Minun Karjalani

Karjalaisuus on ollut osa elämääni, mutta vuosisatoja samoilla seuduilla eläneen suvun keskuudessa  savolaisessa maatalossa lapsuuteni viettäneenä meni pitkään, ennen kuin ymmärsin, mitä karjalaisuuden lajia minussa on. Isoäitini suku on Itä-Karjalan pakolaisia, jotka tulivat Suomeen Tarton rauhan jälkeen osallistuttuaan poliittiseen liikehdintään, jonka tavoitteena oli seudun liittäminen Suomeen. Jotkut saivat Suomen kansalaisuuden aikaisemmin, viimeinen heistä sai Suomen passin vasta 1980-luvulla.

Miesvaltaisessa suvussa ei tarvinnut olla muita kuin yksi poliittisesti aktiivinen, niin jo koko suku joutui lähtemään. Monett palasivat takaisin, mutta ei olisi kannattanut. Talo jäi, mutta kaupantekoa ja maanviljelystä saattoi jatkaa Suomessakin, henki ja vapauskin säilyi.

Yksi tarina karjalaisuudesta on tuo poliittinen, mutta samassa pakolaisreessä Suomeen tuli myös taitava ääneen itkijä,kulkivatpa mukana myös verenseisauttamissanat, loitsut ja laulut. Kyky itkeä ja nauraa yhtäikaa ja starinoida polveilevasti jutun juonta kuljettaen, pyöräyttää piirakat, kukkoset ja rönttöset, kirjoa, kutoa ja neuloa tikuttaa.

Matka Jyskyjärvelle toi jossain vaiheessa I.K. Inhan valitukset, miten vääränlaisia tapoja karjalaiset olivat omaksuneet ja miten vaikea aitoa karjalaisuutta oli löytää. Olimme saaneet matkanjärjestäjältä karjalankielisiä sanontoja. joiden mukaan lapsia sanotaan äpärehiksi. Perillä karjalaisemäntämme jo tuomitsi, että ei noin voi sanoa, on halventava ilmaus Laps ei ole äpäreh, jos on ukon alda suadu. Tätini sitoi vastaa kylyyn oikeaoppisesti koivupunoksella, jolloin emäntämme tuli keskeyttämään touhun, ja toi tilalle paremman vyötteen vastalle, nippusiteen.

Karjalaiset ovat ylen innokkaita marjastajia. Hillon keräys ei ollut vielä täydessä vauhdissaan, mutta sitä saattoi käyttää hyväksyttynä syynä perua ryhmällemme puoliksi luvattu konsertti. Luonnonantimien käyttö ruuanlaitossa ja leivonnassa ei ole vain suositeltavaa, vaan jokseenkin välttämätöntä.  Veimme Karjalaan viemisiksi runsaan määrän pakastepusseja, hillosokerin vieminen ei sekään olisi ollut huonompi idea. Seuraavalla kerralla sitten.

Jyskyjärven aurinko- ja kielikylpy

Tämän kesän siihen asti ainoa lämmin ja aurinkoinen päivä ei unohdu. Sadesäällä oli siirrytty Tsirkka-Kemin varteen, kauniiseen vanhan Jyskyjärven karjalaiskylään, perillä peilityyni joki heijasti valkoisia pilvenhattaroita, aurinko paistoi kirkkaasti. Parhaimpana päivänä lähdimme veneretkelle Lukkaan, uimme hiekkarannalla ja nautimme päivänpaisteesta nuotiokahveja juoden.

Karjala on osa sukuni historiaa. Vielä en ole päässyt isoäitini synnyinsijoille Repolaan, mutta olen jo lähestynyt sitä kahdesta suunnasta. Edellisellä kerralla  matkasimme Laatokkaa ja Äänistä pitkin Petroskoihin ja Kihzin saarelle, nyt tehtiin matka Vartiuksesta rajan yli Kostamukseen ja Jyskyjärvelle. Sukulaisia ja  karjalaisjuuret omaava ystävä olivat mukana retkellä, tavoitteena oli päästä laulajien ja karjalan kielen pariin.

En halua enää extremeä matkoillani, siksi pelkkä Jyskyjärvellä käynti ilman monia paikanvaihtoja tuntui turvallisimmalta tavalta päästä syvemmälle Karjalaan. Matka oli siitä huolimatta rasittava, tiet ovat tunnetusti huonokuntoisia Karjalassa, ja on aika tuskallista istua tuntikausia paukkuvassa ja rämisevässä autossa monttuisella tiellä. Perillä odottaa kuitenkin vaivan palkka, romanttinen rappeutumassa oleva jokivarsikylä, jollaisia ei enää uskoisi olevan. Harmaaksi kauhtuneiden talojen osuus rakennuskannasta on niin suuri, ettei muutama uusi talo ja hoidettu piha vielä pilaa vaikutelmaa.

Jyskyjärvellä ei ole hotellia, joten majoituimme perheisiin. Asuimme keskellä kylää entisen kyläneuvoston johtajan luona, joka vastaili kaikkiin kysymyksiin, kertoi vuolaasti karjalaisesta elämäntavasta ja etenkin puhuimme Kalevalasta ja karjalan kielestä. Hän oli kuin ilmetty isotätini, suunnittelin jo DNA-näytteen ottamista salaa ja sen lähettämistä tutkittavaksi, jotta sukulaissuhde saataisiin virallisesti vahvistettua. Sukumme perinnölliset vaivat ja luonteenpiirteet olivat jo ulkonäön lisäksi aivan ilmeisiä.

Majoitukseen kuului  pedin lisäksi täysylöspito, sauna kahtena iltana ja mahdollisuus myös itse keitellä kahvia tarpeen mukaan. Kun tavoitteena oli tutustua paikalliseen elämäntapaan, kieleen ja kulttuuriin, perhemajoitus avasi ikkunan katsoa ihmisten arkea ja saada tietoa menneistä vuosikymmenistä sekä tulevaisuuden näkymistä.

Vaikka olen tiennyt koko elämäni, että rajantakaisessa Karjalassa puhutaan karjalan kieltä, vasta nyt sen todella uskon. Kalmismaalla luin risteistä suomalaisia nimiä,  ja mummot puhuivat ehtaa suomea. Nuoretkin taisivat suomeksi muutaman lauseen, jopa kysyivät onko paperossia.  Tosin emäntämme ennusti karjalaisuuden Venäjällä kuolevan hänen sukupolvensa mukana.

Kävimme kuuntelemassa karjalankielellä laulavaa Vienoa, kantava ääni ja vahva tulkinta sekä tarinointi olivat kuin kansanrunouden keräysmatkalta. Varsinaisia eeppisiä runoja emme sentään kuulleet, mutta puheen ja laulun vahvaan asemaan Karjalassa on matkan jälkeen helppo uskoa. Karjalan kieli tarttui myös omaan puheeseen ruttoon, ylen äijösti alkoi outoja sanoja hypähdellä suusta. Vielä tavallista vahvempi itäinen nuotti ei ole täysin oiennut vieläkään.