Viimeistä päivää tietosuojaton, GDPR tulee!

Nyt on ollut ihan hurjaa hulinaa sähköpostilaatikossa. Kaikki aika menee firmojen tietosuojakäytäntöjen lukemiseen. Enkä todellakaan aio suostua mihinkään enkä ilmoittaa, että jatkakaa rauhassa uutiskirjeiden lähettämistä.

Olen itse asiassa käynyt KPMG:n tietosuojakoulutuksen. Koulutusta oli kestänyt melkein tunnin ajan, ennen kuin uskalsin kysyä, mikä on se GDPR, josta asiantuntija puhuu. Koulutuskutsussakin oli ollut GPDR. Sitten minulle tyhmälle kerrottiin, että kyseessä on General Data Protection Regulation.

Nyt kaduttaa, etten kysynyt mikä se hänelle palkkaa maksava KPMG on. Onneksi Wikipedialla on vastaus: Klynveld Peat Marwick Goerdeler.   Ehkä tuon nimihirviön palveluksessa ollessaan sisäistää, ettei kaikilla kirjainyhdisteillä ole mitään järjellistä sisältöä eikä niitä kannata avata tietämättömille. Savolaisten pienyrittäjien luulisi olevan vähiten kiinnostuneita vaikeista kirjainyhdisteistä, vaikka olisivatkin arvokkaan päivänsä sellaiselle uhranneet.

Koulutus oli hyvä ja riittävä paketti monelle mukana olleelle. Yhtään terveydenhoidon alan tai muuta arkaluontoista tietoa käsittelevää yritystä ei ollut paikalla. Paikalliset teollisuusyritykset ja rakennusliikkeet eivät kuulu riskiyrityksiin tietosuojan kannalta. Tähänkin asti työntekijöiden tietoja on pitänyt käsitellä asianmukaisesti, asiakasrekisterit ovat välttämättömiä eikä ole odotettavissa, että tietosuojapyyntöjä olisi tulossa. Tietosuojaselosteen tekemällä pääsee jo pitkälle, jos on tähänkin asti noudattanut lakia.

Isoin argumentti tietosuoja-asetuksen käyttöönottoon liittyvien palvelujen myymiseksi on ollut sakkouhka. Isoja lukuja ne ovat, 20 miljoonaa euroa tai neljä prosenttia liikevaihdosta. Mutta kunnon sakot saadakseen pitää olla Facebookin kaltainen holtittomasti ihmisten tietoja jakava megapulju. Jos ei ole suuria riskejä ja selvittää itselleen, mitä tietoja firmalla on ja miten niitä säilytetään ja käsitellään, voi nukkua yönsä niin hyvin kuin yrittäjä yleensä voi nukkua. Työsuojelusuunnitelmat kuntoon ennen GDPR:ää, sanoisin.

Kokonaan toinen tarina ovat henkilötietoja työkseen käsittelevät markkinoijat, media-alan yritykset ja terveydenhuollon toimijat. Pelkona on, että saamme nyt kaikenlaisia ilmoituksia, joihin suhtaudumme välinpitämättömästi niin kuin minä, ja samalla tulemme antaneeksi luvan  henkilötietojemme holtittomaan siirtelyyn ja myymiseen.

Omat yöuneni menivät kun luin Bonnierin tietosuojaselvityksen. Minusta kerätään koko ajan tietoa, sitä lähetellään Intiaan ja Vietnamiin, ja markkinointia kohdistetaan kerätyn datan perusteella. Voidakseni kieltää moisen toiminnan minun pitää täyttää hankala lomake, hakea siihen erinäinen määrä dataa, kuten lehden tilausnumero, ja pyytää erikseen tietojen käytön kieltämistä.

Nyt tekisi mieli lähettää tietosuojapyyntö. Laittakaapa minulle lista kaikista tiedoista, jotka olette minusta keränneet tähän asti. Vai pitäisikö vain antaa laajat valtuudet ja syöttää mahdollisimman paljon tietoa itsestään, että alkaisi saada oikein kohdennettua markkinointia?

Paras GDPR-kirje tuli juuri äsken, naapurin kylpyläosasto ilmoitti, että tämä on nyt viimeinen kirje, jonka meiltä saat, jos et suostu ehtoihimme. Mutta jos taas suostut ehtoihimme, saat juuri sinulle kohdistettua markkinointia, koska tunnemme sinut niin hyvin. Jos vastaat kyllä, saat myös seuraavalla kerralla hoitoihin tullessasi pienen erityishemmottelun. Miten tällaisesta kieltäydytään?

Lahjomattomien maa

Lahjusrikos toteutuu, jos virkamiehelle annetaan, tarjotaan tai luvataan rahaa tai muuta etuutta tarkoituksena vaikuttaa hänen virkatoimiinsa. Törkeäksi teon tekee, jos etuus on arvoltaan huomattava, siitä aiheutuu huomattavaa vahinkoa tai pyritään saamaan virkamies toimimaan velvollisuuksien vastaisesti.

Samoin on rikos, jos virkamies pyytää tai muuten on aloitteellinen saadaksekseen tai ottaa vastaan joko passiivisesti tai aktiivisesti edun, jolla vaikutetaan hänen virkatoimiensa hoitoon. Jos menettely heikentää luottamusta tasapuolisuuteen viranhoidossa, on silloinkin toimittu lakia vastaan.

Miksi tällaista tylsää pykäläluentaa?  Emmekö voisi ihailla Suomen asemaa  Transparency Internationalin listoilla maana, jossa korruptio on lähes vähäisintä koko maailmassa?  Suomessa  korruptiorikoksia ei tutkita, niistä ei syytetä eikä tuomita. Se ei todista, etteikö niitä tapahtuisi. Entä jos olemme unohtaneet, mitä korruptio on?

Kun ei ole pitkään aikaan käyttänyt viikatetta, se on tylsynyt ja ruostunut. Lahjontaa pitää torjua aktiivisesti, jotta työkalut säilyvät terävinä. En muista, että minun aikanani yliopistossa olisi opetettu mitään korruptiorikoksista. En muista ratkaisseeni yhtään oikeustapausta, jossa olisi ollut kyse lahjusrikoksesta. Siihen aikaan rikosoikeuden oppikirjana käytetty Brynolf Honkasalon kirjoittama opus askarteli aivan muunlaisten tekojen parissa. Korruption torjuminen Suomessa on kuin minun kesäinen niittoharrastukseni, tylsällä viikatteella isoimpia tuhjoja matalaksi.

Ei ihme, että juuri minun ikäpolven ammattikuntaa istuu syytettyjen penkillä vakuuttamassa, että enhän minä ole tehnyt mitään. Brutaali korruptio, jossa lahjusrahaa siirrellään seteleinä tuomareille ja poliiseille, on se perinteinen korruption kuva. Mutta entä jos verkostokorruption lonkerot murentavat päätöksenteon tasoa ja hallinnon tehokkuutta?

Korruptiorikoksen toteutuminen voi tapahtua passiivisesti. Joku tarjoaa, sinä et kieltäydy. Pelkkä etuuden tarjoaminen on myös rikos, jos tarkoituksena on vaikuttaa viran hoitoon.

Täällä Ruotsissa MOT:in sisarohjelma Uppdrag Granskning näytti viime syksynä ohjelma Haaparannan Barents Centeristä. Siinä kunnan puolesta hankinnasta neuvotteleva virkamies samanaikaisesti neuvotteli siirtymisestä toisen neuvotteluosapuolen palkkalistoille.  Lehtitietojen mukaan hän meni jopa niin pitkälle, että auttoi voittavan tarjouksen laadinnassa. Asia on ollut tutkittavana poliisilla, syytteitä ei tietojeni mukaan ole nostettu.

Tarina Barents Centeristä avasi minulle uuden näkökulman korruptioon ja verkostoihin julkisen vallan liepeillä. Miten helppo ihmisiin on vaikuttaa! Etenkin sellaisiin ihmisiin, jotka kuvittelevat olevansa erityisen taitavia, hyviä ja mukavia. Suosion nälkä eksyttää helposti hakemaan suosiota myös niiltä, jotka osaavaat manipuloida.

Suomen kielestä ei löydy vastinetta sanalle integriteetti, joka ominaisuutena auttaa vastustamaan epäasiallisia vaikuttamisyrityksiä. Se tarkoittaa rehellisyyttä ja vakaata henkilökohtaista moraalia, koskemattomuutta ja lahjomattomuutta. Integriteetti edellyttää kykyä kriittiseen  ajatteluun, joka taas ei ole yleistä kriittisyyttä kaikkea kohtaan, vaan kykyä punnita sekä omien että toisten ihmisten ajatusten ja tekojen taustalla olevia vaikuttimia.

Oman integriteetin varjelu on osa ammattitaitoa. Joskus se edellyttää uhrauksia. Et voi pitää yhteyttä joihinkin työssä tavattuihin mukaviin ihmisiin vapaa-ajalla. Et voi ottaa vastaan lahjoja etkä lähteä mukavalle matkalle. Et voi keskustella tietyistä asioista ilman että paikalla ovat kaikki, joita asia koskee. Pidät huolen, ettei sinulle kerrota asioita, jotka eivät korviisi kuulu. Pidät huolen, ettet kerro etkä indikoi muutenkaan asioita, joita toisen ei kuulu saada tietää sinulta. Pidät huolen, että tiedät asiat, jotka sinun tarvitsee tietää. Pidät itsesi kurissa, koska myös siitä sinulle maksetaan palkkaa.

Ruotsin skam

Ruotsin akatemian skandaali etenee ja näen taas saman kuvituskuvan, jossa kultatuoleissaan istuvat akatemian jäsenet on aidattu kultaiseen karsinaan. Aidan toisella puolella istuu satapäinen yleisö hekin iltapuvuissaan seuraamassa istuntoa. Nyt karsinan on jättänyt jo kahdeksan akatemian jäsentä, kahdeksastatoista numeroiduista kultaisesta tuolista täytettyinä ovat numerot 2-6, 8,9, 12, 14 ja 17.

Koska akatemiasta on tähän asti saanut erota vain kuolemalla, jäsenten keski-ikä on korkea.  Jäljelle jääneistä kymmenestä jäsenestä seitsemän on syntynyt 1940-luvulla tai aikaisemmin, heistä vanhin 1920-luvun alkupuolella. Akatemian traditioihin kuuluu ruokailla torstai-istunnon yhteydessä Gyldene Freden -ravintolassa,  jonka oven läheisyydessä toimittajat ovat väijyneet skandaaliuutisia. Pahimmillaan onkin näyttänyt siltä, että toimittajat jahtaavat kamerat ja mikrofonit aseenaan suojattomia vanhuksia vanhankaupungin mukulakivikaduilla pimeässä illassa.

Mahdollistaakseen tyhjien tuolien täyttämisen ennen tuolinsa jättäneen kuolemaaa kuningas on nyt sallinut akatemiasta eroamisen. Yläikärajan asettamista olisi ehkä pitänyt harkita, mutta eihän kuninkaallakaan ole eläköitymisikää. Akatemian jäsenten yläikärajakysymyksen esille ottaminen olisi voinut avata Pandoran lippaan.

Tyhjät tuolit pöydän ympärillä muistuttavat kultaiseen karsinaan jääneitä poissaolevista. Akatemian kriisi on johtanut siihen, että jo aikaisemmin akatemian toiminnasta vetäytyneiden kahden naisen lisäksi tuolinsa on jättänyt kolme muuta naista, lisäksi akatemiasta on eronnut kolme miestä. Jäljelle jäi kaksi naista ja kahdeksan miestä, vain numerot 2-6 ja 8-9 voivat enää supatella vierustoverin kanssa.

Akatemian kriisi velloo niin kauan, kunnes toimintaa haittaava tunnekuohu on saatu kiinni, taltutettua ja sijoitettua jonnekin. Nyt ollaan vielä kieltämisen ja syntipukkien osoittelun vaiheessa. Horace Engdahl on hyökännyt voimakkaasti Sara Daniusta vastaan, kutsunut häntä huonoimmaksi sihteeriksi koko akatemian aikana. Vasta-argumenteissa on kaivettu esille monta todella surkeaa sihteeriä vuosisatojen saatosta. Hyökkäys viestintuojaa vastaan on väärä reaktio, ihan sama vaikka aikaisemmat sihteerit olisivat olleet täydellisiä.

Samaa keskustelua on käyty myös Suomessa metoo-paljastusten jälkeen, ja nähty kaikki anteeksipyynnön lajit, myös kieltämistä. Ruotsin akatemian tasoisen kieltoreaktion esitti kirjailija, joka istuisi Ruotsin akatemian tuolilla, jos olisi ruotsalainen. Jos on koko elämänsä kuvitellut, että seksuaalinen kalastelu työyhteyksissä on hyvä tapa kasvattaa valtaansa ja saada luontaisetuja, niin miksi muuttaisi ajatteluaan elämän ehtoossa. Miksi tuntisi häpeää ja kantaisi vastuunsa?

Akatemialla on ollut epärvirallinen johtaja, joka on käyttänyt omiin tarkoituksiinsa akatemian arvovaltaa. Virallinen johto on sallinut väärinkäytökset ja  röyhkeydet. Kiitokseksi se on saanut työrauhan, tukea  ja lämpimiä tunteita. Sara Daniukseen kohdistetut hyökkäykset taas kertovat, mitä tapahtuu, jos yrittää palauttaa pitkälle viettiensä vietäväksi harhautuneen organisaation ydintehtävänsä pariin. Hyökkäys on niin raju, että harva uskaltaa itsensä sellaiselle altistaa.

Kun organisaatio jakautuu kahteen todellisuuteen, yhteisen käsityksen luominen tapahtuneesta vaatii raakaa työtä, konfliktien sietämistä ja rohkeaa keskustelua. Pitäisi peruuttaa tapahtumiin, mistä kaikki alkoi, kerätä faktat ja laatia tervehdyttämisohjelma.  Totuuskomissioissa ajatuksena on, että ne, jotka vilpittömästi osallistuvat oman osuutensa selvittämiseen tapahtumisen kulkuun, voivat uudelleen lunastaa paikkansa yhteisön jäsenenä. Niiden osalta, jotka kieltävät vastuunsa, vääristelevät faktoja ja syyttävät muita tekemistään asioista, yhteisö selvittelee faktat ja vie asiat tarvittaessa rikosprosessiin asti.

Nyt Ruotsin akatemian totuuskomissioaika on ohi. Asianajajan laatima selvitys on lähetetty talousrikostutkijoille, jotka keräävät faktat ja selvittävät, kuka vastasi mistäkin. Kun on kyse epävirallisesta vallankäytöstä suljetussa organisaatiossa, on olemassa riski, että muodollisen vallan omaavat joutuvat vastuuseen, ja todelliset tekijät jatkavat narujen vetelyä kulisseissa.

Tunne, joka riivaa akatemiaa ja jonka sijoittaminen kultaisilla tuoleilla istuvien kirjailijoiden ja kirjallisuuden tutkijoiden työkalupakkiin, on häpeä. Omassa lapsuudessani minua usein ohjattiin sanoilla "Se on sen häppee",  käytettiin myös sanaa hävytön, kun joku toimi röyhkeästi. "Johan oli hävytön temppu". Silti olen usein huomannut kantavani muiden häpeää. Usein myös olen poistanut itseni yhteisöstä, kun minuun on yritetty sijoittaa toisten kannettavaksi kuuluvaa häpeää. Jonkun kerran olen myös palauttanut häpeän sinne, minne sen luulen kuuluvan. Seuraukset ovat olleet kahdenlaisia, joko hyökkäyksiä minua kohtaan tai vilpittömiä anteeksipyyntöjä. Kunpa  uskaltaisi aina ottaa oman häpeänsä kantaakseen.

Valloillaan vellova häpeä, jota kukaan ei suostu kantamaan, lienee tunnusomaisinta rikollisjärjestöille. Häpeämään kykenemätöntä kutsutaan paatuneeksi. Pystyykö Ruotsin akatemia tuntemaan häpeää?   Röyhkeimmät tyypit ovat sen vuoksi röyhkeitä, ettei heille ole kehittynyt kykyä käsitellä häpeän tunteita. Siksi he ovat myös niin täydellisen hämmästyneitä, kun heidän tekemisiään aletaan ruotia ja kysyä, eikö yhtään hävetä. No ei. 

Ensimmäisessä ulostulossaan metoo-paljastusten jälkeen Sara Danius yritti saada akatemian kantamaan omaa häpeäänsä. Ahdistava syyllisyyden painolasti riippui akatemian yllä Daniuksen julkisesti myöntäessä, että naiset ovat akatemian tilaisuuksissa joutuneet ei-toivotun intimiteetin kohteiksi. Kaikkien yhdessä olisi pitänyt sitoutua selvittämään oma osuutensa, mutta se ei vain onnistunut. Toisilla olisi ollut liikaa selvitettävää, toiset eivät nähneet mitään väärää ja toiset olivat muuten vain muissa maailmoissa.

Organisaation kielenkäyttö kertoo usein sen kehitysvaiheesta. Kun puhuttiin ei-toivotusta intimiteetistä oltiin vielä toimintakykyisiä. Nyt taantuneena ja hajonneena kielenhuoltajan kielikin on köyhtynyt."Olisihan se pirullista, jos ei saada palkintoa jaettua" kommentoi tilannetta viimeksi akatemian vanhin jäsen, 94 v.

Ystäväni verohallitus

Verottaja on ystäväni. En olisi uskonut, mutta nyt sain tietää, että vaikka olisin erehtynyt rankastikin, ei siihen olisi kiinnitetty mitään huomiota. Juuri niin kuin ystävä tekee, näkee virheet, mutta vankkumasti kiinnittää huomiota vuodesta, nykyisin jopa vuosikymmenestä toiseen, niihin oikein menneisiin juttuihin.

Mutta ystävilläkin on rajansa. Se menee lahjojen osalta 30 000 eurossa, kun vähemmän läheisissä suhteissa ja yhteisesti sovittu sääntö on 5000 euroa.  Totta sekin, ei ystäviltäkään kestä kolmeakymmentä oharia enempää, mutta ystävät ovat juuri niitä, jotka eivät vähääkään välitä ensimmäisistä viidestä oharista. Seuraavat 25 oharia ovat ystävän persoonallisia heikkouksia, onhan minullakin omani. Jos itse satun mokaamaan, voin sitten vedota kavereille tapahtuneisiin kömmähdyksiin - Väitätkö, että tein virheen, ehkä niin, mutta sitten keskustellaan näistä kahdestakymmenestäviidestä virheestä, joita olen sietänyt toleranssirajani sisällä. No arvasin, ettet halua käydä tätä keskustelua.

Vasta kun ohareiden määrä kohoaa sietämättömiin lukemiin, aloitetaan tutkinta. Sitten ei enää olla kavereita, kuten ei myöskään silloin, jos toleranssirajan sisällä ystävyydestä huolimatta toinen alkaa pikkumaisesti nillittämään. Sitten otetaan esille kaikki. Laskenta alkaa nollasta ja kaikki viimeiset verovuodet asetetaan aivan uudenlaisen tarkastelun alle.  - Itsehän tätä halusit.

Verottajan ystävyys on kuin olisi kaveri tuossa lähistön salomailla pian talviunille asettuvan karhun kanssa. Kaikista paras olisi, jos ei tunnettaisi ollekkain eikä asuttaisi edes viidensadan kilometrin päässä toisistamme. Kumpikin kaverus haluaa touhuta omiaan, yhteisiä harrastuksia ei ole ja oikeasti emme edes ymmärrä toisiamme. Leikitään vaan kaveria, sillä jos onnistun suututtamaan nalleystäväni, minusta ei jää mitään jäljelle.

Toivoisin, että verottaja olisi kuin bordercollie, antaisi selkeitä ohjeita, kävisi hakemassa eikä harrastaisi mitään toleranssirajoja. Jos en tottele, verottaja räksyttäisi vieressä niin kauan kuin noudatan ohjeita. Jos räksytys ei auta, minua ei enää laskettaisi yhtä vapaasti laiduntamaan, vaan  pieneen karsinaan, jossa liikkeitäni vahdittaisiin tarkemmin.

Lapsilleni opetin, että parempi olla yksin kuin huonossa seurassa. Verottajan kanssa kaveeratessa joutuu miettimään, miksi se haluaa olla näin hyvä ystävä kanssani. Mitä minä tästä ystävyydestä saan? Niin kauan kuin olen noudatan yhteisesti sovittuja sääntöjä, minullakin on sananvaltaa kaverini tekemisiin. Mutta jos touhujani katsotaan läpi sormien toleranssirajojen sisällä, on vaarallista ryhtyä puolustamaan omia tai toisten oikeuksia karhua vastaan.

Veljeys velvoittaa

Suomalainen korruptio muhii hyvä veli -verkoistoissa yksityisen ja julkisen rahankäytön rajapinnassa. Olisipa mielenkiintoista tietää, kuinka suuri osuus kansantalouden rahavirroista liikkuu noilla kulmilla. Julkiset laitokset toimivat koko ajan vuorovaikutuksessa yksityisen liiketoiminnan kanssa, ihan virallisten julkisten hankintojen osuus BKT:sta EU:ssa taitaa olla jossain 20 % paikkeilla. Niiden lisäksi monet yksityiset yritykset ovat julkisten tahojen ohjauksessa tai  saavat suuren osan tuloistaan julkisen sektorin toimijoilta.

Julkisen vallan ympärille rakentuneet verkostot ohjailevat päätöksentekoa omien intressiensä mukaisesti. Julkista valtaa vastuulleen saanut ei saisi toimia kenenkään muun kuin edustamansa julkisyhteisön eduksi. Suomi pärjää hyvin korruptiovertailusta, koska täällä ei onnistu poliisin ja oikeuslaitoksen lahjominen päätösten muuttamisen toivossa, yliopistotutkintojakin on vaikea ostaa.

Mutta vallan voi myydä rahan lisäksi myös muuta hyväksi kokemaansa vastaan, sen voi luovuttaa vaikka vastineeksi ystävyydestä, ihailusta, hyväksytyksi tulemisesta isojen poikien seurapiireissä. Golf-retkiä, päivällisiä ja yhteisiä rituaaleja, sitoutumista jaloihin pyrkimyksiin, joiden edistäminen on järkevää ja kunniallista, kukapa ei haluaisi pelata samaa viatonta peliä, etenkin jos omiinkin pyrkimyksiin saa tarpeen tullen verkostolta tukea.

Rikkaassa maassa, jossa on paljon julkista rahaa, vallan vierittäminen verkostolle palveluksia vastaan on oikeastaan aika tavallista. Viraston päällikkö hihtää, golfaa ja syö kaverin piikkiin, ja saa tukea palkkavaatimuksilleen kaverilta, joka taas tuntee poliittisen elämän johtoa. Tieto hankkeista kulkee omien poliittisten verkostojen kautta, kannatetaan kaverin syöttämiä ehdotuksia, ollaan kaveruuden arvoisia.

Piireissä liikkuu myös yritysmaailman auervaaroja, jotka vievät jalat alta. Samalla kun ihmetellään, miten naiset voivat olla niin hölmöjä, että uskovat nyyhkytarinoita ja lähettävät omia rahojaan afganistanissa palveleville leskisotilaille, hyvät veljet uskovat hienoja yritysideoita ja ohjaavat kaikki irroitettavissa olevat yhteiskunnan varat kavereiden start upeille ja kehityshankkeille.  Kun kerrankin joku ymmärtää erityislaatuni, miksi en antaisi kaikkeni tällaiselle ihmiselle? Pääsen mukaan hänen voimapiiriinsä, olen mukana menestyksessä. Hälytyskellot vaimennetaan suurten tunteiden alle.

Korruptiota on vaikea vastustaa, koska se tuntuu hyvältä. Siitä kieltäytyminen tuntuu pahalta.  Torjua nyt toisen ideat, estää jonkun hienon toteutuminen, päätyä verkoston hylkimäksi, olla kuulumatta joukkoon. Enää en saisi arvokkaita vihjeitä, minulle ei kerrottaisi muiden heikkouksista ja aroista kohdista. Sen sijaan minun heikkouksistani tulisi saunailtojen naurunaihe. Ympäristö muuttuisi ennustamattomaksi, koska en ole mukana vetelemästä sitä ohjaavia naruja.

Jotta korruptio eläisi ja voisi hyvin, se tarvitsee suotuisan ekosysteemin ympärilleen. Kontrolli ja sanktiot, joiden luullaan toimivan, mutta jotka kaikki tietävät olemattomaksi. Hyödyllisiä idiootteja ja heikkoja lenkkejä, tekokunniallisia ihmisiä, jotka pelkäävät konflikteja ja imeytyvät liimaksi verkostoihin. Päihteet, pikkuvilppi ja likaiset salaisuudet ovat parhaita heikkouksia,  mitä vallan väärinkäyttäjä voi vastapuoleltaan toivoa.

Pilliinpuhaltajan osa

Viime kesänä Almedalenissa sain kuulla Anders Kompassin itse kertovan, mitä tapahtui hänen ilmoitettuaan maailmanjärjestön  johdolle YK:n rauhanturvajoukkojen väärinkäytöksistä Keski-Afrikan tasavallassa. Hänet siirrettiin syrjään ja häntä syytettiin väärinkäytösten, seksuaalisen väkivallan uhrien saattamisesta vaaraan. Lopulta hän sai oikeutta, mutta edelleen hänen syyllisyydestään esitetään virheellisiä kantoja eikä Ranska onnistunut saattamaan oikeita syyllisiä vastuuseen todisteiden puutteessa.

Muutama viikko sitten OECD:n korruption vastaisessa konferenssissa keski-ikäinen johtaja esitti kahteen kertaan kysymyksen, voiko hän saada oikeutta jouduttuaan irtisanotuksi sen vuoksi, että ilmoitti yrityksen toimintaohjeiden mukaisesti yrityksessä tapahtuvista väärinkäytöksistä. Kyseessä oli ruotsalais-suomalainen valtionyhtiö.

Näitä molempia henkilöitä yhdisti vahva henkilökohtainen integriteetti. Kaiken tapahtuneen jälkeen he tietävät toimineensa oikein. Molemmat sanoivat vain tehneensä työtään ja toimineensa asemansa velvoittamana. Jos he eivät uskalla toimia väärinkäytöksiä nähdessään, kuka sitten uskaltaa?

Nämä kaksi johtavassa asemassa ollutta miestä, joiden uran pitäisi kulkea nousujohteisesti löysivätkin itsensä sivuraiteelta. Heitä pidettiin vaarallisina, heitä mitätöitiin, heitä ei otettu vakavina toimijoina vertaistensa parissa. Kuitenkin heidän ilmoittamansa väärinkäytökset olivat vakavia väärinkäytöksiä, joita kenenkään ei luulisi puolustavan.

Heistä tuli varoittavia esimerkkejä. Jos toimit niin kuin nämä ilmiantajat, sinulle käy samoin. Menetät asemasi, työsi, yhteisösi, arvostuksen ja luottamuksen. Ei siis mitään heikkojen hommaa olla rehellinen. Ruotsin ulkoministeri palkkasi Kompassin, tämä toinenkin pilliinpuhaltaja on jälleen hyvässä työssä. Mutta riskipitoista se rehellisyys oli.

Näiden esimerkkien jälkeen jää epäilys, että paljon väärinkäytöksiä, suoranaisia rikoksia katsotaan vierestä, suojellaan tekijöitä ja pelätään kostoa. Miten aloitteellisuus, rohkeus ja rehellisyys saisi ansaitsemansa kunnian? Nyt vain ne uskaltavat, joilla on varaa menettää ura mutta ei itsekunnioitusta.

Apea Tukholma

Tänään palasin Tukholmaan viime perjantain terrori-iskun jälkeen. Apealta näytti, keveys näytti kadonneen askeleista ja kasvoilta. Hiljainen viikko.

Spekulaatiot tapahtuneesta ovat täydessä käynnissä, liikkeellä on totta ja valhetta, mutta onneton tapahtumankulku alkaa olla hahmottumassa. Heikko turvapaikkahakemus, vaikka vahvoja väitteitä on esitetty. Kielteinen päätös, paperittomuus, huumeet, työttömyys, uskonnollinen harhailu, väkivallan ihannointi.

Ei saisi käydä niin, että väitteet terrorismiepäilyistä turvapaikkaperusteina ohitetaan ilman perusteellista tutkintaa. Suomessa Supo seuloo hakemukset, ja myöhemmässäkin vaiheessa hakijan taustat voivat tulla Supon tutkittaviksi. Eivät siihenkään seulaan kaikki jää, mutta valmius tutkintaan on olemassa. Pienenkin vihjeen vuoksi toimitaan, jututetaan ja seurataan. Silti varmuutta ei ole, etteikö tällaista voisi tapahtua.

Ensimmäisen lausunto oli, että kaveri tiedettiin kyllä, mutta pidettiin pikkutekijänä. Monissa rikollisissa verkostoissa ne pikkutekijät uhrataan. Solujen jäsenet eivät tiedä ketkä heitä johtavat, mutta he tottelevat kiltisti ohjeita. Ideologian tai uskonnon avulla saavutettu yhteenkuuluvuus luo lojaliteetteja, joiden vuoksi moni uhraa rahansa, perheensä, henkensä ja jopa muiden henkiä.

Paperittomuus on byrokraattinen, järjestelmän aiheuttama ongelma. Vaikka kuinka huonoilla oikeuksilla varustettu oleskelulupa olisi parempi sekä yksilön että ympäristön kannalta. Haluammeko todella, että tällaiset Akilovit jäävät yhteiskunnan katveeseen, kansalaisyhteiskunnan vastuulle, asumaan toisten yhtä onnettomien maanmiestensä nurkissa ja nukkumaan pelkillä patjoilla lähiökerrostalon lattialla? Ongelmatilanteissa apuna ovat huumeet, uskonto ja jihadistiverkosto. Jos olisi väliaikainen oleskelulupa, jota uusia vaikka kuukauden välein, virallinen Ruotsi säilyttäisi edes jonkinlaisen kontaktin.

Suomessa pohditaan suurmoskeijan perustamista. Mitä laajempi ja eripuraisempi porukka moskeijaa hallinnoi, sitä todennäköisemmin myös yhteisön sisäinen kontrolli säilyy. Täällä puhutaan nyt jostain kellarimoskeijasta. Mieluummin kaikille ryhmille samaan tilaan  käyttövuorot toistensa kanssa vuorotellen. Jos ei mahdu saman katon alle, niin siihen voi olettaa olevan jonkun syyn.

Isku osui keskelle Ruotsin sykkivää sydäntä. Kuka tahansa meistä olisi voinut olla siellä siihen aikaan. Joku oli. Suru on suuri. Pelko jäi.

Napit vastakkain

Kaksi emeritusjuristiblogia on yhdessä ylittänyt uutiskynnyksen. Heillä on täysin vastakkainen kanta korkeimman oikeuden presidentin sähköpostitteluun kansanedustajille. Katsoin YLEn uutisoinnin aiheesta, ja Pauliine Koskelon lakoniset kommentit. Kyse on siis Kemppisestä ja Virolaisesta. Olen asiassa enemmän viimeksi mainitun linjoilla.

Tässä se on, tämän ajan myrsky vesilasissa. Sähköpostien cc-toiminto tapahtuu hetkessä, etenkin jos on jo olemassa joku helposti löytyvä jakelulista. Ei sitä ennen vanhaan lähtenyt mitään Korkeimman oikeuden kansliasta ilman asianmukaista diariointia. Henkilökuntaa piti vaivata etsimään ja kirjoittamaan osoitteita ja kirjaamaan lähteviä posteja.

Kansanedustajien luulisi saavan niin laajalla otannalla sähköposteja, ettei mikään niistä tunnu painostukselta. Monet tekevät aivan työkseen kansanedustajiin ja poliittisiin päätöksiin vaikuttamista. Tunnustan joskus itsekin työssäni yrittäneeni vaikuttaa valitsemiimme lainsäätäjiin, tosin eduskuntaryhmien lainsäädäntösihteerien kautta.

Mitähän ne painostukselta tuntuneet viestit ovat sisältäneet? Jos ne ovat kertoneet KKO:n näkemyksen, että näin me tätä kohtaa sovellamme, asiassa ei pitäisi olla mitään kummallista, saman saa selville lukemalla julkaistuja tapausselostuksia. Mutta jos ne sisältävät ajatuksen, että me joudumme soveltamaan lakia näin vaikka emme halua, ja teidän pitäisi muuttaa se tällaiseksi, niin silloin vallan kolmijako-oppia sovelletaan erillisyyden periaatetta venyttäen. Toisaalta Korkeimman oikeuden presidentin pitäisi olla asemassa, jossa saa sanoa mielipiteensä. Ainakaan bloggaajien esittämille eroamisvaatimuksille ei tarvitse korvaansa lotkauttaa.

Tuomioistuinten riippumattomuus on kaikin tavoin varjeltava arvo. Tuomioistuimet käsittelevät vain asioita, joita on niille saatettu käsiteltäväksi ja siinä laajuudessa, kuin niillä on asiassa toimivaltaa. Tuomioistuimet eivät mieti, mitä lakeja olisi säädettävä, ne vain soveltavat niitä. Kansanedustuslaitoksen taas täytyy toimia omasta aloitteestaan, tehdä muun muassa lakialoitteita ja hankkia kaikki mahdollinen tieto lainsäädäntötyön tueksi. Se pyytää lausuntoja asiantuntijoilta, myös Korkeimmalta oikeudelta ja muilta oikeusoppineilta. Sen pitää kuunnella myös äänestäjiä. Olisi pelottava ajatus, että kansanedustajat laatisivat lakeja ihan omin päin.

Milloinkohan tästä bloggaamisesta tuli niin vakavaa, että näin vain kaksi blogissa heitettyä mielipidettä muodostavat uutisen? Jos kansakunnan tärkeimmän päivälehden päätoimittaja vaatisi korkeimman oikeuden presidentin eroa, se olisi ehkä jo uutinen. Mutta ehkä asiaa mietittäisiin ainakin hetki isommalla porukalla ennen painokoneen käynnistämistä. Yksityinen bloggari voi kotikolossaan kyseenalaistaa  oikeuslaitoksen riippumattomuutta aivan itsekseen, kunhan oppiarvot ovat kunnossa ja YLE:n toimittaja kuuluu lukijakuntaan.

Sähköisen tiedonvälityksen nopeus johtaa kaikentasoisen tekstin sekamelskaan, josta asiaa tarkemmin tuntemattomien on mahdoton seuloa jyviä akanoista. Netin helppous kuitenkin johdattaa etsimään tietoa sieltä mistä sitä nopeimmin saa. Nimi ja oppiarvo ovat yleensä laadun tae, mutta vakavasti otettavien asiantuntijoiden irrottelu blogeissaan eläkepäivien ratoksi vaatii jo herkkyyttä tiedon lajittelijalta. Onneksi tiedeyhteisön jäsenet reagoivat toistensa teksteihin, tyyliä tosin voisi kehittää jo pelkästään juristikunnan maineen vuoksi.  Mitähän tekstiä näille sivuille ilmestyy sitten, kun bloggaajalta on unohtunut senhetkinen osoite mutta bloggerin salasana säilyy vanhoilta ajoilta sitkeästi aktiivisessa muistissa? Toivottavasti ymmärrän pysyä sittenkin anonyymina tai edes joku kollega lukee ja kommentoi.

Salaiset kansiot

Viime kuun matkalla Kizhin karjalaistaloja katsoessa äitini tuli todenneeksi, että tällainen talo siellä meidänkin suvulla oli. Osalle seurueesta se oli yllätys, eivätkö ne olleetkaan köyhiä? Eihän se miksikään asiaa muuta, mutta rakennamme minuuttamme tahtomattammekin sen perusteella, mitä aiemmat polvet ovat tehneet ja olleet. Jos oma alkuperä on ollut jotain alemmuudentuntoa aiheuttavaa, se siirtyy helposti taakaksi seuraaville sukupolville. Suurissa elämänmuutoksissa identiteetti voi kadota, isoäitinikin eli aivan mainiota perheenäidin normielämää huolimatta pakolaisuudestaan, mutta viimeisinä vuosinaan hänestä kuoriutui karjalainen runonlaulaja sukunsa perinteiden mukaisesti. Näin jälkipolvien kannalta ajatellen hänen alkuperänsä jääminen rajan taakse ja unohtuminen jätti meidät vaille mielenkiintoista tietoperintöä.

Innostuin tutkimaan sukumme taustoja, ja parin viestin jälkeen sain kutsun tutkimaan sukupuuta sukututkimussivuille. Vaikka kutsuja oli verkkoturvallisuusasiantuntija, nettineurootikkona aloin pohtimaan, onko täysin turvallista näinä tietomurtojen ja verkkovakoilun aikoina laittaa sukulaisuussuhteensa näkyville verkkoon. Eihän täällä Ruotsissa mitään hätää ole, mutta kun sukupuu hajautuu Suomen ja Venäjän rajan molemmille puolille, ja siellä toisella puolella lait muuttuvat todella nopeasti. Otin kuitenkin riskin, ja kivaahan se on löytää itselleen sukulaisia, paljon tuttuja nimiä ja vastauksia kysymyksiin.

En ilmeisesti huolehdi turhasta. Tietoa voidaan käyttää niin moneen tarkoitukseen. Ruotsissa on muisteltu näinä päivinä, kuinka 1943 Ruotsissa kerättiin valmiiksi Saksan invaasiota varten tiedot maassa asuvista romaneista. Rekisterinpitotaidot eivät ole ruostuneet, nyt on tehty Skånen poliisissa uusi rekisteri romaneista, ei kovin kattava, eikä ole oikein selvää, mitä varten. Laiton poliisin pitämä rekisteri. Poliisi puolusteli itseään, ettei kyse ole rekisteristä, eikä siihen ole kirjattu etnistä taustaa. Mutta kun tietokannasta löytyy vain tai lähes ainoastaan romanialkuperän omaavia, ja se on otsikoitu "kierteleviä".  Tänään löytyi toinen rekisteri romaneista, mitähän huomenna?

Ei olisi pitänyt kysellä.  Jo tänään sain tietää sukututkimusohjelmaa katsoessani nuoruuteni tähden Björn Skifsin suomalaisista sukujuurista. Savolaisia Vilhusia, jotka rekisteröitiin etnisen alkuperän perusteella  1600-luvulla. Heidät luokiteltiin irtosuomalaisiksi, lösfinnar, joilla ei ollut vakituista asuinpaikkaa, ja joita vaadittiin palaamaan takaisin Suomeen. Eivät lähteneet, ja niin ovat ruotsalaiset saaneet nauttia hyvästä musiikista. Myös noituus ja taikuus ovat kuuluneet Vilhusten taitoihin, jotka he veivät Ruotsiin mennessään.

Joku kummallinen epäiltyjen rekisteri löytyy myös Suomen monien viranomaisten koneilta. Luulisin, että nyt rekisteriä siivotaan urakalla, kun ei ehditty tehdä varmuuskopiota ja painaa deleteä ennen poliisin suorittamaa kotietsintää poliisin tiloissa. En ihmettele, että rekisterejä löytyy lähes kaikkiin tarkoituksiin, sen verran löyhästi nuo säännökset poliisin käyttöön tarkoitettujen rekisterien pidosta on kirjoitettu. Lisäksi kokemus on osoittanut, että kun viranomaisille annetaan jotkin valtuudet, ne aina osoittautuvat jotenkin riittämättömiksi, ja seuraavana vuonna niitä pitäisi laajentaa.

Mutta  kun ottaa huomioon kuinka monta rikosta Ruotsin poliisilta jää vuosittain selvittämättä, miten ihmeessä riittää aikaa uusien laittomien rekisterien luomiseen?  Ihmettelen sitä poliisia, joka on käyttänyt virka-aikaansa sylilasten tietojen syöttämiseen tietokantaan, ja eniten ihmettelen, mitä hän uskoi organisaationsa niillä tiedoilla tekevän.  Kiertelevien rekisteriin verrattuna epäiltyjen rekisteri kuulostaa melko asialliselta, se on vain jotenkin levinnyt käsistä, kun niin moni saa siihen tietonsa, pääsee syöttämään tietoja ja  lukemaan niitä. Tuollaiset rekisterit pitäisi pitää monen lukon ja välioven takana. Mutta jäljet johtavat myös johtamisen ja koulutuksen puutteisiin. Kun ammattina on vallankäyttö, sen rajojen pitäisi olla selvillä.

Sekä lohtu että kirous tässä tilanteessa on tiedon paljous. Mitä enemmän tietoa kerätään, sitä vaikeampi sitä on käyttää. Kaikenlaisia tietokantoja ja rekisterejä alkaa olla jo hallitsemattoman paljon. Ne sisältävät paljon yksityiskohtaista tietoa ja monet tiedot ovat vahvistamattomia, vanhentuneita ja virheellisiä. Luotettavat tietolähteet ovat erikseen.  Sama ongelma vaivaa paljon puhuttua NSAn tietolouhintaa, valtavista tietomassoista on mahdoton löytää sitä hippusta, jolla voisi olla merkitystä. Puolustelut, että joskus on osuttu oikeaankiin, ontuvat, sokea kanakin löytää joskus jyvän. Lopulta tietovuotojen ja väärinkäytösten torjunta ja selvittely vie enemmän resursseja kuin mitä rekistereistä saadaan hyötyä.

Syksyn satoa

Ruotsin integraatio- ja siirtolaisministeri kysyi äskettäin, mitä mieltä koko turvapaikkajärjestelmässä on, jos syyrialaiset eivät tällä hetkellä ole oikeutettuja turvapaikkaan. Mutta niin vain on, että Eurostatin tilastojen mukaan viime vuoden toisen vuosineljänneksen aikana EU-maissa on myönnetty keskimäärin  vain joka kolmannelle syyrialaiselle hakijalle turvapaikka. Valtaosa syyrialaisista hakijoista (58 %) on saanut toissijaista suojelua, muutama prosentti humanitaarista suojelua, ja onpa hylkääviäkin päätöksiä annettu 8 %:lle hakijoista.

Kesällä keskustelin kirjani esilukijan kanssa tilapäisestä suojelusta. Mietin kannattaako sitä edes mainita, kun koko järjestelmää ei ole kertaakaan sovellettu sen luomisen jälkeen, mikä tapahtui vuonna 1999 Kosovon tapahtumien ollessa ihmisten tuoreessa muistissa. Optimistisesti ajattelin tuolloin Syyriaa, että eihän sitä tiedä, vaikka jo kolmen kuukauden jälkeen järjestely olisi käytössä. Eli mainitaan nyt kuitenkin. Syksy kului, tilapäisestä suojelusta ei ole ollut puhetta.

Nyt vihdoin olen löytänyt yhden tahon, joka vaatii tilapäisen suojelun soveltaimista Syyrian pakolaisiin. Human Rights Watch on esittänyt Euroopan unionille listan vaatimuksia. Käsitelkää hakemukset nopeasti ja täydellisesti, harkitkaa tilapäistä suojelua, pidättäytykää palautuksista Syyriaan ja naapurimaihin, lopettakaa syyrialaisten vapaudenriistot maahanmuuttoon liityvistä syistä ja harkitkaa Dublin-palautusten jäädyttämistä muihin EU-maihin, tutkikaa hakemukset siinä maassa missä ne on esitetty.

Euroopan unionin vastausta odotellessamme voimme lukea vaikka Migrants at Sea -blogia.

Suunnistusta

Nokian kartat ovat kuulemma suositeltavia.  Olen niitä käyttänyt, mutta jätettyäni kerran karttaohjelman auki ja saatuani kohtuuttoman kännykkälaskun en uskaltanut viime kesänä Pariisissa käyttää ohjelmaa ollenkaan. Hotellin kartta taas oli niin pientä pränttiä, että ei toivoakaan saada selvää pienempien katujen nimistä. Mutta taas tuli kätevä kännykkäkamerani apuun. Otetaan kuva kartasta, ja suurennetaan sitä näytöllä.

Olen siis edelleen tyytyväinen Pureview kännykkään. Sen suurin etu on siinä, että ei tarvitse kantaa erikseen kameraa mukanaan, eli ei ole tarvinnut kertaakaan harmitella, ettei kamera kamera ole mukana. Paitsi viime lauantaina tuli vakava ajatusvirhe. Olimme menossa miehen tädin siunaustilaisuuteen, ja ajattelin, että jätän kännykän autoon, ei sitten varmasti soi kesken kaiken. Siunaustilaisuuden alkupuolella ei kukaan ottanut kuvia, ainakaan niin että olisin huomannut. Tilaisuus oli kaunis ja erityisesti lastenlasten ja lastenlastenlasten  ruusuilla peittämästä arkusta olisin niin mielelläni ottanut kuvan meille muistoksi. Vieläkin harmittaa moinen ajatusvirhe, eihän kukaan jätä kameraa kaiken varalta autoon.

Kuvaaminen on edelleen ollut vähäistä. Kesän sateiset ilmat eivät tarjonneet kummoisia valo-olosuhteita. Suurin syy valokuvauksen vähyyteen on kuitenkin ollut kirjoitustyö, jonka tuloksena syntyi kirja omalta erikoisalaltani. Tänään käväisin Akateemisessa kirjakaupassa juridisten kirjojen osastolla, kirjani oli nostettu näkyvälle paikalle, ja sitä oli kuulemma jo mennyt kaupaksi.

Kirjan onnistuminen mitataan vasta sitten, kun sitä luetaan. Itselleni kuitenkin on ollut ihmeellinen kokemus saada niin paljon tukea, apua ja kannustusta työn tekemiseen. Kirja-ajatus on ollut puheenaiheena entisten työkavereitten keskuudessa jo pitkään, ja olin jopa joskus työssä ollessani yhden version kirjan aluksi kirjoittanut. Mutta koska mitään varmuutta kirjan kustantamisesta ei ollut, jätin työn sikseen joskus seitsemän vuotta sitten. Nyt työ on tehty.  Tehtävä osoittautui odotettua vaikeammaksi, alan muutostahti on niin huikea ja sisällytin kirjaan myös asioita, jotka olivat itselleni uusia.

En usko että olisin uskaltanut tiukkatahtista kustannussopimusta allekirjoittaa, ellen olisi blogin avulla harjoitellut oman tekstin lukemista vielä vuosien päästä kirjoittamisesta. Eivät ne niin pahoja ole. Eikä niitä virheitä moni huomaa. Kun perjantaina avasin ensimmäistä kertaa kirjani, heti löysin kaksi kirjoitusvirhettä,  kuinkahan monta niitä kaikenkaikkiaan on? On siinä kyllä tietoakin.

Myöhäisiä mietteitä

Vuosi vaihtui järkytyksen vallassa. Taas ammuttiin monta ihmistä, ei silmittömästi ympärilleen räiskien, vaan tarkasti tähdäten ja osuen. On pelottavaa ajatella, kuinka paljon keskuudessamme liikkuu ihmisiä, jotka ovat puolestaan irtisanoneet sopimuksen elää ja antaa toisten elää ja hakevat keinoja ja tilaisuutta raivata tieltään vihollisiaan, joiden elämästä he katsovat olevansa oikeutettuja päättämään.

Ruotsissa asiasta kerrottiin ensimmäisenä, että ampuja oli sairaalloisen kiinnostunut aseista ja paranoidisesti mustasukkainen. Poliisin vanha tuttu, jolla oli työpaikka. Ex-puoliso pelkäsi häntä, mutta yhteistä elämää oli kuitenkin takana jo lähes parikymmentä vuotta. Ampuminen kytkettiin samaan tapahtumasarjaan Myyrmäen pommi-iskun ja kouluampumisten kanssa.

Ehkä tätä moninkertaista surmatyötä ei millään olisi voinut estää, mitään hetkeä, jolloin tilanteeseen olisi voinut puuttua, ei ole ollut. Sekä Kauhajoen kouluampujan että tämän tappajan käyttäytymisestä on kerrottu, että he hymyilivät väärässä kohtaa. Espoon ampuja oli huvittunut siitä, että ex-puoliso pelkäsi häntä. Kuitenkin työntekijänä hän hoiti asiansa moitteettomasti, vaikka toisaalta poliisi tiesi kertoa hänestä paljon, tuomioistuimissa hänet myös tunnettiin.

Hallittu väkivaltainen käyttäytyminen onnistuu niiltä, jotka muutenkin pystyvät ohjaamaan itseään, käymään koulussa ja työssä ja maksamaan laskunsa. Terrori-iskujen tekijöiden profiloiminen etnisen taustan, poliittisen tai uskonnollisen vakaumuksen tai kotiolojen perusteella on osoittautunut mahdottomaksi, ainoaksi toimivaksi keinoksi on todettu keskittyminen epäilyttävään käytökseen.

Kovin monta kertaa oli kaveri ollut virkavallan kanssa tekemisissä. Onko hänet nähty balkanilaisena kuumakallena vai aggressiivisena, paranoidisena henkisesti häiriintyneenä ympäristölleen vaarallisena henkilönä? Suomen kansalaisuutta hän ei ollut saanut, siis karkottamisovea on pidetty auki. Lainkohta ja oikeuskäytäntöä, joka mahdollistaa kotimaahan palauttamisen, olisi löytynyt, tosin olisi myös löytynyt karkottamista vastaan puhuvia seikkoja. Rikosperusteisia karkotuksia tapahtuu jatkuvasti.

Määrääminen tahdonvastaiseen psykiatriseen hoitoon olisi voinut estää teon, ja ehkä tarjota jopa tien umpikujasta ulos. Lähisuhteisiin liittyvissä väkivaltatilanteissa sekä uhri että tekijä tarvitsevat tukea. Jos väkivallalla uhkaaja suostuu vastaanottamaan apua ja tutkimaan tuhoisia ajatuskulkujaan, mahdollisuus tilanteen rauhalliseen purkautumiseen on olemassa. Joukossamme on kuitenkin niitä, joiden psyyke ei ole normaalista rakentunut tai on matkan varrella vaurioitunut, jolloin on olemassa vain vaikeita ja raskaita keinoja estää tuhoisa väkivalta.

Espoon ampuja oli syyllistynyt laittomaan uhkaukseen, asian tuomioistuinkäsittelyn yhteydessä hänet olisi voinut määrätä mielentilatutkimukseen. Silloin ehkä olisi paljastunut, kuinka vääristyneesti uhkailija itseään ja ympäristöään tarkastelee. Mielenkiintoisella tavalla psykiatrinen hoito täydentää poliisin ja oikeusjärjestelmän keinoja pitää yllä turvallisuutta ja järjestystä, mutta systeemit toimivat erillään. Sen perusteella, mitä tapahtuneesta nyt tiedämme, rikoksentekijä olisi pitänyt ohjata toisen palvelujärjestelmän piiriin.

Taas toivoisi, ettei erilaisia spekulointeja ja tapahtumakulun läpikäymisiä tuomita jälkiviisautena, vaan sitkeästi yritettäisiin etsiä asioita, joihin voimme vielä vaikuttaa. Keinottomuuteen myöntyminen ja turtuminen väkivaltaan olisi pahinta.

Lisää bonuksista

Pakotin itseni eilen lukemaan Valtion omistajaohjausyksikön sivuilta raporttia ylimmän johdon palkitsemisjärjestelmien toimivuudesta. Verenpaine nousi jo lukiessäni raportin yhteenvedon viimeistä lausetta. "Vaikka olemmekin saaneet ulkopuolelta laadukasta aineistoa ja erinomaisia kommentteja, vastaamme yhdessä ja kollektiivisesti kaikesta tämän selvityksen puutteista ja ansioista, emme tosin niiden seurauksista". Kuka väittää vielä, että maailmasta on kadonnut rehellisyys?

Raporttia laadittaessa on pitäydytty melko rajattuun tausta-aineistoon, on haastateltu valtionyhtiöiden toimitusjohtajia ja luettu hieman tutkimustietoa. Siteeratuissa haastatteluissa johtajat sanovat, että raha ei ratkaise. Kun tietty taso on ylitetty, raha ei motivoi enää. Palkitsemisjärjestelmiä laativista konsulteista todettiin, että ne nostavat palkkioiden tasoa. Johtajat ostavat heiltä mielellään palveluja, koska tietävät niin saavansa enemmän palkkaa. Kuinka inhimillistä.

Illan vietin Amnestyn Demand Dignity -kampanjan kick off -tilaisuudessa. Ruotsin Punaisen Ristin tehtävissä Papualla ja Nairobin Kibera-slummissa työskennellyt kätilö kertoi potilaidensa elämästä absoluuttisessa köyhyydessä, alle dollarin päivätuloilla. Kenenkään elämä ei ole niissä olosuhteissa helppoa, mutta erityisesti köyhyys koettelee naisia. Afrikan mantereella keskimäärin joka 16. nainen kuolee synnytykseen tai raskauskomplikaatioihin, joissain maissa jopa yksi kahdeksasta.

Vuosi sitten juhlimme vanhemman veljeksen täysi-ikäiseksi tuloa Gambiassa. Hotellia vastapäätä oli YK:n rakennus, sen edessä kaupungin ainoat ehjät ja uudet Toyota-maasturit, muutaman sadan metrin päästä alkoi peltihökkelislummi. Heräsi kysymys, olisiko tilanne parempi, jos YK ei olisi koskaan tullut paikalle. Mikä kehitysyhteistyössä vahvistaa valtaosaa kansasta köyhyyteen pakottavia yhteiskuntarakenteita, jossa rahat jaetaan pienen piirin kesken, ja suljetaan silmät ympäröivältä kurjuudelta?

Erilaisiin palkkoihin ja palkkioihin kerääntyy helposti korruptioon viittaavia piirteitä. Otetaan nyt esimerkiksi nuo palkitsemisjärjestelmiä laativat konsulttitoimistot. Jos he ehdottavat johdon palkkioiden pienentämistä, tuskin vähemmälle jäänyt johtaja heitä enää sen jälkeen tilaa uudestaan. Fiksu konsultti ymmärtää niin ollen kirjoittaa tarpeeksi suuria lukuja ja anteliaita ehtoja bonusohjelmaan. Palkoilla ja palkkioilla voi pitää kriittisiä mutta ostettavissa olevia tahoja hiljaisina. Erityisen helppoa se on maissa, joissa tuloerot ovat suuret, turvaverkkoja ei ole, eikä oikeusjärjestelmä sen enempää kuin poliittinen järjestelmä toimi.

Taustalla vaikuttaa raha

Suomessa eivät politiikan skandaalit synny siitä, mitä on tapahtunut, vaan pitkäaikaisen normaalin käytännön paljastumisesta. Kummasti tajuntaa laajensi tietää, ketkä kansanedustajien esivalinnan tekevät, keitä ovat nämä politiikan taustavaikuttajat, näkymättömät kädet, jotka annostelevat rahaa vaalityöhön sopiville ehdokkaille. Vaikka olen tiennyt ystävän kampanjointia seuratessa eduskuntavaaleihin osallistumisen kalleuden ja kuullut kerrottavan isännästä, joka metsänsä aukkoja nimesi vaalivuosien mukaan, en ole tarkemmin vaivautunut miettimään, millä rahoilla isot kampanjakulut maksetaan.

Oudon tietämättömiä poliitikot ovat rahoittajistaan, mutta ehkä politiikkaan ryhtyminen vaatii juuri sellaista hieman hyväuskoista mielenlaatua. Itseihailuun taipuvaisen mieli voi hyvinkin pystyä uskomaan, että joku ihan pyyteettömästi haluaa tukea hänen pyrkimyksiään hoitaa yhteisiä asioita. Mutta eihän kukaan lahjoita rahaa pyyteettömästi. Jos maksan avustusta hyväntekeväisyysjärjestölle, valitsen järjestön omien arvojeni mukaan, ja edellytän, että järjestö toimii lupaamallaan tavalla edistämänsä asian hyväksi. Muuten vaihdan avustuskohdetta.

Sen lisäksi, että moni äänestäjä miettii, tulikohan äänestettyä Team Sukaria eikä sitä kirkasotsaisesti yhteiskunnallisia epäkohtia poistamaan pyrkivää ehdokasta, varmaan harmittaa myös niitä valitsematta jääneitä ehdokkaita, joita liikemiehet eivät suosineet. Luulisi ottavan päähän, jos olisi kierrellyt itse maksamillaan bensoilla pitkin maakuntaa, myynyt osakkeita tai hakkuuttanut aukon perintömetsään vaalityötään edistääkseen, ja loppujen lopuksi niin kerätyt äänet olisivat auttaneet jonkun paremmissa väleissä liike-elämän kanssa olevan eduskuntaan. Siis sellaisen, jolla on varaa kunnon ilmoitteluun.

Nyt vakuutellaan, että kyse on vain vaalirahoituksen salailusta, ongelma poistuu, kun tiedot saadaan julki. Suomessa piirit ovat pienet, raskaan sarjan vaikuttajat voivat puuttua melkein mihin asiaan vain. Jos raskaan sarjan vaikuttajaan sitten ottaa yhteyttä henkilö, joka on juuri tukenut kymmenillä tuhansilla euroilla tämän vaalityötä, niin rahan vaikutusta tuskin voi eliminoida. Eilisillan ohjelmassa ministeri puolusteli, että tällaista suurta tukijaa kansanedustajan tai ministerin pitää kuunnella samalla tavalla kuin kaikkia muitakin yhteydenottajia. Tässä kohtaa korvani takana kaikuu sana 'jääviys', pitäisi osata pitää näppinsä erossa tilanteista, joissa asiaankuulumattomat kytkennät voivat vaikuttaa vaikkei varsinaisesti käyttäisikään niitä edukseen.

Tämän päivän tietojen mukaan vaaliavustussummille ollaan määräämässä kattoa, ja jos sille säännölle ei keksitä sopivaa kiertomekanismia ensi vaaleihin mennessä, niin sitten nähdään mitä suuret tukisummat ovat merkinneet eduskunnan kokoonpanossa. Rajoitus myös vähentää kansanedustajien riskiä joutua riippuvuussuhteeseen tukijastaan. Onhan inhimillistä miettiä äänestysnappia painaessaan, miten äänestyskäyttäytyminen vaikuttaa seuraavissa vaaleissa, ehkä asioita huolellisesti harkitseva miettii myös vaalibudjettiaan.

Kannattaisi muuten laittaa se ilmoitusvelvollisuus myös vastikkeellisiin maksuihin vaaliorganisaatioille, mitäs salailemista niissäkään on - ellei haluta jättää elefantinkokoista aukkoa uusiin sääntöihin.

Blogikäräjöintiä

- No et ole ajatellut mennä tuomaripsykologian kurssille? Kysäisin Helsingin junassa istuvalta juristikaverilta, silloiselta käräjätuomarilta, joka oli tulossa todistajapsykologian kurssilta. Kurssilla oli osoitettu, miten helposti tuomari menee lankaan. Vaikka tunnistettavien rivissä ei ollut etsittyä henkilöä, yli puolet ryhmästä oli löytänyt sen näköisen ihmisen. Kun kokee olevansa pakotettu löytämään etsimänsä, muisti tekee tepposia ja näkee sellaistakin, mitä ei oikeasti näy.

Eilen kohua herättänyt tuomio, jossa haulikolla 15-vuotiaan mopopojan tappanut ja 17-vuotiasta vakavasti haavoittanut perheenisä vapautettiin kaikista syyytteistä, oli laajasti esillä myös tämän päivän DN:ssä. Tuomari valotti eri puolia päätöksestään, myös oikeudenkäynnin kulusta ja oikeuden harkinnasta esitettiin tietoja.
- Mukana on ollut niin paljon tunteita, myös meille tuomioistuimessa. Olen tavannut lautamiehet joka päivä ennen istunnon alkua ja käynyt läpi, mitä kysymyksiä on tärkeä seurata . Muuten teen sitä harvoin. Ja päivän istunnon jälkeen olemme tavanneet jälleen antaaksemme tunteiden laskeutua ja palataksemme takaisin juridiikkaan.

En ole koskaan ennen kuullut vastaavaa puhetta tuomarilta. Tuomarin työhön liittyvä objektiivisuuden vaade, ajatus puhtaasti juridisesta harkinnasta on ollut ihanne, johon on uskottu. Jos jossain jutussa on tarvittu tunteiden laskeutumista, että voidaan palata takaisin juridiikkaan, niin mitä sitten tapahtuu kaikissa niissä tunteita herättävissä jutuissa, joissa näin ei tehdä? Entä mikä tunne jää vallalle, kun tunteet ovat laskeutuneet? Tunteeton tila vai se sallittu tunne?

Oikeussalissa tarvitsee asiaosaamisen lisäksi tunneosaamista. Tuomariksi ryhtyvää ei siihen valmenneta, itse sain sentään yhden neuvon hovioikeuden presidentiltä tuomarinvalani jälkeen.
- Olet menossa istumaan käräjiä kotipaikkakunnallesi. Katso ettet sitten vaadi naapureiltasi ja tuttaviltasi enemmän kuin täysin vierailta ihmisiltä, tuollaiseen tilanteeseen liittyy yliobjektiivisuuden vaara.
Kun muutama vuosi sitten auskultointikavereiden kanssa istuimme tutussa käräjäsalissa ja kerroin saamastani ohjauksesta, hiljaisuuden jälkeen tuli vakavia kommentteja.
- Ei me saatu mitään neuvoja.
- Hyvä neuvo, noin ylipäätänsä muutenkin.
En tiedä olisinko ilman tuota neuvoa uskaltanut hylätä muutaman syytteen, joissa tuttu nimismies syytti ja tutut ihmiset olivat syytettyinä, näyttöä ei vain löytynyt.

Asianajajan pitää myös osata havaita tunneprosesseja. On juttuja, joissa ei vain saa laskea tunteita valloilleen, tuomioistuimen jäseniä ei saa järkyttää, asiakas ei saa romahtaa. Erityisesti jos on jutussa vahvoilla, ei kannata ottaa riskejä, vaan ajaa juttu varovasti loppuun saakka. Kokeneelta asianajajalta löytyy aina salkusta nenäliinapaketti. Vaikuttaa siltä, kuin Rödebyn jutussa syyttäjä olisi arvioinut olevansa vahvemmilla kuin oikeasti on. Hän ei ole varmistellut esittämällä vaihtoehtoisia syytteitä, vaan vienyt juttua eteenpäin pelkällä murhasyytteellä. Ehkä hän on myös ajanut syytettä niin vahvasti, että vastareaktio on jäänyt vallalle.

Tuomarin lausunto, että mukana on ollut paljon tunteita, julkisuuteen annettuna, ei kuulosta hyvältä. Tuomioistuimella on säiliötehtävä, eivätkä sen sisäiset prosessit saisi vuotaa ulos, vaan ainoastaan perusteltu päätös. Siellä ammatikseen töitä tekevien pitäisi pystyä hallitsemaan tunneprosesseja ja pitämään ne tuomioistuimen sisäisenä asiana. Päivän lehtijutun perusteella herää epäilys, että vaikka oikeussalissa on tiukasti hallittu muodollisia järjestelyjä, missä järjestyksessä salista tullaan sisään ja ulos ja mitä milloinkin sanotaan ja tehdään, tunteet ovat velloneet.

Itse asiasta en pysty tietenkään sanomaan, oliko päätös oikea vai väärä. Erikoinen se joka tapauksessa oli, ja tuomioistuimen toiminnastaan ulospäin antamaa kuvaa pitääkin kritisoida, jos siinä havaitsee ongelmia. Tuomioistuimen työ kuuluu niihin aloihin, joissa ei riitä, että se on ammattitaitoista ja laadukasta. Sen täytyy myös näyttää siltä.

Blogilistalta blogiportaaliin

Aftonbladetin omistaman blogiportaalin ulkoasu on ehkä sekava mutta vastapainoksi informaatiota on tarjolla runsaasti. Aloitussivulta pääsee blogeihin useilta listoilta, sivulla tarjotaan tekstipätkiä 20 blogista ja suorat linkit löytyvät 60 blogiin. Sivun suurin palsta on keskustelluimmat uutiset, joka vie lukemaan Aftonbladetin, Svenska Dagbladetin ja Dagens Nyheterin juttuja blogimaailmaa liikuttaneista aiheista.

Tänään kuusi suosituinta lehtijuttua kertoo eilen tulleesta tuomiosta, jossa mopopoikia ampunut isä vapautettiin kokonaan syytteistä. Olen yrittänyt muistella vanhoja rikosoikeudellisia opinkappaleita, mutta näyttää olevan vaikea verrata suomalaista ja ruotsalaista oikeuskäytäntöä. Jos Suomessa katsottaisiin syyntakeettomaksi mielentilatutkimuksen perusteella, asia jäisi Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen toimenpiteiden varaan. Ruotsissa taas oikeus määrää, onko henkilö psykiatrisen hoidon tarpeessa. Kun Suomessa asia siirtyy vapauttavalla tuomiolla pois oikeuslaitoksen vastuulta, tarinan jatkoa ei enää kuulla. Nyt kun tuomioistuin määräsi, ettei hoidon tarvetta ole, tyrmistys on ollut melkoinen.

Joissain kommenteissa on vilahtanut sana hätävarjelu. On kysytty, tekikö syyttäjä virheen, kun ei esittänyt vaihtoehtoisia vaatimuksia, vaan vaati rangaistusta ainoastaan murhasta ja murhan yrityksestä. Uutisjuttujen perusteella voisi kuvitella hätävarjelun liioittelun sopivan paremmin perusteeksi vapauttaa rikosoikeudellisesta vastuusta kuin syyllisyyden puuttuminen. Syyttäjä on jo kirjoittamassa valitusta, mutta hän on sidottu alunperin esittämiinsä nimikkeisiin, lievempää tekomuotoa kuten tappoa ei voi enää hovioikeudelle ehdottaa.

Kollektiivinen ahdistus

Urautunut blogilistan seuraamiseni on nyt keskeytynyt palvelun sekoamisen vuoksi, joten löysin vihdoin tieni ruotsalaiseen blogiportaaliin. Lähdin etsimään arkihavaintoja ikäryhmässä 51-60, ja jo toisena löytynyt deep.edition tarjosi erinomaisen postauksen aiheesta Englan murha ja kollektiivinen suru. Helluntaina televisio lähettää täällä suorana lähetyksenä murhatun ja metsätielle jätetyn kymmenvuotiaan Englan hautajaiset.

Pitäisikö television julkisen palvelun tuottajana tarjota ihmisille mahdollisuus oman ahdistuksensa lievittämiseen ja läpityöskentelyyn näyttämättä toisten ihmisten yksityistä tilaisuutta? Kun Suomessa aikoinaan televisioitiin murhattujen poliisien hautajaiset, tuli kummallinen "pitäisikö-minun-nyt-katsoa-olo". Silloin asiaa perusteltiin kai poliisin virka-asemalla, mutta en muista aikaisemmin havainneeni yhtä vahvaa median välittämää kollektiivista surua Suomessa.

Viime aikoina Ruotsia ovat puhuttaneet monet lapsiin ja nuoriin kohdistuneet rikokset, pikkupaikkakunnat Rödeby, Arboga ja Stjärnsund ovat nousseet ihmisten tietoisuuteen paikkoina, joissa lapsia on kuollut väkivallan uhreina. Englaa pidetään nyt Ruotsin televisiossa symbolina lapsen suojattomuudelle ja turvattomuudelle, siksi poiketaan aiemmasta linjasta olla näyttämättä yksityisiä hautajaisia. Myös Englan etsinnöissä avustaneet lukuisat ihmiset voivat samalla television kautta olla mukana hautaamassa löytynyttä Englaa.

Rödebyn tapauksessa nuorisojoukon terrorisoiman perheen isä menetti hermonsa eräänä lauantaiyönä ja ampui pihalleen tulleita nuoria kohti haulikolla, seurauksena 15-vuotias poika kuoli, 17-vuotias sai hengenvaarallisia vammoja. Sitä ennen poliisi ei ollut reagoinut perheen useisiin ilmoituksiin kotirauhan häirinnästä. Jutusta tuli tänään tuomio, syytetty vapautettiin kokonaan, koska hänen ei psyykkisen tilansa vuoksi voitu katsoa olleen syyllinen rikokseen. Hän ei joudu myöskään psykiatriseen hoitoon, koska hän ei ole enää syyntakeettomassa tilassa.

Englan murhaajan olisi voinut saada telkien taakse jo aikaisemman murhan vuoksi, jos vain virka-apupyyntö DNA-testauksesta ei olisi hukkunut jonnekin poliisilaitoksella. Rödebyssä poliisin lisäksi sosiaalitoimi on joutunut miettimään, mitä olisi voinut tehdä toisin. Nyt saatu tuomio herättää kysymyksen, onko kollektiivinen syyllisyys vaikuttanut oikeuden harkintaan. Vapauttavan tuomion perustelut ovat erikoiset, asiaa käsitellään vielä pitkään.

Opiskelijatyttöjen oikut

Tuo sairaalan näköinen rakennus on paikka, jossa oikeustiedettä opiskellaan Tukholman yliopistossa. Kotikatsomo näytti näytti minisarjan, kertomuksen Helsingin yliopistossa lakia lukevista tytöistä, joiden opiskelu ei oikein suju, ylitetään rajat ja otetaan arveluttavat keinot käyttöön. Pitihän se katsoa.

Kertakaikkisen epäuskottava juttu. Ensimmäisessä jaksossa kesti 45 minuuttia, ennen kuin oltiin ensimmäistä kertaa lukusalissa. Oikeustieteen opiskelu on tauotonta lukusalissa istumista, meni huonosti tai hyvin. Toiseksi, opettajanviran saaminen ei ainakaan takavuosina ollut mahdollista siinä iässä, että olisi enää opiskelijatyttöjä kiinnostanut. Minun mielestäni ne proffat ja muut luennoitsijat olivat aivan kamalan vanhoja, ainakin 40-vuotiaita.

Mutta likkojen asuminen kimppakämpässä herätti hauskoja muistoja. Niin kuin sen, kun kämppikseni kanssa sovittelimme toistemme vaatteita, aina piti sovittaa mitä toinen oli ommellut, neulonut tai ostanut. Peiliä meillä ei ollut, joten tilasimme hissin kuudenteen kerrokseen, toinen piti hissin ovea auki ja toinen sovitteli. Vieläkin tavatessamme käymme esittelemme toisillemme viimeisimmät vaateostokset, mutta emme enää sovittele, vaikka kokovartalopeilit löytyisivät ihan omasta takaa.

Välillä epäilytti, että juoni on totta, eihän tuollaista kukaan keksisi. Vaan kun tapaa nykyajan opiskelijoita, tuntuu että he ovat paljon päämäärätietoisempia kuin me silloin nuorina, jolloin tosiaan joiltain saattoi jäädä fuksivuosi päälle. Muka nykyajan todellisuutta kuvastaa ehkä asetelma miesprofessorit ja naisopiskelijat, 1980-luvulla opiskelijoista oli vielä puolet miehiä, ja professoreista kaikki paitsi yksi. Eivätkä siellä ainankaan silloin tytöt viihtyneet, kunhan päästin papereiden kanssa tutkintovankeudesta ulos. Mielenkiintoinen työ on onneksi hyvittänyt opiskelun tylsyyden.

Kotikasvatuksen täydennystä

Kungsholmenin ja Vasastanin kaduilla on viime päivinä kulkenut surullisia ihmisiä. Viime perjantai-iltana juhlittiin paikallisen koulun tiloissa yhden tytön 15-vuotissyntymäpäiviä. Vieraita oli kutsuttu 90. Ei siis ihan tavallisen työläisperheen tytär. Juhlat olivat olleet mukavat, kunnes puolen yön maissa tuli riitaa joidenkin poikien välille. Yksi kaveri lähti pakenemaan, hänet saatiin kiinni ja häntä potkaistiin päähän sillä seurauksella, että hän kuoli sunnuntaina. Maanantaina hän olisi täyttänyt 17-vuotta.

Tänään on lehdessä ollut runsaasti aiheeseen liittyviä juttuja. Yhdessä jutussa puhutaan aivojen helposta vaurioitumisesta, toisessa väkivaltaisuutta ennustavista tekijöistä. Kolumnisti kysyy olisiko pitänyt huomata jotain. Ihmetellään ylempään keskiluokkaan kuuluvien nuorten väkivaltaisuutta, ja lööppinä oli kuinka huippuasianajaja puolustaa yläluokan jengiä. Eikä se todellakaan tarkoita täällä koululuokkia, vaan yhteiskuntaluokkia.

Meillä on kuultu ohjaavaa kasvatusta tyyliin:"Tuo on pahoinpitely, se on rikos, jos teet noin täytettyäsi 15 vuotta, saat sakkoja tai vankeutta". Erityisen ehdoton olen ollut, jos potkitaan kaatunutta. Kerran kuulin syyttäjän retorisen toteamuksen, että maassa makaavan potkimisesta seuraa aina vankeutta. En ole tarkistanut väitteen paikkansa pitävyyttä, mutta toivon, että se on totta. Onneksi siitä on jo monta vuotta, kun viimeksi tuota rangaistuskäytäntöä jouduin lapsilleni selvittämään.

Mielestäni maastojuoksu on paras itsepuolustuslaji. Itseään ei kannata puolustaa, etenkään, jos on vahvempi kuin hyökkääjä, käräjillä menevät helposti sitten roolit sekaisin. Jos taas on heikompi, niin itsepuolustuksesta ei ole hyötyä.Itsepuolustuksen mitoittaminen suhteessa hyökkäykseen on vaikeaa, sitä ei kannata kokeilla ilman poliisikoulutusta muulloin kuin silloin, kun maastojuoksu ei auta.

Maailma ei varmaan ole sen väkivaltaisempi kuin ennen, mutta edelleen olisi paljon tehtävää nuorten väkivaltakasvatuksen suhteen. Kaikissa ihmisissä on kyky tehdä hyvää, ja myös pahaa. Ei tuo kuolettavan potkun tehnyt 16-vuotias poika varmasti ennen perjantai-illan tapahtumia ymmärtänyt voivansa tappaa. Voisiko tätä yhteistä ahdistusta lievittää, jos vaikka poliisit tekisivät kierroksen kouluissa kertomassa, mitä väkivalta aiheuttaa molemmin puolin, sekä uhrille että tekijälle? Kaikenlaisia broshyyrejä kyllä tippuu postiluukusta, mainostetaan kielikursseja, mopoja, autokouluja ja lukioita, mutta mitä jos lapsille tulisi 15-vuotissyntymäpäivänä pankin "nyt saat pankkikortin"-kirjeen lisäksi myös tervehdys poliisilta: "Olet nyt rikosoikeudellisesti vastuunalainen..."?

Juristinostalgiaa

Syyttäjä

Sisäinen juristini tuli nyt sitten herätettyä eikä se ole vieläkään palannut unten maille. Kuvittelin, että kun kirjoitan psykologisesta näkökulmasta juristien työstä, niin pysyn vielä humanistisella puolella, mikä antaa ihmisestä vielä jotenkin inhimillisen kuvan.

Juristisarjoista ehdoton suosikkini on Ally McBeal, tosin uusintajaksoja en ole enää seurannut. Vaikka sillä ei ole paljoakaan tekemistä oikean työn kanssa, käsikirjoittajan on täytynyt tuntea alaa aika hyvin. Olen ajatellut sarjan logiikan niin, että siinä juristeista on tehty yli-inhimillisiä. Henkilöt toimivat niin kuin heillä ei olisi tiettyjä inhimilliseen käyttäytymiseen kuuluvia pidikkeitä käytössään. Assosioidaan vapaaasti, ja kun jotain hassua tulee mieleen kesken kaiken, lähdetäänkin seuraamaan sitä, eikä palata heti asiaan. Aivan niin rentoa oikea työ ei sentään ole.

Siis hyeena mikä hyeena, niin kuin tuolla poikasiaan vartioivan emon kuvalla jo viestitin. Yksi elämän mahtavimpia luontoelämyksiä oli katsella parin metrin päästä silmiin tuota poikasiaan tien laidassa vartioivaa hyeenaemoa. Sillä oli vastasyntyneet poikaset pesässä tierummussa. Varmaan optimaalinen pesäpaikka raadonsyöjälle, ei tarvitse lähteä kauas pentujen luota hankkimaan ravintoa. Se oli aivan yhtä hellyttävän näköinen kuin mikä tahansa muu kissaemo pienten pentujen kanssa, mutta kuitenkaan ei voinut olla muistamatta, että raadonsyöjä se on. Mutta jonkunhan ne raadotkin on syötävä. Jos korpit ja hyeenat eivät ilmestyisi paikalle, miltä maisema näyttäis

Kerran yksi lääkäri sanoi meistä juristeista, että hän ei voi mitenkään arvostaa juristeja, koska ne hankkivat rahaa sillä, että ihmisillä on ongelmia. Olen sittemmin asioinut paljonkin lääkärissä, ja joskus tuntuu, että muillakin alan edustajilla on jotain juristeja vastaan. Välillä tuntui, että on mahdoton päästä ulos lääkärin vastaanotolta ilman oman ammattiin kohdistuvia kommentteja. Onneksi yhtä alas kuin tuossa vastaanoton ulkopuolella kuullussa mielipiteessä ei sentään päästy. Mutta että minun maksamallani ajalla olisi pitänyt ryhtyä keskustelemaan muun muassa siitä, ovatko juristit yhtä lailla kollegiaalisia kuin lääkärit virheen sattuessa.

Vastaan nyt, ihan omalla ajallani. Eivät ole. Juristit ovat jatkuvasti toistensa vastapuolia. Olemme tottuneet siihen, että joudumme työssämme kritisoimaan voimakkaastikin kollegan työtä, ja myös siihen, että joskus tulee kollegan taholta todella yllätetyksi. Yleensä se on vain työtä, joskus se on noloa ja kamalaa, joskus kokee, että on joutunut ala-arvoisen hyökkäyksen kohteeksi, mutta tulee myös niitä hetkiä, että ei voi kuin ihailla. Että se osasikin rakentaa argumentoinnin tuon risun varaan ja että se pitää. Eihän tässä voi muuta kuin olla hiljaa, ettei juttu mene vieläkin huonommaksi.

En kaipaa juristin työstäni sitä ikuista paperikasaa pöydällä, joka ei vain koskaan pienentynyt. Määräaikojen noudattaminen on tullut toiseksi luonnoksi. Tuntuu, ettei mitään saa tehtyä, ellei ole fataalia. Kaikista eniten kaipaan oikeussalityöskentelyn dynamiikkaa, siellä tunsi joskus olevansa nainen paikallaan. Asiakastyö oli välin raastavaa ja kuluttavaa, sekaisin olevia ihmisiä ja mahdottomia umpikujia. Kun edes löytäisi jonkun huonon ratkaisun, että asiakas pystyisi aivan kirjaimellisesti elämään sen kanssa. Aina niitä ei löytynyt. Toisaalta, kun pystyi vaikuttamaan oikeuden toteutumiseen jonkun ihmisen kohdalla, niin taas tiesi jaksavansa pitkään erilaisten sotkujen selvittelyä.

Epäonnistumisia on siinäkin työssä turha pelätä, mutta varautunut pitää olla. Jotta voisi ylipäätänsä tehdä työtään, on pystyttävä elämään sen riskin kanssa, että jonain päivänä tekee myös virheen. Myös juristin virheet voivat olla kohtalokkaita. Toisaalta tuntuu, että juristit ovat aika hyvin varautuneet virheiden varalta. Asianajajaliitto valvoo omiaan, tuomioistuimet voivat kieltää esiintymisen tuomioistuimessa, jos kaikki menee pieleen, ja jokaisella alan harjoittajalla on myös kattavat vakuutukset, tai ainakin pitäisi olla. Kollegan selän taakse ei pääse piiloutumaan, mutta kollegalta saa tukea virheen sattuessa.