Niin joulu joutui

Henkisesti jouluun valmistautumiseni jatkui sunnuntaina. Tukholman suomalaisessa kirkossa laulettiin kauneimpia joululauluja. Edellisenä vuonna emme arvanneet tilaisuuden suosiota ja käännyimme takaisin, kun kirkon oven avattuamme emme olisi mahtuneet ovensuun tukkivien ihmisten ohi. Tänä vuonna kirkko oli puolillaan jo puolta tuntia ennen alkua, ja täyttyi taas viimeistä paikkaa myöten hyvissä ajoin ennen ensimmäisten sävelten kajahtamista.

Seurakunta lauloi koko sydämestään. Koulun laulukuoron rivilaulajien ääniä oli vahvistamassa varmaan useampiakin musiikin ammattilaisia, jotka hekin heittäytyivät yhteislauluun ja muistojen sävelten tunnelmiin. Sylvian joululaulu soi haikean sointuvana, joulukirkkoon helkyteltiin vilkkaasti, lopulta Maa on niin kaunis kaikui kirkossa. Musiikin lomassa kuunneltiin Oiva Paloheimon ja Yrjö Jylhän tunnelmiltaan täysin erilaisia runoja ja saatiin tietoa Suomen suosituimpien joululaulujen historiasta.

Slottsbackenia alaspain kävellessäni ja Hotelli Grandin jouluvalojen loistaessa Norrströmin toisella puolella taas mietin, miten ihmeessä täältä voi koskaan muuttaa pois. Siirtolaisyhteisöt ovat ulkopuolisten sisäpiirejä, joissa koetaan sellaista isänmaanrakkautta ja kaipuuta kotiin, mikä ei ole mahdollista oman maan rajojen sisäpuolella. Ihmettelin aikoinaan nuorena Saksassa, kuinka vuolaasti suomalaisrouvat alkoivat kyynelehtiä, kun juhannusjuhlissa aloitettiin laulaa "Kotimaani ompi Suomi". Ajattelin, etten ikinä halua tuohon tilanteeseen elämässäni. Mistäpä silloin olisi tiennyt moisia nostalgiaa kumpuvia tunnelokeroita olevan olemassakaan, silloin omassa elämässä oli suunta vielä niin selvä.

Huomenna päästään osalliseksi ruotsinsuomalaisten joulumatkustustraditiosta. Lahjoja pursuvia Volvoja ja muita kunnon autoja ajetaan laivan uumeniin, tax freessä mietitään viinejä joulupöytään ja ostetaan vielä viime hetken suklaita, lapset parveilevat pitkin laivan käytäviä. Pikkujoulumatkustajia ei enää näy ja aamulla ajetaan Helsingistä ulos ensin jonossa kaupungin läpi, ja sitten tiet erkanevat jossain kohtaa matkaa. Laivalla suomalainen siirtolaisuus Ruotsiin tiivistyy hetkeksi hajotakseen taas pieniksi tarinoiksi pitkin maata.

Isämeitää arameaksi iranilaisten kanssa

Eilinen Lucia juhla aloitti, tänä iltana jatkoin Lucia-neidon muistamista Klara-kirkossa. Olin luvannut mentoroitavalleni opiskelijalle, että tapaamme tällä viikolla. Tuntui, että yhteiset puheenaiheet oli koluttu loppuun vähäksi aikaa, joten voisimme hakea tuntumaa ihmisoikeusasioihin osallistumalla iranilaisten naisten tueksi järjestettyyn tilaisuuteen. Samalla valmistaisimme itseämme joulun tunnelmaan. Olimme sopineet treffit Åhlensille, missä ihmisiä rynni jouluostoksilla muovikasseja kahmalokaupalla käsissään. Pujahdimme ostoskadun hälinästä kirkkoon, jonne oli kokoontunut oikeasti sekalainen seurakunta rukoilemaan iranilaisten naisten puolesta.

Iranilaista rumpumusiikkia, iranilainen mies kertoo vankilassa näkemästään naisen kidutuksesta, lisää musiikkia, kaksi mielipiteidensä vuoksi vuosikausia vankilassa ollutta naista kertoo kokemuksistaan, puheita, Isä meidän-rukous aramean kielellä duettona lausuttuna, maallista musiikkia, flyygelillä itseään säestää Ola S, hienoääninen ja taitava laulaja. Mietin kaiken vakavan lomassa voisiko hän olla nyt paita päällä ja tukka kammattuna se Euroviisujen semiheterorokkari. Ehkä ei kuitenkaan tai jos sittenkin, jään miettimään. Herran siunaus ja lopuksi iranilais-ruotsalainen musiikki-improvisaatio. Kulttuurit, kielet, uskonnot ja musiikit - kaikki niin erilaisia ja yhteensopivia kun vain sovitetaan.

Tilaisuuden jälkeen glögeillä keskustelen kappalaisen kanssa, hän kertoo miten kansainvälisesti seurakunnassa toimitaan ja kuinka usein kirkko on toiminut turvapaikkana, mutta hänkin myöntää jännittäneensä tätä tilaisuutta. Illan hengellisyys ja eri maita, kansallisuuksia ja uskontoja edustavien ihmisten kesken vallinnut rauhallinen yhteisyyden tunne näytti yllättäneen hänetkin. Seuralaiseni tuntui saaneen lähes shokeeraavan annoksen ihmisoikeustietoutta ja kansainvälisyyttä. Hän jäi miettimään miten tällaisen illan jälkeen voi pitää tärkeänä jouluostoksilla ravaamista. Minulle jouluostokset ovat edelleen tärkeitä, mutta pelottavasti näyttää siltä, että viime hetkellä ne taas ostetaan.

Edit 15.12. Olen seuraavana aamuna edelleen hämmennyksissä tilaisuudesta. Se oli niin radikaali. En olisi uskonut olevan mahdollista, että kristilliseen kirkkoon kokoonnutaan tuolla kokoonpanolla puhumaan asiaa Iranista. Tilaisuudessa ei saanut valokuvata, ja tuntui, että ainakin kirkon etuosassa olevat kaikki tulivat henkilökohtaisen kutsun perusteella, niin kuin mekin. Ehkä jossain ovensuussa joku Iranin valtion edustaja istui tarkkailemassa tilannetta, mutta miten fundamentalistisen islamilaisvaltion edustaja voisi tulla kirkkoon? Kummallista miten jokin niin pieni ja yksityinen tilaisuus voi ylittää useita rajoja.

Lucia - valon tuoja

Aamu omistettiin Santa Lucialle, syrakusalaiselle neidolle, joka koki marttyyrikuoleman, mutta joka vieläkin tuo valoa vuoden pimeimpään yöhön. Traditio ei ole kovin vanha, ensimmäinen Luciakulkue on järjestetty viime vuosisadan alussa. Muuten on vuoden pimeintä yötä juhlittu syöden ja juoden jo ainakin keskiajalta lähtien. Niin meilläkin ilta omistettiin pullan leipomiselle. Yhtä vahvasti kuin tuo kynttelikkö päässään laulava neitonen kuuluvat joulukuun 13. päivään pullat, lussekatter.

Ruotsalaiseen Lucia-viisujen sikermään kuuluu sen alunperin italialaisesta kaupungista kertovan laulun Santa Lucian lisäksi tilanteen mukaan vaihtuvia muita lauluja, joiden sanat ja sävelet vaihtelevat alueittain. Staffansvisaninissa kerrotaan tarinaa Staffanista, nimi vastannee ensimmäistä marttyyria. Sen mukaan Staffan oli tallirenki, joka ratsasti hevosella kertomaan Herodekselle, että Jeesus on syntynyt. Kun Herodes ei asiaa uskonut, hänen lautasellaan ollut paistettu kukko virkosi laulamaan asian vahvistukseksi.

Traditiot eivät ole kuolemassa, varmaan tiernapojat nähdään ensi viikolla, toivottavasti. Enää ei ole aivan yhtä herkkää joulujuhlissa kuin aikoinaan lapsosen esittäessä pyyheliina päässään Josefia, mutta osaavat ne olla ysiluokkalaisten poikien möreät miehenäänetkin niin liikuttavia. Eikö se niin ole, että tosiäiti itkee koulun juhlissa vaikka oma lapsi esittäisi kiveä siellä kedolla?

Vierailu

Lapsi tuli käymään ja täytti koko kodin. Veljekset puhelevat tietokoneen ääressä, nahistelevat, katsovat televisiota ja jutellaan. Isoveljen muutto Suomeen toissakesänä oli iso muutos elämäämme, onneksi näitä pieniä paluita menneeseen aina silloin tällöin järjestyy.

Opiskelijatyttöjen oikut

Tuo sairaalan näköinen rakennus on paikka, jossa oikeustiedettä opiskellaan Tukholman yliopistossa. Kotikatsomo näytti näytti minisarjan, kertomuksen Helsingin yliopistossa lakia lukevista tytöistä, joiden opiskelu ei oikein suju, ylitetään rajat ja otetaan arveluttavat keinot käyttöön. Pitihän se katsoa.

Kertakaikkisen epäuskottava juttu. Ensimmäisessä jaksossa kesti 45 minuuttia, ennen kuin oltiin ensimmäistä kertaa lukusalissa. Oikeustieteen opiskelu on tauotonta lukusalissa istumista, meni huonosti tai hyvin. Toiseksi, opettajanviran saaminen ei ainakaan takavuosina ollut mahdollista siinä iässä, että olisi enää opiskelijatyttöjä kiinnostanut. Minun mielestäni ne proffat ja muut luennoitsijat olivat aivan kamalan vanhoja, ainakin 40-vuotiaita.

Mutta likkojen asuminen kimppakämpässä herätti hauskoja muistoja. Niin kuin sen, kun kämppikseni kanssa sovittelimme toistemme vaatteita, aina piti sovittaa mitä toinen oli ommellut, neulonut tai ostanut. Peiliä meillä ei ollut, joten tilasimme hissin kuudenteen kerrokseen, toinen piti hissin ovea auki ja toinen sovitteli. Vieläkin tavatessamme käymme esittelemme toisillemme viimeisimmät vaateostokset, mutta emme enää sovittele, vaikka kokovartalopeilit löytyisivät ihan omasta takaa.

Välillä epäilytti, että juoni on totta, eihän tuollaista kukaan keksisi. Vaan kun tapaa nykyajan opiskelijoita, tuntuu että he ovat paljon päämäärätietoisempia kuin me silloin nuorina, jolloin tosiaan joiltain saattoi jäädä fuksivuosi päälle. Muka nykyajan todellisuutta kuvastaa ehkä asetelma miesprofessorit ja naisopiskelijat, 1980-luvulla opiskelijoista oli vielä puolet miehiä, ja professoreista kaikki paitsi yksi. Eivätkä siellä ainankaan silloin tytöt viihtyneet, kunhan päästin papereiden kanssa tutkintovankeudesta ulos. Mielenkiintoinen työ on onneksi hyvittänyt opiskelun tylsyyden.

Pikkujoulun alkukiihdytys

Joulustressiä on nyt jo pieni annos nautittu koulun joulumyyjäisleipomisten ansiosta. Sitä ei vain tunnu riittävän tarpeeksi pitkään, vaan keittiön siivoaminen on tehtävä pelkän velvollisuudentunteen voimalla. Maalla asuessa olisin jo soittanut ja pyytänyt jonkun iltaa istumaan, kun on vielä tuoreita leivonnaisiakin. Viimeistään sitten kun vieras istahtaa pöytään ainakin se pöytä olisi puhdas ja järjestyksessä. Sosiaalinen kenttämme ei vain ole täällä kaupungissa niin kehittynyt, että voisi noin vain pyytää ketään, puhumattakaan että kukaan spontaanisti parin tunnin varoajalla tulisi kylään.

Viime vuonna kävimme ystävien kanssa syömässä ruotsalaisen joulupöydän antimia perinteikkäässä ravintolassa Djurgårdenissa. Alkuun nautittiin glögiä, sitten kalapöydän antimia ja erilaisia leikkeleitä, lämpimänä ruokana oli possua, haudutettua punakaalia, janssonin kiusausta, lipeäkalaa, ja kaikkea mahdollista mitä perinteiseen ruotsalaiseen joulupöytään kuuluu lihapullia unohtamatta. Minulle paras osio oli jälkiruokapöytä kaikkine käsintehtyine makeisineen, jotka oli valmistettu juuri niin kuin 1960-luvun keittokirjan ohjeissa neuvottiin.

Elämyksenä ruotsalainen joulupöytä oli kokemisen arvoinen, ja monet nuoruuteeni kantautuneet kulttuuriset vaikutteet täältä lahden takaa saivat selityksensä. Hieman Fanny ja Aleksanderia, keittokirjan sivuja, kartanon fiiniä joulunviettoa. Mitään suurta himoa suolaa, sokeria ja rasvaa jo kerta-annoksina hengenvaarallisia määriä sisältävien herkkujen ääreen en kuitenkaan tunne, paljon enemmän kaipaan lanttulaatikkoa. Makuaisti kun kehittyy ympäristön mukaan, ja jouluruuatkin ovat enemmän muistelua kuin maistelua.

Edit hetkeä myöhemmin. Koululainen, jonka luokkakassan kartuttamiseksi kaikki talkooleipominen tapahtui, ryhtyikin siivoamaan keittiötä. Tässä sitä vain surffaillaan, ja samalla ihaillaan keittiön siistiytymistä.

Tenkkapoo

Valokuvatorstai innoitti miettimään aihetta tenkkapoo, ja tämän kuvan kohdalla tuli juuri se, jos miettii uimaan menoa.

Tässä kuvassa joen vesi, jonka näkeminen usein houkuttelee nauttimaan sen raikkaasta kosketuksesta ja herättää kehonmuistista miellyttäviä tuntemuksia, pysäyttää uintimatkan jo ennen laiturille astumista. Kylmää, upottavaa vettä, riite veden pinnalla raapisi ihoa, antaa olla tällä kertaa, vaikka tyyni pakkasilma muuten tukisi harrastusta.

Avantouinti on kuulunut ainakin muutaman kerran talvessa lajeihimme viimeisten kuuden vuoden aikana. Ensimmäisenä syksynä ja talvena kävimme joka aamu pienellä pulahduksella, ja kieltämättä virtaa riitti. Muistan kirjoittaneeni pari kohtuuttomalta tuntunutta raporttiakin pelkästään avantouinnin antamalla nosteella. Kun joki jäätyi, mies rakensi kannellisen avannon laiturin päähän. Muutaman viikon kuluttua tuli sitten tammikuun lämpöaalto, jäät sulivat ja virta vei avantomme mennessään. Seuraavana vuonna avanto köytettiin laiturin päähän.

En usko talviuinnin muihin kuin terveys- kuin mielenterveysvaikutuksiin. Kipuihin karaiseva harrastus ei auttanut yhtään, enemmänkin pahensi, vaikka muutaman tunnin ajan shokkihoidon jälkeen elimistö nautti niin paljon henkiinjäännistään, ettei mikään kolotus tuntunut missään. Endorfiinien eritys humahtaa käyntiin, kun vain saa itsensä veteen asti. Ensimmäisillä talviuintikerroilla tapahtunut hengensalpautumisilmiö tuntuu hävinneen pysyvästi, vaikka pitkien taukojen jälkeen olisi luullut, että totuttelu pitää alkaa alusta uudelleen. Hyvä olo alkaa sitten, kun on päässyt vedestä pois.

Koukkuun emme jääneet. Kun vesi näyttää kylmältä, puhumattakaan jos tuulee niin, että vesi jäätyy hileiksi iholla heti avannosta noustua, mihin tarvitaan jo kunnon pakkasta, talviuintia voi siirtää vaikka vuodella eteenpäin. Mutta kun on tyyntä, muutama aste pakkasta, sauna lämmin, kuu ja tähdet paikallaan taivaalla, niin onhan se ihanaa. Jouluaattona on usein ollut juuri oikeat olosuhteet.

Kotimaisemissa

Viikonloppuna vanhoissa kotimaisemissa marraskuu osoitti jo toisena peräkkäisenä vuotena parhaat puolensa. Puhtaan valkea kuura peitti puiden oksia ja kuu paistoi pehmeän sumun läpi lauantai-iltana, kun ties kuinka monennen kerran tein vanhan iltalenkkini ystävän kanssa joen molemmin puolin. Poikkesimme yllätysvierailulla naapurissa, kun näimme valot ikkunassa, ihan vain kysymässä mitä kuuluu. Viinilasillisen ääressä kävimme läpi viime aikaisen kehityksen henkilökohtaisella ja paikallisella tasolla, ja tuntui, että kaikki on niin kuin ennenkin. Ihmiset kulkevat elämänvaiheesta toiseen, muuttavat asunnosta toiseen, vaihtavat työpaikkaa, mutta yhteys ei ole kadonnut.

Vierailu vanhassa kodissa palautti mieleen myös viime kevään ihmetyksen ja ahdistuksen aiheet. Vanhan sairaalan ovelle oli tehty kiinalaismallinen portti ja ovenpieliin oli ripustettu mandariininmalliset lyhdyt. Toisessa siivessä paikallinen hoivakoti majoitti asiakkaitaan, muuten alueella oli kovin hiljaista. Voimalinjan rakentamisesta ei ole kuulunut mitään, kävin ottamassa kuvan maisemasta ilman johtoja, pylväitä ja muita muutoksia, kun se vielä oli tallella.

Pakollista vapaaehtoistyötä

Keittokirjat hyllyyn ja jääkaappimagneetit paikoilleen, nyt pitäisi riittää energiaa ja ajatuksia muuhunkin kuin tilaratkaisujen ja pintamateriaalien miettimiseen. Varustelukierrehän tästä syntyi. Olen perinyt vienankarjalaiselta isoäidiltäni kotitalousopettajaäidin kautta taidon tehdä oikeita ruiskuorisia karjalanpiirakoita, mutta en osaa tehdä tavallisesssa kattilassa riisipuuroa laktoosittomasta maidosta polttamatta sitä pohjaan. Nyt hankin uuden puurokattilan, ja sitten alan harjoitella piirakanpaistoa Tukholman ruotsinsuomalaisen koulun joulumyyjäisiä varten. Tilauksia vastaanotetaan, tuotto menee luokkaretkirahastoon.

Tässä sitä taas huomaa, miten asiat muuttavat muotoaan ajan saatossa. Muutama vuosi sitten oli jatkuvasti kaikenlaista talkoota ja keräystä, joissa olin mukana, ja tuntui etteivät ne koskaan lopu. Ja nyt nuoremman ollessa ysiluokalla voin todeta, että jos nyt vielä yksiin talkoisiin osallistun, niin sitten ne alkavat olla ohi. Vaikka sitten tilanteen ollessa päällä vähän stressaantuisi ja tuntisi väsymystä, mitään kohtuutonta taakkaa ei pienistä rahankeräystempauksista synny. Päinvastoin, niistä saa hyvän tekosyyn laiminlyödä tylsiä kotitöitä.

Luokkien rahankeruuseen ja muuhun vapaaehtoistyöhön osallistun, mikäli vain aikaa riittää, kunto kestää ja asia tuntuu tärkeältä. Punaisen Ristin toiminnasta on jäänyt mieleen sanonta: "Jokaisella on ristinsä, joillakin se on punainen". Ehkä ne nuoruuden kokemukset aikuisista, jotka saavat paljon hyödyllistä aikaan ja samalla rikastavat omaa elämäänsä vapaaehtoistyöllä, ovat lähtemättömästi tehneet positiivisen vaikutuksen minuun.

Vapaaehtoistyön on tunnuttava vapaaehtoiselta. Joistain kokouksista on jäänyt kitkerä jälkimaku, kun on kuunneltu jotain vapaaehtoistyön ristikseen ottanutta ihmistä, jonka mielestä kukaan muu ei tee mitään. Pahimmassa tapauksessa valittajat miehittävät yhdistyksen johtopaikat ja näivettävät toiminnan. Olen aivan äskettäin miettinyt yhden yhdistyksen toimintaa muiden turhautuneiden kanssa, onko meistä jatkamaan mukana, kun emme pääse jyvälle toiminnasta ja kokoukset toistavat itseään.

Parasta vapaaehtoistyön johtaminen on, kun aktiiviset toimijat huomataan, eikä haikailla niiden perään, jotka ovat poissa. Tylsintä yhdistystoiminta on silloin, kun ei ole kuin kokouksia kokouksen perään, ja itse toiminta jää sivuseikaksi. Vastuun jakaminen anteliaasti ja tasaisesti kaikille, ja tehtävien antaminen uusille mukaan tulijoille vanhojen väistyessä reserviin ja tueksi uusille, niillä konsteilla voi elvyttää toimintaa. Rekrytoinnin on oltavaa jatkuvaa, että kierto on mahdollinen, sillä vapaaehtoistyöstä on voitava poistua, kun se alkaa tuntua liian sitovalta tai kun ei enää pala asialle.

Luokkakassamme rahankeruu on ollut maltillista, mutta saimme vanhempainillassa sovittua, että viime vuonna aloitettu piirakanpaisto saa jatkoa. Itse talkoisiinkin osallistujia vaikuttaisi riittävän. Vaikkei hommassa ole mitään kummallisempaa organisaatiota, yhteistyö tuntuu kitkattomalta. Eiköhän taas saada aikaiseksi kivat talkoot ja vähän rahaa matkakukkaroon.

Lauantaita

Keittiöremontti on jotakuinkin ohi. Teini teki jo ensimmäiset muffinsit, pääsimme pitkästä aikaa nauttimaan omasta keittiöstä tulevista herkullisista tuoksuista. Projekti on tähän asti sujunut yllättävän hyvin, ja hyvää mieltä tuotti vielä kylkiäislahja. Olin juuri ehtinyt todeta, että vanhat kattilamme eivät toimi induktioliedellä, kun aloimme ihmettelemään mitä yhdessä remonttimiehiltä nurkkaan unohtuneessa laatikossa on. Siitä löytyi neljä kattilaa, vokkipannu ja paistinpannu, kaupanpäällinen syyskuussa tehdyistä keittiökaupoista. Tiesin, että joku kattila on tulossa, mutta en osannut odottaa näin täydellistä settiä.
Olen tyytyväinen uuden designin tuomaan visuaaliseen vaikutelmaan, keittiö tuntuu isommalta kun ala- ja yläkaapit ovat eri materiaaleja. Muutenkin yritin poikittaislinjoja luomalla tehdä keittiöstä laajemman näköistä. Joitain ongelmia on jo ilmennyt, laskutila on lisääntynyt jää- ja pakastinkaappitilan kustannuksella. Mausteiden säilyttämistä olisi pitänyt miettiä tarkemmin, kun maustehylly hävisi, ja laatikot ovat joko liian matalia tai liian korkeita. Muutama muukin praktinen kömmähdys suunnittelussa tapahtui, mutta oikeasti ei harmita, uusi keittiö on ihana!

Kriisi- vai arkipsykologiaa

Ruotsissa ei oikein hallita kriisitilanteita. Täällä puidaan vieläkin Estonian onnettomuutta, ja on harvinaista, ettei pariin viikkoon joku kaivele tsunamiääninauhoja, kuka teki mitä tapaninpäivänä vuonna 2004? Suomessa kriisiorganisaatiot ponkaistaan hetkessä paikalle, hälytyskaaviot kaivetaan kaapista ja yhtäkkiä riviin järjestäytyy mahdoton määrä välittäviä ihmisiä. On kriisipsykologeja, diakonissoja, nuorisonohjaajia, pappeja saatavissa nuorisoilmausta käyttääkseni 24/7. Poliisi turvaa kouluun paluun rauhallisuuden, muutamassa päivässä on tehty 300 kuulustelua. Kaikki ovat saatavissa ja kantavat huolta, että ihmiset voivat palata arkeen, kukin omassa tahdissaan.

Sitten päästään arkeen. Tätä ennen Jokelan 500 oppilaan koulussa taisi olla yksi terveydenhoitaja, nyt siellä aiheellisesti on saatavissa tavallista enemmän tukea. Muissa kouluissa yksi terveydenhoitaja saattaa vastata tuhannesta oppilaasta. Koulupsykologien palvelut ovat tavoittamattomissa, suuri osa ajasta kuluu testauksissa. Lastenpsykiatrian palveluissa kärsitään henkilöstöpulasta myös, psykiatrit ovat enimmäkseen sairaalojen palveluksessa, matalan kynnyksen lastenpsykiatrian hoitoa ja konsultaatiota on vaikea saada. Hoito on joko olematonta tai järeää sairaalahoitoa, arjessa lasten pienempien ongelmien kanssa eivät ammattiauttajat kulje.

Samanaikaisesti kasvaa aikuiseksi laman aikana syntynyt ikäluokka, jonka vanhemmat taistelivat taloudellisesta vaikeuksista ja työttömyydestä irti parhaimmillaan jo lasten kymmenenteen ikävuoteen mennessä. Samat lapset sukelsivat tietokonemaailmaan ennen kuin oppivat lukemaan, tasohyppelypelillä aloitettiin, sitten ryhdyttiin räiskimään, ja pian päästiin strategiapeleihin siirtelemään joukkoja, tekemään kauppaa ja valloittamaan imperiumia. Ikärajat peleissä hämärtyivät, kun kerran 11-vuotiaille tarkoitettujen legojen rakentelu ei ole 5-vuotiaalle vaarallista, miten pelaaminen voisi olla? Englannin kieli omaksuttiin siinä näytön ääressä deletoimisten, seivaamisten ja updeittaamisten jatkoksi. Ystäväpiiriä on ympäri maailmaa. Tuon ikäluokan sosiaalinen verkosto on koulussa ja netissä. Harvat harrastavat iltaisin mitään, edes kaupungilla liikkuminen ei kiinnosta viikonloppuisin.

Ei kukaan valvo ohjaavatko vanhemmat lapsiaan pois väkivaltaisten pelien ja viihteen ääreltä. Poikien väkivaltaisuutta saatetaan jopa pitää normina, kuuluu asiaan, että pojat potkivat, kamppailevat ja tuuppivat toisiaan. Meillä on tietokoneen ruudulla aina silloin tällöin näkynyt peli, jossa sokkelossa ajetaan takaa ja ammutaan vastaantulevia, kunnes itseen osuu. Tähän mennessä olen rauhallisesti sanonut, että peli on mielestäni vastenmielinen enkä ole hankkinut tietokonetta tuollaisia pelejä varten. Kaikesta muusta viime viikolla tapahtuneesta pystyin puhumaan rauhallisesti, mutta lopulta purkauksenomaisesti ilmoitin, että sitä peliä ei pelata meillä enää ikinä.

Ei vieläkään lunta

Kuvittelin jo mielessäni tuttuja maisemia lumen peitossa, kun oletin, että koko Suomessa on satanut lunta. Tarkistettuani uikkalan lumitilanteen ja keitä raitilla on liikenteessä voin nyt taas ajatella, että yhtä ankeaa siellä on kuin täälläkin, hyvä ettei lähdetty tänä viikonloppuna käymään vanhoissa kotimaisemissa.

Pohjanmaalla on anopin mukaan satanut lunta, ja kieltämättä pieni lumikerros on nähtävissä Lakeaharjun kuvassa. Joulupukin tilanne näyttää hyvältä, noin paljon lunta ja vielä 43 yötä jouluun. Täällä lahden takana on on Jokkmokkissa satanut puoli metriä lunta, se sijaitsee napapiirillä. Tukholma on harmaiden pilvien peitossa, eikä lunta liene odotettavissa pitkään aikaan.

Ensilumen odotusta

Vuosi sitten olin Suomessa marraskuun ensimmäisen viikon, lumi peitti rannat, sulassa vedessä joutsenet keräsivät voimiaan paluulentoa varten. Ensilumen satamista on tänä syksynä saanut odottaa, nyt etenkin haluaisin nähdä maiseman lumen verhoamana. Paljas, eloton luonto marraskuussa on ankea, onneksi vielä toistaiseksi meitä on armahdettu lumella.

Tuusulan tapahtumat on koettu vahvasti Ruotsissa, jopa televisiossa esitettäväksi aiottu ohjelma Columbinen kouluammuskelusta hyllytettiin toistaiseksi hienotunteisuussyistä. Täällä tapahtuneeseen reagoitiin, että jos se tapahtui Suomessa se voi tapahtua myös Ruotsissa. Ei mitään selityksiä suomalaisesta kansanluonteesta, niin kuin vielä muutama viikko sitten.

Huolestuttaa, miten monta nuorta saa sieluunsa pysyvän arven tapahtuneesta. Kaikki eivät pysty suremaan, elämä voi olla jo valmiiksi repaleista, ja sitten tulee asia, jota ei ollenkaan pysty käsittelemään. Onneksi nuoren mieli on myös joustava, elämä vie eteenpäin, ja suru tulee ehkä sitten joskus myöhemmin, kun on valmis sen kohtaamaan.

Ostosmatkailua Vasastanissa

Tukholman kävijä jää helposti pyörimään Vanhaan kaupunkiin ja Drottninggatanille päivän ostoskierroksella. Taas tänään ystävätär valitti, että mitään ei löytynyt, samoja kauppoja mitä Suomessakin, teinivaatteita ja krumeluureja käsilaukkuja. Tässä ehdotukseni vaihtoehtoiseksi ostoskierrokseksi:

Ensin mennään tunnelbanalla Odenplanille. Kun seistään selkä kohti kirjastoa ja naama kohti kirkkoa, oikealla puolella Karlbergsvägenin varrella on ulos pieneltä näyttävä sisältä iso vaateliike, josta löytyy iso valikoima naisten vaatemerkkejä. Sekä sopiva menoasu illaksi että jotain pirteämpää töihin pitäisi löytyä aika vaivattomasti, kun pyytää myyjiltä apua etsimisessä.

Sitten Odengatanille, joka on Odenplanin vastakkaisella puolella. Kirkon jälkeen oikealla puolella on yksi Tukholman parhaista keittiötarvikekaupoista, kaikki mahdolliset kokkauksessa tarvittavat välineet löytyvät näppärästi. Espressokeitin, jäätelökauha, kunnon veitset (ei käsimatkatavaroihin) ja hauska kakkuvuoka, mitä nyt ikinä talossa tarvitaan.

Kun pysyy samalla puolella katua, kohtapuolin kadunkulmauksessa on kirjakauppa, jonka hyllyillä on mahtava valikoima englannin- ja ruotsinkielisiä terapiaa, psykologiaa, elämänhallintataitoja ja kasvatusta käsitteleviä kirjoja. Vähän matkan päästä löytyy lisää kirjoja New York Stories - Amerikkalaisten kirjojen kaupasta. Siinä välillä saa aikaa kulumaan myös antiikkikaupoissa, joista voi hankkia vaikka posliinikoiran. Niitä on Ruotsissa saatavissa vielä runsaasti ja eri rotuisina, mutta eiköhän niistäkin tule arvokkaita keräilykappaleita ajan saatossa. Mielestäni spanielit ovat mukavan näköisiä posliinisina.

Lopuksi salaattiannos Cafe Comossa vähän matkaa eteenpäin edelleen Odengatanin varrella nurkkauksessa. St. Eriksplanilta pääsee takaisin laivalle tai minne sitten matka rientääkään.

Kynttilän sytytys

Ystävä valtameren takaa soitti, sanoi nyt vuosien jälkeen muistelevansa paljon aikaa, jolloin olimme nuoria. Miten onnellisia silloin olimme, mutta emme sitä ymmärtäneet silloin. Siitä ymmärsin, että nyt on joku asia huonosti. Onnellisina emme haikaile mennyt aikaa, tiedämme, miten hauras elämä on ja miten hetkessä voi kadottaa onnellisuuden vuosikausiksi. Pakko elää nyt.

Blogiystävä toisen valtameren takana pohtii suorittamista onnen esteenä. Tunnistan ajatuksenkulun, mutta eikö suorittaminen ole seuraus eikä syy. Kun elämästä katoaa virta, tekemisestä tulee suorittamista. Suorittaja ei pane tuulemaan, vaan puristaa itsestään velvollisuuden täyttämisen.

Kerran eräs lääkäri piti minulle luennon siitä, että kun ihminen purkaa patteriaan enemmän kuin lataa, niin hän tyhjenee pikkuhiljaa kaikesta energiasta, aivan kuin tämän kannettavan akku. Silloin myös sellaiset asiat, jotka muuten toimisivat lataajina, alkavat kuluttamaan voimavaroja. Nautinnot ja elämykset ehkä väliaikaisesti vähän täyttävät vajetta, mutta kokonaisuudessaan voimat vähenevät. Elämässä pitää olla enemmän virranlähteitä kuin kuluttajia. Sinällään tuo lääkäri olisi voinut käyttää paasaamiseen tuhlaamansa ajan sen miettimiseen, mikä minua vaivaa, mutta nyt lääkityksen ollessa kunnossa olen kyllä sen lääkärimaksun edestä ammentanut viisautta hänen ajatuksistaan.

En suosittele avioeroa energian tuojana, sen aiheuttama totaalinen akkujen tyhjentyminen paikkautuu vasta niin monen vuoden jälkeen, eikä tiedä pääseekö koskaan omilleen. Toisaalta siinä vaiheessa kun pattereita aletaan taas täyttää, on pakko löytää uusia energianlähteitä ja pienentää kulutusta, vanhat mallit eivät enää toimi. Silti voi käydä niin, että se seuraavakin parisuhde on yhtä kuluttava, etenkin jos siinä on itse osallisena. Ihmisillä on turhauttava tapa toistaa vanhoja huonoksi havaittuja käyttäytymismalleja uusissa suhteissaan.

Olen kiitollinen noista parista kotirouvavuodestani, tuntuu kuin olisin opetellut uudelleen elämään sinä aikana. Opin tekemään hauskoja kotitöitä ja nauttimaan niistä, ja jättämään kurjat työt vähemmälle. Opin myös ainakin johonkin pisteeseen asti rauhoittamaan huonon omatuntoni tekemättömistä töistä. Väsymistä en pysty välttämään, mutta on onnellista sekin, että perheessämme niin harvat asiat ovat minun varassani. Jos en jaksa niin lepään.

Nolo tilanne

Valokuvatorstaissa on taas uusi tehtävä, kuva jota kenenkään ei ollut tarkoitus nähdä. Viime kesän Lapin matkalla osuimme poron kanssa kohdakkain, ja kuinka ollakaan, se ei pysähtynyt poseeratakseen, vaan eräästä muusta syystä. Tosiaankaan ei ollut aikaisemmin tarkoitus laittaa tätä kuvaa blogiin.

Vastakaikua sisarilta

Eksyin blogiretkelläni ensin Bagdadiin, tosin sieltä oli jo lähdetty Syyriaan. Sain vastauksen kysymykseen, minkälaiselta tuntuu pakata, kun lähtee pakolaiseksi. Kirjoittaja kertoo, kuinka kaiken triviaalin miettiminen helpottaa, ottaako mukaan pehmolelun ja jättääkö valokuvista kehykset. Olen huomannut saman asian pakolaisten kanssa työskennellessä. Niin kauan kuin ihmiset jaksavat valittaa pikkuasioista, niin kaikki on vielä kuitenkin melko hyvin.

Kuinka lohdullista on, etteivät ihmiset matkalle lähtiessään osaa arvata, mitä on edessä. Ollaan kuitenkin matkalla kohti parempaa, pelastetaan itsemme. Vaikka kaikenlainen keplottelu ja oman edun tavoittelu onkin paheksuttavaa, en voi mitään sille, että ilahdun aina hyvistä yrityksistä saada asiat hoitumaan näppärästi, kunhan ei vain mennä laittomuuksien puolelle. Miten kekseliäs olento ihminen onkaan, siinä lajimme säilymisen salaisuus. Niin kuin Irakista paenneet jonottavat välillä Syyriasta Irakiin tuhansien ihmisten letkoissa palatakseen taas samassa jonossa Syyriaan, he vain uusivat passin leimansa voidakseen oleskella edelleen Syyriassa, paossa ja turvassa.

Sitten löytyi Guardian unlimited ja Cath Elliotin blogi, jossa aiheena oli ns. "kunniamurhat". Mainio kirjoitus, ja kommenteista kehkeytyi laaja keskustelu, jota en jaksanut lukea edes puoleen väliin. Otetaan se kunnia pois niistä järkyttävistä väkivallanteoista, joissa aviopuolisot, isät ja veljet tappavat lähimmäisiään. Mitä muuta kielikikkailua näihin sortomekanismeihin sisältyy? Olen itsekin joutunut selvittelemään pakkoavioliiton ja järjestetyn avioliiton eroa, tuo jälkimmäinen on olevinaan vähemmän naista sortava systeemi.

Mutta jotta näistä perheiden sisäisistä alistamismekanismeista voitaisiin oikeasti, kiihkottomasti puhua, ne pitäisi riisua uskonnollisista ja kulttuurisista kaavuista. Kun ei siinä oikeastaan ole niin suurta eroa, kun suomalainen mies kolme päivää ryypättyään käy hakemassa haulikon, ja huolehtii, ettei viimein kaikkeen kyllästynyt vaimo sitten enää juhli muiden miesten kanssa, jos hänet jättää. Valtasuhteiden nimeäminen ja riippuvuussuhteiden paljastaminen, niistä keskusteleminen osoittelematta uskontoa kulttuuria, olisiko se mitenkään mahdollista? Voiko Miessakit-tyyppinen keskustelu olla mahdollinen kaikissa kulttuureissa? Niin paljon kuin olen eri kulttuureista olevien miesten kanssa asioinut, en näe sille mitään estettä, mutta en myöskään osaa arvata, mikä sytyttää sen kaikkein häpeällisimmän väkivallan, jota jotkut kunniaväkivallaksi kutsuvat.

Leijonia lampaille

Eilen illalla kävimme työpaikan väen kanssa katsomassa ennakkonäytöksenä ensi viikolla ensi-iltaan tulevan Robert Redfortin, Meryl Streepin ja Tom Cruisen tähdittämän elokuvan Leijonia lampaille. Teemoina sota terrorismia vastaan, jota tarkisteltiin kolmen samanaikaisesti yhden tunnin aikana tapahtuvan tilanteen kautta. Idea oli hieno, toteutus hyvä ja ajatuksia herättävä.

Vaikka tapahtumat kulkivat akselilla Kalifornia, Washington D.C ja Afganistan, tulivat ne lähelle. Ei vähiten sen vuoksi, että ystäväni 23-vuotias tytär on Bagdadissa palvelemassa maataan. Nyt on menossa kolmas kerta Irakin maaperällä. Hänen äitinsä kanssa puhumme nyt, että kun hän tulee jouluksi kotiin, se on sitten ohi, eikä hän enää lähde. Samalla siirrämme mielestämme syrjään sen mahdollisuuden, että entä jos vielä tapahtuu jotain kohtalokasta.

Millä taidoilla ja motiiveilla poliitikot virkahuoneistaan lähettävät nuoria ihmisiä sotimaan paikkoihin, joihin he itse eivät uskaltaisi mennä? Ihmiset, joilla olisi kykyä ja vastuuntuntoa tehdä parempia päätöksiä, jotka jäisivät historiaan rauhantekijöinä eikä sodanjohtajina, valitsevat helpon elämän. Vaikka monet puolestamme asioita hoitavat ovatkin vastuuntuntoisia ja osaavia, mukana on myös vauhtisokeita oman edun tavoittelijoita. Moni terveen suhteellisuudentajun ja harkintakyvyn omaava ei vaivaudu osallistumaan politiikkaan, koska ei usko voivansa vaikuttaa. Toisaalta tälläkin hetkellä muiden elämästä, sodasta ja rauhasta päättävien päätöksentekokyky voisi lamautua, jos he ymmärtäisivät ratkaisujensa seuraukset kaikessa laajuudessaan.

Elokuva käsitteli myös toimittajien vastuuta. Mikä on uutinen, mistä kirjoitetaan ja mistä ei. Irakin sota on yksi esimerkki siitä, miten ensin rummutetaan yhtä, sitten toista totuutta, ja mitä oikeasti tapahtui ei omaa uutisarvoa.

Poikkeustila

Keittiömme on remontissa. Kaapit on viety pois, jääkaappi ja pakastin suorittavat viimeistä palvelustaan olohuoneessa, kunnes niidenkin on aika tehdä tilaa uudelle. Tähän asuntoon muutettuamme pari vuotta sitten huomasimme, ettei vuoden 1982 mallia oleva keittiö ollut läheskään niin kätevä kuin edellisissä asunnoissamme olleet nykyajan systeemit. Tiskialtaan alle oli valunut vedet useampaankin kertaan, liesituuletin piti hirveää meteliä ja puhalsi imemänsä käryt takaisin hellan ääressä työskentelevän päälle, eikä laskutilaa ollut missään, kun mikroaaltouuni, kahvinkeitin ja leikkuulauta veivät kaiken pöytätilan.

Kiertelin jo pari vuotta sitten keittiömyymälöitä, mutta vastaanotto oli nuiva. Yksi keittiöliike yritti, mutta he eivät vain koskaan saaneet aikaiseksi minkäänlaista kunnon tarjousta, josta olisi selvinnyt myös asennuksen hinta. Sinällään palvelu oli ystävällistä. Sen sijaan eräs liikkeenharjoittaja suorastaan heitti ulos, kun uskalsin tulla hänen liikkeensä avoimesta ovesta sisälle, kun siellä oli toinen asiakas. Muissa keittiökaupoissa jaettiin kyllä kuvastoja, mutta ilmeisesti muumiruotsini teki minusta vähemmän varteenotettavan asiakkaan.

Viime kesän asuntomessuilla tulin valittaakseni Puustellin osastolla, että Ruotsissa näyttää olevan mahdoton saada joku myymään meille keittiön. Samalla reissulla löysin juuri mieleisen keittiösisustuksen AKA-keittiöiden toteuttamana. Syksyllä palattuamme Tukholmaan Puustellin keittiömyyjä Jonas sitten soitti, ja tuli heti parin päivän kuluttua tekemään suunnitelmaa. Minulla oli valmiina mielikuva meille sopivasta keittiöstä, joten kuvastojen lukemiseen ei kulunut aikaa. Kun myyjä lähti toteuttamaan nikottelematta asiakkaan toiveita, mitä nyt ei innostunut leivinlaudan ja pyyheliinatelineen tarpeellisuudesta, niin keittiösuunnitelmat valmistuivat ripeästi. En olisi itse jaksanut enää lähteä kiertelemään kauppoja. Kannatti siis jutella niitä näitä messutungoksessa.

Tarkensimme suunnitelmia parissa neuvottelussa, ja vain pian myyjäkin lämpeni kaupantekoon. Parin viikon kuluttua keittiön pitäisi olla valmis. Kun tilaa on vähän, ja keittiön muoto sanelee ratkaisut, aivan kaikkia haluamiani hienouksia en saanut. Mutta paljon laskutilaa, isoja vetolaatikoita, kattiloille karuselli kulmakaappiin, korkkilattia, kaikkea tätä on luvassa. Ja pian on taas yksi asia hoidettu.

Kansakunnat vailla vettä

Tänä aamuna työpaikan pöydällä oli vadillinen pullaa ja YK:n lippu siinä vieressä. Kunnon bloggaajana en osannut iloita pullasta, vaan harmittelin mielessäni, miten hienon kuvan siitä olisi saanut, jos vain olisi tullut kamera mukaan. Ajatelkaa nyt vadillista wienereitä ja se sininen lippu symboloimassa maailman kaikkien ihmisten oikeutta saada oma siivunsa. Ne wienerit oli vielä puolitettu. Ehkä ajatus on liian idealistinen, niin harvat ovat valmiita jakamaan.

Eilen tapasin ihmisen, joka ilmoitti olevansa Kofi Annanin sukulainen. Varmaan asia olikin niin, onhan hänen vaimonsa ruotsalainen. Tänään sitten ilahdutti Kofi Annanin lyöminen ritariksi, harmi vain, ettei hän voi käyttää sir-etuliitettä. Sir Kofi Annan, melkein kuin Sir Elton John. Britannian kuningashuone voisi kyllä joustaa edes tässä asiassa, ja antaa muidenkin kuin brittien olla sir.

Kuka muuten on nyt YK:n pääsihteeri? Muistan U Thantin, Boutros Boutros-Ghalin, Javier Perez de Cuellarin ja Kurt Waldheimin, mutta Ban Ki-mooniin en ole vielä tottunut. Tämän päivän tervehdyksessään hän on painottanut puhtaan veden merkitystä. Meillä voi mökkirannan vettä juoda ja nurmikkoa kastellaan juomavedellä. Maailmassa kuolee 6000 lasta päivässä puhtaan juomaveden puutteesta aiheutuviin sairauksiin, ja 700 miljoonaa ihmistä maailmassa kärsii jonkin tason vesipulasta.

Ehkä siinä pöydällä YK:n lipun vieressä olisi pitänyt olla vesikannu pullavadin sijasta.

Luonto kuvissa

Vuoden luontokuvia on julkistettu, mikä johti miettimään omaa bloggauksen myötä aloitettua valokuvausharrastusta. Lintujen kuvaaminen on hauskaa, tosin jokseenkin mahdotonta, koska kohde on pieni ja helposti lentoon pyrähtävä. Usein unohdan tuo keskeisen tosiasian. Jos haluaa saada kuvan linnusta, ensimmäinen kuva pitäisi ottaa heti kun saa linnun kameran tähtäimeen. Sitten voi yrittää ottaa toisen kuvan vähän lähempää, vaikkei vielä olisikaan ihanne-etäisyydellä. Silloin kun on niin lähellä, että saisi hyvän kuvan, lintu on sitä mieltä, että olet liian lähellä, ja poistuu paikalta.

Juuri edellä kerrotulla tavalla kävi viime kesänä mökillä, kun läheiselle pellolle ilmaantui kurkipariskunta. Kuvittelin pääseväni ihanteelliselle kuvausetäisyydelle linnuista. Siksi vain jatkoin ja jatkoin pellonpientaretta pitkin, vaikka olisin saanut ihan hyvän kuvan niin isosta linnusta jo huomattavasti aikaisemmin. Kun olin lähestymässä täydellistä kuvauspaikkaa, arat linnut säikähtivät ja kuva jäi saamatta. Eikä ollut ensimmäinen kerta.

Täydellinen on hyvän vihollinen valokuvauksessakin. Digiaikana filmiä ei tarvitse säästellä, siksi kuvan voi ottaa tilanteen tullen vaikkeivat kaikki säädöt olisikaan kunnossa. Siitä vuoden luontokuva on oiva esimerkki. Petokuvaajan otos samalle haaskalle osuneiden karhun ja susien kilpajuoksusta on hauska hetken ikuistus.

Toisaalta suhtaudun aika skeptisesti noihin petokuviin. En voi suositella herkille ihmisille, mutta sellainen kirja kuin Petokuvan raadollisuus paljastaa miten villieläimiä houkutellaan kuvattaviksi. Vaikka lukemisesta on jo vuosia aikaa, vieläkin yököttävät ne hieman laajemmin rajatut kuvat maassa lojuvista eläinten ruhoista ja sisäelimistä. Hienoimmat luontokuvat voivat siis olla lavastettuja, eikä katsoja tiedä onko haaskalla pantakarhu vai ihan oikea salokorpien villipeto.

Tekstin houkutus

Työmatkan varrella on amerikkalaisten kirjojen kauppa "New York Stories", jossa on houkutteleva näyteikkuna ja mukavan pieni mutta kattava valikoima kirjoja. Pari viikkoa sitten perjantai-iltana ostin sieltä pari pokkaria, ja tulin samalla liittyneeksi kirjakerhoon. Sain mukaani määritelmän, mitä tarkoittaa kuulua joukkoon "Anonyymit ylilukijat - Anonymous overreaders".

En itse asia lue kirjoja kovinkaan paljon, ja elämässäni on ollut pitkiä jaksoja, jolloin kirjat eivät ole lainkaan houkuttaneet. Mutta yhdessä asiassa olen toivoton. Luen kaikkea käsiini osuvaa, muropakettien kyljet, kaikki mahdolliset lippuset ja lappuset, odotushuoneiden vanhat lehdet, hyvää kirjallisuutta ja huonoa kirjallisuutta ja kaikkea siltä väliltä.

Tänä viikonloppuna olemme raivanneet keittiötä tulevaa remonttia varten. Hidasta hommaa. Pitää tarkistaa kaikki laatikoihin säilötyt vanhat lehdet, netistä printatut reseptit ja koulusta tuodut erilaiset lippuset ja lappuset, onko niissä jotain tarpeellista vai voiko ne heittää pois. Sinällään se ei ole niin aikaa vievää, mutta kun samalla vähän väliä unohtuu lukemaan jotain mielenkiintoista, niin ei tule valmista ei. Aivan voimaton en riippuvuuteni edessä sentään ole. Sain tungettua lehtikorin pohjalta löytyneen viime jouluaaton päivälehden avaamattomana paperinkeräykseen. Eikö olekin jo syytä onnitella itseään?

Ehkei edes fundamentalisti

Luin alkusyksystä kirjan Fundamentalisti vastoin tahtoaan, jonka on kirjoittanut entinen konsultti Mohsin Hamid. Mikään mahtava lukuelämys kirja ei ollut, vaan helppolukuinen ja kevyt monologi. Minua häiritsi kirjan muoto. Ajatus että ihminen tapaa kahvilassa jonkun turistin, ja selittää sille koko elämänsä yhteen hengenvetoon, korkeintaan ojentaa sokeria välillä, ei tunnu uskottavalta. Odotin enemmän. En löytänyt kirjasta fundamentalistia, en myöskään vastentahtoisuutta.

Tarina menee jotenkin niin, että kaveri istuu kahvilassa Lahoressa tai jossain vastaavassa paikassa, tapaa siellä jonkun, ja alkaa sitten kertoa kuinka hän opiskeli Yhdysvalloissa huippuyliopistossa, tuli värvätyksi isoon kansainväliseen konsulttitoimistoon, ja kuinka hän oli huipulla. Sitten tuli syyskuun yhdestoista, ensin hän hymyili, sitten jätti partansa ajamatta ja menetti otteen työstä. Hän rakastui amerikkalaiseen tyttöön, joka sairastui mieleltään. Sitten mikään ei enää onnistunut, hän sai potkut.

Tänään DN:ssä oli Mohsin Hamidin haastattelu, joka selitti hieman kirjailijan ajatuksenjuoksua. Kirjassa fundamentalismi esiintyi ensin täydellisenä omistumisena työlle. Ääri-ihminen voi siirtyä äärimmäisyydestä toiseen. Terroristia ei kirjailijankaan mielestä kirjasta löydy. Vastahakoisuutta ja vastentahtoisuutta ihmettelen vieläkin. Kirja tarjoili uskontoon vetäytymistä jokseenkin helppona vaihtoehtona, en löytänyt kamppailua sitä vastaan tai muiden arvojen etsintää.

Mikä sitten on erilaisten ääriliikkeiden yhteinen nimittäjä? Ehkä se, että omasta oppisuunnasta haetaan ratkaisua kaikkiin ongelmiin. Vika on järjestelmässä. Yksilön vastuu hämärtyy, ei uskota yksilön mahdollisuuksiin vaikuttaa. Oma elämä annetaan oman oppisuunnan käyttöön, mikä äärimmilleen vietynä johtaa epätoivoisiin tekoihin. Puutteellisuuksia omassa elämässä ja ympärillä katsotaan esimerkkeinä järjestelmän toimimattomuudesta.

Ehkä Hamidin kirja on siinä kohtaa oikeassa, että mitä heikommin ihminen on kiinnittynyt yhteiskuntaan, sitä alttiimpi hän on ajautumaan ääriliikkeiden pariin. Erilaiset profiloinnit ovat osoittaneet, että länsimaissa monet ääriliikkeiden jäsenet ovat hiljaisia, eivät jätä laskujaan maksamatta, eivät rähinöi kapakassa eivätkä tee pikkurikoksia, ja kuten Lontoossa, naapurit eivät ole huomanneet mitään mutta eivät ole myöskään tutustuneet seinän takana asuvaan.

Islamin uskonnon ja militantin islamin sekoittamista tapahtuu edelleen jatkuvasti. Vaikka Hamid on saanut raflaavalla nimellä kirjaansa myytyä, johtaa nimi harhaan, ja sekoittaa keskenään uskonnollisuutta ja ääriliikkeitä. Kirja ei nimittäin kerro mitään islamisteista, ei aseeseen tarttumisista, itsemurhaiskuista. Olen usein miettinyt, kuinka islamin uskonto kieltää itsemurhat, mutta itsemurhaiskun tekijästä voi tulla marttyyri. Kuinka ristiriitaista. Kuka kirjoittaisi enemmän ja syvemmin?

Saastumatonta

Tämä kuva olkoon jatkoa edelliselle ympäristöaiheiselle postaukselle ja vastaus valokuvatorstain haasteeseen, joka tällä viikolla on saaste. Kun ilma on saastunutta ja jätteiden käsittely mitä sattuu jos sitäkään, niin jostain täytyy saada edes puhdasta vettä. Kuva on otettu tien varrelta Pohjois-Intiasta matkalla Aggrasta Keoladeoon.

Päivän ympäristöteko

Vanha tuttu kertoi tekevänsä selvitystä ilmastonmuutoksen vaikutuksesta pakolaisuuteen. Äärimmäiset sääilmiöt aiheuttavat jo nyt pakolaisuutta, ihmiset taistelevat vähistä luonnonvaroista, kuivuus pakottaa siirtymään paremmille viljelysmaille, tai he väsyvät jatkuviin tulviin, ja haluavat rakentaa tulevaisuuden turvallisemmille asuinseuduille.

Ilmastonmuutoksesta tulisivat kärsimään ennestään kuivat alueet, kuten Afrikan sarvi, joka on jo nyt ollut vuodesta vuoteen otsikoissa, useimmiten sotimisen, mutta myös kuivuuden ja rankkasateiden aiheuttamien tulvien vuoksi. Myös usein toistuvista tulvista kärsivän Bangladeshin ihmiset joutuvat entistä useimmin kiipeilemään katolle ja puihin vedennousua pakoon, mikäli ilmastonmuutosskenaariot toteutuvat, elleivät muuta ylevimmille maille.

Pakolaisuus on myös uhka ympäristölle. Jopa satojen ihmisten pakkautuminen pakolaisleireille, joissa ei ennestään ole vesihuoltoa, viemäröintiä ja sähköjä johtaa helposti alueen luonnonvarojen riistämiseen ja saastumiseen. Eläimet joutuvat luovuttamaan elinympäristönsä ihmisille, kasvusto tallaantuu tai käytetään polttopuuna. Siksi kehitysyhteistyövaroja käytetään myös pakolaisia vastaanottavien alueiden ennallistamiseen. Vesijohdot vedetään uudelleen paikallisia asukkaita hyödyntämään, istutetaan puita ja kasveja, käymälät haudataan maahan. Viime aikoina on oltu huolissaan sumuisten vuorten gorilloista, joiden asuttamia metsiä yritetään estää haihtumasta savuna ilmaan.

Matkustipa ihminen sitten huvikseen tai pakotettuna, ympäristö kärsii. Me matkustamme fossiilisia polttoaineita käyttäen, eikä niitä jälkiä voi korjata. Ei tule ennallastamisohjelmaa, joka siivoaa jäljet. Ympäristövaikutuksia on helppo arvioida, kun puoli miljoonaa ihmistä pakkautuu muutaman sadan hehtaarin alueelle. Kun sama määrä ihmisiä matkustelee sinne tänne, kuluttaa ja saastuttaa, jossain joku tutkija tekee arvioita, mutta tieto ei tavoita niitä, jotka asialle voisivat jotain tehdä. Dagens Nyheterin sivuilta voi käydä tutkimassa, kuinka paljon omat matkat luontoa rasittavat. Sieltä löytyy myös kätevä keino keventää omaatuntoaan vaikka osallistumalla jalkapumppujen hankintaan Intian maaseudulle.

Tämä postaus oli panokseni Blog action dayn tempaukseen.

Mahtavaa analyysia

Tämän aamun Dagens nyheteriä lukiessa tuli pahemman kerran vedettyä kahvit väärään kurkkuun. Avasin lehden aukean, jossa oli iso juttu nuorten väkivaltaisuudesta Pohjoismaissa. Tanska johti tilastoa, mutta kriminologi Jerzy Sarnecki oli tullut siihen tulokseen, että "Suomalaiset ovat perinteisesti brutaalimpeja", mikä perinne kantautuu sisällissodastamme.

Entä jos sisällissota oli seuraus eikä syy? Minkä ihmeen takia ne jo muutama sata vuotta aikaisemmin ruotsalaiset lähettelivät suomalaisia sotilaita mitä kummallisimpiin maailman kolkkiin puolustamaan imperiumia, jos kerran väkivalta ei vielä silloin kuulunut perinteisiimme? Aika äskettäin luin, että joukot olivat usein vähällä ruoalla varustettuja, mutta paloviina kuuluu huoltovarusteisiin. Suomalaisten väkivaltaisuus on perinteisesti liittynyt alkoholin käyttöön, ja se tiedettiin Ruotsin vallan aikana mutta ei näköjään enää. 1800-luvulla Venäjä lähetti kasakoita pitämään järjestystä Etelä-Pohjanmaalle, kun meno oli niin villiä.

Arvioitaessa lausunnon loukkaavuutta hyvä harjoitus on laittaa sanan suomalaiset tilalle vaikka romanit tai arabit. Ruotsissa on tunnetusti laaja sananvapaus ja jos vielä lähdetään siitä, että tieteessä saa sanoa mitä tahansa, niin tuskin Sarnecki sanoistaan vastuuseen joutuu. Toivon kuitenkin, että lehdistöasiamies Yrsa Stenius kommentoisi asiaa. Tatu Vanhanen sentään kertoi, mihin tutkimukseen lausuntonsa perustaa, mutta Sarnecki vain leimaa meitä suomalaisia. Tieteentekijän esittämät loukkaavat kommentit tiettyä kansanryhmää kohtaan vaativat ainakin jutun julkaisijan oikaisun, Sarneckyn anteeksipyyntö olisi varmaan yhtä puolivillainen kuin hänen muutkin puheensa.

Muuten jutussa muista kansallisuuksista puhutaan eksaktimmin, puhutaan teini-ikäisistä ja nuorisoväkivallasta, vertailukohteina pääkaupungit ja mitattavina tietyt väkivaltaisuudeksi katsottavat tekijät, kuten aseen pitäminen mukana. Selvitys ei perustu poliisin eikä tuomioistuimen tilastoihin, vaan kriminologien tekemään kyselyyn.

Taas täällä

Käväisin vain Omenapuun alla sukulaissielua tapaamassa, ja taas tutustuin itseeni paremmin polkkaajatestin avulla.

Mitä ihmettä?

Tätä se vapaa-aika teettää, löysin aivopuoliskotestin. Katselin tanssijaa ja aloin epäillä testiä, kun tanssija tanssi vuorotellen vastapäivään ja myötäpäivään. Piti pyytää teini katsomaan sitä kanssani. Lopputulos oli, että hänen mielestään minulla täytyy olla tosi huono näkö, kun luulen tytön tanssivan vastapäivään, kun se tanssii myötäpäivään. Kokeilkaa huviksenne.

Terapian tarpeessa

Eilen yritin ladata kuvia kameralta tietokoneelle. Kun se ei onnistunut, ryhdyin kokeilemaan erilaisia sivupohjia, ja tulin nyt sitten muuttaneeksi ulkoasua täysin. En ole tyytyväinen, mutta en myöskään uskalla ryhtyä enää leikkimään esimerkiksi terapiaa blogillesi tarjoavan Amoenan ohjein, siinä menee helposti koko päivä harakoille. Eilen illalla kului jo kiitettävästi aikaa monenlaisiin epäonnisiin kokeiluihin.

Bloggaus kuuluu harrastuksiin, jotka alkavat viattomana pikku kokeiluna, ja sitten huomaakin hurahtaneensa täysin. Ajatukset alkavat olla kirjoitettuja lauseita, ja melkein kaikkia asioita pohtii näkökulmasta: "Tästähän voisi kirjoittaa blogiin". Olen yrittänyt välttää haircuttia, siinähän voisi käydä jopa niin, että blogi muuttaa elämää. Elät niin, että voit kirjoittaa siitä, eikä niin, että kirjoitat siitä, miten elät.

En arvannut aloittaessani, että sukellan tähän juttuun näin syvälle. Toisaalta elämässäni ei ole ollut aikaa ja energiaa jonkin asian intensiiviseen harrastamiseen aikaisemmin. Lasten kasvettua isoiksi ja vapaa-ajan moninkertaistuttua elämääni tuli tilaa, onneksi juuri silloin blogit valtasivat maailman. Suvussani naiset ryhtyvät harrastamaan jotain luovaa aviomiehen kuoltua. Isoäitini runokirja julkaistiin hänen 90-vuotispäivän kunniaksi, äitini maalausharrastus alkoi 60-vuotiaana. Onneksi olen jo näin pitkällä nyt, ei edes viittäkymmentä ja oma harrastus, itseasiassa useita! Sitäpaitsi mieskin on varsin virkeässä kunnossa.

Työt aloitettuani pelkäsin, että bloggaus jää. Niin voi edelleen käydä, toisaalta kirjoittamisen helppous ja imu viekottelevat ilta illan jälkeen blogille. Jos vain tohtisi viettää vieläkin enemmän aikaa blogaten, voisi värkätä sivupohjia, opetella valokuvausta ja kuvien käsittelyä, seikkailla muiden blogeissa ja etsiä kaikkea hauskaa. Jos jotain toivoisin tänne blogistaniin, niin järjestystä. Blogilistalla on 11809 blogia, varmasti paljon kaikkea hauskaa, fiksua ja hyödyllistä, mutta mistä löytäisi itseään kiinnostavia? Käyn blogilistalla ja avaan aina ne samat viisi blogia. Muiden sivuilta voi eksyä harhailemaan blogisuunnistukselle tuntikausiksi, hyviä linkkejä löytyy sitä varmemmin mitä enemmän pitää toisen blogista.Valokuvatorstai toimii myös linkkipankkina, mutta monet hyvät kirjoittajat eivät valitettavasti kuvaa. Mitä kaikkea jääkään lukematta?

Arjen harmaa aamu

Valokuvatorstain aiheena arki, tämä on arkiaamu. Olisi ollut paljon peittelemättömiä arjen jälkiä täällä kotonakin, osallistun niillä otoksilla vaikka sitten, kun aiheena on kaaos ja kamera suostuu luovuttamaan ne kuvat.

Eid-vapaa

Ilokseni sain maanantaina tietää, että perjantai on vapaapäivä. Silloin juhlitaan Ramadanin loppumista, ja kansainvälisen järjestömme toimisto on kiinni. Tietoisuuteni ramadanin vietosta tuntuu kasvavan vuosi vuodelta, islam alkaa olla arkipäivää. Tosin ensimmäisiä kertoja havaitsin ramadanin olemassaolon joskus 1990-luvun alkupuolella. Silloin paastoaika sattui melko lähelle juhannusta, eivätkä Suomeen äskettäin muuttaneet muslimit vielä katsoneet paastopäivän kestoa Kairon kellojen mukaan. Nyt täällä Tukholmassa tunnelbanassa mainostettiin halpaa puheaikaa, soita halvalla koko ramadanin ajan.

Egyptin matkallamme ymmärsin, että islamin uskon symboli, puolikuu, näyttäytyy taivaalla ramadanin alkaessa. Sellaiselta puolikuu ei koskaan näytä Suomessa, ei vaikka olisi uuden kuun ensimmäiset päivät. Muuten paastokuukausi näkyi siellä milloin sylkeään kuivaavina riutuvan näköisinä kunnon muslimeina, milloin verensokerin laskusta kärsivinä kiukkuisina rähisijöinä. Parhaiten on kuitenkin jäänyt mieleen näky puiston penkillä, kun auringon laskiessa tuntemattomat ihmiset jakoivat aterian keskenään. Matkaoppaassa varotettiin palvelun hitaudesta ramadanin aikana. Moskeijat olivat ehkä täydempiä, ihmiset pukeutuivat juhlavasti ja ostivat enemmän ruokaa ja lahjoja.

No nyt sitten tuli jo mieleen, minkälaisissa oloissa muslimit juhliaan viettävät. Monet, jotka eivät ole konflikteissa kärsivissä kotimaissaan, viettävät juhliaan koti-ikävää potien paossa. Täkäläiset kaupat ovat kyllä hyvin varustautuneet muslimien juhlaan, tuttuja herkkuja löytyy, ja onneksi se teleoperaattori tarjoaa alennusta. Eihän joulukaan vieraassa maassa ole oikea joulu, sama varmaan on eidin kanssa.

Kotikasvatuksen täydennystä

Kungsholmenin ja Vasastanin kaduilla on viime päivinä kulkenut surullisia ihmisiä. Viime perjantai-iltana juhlittiin paikallisen koulun tiloissa yhden tytön 15-vuotissyntymäpäiviä. Vieraita oli kutsuttu 90. Ei siis ihan tavallisen työläisperheen tytär. Juhlat olivat olleet mukavat, kunnes puolen yön maissa tuli riitaa joidenkin poikien välille. Yksi kaveri lähti pakenemaan, hänet saatiin kiinni ja häntä potkaistiin päähän sillä seurauksella, että hän kuoli sunnuntaina. Maanantaina hän olisi täyttänyt 17-vuotta.

Tänään on lehdessä ollut runsaasti aiheeseen liittyviä juttuja. Yhdessä jutussa puhutaan aivojen helposta vaurioitumisesta, toisessa väkivaltaisuutta ennustavista tekijöistä. Kolumnisti kysyy olisiko pitänyt huomata jotain. Ihmetellään ylempään keskiluokkaan kuuluvien nuorten väkivaltaisuutta, ja lööppinä oli kuinka huippuasianajaja puolustaa yläluokan jengiä. Eikä se todellakaan tarkoita täällä koululuokkia, vaan yhteiskuntaluokkia.

Meillä on kuultu ohjaavaa kasvatusta tyyliin:"Tuo on pahoinpitely, se on rikos, jos teet noin täytettyäsi 15 vuotta, saat sakkoja tai vankeutta". Erityisen ehdoton olen ollut, jos potkitaan kaatunutta. Kerran kuulin syyttäjän retorisen toteamuksen, että maassa makaavan potkimisesta seuraa aina vankeutta. En ole tarkistanut väitteen paikkansa pitävyyttä, mutta toivon, että se on totta. Onneksi siitä on jo monta vuotta, kun viimeksi tuota rangaistuskäytäntöä jouduin lapsilleni selvittämään.

Mielestäni maastojuoksu on paras itsepuolustuslaji. Itseään ei kannata puolustaa, etenkään, jos on vahvempi kuin hyökkääjä, käräjillä menevät helposti sitten roolit sekaisin. Jos taas on heikompi, niin itsepuolustuksesta ei ole hyötyä.Itsepuolustuksen mitoittaminen suhteessa hyökkäykseen on vaikeaa, sitä ei kannata kokeilla ilman poliisikoulutusta muulloin kuin silloin, kun maastojuoksu ei auta.

Maailma ei varmaan ole sen väkivaltaisempi kuin ennen, mutta edelleen olisi paljon tehtävää nuorten väkivaltakasvatuksen suhteen. Kaikissa ihmisissä on kyky tehdä hyvää, ja myös pahaa. Ei tuo kuolettavan potkun tehnyt 16-vuotias poika varmasti ennen perjantai-illan tapahtumia ymmärtänyt voivansa tappaa. Voisiko tätä yhteistä ahdistusta lievittää, jos vaikka poliisit tekisivät kierroksen kouluissa kertomassa, mitä väkivalta aiheuttaa molemmin puolin, sekä uhrille että tekijälle? Kaikenlaisia broshyyrejä kyllä tippuu postiluukusta, mainostetaan kielikursseja, mopoja, autokouluja ja lukioita, mutta mitä jos lapsille tulisi 15-vuotissyntymäpäivänä pankin "nyt saat pankkikortin"-kirjeen lisäksi myös tervehdys poliisilta: "Olet nyt rikosoikeudellisesti vastuunalainen..."?

Rautakauppapyhä

Kungens kurva on kauppakeskittymä Tukholman eteläpuolella, ja on saanut nimensä siitä, että kuningas Kustaa V:n auto ajoi ojaan niissä maisemissa vuonna 1946. Vähän myöhemmin paikalla avattiin huoltoasema, jonka nimeksi annettiin tuo Kungens kurva. Nimeen ei siis liity historian siipien havinaa, ellei sitten tapahtunutta voida pitää enteenä nykyisen kuninkaan liikennekäyttäytymiselle. Kyse oli paluusta syksyiseltä metsästysreissulta jahtikavereiden kera, ja ojanpohjalta siis lopulta löydyttiin.

Pari vuotta sitten suuntasimme lähes joka viikonloppu kohti Kungens kurvaa ostamaan huonekaluja, lamppuja, naulakoita ja kaikkia niitä muuton yhteydessä tarvittavia pikkutavaroita. Se riitti, nykyisin kynnys lähteä viikonloppuna ostoksille on korkea.Tänään piti tulevan keittiöremontin vuoksi lähteä rautakauppaan valitsemaan kaakeleita ja lattiaa. Keskustasta oli helppo ajaa virran mukana ulosmenotien kauppakeskittymään. Lattia melkein löytyi, kaakelit eivät, saimme sentään muutaman tarpeellisen hyödykkeen ostettua.

Muistan kyllä ajan, kun piti ottaa lapset mukaan joka ikiselle ostosreissulle. Nyt niitä ostoskärryissä kitiseviä pienokaisia kävi sääliksi. Sunnuntaipäivä, perheen laatuaikaa, ja siinä sitten istut ja ihmettelet, kuinka äiti ja isä valitsevat kaakeleita. Rauhoittelin mieltäni, että itse asiassa tuo on sitä elämän parasta aikaa, noin sitä pitää nuorten elääkin, rakentaa pesää. Samalla lapset oppivat vähän kärsivällisyyttä.

Työpäivät Ruotsissa ovat pitkiä, jos kaupat eivät olisi sunnuntaisin auki, niin kovin vähän jäisi ostosaikaa päivätyössä oleville. Mutta varmaan sunnuntaiostoksilla käyminen on osaksi myös tapa viettää vapaa-aikaa. En mielelläni usko, että pikkulasten kanssa lähdetään huvikseen ostoksille sunnuntaina, vaan kyseessä ovat välttämättömyyshankinnat. Niitähän lapsiperheessä riittää. Mutta tuntui kuin kaikki olisivat siellä, pujottelemassa liikenneympyröissä ja parkkipaikoilla, monet vielä peräkärryn kanssa

Mielenosoitus

Miedon marinadin sivuilta löytyi banneri, yksi postaus Burmalle. Olen vähän myöhässä, mutta postaus on paikallaan, etenkin kun tänään Medborgarplatsilla on mielenosoitus.

Burma on muhinut kauan. Ne vaalit, joissa oppositiojohtaja ei saanutkaan nauttia voitostaan vaan lähetettiin sotilasjuntan toimesta kotiarestiin, olivat vuonna 1990. Seuraavana vuonna Suu Kyi sai Nobelin palkinnon. Sen jälkeen hän on lusinut pian luhistuvassa talossaan, jonka ohitse eivät edes taksikuskit uskalla ajaa. Ulkomaailma on kääntänyt kameransa milloin Balkanille, milloin Irakiin, mutta Burma on saanut ajautua rauhassa tähän päivään. Kuinka monta muuta vastaavaa keitosta on kiehumassa? Darfur paloi pohjaan pahemman kerran, ja eiköhän sieltä Afrikan mantereelta seuraavaksi ihmetellä, miten tilanne Zimbabwessa pääsi ryöstäytymään käsistä. Kaikki ainekset isompaan sotkuun ovat ainakin olemassa.

Tarvittiin buddhalaismunkkien kansannousu, jotta maailma huomaisi, mitä Burmassa on tapahtumassa. Kun köyhät munkit kääntävät almuastiansa väärinpäin sotilaiden edessä, he tekevät suuren poliittisen eleen. He suututtavat juntan, kun eivät huoli sotilaiden ropoja. Tuossa eleessä on jotain samaa kuin taannoisessa Suomen kirkkoskandaalissa, kun Luther-säätiön fundamentalistipapit kielsivät piispalta ehtoollisen. Kun ihmiseltä riistetään oikeus uskonnon harjoittamisen peruselementtiin, oli se sitten almujen antaminen munkeille tai pyhälle ehtoolliselle osallistuminen, alkaa tapahtua.

Mutta miten Burma rauhoitetaan? Milloin pakolaiset pääsevät palaamaan. Milloin Suu Kyi pääsee röttelöstään johtamaan maataan, tai edes seuraamaan vapaita vaaleja. Ne vaalit, jotka Suu Kyi voitti, olivat harvinaisen vapaat ja rehelliset koko juntan 45 vuotta jatkuneella valtakaudella. Kansainvälinen yhteisö on huomannut tilanteen, yrittää tehdä jotain, mutta samanaikaisesti tuhansia munkkeja ja muita mielenosoittajia on pidätettyinä. Ensin heidät pitää saada vapaiksi, sitten voisi alkaa neuvotella juntan kanssa.

Mitä syitä juntalla voisi olla luopua vallasta ilman enempää verenvuodatusta? Ensimmäisissä vapaissa vaaleissa sotilashallinnon jälkeen tuskin ääniä keräävät kenraalit, ennemminkin kirjailijoilla on ollut tapana menestyä siinä tilanteessa. Asevoimien pitäminen erossa politiikasta näin pitkän sotilashallinnon jälkeen on vaikeata. Äänestysaktiivisuutta ei nosta se, että sotilaat voivat taas mitätöidä vaalit. Sotilaiden uudelleensijoittaminen palvelemaan demokraattista yhteiskuntaa on epäonnistunut monta kertaa historian kulussa. Ihmisillä on taipumus uudelleenkoulutuksen sijasta jatkaa sitä mitä he jo ennestään osaavat. Sotilashallinnon lopettaminen johtaa usein erilaisten kansanarmeijoiden ja sissiliikkeiden vahvistumiseen, ja uudenlaisiin sisäisiin levottomuuksiin. Vallan Burmassa pitää siirtyä kansalle, mutta helppoa se ei tule olemaan.

Tie auki

Kovin on kaita ja jyrkkä tuo tie taivaaseen, mutta kun valokuvatorstai laittoi vapaasti assosioimaan aiheesta tulevaisuus, niin minun ajatukseni on tämän näköinen. Kuva on otettu paikassa nimeltä Jantar Mantar.

Eskapismin kourissa

Olemme koukuttuneet matka- ja lifestyle-ohjelmiin. Perjantai-iltaisin yritämme muistaa avata Kotisataman ajaksi television, harmittaa jos se ehtii mennä ohi. Olemme katsoneet monena iltana Paikka auringossa -brittisarjaa, jossa ihmiset etsivät itselleen loma-asuntoa. Viimeisen viikon aikana olemme tutustuneet Cayman-saarten, Hollannin antillien ja Kanarian saariin kuuluvan La Palman myytäviin asuntoihin.

Unelmat kantavat. Joskus jaksoin soimata itseäni ainaisesta suunnittelusta ja kehittelystä, mitä voisi tehdä sitten, kun lapset ovat muuttaneet omilleen, ei tarvitse käydä töissä, ollaan eläkkeellä. Nyt suunnittelen oikein luvan kanssa. Mistä ihmeestä sitä keksii mitään tekemistä toimettomuuden iskiessä, jos ei ole suunnitelmaa? Mielellään pitää olla suunnitelma sekä onnistumisen että pieleen menon varalta, ja ehkä kolmas skenario siltä väliltä.

Ihmiset kuulemma haihattelevat kaikkea, kun eivät halua elää tätä päivää. Tarvitseeko arkea elää mieli tiukasti kiinnittyneenä työhön, kaupassakäyntiin, pyykkivuoroon? Olisinko voinut elää tämän päivän paremmin, jos en olisi kuluttanut aikaani television edessä haaveillen. Ehdottomasti. Tämä työhuone vaatisi siivousta, kiitoskortteja pitäisi lähetellä, ja keittiötä voisi aina siivota tarkemmin. Huomenna elän tätä päivää.

Kursiivinen melankolia

Kaikkea ne keksivät siellä valokuvatorstaissa, tämän viikon aiheena on kursiivinen melankolia. Mutta tuo keskellä yötä Suomussalmella liian vähällä valolla otettu kuva joutsenesta sumuisella järvellä edustaa minulle juuri kursiivista melankoliaa.

Laatuaikaa

Työelämään siirtyminen taitaa johtaa blogin henkilökohtaistumiseen. Olen luvannut tuolle rippikouluikäiselle, etten kirjoita hänestä blogiini. Tällä viikolla olemme viettäneet äiti-poika-laatuaikaa, mikä tarkoittaa täysin hunningolla elämistä. Nyt yritämme sitten kiireesti korjata likaiset vaatteet ja astiat lojumasta ympäri asuntoa. Ryhdyn jälleen tekemään ruokaa, heitän pizzalaatikot roskikseen, palaamme ryhdikkääseen perhe-elämään. Tulipa vietettyä melkein viikko yksinhuoltajan arkea, aivan kuin silloin ennen.

Joskus jotkut ihan ydinperheessä elävät olevat sanovat olevansa käytännössä yksinhuoltajia. En usko että oikeasti yksinhuoltajan elämää elänyt sellaista väittäisi. Yksinhuoltajuus on ihan eri juttu kuin se, että puoliso on paljon matkoilla, ja jättää arjen tehtävät toisen hoidettavaksi. Parisuhteensa kasassa pitäneen elämä saattaa olla jopa yksinäisempää kuin yksinhuoltajilla, ydinperheen kulissien taakse on helppo piilottaa oikean kumppanuuden puute. Yksinhuoltaja voi reilusti paljastaa kaipaavansa aikuista seuraa, hakeutua muiden vastaavassa asemassa olevien pariin ja vertaisia kyllä löytyy.

Yksinhuoltajuuden rankin juttu on ainainen päivystys, eikä takapäivystäjää ole. Joka kerta, kun tappelu yltyy vaarallisen väkivaltaiseksi, se olet sinä, joka menee väliin. Joka kerta, kun polkupyörä menee rikki, se olet sinä, joka huolehtii sen korjaamisesta. Jos lapsilla on koulussa huonosti voidellut sukset tai ei suksia ollenkaan, siitä voi syyttää vain sinua. Ei ole ketään, kenen kanssa neuvotellaan vanhempainiltaan menosta, kumpi menee. Sinä. Jos olet neuvoton ja puhki väsynyt, sairas ja tarvitsisit itsekin jonkun huolehtimaan sinusta, niin silti olet vuorossa.

Parasta siinä ajassa oli se, että vastuunjako oli selvä. Ei tarvinnut vihjaista kenellekään polkupyörän korjaamisesta. Jos lapsi lähti kouluun hiihtopäivänä ilman suksia, niin mitä sitten? Yksinhuoltajana piti mennä vanhempainiltaan jo pelkästään vahtimaan, ettei poissaolevia yksinhuoltajia ryhdytä moittimaan. Mihin yksinhuoltajan kuuluisi oikeaoppisesti säilöä lapsensa vanhempainillan ajaksi? Onneksi sentään ei energiaa kulunut kulissien ylläpitämiseen. Se mikä oli totta, siitä pidettiin kiinni, romahduksiin ei ollut varaa. Kun lapset sitten lähtivät viikonloppuna isänsä luo, oli kuin olisi nostettu hiekkasäkki hartioilta.

Vaikka vastuun joutui kantamaan yksin, niin sentään lastenkasvatusohjeita sai pyytämättäkin. Lapsilla piti olla miehen mallia, ja missään tapauksessa äiti ei saanut ryhtyä isäksi. Miehenmallien puutetta ei meillä ole ollut, sen suhteen olen tehnyt parhaani. Isäksikään en ryhtynyt, mutta tietokoneet ja lapinretket kuuluvat meillä edelleen äidin ja pojan yhteisiin harrastuksiin. Osaan myös arvostaa sitä, ettei minua tarvita niin moneen asiaan enää. Mitään kamalampaa ei tapahdu, jos en jaksa.

Nuoruuden virtaa

Tästä se joki lähtee

- Haa, olet saman ikäinen kuin äitini!

Sitä ennen olin tuntenut itseni koko illan nuoreksi, nyt tuli pieni särö. Vietin iltaa Tukholman yliopiston opiskelijoiden seurassa. Ensin nautimme lasilliset shampanjaa ja pikkupurtavia ja minglasimme, siis yritimme tutustua toisiimme, juttelimme niitä näitä. Kuuntelimme sujuvan esittelyn mentoroinnista, olimme nimittäin viettämässä mentorointiprojektin avajaisiltaa. Illan päätteeksi nautimme illallisen Cafe Operassa, varsinaisessa pintapaikassa, jossa käy kovasti kändiksiä.

Oli mieltä ja muistia virkistävää jutella parikymppisten opiskelijaneitojen kanssa. Puhuttiin tenteistä, opintojaksoista, luennoista, poikaystävistä ja niiden opiskeluista ja opiskelemattomuuksista. Tuo kaikki yhdistettynä pintapaikkaan eksymiseen johti ajatukset opiskeluaikaan kultaisella 80-luvulla, sillä kunnon nousukaudella. Opiskelu oli puuduttavaa ja etäännyttävää, opetus ei antanut eväitä oman uran suunnittelemiseen. Töissä joidenkin mukavien naispomojen kanssa syntyi hyviä yhteistyösuhteita, heistä tuli suorastaan esikuvia. Olisiko niistä esimies-alaissuhteista voinut tulla mentorointisuhteita? Minä olisin tarvinnut mentoria, tien näyttäjää, kannustajaa.

Itselleni täysin ennakoimaton siunaus ikävuosien karttumisessa on ilo, jota kokee nuorten löytäessä oman paikkansa elämässä. Erityistä, ehkä myös itsekästä ilo on, jos uskoo voineensa olla tukemassa nuorta tiellä omalle uralle. Työ on tietysti tehtävä itse, mutta avuksi voi olla monella tavalla, vaikka preppaamalla pääsykokeisiin tai kannustamalla hakemaan unelmatyötä.

Tänään sain tutusta Vanessaan, viidettä vuotta opiskelevaan, ihmisoikeusalasta kiinnostuneeseen ruotsalais-espanjalaiseen tyttöön. Edessä on yhteinen matka, talven yli jatkuva mentorointisuhde. Ehdimme jo keskustella monesta opiskeluun liittyvästä aiheesta, jopa opiskelijaruuasta. Jokohan aamuun mennessä ehdin takaisin sieltä Porthaniasta ja Dommalta? Nuori seura avasti muistin lokeroita ja mieli karkasi menneisyyteen.

Kesän mentyä

Syksyn viimeisiä lämpimiä päiviä on voinut viettää hyvillä mielin. Kesän kuluessa ehdittiin mökkeillä, käydä Lapissa, viettää rippijuhlia ja jopa veneillä. Ystäviä ja sukulaisia nähtiin, lapsetkin saatiin houkuteltua mökille, kaikki neljä, omat ja miehen, tosin vain yksi kerrallaan. Muurinpohjalettuja paistettiin, syötiin rapuja ja nuori mies kehitteli kaikkien kehuman suklaa-vadelmakakun. Kesässä oli monta huippuhetkeä, perinteeksi muodostunut yöretki järven taakse Lapissa, venematka Astuvansalmelle elokuun alun tyynenä iltana ja ne ihanat juhlat lapsen onnistuneen rippileirin jälkeen.

Nyt sitten on palattu paperien pariin työelämään. Ensimmäinen viikko meni uuteen elämänrytmiin totutellessa, mutta onneksi sopeutumiskykyä vielä löytyy. Työn sisällössä ei ole mitään ihmeempää uutta, raamit ovat vain erilaiset. Olen lueskellut kommentteja ja raportteja, ja suorastaan ahminut tietoa. Olisi niin paljon kaikkea mielenkiintoista tutkittavaa mitä ei ole koskaan aikaisemmissa työelämän vaiheissa ehtinyt kuin hieman pöyhäistä. Tästä alkuinnostuksesta kannattaa ottaa kaikki irti, etenkin kun ei tiedä, kauanko sitä kestää, siis innostusta ja työtä.

Huligaaneja ja gangstereita

Kylläpä on hulinaa tuolla ulkona. Pitäisi olla tavallinen maanantai-ilta, ihmiset rauhallisesti kodeissaan, mutta kaikkea muuta. Sekä arvokuljetusryöstö että mestaruusottelu jalkapallossa samana iltana, kuinka sattuikaan. Tänään piti tapahtua myös toisen ryöstön, mutta ihme ja kumma, joku huomasi, että arvokuljetusta lähdettiin seuraamaan, ja kaverit jäivät kiinni. Nyt helikopteri pörrää tässä keskustan yläpuolella, varmaan poliisi liikkeellä sielläkin. Kymmenen aikoihin seisoimme naapureiden kanssa parvekkeilla ihmettelemässä hirveää pauketta, sen täytyi kyllä olla ilotulitus, mutta ensimmäisten pamahdusten aikana säikähdin jo, että gangsterisota on alkanut.

Arvokuljetusryöstöt ovat lähes jokaviikkoisia. Käsittämättömästi tekijät pääsevät aina karkuun, edes vahingossa poliisi ei liiku lähimaillakaan ryöstöjen aikana. Muutama viikko sitten perjantai-iltana jahdattiin automaattiaseilla varustautuneita ryöstäjiä lentokentän liepeillä. Tänään oltiin Kistassa, vähän Tukholman ulkopuolella, ja ne toiset jäivät kiinni ihan keskustassa, Centralbrolla. Jollain ryöstöporukalla täytyy olla tarkkaan tiedossaan arvokuljetusten liikkeet ja toimintatavat, lisäksi heillä on uskomattomasti röyhkeyttä ja taitoa käyttää väkivaltaa. Autoja on räjäytelty ja automaattiaseita heiluteltu keskellä kirkasta päivää liikenteen seassa. Ihme, ettei ruumiita ole tullut.

Asumme rauhallisessa paikassa, mutta kun lähistöllä on sairaala, poliisilaitos ja paloasema, niin hälytysajoneuvojen äänet kantautuvat tänne sisäpihan puolelle tällaisina vilkkaina iltoina. Niin, tuolla Södermalmilla palaa 7-kerroksinen talo vielä kaiken lisäksi.

Ikimuistoinen konsertti

Illan orkesterina oli Kungliga filharmoniker

Keskiviikkona vietimme vuosipäivää, minkä vuoksi illan ohjelmana oli kahden nuoren lahjakkuuden konsertti Tukholman sinisessä konserttitalossa. Kapellimestarina oli 25-vuotias Eeva Ollikainen ja solistina 19-vuotias Andreas Brantelid. Odotimme täydellistä tai ainakin lähes täydellistä musiikkinautintoa. Konsertin alussa yleisölle kerrottiin, että ohjelma nauhoitetaan radioon, siksi on erityisen tärkeää, että kaikilla on kännykät kiinni. Orkesterin yläpuolella roikkui mikrofoneja ja kameroita oli joka puolella. Syvennyimme kuuntelemaan.

Sitten se alkoi. Ensin kuuluu jonkinlainen kiertävä ääni hiljaisina hetkinä. Se ei kuitenkaan haitannut avausnumeroa, joka oli komea, etenkin käyrätorvet soivat upeasti ja napakasti. Oli siis lupa odottaa jotain enempää. Nuori Brantelid asettui selloineen orkesterin eteen, ja kaiken piti olla hyvin. Mutta sitten alkoi pinnistely. Musiikin yläpuolella kuului raskas hengitys, aivan kuin sellistin mikrofoni olisi asetettu suun eteen. Kenen hengitys soiton päällä kuului - vaikea arvioida, mutta se häiritsi. Teknistä henkilökuntaa touhusi sellistin edesssä, ja vaihtoi paikkaa näyttävästi kesken esityksen. Mietin jo kapellimestaria, missä vaiheessa hän sanoo: Kiitos, minulle riitti. Koko Brantelidin esityksen ajan musiikkinautinnon taittoi se hengitys, aina kun odotit kuulevasi sellon suloääniä, korviin kantautui kummallista korinaa.

Brantelid sai kuitenkin mahtavat aplodit, ja onneksi hän soitti yleisölle kiitosnumeron. Siinä huohotus ei tullut läpi, tai ainakaan siihen ei kiinnittänyt huomiota. Väliajan jälkeen orkesterin intendentti totesi, että tällaista ei heillä saa tapahtua, voitte tulla uudelleen huomenillalla kuulemaan saman konsertin, jos lippuja vain riittää. Tarkemmin hän ei kertonut, mikä ongelma oli.

Erikoisen konserttikokemuksen lopetti väliajan jälkeen soitettu Dvorakin yhdeksäs sinfonia, jonka tarttuva teema jäi soimaan päähän. Orkesti soitti vapautuneesti, eihän mitään menetettävää enää ollut. Kaiken jälkeen ihmettelen, ettei konserttia katkaistu heti alkuunsa, lähetetty yleisöä tauolle ja ryhdytty selvittelemään teknistä ongelmaa. Kai ne paikalla olleet alan ammattilaiset huomasivat heti, että jotain on pahasti pielessä, kun kerran minäkin, kerran vuodessa konserteissä käyvä mietin, miksei tätä keskeytetä. Vai eivätkö he luottaneet kykyynsä korjata vikaa? Ehkä sittenkin on hyvä, ettei kaikkia huippukonserttejakaan nauhoiteta, ja ehkä ne juuri siksi jäävät mieleen täydellisinä elämyksinä.