Maisemamaalausta ja muistelua

Kukkien kasvatuksessa suurin onnistumisen tunne valtaa mielen hetkellä, kun kauniit muodot ja värisävyt kohtaavat ainutlaatuisella tavalla. Keväällä narsissi, se lähes kermankeltainen, yhdistettynä kevätlinnunherneen vahvaan violettiin. Kulleroiden voimakas keltainen ja tulikellukan oranssi, jostain jotain syvänsinistä. Niistä sidotu kukkakimppu henkii voimaa ja valoa.

Keskikesää koristavat isänmaallisesti sininen ja valkoinen, siniset irikset, vaaleampina ja tummempina, seurassaan arovuokot ja lehtosini- ja -valkolatvat. Kalpeaa sinivalkoista voi vahvistaa sekoittamalla mukaan  keltaista kurjenmiekkaa ja saksankurjenmiekan murrettuja sävyjä.

Jättipoimulehti on kauneimmillaan, kun vesipisarat helmeilevät sen lehdillä ja ilta-aurinko saa keltaiset kukinnot hehkumaan. Suorastaan maagiseksi poimulehtien vaatimaton ulkoasu muuttuu, kun siihen yhdistetään voimakkaan violetin kurjenpolvet. Keskipäivän auringossa värit kalpenevat, mutta aamun ja illan valossa kaksi näkymätöntä kasvia varastaa huomion.

Pian alkaa pionien aika, vielä täällä ei kuki yksikään, mutta pioni on täydellisin omassa ylhäisessä yksinäisyydessään. Mahdollisimman monta samanväristä lajitoveria samaan maljakkoon, ja vaikutelma on ikimuistoinen. Kesällä 2001 keräsin pionien kukat vanhalta pihalta mukaani, kun muutimme uuteen asuntoon. Kun sitten illalla palasimme uuteen kotiin, pionit keittiönpöydällä vakuuttivat, että tämä se on.

Heinäkuussa alkavat helminukkajäkkärät korostaa muiden kukkien loistoa. Ne palauttavat mieleeni ajan, jolloin entinen kotiseurakuntani oli ajautunut kirkollisen oppiriidan välikappaleeksi. Skisman aiheutti uusi fundamentalistikirkkoherra, joka ei sallinut naispappien toimintaa. Helminukkajäkkärän palasia sain hartaalta puutarhaharrastajarovastilta, jonka pihaseuroihin pyöräilimme kuulemaan sanaa ja ottamaan selvää ketkä ahtaan raamatuntulkinnan takana olivat.

Alunperin kolme helminukkajäkkärää - tai rovastinkukaksi sitä kutsun - on levinnyt jo monen neliön alaksi, Vaikka sitä kuin kaltoin kohtelisi, sitä on aina riittävästi kehystämään jaloangervojen vaaleanpunaista hehkua. Herkimmät ritarinkannuksen sävyt pääsevät myös oikeuksiinsa valkean ja helmenharmaan  sävyissä hohtavien nukkajäkkärien keskellä. Suorastaan siunauksellisesti sitkeä kuivakukka muistuttaa mieleenpainuvasta kesästä ja koristaa omintakeisella tavallaan maisemaa vuodesta toiseen.

Vaaleanpunaiset värililjat ja jaloangervot luovat myös ainutlaatuisen vaikutelman keskenään.  Ne kukkivat samaan aikaan kesän ollessa parhaimmillaan. Tässä uudessa pihassa en vielä ole saanut yhtä näyttävää kukkapenkkiä aikaiseksi kuin aikaisemmassa, jossa sisääntulon vieressä oli pyöreä penkki pyhitetty vain näille kahdelle.

Viimeiseksi syksyllä, kun pihlajanmarjat punertavat kypsinä, kukkivat vahvan keltaiset nauhukset ja voimaakkaan lilat punatähkät. Molemmat ovat perhosten suosikkeja ja kuuluvat myös syksyn värikkääseen kukka-asetelmaan kilpailemaan väriloistosta syksyn lehtien  ja pihlajanmarjojen kanssa. Vahva väriyhdistelmä viimeistelee kesän ja sitä aikansa katseltuaan alkaa jo kaivata rauhoittavaa ensilunta.

Pihasuunnittelun sudenkuopat

Syyskesä 2011

Sadepilvet pakottavat vähän väliä sisälle, ja ajatukset askartelevat edelleen pihamaalla. On siis aika näin seitsemäntenä uuden pihan kesänä pohtia, mitä olisi voinut tehdä toisin.

Tavoitteenamme oli helppohoitoinen piha, jota ei tarvitsisi pahemmin kuopsutella. Että voikin joku tavoite karata noin kauas käsistä. Syitä oli monia, mutta pahimmat sudenkuopat olisi voinut estää.

Olimme tilanneet piharakentamisen yhtenä urakkana ja kasvit valmiiksi istutettuina. Kasvivalinta onnistui tiettyyn pisteeseen asti, pihan pensaat ja kurjenmiekat ovat edelleen toimivia, pionit ihania ja pohjoisen puolen etupihan saniaiset, viiruhelpit ja kurjenpolvet ovat jopa helppohoitoisia. Mutta moni asia meni pieleen.

Kesä 2012

Suurin virhe oli kai istuttaa kasvit myöhään syksyllä, kun maa oli jo kylmä, ja levittää katteeksi paksu kerros kuorikatetta. Ensimmäisenä kesänä ajattelimme, että vie aikansa, ennen kuin kasvit juurtuvat. Mutta eihän sieltä maasta noussut kuin heiniä ja jotain korkeaa myöhään syksyllä vaatimattomasti kukkivaa kasvia, jonka olisi pitänyt olla syyspäivänhattu, mutta jota epäilen maa-artisokaksi.

Kesä 2013

Toisena kesänä otin vain tämän yhden kuvan keväällä, kesällä kuvasin pilviä ja järvimaisemaa, pihamaan kuvaaminen ei sytyttänyt. Mutta valkoinen pioni kukki kauniisti, muut neljä pionia olivat jo menettäneet elämänhalunsa. Heinät kasvoivat vahvasti ja valtasivat alaa muilta kukilta. Pensaat kituivat. Pihasuunnitelmaan kuulumaton koristeomenapuu kukki kuin villitty pienestä varrestaan huolimatta.

Kesä 2013

 Kasvilavaan kylvettiin porkkanaa ja punajuurta heikolla menestyksellä, marjapensaat eivät nekään oikein viihtyneet. Maa oli kylmä ja tiivis, kastematoja oli turha etsiä pensaiden alta.

Kolmantena kesänä oli pakko ryhtyä toimeen. Peltokorte alkoi tunkea kuorikatteen läpi, pensaat kituivat, perennat olivat vaarassa kadota kokonaan. Niinpä aloin kaivaa istutusaluetta, sekoitin kuorikatteet multaan, kitkin peltokortteen pois niin hyvin kuin se lähti ja aloin istuttaa kasveja uudestaan. Nostimme ylos heinät ja ne kummalliset keltakukkakasvit. Lisäsimme nuotionpohjaa, multaa, savea, kaikkea mikä muuttaisi kasvualustaa perennoja ja pensaita suosivaksi.

Kesä 2014

Uudelleen istutuksessa kävi ilmi, että monet taimet olivat ruukuttuneet, juuret kiertäytyneet itsensä ympärille ja vielä peltokortteen juurten kuristamia. Nyt peltokorte on suurelta osin nyt hävinnyt, sen tilalla on alkanut kasvaa muita rikkaruohoja, mutta parempi niin. Vallatessaan alan peltokorte leviää monokulttuuriksi, sitä jopa käytetään luomuvuoroviljelyssä rikkaruohojen tuhoajana.

Istutusajankohdan ja -tavan lisäksi myös maan laatu heikensi kasvua. Kun uudelle pihalle tuodaan multaa ja vielä isäntäväen poissa ollessa, niin kukapa valvoisi, että kaikki on priimaa. Onneksi meillä on tässä myös hyvää alkuperäistä maata, siksi ei kaikkia kasveja ole edes tarvinnut nostaa maasta.

Kasvien valinta on myös oma tieteenlajinsa, josta en ihan approbaturia antaisi pihasuunnittelijallemme. Heinät kukkapenkissä eivät toimi, ne tekevät vahvat juuret ja valtaavat alaa heikompikasvuisilta (kalleilta) jalokasveilta. Onneksi olen saanut kasveja tähän uuteen istutukseen ja olen voinut lisätä niitä kasvattamopenkissä, joten uusien kasvien ostamista on voinut rajoittaa, mitä nyt huvikseen muutaman uuden lajin vuodessa lisään. Edelleen minulle on mysteeri, mitä kasveja ne korkeat leviävät kasvit olivat.

Helppohoitoisesta pihasta ei meillä enää puhuta muulloin kuin ollessamme vitsailutuulella. Niin kuin elämässä yleensä, ulkoistaminen vaatii osaamista myös tilaajalta. Istuttaminen olisi ehdottomasti pitänyt jättää kevääseen, silloin olisimme tienneet mitä maahan on piilotettu ja olisimme voineet seurata miten kasvu lähtee käyntiin.

Kuorikatteen käyttöä vierastan edelleen. Nyt sitä vielä oli kohtuuttoman paksu kerros, levitettynä kylmään, melkein jäätyneeseen maahan. Kuorikate auttoi peltokortetta ottamaan alueen haltuun, se upotti pionit liian syvälle ja esti heikompia kasveja löytämästä takaisin kasvun alkuun keväällä.

Näin ei pitänyt käydä, pihamaan kuokkimisen sijaan olin suunnitellut keskittymistä kirjallisiin töihin ja uuden kodin keittiön maksimaaliseen hyödyntämiseen. Nyt ajoittain jopa nautin pihan hoidosta, ja ainakaan en ota sitä vakavasti. Kuten entinen työkaveri sanoi, koskaan ei niitä sitä mitä kylvää.

Sähkömiehen paluu

Pihasuunnitelmaamme oli merkitty omenapuiden oksia korostava valaistus. Sitä varten maahan kaivettu kaapeli osui aina silloin tällöin puutarhatöissä lapioon ja muilta osin muistutti olemassaolostaan rumana keväisin lumen alta paljastuvana johtoröykkiönä. Syksyn tultua, kun runsas sato koristi sitä ainoaa puuta, jossa oli omenoita, sain vihdoin tilattua paikalle sähkömiehen.

Valitsin ensimmäisenä hakutuloksissa näkyvän firman. Jo seuraavalla viikolla sähköasentaja kävi katsomassa urakan, tilasi tarvikkeet ja määräsi meidät kaivamaan kaapeleille ojat maahan. Reippaasti mieheni ottikin lapion ja teki tarvittavat kaivannot, että ne varmasti olisivat valmiina minä päivänä tahansa saapuvalle sähkömiehelle.

Kuuden viikon ajan totesimme aina silloin tällöin toisillemme, että ei ole sähkömiestä näkynyt. Kun maa alkoi jäätyä ja lumentulokin alkoi näyttää todennäköiseltä, muistutin urakasta sähkömiestä. Hän löysi kalenteristaan päivän parin viikon päähän, jolloin  lupasimme olla paikalla.

Mies poti sinä päivänä flunssaa, joten jouduin itse lähtemään hanslankariksi pihamaalle. Ensimmäinen tehtäväni oli lapion noutaminen, se  kävi sujuvasti.  Sähkömiehen pystyttäessä tolppaa touhusin omia töitäni, palatessani totesin sähkötolpan nousseen aivan väärään paikkaan. Kun huomautin asiasta, kävi ilmi, että jos haluan tolpan toisaalle, saan kaivaa ojan ja kuopan itse.

Routa oli onneksi ehtinyt vasta maan päällimmäiseen kerrokseen. Lapiotekniikkani on kuitenkin valitettavan puutteellinen, savinen hiekkamaa kovaa ja ranteetkaan eivät ole ihan parhaassa kunnossa. Murentelin pistolapiolla maata, ja sain kuin sainkin kaivettua matalan ojan ja ämpärin kokoisen kuopan maahan.

Sähkömies jäi asentelemaan tolppaa, pakenin sisätiloihin ja enää vain ikkunasta seurasin pihamaan tapahtumia. Miehelle jupisin, että tuossa kaverissa on työnjohtaja-ainesta, kun sai minut lapion varteen. Vähän ajan kuluttua sähkömies koputti oveen ja ilmoitti, että työ on valmis. Sitten kuulin odottamattoman lauseen: "Sori kun mä laitoin sut lapioimaan".

Sijaistoimintoja ja keskeneräisyyttä

Keskeneräisten töiden ikeen alla katse ulottuu usein vain siihen tekeillä olevaan sarkaan. Samalla mieltä painavat ne kaikki muut tehtävät, jotka odottavat vuoroaan. Rasittavasti mieleen nousee kysymys olenko muistanut kaiken mitä pitää tehdä. Silloin muistaa ainakin sen kaikkein ikävimmän työn, jota ei edes usko koskaan tekevänsä, ei ainakaan muuten kuin pakolla. Ei ehkä ole lukemani oppikirjan mukaista, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että tiettyjä asioita ei kannatakaan tehdä kuin viime tipassa. Veroilmoitus on sellainen.

Keväällä konttorini seinälle ruuvattiin fläppitaulu. Se odotti jonkin aikaa tyhjänä, kunnes muistin käydä ostamassa sopivat tussit. Taululle nostin mieleni päältä merkittävimmät huomiotani vaativat projektit. Huomenna saan pyyhkiä taulun melkein tyhjäksi ja aloittaa uuden to do -listan.

Lista ei tee töitäni, mutta se vapauttaa ajatuksia ja energiaa, kun ei tarvitse kannatella mielessään koko keskeneräisten töiden kuormaa. Mitä isompia projekteja tekee, sitä paremmin on siedettävä keskeneräisyyttä. Tehtävät on osattava järjestää systeemiin, joka auttaa pysymään hereillä oikeaan aikaan, siis silloin kun jotain tapahtuu tai pitäisi tapahtua.

Siivous on mielenkiintoinen toiminto, joka usein ainakin naisten keskuudessa kilpailee sen oikean tekemisen kanssa. Joku ei pysty keskittymään, jos kämppä on sekaisin ja pölykoirat vilistävät sängyn alla. Toisia taas siivous houkuttaa, koska se oikea tekeminen aiheuttaa liikaa ahdistusta. Siivoushan on aina sallittua ja suotavaa naisihmiselle, silloinkin kun se oikeasti on sijaistoiminto jollekin tähdellisemmälle.

Jos haluaa sen ison urakkansa joskus valmiiksi, on vain priorisoitava tekemisensä. Vaikka saisi kuinka paljon aikaiseksi muilla alueilla, koti pysyisi siistinä ja sukkia valmistuisi, blogikirjoituksiakin syntyisi, niin ei auta, on tehtävä sitä mitä pitää tehdä.

Joskus on myös hyvä katsoa ympärilleen ja huomata, että asioilla on kuitenkin tapana valmistua. Jos aikoinaan olisimme tienneet mitä talon rakennuttaminen pitää sisällään, olisimme varmaan ymmärtäneet luopua ajatuksesta. Vieläkin pihamaamme tuntuu ikuiselta työmaa-alueelta, odotamme sähkömiehen paluuta. Ensi keväänä tulee kymmenen vuotta siitä, kun tulimme ensimmäistä kertaa tälle paikalle. Tuskin huomasimme horsmapeltoa, joka on nyt pihamaamme.

Rakennusalalle siirtyminen on kovasti rentouttanut mieltäni. Alan logiikan mukaan asiat eivät tule valmiiksi määräpäivänä, vaan silloin kun tulevat. Onneksi sentään messurakentajamme projektinhallintataidot olivat täydellisen kunnossa.

Asuntomessut Mikkelissä

   

Kesällä 2017 eli tästä kahden vuoden kuluttua Mikkelissä pidetään asuntomessut. Saimaansivun asuntomessualue sijaitsee Annilanselän rannalla hieman Kirkonvarkauden sillasta etelään. Odotetusti rantatontit ovat menneet, mutta kauempana rannasta on vielä tilaa rakentaa ja toteuttaa asumisen unelmia. Itse valitsisin tontin numero 17/1 ja rakentaisin uudelleen hirsitalon muutamin muutoksin.

Kun oman talon rakennuspöly on jo laskeutunut, muttei vielä ihan kokonaan pois pyyhitty, voi jo ulkopuolisen silmin tarkkailla messusuunnitelmia. Entä jos emme olisi jo täällä oman katon alla sateelta suojassa, mitä tukea toivoisimme?

Mikkelin seutu on tee-se-itse-miesten aluetta, ja omakotitalon rakentamisen oletetaan kuuluvan jokanaisen ja -miehen kansalaistaitoihin. Ammatti-ihmiset palvelevat kyllä, mutta eivät kovin kärkkäästi sano mielipidettään, miten asiat kannattaisi hoitaa. Takanapäin saatetaan kyllä naureskella sitäkin enemmän. Messurakentajille tulisikin tarjota paras mahdollinen ammattilaisverkosto rakentamisen tueksi. Lisäksi rakentamisen yleisimpiin kysymyksiin voisi tarjota valmiita edistyneitä ratkaisuja, joita suositellaan ja  joiden toteutumista edistetään. Rakennuttajat joutuvat ratkomaan monia asioita vain kerran elämässään, eikä kaikkiin päätöksiin riitä asiantuntemus eikä aika.

Talomyyjän kanssa asioiminen on myös oma taiteenlajinsa. Loppujen lopuksi kaupat tekee se, joka on oikeaan aikaan tarjouksensa kanssa valmiina ja hinta pysyy järkevissä rajoissa. Vaikka uuden talon hankkijat ovat kuin pikkulapsia tikkarikaupassa, haluavat kaikkea ja vain johonkin on varaa, he kuitenkin  ostavat sen yhden talon. He eivät voi odottaa kauaa, etenkin kun messutaloissa on tiukka rakentamisaikataulu. Siksi myyjien kannattaa käydä ajoissa läpi materiaalit ja rakennustekniikat, sillä niillä on yleensä merkitystä enemmän talotoimittajan valintaan kuin kivoilla tilaratkaisuilla.

Ei ole kiva huomata kuukausien kaupanteon jälkeen, ettei myyjä myy sitä, mitä oikeasti halutaan. Eikä etenkään ole mukava saada toisen myyjän tarjouksen hyväksymisen jälkeen unelmatalon piirustuksia siltä myyjältä, jolta  olisi muuten ihan mielellään ostettu, mutta kun hänellä nyt vain sattui olemaan parin kuukauden loma silloin kun meidän piti saada projekti liikkeelle.

Rakentaminen on pitkäaikainen projekti, joka vaatii visionääristä ajattelua. Asiat, joita suunnitteluvaiheessa tavoitellaan, voivat jäädä toteutumatta jonkun pienen mitättömältä tuntuvan muutoksen vuoksi, kun hetkeksi unohdetaan, miksi oli päätetty rakentaa näin. Vastaavasti joskus vuosien kuluttua taloon asettumisesta voi tuntea ihmeellistä iloa, kun muistaa, että tästähän me silloin suunnitteluvaiheessa haaveiltiin. Visiota ei saa hukata missään rakentamisen vaiheessa.

Rantatalon rakentaneena muistamme hyvin, miten hankalaa oli valmiista mallistoista löytää talo, johon tullaan tien puolelta ja maisema avautuu rantaan päin. Joku talomyyjä jo valisti, ettei saunan ikkunalla järvelle ole mitään merkitystä, kun löylyä heittäessä se höyrystyy. Ei muuten höyrysty, vaan edelleen saunomisen suurimpia iloja musiikin kuuntelun lisäksi on Saimaan ihailu ikkunasta.

Messurakentamista  harkitseville on muuten tarjolla elämyspäivä, jonka ohjelmaan kuuluu risteily Saimaalla. Tulen sitten laiturille vilkuttamaan, kun olette kohdalla.

Kirsikkatarha

Taas se tapahtui. Totean, että kesä on mennyt, pakkaan autooni puolukat ja omenat, jätän kesävaatteet, uimapuvun ja sandaalit pakkaamatta, varmistan että sadetakki ja saappaat ovat mukana. Auringonkukat maljakossa ja muutama gladiolus kukkamaassa vielä loistossaan. Tien varren pellolla taas kymmenittäin kurkia ja joutsenia vakuuttamassa, että joutaa täältä jo lähteä. Näin siis viime kuussa.

Nyt puissa oli vähemmän lehtiä, vene käytiin nostamassa vedestä ja todettiin kesäisten kivilläkäyntien seuraukset. Enää yksi joutsenparvi kävi kaartamassa laiturin yllä. Gladiolukset, nuo äärettömän huonosti lokakuiseen maastoon sulautuvat tönkkövartiset kasvit, loistavat edelleen. Keväällä saatu valkoinen äitienpäiväruusu kukkii pihamaalla lokakuusta välittämättä.

Kesäkuussa lattialle levitetyt matot, erään ruotsalaisen poliisin isoisältään Ockelbosta perimä peilipiironki ja amerikkalainen työtuoli ovat viimeiset hankintamme koristamaan kotiamme. Kesäiset mårbackat kukkivat nyt sisällä, maljaköynnös lopetti kukintansa otettuani sen kylmältä suojaan. Pihamaahan istutetut kasvit ovat lähteneet heikkoon kasvuun, rikkaruohot ovat ottaneet paikkansa paljon helpommin. Luumupuut paleltuivat, mutta viimeisimmät hankintani, ikkunapuun alle istutetut kirsikkapuut voivat hyvin.

Jaksan vieläkin harmitella väärissä paikoissa olevia pistorasioita ja katkaisimia, haljennutta kivitasoa, jota emme ole vielä jaksaneet vaihdattaa uuteen, uunin muodottomuutta. Kesällä tosin ukkonen kävi poistamassa yhden harminaiheeni. Vanhan saunan seinään rumasti laitettu pistorasia löytyi palasina heinikosta, seinästä lentäneet säleet kauempaa. Sauna kuitenkin oli paikoillaan, eikä ukonilmasta löytynyt muita merkkejä. Kiitos. Nyt pistorasia on uudelleen asennettu ja samalla sijoitettu katseilta suojaan. Mieleni on saanut rauhan siltä osin.

Hirsitalovalmistajamme on mennyt konkurssiin, harmittava juttu. Me olemme edelleen tyytyväisiä talotehtaan osuuteen. Tosin yksi virhe toimitetussa paketissa on nyt huomattu. Ihmettelin ruokailutilassa pitkittäissuntaan haljennutta hirttä, kun missään muualla talossa ei vastaavaa esiinny. Mutta selitys löytyi väärin päin liimatuista lamelleista, ei ollut sydänpuoli ulospäin. Senkin olisi voinut rakennusvaiheessa huomata.

Unelmatalon etsijöille

En ole vieläkään lakannut lukemasta rakennusblogeja, vaikka talo on ollut valmis jo ainakin vuoden - erästä iäisyysprojektia lukuunottamatta - ja lopputarkastuskin on tehty. Eihän se aina helppoa ollut, mutta nyt meillä on aivan meille itsellemme rakennettu talo. Siitä ei siis tullut aivan sellainen kuin suunnittelimme, koska omien visioiden siirtäminen toisten ihmisten päähän on vaativaa ja joskus mahdotonta. Omien ajatusten toteutumattomuus harmittaa hieman, mutta toteutuneet unelmat suorastaan riemastuttavat.

Yksi toteutumaton, mutta asia jonka vielä korjaan, on ranskalaisen parvekkeen ovi. Sen piti olla lasia lattiaan asti. Rakennusvaiheessa saimme nauttia koko oven kokoisesta maisemasta, kun ikkunafirman tuoma ulompi ovi ei alkuun sopinut paikalleen. Mutta nyt meillä on juuri oikeanlainen kokolasinen ovi sisäpuolella, ja ulkopuolella tuo kuusiruutuinen alhaalta umpinainen ovi. Siis aivan eripariset ovet, jotka vielä aukeavat huonosti. Kyllä, reklamoitu on, mutta kun ikkunantoimittaja ei ymmärrä ongelmaa olevan. Ja nuo ikkunoiden ruutuhärpäkkeet putoilevat ikkunoita pestessä, taidan pian irrottaa ne kaikki.

Parasta meillä on ehkä niin sanottu mutahuone, amerikkalaisittain mud room, ruotsalaisittain groventre. Tilaan on suora reitti ulkoa, kynnyksen edessä kurasyöppö ja vieressä teräsallas, johon saa heittää sisääntullessaan märät hanskat ja jossa pestään kompostiämpäri.  Yksi kokonainen seinä on säilytystilaa. Hyllyillä on piennikkarointivälineitä, koreissa vaatteitta, henkareissa pilkkihaalarit ja niiden alla saappaita, lenkkareita tossuja ja sukkia. Onpa pieni työskentelytasokin saatu sovellettua irtohyllyistä. Toinen nurkkaus on pyykinpesulle ja siitä on käynti saunaan ja vaatehuoneeseen. Laajensimme muta- eli kodinhoitohuonettamme vielä rakennusvaiheessa, tilaa on noin 10 m2, mutta ei edelleenkään yhtään liikaa. Tietenkään se ei ole koskaan järjestyksessä,  mutta olemme aika hyvin pystyneet rajoittamaan epäjärjestyksen juuri siihen huoneeseen.  Mutahuoneen epäjärjestyksen vuoksi meillä on usein viihtyisää ja siistiä muualla, ja siksi se on parasta talossamme.

Tai ei, kaikkein parasta on keittiö. Siellä mahtuu monta kokkia työskentelemään samanaikaisesti, koskaan ei lopu laskutila kesken, tavarat löytyvät helposti. Erityisen ihastunut olen kahteen vesipisteeseen, vihannekset pestään omassa paikassa, astiat toisaalla. Jätteitä varten on neljä eri osastoa keittiön kaapistoissa ja lisäksi kori poltettaville roskille. Ruokailutilan ikkunasta avautuu kaunis peltomaisema, täytyy vain huolehtia ettei katse pysähdy maisemoimista odottavaan suodatuskenttään etualalla.

Moni miettii  tälläkin hetkellä rakentamaan ryhtymistä. Jos sen unelman toteuttaminen on mahdollista, miksi sitä ei tekisi?

ps. Blogiini tullaan  edelleen verrattain usein etsimään unelmataloa.

Uutuudenviehätystä

Rakentaminen on nyt ohi, tältä erää. Vain muutaman korjaus ja asennus. Autotalli on vielä toivomuslistalla, sille on jopa rakennuslupa ellei se jotenkin raukea itsestään. Mutta ensi kesälle toivon päiviä, jolloin ollaan kotona joku arkipäivä aivan omalla porukalla, ilman että kukaan naulaa, kaivaa, raivaa, maalaa tai säätää ympärillä. Tämä Ruotsin kerrostaloasunto on uudella tavalla rentouttava. Aivan valmis asunto, huonekalut asettuneet paikalleen, kaikki ratkaisut tehty. Voi katsella ympärilleen ilman että ajatukset harhautuvat verhojen valintaan tai muuhun ongelmanratkaisuun.

Ei ettenkö nauttisi upouudesta talosta. Vaikka paikka olikin ollut kesämökkimme, elämme ensimmäistä talveamme siellä. Vertailemme entiseen taloomme. Uudenvuoden päivänä mies vihdoin ryhtyi työstämään Saimaan lähes puolimetristä teräsjäätä joululahjaksi saamallaan jääsahalla. Vanha talomme oli joen rannalla, jäälle ei koskaan uskaltanut mennä ja avanto syntyi suojasäällä itsestään. Saimaan jään murtaminen vei tunteja.

Jokeen laskeuduimme kätevästi laiturin alla olevalle kivelle astuen ja yhtä vaivattomasti kiven kautta pääsi takaisin laiturille. Nyt hyppäsin avantoon, jossa oli vettä kainaloihin asti ja jään reunat ulottuivat hartioiden tasolle. Heti avantoon päästyäni aloin ponnistella takaisin jäälle, yritys onnistui, mutta paniikin piirteitä tilanteessa oli. Edellisessä paikassa avannosta noustuamme kiireellä palasimme saunaan lämmittelemään. Saimaasta noustuamme jäimme avannon laidalle ihmettelemään, ettei ole yhtään kylmä.

Aikaisemmassa talossamme aura-auton käynti tarkoitti pihatien tukkimista. Ei auttanut valittaminen tienpitäjälle, vaan kotiin päästäkseen oli otettava lapio käteen ja pilkottava jäinen aurausvalli lapiolla käsiteltävän kokoisiksi paloiksi. Uudessa talossamme pihatie ja piha on käyty auraamassa heti ensimmäisten isompien lumisateiden jälkeen, aivan pyytämättä.

Kaikkein suurimmalla piste-erolla uusi talo voittaa vanhan keittiön käytännöllisyydessä ja tilavuudessa. Ehkä siitä vielä oma postaus, kun tämä kirjoittelu on saatu alkuun.

10.10. 10:10

Täytyy postata jotain tuon hienon numerosarjan vuoksi. Blogin elvyttäminen aloitettakoon myös tällä avauksella. Saa nähdä herääkö henkiin.

Keittiön mutkainen matka

Domuksella oli keksitty lähettää keittiökalustekuorma puoliperävaunurekalla mökkitien päähän lumien ja rakennustarvikekasojen keskelle. Koska rekka oli jo valmiiksi tullut väärästä suunnasta ja kääntymään mahtuminen pihamaalla oli epävarmaa, kokeneen oloinen kuljettaja päätti lähteä peruuttamaan melkein kilometrin matkan isommalta tieltä pihamaallemme. Vielä enemmän aikaa olisi kulunut, jos kuormaa olisi lähdetty purkamaan lähimpään terminaaliin.

Ajoin rekan edellä rakennukselle, mutta kun pihassa ääni ei alkanut lähentyä, lähdin tutkimaan mitä on tapahtunut. Kuvittelin, että rekkakuski olisi huomannut tehtävän mahdottomaksi, ja lähtenyt suosiolla kohti kaupunkia, mutta ei, perävaunu oli kolmannen hankeen koukkauksen jälkeen jäänyt pysyvästi puoliksi metsän puolelle.

Ketjujen virittelyn, hiekottamisen ja monen tiellepaluuyrityksen jälkeen oli ryhdyttävä hankkimaan apua paikalle. Ensimmäinen mieleen tullut traktorikuski vastasi Kuopiossa, toinen ei vastannut, kolmas oli juuri lähdössä kaupunkiin, mutta tiesi neuvoa neljännen. Tämä sitten saapui luistelukenttää auraamasta, tilanteen ennakoiden etukauhassa hiekkakuorma, jonka sitten levitti traktorille kitkaksi, ja sen tehtyään nykäisi rekan tielle.

Rekkakuski jatkoi sinnikkäästi peruuttamista, vain muutaman kerran piti palata takaisin ja suunnata perävaunu uudelleen. Mutkat menivät hyvin, mutta pihaan kääntyvässä tienhaarassa etupyörä putosi tieltä. Ennalta viisaasti traktorikuskia ei oltu laskettu vielä lähtemään kotiin, nyt hän kiersi Valtrallaan metsän kautta rekan taakse ja nykäisi nupin takaisin tielle.

Rekan perässä kävellessämme tuli samalla uudistettua tuttavuus muutama vuosi nuoremman koulukaverin kanssa. Käytiin läpi lasten ja kotieläinten määrä, tuotantosuunta ja muut tärkeimmät asiat noin kolmenkymmenenviiden vuoden ajalta. Kuusi lasta, seitsemänkymmentä päätä, maidontuotanto, ei ihmeempiä. Pyysin lähettämään laskun, jonka sitten toimitan edelleen keittiökalusteiden valmistajalle. Sen ymmärrän, että kattoristikot pakataan puoliperävaunurekkaan, mutta että keittiön kaapit, no way.

Opettavaisia tarinoita talon suunnittelusta

Uusien rakennusblogien pitäjät suunnitteleva keittiöitä, meille pitäisi keittiötoimituksen tulla lähiviikkoina. Keittiön suunnittelun pitäisi olla helppoa siinä vaiheessa, kun talo on vasta paperilla, ja niinhän se onkin. Keittiön LI-mallin olen havainnut hyväksi nykyisessä kodissamme, siksi piirsimme seiniä samaa ajatusta noudattaen, tosin kalusteet ovat eri järjestyksessä. Suunnittelija piirteli ylimääräisiä kaappeja rakennuslupakuviin, ajattelin etten turhaan tartu yksityiskohtiin. Ainut minkä lisäsin, oli pieni seinänpätkä keittiön ja ruokailutilan väliin näkö- ja äänisuojaksi tiskialtaalle ja -koneelle.

No, kukaan ei tullut kertoneeksi minulle koolauksista. Kaappien takana pitää olla koolaus, ettei nollapiste siirry talvella kaappien sisäpuolelle. Näin ollen tuosta hirsiseinästä tuli liian kapea, ajattelin sen 60-senttisen kaappisyvyyden mukaan, joten tiskipöydän reuna tulee tursottamaan ikävästi seinän takana.

Ikkunan viereen en ajatellutkaan yläkaappeja, vaikka piirustuksiin ne jäivät. Kun hirsiseinä jää paljaaksi, jäävät myös näkyviin vähemmän edustavat hirrenkohdat. Talotoimittaja pyrkii saamaan mahdolliset ikävät oksankohdat sijoitetuksi niin, etteivät ne näkyisi häiritsevästi. Ikkunakin olisi voinut olla isompi ja hieman eri paikassa.

Uunin ja lieden sijoitin leivinuunin toiselle puolelle. Rakennusvaiheessa huomattiin, että pitää rakentaa vähintään 10 cm palomuuri leivinuunin reunaa vasten. Siinä katosi kymmenen senttiä muutenkin niukkaa käytävätilaa. Melkein saman verran toisella puolella oli varattu koolaukselle, jota sitäkään en osannut ajatella keittiötä piirtäessä. Muurari teki hellasta aiottua pienemmän, ja niin laskutila lieden vasemmalla pieneni huomattavasti. Eli ei siitä keittiöstä sitten tulekaan ihan sellainen miltä se paperilla näytti, mutta silti odotan innolla, että pääsen testaamaan leivinuunia.

Pari viikkoa sitten menin intuitiivisesti käymään keittiötoimittajan luona kysymässä, miten hän on ottanut tarkistusmitat. Jonnekin oli ihmeellisesti kadonnut 15 cm seinänmittaa. Kunhan ei olisi taas mitattu kerran lattialle pudonneella lasermitalla. Siinä kohtaa ei pitäisi olla sisäseiniä tai koolauksia tilaa varastamassa. Jos nyt ryhtyisin suunnittelemaan taloa, lisäisin moneen paikkaan kymmenen senttiä pelivaraa. Nyt tuli monta kohtaa suunniteltua kalusteita ajatellen minimimittaiseksi, vaikka muualla olisi ollut tilaa vaikka kuinka.

Rakas rakennuspäiväkirja

Vanha talo odottaa ostajaa, ja uuteen laitetaan jo lattiapintaa. Blogihavaintojen perusteella omakotitalorakentaminen on vilkastumassa tänä vuonna, uusia rakennusblogeja on aloitettu ensi tuntumalta viimevuotista enemmän. Viime vuoden rakennusblogeista tutuimmalta näyttää Hirsitalo Lehto, tosin he ovat aloittaneet rakentamisen aikaisemmin ja talo on jo valmis. Hyvää analyysia rakentamisen onnistuneista ja ei-niin onnistuneista ratkaisuista löytyy meidän kodin syntytarinasta. Samanlaisia tilaratkaisuja ja tämän ajan henkeä, kuten työn tajuttoman korkea hinta.

On vielä arvoitus tuleeko talosta tunnelmaltaan sellainen kuin halusimme. Kun kaksi kovin erilaisen sisustusmaun omaavaa rakentaa yhteistä kotia, riskinä on saada aikaiseksi kompromissi, joka näyttää siltä. Leivinuunin ja -hellan lopullinen ulkoasu on ratkaisematta, mutta päätös uunin valkoiseksi rappaamisesta, niin kuin alunperin aiottiin, on kypsymässä. Hella joudutaan purkamaan ja uudelleen rakentamaan ainakin osittain, siitä tuli melkein kymmenen senttiä korkeampi kuin muusta tasosta, ja syvyyskin on jotain muuta mitä oli piirustuksissa.

Rakentamisen sudenhetki koettiin joulun aikaan, rahaa meni melkein kolmasosa budjetista samassa ajassa kuin valmiusaste kasvoi vaivaiset 15 %. Vaikka mitään järkevää syytä rauhoittumiseen ei ole, nyt odotamme melko rentoina talon valmistumista. Suurin osa päätöksistä on tehty, kalusteet ja lattiamateriaalit valittu. Muutama hana ja suihku pitää käydä ostamassa, samoin ovenkahvat ja lukot.

Talotoimittajaan ei loppujen lopuksi ole ollut paljoakaan yhteydenpitoa sen jälkeen kun tavara on toimitettu tontille. Tosin en tiedä kuinka paljon rakentajat joutuvat kyselemään neuvoja asentamiseen. Yläkerran ranskalaisen parvekkeen ovi ei ole piirustusten mukainen, ja talomyyjä on yrittänyt saada siihen oikeanlaisen tilalle, mutta tässä vaiheessa maiseman avautuminen yläkerran aulasta ei ole pääasia, vaan se ettei oviaukosta tuiskua sisään. Oikeanlainen ovi on luvattu ja oletamme sen lupauksen toteutuvan kuten kaiken muunkin tähän asti. Kattoratkaisut olivat monimutkaisia, mutta lopputulos näyttää harkitulta. Talomallimme on sovellus Vuokattitalojen Terijoki-malliston Kirvusta, tosin paljon muutettuna.

Yksi muutos on kodinhoitohuoneen yhteyteen rakennettu vaatehuone. Tavoitteena on pitää pyykkihuolto omalla alueella, ettei tarvitsisi kuljetella vaatteita ympäri taloa, vaan että kun tuo entiset pyykkiin, ottaa puhtaat samalla mukaansa. Pelottaa vain, mahtuuko vaatehuoneeseen ollenkaan enää vaatteita, sillä sinne on piilotettu huolestuttava määrä putkia.

Lamauttavaa vai elvyttävää talouspolitiikkaa

Yhteisvastuuvero hyvätuloisille oli tämän päivän talouspoliittinen avaus Mauri Pekkariselta. Hesarin onnettomalla keskustelupalstalla vastaehdotukseksi nousi kansanedustajien palkkojen ja etuuksien leikkaaminen. Samassa "yhtätyhjänkanssa" -sarjassa painitaan, joskin Pekkarisen ehdotus lienee himpun verran parempi.

Rakennusprojektin ansiosta huomaamme olevamme talouden elvyttäjiä näinä semiankeina aikoina. Työpalkkoja ja arvonlisäveroja rakennustarvikkeista ja urakkapalkkioista on maksettu järkyttäviä määriä. Kesäkuusta asti työmaalla on ollut vähintään kaksi työntekijää, sitä ennen talomme piti muutaman viikon ajan talotehdasta osaltaan käynnissä. Osansa ovat saaneet sahat, tiilitehtaat ja monet muut tavarantoimittajat. Hieman kylmää, kun vanha talo on edelleen myymättä, mutta luotamme riskinkantokykyymme ja toistaiseksi vielä pankkikin on mukana.

On vaikea kuvitella, miten joku yhteisvastuuvero muuttuisi tuottavaksi työksi ja kanavoituisi itseään ja perhettään elättävien miesten tuloksi. Itä-Suomen haja-asutusalueella ei tarvita sosiaalipoliittisia analyysikykyjä sen havaitsemiseen, mikä merkitys työllä ihmisen hyvinvoinnille on. Vanhakantaisesta roolijaosta on jäljellä niin paljon, että miehen perheettömyys ja työttömyys näyttäytyy lähes kohtalokkaana yhdistelmänä. Vastaavasti pieninäkin puroina kertyvä työtulo, oli se sitten aputöissä tai ammattimiehenä, pitää ihmisen osallisena yhteiskunnasta.

Suomalaisilla on tileillään rahaa odottamassa parempia aikoja. Nuoret kärsivät asuntopulasta, rakennuskanta tarvitsee jatkuvaa kunnostamista. Kalleinta rakentamisessa on työ. Kotitalouksille työllistäminen on edelleen äärettömän kallista. Joillekin on mahdollista saada kotitalousvähennyksestä helpotusta työpalkkoihin. Kummallisesti sitäkin pidetään tulonsiirtona rikkaille, vaikka tulo menee kyllä työntekijälle, oli hän sitten rikas tai ei.

Syrjäytyminen on jo jättänyt pysyvät jäljet suomalaiseen yhteiskuntaan. Saksassa esitettiin valoisa näkökulma harmaan talouden elvyttävästä vaikutuksesta. Ruotsissa taas aika äskettäin puolustettiin yhteiskunnan segregaatiota, kuinka toimivaa on, että maahanmuuttajilla on omat työmarkkinat ja yhteisöt. Tottahan se on, että moni toimiala täällä pyörii kokonaan maahanmuuttajavoimin, eikä monelle ole tiedossa kuin pimeitä töitä. Siivouksen taso Ruotsissa on vajonnut meksikolaiselle tasolle (tätä pyydän jo etukäteen anteeksi), mutta eihän täällä ole edes siivousalan ammattikoulutusta, kun siivoojat tulevat valmiina muista maista.

Olisiko olemassa verojen kokoamisen ja kanavoimisen kautta tapahtuvan työllistämisen ja harmaan talouden välillä joku kolmas tie, joka johtaisi työpaikkojen syntyyn? Vai elääkö vieläkin pelko piika- ja renkitaloudesta, jos yksityiset ihmiset voisivat helpommin ja halvemmalla palkata työntekijöitä? Edellisen laman aikana syntyi siivousrinkejä, jotka olivat aikamoista työttömien juoksuttamista minimipalkalla kohteesta toiseen. Kotitalousvähennys on tehnyt monista siivousrinkipalkollisista yrittäjiä, jopa työnantajia. Eikä meidän työmaalla ainakaan kukaan ole valittanut hommiaan, päin vastoin joku on jopa kertonut lautaa naulatessaan olevansa unelmatyössään.

Suurinta luksusta tulevassa talossamme eivät ole materiaalit tai varusteet, vaan siihen käytetyn työn määrä. Kun maksettujen työpalkkojen määrä on nousemassa taivaisiin, muistuvat mieleen ystävälliset neuvot nurkkien määrästä ja kattorakenteiden monimutkaisuudesta. Nyt maksetaan suunnitteluvaiheen virheajattelusta. Silloin mielessä pyöri itsepäinen ajatus, ettemme voi olla nyt, 2000-luvulla, niin köyhiä, ettei taloihin ole varaa tehdä kuin suoraa seinää ja kaksi kattolapetta. Mutta niin se vain on.

Mittavirheistä välittämättä eteenpäin

Tänä lasereiden aikana ei uskoisi, että mittavirheitä tulee tuon tuosta. Ja vaikka ne eivät maailmaa kaataisikaan, niin erityisesti muurarimme lähettäisin lisäoppiin aiheesta mitä varten piirustukset ovat. Itseni lähettäisin lisäoppiin aiheesta kuinka saan toteuttajan uskomaan, että sillä mitä sanon, on merkitystä.

Jos työn tekijä ei näe jonkun mittasuhteen tai yksityiskohdan merkitystä, häntä on vaikea saada sitä toteuttamaan paremmallakaan auktoriteetilla. Työn edetessä on käynyt välillä niin, että on toteutettu orjallisesti piirustuksia, vaikka on nähty ratkaisujen puolinaisuus. Sitten on sanottu, että mielessä kyllä kävi soittaa ja kysyä, haluatteko tosiaan tämän näin. Joskus työmaalla on ihmetelty, miksi ihmeessä tämä nyt pitää näin tehdä, eikö nyt voisi järkevämmin toimia. Yksityiskohdan valmistuttua on sitten ihailtu, kuinka suunnittelija on tiennyt mitä tekee.

Taj Mahalissa yritin tiukata oppaalta, mistä johtuu, että se on niin ylimaallisen kaunis rakennus. Joku tarjosi kultaista leikkausta vastaukseksi, en uskonut. Jos kerran kultainen leikkaus on kaiken avain, niin luulisi Taj Mahalin vertaisia taloja olevan siellä täällä. Opas ehdotti erityistä läpikuultavaa marmoria ratkaisuksi. Se kelpasi paremmin. Myös kevyiden ja raskaiden rakennelmien yhdistäminen ja loppuunviety viimeistely jokaisella yksityiskohtien tasolla selitti lopputulosta.

Onneksi ei ole mausoleumi vaan ihan tavallisen näköinen eteläsavolainen talo tähtäimessä. Vaikeita yksityiskohtia on yritetty välttää, ettei kukaan joudu ylittämään osaamistaan. Krumeluureista voi haaveilla, kun tietää kenet saa ne toteuttamaan.

Keksimme hankkia eteisen sisäikkunaan lasityön. Lähipellolla käyskentelevät kurjet saivat kunnian toimia työn aihiona. Ensimmäisen lasitaiteilijan ehdotukset jouduimme hylkäämään. Emme tunnistaneet lajia kurjiksi, vaan enemmänkin pitkien jalkojen varaan istutetuiksi hanhiksi, vaikka tekijä oli toteuttanut mahtavan hyviä töitä muista aiheista. Toinen taiteilija teki enemmän kurkimaisen hahmotelman, ja antoi takuun, että jos emme ole tyytyväisiä, työtä ei tarvitse lunastaa. Tarjous oli helppo hyväksyä, ei talon rakentajille tuollaisia takuita usein tarjota.

Puuta ja tiiltä

Kun talon ulkoseinät kasattiin perustusten päälle, ensimmäinen hämmästyksen aihe oli puun kauneus. Hirsipalkit ovat neljästä kappaleesta liimattuja, ja ellei Kari Tapio olisi koko kesää rallattanut J. Karjalaisen sanoin "sydänpuoli säätä vasten", tuskin olisin huomannut, että puupinnat on aseteltu laulun mukaan.

Ehkä siinä laulussa oli kyse jostain muustakin kuin rakennustekniikasta, mutta taas kerran uusi tilanne on avannut uusia merkityksiä. Autoillessa huomaan talopaketti- ja kattoristikkokuormat, ja ymmärrän mistä on kyse, kun jonkun talotehtaan rekasta on jätetty perävaunu levähdyspaikalle. Ei meidänkään talokuormaa saatu kerralla tontille asti. Kattoristikkokuorma taas oli pakko ajaa perille asti, puoliperävaunun nuppi upposi uuteen pihamaahamme, ja ehdimme jo hälyttää apuun naapurin isännän traktoreineen. Lehmänpoiituksesta isäntää odotellessamme ongelma ratkesi, kun kuljettaja vielä kerran kävi yrittämässä liikkeelle lähtöä.

Tämän päivän uutisen mukaan ensi kesänä nousee Kangasniemelle huvila. Etelä-Savo saa tarvitsemaansa mainosta, ja paikalliset timpurit töitä. Rakennuttajat saavat tehdä monta valintaa, ensimmäinen kysymys on kuinka organisoida rakentaminen. Meillä työmaa on jaettu osaurakoihin. Kaikki rakentajat ovat sopimussuhteessa meihin, alihankintasuhteita on ollut korkeintaan muutama.

Kriittisiksi vaiheiksi ovat muodostuneet työmaan siirrot urakoitsijalta toiselle. Kukaan kun ei halua jatkaa, ellei aikaisempi vaihe ole virheettömästi hoidettu, ettei joudu vastuuseen muiden tekemisistä. Samalla sekä hinnanmuodostus että rakennuksen edistyminen pysyvät rakennuttajille läpinäkyvinä. Järjestely tuntuu hyvältä, kun voimme suoraan kysellä tilannetta niin LVI-porukalta, kaivontekijältä, muurarilta kuin timpureilta. Ongelmia ratkotaan urakoitsijoiden kesken, ja meillekin kerrotaan, miten asiat on hoidettu.

Muurari on palannut metsältä, ja leivinuunin teko on jo puolessa välissä. Olen luullut hallitsevani ajankäyttöäni, mutta kun sain määräyksen lähteä ostamaan tuhka- ja nuohousluukkuja ja muurausholkkeja, unohdin hetkessä koko päivän ajankäyttösuunnitelmani. Samalla huomasin, että ammattiaseman tuoma auktoriteetti on oiva johtamisväline.

Näin se käy

Kuvien laatu ei ole kummoinen, mutta onneksi samasta suunnasta otetuista kuvista sai kyhättyä pienen videonpätkän rakennustyömaan edistymisestä. Tosin kuvakulma on sisääntulopuolelta, kun talo taas varsinaisesti avautuu rantaan päin.

Työmaamietteitä

Rakentamisen voimaannuttava vaikutus yllätti. Vaikka oma työpanos on jäänyt suunnittelun ja yleisen mukanaolon asteelle, talon ilmestyminen niityn laitaan vaikutti. Työmaan rauhoituttua iltaisin olen usein kierrellyt tonttia, tutkinut rakennusta eri suunnista, hahmotellut mielessäni valmista taloa. Sisällä olen eniten jännittänyt miten maisema näyttäytyy ikkunoista, kiivennyt keskeneräiseen yläkertaan lankkujen päälle taiteilemaan ja kurkistelemaan mitä sieltä näkee.

Tähän mennessä kaikki on mennyt jotakuinkin suunnitellusti. Kun tapahtuu jotain suunnittelematonta, niin se on sitten sitä kaikille. Niinkuin toissäöinen kylänmiehen autoajelu pihalle levitettyjen kattopeltien päällä, tukevassa humalassa. Että pitikin sattua, matkan varrella olisi ollut monta muutakin tienhaaraa harhaanajettavaksi. Kukapa on päässyt tutustumaan uusiin naapureihin näin omaperäisellä tavalla?

Savolaisen verkostoyhteiskunnan toimintatavat ovat helpottaneet työmaan edistymistä. Eri työporukat tuntevat toisensa ja sovittavat aikatauluja keskenään, samalla tieto vaihtuu suoraan ammattimiesten välillä. Jokaisesta ruuvinnaulaajasta on auliisti jaettu taustatietoja, ja itsekin on oppinut antamaan riittävät koordinaatit sosiaalista suunnistamista varten. Yleensä riittää, että kerron olevani veljieni sisko.

Tahti työmaalla on ollut leppoisa, kahvitauot on pidetty täysimääräisesti ja kuulumisten vaihtoon on ollut aikaa. Haulikko takakontissa liikkuva muurari ilmoitti hormin teon jälkeen lähtevänsä kahdeksi viikoksi metsälle, ja jatkavansa töitä muiden töiden ohessa syksyn kuluessa. Onneksi meillä ei ole kiirettä.

Keskeneräisyyttä ja myötähäpeää

Kesä on kulunut rakennustyömaalla. Kesälukemiset, kulttuuririennot ja linturetket ovat jääneeet tältä vuodelta väliin. Rakennusmiesten taukotuvaksi muuttuneen mökkimme pöydällä lojuu rakennuspiirustuksia, joihin ilmestyy päivittäin harmaita etusormenjälkiä.

Alkukesästä vein mökille lukemiseksi Martti Lindqvistin kirjan Keskeneräisyyden puolustus. Muutaman kymmentä sivua luettuani kirja putosi jonnekin sängyn ja alkovin seinän väliin, ja siellä se on vieläkin, keskeneräisenä. Pääsin kuitenkin ajatukseen keskeneräisyyden elämänvoimasta. Muuta lukemista en ole tänä kesänä tarvinnut laattakuvastojen ja sisustuslehtien lisäksi.

Joskus rakentamisen alkuinnostuksen ja rimakauhun jälkeen heräsi suhteellisuudentaju. Uusi talomme on vain yksi lenkki ketjussa. Taloja ovat rakentaneet monet sukupolvet meitä ennen, aina sen ajan mallin ja muodin mukaisesti. Vaikka suhdanteet eivät olisi olleet parhaimmillaan,vaikka investointi olisi myöhemmin osoittautunut lyhytaikaiseksi. Me käytämme vuoromme nyt.

Ruotsi tuntuu taas kesän jälkeen vieraalta. Eilen katsoin televisiosta Märkesårsgalaa, jossa ruotsalaiset juhlivat Suomen menettämistä. Ohjelma oli kuin kuusijuhlassa, lausuntaa ja laulua, lavalla seikkaili myös hassuja satuhahmoja. Stina Ekblad oli käynyt etsimässä kansallispukuunsa huivin Ruotsin television puvustosta, ilmeisesti samalla puvustonpenkomisreissulla oli löytynyt nallepuku, ja niin nähtiin pelottava karhu pyörimässä lavalla. Tosin koulun juhlassa ei olisi tarvinnut kärsiä yhtä kauaa myötähäpeää, vaan opettaja olisi käynyt vetämässä kiinni mesikämmeneltä auki unohtuneen vetoketjun.

Pöyristyttävältä kuulosti toteama " On suomalaisia, on ruotsalaisia ja suomenruotsalaisia". Miten taas unohtuikin 450 000 ruotsinsuomalaista? Onneksi Tarja Turunen pelasti illan.

Millainen piha?

Rakentaminen edistyy. Ylläoleva kuva on lakkiaispäivältä, nyt paikalla on jo harkkoperustus. Vaikka tiesimme etukäteen, että perustusvaiheessa talo vaikuttaa kokoistaan pienemmältä, silti eilen epäiltiin mittakaavavirhettä.

Tänään vireillä on pihatilojen visiointi. Talo nousee umpeenkasvamisuhan alaiselle rantaniitylle, ja edelleen on haaveena säilyttää niittykasvien lajirunsaus silmänilona. Niittykasvit nousevat ajastaan ja kasvimaata ajatellen pihamaalla on paksu ruokamultakerros. Nyt pitäisi tietää kertoa maanrakentajille, kuinka iso parkkipaikka tehdään ja mihin se sijoitetaan, kuinka sisääntulo järjestetään ja missä on kaivon paikka.

Taidan lähteä virikekäynnille Mustilan arboretumiin. Luen muutaman talolehden. Surffaan netissä. Sitten ei auta muu kuin ryhtyä piirtämään. Ammattilaisen puoleen käännytään vasta kun pakko.

Mummolan mallilla

Joko tuo kuvassa oleva tai joku hyvin paljon sitä muistuttava rakennus on Hämeen mummola. Minäkin olen siellä käynyt, nukkunut vintiltä haetussa pukkisängyssä ja vierastanut isomummoa. Isoisoisäni oli torppari, jonka torppa jäi kartanon omaisuudeksi.

Viime viikolla ennen laivan lähtöä ehdimme Hobboksissa etsiä rakentamiseen liittyviä kirjoja. Kirkosta savusaunaan - puusta rakennettu Suomi -niminen kirja osui käteeni. Kirjassa kuvataan ja pohditaan suomalaisen puurakentamisen perinnettä ja nykytilaa. Sen luettuani tunsin tyytyväisyyttä, että loppujen lopuksi päädyimme talomallin valinnassa perinteiseen vaihtoehtoon. Tosin en ole aivan varma, etteikö tulevasta talostamme voisi sanoa kirjan sanoin "vanhojen huviloiden kömpelö uuusioversio/talotehtaiden kitchinen perinnetalo", jossa " ikkunat sijoitellaan kuin haulikolla ammuttuina ja ympärille tehdään amerikkalaistyyliset verannat.." Niitä meille kaupiteltiin, ja omasta mielestämme valitsimme kohtuullisimman, ehkä valitsemassamme talomallissa on jopa "onnistuneesti jäljitelty eilispäivän taloja".

Kirjasta löytyi kuva museoviraston merkittävänä pitämästä viime vuosisadan alun huvilasta. Sen yhteydessä kommentoitiin nykyistä vapaa-ajanasumista: kaikki mukavuudet, piha tasoitetaan katepillarilla, istutetaan nurmikko ja pystytetään pihavalot. Me emme ole vielä ehtineet tehdä sitä, mutta naapuri on. Talomme tulee samalle niemelle kirjassa kuvatun kansallisromantiikasta vaikutteita saaneen huvilan kanssa, huolellisesti nurmikkoaan hoitava naapuri on tosin välissä.

Olisinpa löytänyt tuon kirjan aikaisemmin, siitä olisi ollut apua pohdinnoissa. Vaikka tontti on oma, maisema on yhteinen. Näkemys maisemaan sopivasta voi olla mitä tahansa, talotehtaat suunnittelevat sellaista kuin kuvittelevat ostajan haluavan. Viime viikolla saimme rakennusluvan perinnetalollemme. Kai meidät olisi jo pysäytetty jo tässä vaiheessa, jos aivan mahdotonta pytinkiä suunnittelisimme.