suunnittelua, joiden pariin impulsiivisesti ohjaudumme, jotkut helpommin kuin toiset.

Pitäisi opetella katsomaan tavoitteitaan positiivisesta näkökulmasta, alentaa kynnystä aloittamiseen, paloitella urakoita sopiviin palasiin, nähdä miten tavoitteen saavuttaminen muuttaa elämää. Mutta jos tavoitteen saavuttaminen ei tuo muuta muutosta kuin sen, että homma on tehty?  Onko riittävä palkinto huomata, että tuokin velvollisuus on täytetty?

Tavoitteiden jakaminen pieniksi herkullisiksi suupaloiksi, joiden pureskelu käy vaivattomasti, on siis yksi resepti saada asioita aikaiseksi. Niitä voi myös ilmaista asiaan käytetyn panostuksen eikä saavutuksen kautta. Tätä kikkaa olenkin harrastanut elämäni aikana, olen käynyt kuntosalilla kymmenen kertaa kuukaudessa, kirjoittanut kaksi tuntia päivässä, ja siivonnut viisitoista minuuttia kerrallaan.

Vielä pitäisi siis luvata itselleen sopiva palkinto, jolla motivoisi itseään tekemään työt, jotka ovat osalleni langenneet. Olisikohan se paluu Pietariin opiskelemaan venäjää ja lukemaan perintönä tulleet venäläiset klassikot?  Liian kaukana oleva palkinto ei motivoi riittävästi. Jos siis palkitsisi itseään jo välitavoitteen saavuttamisesta?

Olen kirjan alkupuolella, ja nyt huomaan, että yhden työn tekeminen ei useinkaan tuota palkintoa, vaan mahdollistaa vain siirtymisen seuraavaan vielä tylsempään hommaan. Toivottavasti kirjan loppuun lukeminen palkitsee minut tiedolla, miten seuraavan työn aiheuttamaa kannustetta vitkutella edellisen urakan loppuun saattamista voi lieventää.

Kirjoittamattomat runot

Runoilija Anna Ahmatovan merkitys pietarilaisille ja hänen ristiriitainen elämänsä ovat olleet jollain tasolla tiedossani. Pietarin matkoillani Ahmatovan nimi on vilahdellut puheissa aivan kuin minun pitäisi tietää kuka hän on. Muutama vuosi sitten osuin Kansallisteatteriin katsomaan näytelmää Musta purje, Valkea purje, josta Anita Konkka on kirjoittanut Kirjailijan päiväkirjassaan ja samalla valottanut Ahmatovan persoonaa tavalla, joka kuvastaa syvällistä asiantuntemusta aiheesta.

Tähän Pietarin matkaan valmistauduin lukemalla Ahmatovan runoja ja hänestä kertovaa kirjaa Fontankan talossa. Talo on oikeastaan kuvassa näkyvä Sherementjevin palatsi, jossa Ahmatova asui jaetussa asunnossa "kommunalkajassa".  Talo todisti ihmissuhdesoppaa,  jonka veroista saa etsiä, edes Salatut elämät eivät vedä vertoja.

Ahmatova olisi voinut lähteä Venäjältä vallankumouksen jälkeen, mutta hän valitsi jäämisen. Uskollisuus omaa kotimaataan kohtaan voitti, vaikka hän lopulta joutui kokemaan poikansa joutumisen vankileirille.

Pohjoisia elegioita - 5. runo

Säälimätön aikakausi käänsi minut
kuin joen.
Elämäni vaihtui. Omani ohi
se virtasikin toiseen uomaan,
enkä nyt rantojani tunne.
Oi kuinka monesta näytelmästä jäinkään pois,
väliverho nousi ilman minua ja laski;
kuinka monta ystävää jäi tuntematta,
kuinka monen kaupungin ääriviiva
olisikaan saanut vedet silmiini,
kun nyt tunnen yhden ainoan kaupungin
ja sen löydän unissani hapuillenkin;
kuinka monet runot jäivät kirjoittamatta -
nyt ne ympäröivät minut kuin näkymätön kuoro,
joka kenties tukahduttaa minut...
 ----jatkuu---

Ahmatovan kotimuseossa en käynyt tälläkään matkalla, palatsin onnistuin kuvaamaan jokiristeilyllä. Pietari on onneksi lähellä, sinne pääsee junalla muutamassa tunnissa.

Matka mielen maisemiin

Olen viime aikoina katsellut mielessäni hiekka-aavikoita, vankisellejä, poliisiasemia lukiessani kahden ruotsalaisen toimittajan Martin Schibbyen ja Johan Perssonin kirjaa 438 päivää, kertomusta oikeudettomuuden tilasta, propagandasta ja politiikasta. Kirja kertoo näiden pelottomien toimittajien matkasta sissien kuljettamina Ogadenin autiomaahan, jäämisestä Etiopian hallituksen vangiksi ja vapauden odottamisesta.

Ogadenin tunnen vuosien takaa, minulle se tuo mieleen nuoren naisen, jonka arpia laskin poliisilaitoksen naisten vessassa. Pyysin kirjaamaan luvun puhuttelupöytäkirjaan. Hän kertoi Neuvostoliiton ja Angolan sotilaista, jotka auttoivat Etiopiaa taistelussa sissejä vastaan. Mieleeni jäi kuvia autiomaan hiekan keskellä sotivista sisseistä, Somalian ja Etiopian välisestä rajalinjasta, joka oli karttaan merkitty katkoviivalla. Kirjan kuvat näyttivät juuri samanlaisilta.

Schibbyen ja Perssonin tarkoituksena oli mennä raportoimaan, miten öljyn poraaminen autiomaasta vuosikymmeniä jatkuneen konfliktin keskellä vaikuttaa alueen turvallisuuteen. Heidät otetaan kiinni terrorismista epäiltyinä, ja heidän hallustaan löytyy myös raskauttavaa materiaalia. Lapsellinen valokuvaamalla tallennettu pyssyleikki näyttääkin ihan joltain muulta, etenkin kun miehet löydetään sissien leiristä keskeltä konfliktialuetta.

Toimittajat lähtevät tekemään juttua aiheesta, josta kukaan ei ole ennen raportoinut paikan päältä. Vielä kiinni otettuinakin he uskovat oikeuksiinsa, ja muistuttavat niistä myös vangitsijoitaan. Kaikella on selityksensä. Ogadenista ei tehdä jatkossakaan juttuja, ainakaan kapinallisten näkökulmasta. Schibbyeltä ja Perssoniltakin jäi juttu tekemättä, mutta kirjasta tuli hyvä.

Diplomatian hitaus ja voimattomuus tulee myös kirjan myötä tutuksi. Kuinka ulkoministeriön edustajat ilmeettöminä tekevät muistiinpanoja oikeudenkäynnissä, mutta tuovat sentään nuuskaa, säilykkeitä ja hapankorppuja, joista jälkimmäisiä voi käyttää lusikkana purkkia tyhjentäessä.

Vastaavan matkan mielikuviin tein myös äsken, kun katsoin dokumentin lopullisesta tamiliongelman ratkaisusta Sri Lankassa. Samoin kuin Ogadenista kertovaa kirjaa lukiessani alussa nautin dokumentissa tamilialueen maisemista, olenhan siellä niin monta kertaa matkustanut mielesssäni. Kansainvälisen diplomatian ja avustusjärjestöjen täydellisen epäonnistumisen näkeminen kenties raaimmassa ikinä katsomassani dokumentissa tyrmistytti.

Laulajien jäljille

Haaveilen Karjalan matkasta, jos vaikka ensi kesänä pääsisimme laulumaille.  En odota löytäväni aivan yhtä rikkumatonta kansanperinteen läsnäoloa, kuin vuonna 1971 M.A. Castren -seuran retkellä, mutta annan karelianismille mahdollisuuden tunkeutua tajuntaani. Olisikohan blogin lukijoissa mukaan lähtijöitä?
 
Opaskirja matkalle minulla jo on, ja olen sitä sakset kädessä lueskellut. Joulupukki toi lähes avaamattoman I.K.Inhan vuonna 1921 ilmestyneen kirjan Kalevalan laulumailla. Kirja on jossain vaiheessa kuulunut Nunnanlahden koulun kirjastoon, mutta kukaan sitä ei ole aiemmin lukenut, sillä kaikkia sivuja ei ollut leikattu auki ennen kuin nyt.

Inhan "kadonnutta runoa etsimässä" -projekti näyttäytyy tässä ajassa luettuna joskus huvittavalta. Hän kiertää runonkerääjien Lönnrotin, Boreniuksen ja kumppaneiden jalanjäljillä, ja yrittää saada kansaa laulamaan. Hän tarjoaa rahaa ja viinaa palkkioksi, mutta on välin pettynyt, kun juotettuaan potentiaalisen runonlaulajan humalaan ei saakaan haluamaansa aitoa runonlaulantaa. Runonlaulajat panevat sekaan omiaan tai mikä vielä pahempaa, laulavat kirjoista oppimaansa.

I.K. Inhan kirjan kerronta on minulle aivan erityisellä tavalla mielenkiintoista. Inha kertoo nimittäin paikoista ja oloista, joissa isoäitini suku eli ennen siirtymistään Suomen puolelle. Heillä on ollut muistissaan kansanrunoutemme tärkeimpiä lauluja. Niinkuin tämä, Uuno Karttusen keräämä, muistoonpantu venheessä Repolassa Omelien ja Saaronpään välillä, löytyy Suomen kansan vanhoista runoista, joita voi netistä suoraan hakea:
                      Lemmengäine
                      Savu šoaressa palavi, 
                      Tuli niemen tutkamessa; 
                      Suur ois paimosen paloksi, 
                      Pien ois šovan tuleksi.  
                      Akkani velliä keittää.
                      Pikkusella kattilalla
                      Yhtä osran jyyästä,  
                      Puoli siitä puolenoo. 
                      Kutšuu rujot, kutšuu rammat, 
                      Kutšuu verisogiat, 
                      Van ei kutsu Lemmengäistä. 
                      Lemmengäinen on pillollinen,  
                      Hän pyhässäkin pyyti, 
                     Anopilta aihosteli.  
                     "Oi sie emoni, kandajani, 
                     Tuo minun sodi sobani,  
                      Kanna kaula voatteheni."
                     "Kunnes lähet, poigueni, ainoeni,
                      Merellägö vai metsälle,  
                      Vaigo hirven hiihäntäh?" 
                      "Lähen Päivölän pidohi, 
                      Jumalisten juomingihi." 
                     "Elä lähe poiguoni, ainoeni, 
                      Kolm_on surmoa matalla."
                     "Mingälainen ensi surma?" 
                     "Marssit matkoja vähäsen, 
                      Astut teitä pikkaraisen,  
                     Tuloo tulinen koski, 
                      Košessa tulinen luoto,  
                      Luuvossa tulinen koivu,  
                      Koivussa on tulinen kokko, 
                      Tulen suustaha suvastaa." 
                     "Ei ne oo miesten surma,
                      Lemmengäisen liiotengi."  
                      "Mingälainen toinen surma?" 
                      "Marssit matkoja vähäsen, 
                       Astut teitä pikkaraisen, 
                       Tulou tulinen hauta,  
                       Joss_on kuumia kiviä,  
                       Palavia poateroita." 
                      "Oi sie ukko, yli Jumala, 
                       Toatto taivahinen, 
                       Nostas pilvi pohjaselta, 
                       Toinen suurelta suvelta,  
                       Kolmas kohta koilliselta, 
                       Lotškoa lomakkai, 
                       Soapas lunta sauvanvarsi, 
                       Kiehittele keihäs varsi 
                       Noilla kuumilla kivillä,....

Mummolan mallilla

Joko tuo kuvassa oleva tai joku hyvin paljon sitä muistuttava rakennus on Hämeen mummola. Minäkin olen siellä käynyt, nukkunut vintiltä haetussa pukkisängyssä ja vierastanut isomummoa. Isoisoisäni oli torppari, jonka torppa jäi kartanon omaisuudeksi.

Viime viikolla ennen laivan lähtöä ehdimme Hobboksissa etsiä rakentamiseen liittyviä kirjoja. Kirkosta savusaunaan - puusta rakennettu Suomi -niminen kirja osui käteeni. Kirjassa kuvataan ja pohditaan suomalaisen puurakentamisen perinnettä ja nykytilaa. Sen luettuani tunsin tyytyväisyyttä, että loppujen lopuksi päädyimme talomallin valinnassa perinteiseen vaihtoehtoon. Tosin en ole aivan varma, etteikö tulevasta talostamme voisi sanoa kirjan sanoin "vanhojen huviloiden kömpelö uuusioversio/talotehtaiden kitchinen perinnetalo", jossa " ikkunat sijoitellaan kuin haulikolla ammuttuina ja ympärille tehdään amerikkalaistyyliset verannat.." Niitä meille kaupiteltiin, ja omasta mielestämme valitsimme kohtuullisimman, ehkä valitsemassamme talomallissa on jopa "onnistuneesti jäljitelty eilispäivän taloja".

Kirjasta löytyi kuva museoviraston merkittävänä pitämästä viime vuosisadan alun huvilasta. Sen yhteydessä kommentoitiin nykyistä vapaa-ajanasumista: kaikki mukavuudet, piha tasoitetaan katepillarilla, istutetaan nurmikko ja pystytetään pihavalot. Me emme ole vielä ehtineet tehdä sitä, mutta naapuri on. Talomme tulee samalle niemelle kirjassa kuvatun kansallisromantiikasta vaikutteita saaneen huvilan kanssa, huolellisesti nurmikkoaan hoitava naapuri on tosin välissä.

Olisinpa löytänyt tuon kirjan aikaisemmin, siitä olisi ollut apua pohdinnoissa. Vaikka tontti on oma, maisema on yhteinen. Näkemys maisemaan sopivasta voi olla mitä tahansa, talotehtaat suunnittelevat sellaista kuin kuvittelevat ostajan haluavan. Viime viikolla saimme rakennusluvan perinnetalollemme. Kai meidät olisi jo pysäytetty jo tässä vaiheessa, jos aivan mahdotonta pytinkiä suunnittelisimme.

Posliini

Onnistuin olemaan paikalla kun Marja Björkin esikoiskirjan Posliinin julkistamista juhlittiin pari viikkoa sitten. Kirja on Liken kustantama ja sitä mainostetaan syksyn koskettavimmaksi esikoisteokseksi.

Tarina on rankka, se tulee iholle, mutta sen jaksaa lukea kerralla loppuun. On tuskallista lukea, kuinka aikuinen mies ottaa valtaansa pienen tytön, joka haluaa kokea jotain hyvää mutta saakin osakseen hyväksikäyttöä. Toisella lukemiskerralla ahdistus tasoittuu, voi viipyillä vakuuttavassa dialogissa ja miljöökuvauksessa.

Kirjassa kuvataan rinnakkain tytön hämmennystä ja keinottomuutta sekä aikuisen heikkoutta ja keinoja ottaa tyttö valtaansa. Tapahtumien edetessä viattomuus katoaa, syyllisyys jaetaan. Huolimatta raskaasta aiheesta kepeyttä tarinaan tuo 60-luvun sahayhdyskunnan kuvaus ja huumori. Nauru yllättää keskellä suutarin hautajaisia.

Tarinassa ollaan vankasti yksityisalueella, häpeän ja salaisuuksien vankina. Pelastusta ei tarjota, selviytymiskeinotkin ovat kyseenalaisia. Syyllisyyttä kantaa uhri aivan kuin oikeassa elämässä. Ympärillä on murroskautta elävä yhteiskunta, joka näe tai ei ainakaan huomaa mitään.

Kaiken kirjan sisältämän rajun jälkeen mieleen jäi monta huvittavaa huomiota. Herkullisimmat henkilöhahmot haluaisin nähdä näyttämöllä. Syvemmällä sisällään jäi miettimään tätä paljon puhuttua yhteisöllisyyttä. Suljetussa yhteisössä kaikki ovat osallisia sekä hyvässä että pahassa.

Kirjan ohella juhlittiin myös kirjailijan merkkipäivää. Onnittelut hienosta kirjasta ja onnea tuleville vuosille!

Lukemisen arvoinen kirja

Joskus lomalukemisen valinta onnistuu. Oikeassa ympäristössä luetun kirjan tunnelmat vahvistuvat. Kerran luin tiettömän taipaleen takana Lapissa sakean lumisateen keskellä Andrej Makinen kirjaa, jossa lumimyrsky hautasi kylän lumeen niin että talosta piti kaivaa tunneli ulos. Lukuelämyksen jälkeen avattuani mökin oven hämmästyin, etten ollutkaan lumen saartamana. Gambiassa luin nigerialaisen nuoren naisen Chimamanda Ngozi Adichen Biafran sodasta kertovaa kirjaa Half of the Yellow Sun. Vaikka Nigeriaan on pitkä matka Gambiasta, afrikkalaiset ihmiset ympärillä ja elämisen tyyli antoivat mielikuvitukselle kuvitteluapua.

Biafran sodan aikaiset kuvat nälkiintyneistä lapsista jäivät muistiin pysyvästi, mutta mistä asiassa oli kyse, sitä ei kansakoulun alaluokkalainen pystynyt hahmottamaan. Adichen palkitussa kirjassa tiivistetään tyyliin "Sota, jonka vuoksi vanhemmat käskivät lapsiaan syömään lautaset tyhjiksi", siinähän sen konfliktin perimmäinen opetus silloin meille oli.

Kirjan nimi "Keltainen auringonpuolikas" viittaa Biafran itsenäisyysliikkeen tunnukseen, ja tapahtumat kuvaavat 1960 kulkua, biafralaista älymystöä, heidän palvelijaansa 'houseboy' ta, josta lopulta tulee lapsisotilas, sotasankari ja -rikollinen, ja englantilaista kirjailijaa, joka kuvailee tapahtumia maailmalle. Kirjan keskushenkilö on Olanna, Lagosista yliopistokaupunki Nsukkaan Biafraan professorimiehensä kanssa muuttanut lukenut nainen, joka suhteittensa ja varallisuutensa ansiosta pärjää paremmin mutta on kuitenkin yhtä lailla sodan uhri kuin muut.

Vuosikymmenen edetessä hyvä elämä luisuu sodaksi, näläksi, pakolaisuudeksi, lopulta kootaan yhteen ketkä ovat kuolleet, ketkä selvinneet ja miten. Ruoka vähenee, sitä jonotetaan avustusjärjestöiltä ja ostetaan mustasta pörssistä. Kirjassa tapahtumien karuus tulee esille pieninä paloina. Ei monisanaista maalailua, vaan kaiken arkisen lomassa esitettyjä epäilyjä naapurin koiran kohtalosta, kun se katosi ja nyt ne syövät lihaa. Kuinka matkalla kotiin lapset käristivät rottaa nuotiolla, ja kuinka herkullisia paahdetut heinäsirkat ovat. Mieleen tuli, onkohan kukaan kirjoittanut biafralaista keittokirjaa, mitä laitetaan, kun ruokaa ei ole?

Vaikka kirja kuvaa ihmisiä sodan keskellä, jännite kirjaan syntyy paljolti henkilöiden välisistä suhteista. Taitavalla ihmissuhteiden kuvauksella iso joukko ihmisiä on saatu kiinnitettyä kirjan tapahtumiin. Vaikka päähenkilöt kuvataan aivan läheltä, syntyy kuva kokonaisesta kansakunnasta sodan jaloissa. Kirjailija itse puhuu takasivun lisäteksteissä emotionaalisen totuuden merkityksestä kirjoittamisessa. Kirjassa ei selitetä, ei syytetä eikä anneta anteeksi, ainoastaan selviydytään niin hyvin kuin voidaan.

ps. Omakohtaista näkemystä Biafran sodasta löytyy Hanhensulan blogista.

Nuoret ja arvokkaat

Viime viikonlopun kirjana oli Marja-Liisa Svantzin, entisen Helsingin yliopiston kehitysmaainstituutin johtajan muistelmateos Aikani Afrikassa. Siinä tuo osallistavan toimintatutkimuksen uranuurtaja muistelee vuosiaan Tansaniassa ja kertoo kokemuksistaan tutkijana afrikkalaisissa kylissä. Kirjassa vilisee henkiparannusta, noituutta, siirtymäriiittejä ja tanssia, siis ns. primitiivistä kulttuuria ja sen tutkimusta. Vaikka kirjoitustyyli on perusteellinen ja muistelija liikkuu ajassa poukkoilevasti, kirjasta välittyy kokemus ja näkemys, jonka soisi olevan laajemmassakin tiedossa tässä erilaisten kehitykseen pyrkivien projektien maailmassa.

Sain myös itse olla perjantai-iltana todistamassa siirtymäriittiä, vanhemmalla pojallani oli vanhojen tanssit. Kaikki asianomaiset kylän asukkaat imeväisikäisistä isovanhempiin olivat kokoontuneet istumaan pitkin koulun juhlasalin seinänvieruksia. Tyttöjen pukuihin, kampauksiin ja kasvomaalauksiin oli käytetty runsaasti rahaa ja aikaa, myös nuoret pojat olivat pukeutuneet tradition mukaisiin asuihin. Tanssimalla tarkoin harjoitellut ohjelmanumerot, joihin kuului myös yleisön kanssa tanssittavat tanssit, nuoret osoittivat siirtyneensä aikuisuuteen ja koulunsa vanhimmiksi oppilaiksi. Vanhemmille juhla merkitsi huojentunutta tunnetta, että lapsi on ystäviensä hyvässä seurassa lähtemässä omaa polkuaan kulkemaan, ja ottaa nyt ensimmäisiä aikuisen askeleitaan tutun yhteisön keskellä.

Marja-Liisa Svantz kysyy kirjassaan ja määrittelee itse, mitä on kehitys. Hän vaatii, että myös teknisissä kehityshankkeissa tulisi ottaa huomioon paikallinen kulttuuri, tavat ja uskomukset. Kirjaa lukiessa jää miettimään, miten yksisuuntaista kansatieteen tutkimus kehittyneiden ja kehittyvien maiden välillä on. Eikö voitaisi vaihteeksi lähettää Tansaniasta tutkijoita Suomeen ihmettelemään riittejämme? Olisi mielenkiintoista kuulla heidän tutkimustuloksensa. Ehkä siten oppisimme paremmin selittämään muille, mitä omaan kulttuuriimme kuuluu. Kulttuurien välinen kanssakäyminen johtaa väistämättä väärinkäsityksiin, niin kuin jo pitkään Suomessa asunut tamiliystäväni aikoinaan harmitteli, etteivät suomalaiset ollenkaan vietä joulua. Sri Lankassa se on suuri juhla katolisille. Niinpä, mitä on juhliminen heille ja mitä se on meille? Kuka jaksaa käydä kulttuurien välistä dialogia, että ymmärtäisimme toisiamme?

Vadelmaveneen jälkimaku

Joulukirjoista hauskin oli Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen. Siinä kouvolalainen Mikko Virtanen ryhtyy välttämättömiin toimenpiteisiin korjatakseen luojalle sattuneen erehdyksen: hänellä on suomalaisen ruumis mutta ruotsalaisen sielu. Suomalaisella armottomuudella, jopa väkivaltaa tarvittaessa hyväksi käyttäen hän hankkii itselleen ruotsalaisen ruumiin ollakseen kokonainen ihminen. Hänelle ruotsalaisuus on jotain vaaleanpunaista, makeaa ja hapotonta kuin vadelmaveneen maku kielellä.

Ainakin tällaiselle ruotsalaisuutta opiskelevalle kirja oli eheyttävä kokemus. Kutkuttavaa ironiaa ja pieniä jokapäiväisiä huomioita elämän eroista lahden molemmin puolin, esimerkkinä vaikka ruotsalaisten urheiluselostajien lyhytsanainen tapahtumien kommentointi. Täällä selostajat eivät huuda "härligt tre kronor, härligt", eivätkä kuulosta siltä kuin he hyppisivät tuoleillaan, toisin kuin kollegansa Suomessa. Kirja myös opettaa, miten täysin eri ilmauksia suomalaiset ja ruotsalaiset käyttävät samoissa tilanteissa - asia, joka tuntuu olevan mahdoton oppia. Kielitaito ruotsissa auttaa vain alkuun, täytyisi vielä oppia mistä asioista pitäisi puhua ja mitä pitäisi kertoa saadakseen viestinsä perille.

Kirjaa on kaavailtu elokuvaksi, mikä kuulostaa haastavalta projektilta, mutta joka voisi olla se odotettu ruotsinsuomalainen komedia. Ruotsinkielinen käännös on varmaan jo tekeillä, mutta epäilen kirjan uppoamista ruotsalaiseen lukijakuntaan. En usko, että kirjan satiirinen huumori tavoittaisi ruotsalaista huumorintajua, se saattaisi myös herättää jopa pahennusta, irvaillaanhan siinä kriisiterapioille ja kansankodille. Ruotsissa Vadelmavenepakolainen saattaa jopa vahvistaa suomalaisista vallalla olevia stereotypioita väkivaltaisina ja yksioikoisina, vai vaalinko minä vain omaa stereotypiaani ruotsalaisten naivista huumorintajusta?

Tekstin houkutus

Työmatkan varrella on amerikkalaisten kirjojen kauppa "New York Stories", jossa on houkutteleva näyteikkuna ja mukavan pieni mutta kattava valikoima kirjoja. Pari viikkoa sitten perjantai-iltana ostin sieltä pari pokkaria, ja tulin samalla liittyneeksi kirjakerhoon. Sain mukaani määritelmän, mitä tarkoittaa kuulua joukkoon "Anonyymit ylilukijat - Anonymous overreaders".

En itse asia lue kirjoja kovinkaan paljon, ja elämässäni on ollut pitkiä jaksoja, jolloin kirjat eivät ole lainkaan houkuttaneet. Mutta yhdessä asiassa olen toivoton. Luen kaikkea käsiini osuvaa, muropakettien kyljet, kaikki mahdolliset lippuset ja lappuset, odotushuoneiden vanhat lehdet, hyvää kirjallisuutta ja huonoa kirjallisuutta ja kaikkea siltä väliltä.

Tänä viikonloppuna olemme raivanneet keittiötä tulevaa remonttia varten. Hidasta hommaa. Pitää tarkistaa kaikki laatikoihin säilötyt vanhat lehdet, netistä printatut reseptit ja koulusta tuodut erilaiset lippuset ja lappuset, onko niissä jotain tarpeellista vai voiko ne heittää pois. Sinällään se ei ole niin aikaa vievää, mutta kun samalla vähän väliä unohtuu lukemaan jotain mielenkiintoista, niin ei tule valmista ei. Aivan voimaton en riippuvuuteni edessä sentään ole. Sain tungettua lehtikorin pohjalta löytyneen viime jouluaaton päivälehden avaamattomana paperinkeräykseen. Eikö olekin jo syytä onnitella itseään?

Ehkei edes fundamentalisti

Luin alkusyksystä kirjan Fundamentalisti vastoin tahtoaan, jonka on kirjoittanut entinen konsultti Mohsin Hamid. Mikään mahtava lukuelämys kirja ei ollut, vaan helppolukuinen ja kevyt monologi. Minua häiritsi kirjan muoto. Ajatus että ihminen tapaa kahvilassa jonkun turistin, ja selittää sille koko elämänsä yhteen hengenvetoon, korkeintaan ojentaa sokeria välillä, ei tunnu uskottavalta. Odotin enemmän. En löytänyt kirjasta fundamentalistia, en myöskään vastentahtoisuutta.

Tarina menee jotenkin niin, että kaveri istuu kahvilassa Lahoressa tai jossain vastaavassa paikassa, tapaa siellä jonkun, ja alkaa sitten kertoa kuinka hän opiskeli Yhdysvalloissa huippuyliopistossa, tuli värvätyksi isoon kansainväliseen konsulttitoimistoon, ja kuinka hän oli huipulla. Sitten tuli syyskuun yhdestoista, ensin hän hymyili, sitten jätti partansa ajamatta ja menetti otteen työstä. Hän rakastui amerikkalaiseen tyttöön, joka sairastui mieleltään. Sitten mikään ei enää onnistunut, hän sai potkut.

Tänään DN:ssä oli Mohsin Hamidin haastattelu, joka selitti hieman kirjailijan ajatuksenjuoksua. Kirjassa fundamentalismi esiintyi ensin täydellisenä omistumisena työlle. Ääri-ihminen voi siirtyä äärimmäisyydestä toiseen. Terroristia ei kirjailijankaan mielestä kirjasta löydy. Vastahakoisuutta ja vastentahtoisuutta ihmettelen vieläkin. Kirja tarjoili uskontoon vetäytymistä jokseenkin helppona vaihtoehtona, en löytänyt kamppailua sitä vastaan tai muiden arvojen etsintää.

Mikä sitten on erilaisten ääriliikkeiden yhteinen nimittäjä? Ehkä se, että omasta oppisuunnasta haetaan ratkaisua kaikkiin ongelmiin. Vika on järjestelmässä. Yksilön vastuu hämärtyy, ei uskota yksilön mahdollisuuksiin vaikuttaa. Oma elämä annetaan oman oppisuunnan käyttöön, mikä äärimmilleen vietynä johtaa epätoivoisiin tekoihin. Puutteellisuuksia omassa elämässä ja ympärillä katsotaan esimerkkeinä järjestelmän toimimattomuudesta.

Ehkä Hamidin kirja on siinä kohtaa oikeassa, että mitä heikommin ihminen on kiinnittynyt yhteiskuntaan, sitä alttiimpi hän on ajautumaan ääriliikkeiden pariin. Erilaiset profiloinnit ovat osoittaneet, että länsimaissa monet ääriliikkeiden jäsenet ovat hiljaisia, eivät jätä laskujaan maksamatta, eivät rähinöi kapakassa eivätkä tee pikkurikoksia, ja kuten Lontoossa, naapurit eivät ole huomanneet mitään mutta eivät ole myöskään tutustuneet seinän takana asuvaan.

Islamin uskonnon ja militantin islamin sekoittamista tapahtuu edelleen jatkuvasti. Vaikka Hamid on saanut raflaavalla nimellä kirjaansa myytyä, johtaa nimi harhaan, ja sekoittaa keskenään uskonnollisuutta ja ääriliikkeitä. Kirja ei nimittäin kerro mitään islamisteista, ei aseeseen tarttumisista, itsemurhaiskuista. Olen usein miettinyt, kuinka islamin uskonto kieltää itsemurhat, mutta itsemurhaiskun tekijästä voi tulla marttyyri. Kuinka ristiriitaista. Kuka kirjoittaisi enemmän ja syvemmin?