Ajan vietävänä

Päätän tämän vuoden bloginpidon kirkolliseen kuvaan. Vanhenemisen iloista suurimpia on uusien asioiden tajuaminen. Asiat joista ei ole ollut kiinnostunut, joita ei ole ajatellut, muuttuvat pienin elein merkityksellisiksi.

Kesti kauan, ennen kuin aloin miettiä omaa sukutauluani, mihin lokeroon asetun sukupolvien keskellä. Mieheni on ollut paljon innostuneempi sukututkimuksesta, mutta mikäs hänen ei ole asiaa selvitellessä, kun koko suku on asunut samalla paikalla vuosisatojen ajan. Minä taas olen savolais-karjalais-hämäläinen geenirykelmä, joka agraariyhteiskunnan aikaan onnistui kasvattamaan vankat juuret synnyinpitäjäänsä.

Kotikirkko vuodelta 1777 saa kuitenkin minutkin aistimaan menneiden sukupolvien läsnäolon elämässäni. Kuljen samasta ovesta, istun samalla penkkirivillä kuin esivanhempani kahdeksan sukupolven takaa. Olemme viime vuosina viettäneet kirkossa isojen surujen hetkiä, aivan kuten tilanteen tullen aina on tehty. Emme ole erityisen järjestykseen taipuvia ihmisiä, mutta kummallisesti  ne sata paikalle saapuvaa ihmistä  joka kerta tietää paikkansa ja järjestyksensä.

Tuskin jaksan syventyä sukututkimukseen. Sen verran olen ruotsinkielisiä kirkonkirjoja lukenut, etten enää ihmettele, miksi sukunimemme vääntyi väärään muotoon, kun isoisänisoisä muuttoilmoituksena teki. Vaikka virhe olisikin heti huomattu, millään ilveellä ei niille papeille olisi voinut selittää, että tämä on nyt väärin kirjoitettu. Yhteistä kieltä ei vain ollut, tuskin osapuolista kumpikaan osasi kirjoittaa tai lukea suomea.

Enemmän kuin puolentoista vuosisadan takaista virhettä ihmettelen, ettei tilanne ole korjaantunut ajan saatossa. Huolimatta oikolukuohjelmista ja googlauksen tarjoamista tarkastusmahdollisuuksista ruotsalaiset eivät pääsääntöisesti kirjoita suomalaisia nimiä oikein. Jos ei muuta niin diftongit ovat väärinpäin.

Enää eivät miespolvet vaivu unholaan. Digitaaliset arkistot  kertovat meistä tuleville sukupolville enemmän kuin he haluavat tietää ja enemmän kuin me haluamme heidän tietävän. On monta syytä kunnioittaa esivanhempiamme, miten vakaata elämää he ovat eläneet, kestäneet isot ja pienemmät vihat, rutot, nälänhädät ja keuhkotaudit, sodat ja kapinat. Vaan kun ajattelee tätäkin kulunutta vuotta, miten tämä kaiken tietävä ihmiskunta tietotekniikkaa apuna käyttäen sössii asioitaan, uskoo valheisiin ja kaihtaa totuutta, ei voi kuin hävetä jo etukäteen.

Lopetankin tämän vuoden kirjalliset harrastukset syvään anteeksipyyntöön. Kun te tulevaisuuden sukututkijat nyt olette löytäneet tämän esimummon blogin, niin olen syvästi pahoillani, etten tehnyt enemmän, vaikka ymmärsin, ettei tässä olla oikeaan suuntaan menossa. Olen kyllä yrittänyt olla osa ratkaisua. Esimerkiksi ilmoitin  Facebookkiin, että he levittävät valheita, mutta sieltä neuvottiin minua olemaan lukematta valheita. Pysykää te totuudessa.

Toivotan kaikille onnellista vuotta 2017!

Jouluun kietoutuminen

Joulu tuli taas tänäkin vuonna kuin varkain keskelle reippainta työntekovaihetta. Joulustressi ehtii muuttua matkakuumeeksi ennen joulukuusen karisemista. Onneksi postinkulun ongelmat ovat tänä vuonna yleisesti tiedossa, ei voi kuin toivoa, että korttini ehtivät perille ennen loppiaista.

Blogi taapertaa tasaisen 20 vuosittaisen postauksen vauhdilla eteenpäin. Ensi vuonna blogia on pidetty pyöreät kymmenen vuotta. Tänä aikana en ole poistanut yhtään postausta, en vieläkään suunnittele blogin lopettamista en myöskään odota sen löytymistä. Kiitos teille seitsemän uskollista lukijaa.

Ensi vuonna tulevat taas uudet aiheet, ei voi tietää mikä tulevaisuudessa kirjoituttaa. Kulunut vuosi toi toivoa talouteen ja näytti mihin kansalaisyhteiskunta parhaimmillaan pystyy, valopilkkuja olivat pellet, jo riittää -väki ja Jukurit. Näkymää varjostavat Venäjä, Trump ja kotoiset väkivallanteot.

Euroopan kyky luoda aitoa sisäistä turvallisuutta on koetuksella ääriliikkeiden kiristäessä kaikkien hermoja. Huolenpidon sijasta tarjotaaan kovia otteita. Väärin kohdistettu huolenpito ei ole ongelmamme, sen sijaan kovat otteet harvoin osuvat oikeassa kulmassa kehenkään. Jos ensin välitämme, meillä on myös väylä vaatia.

Berliinin joulumarkkinoilta tuotu glögimuki muistuttaa tänä vuonna millenniumin lisäksi silmittömästä väkivallanteosta. Ruokapöytäämme adventtiajan koristava norjalainen tinakynttelikkö taas palauttaa mieleen Utöjan kauhut. Elämme aikaa, jossa tilastollinen turvallisuus lisääntyy, paljon pystytään ennalta ehkäisemään ja ympärillämme tapahtuu paljon hyviä, turvallisuuttamme lisääviä kohtaamisia. Luottamuksen lisääntyessä sen horjuttaminen vaatii aina rajumpia ja häikäilemättömämpiä keinoja.

Ainakin siksi hetkeksi, kun kuusi on koristeltu ja kynttilät sytytetty, joulupöytä katettu ja joulun rauha laskeutunut pirttiin, on lupa kietoutua  joulutunnelman lämpimään harsoon. Se voi hetkeksi hämärtää jyrkät ääriviivat ja ikävät rosot. Kun vielä joulun valot kohdistuvat kaikkeen kauniiseen,  maailma näyttäytyy hetken pehmeämpänä ja parempana kuin arjen karussa valossa. Nautitaan tästä ainutlaatuisesta joulun ajasta.

Hyvää Joulua!

Moskova eilen ja tänään

Viime viikolla kävin Moskovassa, kaupungissa, jolla on aivan erityinen asema elämässäni. Ensimmäisen kerran kävin siellä vuonna 1977, olin 15-vuotias ja mukana kotipitäjän kansalaisopiston oppilasyhdistyksen matkalla. Pääsin mukaan sitkeästi taivuttelemalla ja maatalon töissä auttamalla, jotta vanhemmat lopulta heltyivät avustamaan matkaani. Onnekseni luokkakaverini oli vanhempiensa kanssa matkalla, meitä siis vahdittiin hieman muttei liikaa. Ostimme kukkaishuivit, seikkailimme metrolla pitkin kaupunkia, kansainvälistyimme kuubalaisopiskelijoiden kanssa, hymyilimme ystävällisesti Leninin mausoleumia vartioiville sotilaille ja jostain meille tuntemattomasta syystä aiheutimme suuresti huolta mukana oleville aikuisille.

Toisen kerran Moskova puuttui elämääni, kun ylioppilaaksi päästyäni hain töihin amerikkalaiseen diplomaattiperheeseen. Sain työpaikan, mutta maailmanpolitiikan jännitteet johtivat viisumihakemukseni hylkäämiseen. Kun sitten lopulta olisin saanut viisumin työhön toisessa perheessä, olin jo hankkinut liput Sveitsiin. Pettymys oli raskas. Myöhemmin minulle selvisi, että tuo talvi Moskovassa olisi ollut vaikea, sähköt olivat usein poikki amerikkalaisperheissä, vettä tuli miten sattui ja kaikki oli hankalaa. Enkä suinkaan ollut ainoa, jolta oli viisumi evätty, pitkäaikaisen työkaverini kanssa usein nauroimme, että passimme ovat maanneet saman syksyn Tehtaankadun lähetystön hylkypinossa.

Kolmas vaihe suhteessani Moskovaan alkoi vuonna 1995, jolloin aloin tehdä yhteistyötä venäläisten ihmisoikeusjärjestöjen kanssa. Muutaman vuoden aikana ehdin asua monta kertaa hotelli Inturistissa, kyläillä monessa moskovalaiskodissa ja istua monessa kokouksessa. Kesähelteillä suurkaupungin kadut pehmenivät ja kenkien korot upposivat asvalttiin.  Pidimme monta seminaaria, joiden uskoimme vahvistavan demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Löysimme paljon itseämme rohkeampia alan toimijoita.

Viime kesänä hankin itselleni vuosiviisumin, ja kun ensimmäinen kutsu yritysmatkalle Moskovaan osui silmiini, ilmoittauduin mukaan. Moskova näytti apealta marraskuun kalseassa valossa. Vaikka kuulin paljon optimistista puhetta, mikään näkemäni ei viitannut toivoon ja tulevaisuudenuskoon.  Vladimir Suuri mikälie Kiovan hallitsija kohotti ristiään Kremlin muurin ylle, autoja virtasi ohi neljällä kaistalla samaan suuntaan, kunnes yhtäkkiä katu tyhjeni. Hetken Moskova näytti samalta kuin 1970-luvulta, silloin pari Volgaa samassa risteyksessä oli jo ruuhka. Autosaattue vilkkuvaloineen ja ulvovine pilleineen kaarsi Kremlistä päin kohti lentokenttää. Venäjän mittasuhteet saavat tavallisen ihmisen näyttämään erityisen pieneltä.