Valoa kohti taas

Jo toinen peräkkäinen päivä, kun ihmettelemme pilvettömältä taivaalta paistavaa joulukuista aurinkoa. Talo kylpee punertavassa valossa, ja näyttää siltä kuin olisi saanut uuden värin. Järvi jäätyi juuri ennen joulua, ja olemme jo uskaltaneet rannoille luistelemaan, vaikka railojen pauke pelotteleekin.

Toivotan kaikille blogini lukijoille Onnellista Uutta Vuotta 2014!

 

Karhun naapurissa

Rajan takana voi tapahtua monenlaista, ennen kuin naapurissa huomataan, ettei täällä nyt niin turvallista olekaan. Pienet risahdukset eivät ehkä kantaudu rajan toiselle puolelle, tai sitten niitä ei osata tunnistaa pedon aiheuttamiksi ääniksi. Niin kauan kuin ei joudu itse vaaralle alttiiksi, voi tulkita pedon merkit vaarattomiksi vaikka ehkä hieman oudoiksi ilmiöiksi.

Mutta kun tarpeeksi monta risahdusta on kantautunut, koirat nostaneet niskakarvansa pystyyn ja jääneet jännittyneinä katsomaan metsää kohti, naapuri käynyt kertomassa, että kyllä siellä joka kesä on nähty karhun jätökset, niin pakosti hiipii mieleen, että entä jos sittenkin.

Sitten ne samat vaarattomat risahdukset, mäyrän kakat, koiran jäljet ja pikkuriistan koirassa herättämä uteliaisuus ovatkin pedon merkkejä. Tilastotkin tukevat tätä käsitystä. Alueella liikkuu kymmeniä karhuja, viidenkymmenen kilometrin päässä yksi läpsäisi lenkkeilijää. Siellä se väijyy. Tätä se oli.

Karhu naapurissa vaatii uudenlaista asennetta. Marjamatkalla tömistellään, lauletaan, rysketään ja yskitään niin äänekkäästi, että nalle ymmärtää perääntyä naapurikylän puolelle. Ilta-aikaiset kävelylenkit unohdetaan. Ei ihmetellä, miksi naapurin lapsiperhe asuisi mieluummin taajamassa. Säälitään jo etukäteen pellolla juoksentelevia kauriita, ja jos niitä ei ole pariin viikkoon nähty, ja kuvitellaan  ne jo makaamassa luut törröttäen karhun raatelemana haaskana.

Miten tähän on tultu? Muistellaan kultaista lapsuuden aikaa, kun karhu ja susi olivat satuolentoja, DDT:tä löytyi purkista eteisen kaapista eikä turvavöitä vain ollut. Vihreät eivät olleet kokoontuneet Koijärvelle ja Äänekosken lipeälampea ohitettaessa piti pitää nenästä kiinni. Kuinka huolettomina kirmasimme metsän halki oikopolkua pitkin naapuriin katsomaan Haisapparallaa.

Kunnes huomataan, että mäyrä siellä sittenkin on. Kaikki jäljet, äänet ja näköhavainnot tukevat tätä käsitystä. Miten karhu olisikaan voinut päätyä kaikkien teiden, peltojen ja vesistöjen läpi tänne asti? Eikä mikään jälki ole ollut todistettavasti karhun tassun painama.

Metsänelämää on kuitenkin helpompi tarkkailla kuin saariston sokkeloista vedenalaista maailmaa. Olen jo vuosia seurannut ikkunastamme Tukholman väylällä ohi lipuvia aluksia sillä silmällä. Jokaisesta sotilaskalustoa tai -voimaa kuljettamaan pystyvästä paatista olen tarkistanut lipun, onhan varmasti oman maan merivoimat liikkeellä? Jos lippu ei ole oman maan, niin onhan varmasti kyse ennalta sovitusta laivastovierailusta?

Kun tieto Tukholman saariston sukellusvene-etsinnöistä tuli, tunsin syvää jälkiviisautta, mitäs minä sanoin, pelko ei ollutkaan aiheeton. Sitäpaitsi Södemalmilla käveli vastaan juuri edellisenä päivänä kaksi nuorehkoa rotevaa reppuselkäistä miestä, jotka yrittivät näyttää turisteilta, mutta askellus oli sotilaallista, puhuivat vähän, mutta venäjää, ihan selviä illegaaleja. Kun etsinnät lopetettiin tuloksettomina, helpotukseemme sisältyi pieni annos pettymystä, olinkin väärässä. Se reppuselkäinen luodolla epäilyttävästi ulapalle tähyilevä mieskin oli katiskansa kadottanut huononäköinen eläkeläinen.

Kaikesta huolimatta edelleen hiljaa mielessäni epäilin, että saariston syvänteissä lymyilee karhu. Nyt sen jättämät jäljet on esitelty koko maailmalle, viimeksi löydettiin Gotlannista joku jätös.

Maastoon

Barcelonassa aloin elvyttää vanhaa nuoruuden harrastusta, juoksemista. Tytär ja isä ponkaisivat pirteästi aamulla rantapromenaadille, minä aloittelin hitaasti, ensin vain yhteen suuntaan aallonmurtajaa päästä päähän. Jo kolmas lenkki alkoi vakuuttaa, ettei tämä edelleenkään niin mahdotonta ole.

Kotimaisemissa piti sitten ryhtyä tutkimaan, missä Tukholman seudulla on mukavia lenkkipolkuja. Vuosien varrella olen kiertänyt kävellen kaupunkia, ja mahtavia reittejä löytyy rannoilta, Söderin kallioilta, Sickla Kanalin varrelta, Djurgårdenista, ihan melkein mistä vain. Maastoreitit ja etenkin niiden juoksuominaisuudet sen sijaan olivat tarkemmin tutkimatta.

Ehkä suosikiksemme on valikoitunut Hellasgården, jonne pääsee Slussenilta 15 minuutissa bussilla nro 401. Alueella on monia reittejä, minulle sopivin on vitosen lenkki, sopivasti vaihtelua, muutama kunnon mäki, hoidettu suhteellisen tasainen pohja. Maastopyörälenkki olisi pitempi, sen testasin kerran, mutta paljaat juurakot estävät rennon etenemisen. Mieluummin katselee maisemia ja bongailee lintuja kuin etsii tossuille tasaista laskeutumispaikkaa. Hellasgårdenissa on myös sauna ja talviuintimahdollisuus, kuntosali ja ravintola. Ulkona olevat kuntoilulaitteet on ilmeisesti varastamisen ja ilkivallan pelossa tehty niin järeiksi, että niitä voivat käyttää vain vahvamieskisaajat.

Hellasgårdenia parempi pohjaltaan on Nyckelvikenin vitonen. Siellä on tehty kunnon pururata, pehmeä pohja tekee juoksemisesta raskaampaa, mutta kuntoilun vuoksihan sitä harrastetaan. Reitillä on yksi erittäin rankka ylämäki, minkä vuoksi useimmat tuntuvat kiertävän reitin vastapäivään. Suoraan polulle pääsee bussilla, joka menee Duvnäs Utskogiin.

Sekä Nyckelvikenissä että Hellasgårdenissa on viikonloppuisin vilkasta, mutta laajalle alueelle levittäytyvät liikkujat eivät töni toisiaan. Usein saa juoksennella omassa rauhassaan ja ihailla luonnonsuojelualueen näkymiä. Joskus olemme autoilleet myös Djurgårdeniin reippailutarkoituksessa. Sielläkin juostaan, mutta kävelijöitä on kauniina päivinä  monin verroin enemmän kuin Nyckelvikenissä ja Hellasgårdenissa. Sinne kannattaa lähteä pitkälle kävelylenkille, käydä syömässä Rosendalin puutarhakahvilassa, ihailla istutukset ja ostaa leipomosta lämpimäisiä kotiinviemiseksi.

Uusille lukijoilleni

Blogin pito hyytyi toukokuussa. Ukrainan tilanne kiihtyi, ja huomasin, että blogiani oli alettu lukemaan Venäjällä ja Ukrainassa.  No, hakukoneet näyttävät nyt kaikenlaisia tuloksia itsellenikin. Mutta tulipa silloin joskus kirjoitettua teksti, joka jäi tulpaksi tukkimaan postausten virran. Mutta julkaisen sen nyt pois alta, että pääsen kirjoittamaan uusia juttuja:

Suuri osa blogini lukijoista on Venäjällä, ja nyt myös Ukrainassa on ryhdytty lukemaan tekstejäni. Eipä uskoisi, että juuri siellä on kiinnostusta poukkoilevaa ajatuksenvirtaani kohtaan. Ruotsista sen sijaan on pääsääntöisesti kävijöitä itseni lisäksi vain pari kolme, ja heidänkin oletan olevan vanhoja tuttujani.

Ukrainan tilanne muistuttaa lähes sata vuotta sitten käytyä Suomen sisällissotaa monella tavalla. Tiiviisti Venäjän kyljessä valtion kehitys jää vaillinaiseksi, mutta lopulta yritetään irrottautua. Valtiokoneisto on kehittymätön, viranomaiset tottumattomia toimimaan ilman ulkoa tulevia ohjeita. Valtatyhjiössä syntyy kamppailu siitä,  ketkä pääsevät vallan uudelleen jaossa osalliseksi valtion resursseista. Jakolinjan avauduttua ihmiset hakevat turvaa liittoumalla sen tahon kanssa, kenen uskovat parhaiten turvaavan heidän oman asemansa. 

Mitä nyt haluaisin sanoa uusille lukijoilleni Ukrainassa? Olen edelleen sitä mieltä, että ETYJ olisi sopiva toimimaan Ukrainassa. Ensimmäisenä sinne olisi pitänyt lähettää iso poliisioperaatio, mutta sen aika taitaa olla ohi. Tilanne muistuttaa kovasti Kosovoa, sielläkin vuosikausia pystytettiin tiesulkuja, vastatoimena etsittiin aseita, ja lopulta saatiin aikaan isot rytinät. 

Kollektiivinen harhaisuus on helposti synnytettävissä, koska ihmisten on niin vaikea myöntää, että heidän luottamustaan ja hyväuskoisuttaan käytetään törkeästi hyväksi. Mieli uskoo mieluummin valheita kuin suostuu näkemään harhautuksen. Paljon rohkeutta vaaditaan siltä, joka irrottautuu hyväuskoisten rintamasta ja sanoo, ettei keisarilla ole vaatteita. Vallan ja valheen liitto voi viedä pitkälle todellisuuden toiselle puolelle kokonaisia kansakuntia, suuren osan ihmiskuntaa. Joukossa tyhmyys tiivistyy.

Toisilla ihmisillä on luontainen tarve liittoutua vahvemman uhkaajan puolelle, ja niin varmistaa oma asemansa. Sama mikä tapahtuu lasten leikeissä ja koulun pihalla, kun kiusaajaa ymmäretään ja uhria syytetään, tapahtuu myös kollektiivisesti kansalaisten kesken.

Nämä paikkansa varmistelijat ovat ihmisiä, joille paloauto on sen värinen kuin johtaja määrää. Joskus he ovat asialla rahan vuoksi, kuten palkkasoturit, joskus turvallisuutensa taatakseen, joskus taas vain siksi, että uskovat johtajansa kanssa näkevänsä asioita, joita muut heitä tyhmemmät eivät huomaa. Loppuselvittelyissä paikkansa varmistelija tekee täyskäännöksen viime hetkellä ja kieltää vastuunsa ellei jää palavan talon katolle vakuuttamaan, ettei tämä pala, pomo sanoo niin.

Kaikista pahinta on, että kaikilla meillä on uhan alla riski liittyä väärään porukkaan. Hiljainen enemmistö, joka ei mene barrikadeille, pystytä tiesulkuja tai itke tekoitkua TV-kameroille, vaan vie lapsensa leikkipuistoon ja uskottelee itselleen, ettei ole osallinen tapahtumiin, on sekin mahdollistamassa ääriryhmien metelin kuulumisen ainoana äänenä. Konfliktissa jyrkkien rajalinjojen taakse joutuvat hakeutumaan nekin, joiden paikka normaalioloissa on välimaastossa. Niin kauan kuin ei voi olla varma, kuka voittaa, voi olla turvallisinta pysyä hiljaa, mutta rauhantekoon tarvitaan rohkeutta.

Kun totuus katoaa ja pelko saa vallan, oman edun tavoittelijat saavat joukkoihinsa ensin varmistelijat ja sitten joukon ihmisiä, jotka uskovat hyötyvänsä ryhmän jäsenyydestä. Nuoret toimettomat miehet lähtevät mukaan, koska muutkin lähtevät ja kerrankin tapahtuu jotain. Hyväuskoisille riittää pelkkä vakuuttelu, viestiä voi tehostaa väärentämällä historiaa. Loput vain määrätään osallistumaan.

Jotta demokratia edistyisi ja yhteiskuntarauha palautuisi, olisi kaikki asein pelottelu saatava loppumaan. Aseet on kerättävä pois, naamiot kiellettävä ja sotapropaganda lopetettava. Vallatut rakennukset on luovutettava, tiesulut purettava ja hajotettava  niiden ympärille syntyneet yhteenliittymät. Viinan, tupakan, ruuan, rahan, seuran ja määräyksen vuoksi kapinaan ryhtyneet lähetetään vain kotiin, oli se sitten minkä valtion alueella tahansa.

Mahdollisesti jäljelle jäävä harvalukuinen joukko, jolla myös oletetaan olevan jonkinlaista johtamistaitoa yritetään ottaa mukaan uudelleenrakentamiseen. Sovinnon eleeksi on heille tarjottava joku voitto, jonka myös muu yhteiskunta voisi sietää, kuten vahva osallisuus jossain käytännön projektissa sen lisäksi että heille turvataan oikeus osallistua päätöksentekoon täysivaltaisesti ja valvoa hallituksen toimia demokraattisessa järjestelmässä. Sitoutuminen uuteen hallintoon, uudelleen järjestäytyminen ilman vieraan valtion ohjausta ja sotilaallista toimintaa on silti välttämätöntä rauhallisen kehityksen varmistamiseksi.

Te, joita ei huijattu, jotka kieltäydyitte äänestämästä sen puolesta, että joutuisitte demokratian ulottumattomiin, jotka  säälinsekaisen surun läpi katsoitte ihmisten ympärillänne tulevan petetyiksi, ryhtykää toimeen kotimaanne rakentamiseksi. Älkää luovuttako maatanne, älkääkä luopuko uskostanne parempaan tulevaisuuteen.

Vuosikertavappu

Mustan talven jälkeen kevääseen pääsy tuntuu saavutukselta. Siitä selvittiin, ei ehjinä eikä kulumattomina, mutta kuitenkin ihan hyvissä voimissa. 

Vappu on ainakin kahtena edellisenä vuonna vietetty Helsingissä hummaten, aivan kuin ennen vanhaan opiskeluaikoina. Kun on päässyt tähän vaiheeseen elämässä, että osaa valita missä liikkuu ja mihin aikaan, Helsingin vappu näyttää viehättävältä kevätkarnevaalilta. Kiitos bulgarialaisten pullonkerääjien, palvelu on pelannut, tuskin on siideripurkkia tyhjäksi saanut kun sitä ollaan jo viemässä kädestä.

Myös varustevalinnat helpottavat vapun kokemista. Vielä 80-luvulla ei tunnettu tiedekuntahaalareita, ja vaput olivat kylmiä. Ruumiini muistaa vieläkin, kuinka Kauppatorin viima läpäisi kevätpoplarin ja kengänkorot upposivat sateessa pehmenneeseen Kaivarin nurmikkoon. Nyt päiväkodin pakollisissa kurahaalareissa esikasvatettu opiskelijasukupolvi vetäisee haalarit ylleen vappujuhlaan lähtiessään. Monesta muustakin asiasta on pitänyt uskoa, että uudet sukupolvet eivät toista edellisten virheitä, ja tämä haalarijuttu on oiva syy moiseen kehitysoptimismiin.

Suojahaalareita olisi tarvittu ainakin vuoden 1986 vappuaamuna. Me nuoret toivot värjötimme piknikillä sateessa, joukossa raskaana olevia ja lastenvaunuja lykkiviä. Muualla geiger-mittarit huusivat, mutta kuka nyt olisi mennyt pilaamaan vappukansan ilon kertomalla sateen saatteena tulevasta säteilystä. Tai ehkä silloin vielä ihmeteltiin, mikä mittareissa on vikana, kun tuollaisia lukemia näyttävät.

Nuoruuden vappuihin kuului myös mahdoton yhtälö, aamutunneille asti juhliminen ja aikaisin herääminen. Tuskin oli kotiuduttu iltamenoista, niin piti jo herätä ja lähteä. Näin keltalakkina juhlimisen hillitseminen  ja pitäytyminen enemmästä illanvietosta, jos aikoo aamupiknikille, ei ole valinta vaan välttämättömyys.

Tänä vappuna katseltiin televisiosta ruotsalaista kevään juhlaa. Puheita, laulua ja kokkoja, jopa erityinen iltapäivälähetys televisiosta vappupuheiden analysointia varten. Mutta eniten täällä sai huomiota vappumarssi, mikä sai minut toivomaan, että edelleen Suomessa vain vasemmisto marssisi vappuna.

Napit vastakkain

Kaksi emeritusjuristiblogia on yhdessä ylittänyt uutiskynnyksen. Heillä on täysin vastakkainen kanta korkeimman oikeuden presidentin sähköpostitteluun kansanedustajille. Katsoin YLEn uutisoinnin aiheesta, ja Pauliine Koskelon lakoniset kommentit. Kyse on siis Kemppisestä ja Virolaisesta. Olen asiassa enemmän viimeksi mainitun linjoilla.

Tässä se on, tämän ajan myrsky vesilasissa. Sähköpostien cc-toiminto tapahtuu hetkessä, etenkin jos on jo olemassa joku helposti löytyvä jakelulista. Ei sitä ennen vanhaan lähtenyt mitään Korkeimman oikeuden kansliasta ilman asianmukaista diariointia. Henkilökuntaa piti vaivata etsimään ja kirjoittamaan osoitteita ja kirjaamaan lähteviä posteja.

Kansanedustajien luulisi saavan niin laajalla otannalla sähköposteja, ettei mikään niistä tunnu painostukselta. Monet tekevät aivan työkseen kansanedustajiin ja poliittisiin päätöksiin vaikuttamista. Tunnustan joskus itsekin työssäni yrittäneeni vaikuttaa valitsemiimme lainsäätäjiin, tosin eduskuntaryhmien lainsäädäntösihteerien kautta.

Mitähän ne painostukselta tuntuneet viestit ovat sisältäneet? Jos ne ovat kertoneet KKO:n näkemyksen, että näin me tätä kohtaa sovellamme, asiassa ei pitäisi olla mitään kummallista, saman saa selville lukemalla julkaistuja tapausselostuksia. Mutta jos ne sisältävät ajatuksen, että me joudumme soveltamaan lakia näin vaikka emme halua, ja teidän pitäisi muuttaa se tällaiseksi, niin silloin vallan kolmijako-oppia sovelletaan erillisyyden periaatetta venyttäen. Toisaalta Korkeimman oikeuden presidentin pitäisi olla asemassa, jossa saa sanoa mielipiteensä. Ainakaan bloggaajien esittämille eroamisvaatimuksille ei tarvitse korvaansa lotkauttaa.

Tuomioistuinten riippumattomuus on kaikin tavoin varjeltava arvo. Tuomioistuimet käsittelevät vain asioita, joita on niille saatettu käsiteltäväksi ja siinä laajuudessa, kuin niillä on asiassa toimivaltaa. Tuomioistuimet eivät mieti, mitä lakeja olisi säädettävä, ne vain soveltavat niitä. Kansanedustuslaitoksen taas täytyy toimia omasta aloitteestaan, tehdä muun muassa lakialoitteita ja hankkia kaikki mahdollinen tieto lainsäädäntötyön tueksi. Se pyytää lausuntoja asiantuntijoilta, myös Korkeimmalta oikeudelta ja muilta oikeusoppineilta. Sen pitää kuunnella myös äänestäjiä. Olisi pelottava ajatus, että kansanedustajat laatisivat lakeja ihan omin päin.

Milloinkohan tästä bloggaamisesta tuli niin vakavaa, että näin vain kaksi blogissa heitettyä mielipidettä muodostavat uutisen? Jos kansakunnan tärkeimmän päivälehden päätoimittaja vaatisi korkeimman oikeuden presidentin eroa, se olisi ehkä jo uutinen. Mutta ehkä asiaa mietittäisiin ainakin hetki isommalla porukalla ennen painokoneen käynnistämistä. Yksityinen bloggari voi kotikolossaan kyseenalaistaa  oikeuslaitoksen riippumattomuutta aivan itsekseen, kunhan oppiarvot ovat kunnossa ja YLE:n toimittaja kuuluu lukijakuntaan.

Sähköisen tiedonvälityksen nopeus johtaa kaikentasoisen tekstin sekamelskaan, josta asiaa tarkemmin tuntemattomien on mahdoton seuloa jyviä akanoista. Netin helppous kuitenkin johdattaa etsimään tietoa sieltä mistä sitä nopeimmin saa. Nimi ja oppiarvo ovat yleensä laadun tae, mutta vakavasti otettavien asiantuntijoiden irrottelu blogeissaan eläkepäivien ratoksi vaatii jo herkkyyttä tiedon lajittelijalta. Onneksi tiedeyhteisön jäsenet reagoivat toistensa teksteihin, tyyliä tosin voisi kehittää jo pelkästään juristikunnan maineen vuoksi.  Mitähän tekstiä näille sivuille ilmestyy sitten, kun bloggaajalta on unohtunut senhetkinen osoite mutta bloggerin salasana säilyy vanhoilta ajoilta sitkeästi aktiivisessa muistissa? Toivottavasti ymmärrän pysyä sittenkin anonyymina tai edes joku kollega lukee ja kommentoi.

Strategista vetkuttelua

Olisi hienoa olla aina vedossa. Tuottaa tekstiä määrämitallinen päivässä, viedä asioita eteenpäin ja päivän päätteeksi ihailla saavutuksia. Mutta joskus energiaa ja ajatuksia ei vain tule. Nyt olen ottanut tehtäväkseni tuottaa muutaman sivun tekstiä strategisesta johtamisesta. Mitä enemmän aihetta kaivelen, sitä epämääräisemmältä hutulta se vaikuttaa. Tympii.

Luovan työn prosesseja pitäisi kestää. Jos pystyy ohittamaan ahdistuksensa ja kirjoittaa vain tekstiä mitä tulee, sitä varmemmin työ valmistuu. Eri asia on jaksaako sitä itsekään lukea toista kertaa. Mutta jos antaa itselleen mahdollisuuden kuljeksia hetken ahdistuksen vietävänä, niin saattaa vapauttaa itsestään luovia voimia ja lopulta ajautua vilkkaampaan ajatusten virtaan. Tai sitten harhaantuu kokonaan aiheesta. Ylen sivuilla oli moisesta vetkuttelusta  juttua, ja siitä innostuneena innovoinkin akateemisen työskentelyni sivutuotteena aivan uuden johtamisen kehitysmallin. Sen nimi on Strategisen itsensä johtamisen malli SITJO©.  Mallin avulla pystyy ohjaamaan itseään tekemään toivottuja asioita.

Strategia perustuu kilpailevien mielenkiinnon kohteiden väliseen jännitteeseen. Pysyäkseen tuottavana tippaleipäaivoisen ei kannata keskittyä vain yhteen asiaan, koska jos ajatus eksyy johonkin tippaleivän muruun, josta ei ole väylää eteenpäin, edessä on täydellinen lamaannus, ajatuksien umpisolmu, ja  luovuuden virran tyrehtyminen.

Sen sijaan poikkeaminen jonkun  muun vireillä olevan mielenkiinnon kohteen pariin purkaa ajatukset tukkivaa painetta ja reitittää uusia väyliä asioiden välille. Kun mielenkiinto on jumittunut ajatusmutkaan, voi siitä hypätä kevyesti vierellä kulkevalle reitille, jolloin paine laskee ja saostunut mönjä pulppuaa seuraavaan mielenkiinnon kohteeseen. Pääväylän väljentymisen ollessa käynnissä työskentely sivuraiteella pitää prosessin vauhdissa ja  parhaassa tapauksessa synnyttää jopa uusia reittejä lähestyä jumituskohtaa.

Strateginen valinta on, mitä kilpailevia asioita pitää vireillä samanaikaisesti. Jos kilpaileva toiminto on liian mielenkiintoinen ja koukuttava, on olemassa vaara, ettei paluuta alkuperäiseen perustehtävään tapahdu. Vireillä olevien muiden töiden pitää siis olla riittävän houkuttavia, että niihin siirtyy helposti eikä jää tuhertamaan umpisolmua kireämmälle, mutta sopivasti yksitoikkoisia ja tylsiä, että niihin myös kyllästyy tai mikä parempaa,  saa  ne valmiiksi, ja palaa takaisin alkuperäiseen tehtävään.


Esimerkkejä tämän viikon kilpailevista mielenkiinnon kohteista ovat siivous, verhon ja pöytäliinan ompelu, bloggaus, jooga ja ikkunanpesu. Kaikkia muita paitsi viimeksi mainittua on jo harjoitettu riittävästi. Kärpäsenkakkaiset ikkunat eivät edelleenkään pakota ryhtymään tehtävään, joten myös varsinainen tehtävä edistyy.  Ajatusjumin täytyy olla todella paha, ennen kuin otan ikkunanavaajan, lastan ja pesuveden esille. Tämäkin tuli  valmiiksi. Palaan perustehtävään viimeistään pääsiäisen jälkeisenä tiistaina.

ps. Tämän kirjoittaminen heittikin minut toivottua pitemmäksi ajaksi sijaispuuhastelun pariin. Yritin löytää koneeltani copyright-merkin, ja onnistuin  ©:n sijaan löytämään näppäinyhdistelmän, joka kytkee langattoman verkon pois päältä. Siinä sitä aikaa kuluikin, kun yritin toistaa kaikki kokeilemani näppäinyhdistelmävariaatiot.  Lopulta ymmärsin kopioida merkin netistä.

Vedet virtaavat jälleen

Jäiden lähtö Saimaasta on tapahtuma, joka ei koskaan toista itseään. Yhtenä keväänä kuuluu viheltävä kohina, ja jäät lähtevät liikkeelle lauttana kuin hinaajan vetämänä, törmäilevät laitureihin,  ja ottavat heikommin kiinnitetyt mukaansa. Jäät helisevät halkeillessaan palasiksi, jotka pinoutuvat kasoiksi vahvemmille laitureille ja kallioiden kupeeseen. Tunnissa ne ovat kadonneet niin kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Jossain lahdenpoukamassa voi kuitenkin löytyä muistutuksena äsken lähteneistä valtavista jäämassoista pieni aavistus, rantaan itsepäisesti tarttunut jääkaitale.

Sateisina keväinä jäät vain tummuvat ja hapertuvat, ne eivät lähde vaan muuttavat vain olomuotoaan. Sitä hetkeä, milloin jäät lähtevät, ei onnistu näkemään. Tarpeeksi tummuttuaan jäät liukenevat paikallaan veteen, ja kas, yhden kerran ikkunasta katsoessasi jäät ovat kadonneet.

Tänä talvena tehtiin varmaan ennätys, en muista milloin jäät olisivat tulleet näin myöhään ja lähteneet näin aikaisin. Ristiinassa on vuosikymmenet kuulunut kevään ohjelmaan Lions Clubin veneveikkaus. Pökkäänlahdelle viedään soutuvene, ja asukkaat yrittävät arvata keväällä minä päivänä se putoaa veteen. Olen huolestunut ehtivätkö leijonat edes viemään sitä venettä lahdelle kantavien jäiden aikaan.

Nyt tapahtuvaa jäänlähtöä edisti sade. Eilen satoi jäälle vettä, ja yön aikana se sulatti paikotellen jään altaan. Rannat ovat vielä harmaan jääkohkan peittämiä, mutta järven keskeltä levittäytyvä vapaa vesi valtaa alaa.  Muualla railot ovat levinneet reiluiksi repeämiksi jääpeitteessä. Tätä kirjoittaessani yläjuoksulta on valunut jäälautta äsken vapaana olleen veden alueelle. Siinä ne hapertuneet jäälämpäreet menevät virtaa alaspäin, tuskin yksikään jääpala selviää ehjänä Vuokseen asti.

Nyt voisi mennä laiturin viereen harjoittelemaan jäistä pelastautumista, varmasti putoaa läpi ja ymmärtää myös sen, etteivät jäät kestä jos ne pettävät. Innostuimme keväällä harjoittelemaan retkiluistelua, ja netistä alan teoriaa opiskellessa löytyi monia ohjeita, mitä teet kun putoat jäihin. Saimaan rannalla asuminen ja vaikkapa tämän kylän historiaan tutustuminen ovat saaneet minut skeptiseksi. Niin harva pääsee kertomaan, miten vaikeaa on pelastautua jäistä. Useimmat vievät sen tiedon mennessään. Onneksi yksi asian todennut onnistui pelastautumaan, ja ihailtavasti kertoi asian myös paikalliselle lehdelle.

Pakolliset kohteet

Barcelona pitää vielä miellyttävässä otteessaan, vaikka arkikin esittää vaatimuksiaan. On rentouttavaa lomailla paikassa, jonka tuntee, ja jonne tietää vielä palaavansa. Ei muita pakollisia kohteita kuin kuvan talo, ja sekin näkyi bussilla ohi ajaessamme.

Lähes pakollinen kohde oli venezuealais-meksikolaista ruokaa tarjoava ravintola  La Orquidea. Hotellimme sijaitsi lähellä Olympiakylää, josta  itään päin alkaa Poblenoun kaupunginosa. Se on vanhaa teollisuusaluetta, kaksikerrosbussin opastus kertoi, että sieltä alkoi Barcelonan teollinen aika. Teollisen vaiheen jälkeen kaupunginosa on kokenut uuden nousun, sinne on muuttanut IT-yrityksiä ja vanhoihin teollisuushalleihin on kehittynyt monenlaista luovaa toimintaa. Vähän kuin Barcelonan oma Ruoholahti.

Poblenoussa on tori, pieniä kauppoja, oma Ramblas ja miellyttävän kotoisa tunnelma. Aivan keskustassa sijaitsee myös mexikolais-venezuelalaista ruokaa tarjoava melko koruton ravintola. Kävimme siellä poikieni kanssa neljä vuotta sitten, silloin palvelu oli erinomaista ja ruoka hyvää ja edullista. Halusin tutustuttaa myös miehen ja tyttäret tähän pikkuravintolaan.

Poblenoun kylä tuli tutuksi, kun yritimme ensin maanantai-iltana päästä La Orquideaan syömään. Paikalle päästyämme ravintola oli suljettu, oletimme kuitenkin sen avautuvan kahdeksalta. Tallasimme katuja edestakaisin, kurkistelimme kauppoihin, ja suuresti ilahduimme, kun ravintolan ovi aukesi kahdeksalta. Paikalla ollut ravintoloitsija ystävällisesti kertoi että tänään ei avata. Lupasimme mennä jonain muuna iltana.

Loppuviikosta olimme taas ovenrivassa kiinni heti ravintolan auettua. Nyt meidät toivotettiin tervetulleeksi, olimme sinä iltana ravintolan ainoat asiakkaat. Meille suositeltiin maistelumenua, joko meksikolaista tai venezuelalaista. Otimme molemmat. Menuun kuului kuusi ruokalajia, hyvää tuoretta ruokaa, mukavia pehmeitä makuja, ja söimme neljästään kahdesta maistelumenusta itsemme aivan täyteen. Lasku kruunasi illan, neljän hengen ruokailu ja pullollinen viiniä maksoivat vain vähän yli viisikymppiä.

Poblenousta vielä hieman itään Avinguda Diagonal päättyy ja kulmaukseen jää Diagonal del Mar'in ostoskeskus. Sekin oli jäänyt mieleen edelliseltä kerralta, etenkin sen vuoksi että sieltä Macsonilta ostimme  nuoremmalle veljekselle ylioppilaspuvun. Hyvin, ehkä jopa paremmin, saimme aikaa kulumaan siellä tällä kokoonpanolla myös. Erityisesti alakerran urheilukaupan uumeniin eksyi helposti, kaikkien mahdollisten lajien varusteita olisi ollut saatavilla. Ruosteenpunaiset espanjalaiset vaelluskengät eivät vieläkään ole unohtuneet.

Nallen muutto Ruotsiin

Ruotsinsuomalaiset ovat saaneet kantaa monenlaisia leimoja otsissaan, mutta enpä olisi odottanut, että vielä veropakolaisiksi meitä epäillään. Moni on elintasopakolainen, joku ehkä sosiaaliturvashoppaaja.  Ei niin vähän aikaa sitten kuulin Ruotsin ennen olleen suomalaisten ihmisoikeuspakolaisten turvapaikka, nyt sitä titteliä kantaa Berliini. Minua viehättää Ruotsissa asumisen taso ja terveydenhoito,omalta osaltani koti-Suomeen paluu edellyttää sote-uudistuksen toteuttamista, tähänastisten raamisopimuksen pohjalta  ei vielä meidän muuttokuormaa ruotsinlaivaan lastata.

Harmi etteivät kamerat olleet paikalla, kun Björn Wahlroos kirjautui Skatteverketissä ruotsalaiseen väestötietojärjestelmään. Skatteverketin odotushuone jos mikä on kaikkien kansojen sulatusuuni. Aika monta kansaa on edustettuna myös tiskin toisella puolella. Minulla oli ennestään jonkinlainen käsitys maahanmuuttoasioiden hoitamisesta virastossa, miehenikin oli sitä kokenut Britanniassa, mutta kun hän sitten esitti nöyrää poikaa afrikkalaistaustaiselle virkailijalle asianmukaisten lippujen kanssa ja sitten sai kuulla, että kyllä, nämä paperit kelpaavat uuteen tunnin jonottamiseen tuolla seuraavalla tiskillä, niin vitsit olivat vähissä. Yritin vakuuttaa hänelle, että varmasti virkailija on pätevä, jos Ruotsissa afrikkalaistaustainen on päässyt skatteverketin virkailijaksi, hänen täytyy olla vähintään taloustieteen tohtori. Asiointitilanne meni lopulta oikein hyvin, ovathan ne siellä virastossa monenlaisiin maahanmuuttajiin tottuneet.

Seuraavan kerran vierailimme skatteverketissä, kun haimme hänelle ruotsalaista henkilökorttia, mikä ei olisi onnistunut, ellen ensin olisi keplotellut itselleni ruotsalaista ajokorttia ja saanut niin ollen todistettua, että hän on hän. Suomen passi ei ole mikään henkilöllisyyden todistamiseen kelpaava asiakirja Ruotsissa. Niin että tiedoksi vain sinne Strandvägenille, voivat jäädä ne hirmuiset veronpalautukset pankkiin ja shekit nostamatta, jos ei ole esittää ruotsalaista henkilökorttia. Ruotsissa myös käytetään edelleen kummallisia nostotositteita tilanteissa, joissa Suomessa pyydettäisiin lähettämään tilitiedot.

Olisi mielenkiintoista tietää, onnistuuko tämä siirtolainen siirtämään luottotietonsa Suomesta Ruotsiin. Meille kävi nimittäin niin, että kun yritimme avata kännykkäliittymää, meille todettiin, että pitää olla luottotiedot Ruotsissa, muuten ei linja aukene. Telia ei luottotietoja vaatinut, siksi olemme edelleen uskollisia asiakkaita.  Varmuuden varalta kannattaa myös pitää alkuvuodet päällään klubitakkia ja rusettia näyttääkseen Östermalmin edustushuoneistossa asuvalta. Jos puhuu kännykkään suomea ja tyylinä on casual, saattaa käydä niin, että naapurit kutsuvat heti kotiinsa, ei juomaan punssia kirjastossa, vaan avaamaan tukkeutunutta vessanpyttyä. Ruotsissa on totuttu siihen, että suomalaisittain ruotsia murtavat ovat henkilökuntaa, ahkeria mutta viinaan meneviä ammatti-ihmisiä, kuuluvat korkeintaan työväenluokkaan, ja asuvat tullien ulkopuolella.

Uusi alku

Motivaation puute kelpaa selitykseksi monenlaiseen tekemättä jättämiseen. Viimeksi luin juttuja tyttöjen ja poikien koulumenestyksen eroista, ja selitykseksi tarjottiin poikien heikompaa motivaatiota. Heidät pitäisi saada motivoitumaan tekemällä koulunkäynnistä heille mielenkiintoisempaa. Minua jutussa kiusasi ajatus pojista luonnonvoimana, joka vaatii muilta sopeutumista, ja tytöistä itsestään motivoituneina koneina, jotka säätelevät itseään tarpeen mukaan.

Olenkohan jotenkin erilainen, mutta huomaan tekeväni paljon asioita vailla sen kummempaa motivaatiota. Näen töitä, ja teen niistä ne, jotka pitäisi tehdä ja joita ei kukaan muu ei ole vaivautunut tekemään. Teen töitä, jotta saisin ne valmiiksi. Joistain töistä myös maksetaan, sitä motivaatiotekijää kaipaisin enemmän. Erityistä liikkeellepanevaa motivaatiokipinää en ole voinut jäädä odottamaan, saattaisin odottaa vieläkin sitä ensimmäistä.

Pahoin pelkään, ettei koulumenestys parannu sillä, että yritetään lisätä motivaatiota, sen sijaan toivoisin tylsyyden keston ja velvollisuudentunnon lisääntymistä. Jos olisi mahdollisuus luvata ammattilaiskiekkoilijoiden palkkoja peruskoulunsa hyvin hoitaville, varmasti koulumotivaatio kasvaisi. Mutta kun näkymät viittaavat epävarmoihin työpaikkoihin raskaissa ammateissa, eikä näinä aikoina läheskään kaikilla ole ympärillään esimerkkejä hyvinvointia tuottavilla työpaikoilla tehtävistään nauttivista aikuisista.

Itseohjautuvilla ihmisillä on sisäinen motivoitumis- ja palkitsemisjärjestelmä. Kyky kiinnostua siitä mitä kulloinkin tekee on aliarvostettu ominaisuus. Harvoin kuitenkaan osaamme olla valmiiksi kiinnostuneita asioista, joista meillä on rajalliset tiedot. Toisaalta on vaikea olla kiinnostunut asiasta, josta tietää jo mielestään riittävästi. Ehkä poikien niin kuin muidenkin pitäisi vain jaksaa odottaa, että asiat alkavat kiinnostamaan, että taitojen kasvaessa onnistumisiakin tulee. Ja että vaikka hallitseekin asian, vielä voi olla joku uusi näkökulma, jota ei ole tullut huomanneeksi.

Sekä opiskelu että työelämä ovat rakentuneet siiloiksi, joissa alalta toiselle pääsee siirtymään vain laskeutumalla alimmalle tasolle ja kiertämällä  pihan kautta toiselle ulko-ovelle. Ketteryydestä ei tietoakaan. Viime viikolla palasin hetkeksi insinööriopintojeni pariin. Olen kiinnostunut, mutta kaipaisin helpommin asteltavaa siltaa, jota pitkin askel askeleelta saisin opiskelijan polkuni kantavaksi.

Tietoa tässä vaiheessa elämää imee kuin sieni, kun on niin paljon kosketuspintaa, mihin uudet tiedonjyvät kiinnittää. Onneksi uudella tiedolla on myös käyttöä kirjoitustyössäni. Kun vain kestäisin sen tosiasian, että tutkintoon asti päästäkseen on suoritettava monta kurssia, joiden tietoja en todellakaan tarvitse. Enkä tarvitse tutkintoakaan, vaan vain osan sen sisältämistä tiedoista.

Espanjan uutiset

Hotellihuoneen television ja paikallisten lehtien uutistarjonnan seuraamiseen sai taas kulutettua arvokasta loma-aikaa. Tosin seurattavia uutisia oli lukumääräisesti vähän. Ruudun täyttivät käytännössä kaksi kansainvälistä uutisaihetta, piti seurata Venäjää ja Krimiä, sitten hahmottaa lennon MH370 kohtaloa. Samalla sai ihmetellä, miten kyvyttömiä olemme tulkitsemaan edistyneen tekniikan avulla kerättyjä tietoja. Olemme viimeisen vuoden aikana saaneet tietää, että lähes kaikki mahdollisesti merkittävä tietoliikenne on urkinnan alla. Kaiken pitäisi olla tiedossa. Mutta kun asioita tapahtuu, tietoa ei osata tulkita. Eikö kukaan tosiaan osannut epäillä Venäjän suunnittelevan Krimin valtausta?

Entä lento MH370? Ties kuinka monen maan lennonvalvonta on rekisteröinyt jotain poikkeavaa, mutta kukaan ei ole huomannut mitään huolestuttavaa. Taivaalla saa siis lennellä jumbojettejä minne haluaa, eikä kenenkään työ ole miettiä, mikä kone on kyseessä. Tiedonkeräysvälineiden kehittäjien kilpailussa näyttää unohtuvan, mitä varten tietoja kerätään. Uusia välineitä hankitaan ja opetellaan käyttämään, eikä resursseja enää riitä pitämään kokonaisuutta hallinnassa.

Loppuviikosta Espanjan televisio toisti moneen kertaan filminpätkää vallankaappausyrityksestä, jossa Tejero-niminen sotilashenkilö johti sotilaat parlamentin alahuoneeseen sen äänestäessä pääministeristä. Kun muut menivät mataliksi ammuskelun alettua, yksi kolmesta paikoilleen jääneistä oli tapahtumaa aiemmin pääministerin tehtävästä luopunut Adolfo Suárez. Syy miksi vallankaappausyritystä niin paljon muisteltiin, oli Suarezin vääjäämättömästi lähestyvä kuolema.  Suárez kuoli sunnuntaina, tosin huonolla espanjan ymmärtämisellä tulkitsin sen tapahtuneen jo aiemmin. Nyt Espanjaan on julistettu kolmen päivän suruaika.

Vuonna 1981 Espanjassa tapahtunut sotilasvallankaappauksen yritys pian diktatuurista vapautumisen jälkeen on minulle tuntematonta Euroopan lähihistoriaa. Helmikuussa 1981 ei seurattu maailmantapahtumia on line. Olemme ehkä turhan luottavaisesti nojautuneet Euroopan unionin luomaan vakauteen. Kun rahat loppuvat, toimetonta väkeä valmiina lähtemään kaduille voimattomuuttaan purkamaan löytyy tästäkin ajasta. Keinojen koventuminen on mahdollista myös meillä turvallisessa lännessä.

Samaan aikaan kun espanjalaiset purkivat mielenosoituksissaan turhautumistaan taloustilanteeseen, Espanjaan kuuluvalle Ceutan alueelle Marokon kupeessa tunkeutui yhtenä päivänä aitojen yli sadoittain afrikkalaisia, jotka olivat ilmeisen pitkään yrittäneet pääsyä Euroopan puolelle. Heidän riemunsa ja hätänsä näkeminen muistutti kuinka suhteellista kaikki on. Joillekin Eurooppa on unelmien kohde ja mahdollisuuksien manner, toisille taas täyttymättömien toiveiden hautausmaa.

Kuohuva Barcelona

Barcelonassa viikko vierähtää ennen kuin ehtii edes hengähtää. Saavuimme kaupunkiin launtai-iltana, aamulla aamiaispaikkaa etsiessämme jouduimme keskelle maratoonareiden synnyttämää endorfiinipilveä. Olympiakylän ulkokuntoilupaikat ja tilavat jalkakäytävät tulivat tutuiksi, kun yritimme sulautua kuntoilijoiden joukkoon. Aurinko paistoi riittävästi, tuuli viilensi mukavasti ja ilma oli siis juuri sopiva aktiivilomailuun.

Museot ja muut nähtävyydet jäivät vähemmälle, Ramblaa tosin käveltiin moneen kertaan, tutkittiin kauppoja ja kiertoajeltiin pitkin kaupunkia. Maaseuturetken teimme Freixenetin cava-tilalle. Vaikka kuohuviiniin käytettävien rypälelajikkeiden nimet ja viinien kypsyttelyn muut vaiheet ovat jo ehtineet unohtua, niin tulipahan omin silmin nähtyä miten valtava teollisuuskompleksi yksi maailman suurimmista kuohuviinin valmistajista on. Kiersimme alueella pienoisjunalla, mikä kertoo paikan mittasuhteista.

 

Oli muutenkin mielenkiintoista tutustua tähän ensimmäisen maailmansodan aikaan naisten käsiin jääneen yrityksen menestystarinaan. Kahden suvun yritystoiminta on levinnyt neljälle mantereelle ja tuottaa vuosittain huikean määrän, yli 200 miljoonaa pulloa kuohuvaa, johon käytettävien rypäleiden viljelyala peittää isoja maa-alueita ja työllistää paljon väkeä vuosittaisen sadon saamisessa pulloon asti.

Cava-kierrokseen kului aikaa puolitoista tuntia, lopuksi meille tarjottiin lasilliset Freixenetin suosituinta juomaa, Cordon Negro Brut'ia. Mikään romanttinen viinitilaretki tutustuminen Freixenetiin ei siis ole, eikä juomia kallistella, tuoksutella eikä vertailla, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka.

Espanja on viime päivinä ollut uutisissa hallituksen talouspolitiikkaa arvostelevien mielenosoitusten vuoksi. Kaupungin keskustassa osuimme mielenosoituksen keskelle, tosin mieltään osoittamassa oli vain pienehkö joukko äkäisiä vanhuksia. Mutta paukkupommit kajahtelivat, liikenne jumiutui ja pankit saivat tietää mitä heistä ollaan mieltä. Barcelona ei kuitenkaan näyttänyt mitenkään laman kourissa kamppailevalta, vaan vilkkaalta ja toimeliaalta kohtaamispaikalta.

Kataloniaa kohti

Tulossa on viikko Barcelonassa, kaupungissa jossa ensimmäisen kerran kävin yli kaksikymmentä vuotta sitten, ja jonne olen palannut monta kertaa uudestaan.  Kaupungin nähtävyyksistä olen kai nähnyt merkittävimmät, en ahnehdi paikkaa kiertämällä turistikohteita, koska aion tulla taas takaisin. Olen kiertänyt kaupunkia työkavereitteni kanssa shoppaillen, oppinut välttämään Ramblan ruuhkaa ja taskuvarkaita, tutustunut Sagrada Familiaan monessa seurassa, joka kerta nauttinut Park Güellistä ja Montjuïcin näkymistä ja jo ainakin neljä kertaa tehnyt retken Montserratin luostariin.

Tiedän monta, joihin Barcelona ei ole tehnyt erityistä vaikutusta, mutta minulle miljoonakaupungin rento rähjäisyys, meren läheisyys ja elämänmenon vilkkaus sopivat. Taas katson kaupunkia uusin silmin, uskoisin, että matkalle lähtevät visuaalisesti valppaat seurueen nuoret naiset näkevät enemmän ja paremmin kuin minä ja vievät paikkoihin, joihin en itse osuisi.

Espanjassa tapanani on myös opiskella kieltä innokkaasti, katson paikallisia televisio-ohjelmia ja luen sanomalehtiä sanakirjan kanssa. Toivottavasti ensi viikolla maailmassa ei tapahdu mitään merkittävää, etten jää hotellihuoneeseen surffaamaan paikallisilla kanavilla.

Mutta vaikkei suunnittelisi mitään, Barcelonan elämystarjonnassa matkaan tarttuu muistoja joka tapauksessa. Viime kerralla seurasimme hetken, kuinka paikallinen jalkapallojoukkue Barca kouluttaa huippumaalivahteja. Pienet pojat potkivat palloa maaliin, kukin sai vuorollaan olla maalissa. Aina jos päästi pallon maaliin, joutui antamaan paikkansa seuraavalle. Se joka osasi torjua, sai olla maalissa pitkään, moni ei saanut torjuttua sitä ensimmäistäkään. Muutaman minuutin harjoittelua seurattuamme olimme saaneet jo selkeän käsityksen, kenessä on maalivahtiainesta. Mitä pitempään harjoitus jatkui, sitä enemmän maalivahtilupaukset saivat harjoitella maalissa oloa, muut saivat taas harjoitella omaa tehtäväänsä, maalivahdin harhauttamista.

Herrojen hitaat kiireet

Venäjä on odottanut mahdollisuutta näyttää sotilaallista voimaansa, ja nyt se ainakin uhkaa sillä Krimillä. Ulkomaailma on valinnut strategiakseen olla niin kuin ei pitäisi tilannetta niin vakavana kuin mitä se on. Huolestuminen pitää kuitenkin näytttää vahvasti, vaikka tilannetta yrittäisi rauhoittaa pitämällä matalaa profiilia. Ainakin tilanne kuuluu ETYJ:n mandaattiin, ja jotain sillä suunnalla tapahtuukin,  Astrid Thors on menossa maanantaina Krimille. Ei siis suurta kiirettä, eikä ETYJ:n ykkösedustajaa paikalle, riittääköhän tuo?

Ukrainan ja Venäjän välien eskaloituminen sodan partaalle on yllättävä  kehityskulku, mutta ei ennennäkemätön, kävihän Georgiakin oman sotansa Venäjän kanssa. Kaukasuksen rauhattomuuteen on ehkä jo totuttu, mutta suuren Ukrainan kovistelu on askel kohti pysyvää varuillaoloa ja epävakautta Euroopassa. Kyse on pelkästään valtapolitiikasta, ideologiat, kulttuurit, kielet ja uskonnot eivät tee merkittävää eroa Venäjän ja Ukrainan välille. Kansan kapina Janukovitchia kohtaan nousi taloudellisen jälkeenjääneisyyden seurauksena, ja sekin olisi voinut jatkua hallittuna ja purkaantua vaaleihin, elleivät aseelliset joukot olisi ryhtyneet ampumaan mielenosoittajia.

Oman urani hauskimpia töitä oli IVY-maiden kansalaisjärjestöistä koostuvan työryhmän perustaminen. Kansalaisjärjestöt osasivat tehdä yhteistyötä, mutta tarvittiin paljon keskustelua ja "oikeutta omiin tunteisiin", että työ saatiin sujumaan ilman suurempia purkauksia. Mutta näin jälkeenpäin ajatellen juuri ne purkaukset paljastivat, mitä poliittisella tasolla tapahtui. Keskustelun lämpötila kohosi kahdessa sekunnissa haaleasta kuumaksi, ja taisteluparit oli helppo tunnistaa. Venäjä ja Georgia, Azerbadjan ja Armenia, mutta saunaan kaikki halusivat mennä yhdessä. Venäjän edustaja jopa ehdotti, että kun olemme yhtä perhettä, emmekö menisi myös miehet ja naiset yhdessä saunaan. Kerroin hänelle suomalaiseen saunakulttuuriin kuuluvan, että vain ydinperheen kesken yhteissaunotaan, ja tulkitsin työryhmämme olevan laajennetun perheen. Jälkeenpäin Kaukasuksen kiistakumppanit kehuivat toisiaan, ja totesivat, että ratkaisevaa keskusteluyhteyden löytymiselle oli saunaan meneminen yhdessä.

Olisi käsittämätöntä, että nyt kun rautaesirippua ei ole, ja olemme kaikki yhtä suurta, joskin laajennettua perhettä, että keskellä Eurooppaa selviteltäisiin naapureiden välejä asein. Pitäisikö Janukovitch lähettää nyt takaisin Kiovaan järjestämään vapaita vaaleja?  Ehdottaisin kaikille kiistan osapuolille saunomista ja avantouintia. Se yhdistelmä saa maailman tuntumaan ystävällisemmältä ja kiistat ratkottavilta.

Seitsemän vuotta

 

Vierailin blogi-ikätoverin luona Omenapuun alla, ja huomasin, että jo seitsemän vuotta on kulunut tämänkin blogin aloittamisesta. Oma blogini alkoi tarpeesta saadaan safarikuvat järjestykseen, ja kirjoitella muutenkin. Sen jälkeen tuli enemmän Ruotsi-Suomi -tarinoita. Valokuvaus oli jossain vaiheessa pinnalla, valokuvatorstain tehtävä sai ajattelemaan kuvakerrontaa. Sitten rakennettiin talo.

Väliin mahtuu elämän isoja tapahtumia. Jotkut matkat ovat päätyneet matkakertomuksiksi, useimmat matkat näkyvät välähdyksinä ja kuvina muiden tekstien joukossa. Kirjoja on luettu ja kirjoitettukin, nekin ovat vaikuttaneet sisältöön.  Kaikkein suurimpana inspiraationa kaikkina näinä vuosina on ollut median uutisvirta.

Alkuaikoina olin sosiaalisempi, osallistuin blogimaailman rientoihin ja vierailin muissa blogeissa, mutta nykyisin vain kirjoitan, jos sitäkään. Blogista on tullut yksi kirjoitusalusta muiden joukossa, siihen kirjoitetaan se, mikä sopii kirjoitettavaksi  blogiin.  Se vain on olemassa, en saa sitä tekemättömäksi, miksi siis sulkisin sen tai poistaisin.

En markkinoi blogiani enkä markkinoi itseäni blogilla. Kirjoitan vain. Aina joku eksyy tänne etsiessään jotain mitä täältä ei löydy. Täältä ei löydy minua, ei kuulumisiani eikä tekemisiäni. Täällä on vain yritys hahmottaa asioita kirjoittamisen keinoin. Edelleen kirjoitan, jotta tietäisin mitä ajattelen. Tekstin tekeminen pakottaa etenemään johonkin suuntaan, tuskin koskaan tietää etukäteen, mitä kautta ajatukset kiemurtelevat tekstin loppua kohti.

Kirjoitan itselleni, en ole määritellyt mielessäni blogini lukijaa. Jos blogia kirjoittaessani alan miettiä, mitä ajatuksia tämä herättää lukijoissa, sammutan oman kytevän ajatukseni. Tämä on vain blogi. Kirjoitan blogia, koska täällä teksti jää elämään. En ole koskaan kirjoittanut pöytälaatikkoon, kuka siellä juttujani lukisi? Onnellista on elää Internetin aikaa.

Blogi palkitsee vaivihkaa. Huomaan, että näistä seitsemästä vuodesta on jäänyt myös tämän näköinen jälki. Vaivan palkan saan siitä, että aina joku käy myös lukemassa kirjoituksiani. Tärkeintä on ollut oppia julkaisemaan. Tehdä tekstejä, muokata niitä niin pitkälle kuin osaa, ehtii ja haluaa, ja lähettää ne matkaan. Kirjoittaa silloinkin, kun juttu ei oikein luista, varmana, että joskus pääsee vielä ajatukseen kiinni, ja pystyy purkamaan sen tekstiksi.

Vanhojen tanssien jatkoilla

Internetin aikakauden luulisi hälventävän sukupuolen merkitystä. Mutta netin roolijako on yleiskuvaltaan yhtä konservatiivinen ja sukupuolten stereotypioita vahvistava kuin vanhojen tanssit lukiossa. Olkoonkin, että Internetistä löytyy taskuja, joissa naiset ja miehet voivat valita roolinsa ja toiminta-alueensa, mutta ei ole aivan yksinkertaista toimia oletusten vastaisesti. Siksi kuulosti niin mukavalta, että Facebook on lisännyt eri sukupuolivaihtoehtoja, joiden mukaan he lähettävät myös mainoksia. Voit myös valita, kutsutaanko sinua she vai he. Mitähän valintoja ne keksivät meille suomalaisille?

Nyt olisi kiva tietää etukäteen, mitä mainoksia tulee millekin sukupuolelle. Olen niin kyllästynyt kaikenlaiseen Internet-mainontaan. Minulle mainostetaan lähihoitajaopintoja, ja kun lähetän tiedustelun, miten voisin etäopiskella tietoverkkotekniikkaa, nettisivujen tekoa ja ohjelmointia, minulle ei vastata. Ihan vain tiedoksi, että meillä ostetaan netistä mustekasetteja, kirjoja, toimisto-ohjelmia ja valokuvatuotteita. Ei osteta rasvaimuja, kasvojenkohotusta, laihdutustuotteita eikä humpuukipillereitä. Ei myöskään käsilaukkuja, leninkejä ja muotoilevia alusasuja. Sen sijaan kätevät kamerareput ja tietokonelaukut, retkeilyhousut ja urheilualusasut tulevat aina tarpeeseen. Myös autoiluun liittyviä palveluja, kuten tuulilasin ja renkaiden vaihtoa tarvitsee liiankin usein.

Haluan kaikkeen muuhunkin elämään Facebookin tavoin 50 eri sukupuolivaihtoehtoa. Kun se, että onko joku nainen vai mies, kertoo ihmisestä niin olemattoman vähän, jos ei puhuta lisääntymisestä. Enemmänkin se kertoo siitä, mitä kaikkea hänen oletetaan olevan sukupuolensa johdosta. Ruotsissa on käyty keskustelua, pitäisikö tehdä neutraali hän-sana, niin kuin suomen kielessä, ettemme pronominivalinnoilla rajoita käsitystämme siitä, mitä sukupuolta oletamme jonkun olevan. Suomalaiset voisivat kertoa, että ei auta.

Eilen oli kiivas keskustelu pörssiyhtiöiden hallitusten kokoonpanoista televisiossa. Nuori nainen ja keski-ikäinen mies napit vastakkain. Nainen vastaan ja mies puolesta. Eivät hekään oikein oletuksia vastanneet. Nuori nainen uskoi saavansa paikan pätevyydellään, pelkäsi tulevansa kutistetuksi pelkäksi sukupuolensa edustajaksi. Mies oli jo nähnyt, että sekä valtaosa naisista että myös tietyntyyppiset miehet ohitetaan valinnoissa pelkästä tottumuksesta. Kiintiövalinnatkaan eivät tuo moninaisuutta, ja nekin kuvastavat oletettuja ominaisuuksia, ellei katsota tarkemmin oletusten takana oleva ihmisiä. Eihän naisten osallistuminen yritysten hallituksiin ja johtoryhmiin ole itsessään tavoite, vaan heidän osaamisensa hyödyntäminen päätöksenteossa.

Viime viikolla luin mielenkiintoisen tutkimuksen, jonka mukaan naisten mukaan ottaminen yhtiöiden hallituksiin lisäsi miesten pätevyyttä hallituksissa. Kun hallitukseen valittiin päteviä naisia, myös miesten pätevyyteen kiinnitettiin enemmän huomiota. Siis miesten kannattaa valita hallituksiin naisia sen vuoksi, että saa fiksumpaa kokousseuraa. Ellei joudu itse ulos.

Mittakaavaongelmia

Kuvitellaan että omistat taksiyhtiön, pääasiallisena tulonlähteenä ovat koulukuljetukset. Palkkaamasi toimitusjohtaja/taksikuski taas ajelee mielellään kyytejä kaupungin laidalla sijaitsevaan huonomaineiseen huvilaitokseen, firmasi ympärillä liikkuu ikäviä huhuja ja taksit ovat usein siivottomassa kunnossa vielä aamulla. Asiasta kiukustuneet vanhemmat liimaavat taksiisi tarroja, joissa lukee jotain ikävää. Toimitusjohtaja haluaa tehdä vanhemmista rikosilmoituksen, mutta sinä et halua, että koko kaupunki saa tietää firmasi toiminnan pimeästä puolesta, etteivät koulukuljetukset ja koko firman toiminta vaarannu. Sanot, että koska firman on sinun, et halua että rikosilmoitus tehdään. Jos toimitusjohtaja tekee rikosilmoituksen, hän saa lähteä.  Teetkö mielestäsi jotain väärin?

Oikeuskansleri ratkaisi Arctia Shippingin omistajaohjausta koskevan kantelun. Koska media ei varmaan revi siitä yhtä isoja otsikoita kuin siihen johtaneesta vesilasimyrskystä, vapaana bloggaajana kannan korteni kekoon ja teen jälkeni bittiavaruuteen asian johdosta.

Omistajaohjauksen vaikeus on tullut selväksi viime vuosina. Syynä on se, että valtio-omisteisista yhtiöistä puhutaan kuin ne kaikki olisivat samanlaisia. Suurta yleisöä ei voi moittia, kun ministeritasollakin ollaan jokseenkin sekaisin. Viimeisin oneliner tuli Aleksander Stubbilta. Poliitikot pitäköön näppinsä erossa Solidiumista. Mitähän hän oikein ajatteli, vai ajatteliko mitään? Mitä jos Solidiumin johto päättäisi myydä yhtiön omistukset ja lähteä rahat kassissaan rakentamaan Uutta Suomea Tyynenmeren paratiisisaarelle? Ei Solidiumiin saa puuttua, pääministeri ja omistajaohjausministeri olkoon nyt hiljaa.

Kun tutkii suomalaisten yritysten omistusrakennetta, niin monien pörssiyhtiöiden suurimpia omistajia ovat valtio ja työeläkeyhtiöt, joukko muita institutionaalisia sijoittajia ja muutamat yksityishenkilöt sijoitusyhtiöittensä kautta. Silmiinpistävää on kasvollisten sijoittajien vähäinen määrä. Kun yhtiöt vielä omistavat toisiaan ristiin, omistajavallan käyttäjien määrä on todella pieni. Yhtiökokouksessa omistajilla on mahdollisuus käyttää omistajavaltaa, ja riittävän omistusosuuden omaavat sijoittajat voivat vaatia ylimääräisen yhtiökokouksen koolle kutsumista. Hallitus on keskeinen omistajan etujen valvoja, yleensä  valtiolla on oma edustajansa omistamiensa yhtiöiden hallituksissa.

Kuvitellaan, että yritys listautuu pörssiin, ja huomaa yhtäkkiä saaneensa valtion suurimmaksi omistajakseen. Siinä tilanteessa toimitusjohtajan ei varmaan ole viisasta soittaa ministerille, ja kysyä mitä meidän pitäisi tehdä, vaan jutella vain Solidiumin kanssa ja kiittää luottamuksesta ja sopia yhteydenpidosta. No ehkä se ei ihan näin tapahdu käytännössä, mutta havainnollistan hieman. Mutta kyllä sen ministerinkin pitää tietää, mihin yritykseen valtion rahat juuri menivät, ja joku järki sijoituksessa täytyy olla myös valtion kannalta. Talvivaara on varoittava esimerkki siitä, kuinka valtio on sijoituksellaan edistänyt merkittävien ympäristöhaittojen syntymistä, kun ei ole omistajana vaatinut riittäviä riskianalyyseja etukäteen. Pelastusoperaatio, jossa syydetään rahaa, mutta ei aktiivisesti haeta ratkaisuja ongelmiin, auttaa yhtä paljon kuin veden kantaminen tyhjään kaivoon*.

Sitten ovat vielä erikseen nämä yhtiöt, joihin valtiolla on strateginen intressi, joissa omistusosuus ei saa pudota alle puolen, ja joihin sijoittavat tietävät sijoittavansa yhtiöihin, joissa valtio on mukana. Miksi ihmeessä valtio ei vaikuttaisi, kun se pitää yhtiötä määräysvallassaan? Entäpä nämä tiettyä tarkoitusta hoitavat yhtiöt, kuten Arctia Shipping, jonka hommia hoiti ennen merenkulkuhallitus?  Kun valtion virkamiehistä tulee hallinnollisin järjestelyin valtionyhtiön toimitusjohtajia, ei se käännä valtasuhteita uuteen asentoon.

Mutta miten kaiken ylläolevan sanoisi yhdellä lööpillä?

*Perheessämme kuljetettiin vettä Saimaasta tyhjään kaivoon illat pitkät, ja kyllä se auttoi vesipulaan, joten en ole koskaan ymmärtänyt tuota kielikuvaa, mutta käytän sitä kuitenkin. 

Tiedon sivutiet

Tänään luin Dagens Nyheterin pitkää artikkelia Googlesta. Kuinka google on kehittymässä uuteen vaiheeseen, jossa et enää googlettamalla saa vastausta siihen, mitä haluat tietää, vaan siihen, mitä sinun pitäisi tietää. Google tarjoaa sinulle myös sen tiedon, jota et ymmärrä kysyä. Näin työkseen kirjoittavan kannalta tämä alkaa olla jo ongelmallista.

Olen kuvitellut, että tietokirjoja tarvitaan edelleen näyttämään tiedon ensimmäinen kerros. Sen jälkeen, kun on hahmottanut aihepiirin, ymmärtänyt käsitteet ja päässyt sisään alan keskusteluun, voi luottaa tiedon haun tuloksiin. Muuten ei voi tietää, mikä alalla on sääntö ja mikä on poikkeus.

Omista erikoisaloistani on julkisuudessa paljonkin keskustelua. Kirjallisuutta on sen sijaan vähän, englanniksi enemmän, suomeksi tuskin mitään. Kun tietoa on runsaasti netissä, harva enää vaivautuu etsimään alaa käsitteleviä kirjoja. Mutta tieto jää pirstaleiseksi. Asioihin reagoidaan helposti yksittäistapauksissa, kauhistellaan ja tuomitaan, mutta ei osata kiinnittää tapahtunutta laajempiin yhteyksiin.

Tietysti voi kysyä, tarvitseeko koko alaa hallita, eikö riitä, että saa vastaukset kysymyksiinsä. Muistan kun ensimmäisiä vuosia kävin alani asinatuntijaseminaareissa ja -tilaisuuksissa, en millään keksinyt mitään järkeviä kysymyksiä esitettäviksi tilaisuuden puhujille. Esitetyt yleisökysymykset olivat outoja.  Jossain vaiheessa puheet alkoivat avautua, ja samalla ne herättivät uusia kysymyksiä.  Yleisökysymykset alkoivat kuulostaa järkeviltä ja aloin itsekin esittää kysymyksiä.

Mutta että googlekin voisi ryhtyä esittämään yleisökysymyksiä. Toistaiseksi en usko, että kysymykset tulevat olemaan järkeviä, vaan niitä luennoitsijan painajaiskysymyksiä. Juuri kun luulet saaneesi esiteltyä asian selkeässä paketissa ja tulleesi ymmäretyksi, joku esittää kysymyksen, joka paljastaa kaiken yleisön päälle kaadetun tiedon valuneen hukkaan kuin vesi hanhen selästä.

Matka mielen maisemiin

Olen viime aikoina katsellut mielessäni hiekka-aavikoita, vankisellejä, poliisiasemia lukiessani kahden ruotsalaisen toimittajan Martin Schibbyen ja Johan Perssonin kirjaa 438 päivää, kertomusta oikeudettomuuden tilasta, propagandasta ja politiikasta. Kirja kertoo näiden pelottomien toimittajien matkasta sissien kuljettamina Ogadenin autiomaahan, jäämisestä Etiopian hallituksen vangiksi ja vapauden odottamisesta.

Ogadenin tunnen vuosien takaa, minulle se tuo mieleen nuoren naisen, jonka arpia laskin poliisilaitoksen naisten vessassa. Pyysin kirjaamaan luvun puhuttelupöytäkirjaan. Hän kertoi Neuvostoliiton ja Angolan sotilaista, jotka auttoivat Etiopiaa taistelussa sissejä vastaan. Mieleeni jäi kuvia autiomaan hiekan keskellä sotivista sisseistä, Somalian ja Etiopian välisestä rajalinjasta, joka oli karttaan merkitty katkoviivalla. Kirjan kuvat näyttivät juuri samanlaisilta.

Schibbyen ja Perssonin tarkoituksena oli mennä raportoimaan, miten öljyn poraaminen autiomaasta vuosikymmeniä jatkuneen konfliktin keskellä vaikuttaa alueen turvallisuuteen. Heidät otetaan kiinni terrorismista epäiltyinä, ja heidän hallustaan löytyy myös raskauttavaa materiaalia. Lapsellinen valokuvaamalla tallennettu pyssyleikki näyttääkin ihan joltain muulta, etenkin kun miehet löydetään sissien leiristä keskeltä konfliktialuetta.

Toimittajat lähtevät tekemään juttua aiheesta, josta kukaan ei ole ennen raportoinut paikan päältä. Vielä kiinni otettuinakin he uskovat oikeuksiinsa, ja muistuttavat niistä myös vangitsijoitaan. Kaikella on selityksensä. Ogadenista ei tehdä jatkossakaan juttuja, ainakaan kapinallisten näkökulmasta. Schibbyeltä ja Perssoniltakin jäi juttu tekemättä, mutta kirjasta tuli hyvä.

Diplomatian hitaus ja voimattomuus tulee myös kirjan myötä tutuksi. Kuinka ulkoministeriön edustajat ilmeettöminä tekevät muistiinpanoja oikeudenkäynnissä, mutta tuovat sentään nuuskaa, säilykkeitä ja hapankorppuja, joista jälkimmäisiä voi käyttää lusikkana purkkia tyhjentäessä.

Vastaavan matkan mielikuviin tein myös äsken, kun katsoin dokumentin lopullisesta tamiliongelman ratkaisusta Sri Lankassa. Samoin kuin Ogadenista kertovaa kirjaa lukiessani alussa nautin dokumentissa tamilialueen maisemista, olenhan siellä niin monta kertaa matkustanut mielesssäni. Kansainvälisen diplomatian ja avustusjärjestöjen täydellisen epäonnistumisen näkeminen kenties raaimmassa ikinä katsomassani dokumentissa tyrmistytti.

Tyttö tuli

Taas soi aamulla puhelin, odotetusti.  Nyt tuli tieto, että vihdoinkin meidän perheessä jollekin tytölle on syntynyt sisko. Veljeni, jonka syntymä oli aikoinaan minulle musertava pettymys, kun en saanutkaan pikkusiskoa, saa ihmetellä kahden tytön kasvamista yhdessä. Riitelevätkö he traktorin ajovuoroista, rakentavatko siltoja ja teitä hiekkakuopassa, ovatko innokkaita hevosten ja koirien hoitajia vai saadaanko heidät innostumaan nukeista, koruista ja tiimarikrääsästä? Heidän tekemisiään ja luonnettaan ei selitetä tyttöydellä, vaan heidän yksilöllisillä ominaisuuksillaan.

Sopivasti tyttömaailman miettimisen lomassa Ruotsin televisio esitti merkittävän analyysin, mitä feminismille on tapahtunut? Onko naisella edelleenkään varaa valita, millä elämänalueilla halua toimia ja vaikuttaa, vai onko hänen tyydyttävä siihen, mitä miehiltä jää jäljelle?  Kukaan nainen, jolla on jotain menetettävää, ei uskalla puhua ja toimia naisten aseman parantamiseksi. Ne jotka ovat jo hylänneet toiveet tasa-arvoisuudesta, ovat ottaneet aseekseen poliittisten viestien maalaamisen rintoihin ja rintojen paljastelun. Sinällään poliittisesti viisas tapa olla alistumatta, jos kerran tuijotat, niin lue myös ajatukseni. Mutta kohderyhmä ei edelleenkään ymmärrä viestiä.

Suomessa presidentti oli eilen laskenut julkisen ja yksityisen sektorin suhteen ja todennut kestämättömän tilanteen. Mitä ihmettä pitäisi tehdä, vähentää julkiselta sektorilta yksityiselle sektorille valuvaa vuotoa, onhan esimerkiksi lisääntyneistä terveydenhuoltomenoista suurin osa kulkeutunut yksityiselle sektorille - ja mitenhän nekään osuudet lasketaan, rasittamaan julkiselle vai tuottamaan yksityiselle puolelle? Julkisen sektorin supistaminen kuulostaa uhkaukselta naisvaltaisia aloja kohtaan. Kun siivooja ollessaan julkisen sektorin palveluksessa saa palkkansa turvallisesti, sama työ tehtynä yksityisen sektorin toimijan palveluksessa merkitsee pienempää palkkaa ja huonompaa työsuhdeturvaa työntekijälle ja välistä voittoa yrittäjälle.

Ruotsissa on yksityistetty hoitoa ja koulua, ja se ei suinkaan vähennä menoja. Laskut maksetaan edelleen julkisista varoista, sen lisäksi tarvitaan kilpailuttamis-, valvonta ja arviointibyrokraattien armeija. Olihan sekin episodi, kun opettajien pätevyyttä ryhdyttiin arvioimaan, ja työhön palkattiin vuokratyöfirman konsultit. Koulussa lapsia saattaa opettaa opettaja tai konsultti. Vanhustenhoidon rimanalitukset, avustajafirmojen vedätykset ja mitä niitä nyt olikaan, kiitos yksityistämisen. 

Kummallinen ilmiö, että nämä kokoomusmiehet, Niinistö, Katainen ja Vapaavuori, järjestävät kukin vuorollaan seminaarin, johon kutsutaan kaikki kaverit ja Jutta ja ehkä joku muu nainen, ettei näytä niin pahalta. Kustannustietoisena ihmisenä pelottaa katsoa, kuinka paljon nuo seminaarit ovat maksaneet palkkakuluina, niin korkeapalkkaisia miehiä siellä istuu. Vallan korostamiseen tarvitaan rituaaleja, saadaan media paikalle ja lähetetään kansalle viestiä, mitä kansan pitää tehdä. Sen sijaan, että kansa miettisi asioita, joihin se voi vaikuttaa, se pannaan katsomaan kaikilta kanavilta vallanpöngitysseuroja.

No miten minä nyt kirjoitin tällaisen jutun tällaisella kuvituksella, kun suvun naisvalta vahvistuu? Kuvituksenakin tuollainen vanha Ferguson, melkein samanlainen kuin se, jolla opettelin ajamaan neljävuotiaana.

Vallan aulabaarit

Lobbaus kietoo politiikan syleilyynsä, tarjoilee sille ajatukset ja lounaat, ja kun aktiivipolitiikan aika on ohi, se ottaa hellästi vastaan vallan harjalta tipahtaneen kuin turvaverkko ikään. Poliitikkotoverit tuskin ehtivät huomata kaverin katoamisen riveistä saati että ehtisi tulla ikävä, kun jo puhelin soi, ja viestintätoimisto ottaa yhteyttä. Minä täällä hei, lähdetkö lounaalle?

Kun viestintätoimistot hoitavat sekä politiikan ohjaamisen että siitä viestittämisen, ei kansaa enää tarvita kuin vaaleissa. Silloinkin poliitikko kääntyy viestintätoimiston puoleen. Virkamiehet toimivat poliittisessa ohjauksessa, välillisesti siis lobbareiden ja median ohjauksessa. Tosin virkamiehet voivat vastavaikuttaa poliitikkoihin, mutta kenen ohjauksessa he silloin ovat?  Politiikkaan vaikuttavien high-season on kerran neljässä vuodessa tehtävä hallitusohjelma, kun silloin on sopivasti aulailemassa, niin lopun vaalikauden voi ottaa rennommin. Mitä monimutkaisemmasta asiasta on kyse, siitä suurempi on lobbareiden valta. Järjestelmässä on monia puutteita, mutta se suurin on, miten saataisiin varmistettua, että lobbariverkosto kattaa kaiken olennaisen.

Kansalaisjärjestöt ovat innokkaita lobbareita nekin, mutta ne toimivat epäennustettavasti ainoastaan silloin, kun ne eivät edistä järjestön ajamaa asiaa. Mielipiteen lisäksi järjestöiltä voi odottaa asiantuntemusta. Tosin sieltäkin vuotaa väkeä viestintätoimistoihin. Pahimmassa tapauksessa viestintätoimiston väki miehittää kansalaisjärjestön hallituksia, jotta voisi sitäkin kauttaa verkostoitua ja hoitaa hommiaan ja edistää uraansa. Lääketehtaat pitävät potilasjärjestöjä sylissään, yritykset maksavat järjestöille saadakseen liimata järjestön logon sivuilleen ja esittää hyvää yrityskansalaista. Poliitikot taas vanhastaan miehittävät kansalaisjärjestöjä profiloituakseen tietyn asian hallitsevina ja kerätäkseen ääniä jäseniltä.

"Ei se ole hullu, joka pyytää, vaan se joka maksaa". Näin todettiin monta kertaa viime vuodenkin aikana, kun ällisteltiin isoja palkkoja, palkkioita ja erorahoja. Mutta kuka se hullu maksaja nyt sitten on?   Eläkevakuutusyhtiöiden ja valtionyritysten osalta kansan kannattaa katsoa peiliin. Sieltä se hullu löytyy. Me veronmaksajat, palkansaajat, työnantajat ja vakuutetut olemme antaneet avoimen valtakirjan edustajillemme tehdä niin kuin tahtovat. Järjestelmä on tosin yritetty rakentaa niin, että kun kansa ei osaa eikä ymmärrä, edustajamme ovat viisaita.

Kansan ja heidän edustajiensa suhdetta vinouttavat lobbarit ja viestijät. Median pitäisi olla se linkki, joka kertoo, mitä oikeasti tapahtuu vallan auloissa. Mutta kun sillekin maistuvat drinkit aulabaarissa ja samanikäisten kavereiden seura. Helposti jutun saa kasaan soittamalla kaverille viestintätoimistoon, viesti on jo valmiiksi paketissa, ja rakennettu niin, että klikkauksia sataa. Asioiden tutkiminen on aikaa vievää ja kallista.

Edustajiemme lahjomattomuus on asia, jota pitäisi kaikin keinoin edistää. Keinoja on monia: sidonnaisuuksien ilmoittaminen, lobbauskalenterin julkistaminen, oman verkoston analysointi ja sen laajentaminen ulottumaan myös pienen piirin ulkopuolelle. Yritystoiminnan yksi perussääntöjä on, että ydintoimintoja ei saa ulkoistaa. Poliitikolle ajattelu, journalistille tutkiminen ovat ydintoimintaja, eikä niitä saa ulkoistaa, vaikka viestintätoimistot ja lobbarit aivan ilmaiseksi ilmoittautuvat alihankkijoiksi.

Luokkasota täälläkin

Viime vuonna koti-Ruotsista kuului kummia. Mellakoimaan olivat ryhtyneet. Ensin Göteborgissa hulinoitiin Instagram-kuvien vuoksi, nyt oli kyse vielä astetta vakavammasta. Poliisi ampui veitsen kanssa uhkailleen iäkkään miehen kuoliaaksi. Toimeton nuoriso ryntäsi kaduille, ja poltti autoja ja kivitti poliisia.

Tuntui että nyt kiehuvat kaikki ruotsalaisen yhteiskunnan mätäomenat samassa keitoksessa.  Kun tietää, kuinka paljon Ruotsissa on maahanmuuttajia, ja kuinka paljon on alueita, joilla asuu lähes yksinomaan etnisiä ruotsalaisia, arvaa Rinkebyssä käymättäkin, että jossain täytyy olla alueita, joissa helyllesvenssonit ovat vähemmistönä. Siis mätäomena nro 1, segregaatio.

No sitten, uskallan väittää ruotsalaista poliisia ainakin joiltain kohdin pehmeäksi.  Poliisin aseenkäyttö on ollut otsikoissa äskettäin, kun ryöstön yhteydessä ammuttiin monta laukausta muun muassa kuntosaliin, ja lopulta selvisi, että kaikki laukaukset tulivat poliisin aseesta. Kohta sen jälkeen takaa-ajotilanteessa poliisi keksi määrätä nostosillan avattavaksi, ja niin kaksi nuorta menehtyi. Nyt sitten mentiin rytinällä rauhoittamaan veitsen kanssa heiluvaa.Mitä ilmeisimmin ei puhutettu sisällä olijoita riittävästi, ja tulkittiin tilanne aivan väärin ja ammuttiin ihminen. Mätäomena nro 2, ohjekirjojaan huonosti lukevat poliisit - siis ei suinkaan ne kaikki.

Ruotsin koulujärjestelmä tuottaa ulkopuolisuutta. Lähiönuorista huomattavan suuri osa päättää koulunsa jääden vaille jatko-opintoihin oikeuttavaa todistusta. Nuoret jäävät vuosikausiksi toimettomiksi ja turhautuneiksi. Kun ei ole mitään menetettävää, ei tekojen seurauksia tarvitse miettiä. Kaikista ei tule rap-artisteja, jotka voisivat sanoittaa keljutuksensa. Mätäomena nro 3, missionsa kadottanut koululaitos.

Keskustelua käydään, mutta edelleen siitä, mitä muiden pitäisi tehdä.  Täällä on integraatioministeri, jonka vastuulla on niistä muista huolehtiminen. Joku jo huomautti, että eikö sinne Husbyhyn olisi pitänyt lähteä integraatioministerin sijaan oikeusministeri, opetusministeri ja asuntoministeri ja etenkin pääministeri. 

Tätä tekstiä en saanut julkaistuksi silloin kun se oli ajankohtainen, nyt asia palasi mieleen, kun vuoden lopussa näytettiin uutiskoosteita. Enpä tullut ajatelleeksi yhtä asiaa, jonka muuan selvästikin ruotsinsuomalainen totesi. Mellakat olivat ennustettavissa jo siitä lähtien, kun lähiöiden hyvinvointiin tähdättyjä rahoja vähennettiin rajusti 1990-luvun alussa.  Siis laman lapset siellä hulinoivat.