Ystäväni verohallitus

Verottaja on ystäväni. En olisi uskonut, mutta nyt sain tietää, että vaikka olisin erehtynyt rankastikin, ei siihen olisi kiinnitetty mitään huomiota. Juuri niin kuin ystävä tekee, näkee virheet, mutta vankkumasti kiinnittää huomiota vuodesta, nykyisin jopa vuosikymmenestä toiseen, niihin oikein menneisiin juttuihin.

Mutta ystävilläkin on rajansa. Se menee lahjojen osalta 30 000 eurossa, kun vähemmän läheisissä suhteissa ja yhteisesti sovittu sääntö on 5000 euroa.  Totta sekin, ei ystäviltäkään kestä kolmeakymmentä oharia enempää, mutta ystävät ovat juuri niitä, jotka eivät vähääkään välitä ensimmäisistä viidestä oharista. Seuraavat 25 oharia ovat ystävän persoonallisia heikkouksia, onhan minullakin omani. Jos itse satun mokaamaan, voin sitten vedota kavereille tapahtuneisiin kömmähdyksiin - Väitätkö, että tein virheen, ehkä niin, mutta sitten keskustellaan näistä kahdestakymmenestäviidestä virheestä, joita olen sietänyt toleranssirajani sisällä. No arvasin, ettet halua käydä tätä keskustelua.

Vasta kun ohareiden määrä kohoaa sietämättömiin lukemiin, aloitetaan tutkinta. Sitten ei enää olla kavereita, kuten ei myöskään silloin, jos toleranssirajan sisällä ystävyydestä huolimatta toinen alkaa pikkumaisesti nillittämään. Sitten otetaan esille kaikki. Laskenta alkaa nollasta ja kaikki viimeiset verovuodet asetetaan aivan uudenlaisen tarkastelun alle.  - Itsehän tätä halusit.

Verottajan ystävyys on kuin olisi kaveri tuossa lähistön salomailla pian talviunille asettuvan karhun kanssa. Kaikista paras olisi, jos ei tunnettaisi ollekkain eikä asuttaisi edes viidensadan kilometrin päässä toisistamme. Kumpikin kaverus haluaa touhuta omiaan, yhteisiä harrastuksia ei ole ja oikeasti emme edes ymmärrä toisiamme. Leikitään vaan kaveria, sillä jos onnistun suututtamaan nalleystäväni, minusta ei jää mitään jäljelle.

Toivoisin, että verottaja olisi kuin bordercollie, antaisi selkeitä ohjeita, kävisi hakemassa eikä harrastaisi mitään toleranssirajoja. Jos en tottele, verottaja räksyttäisi vieressä niin kauan kuin noudatan ohjeita. Jos räksytys ei auta, minua ei enää laskettaisi yhtä vapaasti laiduntamaan, vaan  pieneen karsinaan, jossa liikkeitäni vahdittaisiin tarkemmin.

Lapsilleni opetin, että parempi olla yksin kuin huonossa seurassa. Verottajan kanssa kaveeratessa joutuu miettimään, miksi se haluaa olla näin hyvä ystävä kanssani. Mitä minä tästä ystävyydestä saan? Niin kauan kuin olen noudatan yhteisesti sovittuja sääntöjä, minullakin on sananvaltaa kaverini tekemisiin. Mutta jos touhujani katsotaan läpi sormien toleranssirajojen sisällä, on vaarallista ryhtyä puolustamaan omia tai toisten oikeuksia karhua vastaan.

Myöhästyneet sijoitusohjeet

Sveitsiläinen kirpputoripöytä

Nyt on jollekin tullut varmasti paha mieli. Ei ollut tarkoitus johtaa harhaan, tai siis näille sivuille. Olet varmasti kiireinen ja tärkeä ihminen, ja tarvitset nopeasti etsimääsi tietoa. Olisin niin mielelläni suonut sinulle heti tarvitsemasi koordinaatit. Ei kuitenkaan ole minun vikani, että google neuvoo sinut lukemaan jorinoitani, kun haluat tietoa aiheesta 'sveitsiläisen pankkitilin avaaminen'.

Nyt tuntuu siltä, että minun pitäisi ihan velvollisuudentunnosta, kun blogini on johtanut sinut harhaan, etsiä tarvittavat tiedot lukijoitteni saataville. Sitäpaitsi voi olla, että muutkin onnettomat ajautuvat tänne, kun kuumat rahat polttavat näppejä, verottaja vaanii tilitietoja, velkojat käyvät kärsimättömiksi ja osituskin on tulossa.

Olen kyllä seurannut lehtien kirjoittelua Sveitsin pankeista, aiheina pankkisalaisuus, isoja skandaaleja, keskitysleireillä kuolleiden juutalaisten rahojen jemmaaminen. Mutta sveitsiläisen pankkitilin avaaminen jäi tekemättä, vaikka siellä aikoinaan asuin. Uskoisin että pankkitilin avaaminen Sveitsissä on suhteellisen helppoa ja toivoisin, että he siellä hieman kyselisivät, mistä rahat ovat lähtöisin ja miksi nämä rahat täytyy nyt tänne tallettaa, ja toimisivat vastausten herättämien epäilysten mukaan. Edistystä on viime vuosina tapahtunut.

Sen verran kävin katsomassa Sveitsin pankkien tilannetta, että huomasin sielläkin samoin kuin Ruotsissa olevan suuri huoli rahapolitiikan onnistumisesta. Sitten vasta huolestuinkin, entä jos nyt lukijani jättikin avaamatta tilin sveitsiläiseen pankkiin, kun täältäkään ei ohjetta löytynyt. Olisi nimittäin kannattanut avata tili ja laittaa sinne tuntuvasti rahaa. Frangi irrotettiin euron kurssista, minkä seurauksena frangin arvo pomppasi äkillisesti ja on nyt sama kuin euron. Eikä minulla ole kuin yksi vaivainen kymppi frangeina.

Eihän sen seuraavan finanssikriisin pitäisi vielä tulla, vaan vasta ensi lokakuussa. Viisaat finanssimiehet ovat laskeneet, että talous floppaa seitsemän vuoden välein syksyisin. Pystyn seuraamaan logiikkaa IT-kuplaan asti, mutta talousmiehillä onkin tunnetusti lyhyt muisti. Useat analyytikot ovat myös niin nuoria, suoraan koulunpenkiltä analysoimaan rientäneitä, etteivät voi millään tietää, minkälaista elämä oli ennen IT-kuplaa.

Nyt jännitämme, ehtivätkö pankit vielä myydä halpaa rahaa olemattomalla korolla ja kunnon marginaalilla, että kaikkein varattomimmatkin voivat nauttia pienestä nousunyppylästä ennen putousta. Voisi vaikka käydän kunnon Thaimaan lomalla, että on jotain mitä velkasaneerausbudjetilla kärvistellessä muistella. Pankeilla ei ole hätää, jos vakuudet ovat kunnossa. Viivästyskorot ovat huomattavasti korkeammat kuin normikorot, ja pankit pelastetaan kuitenkin, jos riskit toteutuvat.

Ne jotka ovat ymmärtäneet ajoissa avata tilin sveitsiläisessä pankissa voivat nyt odotella rauhassa ja tulla sitten ostoksille, kun nämä viimeisimmät velan ottajat joutuvat myymään asuntojaan.  Tukholman parempien asuntojen näytöillä käydään jo nyt kauppaa frangeilla, kun Ruotsin verottaja on onnistunut saamaan pankkien tilitietoja, eikä rahojen kätkeminen Sveitsiin enää täytä alkuperäistä tarkoitustaan. Sveitsin frangin nykyinen kurssi hillinnee hieman rahojen kerääntymistä turvasatamaan, mikä on myös Sveitsin rahamaailman tavoite,  joten ehkä sitä pankkitiliä ei kannata enää avata.

Vanhojen tanssien jatkoilla

Internetin aikakauden luulisi hälventävän sukupuolen merkitystä. Mutta netin roolijako on yleiskuvaltaan yhtä konservatiivinen ja sukupuolten stereotypioita vahvistava kuin vanhojen tanssit lukiossa. Olkoonkin, että Internetistä löytyy taskuja, joissa naiset ja miehet voivat valita roolinsa ja toiminta-alueensa, mutta ei ole aivan yksinkertaista toimia oletusten vastaisesti. Siksi kuulosti niin mukavalta, että Facebook on lisännyt eri sukupuolivaihtoehtoja, joiden mukaan he lähettävät myös mainoksia. Voit myös valita, kutsutaanko sinua she vai he. Mitähän valintoja ne keksivät meille suomalaisille?

Nyt olisi kiva tietää etukäteen, mitä mainoksia tulee millekin sukupuolelle. Olen niin kyllästynyt kaikenlaiseen Internet-mainontaan. Minulle mainostetaan lähihoitajaopintoja, ja kun lähetän tiedustelun, miten voisin etäopiskella tietoverkkotekniikkaa, nettisivujen tekoa ja ohjelmointia, minulle ei vastata. Ihan vain tiedoksi, että meillä ostetaan netistä mustekasetteja, kirjoja, toimisto-ohjelmia ja valokuvatuotteita. Ei osteta rasvaimuja, kasvojenkohotusta, laihdutustuotteita eikä humpuukipillereitä. Ei myöskään käsilaukkuja, leninkejä ja muotoilevia alusasuja. Sen sijaan kätevät kamerareput ja tietokonelaukut, retkeilyhousut ja urheilualusasut tulevat aina tarpeeseen. Myös autoiluun liittyviä palveluja, kuten tuulilasin ja renkaiden vaihtoa tarvitsee liiankin usein.

Haluan kaikkeen muuhunkin elämään Facebookin tavoin 50 eri sukupuolivaihtoehtoa. Kun se, että onko joku nainen vai mies, kertoo ihmisestä niin olemattoman vähän, jos ei puhuta lisääntymisestä. Enemmänkin se kertoo siitä, mitä kaikkea hänen oletetaan olevan sukupuolensa johdosta. Ruotsissa on käyty keskustelua, pitäisikö tehdä neutraali hän-sana, niin kuin suomen kielessä, ettemme pronominivalinnoilla rajoita käsitystämme siitä, mitä sukupuolta oletamme jonkun olevan. Suomalaiset voisivat kertoa, että ei auta.

Eilen oli kiivas keskustelu pörssiyhtiöiden hallitusten kokoonpanoista televisiossa. Nuori nainen ja keski-ikäinen mies napit vastakkain. Nainen vastaan ja mies puolesta. Eivät hekään oikein oletuksia vastanneet. Nuori nainen uskoi saavansa paikan pätevyydellään, pelkäsi tulevansa kutistetuksi pelkäksi sukupuolensa edustajaksi. Mies oli jo nähnyt, että sekä valtaosa naisista että myös tietyntyyppiset miehet ohitetaan valinnoissa pelkästä tottumuksesta. Kiintiövalinnatkaan eivät tuo moninaisuutta, ja nekin kuvastavat oletettuja ominaisuuksia, ellei katsota tarkemmin oletusten takana oleva ihmisiä. Eihän naisten osallistuminen yritysten hallituksiin ja johtoryhmiin ole itsessään tavoite, vaan heidän osaamisensa hyödyntäminen päätöksenteossa.

Viime viikolla luin mielenkiintoisen tutkimuksen, jonka mukaan naisten mukaan ottaminen yhtiöiden hallituksiin lisäsi miesten pätevyyttä hallituksissa. Kun hallitukseen valittiin päteviä naisia, myös miesten pätevyyteen kiinnitettiin enemmän huomiota. Siis miesten kannattaa valita hallituksiin naisia sen vuoksi, että saa fiksumpaa kokousseuraa. Ellei joudu itse ulos.

Mittakaavaongelmia

Kuvitellaan että omistat taksiyhtiön, pääasiallisena tulonlähteenä ovat koulukuljetukset. Palkkaamasi toimitusjohtaja/taksikuski taas ajelee mielellään kyytejä kaupungin laidalla sijaitsevaan huonomaineiseen huvilaitokseen, firmasi ympärillä liikkuu ikäviä huhuja ja taksit ovat usein siivottomassa kunnossa vielä aamulla. Asiasta kiukustuneet vanhemmat liimaavat taksiisi tarroja, joissa lukee jotain ikävää. Toimitusjohtaja haluaa tehdä vanhemmista rikosilmoituksen, mutta sinä et halua, että koko kaupunki saa tietää firmasi toiminnan pimeästä puolesta, etteivät koulukuljetukset ja koko firman toiminta vaarannu. Sanot, että koska firman on sinun, et halua että rikosilmoitus tehdään. Jos toimitusjohtaja tekee rikosilmoituksen, hän saa lähteä.  Teetkö mielestäsi jotain väärin?

Oikeuskansleri ratkaisi Arctia Shippingin omistajaohjausta koskevan kantelun. Koska media ei varmaan revi siitä yhtä isoja otsikoita kuin siihen johtaneesta vesilasimyrskystä, vapaana bloggaajana kannan korteni kekoon ja teen jälkeni bittiavaruuteen asian johdosta.

Omistajaohjauksen vaikeus on tullut selväksi viime vuosina. Syynä on se, että valtio-omisteisista yhtiöistä puhutaan kuin ne kaikki olisivat samanlaisia. Suurta yleisöä ei voi moittia, kun ministeritasollakin ollaan jokseenkin sekaisin. Viimeisin oneliner tuli Aleksander Stubbilta. Poliitikot pitäköön näppinsä erossa Solidiumista. Mitähän hän oikein ajatteli, vai ajatteliko mitään? Mitä jos Solidiumin johto päättäisi myydä yhtiön omistukset ja lähteä rahat kassissaan rakentamaan Uutta Suomea Tyynenmeren paratiisisaarelle? Ei Solidiumiin saa puuttua, pääministeri ja omistajaohjausministeri olkoon nyt hiljaa.

Kun tutkii suomalaisten yritysten omistusrakennetta, niin monien pörssiyhtiöiden suurimpia omistajia ovat valtio ja työeläkeyhtiöt, joukko muita institutionaalisia sijoittajia ja muutamat yksityishenkilöt sijoitusyhtiöittensä kautta. Silmiinpistävää on kasvollisten sijoittajien vähäinen määrä. Kun yhtiöt vielä omistavat toisiaan ristiin, omistajavallan käyttäjien määrä on todella pieni. Yhtiökokouksessa omistajilla on mahdollisuus käyttää omistajavaltaa, ja riittävän omistusosuuden omaavat sijoittajat voivat vaatia ylimääräisen yhtiökokouksen koolle kutsumista. Hallitus on keskeinen omistajan etujen valvoja, yleensä  valtiolla on oma edustajansa omistamiensa yhtiöiden hallituksissa.

Kuvitellaan, että yritys listautuu pörssiin, ja huomaa yhtäkkiä saaneensa valtion suurimmaksi omistajakseen. Siinä tilanteessa toimitusjohtajan ei varmaan ole viisasta soittaa ministerille, ja kysyä mitä meidän pitäisi tehdä, vaan jutella vain Solidiumin kanssa ja kiittää luottamuksesta ja sopia yhteydenpidosta. No ehkä se ei ihan näin tapahdu käytännössä, mutta havainnollistan hieman. Mutta kyllä sen ministerinkin pitää tietää, mihin yritykseen valtion rahat juuri menivät, ja joku järki sijoituksessa täytyy olla myös valtion kannalta. Talvivaara on varoittava esimerkki siitä, kuinka valtio on sijoituksellaan edistänyt merkittävien ympäristöhaittojen syntymistä, kun ei ole omistajana vaatinut riittäviä riskianalyyseja etukäteen. Pelastusoperaatio, jossa syydetään rahaa, mutta ei aktiivisesti haeta ratkaisuja ongelmiin, auttaa yhtä paljon kuin veden kantaminen tyhjään kaivoon*.

Sitten ovat vielä erikseen nämä yhtiöt, joihin valtiolla on strateginen intressi, joissa omistusosuus ei saa pudota alle puolen, ja joihin sijoittavat tietävät sijoittavansa yhtiöihin, joissa valtio on mukana. Miksi ihmeessä valtio ei vaikuttaisi, kun se pitää yhtiötä määräysvallassaan? Entäpä nämä tiettyä tarkoitusta hoitavat yhtiöt, kuten Arctia Shipping, jonka hommia hoiti ennen merenkulkuhallitus?  Kun valtion virkamiehistä tulee hallinnollisin järjestelyin valtionyhtiön toimitusjohtajia, ei se käännä valtasuhteita uuteen asentoon.

Mutta miten kaiken ylläolevan sanoisi yhdellä lööpillä?

*Perheessämme kuljetettiin vettä Saimaasta tyhjään kaivoon illat pitkät, ja kyllä se auttoi vesipulaan, joten en ole koskaan ymmärtänyt tuota kielikuvaa, mutta käytän sitä kuitenkin. 

Matka mielen maisemiin

Olen viime aikoina katsellut mielessäni hiekka-aavikoita, vankisellejä, poliisiasemia lukiessani kahden ruotsalaisen toimittajan Martin Schibbyen ja Johan Perssonin kirjaa 438 päivää, kertomusta oikeudettomuuden tilasta, propagandasta ja politiikasta. Kirja kertoo näiden pelottomien toimittajien matkasta sissien kuljettamina Ogadenin autiomaahan, jäämisestä Etiopian hallituksen vangiksi ja vapauden odottamisesta.

Ogadenin tunnen vuosien takaa, minulle se tuo mieleen nuoren naisen, jonka arpia laskin poliisilaitoksen naisten vessassa. Pyysin kirjaamaan luvun puhuttelupöytäkirjaan. Hän kertoi Neuvostoliiton ja Angolan sotilaista, jotka auttoivat Etiopiaa taistelussa sissejä vastaan. Mieleeni jäi kuvia autiomaan hiekan keskellä sotivista sisseistä, Somalian ja Etiopian välisestä rajalinjasta, joka oli karttaan merkitty katkoviivalla. Kirjan kuvat näyttivät juuri samanlaisilta.

Schibbyen ja Perssonin tarkoituksena oli mennä raportoimaan, miten öljyn poraaminen autiomaasta vuosikymmeniä jatkuneen konfliktin keskellä vaikuttaa alueen turvallisuuteen. Heidät otetaan kiinni terrorismista epäiltyinä, ja heidän hallustaan löytyy myös raskauttavaa materiaalia. Lapsellinen valokuvaamalla tallennettu pyssyleikki näyttääkin ihan joltain muulta, etenkin kun miehet löydetään sissien leiristä keskeltä konfliktialuetta.

Toimittajat lähtevät tekemään juttua aiheesta, josta kukaan ei ole ennen raportoinut paikan päältä. Vielä kiinni otettuinakin he uskovat oikeuksiinsa, ja muistuttavat niistä myös vangitsijoitaan. Kaikella on selityksensä. Ogadenista ei tehdä jatkossakaan juttuja, ainakaan kapinallisten näkökulmasta. Schibbyeltä ja Perssoniltakin jäi juttu tekemättä, mutta kirjasta tuli hyvä.

Diplomatian hitaus ja voimattomuus tulee myös kirjan myötä tutuksi. Kuinka ulkoministeriön edustajat ilmeettöminä tekevät muistiinpanoja oikeudenkäynnissä, mutta tuovat sentään nuuskaa, säilykkeitä ja hapankorppuja, joista jälkimmäisiä voi käyttää lusikkana purkkia tyhjentäessä.

Vastaavan matkan mielikuviin tein myös äsken, kun katsoin dokumentin lopullisesta tamiliongelman ratkaisusta Sri Lankassa. Samoin kuin Ogadenista kertovaa kirjaa lukiessani alussa nautin dokumentissa tamilialueen maisemista, olenhan siellä niin monta kertaa matkustanut mielesssäni. Kansainvälisen diplomatian ja avustusjärjestöjen täydellisen epäonnistumisen näkeminen kenties raaimmassa ikinä katsomassani dokumentissa tyrmistytti.

Arktista välittämistä

Meillä pohjoisilla kansoilla on ollut keinot selvitä kylmän, lumen ja jään keskellä, mutta meidänkin elämäämme kovat olosuhteet ovat luoneet oman hankaluutensa. Intian matkalla katsoin kuinka ihmiset palelivat tammikuun kylmyydessä, istuivat nuotioiden äärellä taivasalla lämmittelemässä. Minä pukeuduin lämpökerrastoon, villasukkiin ja hupulliseen villatakkiin. Ajattelin, että varmaan olemme aikoinaan edenneet tänne pohjoiseen asti sen vuoksi, ettemme ole suostuneet palelemaan. Pukeudumme, rakennamme ja saunomme, niin kuin Siperia on opettanut.

Luonnonvarojen hyödyntäminen on tuomassa arktisille alueille muitakin kuin olemassaolostaan taistelevia alkuperäiskansoja. Pohjoismaat ja kaikki arktiselle alueelle ulottuvat valtiot ovat portinvartijan asemassa. Jos ne eivät aseta ehtoja ja vaadi korkeita turvallisuusmääräyksiä, rajoita ja kiellä omalla alueellaan, vievät monikansalliset yhtiöt luonnonvarat ja niistä saatavat tulot, ja jättävät jälkeensä ympäristöhaitat. Myös arktisilla alueilla välttämättömän tekniikan hallussapitäjillä on mahdollisuus osaltaan vaikuttaa siihen,  mitkä tahot pääsevät hyödyntämään jään ja lumen peittämiä luonnonvaroja.

Suomen valtion yhtiönsä kautta omistamalla jäänmurtotekniikalla olisi vientiä. Viime päivinä olemme saaneet lukea paljosta muusta, mutta hälinän alta paljastuu se oikea ongelma. Ovatko suomalaiset veronmaksajat halukkaita liiketoimintaan, joka auttaa monikansallisia yhtiöitä hyödyntämään arktisten alueiden luonnonvaroja?  Omistamiensa yhtiöiden kautta  suomalaiset myyvät ja keittävät viinaa, tarjoavat rahapelipalveluja,  kustantavat vähemmän kiinnostavia kirjoja ja harjoittavat monenlaista muutakin liiketoimintaa.

Jäänmurtaminen on viisasta pitää valtion hallussa, olisi kurjaa Suomen maantieteellisen aseman huomioon ottaen, jos millään yksityisellä firmalla ei olisi kapasiteettia tarjota palveluja tai että jouduttaisiin maksamaan tähtitieteellisiä summia, että joku firma käy aukaisemassa huoltoreitin Helsinkiin. Suomen jäänmurtokalusto onkin ainutlaatuinen, mistä kertoo sekin, että kesäisin Helsingissä turistit haluavat matonpesulaitorin ja temppeliaukion kirkon lisäksi nähdä Katajanokan rannassa lepäävät jäänmurtajat.

Tietysti voi ajatella, että suuryhtiöt menevät arktisille alueille joka tapauksessa, paras lähteä mukaan ja tässähän pääsee ikäänkuin siivellä, tienataankin vähän, kun vuokrataan kesällä jäänmurtajiamme. Mutta mitkä mahtavat olla ne valtion strategiset intressit, joiden edistämiseksi pitäisi lähteä arktisille alueille monikansallisten yhtiöiden kumppaniksi? Jos arktisille alueille mennään joka tapauksessa,  eikö olisi parempi, että liiketoiminta olisi vakaalla pohjalla, perustuisi  yksityisiin investointoihin eikä jonkun valtion kaluston vajaakäyttöön?

Aikoinaan jäänmurtajat olivat Merenkulkulaitoksen alaisuudessa. Siitä ajasta on mieleeni jäänyt lahjusoikeudenkäynti, jossa syytetyt puolustelivat ylenmääräisen vieraanvaraisuuden vastaanottamista liike-elämän vaatimuksilla. Tuomio kuitenkin tuli. Onkohan jään murtaminen ollenkaan kannattavaa liiketoimintaa, etenkään lämpiminä talvina? Valtiolla on suorassa hallinnassaan vielä paljon muitakin huonosti kannattavia toimintoja, jotka voitaisiin yhtiöittää. Ehkä tämän viikon keskustelu on tarpeellinen myös siksi, että huomaisimme, miten voi käydä, jos valtiolle tärkeä yhtiö karkaa ohjauksesta.

Syö reilusti

Jos en ennenkään ole osannut suhtautua ruokaan, sen alkuperään ja laatuun välinpitämättömästi, viime viikkoina asiaan on täytynyt perehtyä myös työn puolesta. Opetustehtävässäni saan jo neljättä syksyä seurata, kuinka poikkitieteellinen opiskelijaryhmä perehtyy jonkun toimialan yritysvastuukysymyksiin ja järjestää teeman ympärille tapahtuman. Tänä vuonna teemana on ruoan maataloustuotanto, ja erilaiset reilun kaupan ja muut ympäristömerkit, joiden perusteella me kuluttajat suuntaamme kohti vastuullisia valintoja.

Olen ennenkin kokenut kuluttajavallan käsitteen kummalliseksi möhkäleeksi, joka koskee päähäni enemmän kuin matematiikka. Jos meillä on vaihtoehtona tavallinen tuote ja reilun kaupan tuote, mitä aiheutan valitsemalla jomman kumman? Jos valitsen tavallisen tuotteen, tarkoittaako se sitä, että viis veisaan kuinka eläimet ovat kärsineet, luontoa saastutettu ja lapset raataneet? Jos taas valitsen reilun kaupan tuotteen, olenko mukana hyvässä vai vain vähemmän pahassa? Ja annanko samalla luvan siihen, että muut tuotteet saavat olla epäreiluja? Olisiko vastuullisempaa olla aktiivinen kuluttaja, joka vaatii kaikilta tuotteilta korkeaa eettistä tasoa?

Eilen MTK tempaisi jakamalla lihaa tuottajahintaan. Monta kertaa viime viikkojen aikoina, kuin myös edellisten kurssien aikana, puhe on kääntynyt tuotteiden hinnanmuodostukseen. Intiassa pippurikauppiaat peittävät liinalla kätensä ja sanelevat hinnat sormillaan katseilta piilossa, niin torihinta jää ostajan ja myyjän väliseksi salaisuudeksi. Kuinka maataloustuotteen, oli se sitten kaakaopapu tai possunkyljys, hinta määräytyy? Tuotteen epäeettisyyttä perustellaan usein tuotteesta saatavalla hinnalla, ei ole varaa parempaan palkkaan työntekijöille tai vähäisempään ympäristön kuormitukseen, koska kuluttajat haluavat ostaa halvalla. Eilisellä tempauksella kuitenkin haluttiin kiinnittää huomiota siihen, että loppujen lopuksi tuottajan saama osuus hinnasta on pieni. Voisiko tulonjakoa toimitusketjun sisällä muuttaa?

En aio lopettaa reilun kaupan tuotteiden ostamista, vaikka mieltäni kirveleekin se ajatus, että myös ja etenkin niiden hinnasta suurin osa menee väliportaalle. Kun kurottelen kalliita reilun kaupan tuotteita ylähyllyltä, usein alemmalla hyllyllä on myytävänä  tarjoushintaan tavaraa, jonka reiluus ei kiinnosta kauppaa eikä kuluttajaa.  Kuluttaja voi käyttää valtaansa vain ottamalla selvää ja vaatimalla tietoa tuotteesta, mutta helppoa se ei ole. Moni ruokaa myyvä yritys ei edes tiedä tuotteittensa alkuperää, minkä hinnan alkutuottaja on saanut ja minkälaisissa oloissa raaka-aine on kasvatettu.

Eikö tämä lopu?

Aikaisemmin olen kirjoittanut kaivostoiminnan ympäristöriskeistä postauksessa, joka käsitteli Anglogold-Ashantin kultakaivoksia Ghanassa. Sen jälkeen ei ole tarvinnut olla kummoinenkaan pahanilmanlintu ennustaakseen kaivosteollisuuden ympäristöriskien toteutumista myös Suomessa. Viestiä ympäristöriskeistä ovat kuuluttaneet monet ruohonjuuritason toimijat esimerkiksi Kainuun  kyläyhdistyksissä ja löytyypä blogeissakin ansiokkaita näkemyksiä aiheesta.

Mielenkiintoinen avaus vuoden alussa tuli omistajaohjauksesta vastaavalta ministeri Heidi Hautalalta, joka pelkäsi Lapista tulevan Pohjolan Kongon ja vaati valtiota omistamaan kaivoksia ja niin lisäämään vaikutusvaltaansa. Mutta kun valtio-omistajuus ei merkitse sitä, että valtio ohjaisi. Päinvastoin valtio nimenomaan välttää ohjailemasta omistamiaan yrityksiä, ja joskus jopa ylpeilee sillä. Suomen Kuvalehden selvityksen mukaan valtio on omistajana on ujo vallankäyttäjä. Yleensä isot omistajat ajavat oman edustajansa yhtiön hallitukseen, valtio ei sitä tee.

Valtio omistaa Talvivaaran osakkeita Solidiumin kautta, joten nyt käsissä olevaa ympäristökatastrofia ei pitäisi olla olemassa omistajaohjauksesta vastaavan ministerin logiikan mukaan. Olisiko tilanne toinen, jos valtio olisi omistajana käyttänyt vahvemmin valtaansa Talvivaarassa?

Suomessa on edelleen vallalla usko, että yhteiskuntavastuun välttely tuottaa osakkeenomistajille enemmän voittoa kuin siitä huolehtiminen. Osakeyhtiölaki ei vaadi maksimoimaan voittoa eikä hankkimaan sitä keinoilla millä hyvänsä, ainoastaan toteaa että yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin.  Silti tuolla pykälällä usein puolustellaan huonoa vastuunkantoa yhtiön asioiden hoidossa aina valtion ylimpiä virkamiehiä myöten. Harvemmin siteerattu on hieman myöhemmin samasta laista löytyvä pykälä yhtiön johdon huolellisuusvelvollisuudesta.

Ympäristöministeri Ville Niinistö valitteli, että ympäristöasioissa Suomessa ammutaan viestintuoja sen sijaan että ryhdyttäisiin töihin. Jarrumiehet ovat vallalla ympäristöasioissa. Miksi mikään muuttuisi, kun valtion etua sen omistamissa yrityksissä ajavat ihmiset, joita ympäristövaikutukset eivät kiinnosta ja joiden bisnekset kärsivät yhteiskuntavastuun kantamisesta? Jos halutaan muutosta valtio-omistajuuden kautta, valtion omistajana täytyy muuttua.Onko se edes mahdollista, kun valta on keskittynyt jarrumiehille?  Yhden edustajan nimeäminen yrityksen hallitukseen ei takaa muutosta valtionyhtiöissäkään, jos muu yhtiön johto ajaa lyhytnäköistä voittojen maksimointia eikä näe toiminnan riskejä.

Kun valtio-omisteinen yritys hakee lupaa riskialttiiseen toimintaan, voi jopa käydä niin, että kuvitellaan riskienhallinnan olevan paremmin hoidossa kuin täysin yksityisessä omistuksessa tai jopa ulkomaisessa omistuksessa olevissa yhtiöissä. Tosiasiassa valtio-omistajuus kuitenkin useammin merkitsee sitä, että omistajavaltaa käyttäviä omistajia on vähemmän kuin muissa yhtiöissä, kun valtio varoo vaikutusvaltansa käyttämistä. Kun sitten vielä valtio sekä omistaa että valvoo samaa yhtiötä, pitäisi kaikin keinoin varmistaa, että valvova lupaviranomainen on riippumaton.

Viime viikolla katsomani uutislähetys, jossa samalla kerrottiin Talvivaaran kuulumiset, elinkeinoministerin viimeisin siirto ja erään väitöskirjan viimeisimmät käänteet oli kuin kuumeisen painajaisuni. Tiedättehän sellaisen jossa likainen vesi tulvii, maisema on autio, ihmiset ovat kasvottomia, yrität herätä, mutta ei, uni jatkuu, ehkä vähän toisenlaisena, ja vihdoin hikisenä herätessäsi mietit miten aivot voivatkin koostaa tuollaisen filmin.

Valion mainos marraskuussa

Seurasimme huvittuneina Streamin keskustelua Valion mainoksesta. Miten olikin väärin kuvattu maitotilojen todellisuutta, ei se tuollaista voi olla! Että lehmillä olisi nimi, aurinko paistaisi, Saimaan vesi välkkyisi puiden välistä pellon takana ja kiviaitakin olisi jätetty paikalleen.

Altistumme tuolle harhaanjohtavalle mielikuvalle maidontuotannosta tuon tuosta Suomen kotimme maisemissa. Mainoksessa oleva Heinikkalan tila on kanavan toisella puolella, mutta sama maitoauto kiertää myös meidän kylämme tankit tyhjentämässä. Ruokapöydän ääressä katsomme ikkunasta naapurin pellolla laiduntavia hiehoja. Olen soittanut naapurin isännän iltayöstä tarkistamaan aitauksiaan, kun kotiin ajaessani maantiellä autoni edessä hölkytteli nautakarjaa. Toinen naapurin isäntä on soittanut minulle pahoitellakseen, kuinka aina niin kiltisti isäntää seuraavat hiehot ottivatkin äkkiä suunnan pihamaallemme.

Iltalenkeillä lokakuun hämärässä illassa kiertelemme pieniä tilusteitä. Ensin metsää, sitten peltoja ja lopulta maalaistalon pihapiiri. Navetassa on valot ja lypsykone käynnistyy.  Jatkamme matkaa, sama toistuu, paitsi lypsykone on jo käynnissä.

Mutta ei kaikki niin aurinkoista ole. Sama isäntä, jonka hiehot karkasivat apilanurmellemme, kertoo laittavansa ennen joulua lypsykarjan pois. Edellisenä kesänä kuulimme saman uutisen toiselta naapuriltamme. Omalta kotitilaltani lehmät ovat lähteneet karja-autoon jo pian kaksi vuosikymmentä sitten. Muistan kuinka surkeaa oli, kun vasikoita kuoli tai lehmät sairastuivat, ja miten tarkkaa työtä maidon laadun ylläpito on. Oma lukunsa oli roudan nostamien kivien kerääminen keväisin pellosta.

Suurin havaitsemani muutos kuluneen kolmenkymmenen vuoden aikana maaseudun elämässä ei ole siinä kuinka lehmiä hoidetaan ja maataloutta harjoitetaan. Ihmettelen toki miksi pellolla pitää nykyisin olla kolme traktoria samaan aikaan, ja jokainen on isompi kuin se yksi millä isäni teki oman talon töiden lisäksi paljon töitä myös vieraille.  Kun olin lapsi ei susia eikä karhuja ollut kuin  saduissa, Bambejakin näkyi vain kirjan sivuilla. En ole koskaan ennen pelännyt pimeässä liikkumista, metsäkauriit ovat kauniita, mutta tietoisuus siitä, että seudulla liikkuu myös susia ja karhuja lisää oman jännitysmomenttinsa iltalenkkeilyyn. Mieluummin kuuntelisin turvallista lypsykoneen surinaa  kuin pelkäisin rasahteluja metsässä.

Miinus- vai bonusohjelma?

Tällä viikolla ruotsalaisessa politiikassa on käyty kilpalaulantaa yritysjohdolle maksettavien bonusten turmiollisuudesta. Tulilinjalle joutui yllättäin ruotsalaisen ammattiyhdistysliikkeen kirkkain tähti Vanja Lundby-Wedin. Hän on ollut yhtiön hallituksen jäsenenä hyväksymässä elinkeinoelämän ja ammattiliittojen eläkeyhtiön AMF:n johtajan supereläkettä. Myönteisen julkisuuskuvan omaava Lundby-Wedin kuvitteli vielä alkuun luikertelevansa tilanteesta selittelyillä, ensin hän kertoi tulleensa harhaanjohdetuksia, sitten hän puolustautui ammattiyhdistysliikkeen edustajan heikolla hallitustyöskentelyn osaamisella. Hjälp!

Bonukset ovat hyvä järjestely johtajille ja yrityksen arvolla spekuloiville lyhytaikaisten voittojen tavoittelijoille. Yritykselle niistä tuskin on pitempiaikaista hyötyä ellei bonusohjelmaa rakenneta kestävien tulostekijöiden varaan. Bonusta voitaisiin maksaa vaikka sen perusteella, kuinka paljon johtajan toiminta tuottaa kestävää hyvinvointia asiakkaille, työntekijöille, omistajille ja ympäröivään yhteiskuntaan. Yritysten palkitsemisjärjestelmien pitäisi estää eikä edistää kuplien, pyramidien ja korttitalojen muotoisia taloudellisia rakenteita.

Elinkeinoministeri Maud Olofsson on ollut virkakaudellaan aktiivinen valtio-omistajan intressien edistäjä. Viime vuodesta lähtien valtio-omisteisilta yhtiöiltä on edellytetty yritysvastuun raportointia. Nyt bonusohjelmat valtionyhtiöissä poistetaan tai ei poisteta, vauhdikkaan ministerin mielipiteet vaihtelevat päivittäin. Entä jos bonusta maksettaisiin jopa vuosilta, jolloin firma tekee tappiota? Bonuskassa kasvaisi firman kassan mukaan, ja varautuminen huonoihin aikoihin olisi yksi menestysindikaattori. Kvartaalikapitalismiin ei kukaan ole uskonut, mutta sen mekanismeja ei ole haluttu purkaa. Toisin on nyt, kun ei odoteta seuraavan neljänneksen bonuksia.

Bonukset tekevät palkollisista puoliksi yrittäjiä. Yrityksen tulos kasvattaa työntekijän tuloja. Yrittämiseen liittyy myös yrittäjäriski, sitä vain ei ole onnistuttu bonusohjelmiin sisällyttämään. Löytyisiköhän yhtä innokkaita bonusohjelmien kannattajia, jos ehtoihin kuuluisi bonusten takaisinmaksu korkojen kera? Jäähän tämänkin laman seurauksena moni yrittäjä maksamaan henkilökohtaisia vastuitaan vuosikymmeniksi, vaikka yritystoiminta on täytynyt lopettaa.

Elävänä kynitty

Ylläolevan kuvan pitäisi esittää haahkaa. Kun niitä Gotlannin rannikolla viime kesänä kuvailimme, päivä oli harmaa ja kameran säädöt pielessä. Haahka pääsi blogiin viime viikon untuvakohun takia. Eräät ruotsalaiset yritykset joutuivat tilille eläviltä hanhilta kynittyjen untuvien vuoksi. Haahkanuntuva kerätään pesistä, niin luvataan. Omankin untuvatakkini valmistaja väittää, että kaikki heidän untuvansa on saatu elintarviketeollisuuden sivutuotteena, toivottavasti asia on näin.

Olen viime vuodet seurannut ruotsalaisten yritysten yhteiskuntavastuun kantamista. En ihmettele lainkaan untuvakohua, en myöskään väitä, etteivätkö suomalaiset yritykset myös möisi epäeettisesti tuotettuja tavaroita. Yrityksissä on eroja, samalla toimialalla toimivilla on samoja eettisiä ongelmia, tietyt liiketoimintamallit ovat myös omiaan aiheuttamaan paineita rikkoa sääntöjä.

Monet ruotsalaiset yritykset pitävät strategisena kilpailuetunaan hintaa. Kun kilpaillaan hinnalla, tuotannon on oltava halvempaa kuin kilpailijoilla. Usein tuotteet suunnitellaan Ruotsissa, ja alihankkijat valmistavat ne halpatuontimaissa. Kilpailuttamalla alihankkijoita saadaan hinnasta puristettua tyhjät pois.

Yrityksen omissa eettisissä ohjeissa ja yhteiskuntavastuuohjelmissa voi lukea mitä vain, jos yritys ei edellytä alihankkijoilta niiden noudattamista. Tai yritys voi edellyttää alihankkijoilta tiettyjen ehtojen täyttämistä esimerkiksi puolen vuoden kuluttua sopimusrikkeen paljastuttua. Puolen vuoden kuluttua kyseisen alihankkijan tekemä tavara on jo poissa muodista, sopimus voidaan irtisanoa, tai vaihtaa toinen alihankkija, jonka senkään ei tarvitse noudattaa asianmukaista eettistä koodia ennen kuin sitten joskus. Alihankkijoiden vaihtuessa tiheästi voi käydä niin, että suuri osa myytävistä tuotteista on tehty vastoin yrityksen julkilausuttuja eettisiä ohjeita. Kun kilpaillaan hinnalla, työntekijöihin ja heidän työoloihinsa ei ole varaa satsata. Jos palkat olisivat aikuisten palkkoja, lapsityövoimalle ei olisi kysyntää.

Pörssinoteeratut yritykset ovat tarkemmassa valvonnassa, eettiset sijoittajat keräävät tietoa, mainetahrat heikentävät osakkeen kurssia. Kuluttajatuotteita myyvät yritykset joutuvat muita tarkemmin valvomaan mainettaan, koska kuluttajilla on mahdollisuus boikotoida epäeettisesti toimivaa yritystä, jos vain saa tietoa ostokäyttäytymisen tueksi. Tässäkin asiassa medialla on valtaa, mutta onko tarvittavaa asiantuntemusta?

Yhteiskuntavastuuraporteista voi helposti löytää tietoa kuinka yritys rahoittaa orpokotia tehtaansa varjossa, mutta sitä ei kerrota millaiset olot on itse tehtaassa. Moni yritys kertoo toimivansa lakien ja asetusten mukaan, ja siirtää toimintaansa sinne, missä lait ja asetukset ovat puutteellisimmat. Kun Kiina tiukensi työaikalakejaan, ennen kiinalaisiin tuotteisiin alkoi ilmestyä "Made in Indonesia" -lappuja. IKEAn yhteiskuntavastuuraportissa kerrotaan kaikkea mahdollista hyvää ja toivottavaa, mutta sanotaanko jossain, että IKEA ei myy vastoin kannattamiaan periaatteita valmistettua tavaraa?

Untuvatuotteet ovat yksi riskiryhmä, toinen erilaiset käsintehdyt tavarat. Jos löydät kaupasta edullisen untuvatyynyn, jossa on käsinkirjailtu päällinen, olisi suurta hyväuskoisuutta kuvitella, että se kaikin puolin eettisesti valmistettu.