Kettu juoksi yli...

Järven yli ei vielä ole menemistä, Saimaa on saanut jääpeitteen, mutta sen harmaa pinta ei houkuta vielä kokeilemaan kantavuutta. Toivotan kaikille blogin lukijoille hyvää joulua ja onnellista tulevaa vuotta!

Tuntematon numero

Marraskuun 16. lauantaiaamuna veljeni soitti aikaan, jolloin meillä on ollut tapana ilmoitella toisillemme vain syntymästä tai kuolemasta. Koska syntymä ei tule odottamatta, tiesin puhelimeen vastatessani, että kyse oli kuolemasta.

Veljenpoikani oli kuollut yöllä auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin. Surumme on pohjaton.

Ensimmäinen ajatus oli, että tätä me kaikki olemme pelänneet tapahtuvaksi. Vaikka odotamme, että ensin kuulisimme auton oven äänen,  sitten kävisi ulko-ovi, kengät jäisivät keskelle eteisen lattiaa, takki laitettaisiin naulaan tai sinnepäin, askeleet suuntaisivat jääkaapille ja samalla kuuluisi moi, tiedämme myös että odotetun kotiintulon sijaan puhelimen näyttöön voi ilmestyä tuntematon numero.

Koskaan ennen ei ole aurinko paistanut niin kirkkaasti marraskuussa kuin ajaessamme viemään suruviestiä eteenpäin. Sunnuntaina Saimaa peittyi valkoisiin vaahtopäihin. Maanantaina tuli pimeys. Ajaessani kaatuneiden kuusten reunustamalla tiellä radiosta kuului They Call it Stormy Monday. Miten terävästi kaiken muistaakaan.

Olemme nyt kulkeneet ensijärkytyksen läpi, palanneet töiden ääreen ja odotamme joulua.  Tuttujen ja tuntemattomien osoittama myötätunto on auttanut läheisensä menettäneitä. Kiitos kaikille.

Toisinajattelua

Blogi-idolini  Kemppinen totesi jossain, ilmeisesti vastatessaan johonkin kommenttiin, kun en enää paikkaa löydä, ihmisoikeusajattelun alkaneen Suomessa 1995.  Ihmisoikeusajattelua sekä työssä että vapaa-ajalla harrastaneena jäin ihmettelemään vuosilukua. Pitäisi tietysti mennä kysymään, mistä tapahtumasta hän ajanlaskun aloittaa, mutta blogin kommenttipalsta on siinä määrin vakiintuneen väen hallussa, että teen omat laskelmani täällä omalla tontilla.

Opiskellessani Helsingin yliopistossa 1980-luvulla ihmisoikeuksia ei mainittu. Meillä ei ollut yhtään luentoa kansainvälisestä ihmisoikeusjärjestelmästä, ja kansainvälisen oikeuden tenttiin opeteltiin Ulko-Hebridien saariryhmän eli nykyisen Vanuatun hallintaan liittyvät järjestelyt. Suonette anteeksi, jos muistan asian väärin, tenttiin lukemisesta on jo aikaa eikä arvosanakaan ollut kummoinen.

Vaikka 1980-luku oli attasheasalkkujen ja krokotiilipaitojen aikaa, silloinkin käytiin rauhanmarssilla, boikotoitiin apartheid-tuotteita ja ihmeteltiin, miten joku saattoi lähteä työhön Johannesburgiin. Vuonna 1988 hoidin ensimmäisiä ihmisoikeusjuttuja, tosin harjoittelijana ja Saksassa. Ensimmäinen mieleen jäänyt asiakas oli 13-vuotias poika. Lähes yhtä paljon kuin hänen ja etenkin hänen kansansa Yezidien kohtalo kummastutti nuori saksalaisnainen joka oli muuttamassa avioliittoon Palestiinaan ja antamassa ihmisoikeutensa pois. 

Varsinaisen ihmisoikeusherätykseni koin kesällä 1990 lukiessani sunnuntain lehteä, ilmoittauduin heti seuraavana päivänä työhön, jota silloin ei tiedetty vielä olevan olemassa. Seuraavalla viikolla soitettiin, ja kutsuttiin tehtävään, jota edellisellä viikolla pidettiin tarpeettomana, ja sitä tietä on riittänyt. Ihmisoikeusajattelua piti olla alusta alkaen, muuten ei olisi tiennyt mitä tekee. Vuosien varrella tapasin joitakin alalle haluavia, joille ihmisoikeusajattelua ei kehittynyt, mutta yleensä se oli hakijoilla valmiina tai ainakin heräsi  nopeasti työn alettua. Ihmisoikeussopimuksiin vedottiin,  ja niitä myös sovellettiin viranomaisissa aivan 1990 luvun alusta lähtien.

Vuonna 1995 johdin projektia, jossa ihmisoikeuksia kuljetettiin kansalaisjärjestöjen yhteistyön muodossa Venäjälle. Mukaan saimme myös Matti Wuoren, joka oli selkeästi ihmisoikeusajattelun kirkkain tähti siihen aikaan Suomessa. Mutta oli niitä muitakin, jotka kuljettivat ajatusta ihmisoikeuksista mukanaan. Silloin Venäjälle saattoi mennä tapaamaan kansalaisjärjestöjä miettimättä, olisiko hallinnolla mitään sitä vastaan. Jeltsinin ihmisoikeusneuvonantaja oli hyvänä taustatukena, vaikka hän vaikuttikin vain välillisesti. Sielläkin ihmisoikeusajattelu oli jo täydessä vauhdissa sinne mentäessä, asialla vain eivät olleet juristit vaan luonnontieteilijät.  Vielä muutama vuosi aikaisemmin heitä oli kutsuttu toisinajattelijoiksi.

Tälläkin hetkellä Venäjällä on ihmisoikeusajattelua, joka näyttää olevan pahassa ahdingossa. Olen ihaillut venäläisiä ihmisoikeusaktivisteja, Anna Politkovskajan rohkeus ja vaaroista piittaamattomuus oli pelottavaa, eikä syyttä. Venäjän yritykset vaimentaa siirtolaisvastaisia mielenosoituksia pidättämällä siirtolaisia on kuin bensan heittämistä liekkeihin. Auktoriteettiuskoinen kansan tarvitsisi vain  kuulla suuren johtajan sanovan, että Venäjällä tarvitaan kaikkia rakentamaan maata. Mutta sitä suurta johtajaa siellä ei taida olla, tai ei ainakaan ihmisoikeusajattelua hallinnossa.

Mistä sitten erottaa valtion, jossa on ihmisoikeusajattelua? Ehkä se, että siellä osoitetaan mieltä, eikä sitä oikeutta rajoiteta muttei myöskään valtaapitävien taholta tueta. Ruotsissa on aina silloin tällöin hyvinkin selkeästi siirtolaisvastaisia mielenosoituksia, joista kehittyy vastamieltä osoittavien antifasistien ja poliisien välinen koitos. Joskus näyttää, että poliisit tekevät enemmän kuin on tarpeen, aivan kuin ne marssisivat uusnatsien rinnalla. Syynä siihen on varmaan myös molempien ryhmien univormumainen pukeutuminen, joiden rinnalla villapipoiset vastamielenosoittajat näyttävät epäorganisoidulta sekalaiselta porukalta. Silti rasismista irtisanoudutaan silloin kun sitä esiintyy, tosin kaikkea rasismia, etenkään rakenteellista, ei tunnisteta eikä myönnetä.


ps.

Yllä oleva teksti on lymynnyt viikkoja luonnoksena blogini tekstilaatikossa. Pian on vangittujen kirjailijoiden päivä. Sen johdosta Dagens Nyheter julkaisi eilen kirjoituksen, jonka lopussa kirjoittaja toivoo olevansa väärässä. Siinä journalisti ja kirjailija kuvaa Venäjän uppoamista rasismin virtaan.

Kirsikkatarha

Taas se tapahtui. Totean, että kesä on mennyt, pakkaan autooni puolukat ja omenat, jätän kesävaatteet, uimapuvun ja sandaalit pakkaamatta, varmistan että sadetakki ja saappaat ovat mukana. Auringonkukat maljakossa ja muutama gladiolus kukkamaassa vielä loistossaan. Tien varren pellolla taas kymmenittäin kurkia ja joutsenia vakuuttamassa, että joutaa täältä jo lähteä. Näin siis viime kuussa.

Nyt puissa oli vähemmän lehtiä, vene käytiin nostamassa vedestä ja todettiin kesäisten kivilläkäyntien seuraukset. Enää yksi joutsenparvi kävi kaartamassa laiturin yllä. Gladiolukset, nuo äärettömän huonosti lokakuiseen maastoon sulautuvat tönkkövartiset kasvit, loistavat edelleen. Keväällä saatu valkoinen äitienpäiväruusu kukkii pihamaalla lokakuusta välittämättä.

Kesäkuussa lattialle levitetyt matot, erään ruotsalaisen poliisin isoisältään Ockelbosta perimä peilipiironki ja amerikkalainen työtuoli ovat viimeiset hankintamme koristamaan kotiamme. Kesäiset mårbackat kukkivat nyt sisällä, maljaköynnös lopetti kukintansa otettuani sen kylmältä suojaan. Pihamaahan istutetut kasvit ovat lähteneet heikkoon kasvuun, rikkaruohot ovat ottaneet paikkansa paljon helpommin. Luumupuut paleltuivat, mutta viimeisimmät hankintani, ikkunapuun alle istutetut kirsikkapuut voivat hyvin.

Jaksan vieläkin harmitella väärissä paikoissa olevia pistorasioita ja katkaisimia, haljennutta kivitasoa, jota emme ole vielä jaksaneet vaihdattaa uuteen, uunin muodottomuutta. Kesällä tosin ukkonen kävi poistamassa yhden harminaiheeni. Vanhan saunan seinään rumasti laitettu pistorasia löytyi palasina heinikosta, seinästä lentäneet säleet kauempaa. Sauna kuitenkin oli paikoillaan, eikä ukonilmasta löytynyt muita merkkejä. Kiitos. Nyt pistorasia on uudelleen asennettu ja samalla sijoitettu katseilta suojaan. Mieleni on saanut rauhan siltä osin.

Hirsitalovalmistajamme on mennyt konkurssiin, harmittava juttu. Me olemme edelleen tyytyväisiä talotehtaan osuuteen. Tosin yksi virhe toimitetussa paketissa on nyt huomattu. Ihmettelin ruokailutilassa pitkittäissuntaan haljennutta hirttä, kun missään muualla talossa ei vastaavaa esiinny. Mutta selitys löytyi väärin päin liimatuista lamelleista, ei ollut sydänpuoli ulospäin. Senkin olisi voinut rakennusvaiheessa huomata.

Arktista välittämistä

Meillä pohjoisilla kansoilla on ollut keinot selvitä kylmän, lumen ja jään keskellä, mutta meidänkin elämäämme kovat olosuhteet ovat luoneet oman hankaluutensa. Intian matkalla katsoin kuinka ihmiset palelivat tammikuun kylmyydessä, istuivat nuotioiden äärellä taivasalla lämmittelemässä. Minä pukeuduin lämpökerrastoon, villasukkiin ja hupulliseen villatakkiin. Ajattelin, että varmaan olemme aikoinaan edenneet tänne pohjoiseen asti sen vuoksi, ettemme ole suostuneet palelemaan. Pukeudumme, rakennamme ja saunomme, niin kuin Siperia on opettanut.

Luonnonvarojen hyödyntäminen on tuomassa arktisille alueille muitakin kuin olemassaolostaan taistelevia alkuperäiskansoja. Pohjoismaat ja kaikki arktiselle alueelle ulottuvat valtiot ovat portinvartijan asemassa. Jos ne eivät aseta ehtoja ja vaadi korkeita turvallisuusmääräyksiä, rajoita ja kiellä omalla alueellaan, vievät monikansalliset yhtiöt luonnonvarat ja niistä saatavat tulot, ja jättävät jälkeensä ympäristöhaitat. Myös arktisilla alueilla välttämättömän tekniikan hallussapitäjillä on mahdollisuus osaltaan vaikuttaa siihen,  mitkä tahot pääsevät hyödyntämään jään ja lumen peittämiä luonnonvaroja.

Suomen valtion yhtiönsä kautta omistamalla jäänmurtotekniikalla olisi vientiä. Viime päivinä olemme saaneet lukea paljosta muusta, mutta hälinän alta paljastuu se oikea ongelma. Ovatko suomalaiset veronmaksajat halukkaita liiketoimintaan, joka auttaa monikansallisia yhtiöitä hyödyntämään arktisten alueiden luonnonvaroja?  Omistamiensa yhtiöiden kautta  suomalaiset myyvät ja keittävät viinaa, tarjoavat rahapelipalveluja,  kustantavat vähemmän kiinnostavia kirjoja ja harjoittavat monenlaista muutakin liiketoimintaa.

Jäänmurtaminen on viisasta pitää valtion hallussa, olisi kurjaa Suomen maantieteellisen aseman huomioon ottaen, jos millään yksityisellä firmalla ei olisi kapasiteettia tarjota palveluja tai että jouduttaisiin maksamaan tähtitieteellisiä summia, että joku firma käy aukaisemassa huoltoreitin Helsinkiin. Suomen jäänmurtokalusto onkin ainutlaatuinen, mistä kertoo sekin, että kesäisin Helsingissä turistit haluavat matonpesulaitorin ja temppeliaukion kirkon lisäksi nähdä Katajanokan rannassa lepäävät jäänmurtajat.

Tietysti voi ajatella, että suuryhtiöt menevät arktisille alueille joka tapauksessa, paras lähteä mukaan ja tässähän pääsee ikäänkuin siivellä, tienataankin vähän, kun vuokrataan kesällä jäänmurtajiamme. Mutta mitkä mahtavat olla ne valtion strategiset intressit, joiden edistämiseksi pitäisi lähteä arktisille alueille monikansallisten yhtiöiden kumppaniksi? Jos arktisille alueille mennään joka tapauksessa,  eikö olisi parempi, että liiketoiminta olisi vakaalla pohjalla, perustuisi  yksityisiin investointoihin eikä jonkun valtion kaluston vajaakäyttöön?

Aikoinaan jäänmurtajat olivat Merenkulkulaitoksen alaisuudessa. Siitä ajasta on mieleeni jäänyt lahjusoikeudenkäynti, jossa syytetyt puolustelivat ylenmääräisen vieraanvaraisuuden vastaanottamista liike-elämän vaatimuksilla. Tuomio kuitenkin tuli. Onkohan jään murtaminen ollenkaan kannattavaa liiketoimintaa, etenkään lämpiminä talvina? Valtiolla on suorassa hallinnassaan vielä paljon muitakin huonosti kannattavia toimintoja, jotka voitaisiin yhtiöittää. Ehkä tämän viikon keskustelu on tarpeellinen myös siksi, että huomaisimme, miten voi käydä, jos valtiolle tärkeä yhtiö karkaa ohjauksesta.

Tekstiniksejä

Joskus eksyy. Ja yrität näytellä, ettet ole eksyksissä. Jouduin viime viikolla erään yliopistokirjaston hyllyjen väliin. Koska halusin rauhassa harkita, mihin suuntaan lähden etsimään ulko-ovea, nappasin hyllystä ensimmäisen vähänkin mielenkiintoisen niteen, ja siirryin lukemaan. Tein myös muistiinpanoja lukemastani, kuten asiaan kuuluu, mutta en tietenkään muista, mikä lähteeni nimi oli. Siitä huolimatta jaan eteenpäin kirjan viisaudet kirjoittajakohtalotovereille.

Kirjoittajan huoneentaulu

Älä odota olevasi kirjoitustuulella, joka kerta kun kirjoitat.  Jonain päivänä kirjoitat paremmin kuin toisena. Tee tilaa kirjoittamiselle jokaiseen päivääsi.

Aloittaessasi päivän työtä älä turhaan jää miettimään, mihin ajatukseen jäitkään edellisellä kerralla, vaan  ryhdy käymään läpi ja muokkaamaan edellistä tekstiä. Pääset sillä  kiinni ajatukseen.

Älä jätä kesken vaikeasti muotoiltavaa ajatusta, vaan yritä jotenkin muotoilla mihin suuntaan olet ajatusta kehittämässä, ennen kuin lopetat kirjoittamisen siltä päivältä.

Älä harhauta itseäsi ajattelemaan, että sinulla täytyy olla täydellinen lukeneisuus asiasta ennen kuin alat kirjoittaa. Se on vain fiksulta kuulustava tekosyy siirtää työnteon aloittamista ja perustuu ajatukseen, että sinun täytyy olla alan auktoriteetti kirjoittaaksesi aiheesta. Useimmiten ihmiset kehittävät jonkinasteisen asiantuntemuksen aiheesta kirjoitettuaan siitä. Kirjoita heti, ja lopeta asiantuntemuksesi vähättely. Lisätiedon etsiminen tukkii luovuuden.

Ota ideasi kiinni lennosta ja taltuta ne tekstiksi. Record before searching. Kun olet saanut ajatuksesi kasaan tekstiksi, tee tarvittava tiedonhaku.

Anna sanojen virrata vapaasti, älä odota heti syntyvän valmista tekstiä. Mitä parhaimpien kirjoittajien teksteistä suurin osa on deletoitu.

Ole reilu itsellesi, älä soimaa, jos joskus ei synny tulosta. Katso mieluummin sitä, mitä olet saanut aikaan.

Valitse paikka,  missä kaikkein todennäköisimmin et tee muuta kuin kirjoitat.

Joskus luulee eksyneensä, vaikka onkin oikeassa paikassa. Noudatin nyt neuvoa kirjoittaa ensin, ja sitten hakea lisätietoa. En edelleenkään ole löytänyt kirjan nimeä, vaikka kuinka tutkin kyseisen yliopistokirjaston aineistoluetteloa. Mutta en soimaa itseäni siitä.

 

Arvopohjaa luotaamassa

Viime viikolla löytyneisiin rekistereihin on otettu runsaasti kantaa, ja odotettavissa on tuskalliselta näyttävää Ruotsin viranomaisten itseruoskintaa. On tarkoitettu vain hyvää, suojeltu ihmisiä ja oltu tehokkaita. Toimittu systemaattisesti ja kattavasti. Skånessa oli sukuriita, ja sen yhteydessä on nyt vastaisen varalta mapitettu vastasyntyneitä ja vainajia.

Natsikortti nousee pakasta, vaikka sitä kuinka piiloittaisi alimmaksi. Siihen on syynsä, että juuri toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa haluttiin poistaa rekisterit, jotka mahdollistavat jonkun väestöryhmän jäljittämisen, syrjimisen ja tuhoamisen. Rekisterinpitäjät eivät koskaan ole niitä silminnähden pahoja, jos sellaisia ylipäätänsä on. Yleensä siihen työhön päätyvät kiltit ja tunnolliset työntekijät, uskolliset järjestelmän palvelijat. Usein he myös uskovat tekevänsä hyvää. Harva myöskään kehittelee itse rekisterejä ilman työnantajansa siunausta.

Olen tavannut erään diktaattorin rekisterinhoitajan. Kun valta vaihtui tuossa sotien ja nälänhätien runnomassa maassa, juuri hänet pidätettiin, häntä kidutettiin ja painostettiin. Eikä kyseessä ollut kuin tunnollinen sihteeri, nuori nainen, joka piti kortiston järjestyksessä. Sekasorron keskelläkin juuri hänet etsittiin ja särjettiin hänellä olleiden tietojen vuoksi ja ehkä myös siksi, että hänen tekemänsä työ auttoi diktaattoria pysymään vallassa. Silloin ja siellä rekistereitä ei tuhottu deleteä painamalla.

Suomessa poliisi teki kotietsinnän poliisin tiloihin, Ruotsissa poliisi teki tutkintapyynnön itsestään. Se ei tarkoita sitä, että asiat olisivat menossa huonompaan suuntaan, päinvastoin. Ihmiset eivät tee ilmoituksia, jos epäilevät niiden joutuvan ö-mappiin tai itselleen koituvan vaikeuksia. Järjestelmä korjaa itseään tehokkammin,  jos aiheellisen ilmiannon tekeminen väärinkäytöksestä saa virheestä vastuussa olevan korjaamaan tekonsa ja ilmoittajaa palkitaan. Harvassa organisaatiossa voidaan taata, etteivätkö seuraukset olisi juuri päinvastaisia. Tosin jos tutkintapyynnöt johtavat asian painamiseen villaisella, niin silloinhan niitä voi tehdä myös itsestään.

Viikonlopun DN kertoi myös poliisin arvopohjatyöstä, joka olikin alkanut toimia itseään vastaan.Työn arvojen pitäisi olla mahdollisimman lähellä yksilön arvoja, ja molempien muuttaminen vaatii työtä. Ruotsin poliisista kerrotaan, että arvot jäivät ilmoitustaululle huolimatta kalliista arvopohjatyöstä. Oli pelattu arvopeliä monta virkatuntia. Arvojen julkilausuminen ei muuta  yksittäisen työntekijän työn sisältöjä, ainakaan helposti, mutta  työn sisältö ja raamit voivat muuttaa ihmisen arvoja. Jos organisaatio ei reagoi hyväksyttyjen arvojen vastaiseen toimintaan, ei voida odottaa yksilönkään arvojen korjaavan tilannetta, ellei joukossa ole poikkeuksellisen vahvoja yksilöitä. Mutta jos organisaatio, sen johto,  pitää huolta arvojensa noudattamisesta, ohjeistaa ja kannustaa niiden mukaisesti, kyllä ne yksilötkin tulevat mukana tai etsivät toisen työpaikan.

Plagiointia

Salaiset kansiot

Viime kuun matkalla Kizhin karjalaistaloja katsoessa äitini tuli todenneeksi, että tällainen talo siellä meidänkin suvulla oli. Osalle seurueesta se oli yllätys, eivätkö ne olleetkaan köyhiä? Eihän se miksikään asiaa muuta, mutta rakennamme minuuttamme tahtomattammekin sen perusteella, mitä aiemmat polvet ovat tehneet ja olleet. Jos oma alkuperä on ollut jotain alemmuudentuntoa aiheuttavaa, se siirtyy helposti taakaksi seuraaville sukupolville. Suurissa elämänmuutoksissa identiteetti voi kadota, isoäitinikin eli aivan mainiota perheenäidin normielämää huolimatta pakolaisuudestaan, mutta viimeisinä vuosinaan hänestä kuoriutui karjalainen runonlaulaja sukunsa perinteiden mukaisesti. Näin jälkipolvien kannalta ajatellen hänen alkuperänsä jääminen rajan taakse ja unohtuminen jätti meidät vaille mielenkiintoista tietoperintöä.

Innostuin tutkimaan sukumme taustoja, ja parin viestin jälkeen sain kutsun tutkimaan sukupuuta sukututkimussivuille. Vaikka kutsuja oli verkkoturvallisuusasiantuntija, nettineurootikkona aloin pohtimaan, onko täysin turvallista näinä tietomurtojen ja verkkovakoilun aikoina laittaa sukulaisuussuhteensa näkyville verkkoon. Eihän täällä Ruotsissa mitään hätää ole, mutta kun sukupuu hajautuu Suomen ja Venäjän rajan molemmille puolille, ja siellä toisella puolella lait muuttuvat todella nopeasti. Otin kuitenkin riskin, ja kivaahan se on löytää itselleen sukulaisia, paljon tuttuja nimiä ja vastauksia kysymyksiin.

En ilmeisesti huolehdi turhasta. Tietoa voidaan käyttää niin moneen tarkoitukseen. Ruotsissa on muisteltu näinä päivinä, kuinka 1943 Ruotsissa kerättiin valmiiksi Saksan invaasiota varten tiedot maassa asuvista romaneista. Rekisterinpitotaidot eivät ole ruostuneet, nyt on tehty Skånen poliisissa uusi rekisteri romaneista, ei kovin kattava, eikä ole oikein selvää, mitä varten. Laiton poliisin pitämä rekisteri. Poliisi puolusteli itseään, ettei kyse ole rekisteristä, eikä siihen ole kirjattu etnistä taustaa. Mutta kun tietokannasta löytyy vain tai lähes ainoastaan romanialkuperän omaavia, ja se on otsikoitu "kierteleviä".  Tänään löytyi toinen rekisteri romaneista, mitähän huomenna?

Ei olisi pitänyt kysellä.  Jo tänään sain tietää sukututkimusohjelmaa katsoessani nuoruuteni tähden Björn Skifsin suomalaisista sukujuurista. Savolaisia Vilhusia, jotka rekisteröitiin etnisen alkuperän perusteella  1600-luvulla. Heidät luokiteltiin irtosuomalaisiksi, lösfinnar, joilla ei ollut vakituista asuinpaikkaa, ja joita vaadittiin palaamaan takaisin Suomeen. Eivät lähteneet, ja niin ovat ruotsalaiset saaneet nauttia hyvästä musiikista. Myös noituus ja taikuus ovat kuuluneet Vilhusten taitoihin, jotka he veivät Ruotsiin mennessään.

Joku kummallinen epäiltyjen rekisteri löytyy myös Suomen monien viranomaisten koneilta. Luulisin, että nyt rekisteriä siivotaan urakalla, kun ei ehditty tehdä varmuuskopiota ja painaa deleteä ennen poliisin suorittamaa kotietsintää poliisin tiloissa. En ihmettele, että rekisterejä löytyy lähes kaikkiin tarkoituksiin, sen verran löyhästi nuo säännökset poliisin käyttöön tarkoitettujen rekisterien pidosta on kirjoitettu. Lisäksi kokemus on osoittanut, että kun viranomaisille annetaan jotkin valtuudet, ne aina osoittautuvat jotenkin riittämättömiksi, ja seuraavana vuonna niitä pitäisi laajentaa.

Mutta  kun ottaa huomioon kuinka monta rikosta Ruotsin poliisilta jää vuosittain selvittämättä, miten ihmeessä riittää aikaa uusien laittomien rekisterien luomiseen?  Ihmettelen sitä poliisia, joka on käyttänyt virka-aikaansa sylilasten tietojen syöttämiseen tietokantaan, ja eniten ihmettelen, mitä hän uskoi organisaationsa niillä tiedoilla tekevän.  Kiertelevien rekisteriin verrattuna epäiltyjen rekisteri kuulostaa melko asialliselta, se on vain jotenkin levinnyt käsistä, kun niin moni saa siihen tietonsa, pääsee syöttämään tietoja ja  lukemaan niitä. Tuollaiset rekisterit pitäisi pitää monen lukon ja välioven takana. Mutta jäljet johtavat myös johtamisen ja koulutuksen puutteisiin. Kun ammattina on vallankäyttö, sen rajojen pitäisi olla selvillä.

Sekä lohtu että kirous tässä tilanteessa on tiedon paljous. Mitä enemmän tietoa kerätään, sitä vaikeampi sitä on käyttää. Kaikenlaisia tietokantoja ja rekisterejä alkaa olla jo hallitsemattoman paljon. Ne sisältävät paljon yksityiskohtaista tietoa ja monet tiedot ovat vahvistamattomia, vanhentuneita ja virheellisiä. Luotettavat tietolähteet ovat erikseen.  Sama ongelma vaivaa paljon puhuttua NSAn tietolouhintaa, valtavista tietomassoista on mahdoton löytää sitä hippusta, jolla voisi olla merkitystä. Puolustelut, että joskus on osuttu oikeaankiin, ontuvat, sokea kanakin löytää joskus jyvän. Lopulta tietovuotojen ja väärinkäytösten torjunta ja selvittely vie enemmän resursseja kuin mitä rekistereistä saadaan hyötyä.

Vieraalla maalla

 Nuoremman veljeksen otos

Tämä kesä oli taas oli Lappi-kesä. Menimme seitsemättä kertaa samaan paikkaan, kiersimme samoja joenvarsia ja soita, nousimme tutulle tunturille ja soudimme saman järven taakse yökalaan ja hilloja poimimaan. Vaikkakin yövymme mökkikylässä, olemme saamelaisten keskuudessa ja mailla. Yritämme tiedustella hyviä hillapaikkoja, mutta huono vuosi, ei niitä vain löydä. Vielä järvelle lähtiessä tiedustelemme rantautuvilta, löytyikö sieltä marjaa. Ei siellä vain marjaa ole. Järven taakse päästyämme keräämme hilloja niin kauan kuin jaksamme, ehkä olimme eri suolla, ehkä meillä on eri käsitys hyvästä hillasadosta.

Seuraamme jokea alajuoksulle ja yläjuoksulle,  keitämme kahvia ja syömme eväitä,  tulistelemme viimeisen kerran vielä illalla kodassa. Jokivesi on tänä vuonna tavallista lämpimämpää. Yksi puukko katoaa joen rantaan, etsijä luopuu toivosta. Ostamme taas tälläkin kertaa uusia puukkoja, vaikka vanhojakin on vaikka kuinka monta. Mökin rappusilla vuolemme, nuoret tekevät paistinlastan, joka osoittautuu oivaksi keittiövälineeksi. Löydän kummallisen reiällisen oksan, ja vuolen sitä vuolemisen ilosta uudella puukolla.

Karigasniemen kotipizzassa syömme savuporopizzaa, jonka nimi on berlusconi. Mietimme, miten poro on matkustanut ensin etelään pakattavaksi, ja palannut takaisin melkein tunturiin.

 Käräjätupa Siidassa

Saamelaisuus tulee kerta kerralta tutummaksi. Osaltaan siihen vaikuttavat ne pienet kohtaamiset alkuperäisasukkaiden kanssa. Meidän annetaan ymmärtää olevamme turisteja, mutta yritämme edes tervehtiä saameksi, ja saamme sillä hieman luottamusta. Käymme Siidassa, Inarin saamelaismuseossa, ja joka kerta opimme jotain uutta.  Tällä kertaa teemme perusteellisen ulkoilmamuseokierroksen, katselemme turvekammeja, aittoja, veneitä ja taloja. Ehdimme myös nähdä uuden saamelaiskulttuurikeskus Sajoksen, jonne on saatu mahtumaan käräjäsali. Kontrasti juuri Siidassa nähtyyn käräjätupaan, jonka seinät on kaiverrettu täyteen syytettyjen puumerkkejä, on melkoinen. Nykyisin taidetaan puukot ottaa pois jo ovella.

Ihmisoikeusjuristi minussa muisti lomallaankin  ILOn alkuperäiskansoja koskevan sopimuksen soveltamisongelmat Lapissa. Tunnen lappilaisia ja saamelaisia, joiden suvut ovat asuneet satoja vuosia Inarissa, toiset ovat poronhoitajia, toiset ovat suomalaistuneet, lakanneet puhumasta saamea ja jopa hävenneet saamelaistaustaa, mutta ovat viljelleet maata ja asuneet syvällä saamelaisalueella. Toiset ovat alkuperäiskansaa ILOn sopimuksen mukaan, toiset eivät. Ovatko vain porosaamelaiset alkuperäiskansaa, vai voitaisiinko myös muut alkuperältään lappilaiset hyväksyä joukkoon, jos kuitenkin alkuperä on saamelainen, saamen kieli ei vain ole kulkenut mukana?

Kun katsomme karttaa näemme saamelaisalueet suikaleina pohjoisten maiden yläosissa. Mutta rajat ja hallintoalueet eivät aina ole olleet määrittämässä, mihin yksikköön ihmiset kuuluvat. Luontaistalouden aikaan rajoja ei tunnettu, niitä ei ollut merkitty eikä niistä välitetty. Ihmiset hoitivat porojaan, kävivät asiointimatkoilla, avioituivat niin kuin kätevältä tuntui rajoista välittämättä. Vieläkin asioidaan ja avioidutaan rajoista välittämättä, mutta hallinnon rajat eivät jousta. Pohjoisen alkuperäiskansan siivuttaminen eri valtioiden alueelle on heikentänyt saamelaisyhteisöjen elinvoimaisuutta ja mahdollisuutta toimia ja päättää yhdessä asioistaan.

Viime vuosituhannella kuuntelin bussissa, kuinka taemmalla penkillä muisteltiin, miten keväällä ajettiin härjillä Norjaan sokeria ja jauhoja ostamaan. Olimme matkalla jossain Ivalon korkeudella, lantalaisena en ymmärtänyt, että kyse on poroista eikä naudoista, mutta onneksi väärinkäsitykseni oikaistiin pian. Mielikuva poronnahoilla vuoratussa reessä kevättalven lumisessa tunturimaisemassa matkaavasta seurueesta, edessä kruunupääporot ja kuormassa säkilliset jauhoja ja sokeria, varmaan myös muuta tarpeellista, on siitä lähtien ollut yksi kuva saamelaisuudesta. Muistan myös 1980-luvun sketsihahmot, joiden ihka-aidot esikuvat luulen tavanneeni läntisessä Lapissa. Mutta tiedän myös pienten lasten asumisen koulujen asuntolassa, pitkät matkat lääkäriin ja avun saamisen vaikeuden keskellä erämaata. Nyt mieltäni varjostaa kuva ystävästämme  viimeistä kertaa lähtemässä ruokkimaan poroja tunturiin. Olemme omassa Lapin valassamme luvanneet, ettemme koskaan mene yksin tunturiin, me turistit.

Karjalan mailla ja vesillä

Elokuun viimeisen viikon vietimme sukulaisseurassa Laatokan ja Äänisen aalloilla, Syvärin mutkissa ja Karjalan kunnailla. Matkamme pääkohde oli Kizhin saari,  mutta ohjelmaan sisältyivät myös käynti vanhassa Valamossa ja Aleksanteri Syväriläisen luostarissa.  Matkan alkuosa jäi itselleni hämäräksi, sairastuin ja niin Vanha Valamo ja Aleksanteri Syväriläisen luostari jäivät näkemättä.

Syvärin vilkasta vesiliikennettä

 Syvärin ranta-asutusta

Aloin ymmärtää niitä evakkojuuria omaavia,  jotka eivät ole kovin innokkaita Karjalaan takaisin ja vielä vähemmän sitä takaisin haluavia.  Ristiriitaisilta tunteilta ei voi välttyä. Menetetty mikä menetetty, sitä suomalaisten Karjalaa, joka joskus oli, ei enää ole. On vain maat, joet ja järvet. Sitäkään Venäjän karjalan aluetta, jossa suomen armeija teki kyseenalaista sotaretkeään, ei voi oikein kirkkain mielin kokea. Siis kaikkein paras osa matkasta oli Kizhi, jossa oli säilynyt koskemattomana puurakennustaiteen aarre.

Puu taipuu moneksi

Kizhiä ei voi ihastella liikaa. Entisenä talomuseon oppaana olin jo hieman sisällä aiheessa, mutta 22:n haapapaanuilla kuorrutetun kupolin kauneutta ja harmonisuutta ei ymmärrä kuin käymällä paikalla. Kuka ikinä projektia johtikin, hänellä on täytynyt olla aivan erityinen hahmotuskyky.  Joku on osannut tehdä paanuja ja piiluta hirsiä, mutta rakennussarjan kokoajan on täytynyt tietää, että urakan viime vaiheessa mikään nurkka kahdeksankulmaisesta symmetrisestä rakennuksesta ei jää auki.  Vai tuliko rakennuksesta sellainen kuin tuli juuri sen vuoksi, että joku nurkka jäi auki, ja keksittiin tehdä kulmia lisää, pääasia että symmetria pysyi? 

 Kizhin pääkirkkoa remontoitiin

Matkalle lähdin karelianismin alkeet hallussani. Lisäoppia olisi ollut tarjolla Kizhin saarella, ulkoilmamuseon yhteen taloon oli koottu kattava näyttely  karjalaisesta kulttuurista, Kalevalasta ja kansanrunouden kerääjistä. Olisipa aikaa ollut puoli päivää käydä läpi venäjänkielistä aineistoa ja syventyä tapaan millä asiaa tarjotaan venäläisille. Muutenkin Kizhin alue on iso ja siellä oloon kannattaa varata runsaasti aikaa. Alueella on useita kirkkoja, muun muassa Venäjän vanhin kirkko on siirretty sinne. Karjalaistaloissa esitellään esineistön lisäksi myös vanhoja työtapoja ja -välineitä. 

Kizhin ulkoilmamuseon aluetta

Korvia hellästi hivelevää karjalaista laulua saimme kuulla pienessä spontaaniesityksessä Kizhillä. Alueella liikkuneet, ehkä juuri siinä venäjänkielisessä karjala-näyttelyssä työssä olleet tyttöset suostuivat tulemaan koristamaan matkaseurueemme kuvaa.  Kuvien oton jälkeen tytöt kajauttivat aivan aidolla karjalalla hauskan laulun. Olisipa heitä saanut kuulla enemmän. 

Saimme  matkallamme kuulla lisää karjalaista musiikkia Petroskoissa Kantele-yhtyeen konsertissa. Ammattimuusikot ja –tanssijat tekivät työnsä huolella, mutta  ilmiselvästi karjalan kieltä osaamattoman laulajan suorittama karjalaisen ja jopa suomalaisen lauluperinteen esittely särähti korvaan. Onnjegzi  enj njiinj pjaljonj hjarmiztunjut ennjemjänjkin hjuvitjuin. Olisin hetkenä minä hyvänsä vaihtanut ammattilaisten esityksen  Kizhin tyttöjen kansanlauluun.   Toisin kuin oikean konsertin laulajat, tytöt ymmärsivät mitä lauloivat,osasivat jopa hymyillä punastelevaa hymyä tyypillisen puolituhman viisun rohkeimmassa kohdassa.

  Kantele soi Petroskoissa  

Paluumatkalla vierailimme Mandrogan turistikylässä. Matkamuistomyymälöitä, vanha perinnekylä, piknik-telttoja, pari lehmää, vodka-museo ja helikopterikenttä. Kuulostaa kamalalta turistipyydykseltä, mutta tämä oli laadukkaasti toteutettu kokonaisuus.  Perinnekylässä oli eri puolilta Venäjän karjalaa tuotuja vanhoja taloja, joissa oli myynnissä käsitöitä ja käsityöläiset esittelivät työtapojaan.

 Käspaikka jäi edelleen ostamatta

Kävin kaksi kertaa Arkangeliläisen sepän talossa, jossa oli taidokkaasti tehtyjä ovia ja muita yksityiskohtia, kauniita huonekaluja ja ihana tunnelma.  Talossa oli karjasuoja toisella puolella, mutta talossa oli aikoinaan asuttu herraskaisesti, muun muassa nukuttiin sängyssä.Talossa oli kylän mukavimmat myyjät, osasivat jopa muutaman sanan suomea, ja keskustelivat mielellään venäjäksi. Puhuimme rajan molemmille puolille hajonneista perheistä, kuinka venäjällä monilla on sukulaisia Suomessa. Ihmettelimme, miksi kansojemme elämä keskenään on ollut niin vaikeata, kansa ei ole tahtonut sotia, mutta johtajat ovat niihin ajaneet. Emmekä voi edelleenkään olla varmoja, ettei jonain päivänä taas oltaisi sodissa keskenään.

Teollisuutta Syvärin varrella

Risteilyyn loi oman leimansa rauhanomainen rinnakkaiselo venäläisten matkatoverien kanssa. Puolet laivan matkustajista olivat venäläisiä,puolet meitä suomalaisia,  söimme samaan aikaan eri puolilla laivan ruokasalia, heillä oli oma viihdeohjelmansa ja retkensä, mutta samassa veneessä matkasimme. Suomalaiset olivat keski-iältään vanhempia, venäläisissä oli lapsiperheitä ja nuorempien naisten seurueita. Ehkä yhteiset kiinnostuksen kohteet, eli Laatokan luostarit ja Kizhin saari tekivät sen, että mitään erityisiä eroja kansallisuuksien välillä ei havainnut, mitä nyt jotkut venäläisnaiset olivat vielä suomalaisia koreammin puettuja ilta-aikaan.

Risteilyn ohjelmaan kuului luentoja, jotka olivat mielenkiintoisia ja runsaasti tietoa sisältäviä. Eniten pidin kertomuksista Pietarissa vaikuttaneista suomalaisista. Sodan vaiheiden kertaaminen on varmaan hyödyllistä, mutta ammatin puolesta jäin tietysti pohtimaan luennoitsijan humanitaarisen oikeuden tulkintoja. Siksi oli miellyttävämpää kuunnella lomalla juttuja Tillandereista, Fazereista,  Sinebrykoffista ja Aurora Karamzinista. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut kerrottavat omasta kotipitäjästäni kotoisin olleesta Fabergén oppi-isästä, Pöntisen Hiskistä, eli Peter Hiskias Pendynistä. Kotikylältäni on kyllä lähdetty Pietariin monestakin syystä, mutta tämän huippuosaajan historia vahvisti entisestään käsitystäni Pietarin merkityksestä Itä-Suomen  elinvoiman takaajana ja savolaisten merkityksestä milloin missäkin. 

No kukas se siinä?

Petroskoin kiertoajelu oli retken viimeinen opastettu kierros. Ensimmäistä kertaa koko viikolla ilma ei suosinut, eikä Kizhin ihmeiden jälkeen mielikään ollut enää vastaanottava. Pietari suuren patsas, ortodoksinen kirkko, Kirovin aukio ja teatteri, rautatieasema, Leninin patsas, rannassa Otto-Ville Kuusisen patsas, hänen palatsinsakin ohitimme.  Oli kuitenkin hyvä nähdä millaisesta kaupungista on kyse. En muuten olisi tiennyt että Petroskoi on raskaan teollisuuden keskus, iso opiskelupaikkakunta ja monen meren satama. Matkalla luennoinut asiantuntija kertoi myös suomalaisten sotaretkestä Äänislinnaan. Tällä elämänkokemuksella ja karttaa katsoen ihmetellä täytyy pienen kansan itseluottamusta.  Historian saatossa kansakuntia on saatu houkuteltua mitä yltiöpäisimpien ja samalla tuhoon tuomittujen hankkeiden taakse. Varoitussignaalit soivat rohkaisevasti, järkevä kritiikki tulkitaan petturuudeksi ja pelkuruudeksi, ja ne joiden pitäisi laittaa peli poikki ylistävät suurta johtajuutta. Me kaikki pystymme siihen.

Pyhää Yrjöä esittävä ikoni Kizhin Karjala-näyttelyssä

Ortodoksisuutta matkalla tuli vastaan vähän joka vaiheessa ja ­kirkon asema tuntui vahvistuneen kahden vuosikymmenen aikana toisesta ääriasennosta toiseen. Ikonien katsomiseen en ole vielä millään matkalla kyllästynyt. Sain ostettua Valamon skiitoista taas yhden Pyhää Yrjöä esittävän ikonin. Matkaan tarttuivat myös Karjalan kartat, jonain päivänä lainataan maasturi ja otetaan suunta kohti Venäjän karjalaa, Vartiuksesta rajan yli. Vaikka Kizhillä on nyt käyty, sinne voisin mennä uudestaan, vähän virkeämpänä ja kokonaiseksi päiväksi. Sodista puhuminen on välttämätöntä, mutta karelianismin ja ikonit voisi ottaa seuraavien Karjalan retkien ydinsisällöksi.

Sata kuvaa kuusta

Yleensä kesä ehtii elokuuhun ennen kuin kuuta edes havaitsee, mutta tänä kesänä olen ehtinyt jo ottaa ainakin sata kuvaa kuusta. Kummallisin tuo juhannuskuutamo, eipä ole tullut vastaavaa nähtyä. Mutta oli se siellä, valokuva todistaa tuon optisen harhan.

Valokuvien inflaatio tapahtuu helposti tässä kamerat-koko-ajan-esillä-maailmassa. Mitään kuvaa ei tarvitse ottaa, kun joka tapauksessa joku on ottanut aiheesta paremman kuvan ja sen löytää netistä. Olen kuitenkin sitkeästi kantanut kameroitani koko kesän, yrittänyt saada teräviä kuvia aikomastani kohteesta ja muiston itselleni. Muistaisinko asiat muutenkin, vai enkö muista juuri siksi, että rajaan koko ajan näkemääni valokuvan kokoisiksi paloiksi?

Valokuvilla voi määrätä mitä muistaa myöhemmin. Monet asiat eivät ehtisi jäädä mieleen, ellei niistä ottaisi kuvaa. Valokuva avaa muistin lokeroita laajemmaltakin, kun muistan tuon kuutamon, muistan elävästi myös koko juhannussunnuntain, keitä meillä oli vieraina, pinaattirullan ja metsämarjajäädykkeen. Mutta olisiko sittenkin pitänyt ottaa kuva vieraista ja ruokapöydästä? Sitä kuvaa katsoessa ei palaisi mieleen, miten kuu oli suurentunut samana iltana.

Rappion juhla

Vappu Helsingissä on edelleen kokemisen arvoinen, paranee vanhetessani. Havis Amandan lakitus, Ullanlinnanmäen aamu, ilmapallot, marssi ja puheet ja vielä kaiken päätteeksi lounas tekevät Helsingin vapusta ihka aidon kaupunkikarnevaalin.

Poliittisesta vapusta jäi mieleen vasemmistoliiton vahva esiintyminen vappumarssilla. Ensin tulivat kärjessä demarit, torvisoittokunta ja ikääntyneet. Pienen hajuraon jälkeen tuli musa-auto, vasemmistoliitto ja nuoret. Ero oli raju. Tästä voisi ennustaa, että vasemmistolaisten äänet tulevat lähivuosina jakautumaan entistä tasaisemmin kahden puolueen kesken.

Puheessaan Ullanlinnanmäellä taideyliopiston oppilaskunnan puheenjohtaja luonnehti vappua rappion juhlaksi. Hyvä sanavalinta, vaikka itse näin hyvinvoivan kansanosan juhlivan. Rappio näytti feikiltä. Eero Heinäluoma valitsi taas hallituksen kiritykseen ilmaisun "juoksua on parannettava isosti".  Olisiko parannettava juoksua aidosti?  Ehkä olisi vaihdettava lajia. Aina vain keski-iältään vanhenevan ja harventuvan aktiivisen puolueväen ja AY-vaikuttajien kuuleminen ei riitä, kun vuokrafirmojen listoilla turhaan oikeista työpaikoista haaveileva väki ei keksi mitä sosiaalidemokratia voisi heille antaa.

Viime viikolla luin uutisen, että eduskunta kuuntelee talouselämää. Samaan aikaan kerrottiin poliitikkojen siirtymisestä lobbareiksi, mistä esimerkkejä löytynee jo kaikista puolueista, vasemmistoliitosta lähtien. Keskiviikkokerholla ei kuulemma enää ole valtaa, mutta kummasti valta viihtyy kerhossaan. Itse itseään täydentävä, EK:n suojissa lymyilevä kerho on onnistunut hyvin yksityisyytensä varjelussa. Googlettaminen tuottaa erilaisia diakonian ja vertaistuen piiriin kuuluvia osumia, mutta yhtää ainoaa kuvaa sen oikean kerhon kokouksista ei löydy.

Olisi kiva tietää, miten keskiviikkokerhosta joutuu ulos? Onko siellä jäseninä vankeustuomion saaneita,  kertakaikkisesti elämänhallintansa menettäneitä tai muuten vain höpertyneitä? Kun kerho täydentää itse itseään, sillä täytyy olla myös mekanismi kertoa, että nyt etsi itsellesi uusi keskiviikkokerho. Niitä löytyy netistä.

Tasa-arvon kehityksen kannalta katsottuna näitä suljettuja herrakerhoja ei kannata vähätellä. Verkostomme kertovat, keitä kohtaan saatamme tuntea lojaliteettia. Poliittiset virkanimitykset ja sukulaisten suosiminen ovat asioita, joihin ryhtyessään täytyy ennakoida, että voi joutua julkisesti perustelemaan valintojaan. Mutta suljetun salaisen verkoston jäsenien suosimista ei tarvitse perustella, kun siitä ei kukaan verkoston ulkopuolella tiedä. Sovinistien kuuluminen verkostoihin ei tule kenellekään yllätyksenä, mutta näennäisesti tasa-arvoa kannattavien antautuminen näkymättömien narujen vedeltäväksi voi vääristää asioita ennalta-arvaamattomasti.

Hyvä veli -verkostot eivät haittaa vain naisten vaan myös verkostojen ulkopuolella olevien muiden henkilöiden osaamisen saamista yhteiskunnan hyötykäyttöön. Jäykät näkymättömät rakenteet ovat kehityksen este etenkin tänä avoimen tiedon aikakautena.

Eiliselle A-talk lähetykselle antaisin tutkivan journalismin "Neula heinäsuovasta" -palkinnon. He olivat onnistuneet löytämään naisjohtajan, joka koki olevansa niin turvassa, että voi puhua kokemastaan syrjinnästä. Suurin osa naisista juuttuu rajoitteidensa, kuten lasten saamisen vuoksi, Hjallis Harkimon ansiokkaasti paikallistamaan suppiloon, joka estää naisia tulemasta imaistuksi johtotasolle. Heidän lausuntonsa syrjinnästä voivat siis olla katkeruuden värittämiä tai muuten vain vähemmän valideja. Ne jotka taas ovat löytäneet suppilon reiän, voivat vielä päästä urallaan eteenpäin, joten ei ole viisasta aukoa päätään. Onko tämä nyt edistystä, kun lasikatto on vaihdettu suppiloon?

Kun työläiset Suomessa vappumarssille osallistumisen sijasta kunnostavat terassia ja avaavat grillikauden, statusta päivittäessä voi samalla vilkaista kaukoidässä tehtyjen päättelaitteiden kautta  kuvia Bangladeshin mielenosoituksista. Länsimaisille yrityksille vaatteita valmistavan tehtaan romahduksessa kuoli satoja ihmisiä ja moni on vielä kateissa. Suuttumus saa kansan kadulle, mutta valta ei marssi sielläkään. Mistä sitä voisi etsiä?