Kanavan vaihto

Nyt tässä kävi niin, että te ainakin kaksi uskollista lukijaani joudutte vaihtamaan kanavaa, jos haluatte tietää vaiheistani tarkemmin. Nyt jo vapautuneena kirjaan vielä ylös kokemuksiani viime viikon lyhyestä mutta niin rasittavasta vankeusajastani Balin paratiisisaarella tulivuoren puhkuessa savua sisältään. Blogi löytyy täältä.

Lainan kanssa retkellä

Lainan suurempi lajitoveri

Kaikkia ennakkoluulojani karavaanarimatkustamista kohtaan uhmaten keksin kesän lopuksi, että vuokrataan matkailuauto ja tehdään Pohjois-Suomen kierros siinä sivussa, kun mies käy kokoustamassa Raahessa. Mieheni tarttui syöttiin, vuokrasi kärryn Savonia Caravanilta Varkaudesta, ja niin eräänä sunnuntai-iltana ilmestyi Laina pihaamme.

Laina oli juuri tehtaalta tullut, vain yhtä seuruetta ennen meitä kuljettanut. Varustus oli lähes täydellinen, kotoa pakkasimme mukaan muoviämpärin, kattilan ja paperilautasia, kaikki käteviä. Matkan varrella täydensimme varustusta juustohöylällä, jota ilman ei voi elää kokonaista viikkoa. Muuten kaikki löytyi, kahvinkeitin ja mikroaaltouunikin.

Sisäkengät olisi tarvittu, mutta me käytimme yksiä kenkiä, joita emme laskeneet kynnysmattoa pitemmälle. Muuten liikuimme sukkasillamme niillä kahdella neliöllä, jota jalkatilaa jäi. Lainan sänky oli napakka ja houkuttava, ja loppuviikosta auton istuimiinkin oli jo tottunut. Jos selkää alkoi pakottamaan, niin aina saattoi pysähtyä oikaisemaan ruotoaan auton takaosaan.

Lainassa oli tietysti kunnon kylpyhuone, suihku, vessa ja lavuaari, joita kaikkia pystyi vaivatta käyttämään. Majoitumme yhdeksi yöksi puskapaikalle havaitaksemme, että turvallisempaa ja helpompaa on etsiä leirintäalue. Karavaanialueiden palvelut yllättivät iloisesti siisteillä saunoilla ja pesutiloilla, samoin kuin vessojen tyhjennyspaikoilla ja muulla karavaanari-infralla.

Auton lämmitys oli kaksitoiminen, jos sähköä ei ollut saatavilla, kaasulämmitys humahti päälle ja alkoi puhaltamaan lämpöä syksyn viileydessä. Emme aivan päässeet selville, miten lämmityksen tulisi toimia, välillä ei sähkö mielestämme toiminut, alkuun kaasun saaminen päälle oli ongelmallista. Tosin ei tarvittu muuta kuin asentajan läsnäolo, kun kaikki toimi taas. Muuten Laina ei oikutellut, vaan säyseästi ja päättäväisesti kääntyi mutkissa, veti ylämäessä ja lasketteli alamäessä tasaista vauhtia.

Tavaroiden sijoittelu ja kaappien sulkeminen matkan ajaksi pitäisi tietysti olla itsestään selvyys, mutta usein retkemme aikana kuuntelimme Laina takapään äänimaailmaa pienellä jännityksellä. Kops tarkoitti lukitsemisen unohtumista, useimmiten äännen lähteenä oli roskiskaappi, Jos jotain voisi ehdottaa, niin lukitsemismekanismia, joka sulkee aina kerralla kaapin, ettei tarvitse nuppeja tarkistella.

Suureksi matkamme mysteeriksi jäi yläkaapin hyllyn putoaminen, jonka ei olisi pitänyt olla mahdollista. Se romahti tasaisessa vauhdissa tasaisella tiellä, emmekä tunnusta, että kaappi olisi jäänyt auki. Ehkä kuitenkin olimme jotenkin kaapin auki ollessa onnistuneet irrottamaan hyllyn etureunan kannattimiltaan. Lähtiessämme Lainan varusteisiin kuului neljä lasia, palatessamme kaksi. Jätimme sentään juustohöylän korvaukseksi.

Parasta Lainassa oli mukana kulkeva oma keittiö, ruokarajoitteisina saimme keitellä varmasti gluteenittomat aamupuuromme ja oman suun mukaiset kahvit.  Se ei suinkaan estänyt meitä käyttämästä matkan varren palveluja, toki suosikkiherkkuja olivat matkan varrelta ostetut paikalliset ruoat, Juustoportin juustot ja lakkahillo.

Ystäväni verohallitus

Verottaja on ystäväni. En olisi uskonut, mutta nyt sain tietää, että vaikka olisin erehtynyt rankastikin, ei siihen olisi kiinnitetty mitään huomiota. Juuri niin kuin ystävä tekee, näkee virheet, mutta vankkumasti kiinnittää huomiota vuodesta, nykyisin jopa vuosikymmenestä toiseen, niihin oikein menneisiin juttuihin.

Mutta ystävilläkin on rajansa. Se menee lahjojen osalta 30 000 eurossa, kun vähemmän läheisissä suhteissa ja yhteisesti sovittu sääntö on 5000 euroa.  Totta sekin, ei ystäviltäkään kestä kolmeakymmentä oharia enempää, mutta ystävät ovat juuri niitä, jotka eivät vähääkään välitä ensimmäisistä viidestä oharista. Seuraavat 25 oharia ovat ystävän persoonallisia heikkouksia, onhan minullakin omani. Jos itse satun mokaamaan, voin sitten vedota kavereille tapahtuneisiin kömmähdyksiin - Väitätkö, että tein virheen, ehkä niin, mutta sitten keskustellaan näistä kahdestakymmenestäviidestä virheestä, joita olen sietänyt toleranssirajani sisällä. No arvasin, ettet halua käydä tätä keskustelua.

Vasta kun ohareiden määrä kohoaa sietämättömiin lukemiin, aloitetaan tutkinta. Sitten ei enää olla kavereita, kuten ei myöskään silloin, jos toleranssirajan sisällä ystävyydestä huolimatta toinen alkaa pikkumaisesti nillittämään. Sitten otetaan esille kaikki. Laskenta alkaa nollasta ja kaikki viimeiset verovuodet asetetaan aivan uudenlaisen tarkastelun alle.  - Itsehän tätä halusit.

Verottajan ystävyys on kuin olisi kaveri tuossa lähistön salomailla pian talviunille asettuvan karhun kanssa. Kaikista paras olisi, jos ei tunnettaisi ollekkain eikä asuttaisi edes viidensadan kilometrin päässä toisistamme. Kumpikin kaverus haluaa touhuta omiaan, yhteisiä harrastuksia ei ole ja oikeasti emme edes ymmärrä toisiamme. Leikitään vaan kaveria, sillä jos onnistun suututtamaan nalleystäväni, minusta ei jää mitään jäljelle.

Toivoisin, että verottaja olisi kuin bordercollie, antaisi selkeitä ohjeita, kävisi hakemassa eikä harrastaisi mitään toleranssirajoja. Jos en tottele, verottaja räksyttäisi vieressä niin kauan kuin noudatan ohjeita. Jos räksytys ei auta, minua ei enää laskettaisi yhtä vapaasti laiduntamaan, vaan  pieneen karsinaan, jossa liikkeitäni vahdittaisiin tarkemmin.

Lapsilleni opetin, että parempi olla yksin kuin huonossa seurassa. Verottajan kanssa kaveeratessa joutuu miettimään, miksi se haluaa olla näin hyvä ystävä kanssani. Mitä minä tästä ystävyydestä saan? Niin kauan kuin olen noudatan yhteisesti sovittuja sääntöjä, minullakin on sananvaltaa kaverini tekemisiin. Mutta jos touhujani katsotaan läpi sormien toleranssirajojen sisällä, on vaarallista ryhtyä puolustamaan omia tai toisten oikeuksia karhua vastaan.

Ainut aamu

Se aamu, kun aurinko paistaa suoraan sänkyyn, herättää ja pakottaa pomppaamaan sängystä. Ikkunasta näkyy autereinen maisema, valo siivilöityy sumuharson läpi, jää leijailemaan näkymättömän pieniin vesipisaroihin. Saappaat jalkaan, toppatakki niskaan ja kamera kaulaan, laiturille ikuistamaan Saimaata kesäisenä aamuna.

Vastaranta on kadonnun pastellinvärisen usvan taakse, veden tyyni pinta heijastaa taivaan sineä ja sumun hämärtämiä kaisloja. Kosteus tuntuu kasvoissa, kastelee laiturin ja rantakalliot.

Valot ja varjot kiertävät pihamaalla, auringon säteet kimaltavat kastepisaroissa, vihreä näyttää kaikki sävynsä ja kukkien värit hohtavat kuulaina. Tämä on yksi aamu, samanlaista ei tule, seuraavana kesänä toiset kukat kukkivat, ilmavirrat hajottavat sumun hetkeä aiemmin tai herään vasta sumun hälvettyä.

Maisemamaalausta ja muistelua

Kukkien kasvatuksessa suurin onnistumisen tunne valtaa mielen hetkellä, kun kauniit muodot ja värisävyt kohtaavat ainutlaatuisella tavalla. Keväällä narsissi, se lähes kermankeltainen, yhdistettynä kevätlinnunherneen vahvaan violettiin. Kulleroiden voimakas keltainen ja tulikellukan oranssi, jostain jotain syvänsinistä. Niistä sidotu kukkakimppu henkii voimaa ja valoa.

Keskikesää koristavat isänmaallisesti sininen ja valkoinen, siniset irikset, vaaleampina ja tummempina, seurassaan arovuokot ja lehtosini- ja -valkolatvat. Kalpeaa sinivalkoista voi vahvistaa sekoittamalla mukaan  keltaista kurjenmiekkaa ja saksankurjenmiekan murrettuja sävyjä.

Jättipoimulehti on kauneimmillaan, kun vesipisarat helmeilevät sen lehdillä ja ilta-aurinko saa keltaiset kukinnot hehkumaan. Suorastaan maagiseksi poimulehtien vaatimaton ulkoasu muuttuu, kun siihen yhdistetään voimakkaan violetin kurjenpolvet. Keskipäivän auringossa värit kalpenevat, mutta aamun ja illan valossa kaksi näkymätöntä kasvia varastaa huomion.

Pian alkaa pionien aika, vielä täällä ei kuki yksikään, mutta pioni on täydellisin omassa ylhäisessä yksinäisyydessään. Mahdollisimman monta samanväristä lajitoveria samaan maljakkoon, ja vaikutelma on ikimuistoinen. Kesällä 2001 keräsin pionien kukat vanhalta pihalta mukaani, kun muutimme uuteen asuntoon. Kun sitten illalla palasimme uuteen kotiin, pionit keittiönpöydällä vakuuttivat, että tämä se on.

Heinäkuussa alkavat helminukkajäkkärät korostaa muiden kukkien loistoa. Ne palauttavat mieleeni ajan, jolloin entinen kotiseurakuntani oli ajautunut kirkollisen oppiriidan välikappaleeksi. Skisman aiheutti uusi fundamentalistikirkkoherra, joka ei sallinut naispappien toimintaa. Helminukkajäkkärän palasia sain hartaalta puutarhaharrastajarovastilta, jonka pihaseuroihin pyöräilimme kuulemaan sanaa ja ottamaan selvää ketkä ahtaan raamatuntulkinnan takana olivat.

Alunperin kolme helminukkajäkkärää - tai rovastinkukaksi sitä kutsun - on levinnyt jo monen neliön alaksi, Vaikka sitä kuin kaltoin kohtelisi, sitä on aina riittävästi kehystämään jaloangervojen vaaleanpunaista hehkua. Herkimmät ritarinkannuksen sävyt pääsevät myös oikeuksiinsa valkean ja helmenharmaan  sävyissä hohtavien nukkajäkkärien keskellä. Suorastaan siunauksellisesti sitkeä kuivakukka muistuttaa mieleenpainuvasta kesästä ja koristaa omintakeisella tavallaan maisemaa vuodesta toiseen.

Vaaleanpunaiset värililjat ja jaloangervot luovat myös ainutlaatuisen vaikutelman keskenään.  Ne kukkivat samaan aikaan kesän ollessa parhaimmillaan. Tässä uudessa pihassa en vielä ole saanut yhtä näyttävää kukkapenkkiä aikaiseksi kuin aikaisemmassa, jossa sisääntulon vieressä oli pyöreä penkki pyhitetty vain näille kahdelle.

Viimeiseksi syksyllä, kun pihlajanmarjat punertavat kypsinä, kukkivat vahvan keltaiset nauhukset ja voimaakkaan lilat punatähkät. Molemmat ovat perhosten suosikkeja ja kuuluvat myös syksyn värikkääseen kukka-asetelmaan kilpailemaan väriloistosta syksyn lehtien  ja pihlajanmarjojen kanssa. Vahva väriyhdistelmä viimeistelee kesän ja sitä aikansa katseltuaan alkaa jo kaivata rauhoittavaa ensilunta.

Pihasuunnittelun sudenkuopat

Syyskesä 2011

Sadepilvet pakottavat vähän väliä sisälle, ja ajatukset askartelevat edelleen pihamaalla. On siis aika näin seitsemäntenä uuden pihan kesänä pohtia, mitä olisi voinut tehdä toisin.

Tavoitteenamme oli helppohoitoinen piha, jota ei tarvitsisi pahemmin kuopsutella. Että voikin joku tavoite karata noin kauas käsistä. Syitä oli monia, mutta pahimmat sudenkuopat olisi voinut estää.

Olimme tilanneet piharakentamisen yhtenä urakkana ja kasvit valmiiksi istutettuina. Kasvivalinta onnistui tiettyyn pisteeseen asti, pihan pensaat ja kurjenmiekat ovat edelleen toimivia, pionit ihania ja pohjoisen puolen etupihan saniaiset, viiruhelpit ja kurjenpolvet ovat jopa helppohoitoisia. Mutta moni asia meni pieleen.

Kesä 2012

Suurin virhe oli kai istuttaa kasvit myöhään syksyllä, kun maa oli jo kylmä, ja levittää katteeksi paksu kerros kuorikatetta. Ensimmäisenä kesänä ajattelimme, että vie aikansa, ennen kuin kasvit juurtuvat. Mutta eihän sieltä maasta noussut kuin heiniä ja jotain korkeaa myöhään syksyllä vaatimattomasti kukkivaa kasvia, jonka olisi pitänyt olla syyspäivänhattu, mutta jota epäilen maa-artisokaksi.

Kesä 2013

Toisena kesänä otin vain tämän yhden kuvan keväällä, kesällä kuvasin pilviä ja järvimaisemaa, pihamaan kuvaaminen ei sytyttänyt. Mutta valkoinen pioni kukki kauniisti, muut neljä pionia olivat jo menettäneet elämänhalunsa. Heinät kasvoivat vahvasti ja valtasivat alaa muilta kukilta. Pensaat kituivat. Pihasuunnitelmaan kuulumaton koristeomenapuu kukki kuin villitty pienestä varrestaan huolimatta.

Kesä 2013

 Kasvilavaan kylvettiin porkkanaa ja punajuurta heikolla menestyksellä, marjapensaat eivät nekään oikein viihtyneet. Maa oli kylmä ja tiivis, kastematoja oli turha etsiä pensaiden alta.

Kolmantena kesänä oli pakko ryhtyä toimeen. Peltokorte alkoi tunkea kuorikatteen läpi, pensaat kituivat, perennat olivat vaarassa kadota kokonaan. Niinpä aloin kaivaa istutusaluetta, sekoitin kuorikatteet multaan, kitkin peltokortteen pois niin hyvin kuin se lähti ja aloin istuttaa kasveja uudestaan. Nostimme ylos heinät ja ne kummalliset keltakukkakasvit. Lisäsimme nuotionpohjaa, multaa, savea, kaikkea mikä muuttaisi kasvualustaa perennoja ja pensaita suosivaksi.

Kesä 2014

Uudelleen istutuksessa kävi ilmi, että monet taimet olivat ruukuttuneet, juuret kiertäytyneet itsensä ympärille ja vielä peltokortteen juurten kuristamia. Nyt peltokorte on suurelta osin nyt hävinnyt, sen tilalla on alkanut kasvaa muita rikkaruohoja, mutta parempi niin. Vallatessaan alan peltokorte leviää monokulttuuriksi, sitä jopa käytetään luomuvuoroviljelyssä rikkaruohojen tuhoajana.

Istutusajankohdan ja -tavan lisäksi myös maan laatu heikensi kasvua. Kun uudelle pihalle tuodaan multaa ja vielä isäntäväen poissa ollessa, niin kukapa valvoisi, että kaikki on priimaa. Onneksi meillä on tässä myös hyvää alkuperäistä maata, siksi ei kaikkia kasveja ole edes tarvinnut nostaa maasta.

Kasvien valinta on myös oma tieteenlajinsa, josta en ihan approbaturia antaisi pihasuunnittelijallemme. Heinät kukkapenkissä eivät toimi, ne tekevät vahvat juuret ja valtaavat alaa heikompikasvuisilta (kalleilta) jalokasveilta. Onneksi olen saanut kasveja tähän uuteen istutukseen ja olen voinut lisätä niitä kasvattamopenkissä, joten uusien kasvien ostamista on voinut rajoittaa, mitä nyt huvikseen muutaman uuden lajin vuodessa lisään. Edelleen minulle on mysteeri, mitä kasveja ne korkeat leviävät kasvit olivat.

Helppohoitoisesta pihasta ei meillä enää puhuta muulloin kuin ollessamme vitsailutuulella. Niin kuin elämässä yleensä, ulkoistaminen vaatii osaamista myös tilaajalta. Istuttaminen olisi ehdottomasti pitänyt jättää kevääseen, silloin olisimme tienneet mitä maahan on piilotettu ja olisimme voineet seurata miten kasvu lähtee käyntiin.

Kuorikatteen käyttöä vierastan edelleen. Nyt sitä vielä oli kohtuuttoman paksu kerros, levitettynä kylmään, melkein jäätyneeseen maahan. Kuorikate auttoi peltokortetta ottamaan alueen haltuun, se upotti pionit liian syvälle ja esti heikompia kasveja löytämästä takaisin kasvun alkuun keväällä.

Näin ei pitänyt käydä, pihamaan kuokkimisen sijaan olin suunnitellut keskittymistä kirjallisiin töihin ja uuden kodin keittiön maksimaaliseen hyödyntämiseen. Nyt ajoittain jopa nautin pihan hoidosta, ja ainakaan en ota sitä vakavasti. Kuten entinen työkaveri sanoi, koskaan ei niitä sitä mitä kylvää.

Tulikukka ja muita yllätyksiä

Pihallemme ilmestyi ranskalainen tulikukka (Verbascum chaixii 'Album' joskus muutama vuosi sitten. Kantaa on ylläpidetty ja yritetty jopa lisätä. Tulikukka on saanut nimensä siitä, että kuivuneista kukkavarsista on saanut tuleen tuikkaamalla kätevän soihdun. Sen muinaistulokaslajia pidetään merkkinä vanhasta asutuksesta ja sillä on lääkinnällisiä käyttötarkoituksia, sillä voi hoitaa keuhko- ja korvavaivoja.

Tilasin jopa englannin hienoimmista puutarhamyymälöistä tulikukan siemeniä puutarhamatkailevalta Ruusurepulta, nyt kukkii toinen valkea tulikukka, olisikohan Verbascum phoeniceum 'White Bride'. Lisää tulossa, kunhan kevään kylvökset pääsevät kukkaan asti, viimevuotisista taimista suurin osa kuoli talven aikana.

Toinen omia aikojaan pihaamme ilmestynyt kasvi on rohtovirmajuuri (Valeriana officinalis), josta myös saadaan lääkettä moneen vaivaan, jos vain osattaisiin hyödyntää. Rohtovirmajuuren on jopa sanottu pitävän noidat loitolla, mutta yhä vain täällä asustan.

Ihan tarkoituksella olen yrittänyt saada auringonhatun menestymään pihamaalla, että voisin uuttaa flunssalääkettä sitten kun olen päässyt siihen vaiheeseen. Echinaet eivät vain ole niin helposti kasvavia kuin itsestään leviävät virmajuuret ja tulikukat. Siemenistä en ole saanut ensimmäistäkään auringonhattua lähtemään kasvuun, vaan on pitänyt Ruotsista asti tuoda kalliita taimia ja etsiä niitä turhaan talven jäljiltä kukkapenkistä.

Miten tässä on näin päässyt käymään? Tarkoituksenani ei ole ollut kuormittaa entisestään rasittunutta aivokapasiteettiani latinankielisillä kasvinnimillä. Lakimieslatinaakin olen viljellyt vain ääritilanteissa, kun vastapuoli on kieltäytynyt ymmärtämästä selkokieltä. Vielä vähemmän olen uskonut innostuvani anopin kirjastosta meille peritytyneestä opuksesta "Miten luonto parantaa".

On kai uskottava, että vaikka kuinka olemme luulleet muokkaavamme tätä paikkaa, tämä paikka muokkaakin meitä. Tarina kertoo, että paikan aikaisempi omituinen emäntä oli yrttien harrastaja, hän osasi ja joutui käyttämään hyödykseen kaiken minkä luonto tarjoaa. Kyläläisille olemme edelleen Iitan torpan asukkaat, vaikka torppa on poltettu aikoja sitten tuholaistorjunnan varmistamiseksi.

Kilpailuetua kestävyydestä

Ensimmäisestä Ruotsin kansallispäivästäni muistan vain ruskeahousuiset ja mustapaitaiset natsit, jotka marssivat kadunlevyisenä rintamana kotikulmilla. Vaihdoin toiselle puolelle katua ja kauhistuin, minkälaiseen maahan olen muuttanut. Sen jälkeen olen osallistunut kansallispäivän viettoon vain kerran.

Sain uutena Ruotsin kansalaisena kutsun päivällisristeilylle saaristokuntamme vesille muutama vuosi sitten. Siitä muistan parhaiten, kuinka lauloimme Ruotsin kansallislaulun ja Sommaren är kort. Uudet Ruotsin kansalaiset joivat kahvia ja söivät prinsessatorttua ja yrittivät saada kansallislaulun soimaan suussaan.

Ruotsi ei muistele sotiaan, se ei muista enää omia taistelujaan Ei ole tarinaa pienestä ja sisukkaasta kansasta, joka taisteli jättiläistä vastaan. Mutta on kansallispukuun pukeutunut kuningasperhe, jossa vauvat jo minivaippaikäisinä saavat jonkun herttuakunnan hallitsettavakseen.

Suomessa ei ole kansallispäivää vaan itsenäisyyspäivä. Juhlitaan sitä, että saamme elää demokratiassa ja päättää kansakuntana omista asioistamme. Itsenäisyyspäivänä muistutetaan, että tämä ei ole itsestäänselvyys.

Kestävyyspäivä voisi olla seuraava uusi kansallinen juhlapäivä. Liputtaisimme kansallisen kestävyytemme kunniaksi. Kestävyyttä ei pidettäisi itsestäänselvänä, vaan kestävyytemme eteen taistelleiden sosiaali- ja talouspoliitikkojen väsymättömän työn tuloksena. Juhlapuheissa maalattaisiin taivaalle synkkiä pilviä, jotka hirmumyrskyn tavoin puhaltaisivat kestävyytemme liekin sammuksiin.

Hållbarhetsdagia voitaisiin viettää vaikkaa pohjoisen kaamoksen alkamispäivänä. Kun pimeys ja kylmä lisääntyvät, ja me vain ryhdymme innoissamme valmistelemaan joulunviettoa. Vedämme peiton vielä vähän ylemmäs korvillemme, paistamme ensimmäiste joulutortut ja odotamme iloisina vuoden pimeintä päivää.

Mutta onko kestävyytemme uhattuna? Molemmissa maissa kuulee väitteitä, etteivät ongelmat olisikaan ratkaistavissa pohjoismaisen yhteiskunnan vahvuuksilla. Meidän pitäisi luopua neuvotteluyhteiskunnasta, turvaverkkojen punomisesta ja uskomisesta jakamattomaan ihmisarvoon. Mitä me sillä pelastaisimme. Ottaisimme käyttöömme niiden toisten arvot ja ratkaisut, etteivät ne toiset tulisi meiltä apua kerjäämään.  Ne toiset eivät pääsisi nauttimaan pohjoismaisen yhteiskunnan eduista, mutta pääsisimmekö mekään?

Entä jos vain pitäisimme omasta järjestelmästämme hyvää huolta, fiksaisimme pienetkin viat ja vaihtaisimme järjestelmän vanhentuneet osat tarpeen mukaan? Silloin niiden toisten ongelmat eivät veisi tehoja omasta systeemistämme, vaan ne toiset voisivat löytää siinä paikkansa ja heistäkin tulisi hyvinvointikoneiston osasia.

Helpoin linturetki ikinä

Vanha työkaveri muistutti keväällä suunnitelmastamme lähteä linturetkelle. Autoilevana valitsin kohteeksi Hemmestassa, porsliinikaupunki Gustavsbergin lähellä sijaitsevan Hemmesta Sjöängin. Paikallisen lintuyhdistyksen, Värmdö Fågelklubin erittäin informatiivisilta nettisivuilta sai tarkat tiedot alueen lintupaikoista, reittiohjeet, tietoja ja kuvia lintuhavainnoista.

Hemmesta Sjöäng löytyy huonosti virallisilta kartoilta, koska se on vasta äskettäin kunnostettu lintukohteeksi. Sinne pääsee kätevästi bussilla 474 Slussenilta, istuu kyytiin ja ajelee 45 minuuttia päätepysäkille. Perillä kääntää katseen tien toiselle puolelle, ja siellähän jo lintutorni näkyy. Bussin päätepysäkin vieressä on myös parkkipaikka.

Paikka on äärimmäisen ihmisystävällinen, polkuja pääsee kulkemaan lastenrattaiden kanssa, lintutornilla ja katselulavalla on pöytiä retkieväiden syöntiä varten. Jos kiertää merkityn reitin, se kestänee noin tunnin, mutta ihan kivasti linturetkeilyn makuun pääsee jo katselupaikoilla. Hyvien liikenneyhteyksien kääntöpuolena on viereisen tien tuoma liikenteen melu, joka osittain peittää linnunlaulun.

Linturetki käynnisti kevättarkkailun ja uusien lajien tunnistamisyritykset. Erityisen endorfiinipurskahduksen aiheutti riitaisan merikotkan vierailu häiritsemässä pesiviä lintuja. Siitä olisi pitänyt saada parempi kuva, mutta hyvä tuokin. Kävin kuitenkin jo heti seuraavana iltana tutkimassa, olisiko samasta näytelmästä saatavana uusinta. Ei nyt kuitenkaan, mutta melkein olen jo liittynyt Värmdö  Fågelklubbin jäseneksi, ainut huoli vain ottavatko he tällaisia, jotka eivät osaa linnunnimiä kummallakaan kotimaisella kielellä.

Vuosisadan hahmo

Turun satamaa

"Finnlands neuer Präsident heisst Mauno Koivisto", tammikuun 19. päivän aamuna vuonna 1982 kelloradioni herätti minut Suomea koskevalla uutisella au pair -kotini kellarihuoneessa Sveitsissä. Itse vaaleissa en voinut äänestää, koska Sveitsi ei sallinut muiden maiden vaalien järjestämistä omalla maaperällään, enkä ollut niin innostunut, että olisin lähtenyt Saksaan äänestämään.

Syksyllä muutin Helsinkiin opiskelemaan. Ainut vilahdus, minkä koskaan näin presidentistä, oli käden heilautus presidenttimersun takapenkiltä. Muistaakseni se liittyi johonkin valtiovierailuun, vilkutin autoletkan lipuessa ohitse, oli kuitenkin helppo tunnistaa tervehdykseen nouseva kookas lentopallomaila virka-auton tummennettujen ikkunoiden läpi.

Ammatillisella tasolla itselleni tärkein Koiviston linjaus oli inkeriläisten paluumuuton käynnistäminen. Hän teki sen oma-aloitteisesti ja sai sillä Suomen toimimaan muiden maiden tavoin. Saman aikaisesti myös Saksa salli venäjänsaksalaisten muuton, Israel otti vastaan juutalaisia entisestä Neuvostoliitosta. Monet vaikeudet ja vainot kokeneet inkeriläiset saivat mahdollisuuden muuttaa kielellisesti ja uskonnoltaan tuttuun maahan, vaikka itse Suomi oli vierasta maaperää.

Inkeriläisten paluumuutto käynnistettiin melkolailla spontaanisti ja monia uudelleenlinjauksia ehdittiin tehdä, ennen kuin paluumuutto lopetettiin. Pääsin pian Koiviston kauden loputtua virkamiesten matkaan paluumuuttoseminaariin Pietariin. Tarjouduin hankkimaan kirjallisen käännöksen Suomen linjauksia valotelleesta puheesta, kun tulkki ei saanut tarkasti muotoilluista sananvalinnoista ajatuksenpäätä kiinni. En tiedä auttoiko käännöskään; inkerinsuomalainen ystäväni ihmetteli käännöstä tehdessään, että eihän tässä oikein sanota mitään.

Valkotukkainen valkeaan palmikkoneuleeseen pukeutunut mummo Omskista kyseli tutulla murteella, mistä hän saisi Mäntyharjulla syntyneen isänsä Suomen passin todisteeksi suomalaisuudestaan. Talutin hänet sisäministeriön virkamiehen puheille, jos hän voisi auttaa asiassa. Mummo itse olisi riittänyt minulle todisteeksi. Olen monta kertaa miettinyt, miten hänelle kävi, saiko hän tulla viettämään vanhuuttaan isiensä maille vai pitikö Siperia hänet loppuun asti.

Mauno Koiviston elämä alkoi Suomen itsenäisyyden alkuvuosina, ja heti nuoruudestaan asti hän oli mukana Suomea eniten muovailleissa tapahtumissa, sodassa, kylmän sodan aikakaudessa ja lopulta ankkuroitumisessa eurooppalaisten demokratioiden joukkoon. Aikakausi ja tapahtumat, joissa hän oli mukana, olisivat voineet muovata hänet toisenlaiseksi. Hän pystyi kuitenkin ymmärtämään aikaa ja jopa muuttamaan sitä edistämällä idän ja lännen vuoropuhelua.

Neuvostoliiton hajoamisen pyörteissä Euroopan karttaa uudelleenpiirrettiin presidentin ajatusta nopeammin,  silti Suomi ehti liittyä Euroopan unioniin hyvän aikaan. Sosiologina Koivisto ymmärsi ja näki vallan, ja valjasti sen parlamentarismin ja demokratian toteutumisen eteen. Pitämällä vallan valjaita tiukasti käsissään hän pystyi viemään Suomea toivomaansa suuntaan hallitusti ajan virtaa myötäillen.

Markkinoinnin mahdottomuus

Dominoa Santo Domingossa

Mielikuvilla saa paljon aikaan maailmassa, jossa ihmisten todellinen kosketus asioiden tilaan on kevyt, mutta jossa aina vain tehokkaimmin keinoin pystytään luomaan vaikutelmia. Faktat hukkuvat fiiliksiin, joita meissä synnytetään. Aivomme eivät pysty torjumaan viriketulvaa. Olemme manipuloinnin uhreja.

Ruotsissa asuvana joutuu säännöllisin väliajoin vedetyksi keskusteluihin aiheesta, kuinka turvatonta Ruotsissa on. Ruotsinsuomalaisena taas haluaa viimeiseen asti välttää suomalaisiin kohdistuvien stereotypioiden perkaamisen. Juristina joutuu kestämään vankkoja yleistyksiä ammattikunnan moraalista ja palkkatasosta. Savolaisena joutuu ottamaan vastuun koko heimon kieroudesta.

Ikävän maineen puhdistaminen markkinoinnin ja viestinnän keinoin on paljon käytetty metodi liike-elämässä. Suomi-kuvaa luodaan ison markkinointiosaston voimin. Ruotsi se vasta osaakin maakuvaansa kirkastaa. Silti valemedian syöttämät tarinat ja sverigedemokraattien oman pesän likaaminen uppoavat jopa oman maan kansalaisiin kuin veitsi kevytlevitteeseen. Ihan oikeasti niitä no-go-alueita ei ole, on vain alueita, joissa poliisi katselee mieluummin vierestä, kun alamaailma operoi. Poliisikielellä ne ovat alueita, joissa pitää tehostaa läsnäoloa. Alueiden asukkaatkin sitä odottavat.

Matkailumainonta ja liike-elämän tarpeet eivät aina vastaa toisiaan. Suomea markkinoidaan hiljaisena luontokohteena kiinalaisturisteille, heidät pudotetaan napapiirin pimeyteen keskelle talvea ajelemaan poroilla ja katsomaan revontulia. Saman organisaation toinen osasto yrittää saada perille viestiä korkean tason osaamisesta ja teknisestä edelläkävijyydestä. Matkailuosasto alkaa saada viestiään perille samalla kun teknologiaosasto huutelee umpimähkään niitä näitä.

Suomi yrittää saada Nordean siirtämään pääkonttorinsa Ruotsista Suomeen. Aivan kuin Ruotsissa olisi löydetty jotain haisevaa Nordean taseesta, ja pankki yritetään kärrätä kiireesti rajojen ulkopuolelle tarkempaa ruumiinavausta varten. Siinä Ruotsin hallitus ei halua olla mukana, vaan nenäänsä pidellen vilkuttelee jo hyvästejä.

Nordealla on ollut vastoinkäymisiä maineenhallinnan puolella. Rahanpesun estäminen ei ole kuulunut pankin ydinosaamiseen,   Luxembourgin konttori järjesteli Panama-papereiden kautta paljastuneita veronkiertoyhtiöitä. Silti Suomi haluaa paimennettavakseen kansantalouden kokoon nähden turhan suuren, falskaavalla moraalilla varustetun omapäisen ja niskoittelevan pankin, vaikka Islannin kohtalo on vielä tuoreessa muistissa.

Minkälaista Suomi-kuvaa nyt pitäisi tarjota, että Nordea nappaa koukun? Ehkä kannattaisi vain olla raadollisen rehellinen. Euroopan unionin jäsenmaana Suomi luottaa siihen, että EU huolehtii valvonnasta ja pelastaa ainakin pankit, jos alkaa mennä tosi huonosti. Omasta kansantaloudestamme emme nyt tällä hetkellä osaa huolehtia. Suomalainen rehellisyys voi kerrankin toimia, eikä taaskaan tarvitse markkinoida.

Innovaatiopajan työkalut

Jyskyjärvellä katselin ihaillen joesta vettä noutavan punapaitaisen rouvan taiteilua veden liukastamalla lankulla. Lastenrattaiden raatoon viritetty tynnyri vaikutti naisten kehittämältä innovaatiolta. Kun pumppuja ja vesijohtoja ei ollut, niin auttoihan se veden hankinnassa.

Tarina ei kerro, oliko kyseessä kesäasukkaan huvi vai perheenäidin arki kesät talvet. Mutta jotenkin osuvasti se kertoi, miten miesten hallitsemassa maassa, jossa sukupuoliroolit ovat vanhakantaiset, rahaa riittää moneen tekniseen innovaatioon, mutta naisen arki on innovaatiovapaata aluetta, sitä ei tarvitse kehittää eikä naisten askareihin kuluva aika ole merkityksellistä, niillä sitä riittää.

Kauhulla seuraan suomalaisen yhteiskunnan taantumista tasa-arvoasioissa. Enää ei keskustella tasa-arvosta, koska se ei kannata. Elämänalueet ovat eriytyneet. Politiikasta, siis yhteisistä asioista päättämisestä on tullut miehinen vyöhyke. Ainoastaan ne naiset, jotka eivät uhkaa miesten asemaa, ovat hyväksyttyjä. Naisen pitää olla hyvä jätkä, ei niuhottaa perhevapaista, hoivavastuusta tai lasikatosta. Hyvä jätkä kuskaa vedet nurisematta vaikka vanhoilla lastenrattailla.

Tämän hetken tekniikan kehityksen trendit robotisaatio ja digitalisaatio ovat myös kehittyneet vallan miesten pätemisalueeksi. Kuuntelin pari iltaa sitten radio-ohjelmaa, jossa tutut äänet hahmottivat tulevaisuuden maailmaa. Kuinka työpaikat katoavat, tarvitaan enää muutama heidän kaltaisensa huippuasiantija näppäimiä liikuttamaan. Siinä keskustelussa ei edes muistettu naisten, lasten ja vanhusten olemassaoloa.

Luonnollisesti raha seuraa valtaa. Asiantuntijuuden ottaneet miehet kanavoivat rahaa sinne minne heidän katseensa yltää. Ei tarvitse edes olla pessimisti ennustaakseen kehityskulun, jossa yhteiskunnan varallisuus kasautuu jo ennestään teknistä kehitystä ohjailevalle pikkupiirille ja sen ulkopuolelle jääneet yrittävät pärjätä niillä avuilla, mitä sattuu jäämään jäljelle.

Venäjän Karjalan luonnonvarat, metsät ja mineraalit kyllä kelpaavat vietäviksi, mutta muuten on opittava tulemaan toimeen omillaan.  Suomi on jo nyt kaivosalan onnenmaa, jossa ympäristön ja asukkaiden edut väistyvät mineraalien hyödyntäjien etujen tieltä. Tekninen kehitys, yritystoiminnan liikesalaisuuksien taakse yhtiöitetyt peruspalvelut ja politiikan suljetut valtapiirit varmistavat, että poliittinen päätöksenteko tulee jatkossa askasrtelemaan aina vain merkityksettömämpien kysymysten parissa samalla kun todelliset muutokset ohjataan kulisseista.

Suomen hallituksen taantuminen tasa-arvoasioissa on ollut monialaista. Hallintarekisterin palauttaminen perhevapaiden uudistamisen peruuttamista vastaan on varsinainen käänteinen innovaatio. Se syntyi kaksipäiväisessä poikakerhon pokeriturnauksessa, jossa ääntä korotettiin ja papereita lenteli. Mihin tarvitaan analyysiohjelmia, skenaariotyökaluja ja digitaalisia päätöksentekoa helpottavia ohjelmistotyökaluja?

Hyvää vappua vain kaikille!

Veljeys velvoittaa

Suomalainen korruptio muhii hyvä veli -verkoistoissa yksityisen ja julkisen rahankäytön rajapinnassa. Olisipa mielenkiintoista tietää, kuinka suuri osuus kansantalouden rahavirroista liikkuu noilla kulmilla. Julkiset laitokset toimivat koko ajan vuorovaikutuksessa yksityisen liiketoiminnan kanssa, ihan virallisten julkisten hankintojen osuus BKT:sta EU:ssa taitaa olla jossain 20 % paikkeilla. Niiden lisäksi monet yksityiset yritykset ovat julkisten tahojen ohjauksessa tai  saavat suuren osan tuloistaan julkisen sektorin toimijoilta.

Julkisen vallan ympärille rakentuneet verkostot ohjailevat päätöksentekoa omien intressiensä mukaisesti. Julkista valtaa vastuulleen saanut ei saisi toimia kenenkään muun kuin edustamansa julkisyhteisön eduksi. Suomi pärjää hyvin korruptiovertailusta, koska täällä ei onnistu poliisin ja oikeuslaitoksen lahjominen päätösten muuttamisen toivossa, yliopistotutkintojakin on vaikea ostaa.

Mutta vallan voi myydä rahan lisäksi myös muuta hyväksi kokemaansa vastaan, sen voi luovuttaa vaikka vastineeksi ystävyydestä, ihailusta, hyväksytyksi tulemisesta isojen poikien seurapiireissä. Golf-retkiä, päivällisiä ja yhteisiä rituaaleja, sitoutumista jaloihin pyrkimyksiin, joiden edistäminen on järkevää ja kunniallista, kukapa ei haluaisi pelata samaa viatonta peliä, etenkin jos omiinkin pyrkimyksiin saa tarpeen tullen verkostolta tukea.

Rikkaassa maassa, jossa on paljon julkista rahaa, vallan vierittäminen verkostolle palveluksia vastaan on oikeastaan aika tavallista. Viraston päällikkö hihtää, golfaa ja syö kaverin piikkiin, ja saa tukea palkkavaatimuksilleen kaverilta, joka taas tuntee poliittisen elämän johtoa. Tieto hankkeista kulkee omien poliittisten verkostojen kautta, kannatetaan kaverin syöttämiä ehdotuksia, ollaan kaveruuden arvoisia.

Piireissä liikkuu myös yritysmaailman auervaaroja, jotka vievät jalat alta. Samalla kun ihmetellään, miten naiset voivat olla niin hölmöjä, että uskovat nyyhkytarinoita ja lähettävät omia rahojaan afganistanissa palveleville leskisotilaille, hyvät veljet uskovat hienoja yritysideoita ja ohjaavat kaikki irroitettavissa olevat yhteiskunnan varat kavereiden start upeille ja kehityshankkeille.  Kun kerrankin joku ymmärtää erityislaatuni, miksi en antaisi kaikkeni tällaiselle ihmiselle? Pääsen mukaan hänen voimapiiriinsä, olen mukana menestyksessä. Hälytyskellot vaimennetaan suurten tunteiden alle.

Korruptiota on vaikea vastustaa, koska se tuntuu hyvältä. Siitä kieltäytyminen tuntuu pahalta.  Torjua nyt toisen ideat, estää jonkun hienon toteutuminen, päätyä verkoston hylkimäksi, olla kuulumatta joukkoon. Enää en saisi arvokkaita vihjeitä, minulle ei kerrottaisi muiden heikkouksista ja aroista kohdista. Sen sijaan minun heikkouksistani tulisi saunailtojen naurunaihe. Ympäristö muuttuisi ennustamattomaksi, koska en ole mukana vetelemästä sitä ohjaavia naruja.

Jotta korruptio eläisi ja voisi hyvin, se tarvitsee suotuisan ekosysteemin ympärilleen. Kontrolli ja sanktiot, joiden luullaan toimivan, mutta jotka kaikki tietävät olemattomaksi. Hyödyllisiä idiootteja ja heikkoja lenkkejä, tekokunniallisia ihmisiä, jotka pelkäävät konflikteja ja imeytyvät liimaksi verkostoihin. Päihteet, pikkuvilppi ja likaiset salaisuudet ovat parhaita heikkouksia,  mitä vallan väärinkäyttäjä voi vastapuoleltaan toivoa.

Pääsiäisaamun sanomat

Fransiskus Assisilainen, Louvre

Sekä Helsingin Sanomat että Dagens Nyheter olivat kuin yhteisestä sopimuksesta valinneet pääsiäisaamun aiheiksi uskonnon merkityksen maailmassamme. HS pääkirjoituksessa, DN kulttuurisivuillaan. Kuinka luulimme, että uskonnon väistyminen tieteen edestä maailmanselityksenä johtaa myös uskonnon vähäisempään merkitykseen politiikassa, yhteiskuntajärjestyksen ja sosiaalisten suhteiden normittajana.

Vaikka maailman piti olla maallistumassa, maallinen valta  joutuu yhä useammin ristiriitaan uskonnollisten liikkeiden kanssa. Turkkilaiset äänestivät sekulaarisen vallan säilyttämisen puolesta tai sitä vastaan, jälkimmäinen voitti. Trump ei ole esitellyt suhteitaan kirkkoon, mutta onko luottamus häneen jo verrattavissa uskontoon? Oma ystäväni on elänyt aikaisemmassa elämässään tiukan uskonlahkon sääntöjen piirissä, nyt hän luottaa yhtä sokeasti Donald Trumpiin ja hänen tuomaansa pelastukseen.

Pohdimme toisen ystäväni kanssa äskettäin suomalaisia vallan miehiä patriarkaalisten uskonyhteisöjen tuotteina. Ensimmäisenä tietysti tulivat mieleen nykyiset pää- ja ulkoministerimme, mutta uskontoon nojaan myös moni talouselämän verkosto. Vaikka he kuinka vakuuttaisivat, että uskonto ei vaikuta heidän politiikkaansa, uskonnon suoman arvopohjan kautta he maailmankuvaansa rakentavat.

On ehkä helpompaa antaa uskontonsa olla vaikuttamatta asioissa, jotka ovat tarpeeksi uudenaikaisia ja teknis-taloudellisia. Niiden osalta ei raamatun ajan teksteistä löydy symbolististakaan vihjettä, miten noudattaisimme herran tahtoa. Uskonto kuitenkin määrittää, kenelle yksilö on vastuussa tekemisistään ja kenelle hän on lojaali. Vastuun liu'uttaminen omista teoista kollektiiville onnistuu ehkä paremmin, jos kokee olevansa vastuussa kaikkivaltiaalle eikä äänestäjille.

Uskonveljien- ja siskojen muodostamat verkostot ja niiden sisäiset valtarakenteet vaikuttavat yhteisössä näkymättömästi, koetaanhan uskonto usein yksityisyyden piiriin kuuluvaksi, josta ei pahemmin huudella. Uskonyhteys voi kuitenkin selittää monta mystiseksi luultua yhteensattumaa, monet rekrytoinnit tapahtuvat samoin tunnustavien joukosta eikä muussakaan päätöksenteossa samaksi tiedetystä uskonnollismoraalisesta arvopohjasta haittaa ole. Jos taas omat uskonveljet- ja siskot pitäisi jättää ulkopuolelle, ihan perustellusta syystäkin, niin katsotaan nyt vielä kerran, voisiko asialle tehdä jotain,

Ihmiselämän perusarkiasiat, perhekäsitys, seksuaalimoraali, lisääntymisterveys, pukeutuminen - etenkin naisten -, ruoka, alkoholi ja muut päihteet ne ihmisen kokoiset asiat, sopivat hyvin pyhien kirjojen perusteella päätettäviksi. Ne myös jokainen ymmärtää itseään koskeviksi asioiksi, toisin kuin yritystuet ja terveydenhuollon rahoitusjärjestelmän.

Uskonto on edelleen ihan relevantti tapa järjestää maailmaa mielessään. Maallistuneessa yhteiskunnassa sitä eivät kaikki enää välitä eteenpäin omille lapsilleen eikä yhteisö valvo kristillisen elämän sääntöjen noudattamista. Jos ei ole jo nuoresta asti oppinut, että itse on asiat ratkaistava ihmisten kesken, uskonto voi tuntua hukkuvasta vankalta oljenkorjelta. Ei kai kirjoissa kuitenkaan lue, että armo ja anteeksianto poistavat syyllisyyttä ja vastuun omista teoista voi delegoida ylöspäin?

Olin tänä talvena ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin kinkereillä. Saimme kuunnella opetusta ja kirkon kantoja ajankohtaisiin yhteiskunnan asioihin, kuten homoparien kirkolliseen vihkimiseen. Kirkkoherra piti tarkkaa eroa, mikä on ihmisten, mikä on jumalan tahto.

Oman kantani olen muodostanut, eikä kirkkoherran tulkinta sitä horjuttanut. Mutta varmaan joku paikalla olijoista muodosti kantansa juuri siellä, kun se niin hyvin paloiteltuna tarjoiltiin. Olisihan se rennompaa henkisesti, kun omat mielipiteet muovattaisiin jossain muualla. Pelkään vain pahoin, että loppupeleissä kirkkoherraa ei näy mailla halmeilla, vaan pitää ihan itse tietää, miksi toimi niinkuin toimi.

Elämä vaatii kannanottoja moniin kysymyksiin. Uskonnollisen vallan lisääntyessä uskonnoista pitäisi kertoa aina vain enemmän, mihin aikaan ja paikkaan ne ovat syntyneet, mitä niiden historiaan sisältyy. Vallankäytön alkeet pitäisi kuulua jo peruskoulun opetussuunnitelmaan.  Niin moni omaa valtaa hankkiakseen anastaa hengellisen vallan itselleen.

Pilliinpuhaltajan osa

Viime kesänä Almedalenissa sain kuulla Anders Kompassin itse kertovan, mitä tapahtui hänen ilmoitettuaan maailmanjärjestön  johdolle YK:n rauhanturvajoukkojen väärinkäytöksistä Keski-Afrikan tasavallassa. Hänet siirrettiin syrjään ja häntä syytettiin väärinkäytösten, seksuaalisen väkivallan uhrien saattamisesta vaaraan. Lopulta hän sai oikeutta, mutta edelleen hänen syyllisyydestään esitetään virheellisiä kantoja eikä Ranska onnistunut saattamaan oikeita syyllisiä vastuuseen todisteiden puutteessa.

Muutama viikko sitten OECD:n korruption vastaisessa konferenssissa keski-ikäinen johtaja esitti kahteen kertaan kysymyksen, voiko hän saada oikeutta jouduttuaan irtisanotuksi sen vuoksi, että ilmoitti yrityksen toimintaohjeiden mukaisesti yrityksessä tapahtuvista väärinkäytöksistä. Kyseessä oli ruotsalais-suomalainen valtionyhtiö.

Näitä molempia henkilöitä yhdisti vahva henkilökohtainen integriteetti. Kaiken tapahtuneen jälkeen he tietävät toimineensa oikein. Molemmat sanoivat vain tehneensä työtään ja toimineensa asemansa velvoittamana. Jos he eivät uskalla toimia väärinkäytöksiä nähdessään, kuka sitten uskaltaa?

Nämä kaksi johtavassa asemassa ollutta miestä, joiden uran pitäisi kulkea nousujohteisesti löysivätkin itsensä sivuraiteelta. Heitä pidettiin vaarallisina, heitä mitätöitiin, heitä ei otettu vakavina toimijoina vertaistensa parissa. Kuitenkin heidän ilmoittamansa väärinkäytökset olivat vakavia väärinkäytöksiä, joita kenenkään ei luulisi puolustavan.

Heistä tuli varoittavia esimerkkejä. Jos toimit niin kuin nämä ilmiantajat, sinulle käy samoin. Menetät asemasi, työsi, yhteisösi, arvostuksen ja luottamuksen. Ei siis mitään heikkojen hommaa olla rehellinen. Ruotsin ulkoministeri palkkasi Kompassin, tämä toinenkin pilliinpuhaltaja on jälleen hyvässä työssä. Mutta riskipitoista se rehellisyys oli.

Näiden esimerkkien jälkeen jää epäilys, että paljon väärinkäytöksiä, suoranaisia rikoksia katsotaan vierestä, suojellaan tekijöitä ja pelätään kostoa. Miten aloitteellisuus, rohkeus ja rehellisyys saisi ansaitsemansa kunnian? Nyt vain ne uskaltavat, joilla on varaa menettää ura mutta ei itsekunnioitusta.

Apea Tukholma

Tänään palasin Tukholmaan viime perjantain terrori-iskun jälkeen. Apealta näytti, keveys näytti kadonneen askeleista ja kasvoilta. Hiljainen viikko.

Spekulaatiot tapahtuneesta ovat täydessä käynnissä, liikkeellä on totta ja valhetta, mutta onneton tapahtumankulku alkaa olla hahmottumassa. Heikko turvapaikkahakemus, vaikka vahvoja väitteitä on esitetty. Kielteinen päätös, paperittomuus, huumeet, työttömyys, uskonnollinen harhailu, väkivallan ihannointi.

Ei saisi käydä niin, että väitteet terrorismiepäilyistä turvapaikkaperusteina ohitetaan ilman perusteellista tutkintaa. Suomessa Supo seuloo hakemukset, ja myöhemmässäkin vaiheessa hakijan taustat voivat tulla Supon tutkittaviksi. Eivät siihenkään seulaan kaikki jää, mutta valmius tutkintaan on olemassa. Pienenkin vihjeen vuoksi toimitaan, jututetaan ja seurataan. Silti varmuutta ei ole, etteikö tällaista voisi tapahtua.

Ensimmäisen lausunto oli, että kaveri tiedettiin kyllä, mutta pidettiin pikkutekijänä. Monissa rikollisissa verkostoissa ne pikkutekijät uhrataan. Solujen jäsenet eivät tiedä ketkä heitä johtavat, mutta he tottelevat kiltisti ohjeita. Ideologian tai uskonnon avulla saavutettu yhteenkuuluvuus luo lojaliteetteja, joiden vuoksi moni uhraa rahansa, perheensä, henkensä ja jopa muiden henkiä.

Paperittomuus on byrokraattinen, järjestelmän aiheuttama ongelma. Vaikka kuinka huonoilla oikeuksilla varustettu oleskelulupa olisi parempi sekä yksilön että ympäristön kannalta. Haluammeko todella, että tällaiset Akilovit jäävät yhteiskunnan katveeseen, kansalaisyhteiskunnan vastuulle, asumaan toisten yhtä onnettomien maanmiestensä nurkissa ja nukkumaan pelkillä patjoilla lähiökerrostalon lattialla? Ongelmatilanteissa apuna ovat huumeet, uskonto ja jihadistiverkosto. Jos olisi väliaikainen oleskelulupa, jota uusia vaikka kuukauden välein, virallinen Ruotsi säilyttäisi edes jonkinlaisen kontaktin.

Suomessa pohditaan suurmoskeijan perustamista. Mitä laajempi ja eripuraisempi porukka moskeijaa hallinnoi, sitä todennäköisemmin myös yhteisön sisäinen kontrolli säilyy. Täällä puhutaan nyt jostain kellarimoskeijasta. Mieluummin kaikille ryhmille samaan tilaan  käyttövuorot toistensa kanssa vuorotellen. Jos ei mahdu saman katon alle, niin siihen voi olettaa olevan jonkun syyn.

Isku osui keskelle Ruotsin sykkivää sydäntä. Kuka tahansa meistä olisi voinut olla siellä siihen aikaan. Joku oli. Suru on suuri. Pelko jäi.

Tukholman isku

En ole pitkään aikaan kuvitellut olevani erityisen turvassa. Tässä iässä on jo ehtinyt nähdä, että joskus vain on väärässä paikassa väärään aikaan ja joku toinenkin voi olla samaan aikaan samassa väärässä paikassa, väärässä tilassa, väärin ajatuksin, eikä mikään pelasta.

En kuvittele, etteikö juuri minun kohdalleni voisi sattua joku käsittämätön onnettomuus. Niitä on sattunut  niin lähelle. Jos jollekin toiselle voi sattua, niin miksei minullekin. En kuvittele, että omalla toiminnallani voisin estää vääjäämättömiä tapahtumainkulkuja, enkä kuvittele, että kaikki olisi ennalta estettävissä.

Keskustelu Ruotsin vaarallisuudesta on saavuttanut joskus psykedelisiä ulottuvuuksia. Oikeastaan pidän ihmeenä, että väkivallan keskeltä Ruotsiin paenneet pakolaiset muuttuvat väkivallattomiksi niin suuressa määrin. Kuitenkin monien elämässä väkivalta on hallinnut niin paljon, että sitä välttääkseen on pitänyt matkustaa kauas. Eikä elämän ankaruus ole läheskään kaikkien kohdalla hellittänyt, vaikka on lämmin koti ja pehmeä sänky. Mutta väkivaltarikollisuus Ruotsissa on vähentynyt 1990-luvun alusta aina viime vuoteen asti.

Mutta olen myös ollut viereisessä korttelissa, kun perjantai-illalla kaksi miestä murhattiin teloitusluonteisesti Södermalmilla. Näin poliisiautojen siniset valot, ja ihmettelin, mitä on tapahtunut. Edelleenkään monien vuosien jälkeen tekijää ei ole löydetty. Uhrit olivat afrikkalaistaustaisia, ja tarina kertoi, että kyseessä oli välienselvittely.

Ruotsi on yksi suuri sopimus, jossa kaikki tulevat toimeen keskenään. Jos eivät tule, tarvitaan välien selvittelyä, ja se on taas heidän keskinäinen asiansa. Etenkin silloin virallinen Ruotsi hiljenee, kun ne toiset, ne muualta tulleet, selvittelevät välejään.

Tänään on tieto pidätetystä, 39-vuotiaasta rakennustyöntekijästä Uzbekistanissa. Hän ei siis tullut sotakentältä, taistelemasta Daeshin riveissä, vaan ihan vain totalitaarisesta diktatuurista. Rakennustelineillä Ruotsissa kiipeilee monia entisen keskiaasialaisia, ja heitä on myös kaikkialla Venäjän työmailla. On ennenaikaista arvioida ovatko Pietarin ja Tukholman iskut yhteydessä toisiinsa, mutta ainakin huomion kiiinnittäminen Keski-Aasiaan on välttämätöntä.  Ikänsä puolesta Tukholman epäilty on voinut osallistua jo moniin sotiin, nähdä ja tehdä väkivaltaa.

Uzbekistania tunnen monestakin syystä, mutta silti tiedän siitä liian vähän.  Eniten asiaa on tullut kirjoituspöydälleni tutkiessani yritystoiminnan ihmisoikeuskysymyksiä ja erään ruotsalais-suomalaisen valtionyhtiön toimintaa, mutta muistan myös asiakkaaltani joskus kuulleeni niin karmaisevan jutun  samaisen valtion toimista, että sana ´roistovaltio´ tuntui ainoalta oikealta luonnehdinnalta.

Tämä isku ei nyt ollut keskinäinen välienselvittely, vaan isku. Tekikö tekijä sen saadakseen varmistettua elatuksen kotimaassaan asuvalle perheelleen? Kuka hänet ohjeisti, kuinka laaja verkosto on liikkeellä? Nyt ei tapahtunut niin kuin  muissa vastaavissa iskuissa, tekijää ei ammuttu kuorma-auton koppiin. Jos näin olisi käynyt, kyseessä olisi ollut eräänlainen itsemurhaisku.

Tekijän harhailua Märstan ostoskeskuksessa ei varmaan ollut suunniteltu. Aivan kuin teon suunnittelijat eivät olisi varautuneet siihen, että tekijä pakenee elävänä paikalta, ja tunnustaa teon samantien. Ruotsin poliisi toimi niin tehokkaasti kuin voi kuvitella, varotoimet tehtiin aivan tappiin asti, mikä on kunnioitettavaa. Tavallisesti kriisitietoisuus nousee Ruotsissa viiveellä, nyt oltiin tapahtumien tasolla.

Samalla tuli näkyväksi, että Ruotsin poliisi pystyy toimimaan. Olisiko yhtä suurilla varotoimilla saatu kiinni ne useat edelleen vapaana kulkevat tappajat, ne Götakadun murhaajat, Malmön ampujat? Selvittämättömien rikosten määrä Ruotsissa on suuri. Ruotsi on tähän astikin ollut kaikkea erittäin turvallisesta erittäin turvattomaan, riippuu siitä kuka puhuu.

Elämäntapa vaarassa

Kävelin nuoremman veljeksin kanssa pitkin Pariisin katuja viime viikolla. Eiffel-torniin pääsi pienellä jonotuksella, Louvren jonot jäivät nekin kokematta. Kevät tuntui ja tuoksui, narsissit olivat jo kuihtuneet, mutta hedelmäpuut olivat täydessä kukinnassa.

Pariisi oli muuttunut, kaikkialla rankasti aseistetut vartijat halusivat katsoa kassiin, metallipaljastimet heiluivat monella ovella. En ole koskaan ennen parissa päivässä kulkenut niin monen läpivalaisun halki.

Terrori-iskut vaanivat jo kintereillä. Olen kulkenut Nizzan rantakadulla, syönyt kambodzalaisessa ravintolassa Pariisissa, juonut glögiä Berliinin joulumarkkinoilla, matkustanut Pietarin metrolla, oleillut Dûsseldorfin asemalla ja todellakin olen perjantai-iltapäivällä shoppaillut Drottninggatanilla. Mutta ei ole ollut sitä huonoa tuuria, jota se sitten on, jos osuu kohdalle.

Mutta en silti lakkaa ihmettelemästä, miten eri maista, eri puolilta maailmaa, eli etnisyydet ja ihonvärit, uskonnot ja elämäntavat sovussa jakavat Pariisin. Väkivallan läsnäolon huomasi aseistuksen ja vartijoiden määrästä. Pariisilaiset nauttivat  keväästä, istuivat kahviloiden ulkopöydissä, ja kaupunki näytti parhaat puolensa.

Samaan aikaan kuin matkailimme kaupungissa, uutiset kertoivat mellakoista. Kaupungin kiinalaiskorttelissa oli suututtu, kun poliisi oli ampunut kuoliaaksi perheenisän hänen lastensa edessä. Tyttären mukaan miehellä oli ollut kalanperkuu käynnissä, hän oli mennyt avaamaan ovelle sakset kädessään, kun poliisit olivat rynnistäneet sisään. Nyt tapausta tutkitaan ilmeisesti murhana ja murhayrityksenä.

Pariisin keväinen idylli ei siis kestäkään lähempää tarkastelua. Pelko asuu kaupungissa, ja milloin tahansa voi taas jollekin käydä huono tuuri.


 

Normaaliuden rippeitä

Lomapaheeni on CNN:n seuraaminen hotellihuoneessa. Yksi mieleenpainuneimmista lomaelämyksistäni kautta aikojen on ollut Jasser Arafatin hautajaisten seuraaminen Las Palmasin kaupunkilomalla. Tämän talven lomalla television katsomisen lisäksi ei juuri muuta voinut tehdäkään, satoi ja tuuli, museoita ei ollut, kauppojen valikoima koostui t-paidoista ja erilaisista sokerituotteista. CNN tarjosi suorana Obaman virkakauden viimeiset hetket ja Trumpin virkaan heittäytymisen. Tiukasti käsikirjoitettu tositeevee piti otteessaan.

Trumpin ensimmäiset ajat presidenttinä ovat olleet kuin katastrofielokuvan ensimmäiset viisi minuuttia. Nyt voi vielä lopettaa katsomisen, ilman että päähenkilön kohtalo jää mietityttämään. Jos jää katsomaan, piinaava jännitys ei irrota kuristusotteestaan ennen kuin jäljellä ovat vain ruumiit ja savuavat rauniot. Tässä  tositeeveessä vain olet pakostikin itse mukana, jos et istu karanneen junan kyydissä jäät vähintään myrkkylaskeuman alle.

Narsistinen johtaja jakaa joukkueensa ystäviin ja vihollisiin. Ystävät seuraavat, koska he uskovat pääsevänsä osalle narsistin loistosta. Vihollisiksi valikoituvat ne, jotka eivät näe narsistissa mitään loistavaa. Väliin jää joukko häilyviä opportunisteja, jotka eivät kestä konflikteja ja pelkäävät joutuvansa vastuuseen sanomisistaan, mikä usein myös tapahtuu. Heikkoja on helppo vedellä naruista. Narsistin aiheuttama turhautuneisuus pakottaa liittoutumaan ryhmiin ja välttelemään konfliktia, koska narsistin vihan kohteeksi ei kukaan halua.

Median rooli onkin tämän katastrofin vaativin ulottuvuus. Vaalien alla Trumpin karnevalistiset puheet, näyttävä perhe ja tositeeveetausta helpottivat juttujen tekoa. Aina sai aikaan raflaavan otsikon.  Trump väitti, että media on jättänyt kertomatta  terrori-iskuista Euroopassa, Media toitotti sitäkin valhetta uutisena, antoi vielä lisäpontta analysoimalla Valkoisen talon tuottaman listan tunnetuista ja tuntemattomista iskuista. Media ei jätä kertomatta iskuista Euroopassa, mikä taas tänä iltana todistettiin.

Ruotsin lehtien lukeminen on hyvää lääkettä Trump-ahdistukseen. Venäläinen toimittaja Masha Gesseen kertoi omat ohjeensa, miten totalitarismissa pärjää. Se toimi vastalääkkeenä Hesarin edellisen päivän pääkirjoitukselle, jossa häilyvän opportunistin tavoin sotkettiin kaikki sekaisin.

Ahdistuksen kestämisen pitäisi kuulua toimittajaopintoihin.  Huomion kiinnittäminen pieniin viitteisiin normaaliudesta ja virhekoodien nollaaminen ennen aikojaan voi helpottaa hetkeksi, mutta väärällä raiteella ollaan  ja valo tunnelissa tulee vastaan milloin tahansa.

Syyrian kaasuiskuun reagoiminen ohjusiskulla on saanut sekä Trumpin vastustajat että kannattajat empimään, mihin enää uskoa. Onko tämä nyt merkki normaaliudesta? Siihen ei pidä kiinnttää liikaa huomiota, sillä huomenna voi tulla uutta reagoitavaa. Elämme epävarmoja aikoja.