Viimeistä päivää tietosuojaton, GDPR tulee!

Nyt on ollut ihan hurjaa hulinaa sähköpostilaatikossa. Kaikki aika menee firmojen tietosuojakäytäntöjen lukemiseen. Enkä todellakaan aio suostua mihinkään enkä ilmoittaa, että jatkakaa rauhassa uutiskirjeiden lähettämistä.

Olen itse asiassa käynyt KPMG:n tietosuojakoulutuksen. Koulutusta oli kestänyt melkein tunnin ajan, ennen kuin uskalsin kysyä, mikä on se GDPR, josta asiantuntija puhuu. Koulutuskutsussakin oli ollut GPDR. Sitten minulle tyhmälle kerrottiin, että kyseessä on General Data Protection Regulation.

Nyt kaduttaa, etten kysynyt mikä se hänelle palkkaa maksava KPMG on. Onneksi Wikipedialla on vastaus: Klynveld Peat Marwick Goerdeler.   Ehkä tuon nimihirviön palveluksessa ollessaan sisäistää, ettei kaikilla kirjainyhdisteillä ole mitään järjellistä sisältöä eikä niitä kannata avata tietämättömille. Savolaisten pienyrittäjien luulisi olevan vähiten kiinnostuneita vaikeista kirjainyhdisteistä, vaikka olisivatkin arvokkaan päivänsä sellaiselle uhranneet.

Koulutus oli hyvä ja riittävä paketti monelle mukana olleelle. Yhtään terveydenhoidon alan tai muuta arkaluontoista tietoa käsittelevää yritystä ei ollut paikalla. Paikalliset teollisuusyritykset ja rakennusliikkeet eivät kuulu riskiyrityksiin tietosuojan kannalta. Tähänkin asti työntekijöiden tietoja on pitänyt käsitellä asianmukaisesti, asiakasrekisterit ovat välttämättömiä eikä ole odotettavissa, että tietosuojapyyntöjä olisi tulossa. Tietosuojaselosteen tekemällä pääsee jo pitkälle, jos on tähänkin asti noudattanut lakia.

Isoin argumentti tietosuoja-asetuksen käyttöönottoon liittyvien palvelujen myymiseksi on ollut sakkouhka. Isoja lukuja ne ovat, 20 miljoonaa euroa tai neljä prosenttia liikevaihdosta. Mutta kunnon sakot saadakseen pitää olla Facebookin kaltainen holtittomasti ihmisten tietoja jakava megapulju. Jos ei ole suuria riskejä ja selvittää itselleen, mitä tietoja firmalla on ja miten niitä säilytetään ja käsitellään, voi nukkua yönsä niin hyvin kuin yrittäjä yleensä voi nukkua. Työsuojelusuunnitelmat kuntoon ennen GDPR:ää, sanoisin.

Kokonaan toinen tarina ovat henkilötietoja työkseen käsittelevät markkinoijat, media-alan yritykset ja terveydenhuollon toimijat. Pelkona on, että saamme nyt kaikenlaisia ilmoituksia, joihin suhtaudumme välinpitämättömästi niin kuin minä, ja samalla tulemme antaneeksi luvan  henkilötietojemme holtittomaan siirtelyyn ja myymiseen.

Omat yöuneni menivät kun luin Bonnierin tietosuojaselvityksen. Minusta kerätään koko ajan tietoa, sitä lähetellään Intiaan ja Vietnamiin, ja markkinointia kohdistetaan kerätyn datan perusteella. Voidakseni kieltää moisen toiminnan minun pitää täyttää hankala lomake, hakea siihen erinäinen määrä dataa, kuten lehden tilausnumero, ja pyytää erikseen tietojen käytön kieltämistä.

Nyt tekisi mieli lähettää tietosuojapyyntö. Laittakaapa minulle lista kaikista tiedoista, jotka olette minusta keränneet tähän asti. Vai pitäisikö vain antaa laajat valtuudet ja syöttää mahdollisimman paljon tietoa itsestään, että alkaisi saada oikein kohdennettua markkinointia?

Paras GDPR-kirje tuli juuri äsken, naapurin kylpyläosasto ilmoitti, että tämä on nyt viimeinen kirje, jonka meiltä saat, jos et suostu ehtoihimme. Mutta jos taas suostut ehtoihimme, saat juuri sinulle kohdistettua markkinointia, koska tunnemme sinut niin hyvin. Jos vastaat kyllä, saat myös seuraavalla kerralla hoitoihin tullessasi pienen erityishemmottelun. Miten tällaisesta kieltäydytään?

Tukholman isku

En ole pitkään aikaan kuvitellut olevani erityisen turvassa. Tässä iässä on jo ehtinyt nähdä, että joskus vain on väärässä paikassa väärään aikaan ja joku toinenkin voi olla samaan aikaan samassa väärässä paikassa, väärässä tilassa, väärin ajatuksin, eikä mikään pelasta.

En kuvittele, etteikö juuri minun kohdalleni voisi sattua joku käsittämätön onnettomuus. Niitä on sattunut  niin lähelle. Jos jollekin toiselle voi sattua, niin miksei minullekin. En kuvittele, että omalla toiminnallani voisin estää vääjäämättömiä tapahtumainkulkuja, enkä kuvittele, että kaikki olisi ennalta estettävissä.

Keskustelu Ruotsin vaarallisuudesta on saavuttanut joskus psykedelisiä ulottuvuuksia. Oikeastaan pidän ihmeenä, että väkivallan keskeltä Ruotsiin paenneet pakolaiset muuttuvat väkivallattomiksi niin suuressa määrin. Kuitenkin monien elämässä väkivalta on hallinnut niin paljon, että sitä välttääkseen on pitänyt matkustaa kauas. Eikä elämän ankaruus ole läheskään kaikkien kohdalla hellittänyt, vaikka on lämmin koti ja pehmeä sänky. Mutta väkivaltarikollisuus Ruotsissa on vähentynyt 1990-luvun alusta aina viime vuoteen asti.

Mutta olen myös ollut viereisessä korttelissa, kun perjantai-illalla kaksi miestä murhattiin teloitusluonteisesti Södermalmilla. Näin poliisiautojen siniset valot, ja ihmettelin, mitä on tapahtunut. Edelleenkään monien vuosien jälkeen tekijää ei ole löydetty. Uhrit olivat afrikkalaistaustaisia, ja tarina kertoi, että kyseessä oli välienselvittely.

Ruotsi on yksi suuri sopimus, jossa kaikki tulevat toimeen keskenään. Jos eivät tule, tarvitaan välien selvittelyä, ja se on taas heidän keskinäinen asiansa. Etenkin silloin virallinen Ruotsi hiljenee, kun ne toiset, ne muualta tulleet, selvittelevät välejään.

Tänään on tieto pidätetystä, 39-vuotiaasta rakennustyöntekijästä Uzbekistanissa. Hän ei siis tullut sotakentältä, taistelemasta Daeshin riveissä, vaan ihan vain totalitaarisesta diktatuurista. Rakennustelineillä Ruotsissa kiipeilee monia entisen keskiaasialaisia, ja heitä on myös kaikkialla Venäjän työmailla. On ennenaikaista arvioida ovatko Pietarin ja Tukholman iskut yhteydessä toisiinsa, mutta ainakin huomion kiiinnittäminen Keski-Aasiaan on välttämätöntä.  Ikänsä puolesta Tukholman epäilty on voinut osallistua jo moniin sotiin, nähdä ja tehdä väkivaltaa.

Uzbekistania tunnen monestakin syystä, mutta silti tiedän siitä liian vähän.  Eniten asiaa on tullut kirjoituspöydälleni tutkiessani yritystoiminnan ihmisoikeuskysymyksiä ja erään ruotsalais-suomalaisen valtionyhtiön toimintaa, mutta muistan myös asiakkaaltani joskus kuulleeni niin karmaisevan jutun  samaisen valtion toimista, että sana ´roistovaltio´ tuntui ainoalta oikealta luonnehdinnalta.

Tämä isku ei nyt ollut keskinäinen välienselvittely, vaan isku. Tekikö tekijä sen saadakseen varmistettua elatuksen kotimaassaan asuvalle perheelleen? Kuka hänet ohjeisti, kuinka laaja verkosto on liikkeellä? Nyt ei tapahtunut niin kuin  muissa vastaavissa iskuissa, tekijää ei ammuttu kuorma-auton koppiin. Jos näin olisi käynyt, kyseessä olisi ollut eräänlainen itsemurhaisku.

Tekijän harhailua Märstan ostoskeskuksessa ei varmaan ollut suunniteltu. Aivan kuin teon suunnittelijat eivät olisi varautuneet siihen, että tekijä pakenee elävänä paikalta, ja tunnustaa teon samantien. Ruotsin poliisi toimi niin tehokkaasti kuin voi kuvitella, varotoimet tehtiin aivan tappiin asti, mikä on kunnioitettavaa. Tavallisesti kriisitietoisuus nousee Ruotsissa viiveellä, nyt oltiin tapahtumien tasolla.

Samalla tuli näkyväksi, että Ruotsin poliisi pystyy toimimaan. Olisiko yhtä suurilla varotoimilla saatu kiinni ne useat edelleen vapaana kulkevat tappajat, ne Götakadun murhaajat, Malmön ampujat? Selvittämättömien rikosten määrä Ruotsissa on suuri. Ruotsi on tähän astikin ollut kaikkea erittäin turvallisesta erittäin turvattomaan, riippuu siitä kuka puhuu.

Elämäntapa vaarassa

Kävelin nuoremman veljeksin kanssa pitkin Pariisin katuja viime viikolla. Eiffel-torniin pääsi pienellä jonotuksella, Louvren jonot jäivät nekin kokematta. Kevät tuntui ja tuoksui, narsissit olivat jo kuihtuneet, mutta hedelmäpuut olivat täydessä kukinnassa.

Pariisi oli muuttunut, kaikkialla rankasti aseistetut vartijat halusivat katsoa kassiin, metallipaljastimet heiluivat monella ovella. En ole koskaan ennen parissa päivässä kulkenut niin monen läpivalaisun halki.

Terrori-iskut vaanivat jo kintereillä. Olen kulkenut Nizzan rantakadulla, syönyt kambodzalaisessa ravintolassa Pariisissa, juonut glögiä Berliinin joulumarkkinoilla, matkustanut Pietarin metrolla, oleillut Dûsseldorfin asemalla ja todellakin olen perjantai-iltapäivällä shoppaillut Drottninggatanilla. Mutta ei ole ollut sitä huonoa tuuria, jota se sitten on, jos osuu kohdalle.

Mutta en silti lakkaa ihmettelemästä, miten eri maista, eri puolilta maailmaa, eli etnisyydet ja ihonvärit, uskonnot ja elämäntavat sovussa jakavat Pariisin. Väkivallan läsnäolon huomasi aseistuksen ja vartijoiden määrästä. Pariisilaiset nauttivat  keväästä, istuivat kahviloiden ulkopöydissä, ja kaupunki näytti parhaat puolensa.

Samaan aikaan kuin matkailimme kaupungissa, uutiset kertoivat mellakoista. Kaupungin kiinalaiskorttelissa oli suututtu, kun poliisi oli ampunut kuoliaaksi perheenisän hänen lastensa edessä. Tyttären mukaan miehellä oli ollut kalanperkuu käynnissä, hän oli mennyt avaamaan ovelle sakset kädessään, kun poliisit olivat rynnistäneet sisään. Nyt tapausta tutkitaan ilmeisesti murhana ja murhayrityksenä.

Pariisin keväinen idylli ei siis kestäkään lähempää tarkastelua. Pelko asuu kaupungissa, ja milloin tahansa voi taas jollekin käydä huono tuuri.


 

Lasikaton lävistäjä

Ihmenainen on valittu YK:n kunnialähettilääksi edistämään yhtä kestävän kehityksen komponenttia, naisten ja tyttöjen oikeuksien ja sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumista.  Hyviä päämääriä joiden toteuttaminen edellyttää päättäväisyyttä ja tekoja.

Ihmenainen on käsittääkseni suoran toiminnan kannattaja toisin kuin YK, joka välttää tekemästä mitään ennen kuin on liian myöhäistä tehdä mitään. Moni maailman kriisi on saatu täydelliseen solmuun odottamalla YK:n tekevän jotain tietoisena siitä, ettei YK ole kykenevä tekemään mitään. Ihmenainen ei moista jahkailua katselisi sivusta.

YK ei yleensä yllätä. Se työllistää hyvin itseään laatimalla raportteja tekemisistään ja tekemättä jättämisistään  ja analysoimalla laatimiaan raportteja,  pahoittelemalla ja kannustamalla. Nyt osa YK:n henkilökuntaa on vaatinut työnantajaansa uudelleenharkitsemaan ihmenaisen  valintaa hyväntahdon lähettilääksi. Miten ne ovat uskaltaneet?

Ihmenainen jatkaa nyt Nalle Puhin ja Angry Birdsien viitoittamalla tiellä, kyse on kaupallisesta yhteistyöstä, jossa YK saa rahallista tukea ja viihdeteollisuus antaa omaisuutensa maailmanjärjestön käyttöön, ja saa samalla hyvää mainetta.

Ihmenaisen suurin ongelma YK:n palveluksessa on, että hän vaikuttaa monokulttuuriselta amerikkalaiselta sarjakuvahahmolta, jonka tähtilippushortseja ei hyvällä katsottaisi Kabulin kaduilla. Rekrytoidaanko järjestön rauhanlähettilääksi Pecos Bill, jos tämä meno jatkuu? Voisiko kehitys johtaa tavanomaisten ja kaikkien muidenkin aseiden riisuntaan, kun YK palkkaa kaksi lassotaituria?

Ei ole helppoa olla rekrytoimassa väkeä YK:hon. Olen tullut siihen käsitykseen, että viran saadakseen täytyy olla poikkeuksellisilla kyvyillä varustettu henkilö. Ei siis ihme, jos sarjakuvasankari on lopulta ainut, joka täyttää kriteerit. Ainakin, jos pitäisi palkata nainen.

Itse asiassa en tuntisi koko ihmenaista, ellei vaatekaapissani olisi Amerikan tuliaiseksi saatu Wonderwoman-paita. Lapseni pitivät sitä nolona.

Uusille lukijoilleni

Blogin pito hyytyi toukokuussa. Ukrainan tilanne kiihtyi, ja huomasin, että blogiani oli alettu lukemaan Venäjällä ja Ukrainassa.  No, hakukoneet näyttävät nyt kaikenlaisia tuloksia itsellenikin. Mutta tulipa silloin joskus kirjoitettua teksti, joka jäi tulpaksi tukkimaan postausten virran. Mutta julkaisen sen nyt pois alta, että pääsen kirjoittamaan uusia juttuja:

Suuri osa blogini lukijoista on Venäjällä, ja nyt myös Ukrainassa on ryhdytty lukemaan tekstejäni. Eipä uskoisi, että juuri siellä on kiinnostusta poukkoilevaa ajatuksenvirtaani kohtaan. Ruotsista sen sijaan on pääsääntöisesti kävijöitä itseni lisäksi vain pari kolme, ja heidänkin oletan olevan vanhoja tuttujani.

Ukrainan tilanne muistuttaa lähes sata vuotta sitten käytyä Suomen sisällissotaa monella tavalla. Tiiviisti Venäjän kyljessä valtion kehitys jää vaillinaiseksi, mutta lopulta yritetään irrottautua. Valtiokoneisto on kehittymätön, viranomaiset tottumattomia toimimaan ilman ulkoa tulevia ohjeita. Valtatyhjiössä syntyy kamppailu siitä,  ketkä pääsevät vallan uudelleen jaossa osalliseksi valtion resursseista. Jakolinjan avauduttua ihmiset hakevat turvaa liittoumalla sen tahon kanssa, kenen uskovat parhaiten turvaavan heidän oman asemansa. 

Mitä nyt haluaisin sanoa uusille lukijoilleni Ukrainassa? Olen edelleen sitä mieltä, että ETYJ olisi sopiva toimimaan Ukrainassa. Ensimmäisenä sinne olisi pitänyt lähettää iso poliisioperaatio, mutta sen aika taitaa olla ohi. Tilanne muistuttaa kovasti Kosovoa, sielläkin vuosikausia pystytettiin tiesulkuja, vastatoimena etsittiin aseita, ja lopulta saatiin aikaan isot rytinät. 

Kollektiivinen harhaisuus on helposti synnytettävissä, koska ihmisten on niin vaikea myöntää, että heidän luottamustaan ja hyväuskoisuttaan käytetään törkeästi hyväksi. Mieli uskoo mieluummin valheita kuin suostuu näkemään harhautuksen. Paljon rohkeutta vaaditaan siltä, joka irrottautuu hyväuskoisten rintamasta ja sanoo, ettei keisarilla ole vaatteita. Vallan ja valheen liitto voi viedä pitkälle todellisuuden toiselle puolelle kokonaisia kansakuntia, suuren osan ihmiskuntaa. Joukossa tyhmyys tiivistyy.

Toisilla ihmisillä on luontainen tarve liittoutua vahvemman uhkaajan puolelle, ja niin varmistaa oma asemansa. Sama mikä tapahtuu lasten leikeissä ja koulun pihalla, kun kiusaajaa ymmäretään ja uhria syytetään, tapahtuu myös kollektiivisesti kansalaisten kesken.

Nämä paikkansa varmistelijat ovat ihmisiä, joille paloauto on sen värinen kuin johtaja määrää. Joskus he ovat asialla rahan vuoksi, kuten palkkasoturit, joskus turvallisuutensa taatakseen, joskus taas vain siksi, että uskovat johtajansa kanssa näkevänsä asioita, joita muut heitä tyhmemmät eivät huomaa. Loppuselvittelyissä paikkansa varmistelija tekee täyskäännöksen viime hetkellä ja kieltää vastuunsa ellei jää palavan talon katolle vakuuttamaan, ettei tämä pala, pomo sanoo niin.

Kaikista pahinta on, että kaikilla meillä on uhan alla riski liittyä väärään porukkaan. Hiljainen enemmistö, joka ei mene barrikadeille, pystytä tiesulkuja tai itke tekoitkua TV-kameroille, vaan vie lapsensa leikkipuistoon ja uskottelee itselleen, ettei ole osallinen tapahtumiin, on sekin mahdollistamassa ääriryhmien metelin kuulumisen ainoana äänenä. Konfliktissa jyrkkien rajalinjojen taakse joutuvat hakeutumaan nekin, joiden paikka normaalioloissa on välimaastossa. Niin kauan kuin ei voi olla varma, kuka voittaa, voi olla turvallisinta pysyä hiljaa, mutta rauhantekoon tarvitaan rohkeutta.

Kun totuus katoaa ja pelko saa vallan, oman edun tavoittelijat saavat joukkoihinsa ensin varmistelijat ja sitten joukon ihmisiä, jotka uskovat hyötyvänsä ryhmän jäsenyydestä. Nuoret toimettomat miehet lähtevät mukaan, koska muutkin lähtevät ja kerrankin tapahtuu jotain. Hyväuskoisille riittää pelkkä vakuuttelu, viestiä voi tehostaa väärentämällä historiaa. Loput vain määrätään osallistumaan.

Jotta demokratia edistyisi ja yhteiskuntarauha palautuisi, olisi kaikki asein pelottelu saatava loppumaan. Aseet on kerättävä pois, naamiot kiellettävä ja sotapropaganda lopetettava. Vallatut rakennukset on luovutettava, tiesulut purettava ja hajotettava  niiden ympärille syntyneet yhteenliittymät. Viinan, tupakan, ruuan, rahan, seuran ja määräyksen vuoksi kapinaan ryhtyneet lähetetään vain kotiin, oli se sitten minkä valtion alueella tahansa.

Mahdollisesti jäljelle jäävä harvalukuinen joukko, jolla myös oletetaan olevan jonkinlaista johtamistaitoa yritetään ottaa mukaan uudelleenrakentamiseen. Sovinnon eleeksi on heille tarjottava joku voitto, jonka myös muu yhteiskunta voisi sietää, kuten vahva osallisuus jossain käytännön projektissa sen lisäksi että heille turvataan oikeus osallistua päätöksentekoon täysivaltaisesti ja valvoa hallituksen toimia demokraattisessa järjestelmässä. Sitoutuminen uuteen hallintoon, uudelleen järjestäytyminen ilman vieraan valtion ohjausta ja sotilaallista toimintaa on silti välttämätöntä rauhallisen kehityksen varmistamiseksi.

Te, joita ei huijattu, jotka kieltäydyitte äänestämästä sen puolesta, että joutuisitte demokratian ulottumattomiin, jotka  säälinsekaisen surun läpi katsoitte ihmisten ympärillänne tulevan petetyiksi, ryhtykää toimeen kotimaanne rakentamiseksi. Älkää luovuttako maatanne, älkääkä luopuko uskostanne parempaan tulevaisuuteen.

Herrojen hitaat kiireet

Venäjä on odottanut mahdollisuutta näyttää sotilaallista voimaansa, ja nyt se ainakin uhkaa sillä Krimillä. Ulkomaailma on valinnut strategiakseen olla niin kuin ei pitäisi tilannetta niin vakavana kuin mitä se on. Huolestuminen pitää kuitenkin näytttää vahvasti, vaikka tilannetta yrittäisi rauhoittaa pitämällä matalaa profiilia. Ainakin tilanne kuuluu ETYJ:n mandaattiin, ja jotain sillä suunnalla tapahtuukin,  Astrid Thors on menossa maanantaina Krimille. Ei siis suurta kiirettä, eikä ETYJ:n ykkösedustajaa paikalle, riittääköhän tuo?

Ukrainan ja Venäjän välien eskaloituminen sodan partaalle on yllättävä  kehityskulku, mutta ei ennennäkemätön, kävihän Georgiakin oman sotansa Venäjän kanssa. Kaukasuksen rauhattomuuteen on ehkä jo totuttu, mutta suuren Ukrainan kovistelu on askel kohti pysyvää varuillaoloa ja epävakautta Euroopassa. Kyse on pelkästään valtapolitiikasta, ideologiat, kulttuurit, kielet ja uskonnot eivät tee merkittävää eroa Venäjän ja Ukrainan välille. Kansan kapina Janukovitchia kohtaan nousi taloudellisen jälkeenjääneisyyden seurauksena, ja sekin olisi voinut jatkua hallittuna ja purkaantua vaaleihin, elleivät aseelliset joukot olisi ryhtyneet ampumaan mielenosoittajia.

Oman urani hauskimpia töitä oli IVY-maiden kansalaisjärjestöistä koostuvan työryhmän perustaminen. Kansalaisjärjestöt osasivat tehdä yhteistyötä, mutta tarvittiin paljon keskustelua ja "oikeutta omiin tunteisiin", että työ saatiin sujumaan ilman suurempia purkauksia. Mutta näin jälkeenpäin ajatellen juuri ne purkaukset paljastivat, mitä poliittisella tasolla tapahtui. Keskustelun lämpötila kohosi kahdessa sekunnissa haaleasta kuumaksi, ja taisteluparit oli helppo tunnistaa. Venäjä ja Georgia, Azerbadjan ja Armenia, mutta saunaan kaikki halusivat mennä yhdessä. Venäjän edustaja jopa ehdotti, että kun olemme yhtä perhettä, emmekö menisi myös miehet ja naiset yhdessä saunaan. Kerroin hänelle suomalaiseen saunakulttuuriin kuuluvan, että vain ydinperheen kesken yhteissaunotaan, ja tulkitsin työryhmämme olevan laajennetun perheen. Jälkeenpäin Kaukasuksen kiistakumppanit kehuivat toisiaan, ja totesivat, että ratkaisevaa keskusteluyhteyden löytymiselle oli saunaan meneminen yhdessä.

Olisi käsittämätöntä, että nyt kun rautaesirippua ei ole, ja olemme kaikki yhtä suurta, joskin laajennettua perhettä, että keskellä Eurooppaa selviteltäisiin naapureiden välejä asein. Pitäisikö Janukovitch lähettää nyt takaisin Kiovaan järjestämään vapaita vaaleja?  Ehdottaisin kaikille kiistan osapuolille saunomista ja avantouintia. Se yhdistelmä saa maailman tuntumaan ystävällisemmältä ja kiistat ratkottavilta.

Vanhojen tanssien jatkoilla

Internetin aikakauden luulisi hälventävän sukupuolen merkitystä. Mutta netin roolijako on yleiskuvaltaan yhtä konservatiivinen ja sukupuolten stereotypioita vahvistava kuin vanhojen tanssit lukiossa. Olkoonkin, että Internetistä löytyy taskuja, joissa naiset ja miehet voivat valita roolinsa ja toiminta-alueensa, mutta ei ole aivan yksinkertaista toimia oletusten vastaisesti. Siksi kuulosti niin mukavalta, että Facebook on lisännyt eri sukupuolivaihtoehtoja, joiden mukaan he lähettävät myös mainoksia. Voit myös valita, kutsutaanko sinua she vai he. Mitähän valintoja ne keksivät meille suomalaisille?

Nyt olisi kiva tietää etukäteen, mitä mainoksia tulee millekin sukupuolelle. Olen niin kyllästynyt kaikenlaiseen Internet-mainontaan. Minulle mainostetaan lähihoitajaopintoja, ja kun lähetän tiedustelun, miten voisin etäopiskella tietoverkkotekniikkaa, nettisivujen tekoa ja ohjelmointia, minulle ei vastata. Ihan vain tiedoksi, että meillä ostetaan netistä mustekasetteja, kirjoja, toimisto-ohjelmia ja valokuvatuotteita. Ei osteta rasvaimuja, kasvojenkohotusta, laihdutustuotteita eikä humpuukipillereitä. Ei myöskään käsilaukkuja, leninkejä ja muotoilevia alusasuja. Sen sijaan kätevät kamerareput ja tietokonelaukut, retkeilyhousut ja urheilualusasut tulevat aina tarpeeseen. Myös autoiluun liittyviä palveluja, kuten tuulilasin ja renkaiden vaihtoa tarvitsee liiankin usein.

Haluan kaikkeen muuhunkin elämään Facebookin tavoin 50 eri sukupuolivaihtoehtoa. Kun se, että onko joku nainen vai mies, kertoo ihmisestä niin olemattoman vähän, jos ei puhuta lisääntymisestä. Enemmänkin se kertoo siitä, mitä kaikkea hänen oletetaan olevan sukupuolensa johdosta. Ruotsissa on käyty keskustelua, pitäisikö tehdä neutraali hän-sana, niin kuin suomen kielessä, ettemme pronominivalinnoilla rajoita käsitystämme siitä, mitä sukupuolta oletamme jonkun olevan. Suomalaiset voisivat kertoa, että ei auta.

Eilen oli kiivas keskustelu pörssiyhtiöiden hallitusten kokoonpanoista televisiossa. Nuori nainen ja keski-ikäinen mies napit vastakkain. Nainen vastaan ja mies puolesta. Eivät hekään oikein oletuksia vastanneet. Nuori nainen uskoi saavansa paikan pätevyydellään, pelkäsi tulevansa kutistetuksi pelkäksi sukupuolensa edustajaksi. Mies oli jo nähnyt, että sekä valtaosa naisista että myös tietyntyyppiset miehet ohitetaan valinnoissa pelkästä tottumuksesta. Kiintiövalinnatkaan eivät tuo moninaisuutta, ja nekin kuvastavat oletettuja ominaisuuksia, ellei katsota tarkemmin oletusten takana oleva ihmisiä. Eihän naisten osallistuminen yritysten hallituksiin ja johtoryhmiin ole itsessään tavoite, vaan heidän osaamisensa hyödyntäminen päätöksenteossa.

Viime viikolla luin mielenkiintoisen tutkimuksen, jonka mukaan naisten mukaan ottaminen yhtiöiden hallituksiin lisäsi miesten pätevyyttä hallituksissa. Kun hallitukseen valittiin päteviä naisia, myös miesten pätevyyteen kiinnitettiin enemmän huomiota. Siis miesten kannattaa valita hallituksiin naisia sen vuoksi, että saa fiksumpaa kokousseuraa. Ellei joudu itse ulos.

Matka mielen maisemiin

Olen viime aikoina katsellut mielessäni hiekka-aavikoita, vankisellejä, poliisiasemia lukiessani kahden ruotsalaisen toimittajan Martin Schibbyen ja Johan Perssonin kirjaa 438 päivää, kertomusta oikeudettomuuden tilasta, propagandasta ja politiikasta. Kirja kertoo näiden pelottomien toimittajien matkasta sissien kuljettamina Ogadenin autiomaahan, jäämisestä Etiopian hallituksen vangiksi ja vapauden odottamisesta.

Ogadenin tunnen vuosien takaa, minulle se tuo mieleen nuoren naisen, jonka arpia laskin poliisilaitoksen naisten vessassa. Pyysin kirjaamaan luvun puhuttelupöytäkirjaan. Hän kertoi Neuvostoliiton ja Angolan sotilaista, jotka auttoivat Etiopiaa taistelussa sissejä vastaan. Mieleeni jäi kuvia autiomaan hiekan keskellä sotivista sisseistä, Somalian ja Etiopian välisestä rajalinjasta, joka oli karttaan merkitty katkoviivalla. Kirjan kuvat näyttivät juuri samanlaisilta.

Schibbyen ja Perssonin tarkoituksena oli mennä raportoimaan, miten öljyn poraaminen autiomaasta vuosikymmeniä jatkuneen konfliktin keskellä vaikuttaa alueen turvallisuuteen. Heidät otetaan kiinni terrorismista epäiltyinä, ja heidän hallustaan löytyy myös raskauttavaa materiaalia. Lapsellinen valokuvaamalla tallennettu pyssyleikki näyttääkin ihan joltain muulta, etenkin kun miehet löydetään sissien leiristä keskeltä konfliktialuetta.

Toimittajat lähtevät tekemään juttua aiheesta, josta kukaan ei ole ennen raportoinut paikan päältä. Vielä kiinni otettuinakin he uskovat oikeuksiinsa, ja muistuttavat niistä myös vangitsijoitaan. Kaikella on selityksensä. Ogadenista ei tehdä jatkossakaan juttuja, ainakaan kapinallisten näkökulmasta. Schibbyeltä ja Perssoniltakin jäi juttu tekemättä, mutta kirjasta tuli hyvä.

Diplomatian hitaus ja voimattomuus tulee myös kirjan myötä tutuksi. Kuinka ulkoministeriön edustajat ilmeettöminä tekevät muistiinpanoja oikeudenkäynnissä, mutta tuovat sentään nuuskaa, säilykkeitä ja hapankorppuja, joista jälkimmäisiä voi käyttää lusikkana purkkia tyhjentäessä.

Vastaavan matkan mielikuviin tein myös äsken, kun katsoin dokumentin lopullisesta tamiliongelman ratkaisusta Sri Lankassa. Samoin kuin Ogadenista kertovaa kirjaa lukiessani alussa nautin dokumentissa tamilialueen maisemista, olenhan siellä niin monta kertaa matkustanut mielesssäni. Kansainvälisen diplomatian ja avustusjärjestöjen täydellisen epäonnistumisen näkeminen kenties raaimmassa ikinä katsomassani dokumentissa tyrmistytti.

Toisinajattelua

Blogi-idolini  Kemppinen totesi jossain, ilmeisesti vastatessaan johonkin kommenttiin, kun en enää paikkaa löydä, ihmisoikeusajattelun alkaneen Suomessa 1995.  Ihmisoikeusajattelua sekä työssä että vapaa-ajalla harrastaneena jäin ihmettelemään vuosilukua. Pitäisi tietysti mennä kysymään, mistä tapahtumasta hän ajanlaskun aloittaa, mutta blogin kommenttipalsta on siinä määrin vakiintuneen väen hallussa, että teen omat laskelmani täällä omalla tontilla.

Opiskellessani Helsingin yliopistossa 1980-luvulla ihmisoikeuksia ei mainittu. Meillä ei ollut yhtään luentoa kansainvälisestä ihmisoikeusjärjestelmästä, ja kansainvälisen oikeuden tenttiin opeteltiin Ulko-Hebridien saariryhmän eli nykyisen Vanuatun hallintaan liittyvät järjestelyt. Suonette anteeksi, jos muistan asian väärin, tenttiin lukemisesta on jo aikaa eikä arvosanakaan ollut kummoinen.

Vaikka 1980-luku oli attasheasalkkujen ja krokotiilipaitojen aikaa, silloinkin käytiin rauhanmarssilla, boikotoitiin apartheid-tuotteita ja ihmeteltiin, miten joku saattoi lähteä työhön Johannesburgiin. Vuonna 1988 hoidin ensimmäisiä ihmisoikeusjuttuja, tosin harjoittelijana ja Saksassa. Ensimmäinen mieleen jäänyt asiakas oli 13-vuotias poika. Lähes yhtä paljon kuin hänen ja etenkin hänen kansansa Yezidien kohtalo kummastutti nuori saksalaisnainen joka oli muuttamassa avioliittoon Palestiinaan ja antamassa ihmisoikeutensa pois. 

Varsinaisen ihmisoikeusherätykseni koin kesällä 1990 lukiessani sunnuntain lehteä, ilmoittauduin heti seuraavana päivänä työhön, jota silloin ei tiedetty vielä olevan olemassa. Seuraavalla viikolla soitettiin, ja kutsuttiin tehtävään, jota edellisellä viikolla pidettiin tarpeettomana, ja sitä tietä on riittänyt. Ihmisoikeusajattelua piti olla alusta alkaen, muuten ei olisi tiennyt mitä tekee. Vuosien varrella tapasin joitakin alalle haluavia, joille ihmisoikeusajattelua ei kehittynyt, mutta yleensä se oli hakijoilla valmiina tai ainakin heräsi  nopeasti työn alettua. Ihmisoikeussopimuksiin vedottiin,  ja niitä myös sovellettiin viranomaisissa aivan 1990 luvun alusta lähtien.

Vuonna 1995 johdin projektia, jossa ihmisoikeuksia kuljetettiin kansalaisjärjestöjen yhteistyön muodossa Venäjälle. Mukaan saimme myös Matti Wuoren, joka oli selkeästi ihmisoikeusajattelun kirkkain tähti siihen aikaan Suomessa. Mutta oli niitä muitakin, jotka kuljettivat ajatusta ihmisoikeuksista mukanaan. Silloin Venäjälle saattoi mennä tapaamaan kansalaisjärjestöjä miettimättä, olisiko hallinnolla mitään sitä vastaan. Jeltsinin ihmisoikeusneuvonantaja oli hyvänä taustatukena, vaikka hän vaikuttikin vain välillisesti. Sielläkin ihmisoikeusajattelu oli jo täydessä vauhdissa sinne mentäessä, asialla vain eivät olleet juristit vaan luonnontieteilijät.  Vielä muutama vuosi aikaisemmin heitä oli kutsuttu toisinajattelijoiksi.

Tälläkin hetkellä Venäjällä on ihmisoikeusajattelua, joka näyttää olevan pahassa ahdingossa. Olen ihaillut venäläisiä ihmisoikeusaktivisteja, Anna Politkovskajan rohkeus ja vaaroista piittaamattomuus oli pelottavaa, eikä syyttä. Venäjän yritykset vaimentaa siirtolaisvastaisia mielenosoituksia pidättämällä siirtolaisia on kuin bensan heittämistä liekkeihin. Auktoriteettiuskoinen kansan tarvitsisi vain  kuulla suuren johtajan sanovan, että Venäjällä tarvitaan kaikkia rakentamaan maata. Mutta sitä suurta johtajaa siellä ei taida olla, tai ei ainakaan ihmisoikeusajattelua hallinnossa.

Mistä sitten erottaa valtion, jossa on ihmisoikeusajattelua? Ehkä se, että siellä osoitetaan mieltä, eikä sitä oikeutta rajoiteta muttei myöskään valtaapitävien taholta tueta. Ruotsissa on aina silloin tällöin hyvinkin selkeästi siirtolaisvastaisia mielenosoituksia, joista kehittyy vastamieltä osoittavien antifasistien ja poliisien välinen koitos. Joskus näyttää, että poliisit tekevät enemmän kuin on tarpeen, aivan kuin ne marssisivat uusnatsien rinnalla. Syynä siihen on varmaan myös molempien ryhmien univormumainen pukeutuminen, joiden rinnalla villapipoiset vastamielenosoittajat näyttävät epäorganisoidulta sekalaiselta porukalta. Silti rasismista irtisanoudutaan silloin kun sitä esiintyy, tosin kaikkea rasismia, etenkään rakenteellista, ei tunnisteta eikä myönnetä.


ps.

Yllä oleva teksti on lymynnyt viikkoja luonnoksena blogini tekstilaatikossa. Pian on vangittujen kirjailijoiden päivä. Sen johdosta Dagens Nyheter julkaisi eilen kirjoituksen, jonka lopussa kirjoittaja toivoo olevansa väärässä. Siinä journalisti ja kirjailija kuvaa Venäjän uppoamista rasismin virtaan.

Arvopohjaa luotaamassa

Viime viikolla löytyneisiin rekistereihin on otettu runsaasti kantaa, ja odotettavissa on tuskalliselta näyttävää Ruotsin viranomaisten itseruoskintaa. On tarkoitettu vain hyvää, suojeltu ihmisiä ja oltu tehokkaita. Toimittu systemaattisesti ja kattavasti. Skånessa oli sukuriita, ja sen yhteydessä on nyt vastaisen varalta mapitettu vastasyntyneitä ja vainajia.

Natsikortti nousee pakasta, vaikka sitä kuinka piiloittaisi alimmaksi. Siihen on syynsä, että juuri toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa haluttiin poistaa rekisterit, jotka mahdollistavat jonkun väestöryhmän jäljittämisen, syrjimisen ja tuhoamisen. Rekisterinpitäjät eivät koskaan ole niitä silminnähden pahoja, jos sellaisia ylipäätänsä on. Yleensä siihen työhön päätyvät kiltit ja tunnolliset työntekijät, uskolliset järjestelmän palvelijat. Usein he myös uskovat tekevänsä hyvää. Harva myöskään kehittelee itse rekisterejä ilman työnantajansa siunausta.

Olen tavannut erään diktaattorin rekisterinhoitajan. Kun valta vaihtui tuossa sotien ja nälänhätien runnomassa maassa, juuri hänet pidätettiin, häntä kidutettiin ja painostettiin. Eikä kyseessä ollut kuin tunnollinen sihteeri, nuori nainen, joka piti kortiston järjestyksessä. Sekasorron keskelläkin juuri hänet etsittiin ja särjettiin hänellä olleiden tietojen vuoksi ja ehkä myös siksi, että hänen tekemänsä työ auttoi diktaattoria pysymään vallassa. Silloin ja siellä rekistereitä ei tuhottu deleteä painamalla.

Suomessa poliisi teki kotietsinnän poliisin tiloihin, Ruotsissa poliisi teki tutkintapyynnön itsestään. Se ei tarkoita sitä, että asiat olisivat menossa huonompaan suuntaan, päinvastoin. Ihmiset eivät tee ilmoituksia, jos epäilevät niiden joutuvan ö-mappiin tai itselleen koituvan vaikeuksia. Järjestelmä korjaa itseään tehokkammin,  jos aiheellisen ilmiannon tekeminen väärinkäytöksestä saa virheestä vastuussa olevan korjaamaan tekonsa ja ilmoittajaa palkitaan. Harvassa organisaatiossa voidaan taata, etteivätkö seuraukset olisi juuri päinvastaisia. Tosin jos tutkintapyynnöt johtavat asian painamiseen villaisella, niin silloinhan niitä voi tehdä myös itsestään.

Viikonlopun DN kertoi myös poliisin arvopohjatyöstä, joka olikin alkanut toimia itseään vastaan.Työn arvojen pitäisi olla mahdollisimman lähellä yksilön arvoja, ja molempien muuttaminen vaatii työtä. Ruotsin poliisista kerrotaan, että arvot jäivät ilmoitustaululle huolimatta kalliista arvopohjatyöstä. Oli pelattu arvopeliä monta virkatuntia. Arvojen julkilausuminen ei muuta  yksittäisen työntekijän työn sisältöjä, ainakaan helposti, mutta  työn sisältö ja raamit voivat muuttaa ihmisen arvoja. Jos organisaatio ei reagoi hyväksyttyjen arvojen vastaiseen toimintaan, ei voida odottaa yksilönkään arvojen korjaavan tilannetta, ellei joukossa ole poikkeuksellisen vahvoja yksilöitä. Mutta jos organisaatio, sen johto,  pitää huolta arvojensa noudattamisesta, ohjeistaa ja kannustaa niiden mukaisesti, kyllä ne yksilötkin tulevat mukana tai etsivät toisen työpaikan.

Salaiset kansiot

Viime kuun matkalla Kizhin karjalaistaloja katsoessa äitini tuli todenneeksi, että tällainen talo siellä meidänkin suvulla oli. Osalle seurueesta se oli yllätys, eivätkö ne olleetkaan köyhiä? Eihän se miksikään asiaa muuta, mutta rakennamme minuuttamme tahtomattammekin sen perusteella, mitä aiemmat polvet ovat tehneet ja olleet. Jos oma alkuperä on ollut jotain alemmuudentuntoa aiheuttavaa, se siirtyy helposti taakaksi seuraaville sukupolville. Suurissa elämänmuutoksissa identiteetti voi kadota, isoäitinikin eli aivan mainiota perheenäidin normielämää huolimatta pakolaisuudestaan, mutta viimeisinä vuosinaan hänestä kuoriutui karjalainen runonlaulaja sukunsa perinteiden mukaisesti. Näin jälkipolvien kannalta ajatellen hänen alkuperänsä jääminen rajan taakse ja unohtuminen jätti meidät vaille mielenkiintoista tietoperintöä.

Innostuin tutkimaan sukumme taustoja, ja parin viestin jälkeen sain kutsun tutkimaan sukupuuta sukututkimussivuille. Vaikka kutsuja oli verkkoturvallisuusasiantuntija, nettineurootikkona aloin pohtimaan, onko täysin turvallista näinä tietomurtojen ja verkkovakoilun aikoina laittaa sukulaisuussuhteensa näkyville verkkoon. Eihän täällä Ruotsissa mitään hätää ole, mutta kun sukupuu hajautuu Suomen ja Venäjän rajan molemmille puolille, ja siellä toisella puolella lait muuttuvat todella nopeasti. Otin kuitenkin riskin, ja kivaahan se on löytää itselleen sukulaisia, paljon tuttuja nimiä ja vastauksia kysymyksiin.

En ilmeisesti huolehdi turhasta. Tietoa voidaan käyttää niin moneen tarkoitukseen. Ruotsissa on muisteltu näinä päivinä, kuinka 1943 Ruotsissa kerättiin valmiiksi Saksan invaasiota varten tiedot maassa asuvista romaneista. Rekisterinpitotaidot eivät ole ruostuneet, nyt on tehty Skånen poliisissa uusi rekisteri romaneista, ei kovin kattava, eikä ole oikein selvää, mitä varten. Laiton poliisin pitämä rekisteri. Poliisi puolusteli itseään, ettei kyse ole rekisteristä, eikä siihen ole kirjattu etnistä taustaa. Mutta kun tietokannasta löytyy vain tai lähes ainoastaan romanialkuperän omaavia, ja se on otsikoitu "kierteleviä".  Tänään löytyi toinen rekisteri romaneista, mitähän huomenna?

Ei olisi pitänyt kysellä.  Jo tänään sain tietää sukututkimusohjelmaa katsoessani nuoruuteni tähden Björn Skifsin suomalaisista sukujuurista. Savolaisia Vilhusia, jotka rekisteröitiin etnisen alkuperän perusteella  1600-luvulla. Heidät luokiteltiin irtosuomalaisiksi, lösfinnar, joilla ei ollut vakituista asuinpaikkaa, ja joita vaadittiin palaamaan takaisin Suomeen. Eivät lähteneet, ja niin ovat ruotsalaiset saaneet nauttia hyvästä musiikista. Myös noituus ja taikuus ovat kuuluneet Vilhusten taitoihin, jotka he veivät Ruotsiin mennessään.

Joku kummallinen epäiltyjen rekisteri löytyy myös Suomen monien viranomaisten koneilta. Luulisin, että nyt rekisteriä siivotaan urakalla, kun ei ehditty tehdä varmuuskopiota ja painaa deleteä ennen poliisin suorittamaa kotietsintää poliisin tiloissa. En ihmettele, että rekisterejä löytyy lähes kaikkiin tarkoituksiin, sen verran löyhästi nuo säännökset poliisin käyttöön tarkoitettujen rekisterien pidosta on kirjoitettu. Lisäksi kokemus on osoittanut, että kun viranomaisille annetaan jotkin valtuudet, ne aina osoittautuvat jotenkin riittämättömiksi, ja seuraavana vuonna niitä pitäisi laajentaa.

Mutta  kun ottaa huomioon kuinka monta rikosta Ruotsin poliisilta jää vuosittain selvittämättä, miten ihmeessä riittää aikaa uusien laittomien rekisterien luomiseen?  Ihmettelen sitä poliisia, joka on käyttänyt virka-aikaansa sylilasten tietojen syöttämiseen tietokantaan, ja eniten ihmettelen, mitä hän uskoi organisaationsa niillä tiedoilla tekevän.  Kiertelevien rekisteriin verrattuna epäiltyjen rekisteri kuulostaa melko asialliselta, se on vain jotenkin levinnyt käsistä, kun niin moni saa siihen tietonsa, pääsee syöttämään tietoja ja  lukemaan niitä. Tuollaiset rekisterit pitäisi pitää monen lukon ja välioven takana. Mutta jäljet johtavat myös johtamisen ja koulutuksen puutteisiin. Kun ammattina on vallankäyttö, sen rajojen pitäisi olla selvillä.

Sekä lohtu että kirous tässä tilanteessa on tiedon paljous. Mitä enemmän tietoa kerätään, sitä vaikeampi sitä on käyttää. Kaikenlaisia tietokantoja ja rekisterejä alkaa olla jo hallitsemattoman paljon. Ne sisältävät paljon yksityiskohtaista tietoa ja monet tiedot ovat vahvistamattomia, vanhentuneita ja virheellisiä. Luotettavat tietolähteet ovat erikseen.  Sama ongelma vaivaa paljon puhuttua NSAn tietolouhintaa, valtavista tietomassoista on mahdoton löytää sitä hippusta, jolla voisi olla merkitystä. Puolustelut, että joskus on osuttu oikeaankiin, ontuvat, sokea kanakin löytää joskus jyvän. Lopulta tietovuotojen ja väärinkäytösten torjunta ja selvittely vie enemmän resursseja kuin mitä rekistereistä saadaan hyötyä.

Vieraalla maalla

 Nuoremman veljeksen otos

Tämä kesä oli taas oli Lappi-kesä. Menimme seitsemättä kertaa samaan paikkaan, kiersimme samoja joenvarsia ja soita, nousimme tutulle tunturille ja soudimme saman järven taakse yökalaan ja hilloja poimimaan. Vaikkakin yövymme mökkikylässä, olemme saamelaisten keskuudessa ja mailla. Yritämme tiedustella hyviä hillapaikkoja, mutta huono vuosi, ei niitä vain löydä. Vielä järvelle lähtiessä tiedustelemme rantautuvilta, löytyikö sieltä marjaa. Ei siellä vain marjaa ole. Järven taakse päästyämme keräämme hilloja niin kauan kuin jaksamme, ehkä olimme eri suolla, ehkä meillä on eri käsitys hyvästä hillasadosta.

Seuraamme jokea alajuoksulle ja yläjuoksulle,  keitämme kahvia ja syömme eväitä,  tulistelemme viimeisen kerran vielä illalla kodassa. Jokivesi on tänä vuonna tavallista lämpimämpää. Yksi puukko katoaa joen rantaan, etsijä luopuu toivosta. Ostamme taas tälläkin kertaa uusia puukkoja, vaikka vanhojakin on vaikka kuinka monta. Mökin rappusilla vuolemme, nuoret tekevät paistinlastan, joka osoittautuu oivaksi keittiövälineeksi. Löydän kummallisen reiällisen oksan, ja vuolen sitä vuolemisen ilosta uudella puukolla.

Karigasniemen kotipizzassa syömme savuporopizzaa, jonka nimi on berlusconi. Mietimme, miten poro on matkustanut ensin etelään pakattavaksi, ja palannut takaisin melkein tunturiin.

 Käräjätupa Siidassa

Saamelaisuus tulee kerta kerralta tutummaksi. Osaltaan siihen vaikuttavat ne pienet kohtaamiset alkuperäisasukkaiden kanssa. Meidän annetaan ymmärtää olevamme turisteja, mutta yritämme edes tervehtiä saameksi, ja saamme sillä hieman luottamusta. Käymme Siidassa, Inarin saamelaismuseossa, ja joka kerta opimme jotain uutta.  Tällä kertaa teemme perusteellisen ulkoilmamuseokierroksen, katselemme turvekammeja, aittoja, veneitä ja taloja. Ehdimme myös nähdä uuden saamelaiskulttuurikeskus Sajoksen, jonne on saatu mahtumaan käräjäsali. Kontrasti juuri Siidassa nähtyyn käräjätupaan, jonka seinät on kaiverrettu täyteen syytettyjen puumerkkejä, on melkoinen. Nykyisin taidetaan puukot ottaa pois jo ovella.

Ihmisoikeusjuristi minussa muisti lomallaankin  ILOn alkuperäiskansoja koskevan sopimuksen soveltamisongelmat Lapissa. Tunnen lappilaisia ja saamelaisia, joiden suvut ovat asuneet satoja vuosia Inarissa, toiset ovat poronhoitajia, toiset ovat suomalaistuneet, lakanneet puhumasta saamea ja jopa hävenneet saamelaistaustaa, mutta ovat viljelleet maata ja asuneet syvällä saamelaisalueella. Toiset ovat alkuperäiskansaa ILOn sopimuksen mukaan, toiset eivät. Ovatko vain porosaamelaiset alkuperäiskansaa, vai voitaisiinko myös muut alkuperältään lappilaiset hyväksyä joukkoon, jos kuitenkin alkuperä on saamelainen, saamen kieli ei vain ole kulkenut mukana?

Kun katsomme karttaa näemme saamelaisalueet suikaleina pohjoisten maiden yläosissa. Mutta rajat ja hallintoalueet eivät aina ole olleet määrittämässä, mihin yksikköön ihmiset kuuluvat. Luontaistalouden aikaan rajoja ei tunnettu, niitä ei ollut merkitty eikä niistä välitetty. Ihmiset hoitivat porojaan, kävivät asiointimatkoilla, avioituivat niin kuin kätevältä tuntui rajoista välittämättä. Vieläkin asioidaan ja avioidutaan rajoista välittämättä, mutta hallinnon rajat eivät jousta. Pohjoisen alkuperäiskansan siivuttaminen eri valtioiden alueelle on heikentänyt saamelaisyhteisöjen elinvoimaisuutta ja mahdollisuutta toimia ja päättää yhdessä asioistaan.

Viime vuosituhannella kuuntelin bussissa, kuinka taemmalla penkillä muisteltiin, miten keväällä ajettiin härjillä Norjaan sokeria ja jauhoja ostamaan. Olimme matkalla jossain Ivalon korkeudella, lantalaisena en ymmärtänyt, että kyse on poroista eikä naudoista, mutta onneksi väärinkäsitykseni oikaistiin pian. Mielikuva poronnahoilla vuoratussa reessä kevättalven lumisessa tunturimaisemassa matkaavasta seurueesta, edessä kruunupääporot ja kuormassa säkilliset jauhoja ja sokeria, varmaan myös muuta tarpeellista, on siitä lähtien ollut yksi kuva saamelaisuudesta. Muistan myös 1980-luvun sketsihahmot, joiden ihka-aidot esikuvat luulen tavanneeni läntisessä Lapissa. Mutta tiedän myös pienten lasten asumisen koulujen asuntolassa, pitkät matkat lääkäriin ja avun saamisen vaikeuden keskellä erämaata. Nyt mieltäni varjostaa kuva ystävästämme  viimeistä kertaa lähtemässä ruokkimaan poroja tunturiin. Olemme omassa Lapin valassamme luvanneet, ettemme koskaan mene yksin tunturiin, me turistit.

Kirje

Ruotsissa on tällä viikolla herännyt suuri rasismikeskustelu vähän samaan tapaan kuin tammikuussa Umayya Abu-Hannan kirjoitus viritti suomalaiset miettimään minkälaisia me olemme, ketä tämä koskee ja mitä voimme tehdä. Kun Suomessa käytiin keskustelu n-sanan viljelystä, Ruotsissa on otettu esille hieman vaikeammin paljastetteva asenteellisuus.

Kaikki alkoi REVA-projektista, jossa rajapoliisi tehostetusti etsi laittomasti maassa oleskelevia ulkomaalaisia tunnelbanan liputta matkustavien joukosta. Ihmisiä alkoi kuitenkin ärsyttää, kun yhdeksän kymmenestä laittomasti oleskelevaksi epäillystä olikin ihan laillisesti maassa, koko elämänsä Ruotsissa asuneiden piti todistella oleskeluoikeuttaan, ja syynä oli poliisin suorittama etninen profilointi. Ihmisistä tehtiin epäilyksenalaisia ulkonäön perusteella, ja heiltä alettiin vaatia passin esittämistä. Samalla vaaleatukkaiset ja sinisilmäiset saivat jatkaa matkaansa tarkastusmaksulapun saatuaan.

Oikeusministeri Beatrica Ask meni sitten sanomaan, että "Det finns tidigare dömda som uppfattar att de alltid är ifrågasatta, fast det syns ju inte på någon att man har begått ett brott."- On olemassa aikaisemmin tuomittuja jotka kokevat olevansa aina epäiltyjä, vaikkei se näy muille että on tehnyt rikoksen. Kirjailija Jonas Hassen Khemirille puhe aikaisemmin tuomituista antoi sytykkeen kirjoittaa oikeusministerille avoimen kirjeen, jossa hän ehdottaa, että tule sinä minun nahkoihini, ja minä otan sinun nahkasi kantaaksesi. Kirjeestä, joka alkaa sanoin "Bästa Beatrice" on tullut Fb-hitti, twitterissä sadat muut ei-perinteisen ruotsalaisen ulkonäön omaavat ovat kirjoittaneet omista vastaavista kokemuksistaan kuin mistä Khemiri kertoo. Joutumisesta pysäytyteksi lentokentän jonossa, istumisesta poliisiauton takapenkillä kun henkilöllisyyttä tarkastetaan pelkästään sen vuoksi, ettei ulkonäkö vastaa kuviteltua ruotsalaista perustyyppiä.

Mielenkiintoisesti Beatrice Ask ei tunnu olevan kovin perehtynyt etnisen profiloinnin käyttöön poliisitoimessa, vastaukset Khemirin kirjeeseen ovat melko asiantuntemattomia. Kuitenkin Ruotsikin on ollut mukana tekemässä ohjeistusta poliisille, milloin etninen profilointi on sallittua, milloin ei. Juuri tuollainen Khemirin artikkelissa kuvattu ihmisten  haarukoiminen pelkästään tai pääasiallisesti ulkonäön perusteella julkisilla paikoilla on sekä vastoin syrjinnän kieltoa että annettuja suosituksia.

Ruotsissa ei ole vielä tuotu keskusteluun, ainakaan kovin näkyvästi, sen enempää kiitollisuuskorttia kuin "jos on asiat kunnossa, ei ole mitään salattavaa" -argumenttia. Aiheellisesti on alettu miettiä, miten ihmiseen vaikuttaa, kun siitä huolimatta, että hän on jopa kolmannen polven uusruotsalainen, hänelle jatkuvasti huomautetaan monenlaisin tavoin, ettet ulkonäkösi puolesta voi olla yksi meistä. Laittomasti maassa oleskelevista keskustelu on siirtynyt niihin, joiden oikeuksia etninen profilointi loukkaa, eli täysin oikeuksin maassa oleskeleviin ja Ruotsin kansalaisiin, joiden maassa oleskeluoikeus ei näy ihonväristä.

Mitä ihmettä?

Mitähän kaikkea tässä vielä elämässään näkee? Pienentyneen Hesarin isoin juttu käsitteli Syyriaa, siksi myös itse otin tämän itselleni vaikean ja läheisen aiheen käsittelyyn edellisessä postauksessa. Ensimmäinen tabloidikokoinen Hesari jää talteen, Syyrian ottaminen ison jutun aiheeksi oli varmaan tarkkaan harkittu. Ongelman suuruus ja ajankohtaisuus ei heijastu siihen käytettyinä palstamillimetreinä, emmekä käsitä väkivallan laajuutta, sen pitkäkestoisuutta ja julmuutta. Tällä hetkellä arvioidaan konfliktissa kuolleen 60 000 ihmistä, ja kadonneita lienee yhtä paljon.

Lehden laadun parantumisesta vakuutuin myös, kun en etsimälläkään enää verkkolehdestä löytänyt yhtänyt hallitsemattomien vesimassojen liikettä kuvaavaa verbiä pakolaisista puhuttaessa. Pakolaisten määrä oli ainoastaan paisunut. Aivan kuin paperilehdessä olisi ollut puhe pakolaisvirrasta, nyt kerrottiin kolmesta miljoonasta kotinsa jättäneestä. Yleensä pakolaiset tulvivat, virtaavat tai valuvat, heitä padotaan, tukitaan tai tilkitään. Tämä kummallinen tiedotusvälineisiin pesiytynyt kielikuvien käyttö on maailmanlaajuinen ilmiö, jota on yritetty kitkeä jopa toimittajia kouluttamalla.

Syksyn satoa

Ruotsin integraatio- ja siirtolaisministeri kysyi äskettäin, mitä mieltä koko turvapaikkajärjestelmässä on, jos syyrialaiset eivät tällä hetkellä ole oikeutettuja turvapaikkaan. Mutta niin vain on, että Eurostatin tilastojen mukaan viime vuoden toisen vuosineljänneksen aikana EU-maissa on myönnetty keskimäärin  vain joka kolmannelle syyrialaiselle hakijalle turvapaikka. Valtaosa syyrialaisista hakijoista (58 %) on saanut toissijaista suojelua, muutama prosentti humanitaarista suojelua, ja onpa hylkääviäkin päätöksiä annettu 8 %:lle hakijoista.

Kesällä keskustelin kirjani esilukijan kanssa tilapäisestä suojelusta. Mietin kannattaako sitä edes mainita, kun koko järjestelmää ei ole kertaakaan sovellettu sen luomisen jälkeen, mikä tapahtui vuonna 1999 Kosovon tapahtumien ollessa ihmisten tuoreessa muistissa. Optimistisesti ajattelin tuolloin Syyriaa, että eihän sitä tiedä, vaikka jo kolmen kuukauden jälkeen järjestely olisi käytössä. Eli mainitaan nyt kuitenkin. Syksy kului, tilapäisestä suojelusta ei ole ollut puhetta.

Nyt vihdoin olen löytänyt yhden tahon, joka vaatii tilapäisen suojelun soveltaimista Syyrian pakolaisiin. Human Rights Watch on esittänyt Euroopan unionille listan vaatimuksia. Käsitelkää hakemukset nopeasti ja täydellisesti, harkitkaa tilapäistä suojelua, pidättäytykää palautuksista Syyriaan ja naapurimaihin, lopettakaa syyrialaisten vapaudenriistot maahanmuuttoon liityvistä syistä ja harkitkaa Dublin-palautusten jäädyttämistä muihin EU-maihin, tutkikaa hakemukset siinä maassa missä ne on esitetty.

Euroopan unionin vastausta odotellessamme voimme lukea vaikka Migrants at Sea -blogia.

12.12.12

Olen huomioinut blogissani muutaman symmetrisen päivämäärän, nyt kun vietämme vähään aikaan viimeistä, täytyy kirjoittaa jostain tärkeästä asiasta. Viime viikolla osallistuin melko sattumalta tulevaisuudentutkimuksen metodein toteutettuun naisasiakonferenssiin, ja vaikutuin ajatuksesta "Naiset tulevaisuuden arkkitehteinä".

Millennia2015:n tavoitteena on  antaa ääni heille, jotka sitä tarvitsevat ja varmistaa sen kuuluminen päätöksentekijöille. Keskeisiä arvoja ovat monikulttuurisuus ja avoin keskustelu. Millennia2015:n  voima koostuu henkisestä pääomasta ja luovuudesta. Naiset ovat oikeuksien nauttijoita, erilaisten tulevaisuuksien rakentajia, muutoksen toteuttajia ja välittäjiä. Ajatuksena on, että naiset ja miehet  tuovat molemmat omat kykynsä yhteiseen käyttöön, täydentävät toisiaan ja  näin luodaan vaihtoehtoisia tulevaisuuksia.

Viime viikon kokouksessa havaitsin, kuinka eri taustoista ja kulttuureista tulevat, eri koulutus- ja ammattialoja edustavat jäsenet  luovat yhteistyössä osaamista ja uutta tietoa, kun heidän työtään tuetaan taitavasti.  Pidin siitä, että äänessä olivat köyhempien maiden naiset ja myös miehet. Hyvässä hengessä käydyssä ajatustenvaihdossa heidän näkemyksensä saivat paljon huomiota.

Toimintaohjelmaan kuuluvien projektiesitysten käsittely oli tasokasta.Ensin esitettiin projekti-idea, sitä työstettiin yhteisessä ajatuspajassa, ja lopulta päätettiin jatkovalmistelusta. Monet olivat täysin käyttökelpoisia projektiaihioita, ja mikä parasta, naiset toteuttaisivat ne yhteisen joukkoälyn tuella. Esimerkiksi valtion budjettien arvioiminen naisnäkökulmasta toisi naisia tietoisemmiksi olemassaolevista resursseista ja niiden käytöstä. Samantyyppisessä esityksessä ehdotettiin, että naiset itse arvioisivat kehitysprojekteja, innovaatioita ja muita kehitykseen tähtääviä ohjelmia ja toimenpiteitä.

Projektiesitysten muotoilua ja eteenpäin viemistä pitäisi tässä vaiheessa edistää, selvittää toteutettavuutta ja viestittää projektien toteuttajien tukitarvetta. Tässäkin on vaarana, että naiset eivät saa käsiään yltämään taloudellisiin resursseihin asti, ja huomattava kehityskapasiteetti jää käyttämättä.

Syrjintää vai osallisuutta?

Kylläpä sattui hankala aihe puolusteltavaksi Suomen viranomaisille, kun yhdessä rintamassa täytyi vakuuttaa venäläisille, etteivät venäläiset vanhemmat saa lastensuojelussa huonompaa kohtelua suomalaiset. Rehellinen vastaus olisi ollut, että jos venäläisvanhempaa on kohdeltu huonosti,  kyse ei todellakaan ole syrjinnästä, myös suomalaisia vanhempia kohdellaan silloin tällöin todella tökerösti. Otamme lapsia paljon huostaan, henkilökunta on paineissa ja joskus epäpätevää. Mutta yritämme toimia niin hyvin kuin osaamme.

Kun muuttaa uuteen kotimaahan, maahanmuuttajan on mahdollista hyötyä maan hyvistä puolista, mutta uuden kotimaan epäkohdat koituvat maahanmuuttajien harmiksi suuremmalla todennäköisyydellä kuin valtaväestön ollessa kyseessä. Työttömyys, köyhyys, rikollisuus, sosiaaliset ongelmat tarttuvat maahanmuuttajaan paremmin. Sen näkee myös Ruotsissa, jossa viime vuosina ilmestyneet suomalaissiirtolaisten elämää kuvaavat kirjat eivät ole mitään menestystarinoita vaan ankeaa taistelua syrjäytymistä vastaan.

Viranomaistoiminnan puutteet eivät nekään ohita maahanmuuttajia. Kun aikoinaan asiakkaani tuli valittamaan syrjintää suomalaisessa terveydenhoidossa, omat kokemukseni huonosta kohtelusta olivat sen verran pinnalla, että pystyin nopeasti ja uskottavasti vakuuttamaan, että kyse ei ole syrjinnästä vaan osallisuudesta. Lastensuojelun käytäntöjä olen myös seurannut sekä maahanmuuttajien että kantaväestön osalta, enkä osaa sanoa kumpia kohdellaan huonommin. Samalla kun joku yhteistyökykyinen vanhempi osaa pyörittää lastensuojeluviranomaisia ja saa kaltoinkohdella lastaan, vaikeassa elämäntilanteessa oleva mutta lapsistaan riittävällä tasolla huolehtimaan kykenevä ja heidän puolestaan taisteleva vanhempi saa häirikkönä menettää lapsensa. Ehkäiseviä tukitoimia ei järjestetä eikä nähdä lapsia ja heidän hätäänsä.

Toisaalta olen nähnyt oikea-aikaisia ja onnistuneita huostaanottoja, joissa lopputulos ei ole ollut kaikkia tyydyttävä, mutta lapsi on saatu turvaan ja vakaisiin kasvuoloihin.  Biologisen vanhemman vanhemmuutta ei ole mitätöity, vaikkei hän ole pystynyt järjestämään lapselleen turvallisia kasvuoloja.

Kulttuurieroja toki on. Viranomaisten päästäminen perheen asioita tonkimaan ei ole kenellekään helppoa, saati sitten jos perheessä on vahva traditio ongelmien käsittelystä perheen sisällä. Jos maahanmuuttajaäiti  jättää vastaamatta sosiaalityöntekijän kysymykseen vetoamalla perhesalaisuuteen, sen jälkeen hänen on avattava kaikki elämänsä komeronovet, kun viranomaiset alkavat etsiä luurankoja kaapeista. Perhesalaisuuden olemassaolo kuulostaa suomalaiseen viranomaiskorvaan melkein jo itsestään huostaanottoperusteelta.

Vaikka nyt syntynyt kohu onkin masinoitu ja liioiteltu, olisi hyvä Suomen lastensuojeluviranomaistenkin pitää komeronsa järjestyksessä. Syrjäytymisen ja huostaanottojen lisääntymisen välisestä yhteydestä haluaisin nähdä tutkimusta. Haluaisin myös lapsen parhaan näkemistä.  Jos lapsi ei ole suoranaisessa vaarassa, tukiperheiden ja sukulaisten avulla voidaan vanhemmuuden katkoista päästä yli. Perheille pitäisi olla myös saatavissa ammattitaitoista tukea ja oikeusapua, etteivät asiaa tuntemattomat tahot pääse entisestään sekoittamaan tilannetta.

Äidin päivä

Äitienpäiväviikonloppu kuluu kolean sateisessa Ruotsissa, mutta onneksi sisätiloissa Amnestyn vuosikokouksessa. Tänään pohdimme muun muassa, miten Sierra Leonen sisarosasto saisi poistettua maasta äitiyskuolleisuuden. Kansanuskomuksen mukaan kun nainen tulee raskaaksi, esi-isät alkavat kaivaa hänelle hautaa. Hauta peitetään kahden viikon kuluttua synnytyksestä. Jos siihen asti selviää hengissä raskaudesta ja synnytyksestä, henget eivät olekaan voittaneet.

Joka kahdeksas nainen kuolee raskauden tai synnytyksen yhteydessä Sierra Leonessa. Riskiltä suojautumiseen ei ole keinoja, eikä se aina edes kannata. Naiset ovat omaisuutta, perheen talous turvataan naittamalla tytär mahdollisimman nuorena, viis hänen elämästään. Myös tytön kannalta aikainen naimisiin joutuminen voi olla pienempi paha kuin jäädä perheen harmiksi ja ilman avioliiton suojaa. Karmein juttu tänään taisi olla maininta ympärileikkauksesta vahingollisena käytäntönä, jonka tekemättä jättämisen paljastuminen voi olla vielä vahingollisempaa. Jätän nyt kuitenkin yksityiskohdat vihaisen lapsenpäästäjän toimenpiteistä kertomatta.

Vaikka olen pinnistänyt lapseni maailmaan Mikkelin keskussairaalan puhtaanvalkoisten lakanoiden keskellä, en ole voinut välttyä sen tiedostamiselta, miten vaarallisia raskaus ja synnytys voivat olla sekä äidille että lapselle. Entä sitten, kun koulutettuja kätilöjä ei ole kuin päivämatkan päässä, ei puhtaita lakanoita, ei edes sänkyä. Entä kun äiti on silvottu, alaikäinen ja hiv-positiivinen? Näiden mietteiden keskellä en keksinyt parempaa tapaa mielen nostamiseen kuin shoppailla turvallisia alkuja uudelle elämälle Worldvisionin kautta. Onnea kaikille äideille, myös tuleville!

Viimeinen vai ensimmäinen valonpilkahdus?

Olen seurannut Iranin tapahtumia tänään sekä kansainvälisiltä uutiskanavilta että Suomen ja Ruotsin julkisen palvelun televisiokanavalta sekä lehtien nettisivuilta. Suomen tiedotusvälineiden vähäinen kiinnostus Iranin tilannetta kohtaan ja näkemys tilanteen vakavuudesta poikkesi muusta maailmasta.

Aamulla kaikkein vakavimpana tilanne Teheranissa ja muualla Iranissa näyttäytyi Al Jazeeran uutisissa, se näytti videota ja internetin vahvistamattomia tietoja opposition puolelta samoin kuin hallituksen kantoja. BBC ounasteli myös, ettei tilanne ole enää Iranin vallanpitäjien hallinnassa. Ruotsin TV-uutisissa tilannetta kommentoi itse Carl Bildt ja oli huolissaan. Suomessa vielä YLEn uutisissa puoli yhdeksältä kommentoimaan pyydetty Jaakko Hämeen-Anttila uskoi tilanteen jatkuvan entisellään. Hänen mielestään Iranin hallituksella on aitoa kannatusta eikä kyse ole mistään laajemman tyytymättömyyden ilmaisusta. Hän ei uskonut tilanteen myöskään heijastuvan naapurimaihin.

Myös suomalaisten lehtien nettiversioissa tilanne näyttäytyi suhteellisen rauhallisena. Kun Dagens Nyheter kuvaa Teheranin tapahtumia useilla otsikoilla, ja tuo sekin Carl Bildtin huolestuneisuuden tilanteesta esille, Helsingin sanomat kertoo veristen protestien vieneen opposition edustajia putkaan, antaa hajatietoja tilanteesta, muttei pyri syvempään analyysiin.

Mutta kun nyt nyt muutama tunti uutisten jälkeen menin tarkastamaan YLEn nettisivuilta, mitä se Hämeen-Anttila sanoi, tilannetta kommentoimaan on löytynyt Suomen Teheranin suurlähettiläs. Hän sanoo mielenosoitusten luonteen muuttuneen. Hämeen-Anttilan näkemyksiä ei löydy mistään, näinköhän unta? Kun ne kommentitkin tuntuivat niin epätodellisilta. MTV3:n uutiset eivät mainitse koko Irania.

Kun putkat ja vankilat alkavat täyttyä poliittisista vangeista, ja kansa mielenosoittijia vastaan ammutuista laukauksista huolimatta lähtee kaduille, ei kyse voi olla hajatyytymättömyydestä. Iranin ajautuminen sekasortoon vaikuttaa sekä lähialueisiin että koko maailmantalouteen öljyn hinnan noustessa. Kansainvälisellä yhteisöllä on käytössään vain huonosti toimivia menetelmiä tilanteen rauhoittamiseen, Iranin hallituksella on vain erittäin huonoja menetelmiä, joskin toimivia.

Elävänä kynitty

Ylläolevan kuvan pitäisi esittää haahkaa. Kun niitä Gotlannin rannikolla viime kesänä kuvailimme, päivä oli harmaa ja kameran säädöt pielessä. Haahka pääsi blogiin viime viikon untuvakohun takia. Eräät ruotsalaiset yritykset joutuivat tilille eläviltä hanhilta kynittyjen untuvien vuoksi. Haahkanuntuva kerätään pesistä, niin luvataan. Omankin untuvatakkini valmistaja väittää, että kaikki heidän untuvansa on saatu elintarviketeollisuuden sivutuotteena, toivottavasti asia on näin.

Olen viime vuodet seurannut ruotsalaisten yritysten yhteiskuntavastuun kantamista. En ihmettele lainkaan untuvakohua, en myöskään väitä, etteivätkö suomalaiset yritykset myös möisi epäeettisesti tuotettuja tavaroita. Yrityksissä on eroja, samalla toimialalla toimivilla on samoja eettisiä ongelmia, tietyt liiketoimintamallit ovat myös omiaan aiheuttamaan paineita rikkoa sääntöjä.

Monet ruotsalaiset yritykset pitävät strategisena kilpailuetunaan hintaa. Kun kilpaillaan hinnalla, tuotannon on oltava halvempaa kuin kilpailijoilla. Usein tuotteet suunnitellaan Ruotsissa, ja alihankkijat valmistavat ne halpatuontimaissa. Kilpailuttamalla alihankkijoita saadaan hinnasta puristettua tyhjät pois.

Yrityksen omissa eettisissä ohjeissa ja yhteiskuntavastuuohjelmissa voi lukea mitä vain, jos yritys ei edellytä alihankkijoilta niiden noudattamista. Tai yritys voi edellyttää alihankkijoilta tiettyjen ehtojen täyttämistä esimerkiksi puolen vuoden kuluttua sopimusrikkeen paljastuttua. Puolen vuoden kuluttua kyseisen alihankkijan tekemä tavara on jo poissa muodista, sopimus voidaan irtisanoa, tai vaihtaa toinen alihankkija, jonka senkään ei tarvitse noudattaa asianmukaista eettistä koodia ennen kuin sitten joskus. Alihankkijoiden vaihtuessa tiheästi voi käydä niin, että suuri osa myytävistä tuotteista on tehty vastoin yrityksen julkilausuttuja eettisiä ohjeita. Kun kilpaillaan hinnalla, työntekijöihin ja heidän työoloihinsa ei ole varaa satsata. Jos palkat olisivat aikuisten palkkoja, lapsityövoimalle ei olisi kysyntää.

Pörssinoteeratut yritykset ovat tarkemmassa valvonnassa, eettiset sijoittajat keräävät tietoa, mainetahrat heikentävät osakkeen kurssia. Kuluttajatuotteita myyvät yritykset joutuvat muita tarkemmin valvomaan mainettaan, koska kuluttajilla on mahdollisuus boikotoida epäeettisesti toimivaa yritystä, jos vain saa tietoa ostokäyttäytymisen tueksi. Tässäkin asiassa medialla on valtaa, mutta onko tarvittavaa asiantuntemusta?

Yhteiskuntavastuuraporteista voi helposti löytää tietoa kuinka yritys rahoittaa orpokotia tehtaansa varjossa, mutta sitä ei kerrota millaiset olot on itse tehtaassa. Moni yritys kertoo toimivansa lakien ja asetusten mukaan, ja siirtää toimintaansa sinne, missä lait ja asetukset ovat puutteellisimmat. Kun Kiina tiukensi työaikalakejaan, ennen kiinalaisiin tuotteisiin alkoi ilmestyä "Made in Indonesia" -lappuja. IKEAn yhteiskuntavastuuraportissa kerrotaan kaikkea mahdollista hyvää ja toivottavaa, mutta sanotaanko jossain, että IKEA ei myy vastoin kannattamiaan periaatteita valmistettua tavaraa?

Untuvatuotteet ovat yksi riskiryhmä, toinen erilaiset käsintehdyt tavarat. Jos löydät kaupasta edullisen untuvatyynyn, jossa on käsinkirjailtu päällinen, olisi suurta hyväuskoisuutta kuvitella, että se kaikin puolin eettisesti valmistettu.