Jouluun kietoutuminen

Joulu tuli taas tänäkin vuonna kuin varkain keskelle reippainta työntekovaihetta. Joulustressi ehtii muuttua matkakuumeeksi ennen joulukuusen karisemista. Onneksi postinkulun ongelmat ovat tänä vuonna yleisesti tiedossa, ei voi kuin toivoa, että korttini ehtivät perille ennen loppiaista.

Blogi taapertaa tasaisen 20 vuosittaisen postauksen vauhdilla eteenpäin. Ensi vuonna blogia on pidetty pyöreät kymmenen vuotta. Tänä aikana en ole poistanut yhtään postausta, en vieläkään suunnittele blogin lopettamista en myöskään odota sen löytymistä. Kiitos teille seitsemän uskollista lukijaa.

Ensi vuonna tulevat taas uudet aiheet, ei voi tietää mikä tulevaisuudessa kirjoituttaa. Kulunut vuosi toi toivoa talouteen ja näytti mihin kansalaisyhteiskunta parhaimmillaan pystyy, valopilkkuja olivat pellet, jo riittää -väki ja Jukurit. Näkymää varjostavat Venäjä, Trump ja kotoiset väkivallanteot.

Euroopan kyky luoda aitoa sisäistä turvallisuutta on koetuksella ääriliikkeiden kiristäessä kaikkien hermoja. Huolenpidon sijasta tarjotaaan kovia otteita. Väärin kohdistettu huolenpito ei ole ongelmamme, sen sijaan kovat otteet harvoin osuvat oikeassa kulmassa kehenkään. Jos ensin välitämme, meillä on myös väylä vaatia.

Berliinin joulumarkkinoilta tuotu glögimuki muistuttaa tänä vuonna millenniumin lisäksi silmittömästä väkivallanteosta. Ruokapöytäämme adventtiajan koristava norjalainen tinakynttelikkö taas palauttaa mieleen Utöjan kauhut. Elämme aikaa, jossa tilastollinen turvallisuus lisääntyy, paljon pystytään ennalta ehkäisemään ja ympärillämme tapahtuu paljon hyviä, turvallisuuttamme lisääviä kohtaamisia. Luottamuksen lisääntyessä sen horjuttaminen vaatii aina rajumpia ja häikäilemättömämpiä keinoja.

Ainakin siksi hetkeksi, kun kuusi on koristeltu ja kynttilät sytytetty, joulupöytä katettu ja joulun rauha laskeutunut pirttiin, on lupa kietoutua  joulutunnelman lämpimään harsoon. Se voi hetkeksi hämärtää jyrkät ääriviivat ja ikävät rosot. Kun vielä joulun valot kohdistuvat kaikkeen kauniiseen,  maailma näyttäytyy hetken pehmeämpänä ja parempana kuin arjen karussa valossa. Nautitaan tästä ainutlaatuisesta joulun ajasta.

Hyvää Joulua!

Silmänruokaa

Eilen illalla katsoin elokuvan, ja vain katsoin. Muutaman vuoden takainen Maria Larssons eviga ögönblick, suomennettuna Ikuiset hetket, tuli televisiosta. Alkuun yritin myös kuunnella repliikkejä, mutta kun ainut jonka puheesta sai jotain selvää oli ruotsalaisen näyttämötaiteen tähti Mikael Persbrandt, päähenkilön renttu mies, niin ei siitäkään ollut niin väliä. Vikaa oli sekä äänentoistossa, artikulaatiossa että arkikielen kuullun ymmärtämisessä. Keskittyminen ainoastaan elokuvan visuaaliseen ilmaisuun tekikin katsomisesta elämyksen.

Maria Larsson elää edellisen vuosisadan vaihteessa ison perheen äitinä, ja hän voittaa arpajaisista kameran. Tarina seuraa perheen lisääntymistä, miehen renttuilua kunnes hänestä tulee kuljetusliikkeenomistaja, ja Marian, suomalaissyntyisen työläisnaisen, kehittymistä valokuvaajana. Elokuva on myös hieno aikakauden kuvaus.

Elokuva oli kuvattu seuraamaan näkymiä valokuvaajan silmin . Kamera haki kuvakulmia, varjoja, valoja, asetelmia ja pysähtyi ikuistamaan hetken. Monta kertaa elokuvan aikana mietin, onkohan päähenkilöllä mukana kamera, tästä saisi hienon kuvan. Nyt tuntuu kuin elokuva olisi filmirullana jossain mielenkuvajaisessa, ja lähtee heti kelautumaan, kun alkaa muistella elokuvaa. Onneksi ei tarvitse tyytyä mielikuviin, nauhoitin leffan myös.

Paluu nykyhetkeen

Edellisen päivän nostalgiafiilistelyn vastapainoksi palautin itseni nykyhetkeen elokuvissa. Nyt on nähty omaksi ja perheen hämmästykseksi uusin James Bond, Quantum of Solace (Hitunen lohtua). Täytyyhän sitä aikaansa seurata, vaikka epäilen, etten ollut ainoa, jotka ei pystynyt seuraamaan maailman luonnonvarojen riiston, rahanpesun ja korruption välisiä yhteyksiä tässä agenttitarinassa. Onneksi hitusen lohtua saa siitä, ettei Bondkaan tiennyt vasta kun elokuvan lopulla, miksi hän niitä roistoja jahtaa.

Heti elokuvan alkuun tuli pitkä takaa-ajokohtaus, jossa romutettiin runsaasti hyvää kalustoa. Sitten käytiin tappamassa joku, ja taas ajettiin takaa. Olisi ollut katsojaystävällisempää näyttää kilpajuoksun aluksi, ajetaanko takaa Bondia vai toisinpäin. Kuka kukin on -pohtimisen sijasta olisi voinut keskittyä ihailemaan katoilla ja seinillä kiipeämistä, jossa hämähäkkimiehelläkin olisi opittavaa. Lopun henkiinjäämistaisteluun ei täysin pystynyt eläytymään, kun on joskus katsonut Pelastusalan keskusliiton videon palon kehittymisestä, Mielessä kyti, että tuossa ne nyt vain hilluvat, vaikka on lämpötila on 500 astetta. Vielä niuhotan siitä, että filmi ei väkivaltaisuutensa vuoksi missään tapauksessa sopinut katseltavaksi alle 15-vuotiaille, joita elokuvateatterissa oli liian monta.

Vaikka elokuvaa katsoessa nukutti välillä, niinkuin aina bondeja katsoessa, ja vaikka naureskelin, että tuosta se ei nyt selviä ja nämä leffat loppuvat tähän, niin olihan se hienosti tehty. Komeita maisemia ympäri maailmaa ja kaikkea mitä viimeisimmällä elokuvatekniikan osaamisella vain pystyy aikaan saamaan. Mielestäni Quantum of Solacesta ei kannata etsiä juonta tai Bondin sielunelämää, vaikka molempien väitetään olevan olemassa. Eniten saa irti, kun keskittyy elokuvan visuaaliseen antiin ja kuuntelee tarkkaan Bondin harvat repliikit.

Elokuvia ja vieraita kieliä

Viime viikkoina kaapelitelevision signaali on ollut välillä pitkiä aikoja kateissa. Olemme löytäneet videoiden katselun ilon. Tosin dvd-soittimen kaukosäädin on ollut myös kateissa, joten olemme joutuneet lukemaan sekä englannin-, ruotsin että tanskankielistä tekstitystä. Ensimmäinen elokuva oli Äideistä parhain tanskankielisellä tekstillä. Hyvin meni eikä itkettänyt ollenkaan niin paljon kuin etukäteen uumoilin. Sitten katsottiin Johny Cashin elämästä kertova Walk the Line englanniksi tekstitettynä. Että olikin hyvä puhekielen oppitunti, tekstitys tarkensi sanomiset ja osoitti, miten upeasta käsikirjoituksesta on kyse. Taas muutama asia aukeni, vaikka katsoin elokuvan jo kolmannen kerran.

Lauantai-iltana heti Walk the Linen jälkeen katsoimme vielä toisen laulajaelämänkerran, Edith Piafin tien Pariisin pahamaineisilta kujilta viimeiseen esitykseen Olympia-teatterin lavalla. Tällä kertaa oli kyseessä ranskankielinen elokuva, tekstitys oli tanskaksi. Ei auennut, vaan toisin kuin Johny Cash elokuva, jossa jokainen kohtaus kuljettaa mukanaan elokuvan suuria teemoja, Piafin elämä jäi sarjaksi irrallisia välähdyksiä ja tuntemattomia ihmisiä. Ainoastaan musiikki vei elokuvaa eteenpäin, minkä ansiosta kaikki juutuimme sitä katsomaan. Kovin huonosta kuvasta ei voi olla kyse, koska repliikkien ymmärtäminen jäi kovin vähäiseksi. Vaikka jotenkuten olisi arvannut mitä tanskankielinen teksti on ruotsiksi, sitä ei enää ehtinyt kääntää mielessään suomeksi.

Eilen illalla oli vuorossa Million Dollar Baby, tekstitys ruotsiksi. Ihan ymmärrettävää tekstiä, en vain kestänyt katsoa nyrkkeilykohtauksia, ja jätin elokuvan kesken. Perheen miesväki piti näkemästään. Tämän illan video oli Johny Cashin konsertti. Sen jälkeen on pitänyt käydä vielä katsomassa Hurt.

Elävissä kuvissa

Viime viikonloppuna lähdimme ajelemaan Greenvillestä (SC) kohti Savuisten vuorten kansallispuistoa, Cherokee-intiaanien maille, suurvallan syrjäkylille. Olin löytänyt opaskirjasta Twin Falls -nimiset putoukset, joita yritimme päästä katsomaan. Polkua putouksille emme löytäneet, onneksi harha-ajelusta huolimatta maisema antoi virikkeitä vilkkaaseen ajatuksenjuoksuun.

Vuorten rinteitä kiipeilevän aina vain kapenevan ja mutkittelevamman tien varrella oli useita hylättyjä taloja. Elokuvissa sellaisten talojen ikkunoissa kasvaa hämähäkin verkkoa, risaista verhoa raottaa erakoitunut, umpimielinen kierosilmäinen mielipuoli. Rikkonaisen ikkunaruudun läpi työntyy haulikonpiippu, laukaus kajahtaa kaikuen kallioisessa laaksossa. Kanat ryntäilevät kauhuissaan kaakattaen pitkin pihamaata. Ei-toivottu vieras kaasuttaa renkaat vinkuen pakoon.

Mitä syvemmälle vuoristoon valtatieltä poikkesimme, sitä resuisemmilta pihamaat näyttivät. Rähjäisin kaikista oli Bob´s Place, ruostuneita autoja, autonrenkaita, kanoja ja tuo valokuvatorstain Road Kill Grill. Uskalsimme pysähtyä ottamaan kiireesti pari valokuvaa. Mutta muuten tuli tarkistettua huolellisesti, minkälaisen talon pihatiellä kääntää autonsa.

Ylhäällä Pöytävuoren huippua reunusti savunvärinen pilvenriekale. Intiaanien legendan mukaan Suuri Henki käytti tasaista vuorenlakea pöytänään. Wigwamit ja savumerkit puuttuivat, mutta ne oli helppo kuvitella täydentämään maisemaa. Viimeinen mohikaani(1992) on filmattu samassa Appalakien vuoristossa hieman pohjoisemmassa. Seuraavana päivän katsoin hotellissa lännenelokuvaa, jossa metsäisessä maisemassa ratsastavan uudisasukkaan korvan ohi vingahtaen lentävä nuoli päätyy puun kylkeen. Elokuvan lopussa vietetään intiaanipäällikön hautajaisia, sen jälkeen seuraava sukupolvi opettelee elämään sovussa valloittajien kanssa. Tällä katsomiskerralla lännenfilmi tuntui aikaisempaa kotitekoisemmalta, melkein kuin Suomi-filmiltä.

Sunnuntaina matkasimme Ashevilleen, hippien ja taiteilijoiden kaupunkiin vuorten keskelle. Kaupungin ulkopuolella sijaitsee Yhdysvaltain suurin yksityisasunto Biltmore Estate, jonne emme kuitenkaan malttaneet jäädä katselemaan tiluksia. Mahtipontinen rakennus on toiminut monen elokuvan näyttämönä, mm. Hannibalin kohtauksia on kuvattu siellä. Kaupungilla Ashevillessä kävellessä vastaan käveli tutunnäköisiä elokuvan perustyyppejä, pyörätuolissa istuva pummi, roskiksia tonkiva haalarimies ja 1970-luvulle jämähtänyt harmaantunut hippi. Forrest Gumpin juoksukohtauksia on kuvattu samoilla Ashevillen seuduilla.

Kotiin palattuamme uutisissa kerrottiin, että Tukholman kaupunki tukee 2 miljoonalla kruunulla erästä elokuvaa, jotta se kuvattaisiin oikeassa Tukholmassa eikä Trollhättaniin lavastettaisi pahvitukholmaa. Viime viikon jälkeen ymmärrän hyvin elokuvien arvon matkailulle. Olisin halunnut matkallani mennä katsomaan Pohjois-Carolinan ainutta katettua siltaa, mielessäni Hiljaisten siltojen sillat Madisonissa. Samoin mieltä kiehtoi matkustaminen Outer Banks -rannikolle, mikä on elokuvan Viesti mereltä tapahtumapaikka. Jos vielä lähden USAan, katson jo etukäteen, mitä elokuvia matkakohteeni ympäristössä on kuvattu.