Ajan vietävänä

Päätän tämän vuoden bloginpidon kirkolliseen kuvaan. Vanhenemisen iloista suurimpia on uusien asioiden tajuaminen. Asiat joista ei ole ollut kiinnostunut, joita ei ole ajatellut, muuttuvat pienin elein merkityksellisiksi.

Kesti kauan, ennen kuin aloin miettiä omaa sukutauluani, mihin lokeroon asetun sukupolvien keskellä. Mieheni on ollut paljon innostuneempi sukututkimuksesta, mutta mikäs hänen ei ole asiaa selvitellessä, kun koko suku on asunut samalla paikalla vuosisatojen ajan. Minä taas olen savolais-karjalais-hämäläinen geenirykelmä, joka agraariyhteiskunnan aikaan onnistui kasvattamaan vankat juuret synnyinpitäjäänsä.

Kotikirkko vuodelta 1777 saa kuitenkin minutkin aistimaan menneiden sukupolvien läsnäolon elämässäni. Kuljen samasta ovesta, istun samalla penkkirivillä kuin esivanhempani kahdeksan sukupolven takaa. Olemme viime vuosina viettäneet kirkossa isojen surujen hetkiä, aivan kuten tilanteen tullen aina on tehty. Emme ole erityisen järjestykseen taipuvia ihmisiä, mutta kummallisesti  ne sata paikalle saapuvaa ihmistä  joka kerta tietää paikkansa ja järjestyksensä.

Tuskin jaksan syventyä sukututkimukseen. Sen verran olen ruotsinkielisiä kirkonkirjoja lukenut, etten enää ihmettele, miksi sukunimemme vääntyi väärään muotoon, kun isoisänisoisä muuttoilmoituksena teki. Vaikka virhe olisikin heti huomattu, millään ilveellä ei niille papeille olisi voinut selittää, että tämä on nyt väärin kirjoitettu. Yhteistä kieltä ei vain ollut, tuskin osapuolista kumpikaan osasi kirjoittaa tai lukea suomea.

Enemmän kuin puolentoista vuosisadan takaista virhettä ihmettelen, ettei tilanne ole korjaantunut ajan saatossa. Huolimatta oikolukuohjelmista ja googlauksen tarjoamista tarkastusmahdollisuuksista ruotsalaiset eivät pääsääntöisesti kirjoita suomalaisia nimiä oikein. Jos ei muuta niin diftongit ovat väärinpäin.

Enää eivät miespolvet vaivu unholaan. Digitaaliset arkistot  kertovat meistä tuleville sukupolville enemmän kuin he haluavat tietää ja enemmän kuin me haluamme heidän tietävän. On monta syytä kunnioittaa esivanhempiamme, miten vakaata elämää he ovat eläneet, kestäneet isot ja pienemmät vihat, rutot, nälänhädät ja keuhkotaudit, sodat ja kapinat. Vaan kun ajattelee tätäkin kulunutta vuotta, miten tämä kaiken tietävä ihmiskunta tietotekniikkaa apuna käyttäen sössii asioitaan, uskoo valheisiin ja kaihtaa totuutta, ei voi kuin hävetä jo etukäteen.

Lopetankin tämän vuoden kirjalliset harrastukset syvään anteeksipyyntöön. Kun te tulevaisuuden sukututkijat nyt olette löytäneet tämän esimummon blogin, niin olen syvästi pahoillani, etten tehnyt enemmän, vaikka ymmärsin, ettei tässä olla oikeaan suuntaan menossa. Olen kyllä yrittänyt olla osa ratkaisua. Esimerkiksi ilmoitin  Facebookkiin, että he levittävät valheita, mutta sieltä neuvottiin minua olemaan lukematta valheita. Pysykää te totuudessa.

Toivotan kaikille onnellista vuotta 2017!

Jouluun kietoutuminen

Joulu tuli taas tänäkin vuonna kuin varkain keskelle reippainta työntekovaihetta. Joulustressi ehtii muuttua matkakuumeeksi ennen joulukuusen karisemista. Onneksi postinkulun ongelmat ovat tänä vuonna yleisesti tiedossa, ei voi kuin toivoa, että korttini ehtivät perille ennen loppiaista.

Blogi taapertaa tasaisen 20 vuosittaisen postauksen vauhdilla eteenpäin. Ensi vuonna blogia on pidetty pyöreät kymmenen vuotta. Tänä aikana en ole poistanut yhtään postausta, en vieläkään suunnittele blogin lopettamista en myöskään odota sen löytymistä. Kiitos teille seitsemän uskollista lukijaa.

Ensi vuonna tulevat taas uudet aiheet, ei voi tietää mikä tulevaisuudessa kirjoituttaa. Kulunut vuosi toi toivoa talouteen ja näytti mihin kansalaisyhteiskunta parhaimmillaan pystyy, valopilkkuja olivat pellet, jo riittää -väki ja Jukurit. Näkymää varjostavat Venäjä, Trump ja kotoiset väkivallanteot.

Euroopan kyky luoda aitoa sisäistä turvallisuutta on koetuksella ääriliikkeiden kiristäessä kaikkien hermoja. Huolenpidon sijasta tarjotaaan kovia otteita. Väärin kohdistettu huolenpito ei ole ongelmamme, sen sijaan kovat otteet harvoin osuvat oikeassa kulmassa kehenkään. Jos ensin välitämme, meillä on myös väylä vaatia.

Berliinin joulumarkkinoilta tuotu glögimuki muistuttaa tänä vuonna millenniumin lisäksi silmittömästä väkivallanteosta. Ruokapöytäämme adventtiajan koristava norjalainen tinakynttelikkö taas palauttaa mieleen Utöjan kauhut. Elämme aikaa, jossa tilastollinen turvallisuus lisääntyy, paljon pystytään ennalta ehkäisemään ja ympärillämme tapahtuu paljon hyviä, turvallisuuttamme lisääviä kohtaamisia. Luottamuksen lisääntyessä sen horjuttaminen vaatii aina rajumpia ja häikäilemättömämpiä keinoja.

Ainakin siksi hetkeksi, kun kuusi on koristeltu ja kynttilät sytytetty, joulupöytä katettu ja joulun rauha laskeutunut pirttiin, on lupa kietoutua  joulutunnelman lämpimään harsoon. Se voi hetkeksi hämärtää jyrkät ääriviivat ja ikävät rosot. Kun vielä joulun valot kohdistuvat kaikkeen kauniiseen,  maailma näyttäytyy hetken pehmeämpänä ja parempana kuin arjen karussa valossa. Nautitaan tästä ainutlaatuisesta joulun ajasta.

Hyvää Joulua!

Moskova eilen ja tänään

Viime viikolla kävin Moskovassa, kaupungissa, jolla on aivan erityinen asema elämässäni. Ensimmäisen kerran kävin siellä vuonna 1977, olin 15-vuotias ja mukana kotipitäjän kansalaisopiston oppilasyhdistyksen matkalla. Pääsin mukaan sitkeästi taivuttelemalla ja maatalon töissä auttamalla, jotta vanhemmat lopulta heltyivät avustamaan matkaani. Onnekseni luokkakaverini oli vanhempiensa kanssa matkalla, meitä siis vahdittiin hieman muttei liikaa. Ostimme kukkaishuivit, seikkailimme metrolla pitkin kaupunkia, kansainvälistyimme kuubalaisopiskelijoiden kanssa, hymyilimme ystävällisesti Leninin mausoleumia vartioiville sotilaille ja jostain meille tuntemattomasta syystä aiheutimme suuresti huolta mukana oleville aikuisille.

Toisen kerran Moskova puuttui elämääni, kun ylioppilaaksi päästyäni hain töihin amerikkalaiseen diplomaattiperheeseen. Sain työpaikan, mutta maailmanpolitiikan jännitteet johtivat viisumihakemukseni hylkäämiseen. Kun sitten lopulta olisin saanut viisumin työhön toisessa perheessä, olin jo hankkinut liput Sveitsiin. Pettymys oli raskas. Myöhemmin minulle selvisi, että tuo talvi Moskovassa olisi ollut vaikea, sähköt olivat usein poikki amerikkalaisperheissä, vettä tuli miten sattui ja kaikki oli hankalaa. Enkä suinkaan ollut ainoa, jolta oli viisumi evätty, pitkäaikaisen työkaverini kanssa usein nauroimme, että passimme ovat maanneet saman syksyn Tehtaankadun lähetystön hylkypinossa.

Kolmas vaihe suhteessani Moskovaan alkoi vuonna 1995, jolloin aloin tehdä yhteistyötä venäläisten ihmisoikeusjärjestöjen kanssa. Muutaman vuoden aikana ehdin asua monta kertaa hotelli Inturistissa, kyläillä monessa moskovalaiskodissa ja istua monessa kokouksessa. Kesähelteillä suurkaupungin kadut pehmenivät ja kenkien korot upposivat asvalttiin.  Pidimme monta seminaaria, joiden uskoimme vahvistavan demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Löysimme paljon itseämme rohkeampia alan toimijoita.

Viime kesänä hankin itselleni vuosiviisumin, ja kun ensimmäinen kutsu yritysmatkalle Moskovaan osui silmiini, ilmoittauduin mukaan. Moskova näytti apealta marraskuun kalseassa valossa. Vaikka kuulin paljon optimistista puhetta, mikään näkemäni ei viitannut toivoon ja tulevaisuudenuskoon.  Vladimir Suuri mikälie Kiovan hallitsija kohotti ristiään Kremlin muurin ylle, autoja virtasi ohi neljällä kaistalla samaan suuntaan, kunnes yhtäkkiä katu tyhjeni. Hetken Moskova näytti samalta kuin 1970-luvulta, silloin pari Volgaa samassa risteyksessä oli jo ruuhka. Autosaattue vilkkuvaloineen ja ulvovine pilleineen kaarsi Kremlistä päin kohti lentokenttää. Venäjän mittasuhteet saavat tavallisen ihmisen näyttämään erityisen pieneltä.

Sähkömiehen paluu

Pihasuunnitelmaamme oli merkitty omenapuiden oksia korostava valaistus. Sitä varten maahan kaivettu kaapeli osui aina silloin tällöin puutarhatöissä lapioon ja muilta osin muistutti olemassaolostaan rumana keväisin lumen alta paljastuvana johtoröykkiönä. Syksyn tultua, kun runsas sato koristi sitä ainoaa puuta, jossa oli omenoita, sain vihdoin tilattua paikalle sähkömiehen.

Valitsin ensimmäisenä hakutuloksissa näkyvän firman. Jo seuraavalla viikolla sähköasentaja kävi katsomassa urakan, tilasi tarvikkeet ja määräsi meidät kaivamaan kaapeleille ojat maahan. Reippaasti mieheni ottikin lapion ja teki tarvittavat kaivannot, että ne varmasti olisivat valmiina minä päivänä tahansa saapuvalle sähkömiehelle.

Kuuden viikon ajan totesimme aina silloin tällöin toisillemme, että ei ole sähkömiestä näkynyt. Kun maa alkoi jäätyä ja lumentulokin alkoi näyttää todennäköiseltä, muistutin urakasta sähkömiestä. Hän löysi kalenteristaan päivän parin viikon päähän, jolloin  lupasimme olla paikalla.

Mies poti sinä päivänä flunssaa, joten jouduin itse lähtemään hanslankariksi pihamaalle. Ensimmäinen tehtäväni oli lapion noutaminen, se  kävi sujuvasti.  Sähkömiehen pystyttäessä tolppaa touhusin omia töitäni, palatessani totesin sähkötolpan nousseen aivan väärään paikkaan. Kun huomautin asiasta, kävi ilmi, että jos haluan tolpan toisaalle, saan kaivaa ojan ja kuopan itse.

Routa oli onneksi ehtinyt vasta maan päällimmäiseen kerrokseen. Lapiotekniikkani on kuitenkin valitettavan puutteellinen, savinen hiekkamaa kovaa ja ranteetkaan eivät ole ihan parhaassa kunnossa. Murentelin pistolapiolla maata, ja sain kuin sainkin kaivettua matalan ojan ja ämpärin kokoisen kuopan maahan.

Sähkömies jäi asentelemaan tolppaa, pakenin sisätiloihin ja enää vain ikkunasta seurasin pihamaan tapahtumia. Miehelle jupisin, että tuossa kaverissa on työnjohtaja-ainesta, kun sai minut lapion varteen. Vähän ajan kuluttua sähkömies koputti oveen ja ilmoitti, että työ on valmis. Sitten kuulin odottamattoman lauseen: "Sori kun mä laitoin sut lapioimaan".

Sukupuolineutraali pyry

Tukholma on päässyt otsikoihin epäonnistuneen aurauksen vuoksi. Maahan laskeutui ennennäkemätön pyry, ja tuplasti normaalimäärä naisia joutui akuuttihoitoon kaatumisten aiheuttamien vammojen vuoksi. Lehdet saivat kivasti klikkauksia uutisoimalla, että sukupuolineutraali auraus epäonnistui.

Tukholman leveysasteilla ei ole erityisen hyvin varauduttu talviolosuhteisiin. Useimmiten eilen satanut lumi sulaa viimeistään seuraavalla viikolla pois ja lähes koko talven maa on musta. Joitain poikkeusoloja lukuunottamatta kokonaisvaikutelmani Tukholman talvesta on musta maa ja pimeys.

Parhaimpina talvina Tukholmassa on päässyt laskettelemaan ja hiihtämään, mutta ei läheskään joka vuosi. Sen sijaan jalkakäytävien liukkaus ja lumisuus, jäiset hiekoittamattomat rappuset ja jääpuikkojen putoamisvaaran takia puomitetut talojen seinustat ovat yleensä lyhytaikainen mutta väistämätön jokatalvinen ilmiö.

Lumenluontiala ei ole kaikein helpoin business Tukholmassa. Joskus voi joutua odottamaan lähes koko talven, ennen kuin pääsee keikalle. Tällaista syksyä, että jo marraskuun alkuviikoilla joutuu lumilapion varten, ei ole ollut miesmuistiin. Kannattaako näin harvinaisia  tilanteita varten edes varautua? Tukholmassa on kuitenkin periaatteena feministinen lumenluonti, joka tarkoittaa  karrikoiden sitä, että  naisten yleisesti käyttämät kulkureitit pidetään puhtaana myös eikä keskitytä vain miesautoilijoihin.

Aktiivinen eläkeläinen on tämän ajan ihanneyksilö. Iän tuomaa heikkenemistä ja haurastumista on sitäkin alettu pitää omana syynä.  Pitää ulkoilla ja pitää huolta kunnostaan, jottei joutuisi muiden hoidettavaksi. Luitten haurastuminen, tasapainoaistin ja lihasvoimien heikentyminen pitäisi osata itse estää. Kun on riittävästi treenannut, jäisellä kadulla kaatumisen täytyy olla huoltomiehen vika.

Kuulun siihen ihmislajiin, joka ei usko selviävänsä vähillä vammoilla tai paranevansa nopeasti, jos luut alkavat katkeilla. Pysyn jo nyt suosiolla sisätiloissa, jos ulkona on minulle liian liukasta. Siitä huolimatta uskon seuraavani sukuni naisten esimerkkiä ja päätyväni ennemmin tai myöhemmin kipsattavaksi. Kauppakeskuskävely ja vaatteiden sovittelu ovat juuri riittävän vaativia urheilulajeja jäisillä keleillä. Kunhan vain pysyisi pystyssä matkan pysäkille ja pysäkiltä pois.

Tavallisina talvina Tukholmassa on voinut tehdä pitkiä kävelylenkkejä lämpimässä säässä. Viime jouluna oli Tukholmassa yhtä lämmintä kuin saman vuoden juhannuksena. Tuskin nämäkään lumet pysyvät. Lumenluonnin ideologisen arvopohjan uudelleen miettiminen on jo käynnissä, miten olisi satanistinen lumenluonti?

Alitajunta on puhunut

Mitä tarvitaan, että ihmiset palaavat realiteetteihin? Traumojen parempaa hoitoa? Tositeeveen kieltoa? Pakollisia tilastoanalyysin kursseja? Kriittisen ajattelun kykyä äänioikeuden ehtona?

Demokraattisen prosessin tuloksena valtaan voi päästä diktaattori. Kummallisinta nykyisessä vaalijärjestelmässä on, että kun vastakkain on kaksi ehdokasta, ero ehdokkaiden välillä jää usein muutaman prosentin sisälle. Kun vastakkain on kaksi tasavahvaa ehdokasta, tulos on luonnollinen. Vaa'ankielen varassa heilahteleva tulos tuntuu käsittämättömältä, kun vastakkain on mahdoton ja mahdollinen.

Vaalikommenteista välkyin taisi olla Donald Trumpin luonnehtiminen fantasiamaailmaan kuuluvaksi tositeeveetyypiksi. Jos television aukaisisi, sieltä tulisi samanaikaisesti monella kanavalla tositeeveetä. Nimestään huolimatta tositeevee on käsikirjoitettua fantasiaa. Se tarjoaa ihmisille kritisoitavaa, vetoaa tunteisiin ja saa ihmiset kuvittelemaan itsensä kriittisen ajattelun mestareiksi.

Amerikan ystäväni jakautuivat koulutustasonsa mukaisesti Clintonin ja Trumpin kannattajiin. Vähiten koulutetut, kauimpana maaseudulla asuvat velloivat Trump-kuplassaan ja sanojensa mukaan voivat nyt hengittää nyt, kun muu maailma pidättää hengitystään. 

Turvallisuus tekee ihmisistä liberaaleja. Kovia kokeneet ihmiset kannattavat kovia arvoja. Tarve jakaa asioita hyviksi ja pahoiksi, sulkeutua eikä avautua, paeta eikä tulla vastaan on jossain aivoissa. Eristäytyneissä oloissa, aseet käden ulottuvilla, kädet näppäimistöllä selaamassa kamalia uutisia, ei ihme, että pelko tekee pesää takaraivoon.  Sitä voi yrittää tyynnyttää vaikka fantasiaolentoa äänestämällä. Pelosta ja epävarmuudesta syntyy tarve nostaa itseään astumalla muiden päälle.

Samalla kun YK rekrytoi sarjakuvasankarin ja USA tositeeveeolennon käsitys normaalista katoaa. Vallan ja politiikan kuvasto vastaa nyt näyttöjemme näkymiä. Palautetaanko todelliset ihmiset valtaan vai valitaanko Lisa Simpson korjaamaan tuhot? Ei tämäkään niin turvalliselta tunnu, kun ei tiedä kuka tätä sarjaa käsikirjoittaa.

Asioiden kaksi puolta

Edellisen kerran kirjoitin USAn vaaleista tähän blogiin vuonna 2008. Olisin jo silloin äänestänyt Hillarya, mutta jätin tyhmyyksissäni käyttämättä ainutkertaisen tilaisuuteni saada edes esivaaleissa ääneni kuuluville tässä maailman tärkeimmässä vaalissa.

Eräs skitsofrenisimmistä vaalikeskusteluista, joita olen katsonut, esitettiin viime viikolla Suomen televisiossa. Sen nähtyäni uskon, että kaikki on mahdollista. Kollektiivisesti harhainen maailmamme splittaa, eli jakaa monimutkaiset asiat kahtia, on vain oikea ja väärä, pelastus ja tuho.

Splittaamisen ja polarisoinnin lisäksi keskustelua leimaa tosiasioiden vääristely. Mielipiteitä perustellaan todellisuudella, jota on ensin muokattu tukemaan omaa kantaa.

Media on osoittautunut onnettoman huonoksi perkaamaan faktoja. On löydetty helppo tapa luoda jännitettä, haetaan kaikki eri todellisuuskäsitykset saman pöydän äärelle, ja aletaan kilpalaulanta siitä, kuka on oikeassa. Jokainen on oikeassa, koska jokainen perustaa mielipiteensä eri faktoihin. Reaaliaikainen faktantarkastus ei toimi, keskustelussa otetaan kantaa vain mielipiteeseen, ei niihin faktoihin tai valheisiin, joihin mielipide perustuu.

Faktojen vääristelyä tapahtuu paljon Suomi-Ruotsi-akselilla, ja toisaalla Venäjällä kerrotaan omia versioita Suomen ja läntisen maailman asioista. Jos asioita ei muunneltaisi ja väritettäisi, monelle omalla agendalla olevalle asialle ei löytyisi perusteluja.

Hankalinta on asioiden monimutkaisuus. Haluaisin kuulla keskusteluja, joissa ihmiset olisivat samaa mieltä ongelmasta ja sen syystä ja hakisivat yhdessä ratkaisuja toisiaan tukien. On vaarallista peräänkuuluttaa yhtä totuutta, mutta vähintään yhtä vaarallista on väittää, että asioissa on aina useampi kuin yksi totuus.

Ikävin jälkimaku keskustelussa jäikin siitä, ettei kukaan kyseenalaistanut esitettyjä faktoja. Kaikkein loogisimmat perustelut syntyvät, kun ensin on muuttanut todellisuuden aukottomaksi oman ajattelun puoltajaksi. Kun kaikki ovat keskittyneitä esittelemään omaa mielipidettään, keskustelukumppanin harhat jäävät ilmaan. Tarpeeksi monta kertaa toistettuina niistä tulee varjotodellisuus, josta ei päästä ulos, kun koko maailmankäsitys perustuu niiden varaan.

Pyhäinpäivän alla

On nurmen vihreys vielä

Niin tumma kuin nuorena,

Ja kuihtunut kukka nukkuu

Mun äitini haudalla.

Mut tuulen henki on raaka

Ja kalsea aurinko,

Ei hellyytt' armoa riitä,

Vaan luntakin vihmoo jo.

Voi ankaruutt' olojemme!

Vaikk' elämän voimat ois

Ja kukka hedelmän toisi, 

Niin talvi sen sortaa pois.

J.H.Erkko

Olen perinyt merkittävän henkisen pääoman. Sen lisäksi, että sain jo äitini eläessä kuulla yleviä ajatuksia, hänen jäämistössään on mainitsemisen arvoinen määrä erilaisia värssykirjoja muun laatukirjallisuuden lisäksi. Yllä oleva tähän lunta vihmovaan marraskuun päivään sopiva runo on Maija Raskin toimittamasta kokoelmasta Lämpimiä ajatuksia.

Tänään nostin pienen lumipeitteen alta, vielä pehmeästä mullasta äitini kasvihuoneesta keväällä tuomani, kesällä vahvasti kukkineet dahliat. Varmasti viimeisenä  näillä leveysasteilla sen askareen toimitin, toivoen, että keväällä kukat taas alkavat itää.

Lasikaton lävistäjä

Ihmenainen on valittu YK:n kunnialähettilääksi edistämään yhtä kestävän kehityksen komponenttia, naisten ja tyttöjen oikeuksien ja sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumista.  Hyviä päämääriä joiden toteuttaminen edellyttää päättäväisyyttä ja tekoja.

Ihmenainen on käsittääkseni suoran toiminnan kannattaja toisin kuin YK, joka välttää tekemästä mitään ennen kuin on liian myöhäistä tehdä mitään. Moni maailman kriisi on saatu täydelliseen solmuun odottamalla YK:n tekevän jotain tietoisena siitä, ettei YK ole kykenevä tekemään mitään. Ihmenainen ei moista jahkailua katselisi sivusta.

YK ei yleensä yllätä. Se työllistää hyvin itseään laatimalla raportteja tekemisistään ja tekemättä jättämisistään  ja analysoimalla laatimiaan raportteja,  pahoittelemalla ja kannustamalla. Nyt osa YK:n henkilökuntaa on vaatinut työnantajaansa uudelleenharkitsemaan ihmenaisen  valintaa hyväntahdon lähettilääksi. Miten ne ovat uskaltaneet?

Ihmenainen jatkaa nyt Nalle Puhin ja Angry Birdsien viitoittamalla tiellä, kyse on kaupallisesta yhteistyöstä, jossa YK saa rahallista tukea ja viihdeteollisuus antaa omaisuutensa maailmanjärjestön käyttöön, ja saa samalla hyvää mainetta.

Ihmenaisen suurin ongelma YK:n palveluksessa on, että hän vaikuttaa monokulttuuriselta amerikkalaiselta sarjakuvahahmolta, jonka tähtilippushortseja ei hyvällä katsottaisi Kabulin kaduilla. Rekrytoidaanko järjestön rauhanlähettilääksi Pecos Bill, jos tämä meno jatkuu? Voisiko kehitys johtaa tavanomaisten ja kaikkien muidenkin aseiden riisuntaan, kun YK palkkaa kaksi lassotaituria?

Ei ole helppoa olla rekrytoimassa väkeä YK:hon. Olen tullut siihen käsitykseen, että viran saadakseen täytyy olla poikkeuksellisilla kyvyillä varustettu henkilö. Ei siis ihme, jos sarjakuvasankari on lopulta ainut, joka täyttää kriteerit. Ainakin, jos pitäisi palkata nainen.

Itse asiassa en tuntisi koko ihmenaista, ellei vaatekaapissani olisi Amerikan tuliaiseksi saatu Wonderwoman-paita. Lapseni pitivät sitä nolona.

Sijaistoimintoja ja keskeneräisyyttä

Keskeneräisten töiden ikeen alla katse ulottuu usein vain siihen tekeillä olevaan sarkaan. Samalla mieltä painavat ne kaikki muut tehtävät, jotka odottavat vuoroaan. Rasittavasti mieleen nousee kysymys olenko muistanut kaiken mitä pitää tehdä. Silloin muistaa ainakin sen kaikkein ikävimmän työn, jota ei edes usko koskaan tekevänsä, ei ainakaan muuten kuin pakolla. Ei ehkä ole lukemani oppikirjan mukaista, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että tiettyjä asioita ei kannatakaan tehdä kuin viime tipassa. Veroilmoitus on sellainen.

Keväällä konttorini seinälle ruuvattiin fläppitaulu. Se odotti jonkin aikaa tyhjänä, kunnes muistin käydä ostamassa sopivat tussit. Taululle nostin mieleni päältä merkittävimmät huomiotani vaativat projektit. Huomenna saan pyyhkiä taulun melkein tyhjäksi ja aloittaa uuden to do -listan.

Lista ei tee töitäni, mutta se vapauttaa ajatuksia ja energiaa, kun ei tarvitse kannatella mielessään koko keskeneräisten töiden kuormaa. Mitä isompia projekteja tekee, sitä paremmin on siedettävä keskeneräisyyttä. Tehtävät on osattava järjestää systeemiin, joka auttaa pysymään hereillä oikeaan aikaan, siis silloin kun jotain tapahtuu tai pitäisi tapahtua.

Siivous on mielenkiintoinen toiminto, joka usein ainakin naisten keskuudessa kilpailee sen oikean tekemisen kanssa. Joku ei pysty keskittymään, jos kämppä on sekaisin ja pölykoirat vilistävät sängyn alla. Toisia taas siivous houkuttaa, koska se oikea tekeminen aiheuttaa liikaa ahdistusta. Siivoushan on aina sallittua ja suotavaa naisihmiselle, silloinkin kun se oikeasti on sijaistoiminto jollekin tähdellisemmälle.

Jos haluaa sen ison urakkansa joskus valmiiksi, on vain priorisoitava tekemisensä. Vaikka saisi kuinka paljon aikaiseksi muilla alueilla, koti pysyisi siistinä ja sukkia valmistuisi, blogikirjoituksiakin syntyisi, niin ei auta, on tehtävä sitä mitä pitää tehdä.

Joskus on myös hyvä katsoa ympärilleen ja huomata, että asioilla on kuitenkin tapana valmistua. Jos aikoinaan olisimme tienneet mitä talon rakennuttaminen pitää sisällään, olisimme varmaan ymmärtäneet luopua ajatuksesta. Vieläkin pihamaamme tuntuu ikuiselta työmaa-alueelta, odotamme sähkömiehen paluuta. Ensi keväänä tulee kymmenen vuotta siitä, kun tulimme ensimmäistä kertaa tälle paikalle. Tuskin huomasimme horsmapeltoa, joka on nyt pihamaamme.

Rakennusalalle siirtyminen on kovasti rentouttanut mieltäni. Alan logiikan mukaan asiat eivät tule valmiiksi määräpäivänä, vaan silloin kun tulevat. Onneksi sentään messurakentajamme projektinhallintataidot olivat täydellisen kunnossa.

Minitavoite

Löysin edellisten postausten käsittelemästä kirjasta Dancing with Deadlines jo heti alkumetreillä yhden varsin käyttökelpoisen välineen määräaikojen saavuttamiseen. Asettamalla minitavoitteen ja unohtamalla hetkeksi sen suuren tavoitteen voi saada projektin helpommin liikkeelle.

Tyhjän paperin kammon nykyaikainen nimi lienee tiedoston avaamisen kammo. Kun pääsee tekstiin käsiksi, projekti lähtee kulkemaan pysähtyäkseen sitten kyllästymispisteeseen, josta taas on houkuteltava itsensä eteenpäin. Kun tekstiä ei tule, voi kehitellä aikaisempaa tekstiä tai vaikka vain merkitä hakusanoja, kunhan prosessi vain on vauhdissa.

Lenkkeilyä harrastavalle sopiva minitavoite voi olla kävely postilaatikolle. Komeron siivousta suunnittelevalle yhden hyllyn tyhjentäminen voi olla riittävä askel saada itsensä järjestelymoodiin. Matkalaskun tekeminen on jo vaiheessa, kun kuitit ja liput ovat kasassa.

Projektien hallinnassa ajan jakaminen on taidetta. Liian pitkät prosessit johtavat helposti ajantuhlaukseen, lyhyempi projektin läpimenoaika tekee meistä tehokkaita. Joskus kiireellä ja viime tipassa toteutettu projekti saavuttaa melkein saman tason kuin hallitusti ja ajan kanssa toteutettu tehtävä, aikaa vain kulunut puolta vähemmän.

Yllä oleva kuva muistuttaa yhdestä minitavoitteesta. Pyöräretken ehdottomasti vaativin vaihe on pyörävaraston oven avaaminen. Kun se on suoritettu, ihan heti ei kannata takaisin kääntyä matkaan päästyään.

Palkintoja hakemaan

Edellisessä postauksessa alkanut Pitäisi tehdä -teema jatkuu, ihan senkin takia, että kirja vaatii kertomaan muillekin, mitä on lukiessaan oppinut.

Ei ettenkö ole aikaansaaanut asioita elämässäni. Tälläkin hetkellä koen tekeväni merkityksellistä työtä edistäessäni kasvuhakuisen yrityksen markkinointia ja vientiponnistuksia. Sisäisesti motivoituvana ihmisenä en ole kovinkaan palkintohakuinen, päinvastoin teen monia asioita vastustuksesta huolimatta. Silloin palkitsemisesta haaveileminen on turhaa ajanhukkaa.

Sisäisesti motivoituvan pitäisi silti osata jakaa itselleen bonuksia osatavoitteiden saavuttamisesta. Olin siis oikeilla jäljillä edellisessä postauksessa, matka Pietariin viikon venäjänkurssille olisi juuri oikeanlainen palkinto minulle, siitä huolimatta, ettei se muista ympärillä olevista ihmisistä kuulosta ollenkaan houkuttelevalta.

Palkinnon ja tehtävän yhdistäminen on oiva kikka, jota kirja tarjoaa. Pietarissa kävellään kanaalien rantoja, nautitaan musiikista ja taiteesta ja unohdetaan kotityöt. Tai lähdetään kaukaisempaan residenssiin tekemään työtä, nautitaan illalla auringonlaskuista ja polskitaan aamulla merivedessä. Muu aika tahkotaan urakkaa valmiiksi.

Koska olen antanut itselleni luvan pettymysten ehkäisemiseksi jättää residenssipaikat ja apurahat hakematta, realistisempaa on kehitellä pieniä arjen palkintoja. Palkintojen keksiminen itselleen on vaikeaa, jos ei osaa löytää palkitsevia asioita arkisesta ympäristöstään. Niiden pitäisi olla edullisia, helposti nautittavia ja energiaa tuottavia - ja ennen kaikkea sellaisia, että ne ovat saajalleen motivoivia.

Parhainta olisi, jos pystyisi virittämään itsensä flow-tilaan. Silloin sisäinen motivaatio kirittää työtä, eikä pienten palkintojen saaminen ole tarpeellista. Työ itsessään palkitsee. Saisikohan kirjasta vinkkejä, mistä flow syntyy?

Pitäisi tehdä

Kolme sisarta on tuon ylläolevan talokolmikon kutsumanimi, kolme samanlaista taloa eri värisinä. Pietarin matkoja olen tänäänkin selaillut, vaikka aikaa tuolle Nevan kaunottarelle ei valitettavasti löydy kalenterista.

Eilen kirjakaupasta löysin kirjan nimeltä Tanssii määräaikojen kanssa, lykkäämisen psykologia, takakannessa asia on ilmaistu sanoin "Pitäisi tehdä". Olen monien pitäisi tehdä -asioiden loukussa, pitäisi kirjoittaa kirjasta uusi tarkistettu painos, pitäisi hakea äitivainajan viimeiset tavarat asunnosta, pitäisi tehdä kovasti töitä ja pitäisi huolehtia läheisistä, kodista ja ehkä vielä omasta terveydestään. Mutta saan ajan hyvin kulumaan tekemättä mitään noista edellisistä.

Kirjan mukaan en ole ainoa. Nykyinen elämäntyyli houkuttaa hankkimaan itselleen nopeita palkintoja. Internetissä on helposti saatavilla pieniä elämyksiä, kuten matkojen suunnittelua, joiden pariin impulsiivisesti ohjaudumme, jotkut helpommin kuin toiset.

Pitäisi opetella katsomaan tavoitteitaan positiivisesta näkökulmasta, alentaa kynnystä aloittamiseen, paloitella urakoita sopiviin palasiin, nähdä miten tavoitteen saavuttaminen muuttaa elämää. Mutta jos tavoitteen saavuttaminen ei tuo muuta muutosta kuin sen, että homma on tehty?  Onko riittävä palkinto huomata, että tuokin velvollisuus on täytetty?

Tavoitteiden jakaminen pieniksi herkullisiksi suupaloiksi, joiden pureskelu käy vaivattomasti, on siis yksi resepti saada asioita aikaiseksi. Niitä voi myös ilmaista asiaan käytetyn panostuksen eikä saavutuksen kautta. Tätä kikkaa olenkin harrastanut elämäni aikana, olen käynyt kuntosalilla kymmenen kertaa kuukaudessa, kirjoittanut kaksi tuntia päivässä, ja siivonnut viisitoista minuuttia kerrallaan.

Vielä pitäisi siis luvata itselleen sopiva palkinto, jolla motivoisi itseään tekemään työt, jotka ovat osalleni langenneet. Olisikohan se paluu Pietariin opiskelemaan venäjää ja lukemaan perintönä tulleet venäläiset klassikot?  Liian kaukana oleva palkinto ei motivoi riittävästi. Jos siis palkitsisi itseään jo välitavoitteen saavuttamisesta?

Olen kirjan alkupuolella, ja nyt huomaan, että yhden työn tekeminen ei useinkaan tuota palkintoa, vaan mahdollistaa vain siirtymisen seuraavaan vielä tylsempään hommaan. Toivottavasti kirjan loppuun lukeminen palkitsee minut tiedolla, miten seuraavan työn aiheuttamaa kannustetta vitkutella edellisen urakan loppuun saattamista voi lieventää.

Pietarin valot ja varjot

Venäjä näyttää saaneen ison palan sielustani, nyt menossa jo yhdeksän postaus neljän päivän reissusta Pietariin. Venäjän matkailu ei tällä hetkellä ole yhtä suosittua kuin 1990-luvun avautumisen aikaan, kun Viipurin matka oli vapaapäivänä varteenotettava vaihtoehto siivoukselle. Tällä kertaa uppoudun turistikohteiden koluamiseen syvemmälle kuin koskaan aikaisemmin, ei ollut muuta ohjelmaa, ei työasioita, ei isoa seuruetta, vain kaksi joustavasti paikasta toiseen siirtyvää ja yhtä joustavasti matkan varrella pysähtyvää paljon matkaillutta retkeilijää.

Moni lähipiirissäni muistelee luokkaretkeä Leningradiin ainoana kokemuksenaan Pietarissa käynnistä. Uutiset Venäjän valtion touhuista saavat välillä unohtamaan, että Venäjällä tapahtuu paljon hienoja ja mielenkiintoisia asioita valtiosta ja sen johtajista huolimatta. Ehkä myös paljon tapahtuu johtajien ansiosta, ihmiset haluavat omalla toiminnallaan olla luomassa vaihtoehtoista tulevaisuutta Venäjälle.

Tänään avattiin Rion olympialaiset, 118 venäläistä urheilijaa jää saapumatta kisoihin laajamittaisen dopingin vuoksi.  Sotshin olympialaisista jääneet tunnelmat maistuvat ja tuoksuvat mielessäni puoliksi palaneen hotelli Leningradin eltaantuneessa rasvassa paistetuilta tsyrnikeiltä. Tällä kertaa en Pietarin reissussa avannut hotellin televisiota, ehkä myös siksi mieleeni jäi niin positiivinen kuva venäjästä. Edellisillä reissuilla olen katsellut paikallisia kanavia pitääkseni itseni ajan tasalla, nyt luulen jo tietäväni missä mennään. Mutta Venäjä yllättää aina, toivottavasti pian pitkästä aikaa positiivisesti.

Boikoteista ja tuontikiellosta huolimatta kaupoista saa lähes kaikkea mitä ennenkin. Paljon aikaisempaa enemmän myynnissä oli kotimaisia venäläisiä hedelmiä ja vihanneksia, tosin venäläistä ruisleipää ei Fazerin pusseissa ollut. Kaupan kirsikat oli varmaan jonkun datshan pihapuusta, samaa chokladnaja-lajiketta kuin ikkunani alla. Valion Clean line -jugurttia epäilin väärennökseksi, toivotaan ettei niin ollut,  hotellin aamiaisella ammotti suomalaisten juustojen mentävä aukko tarjoamisissa. Vaan eihän Valion juustoja saa Ruotsistakaan, vaikkei mitään boikottia ole julistettu eikä tuontikieltoa asetettu.

Riemastuttavinta Pietarissa olivat ihmiset. Vanha rouva, joka kieltäytyi puhumasta Venäjää, koska hän osasi englantia! Otimme taksin heti seuraavan kulman takaa, koska emme saaneet selvää vähäsanaisesta mutta vuolaasta opastuksesta. Baarin sporttiset shortsitytöt, jotka googlasivat kännykällään kurpitsan käännöksen ja toivat pöytään parasta kurpitsakeittoa ikinä. Paheksuvia katseita törmäileville turisteille, vain venäjällä ilmeet näytetään niin avoimesti. Millintarkkoja väistöjä hihankaan hipaisematta puolen metrin levyisellä jalkakäytävällä kanavan varrella.Vieläkin keski-ikäiset rouvat kiiruhtavat käsikynkkää teatteriin ja museon vahtimestarit istuvat ylvään ikävystyneinä hallitsemassa valtakuntaansa.

Venäjä on megalomaaninen spektaakkeli, Pietari on toinen päänäyttämö Moskovan rinnalla. Aikoinaan kun toin venäläisiä kollegoita vierailulle Suomeen, he aina välillä totesivat keskenään, että tämä tapahtuu ihan oikeasti, ei ole mikään näytös. Itäkarjalainen ystävä kävi sukulaisvierailulla 1990-luvulla, oli niin järkyttynyt siitä, että asiat Suomessa eivät olleet niin kuin hänelle oli aina kerrottu, että hän kävi vielä seuraavana vuonna tarkistamassa, että hänen muistikuvansa ovat oikeat. Sen jälkeen hän ei ole halunnut Suomeen tulla. Kaikesta huolimatta Venäjällä ei kannata epäillä kaikkea,  mutta asioilla voi olla erilainen selitys kuin mikä ensin tulee mieleen. Ihmiset ovat siellä ihan samanlaisia kuin missä tahansa maailmalla, mutta heidän on vuosisatojen saatossa pitänyt joustaa enemmän kuin monien muiden pitääkseen maailmankuvansa kasassa. Sitä samaa joustavuutta ja ihmisten pelkoja hyväksikäyttäen heitä on myös hallittu.

Pietarin kirkot

Kirkkoihin tutustuminen Pietarissa on nykyisin lähes täysin eri laji kuin muutama vuosikymmen sitten ateistisessa Neuvostoliitossa. Aivan kuin jumalattomat vuosikymmenet olisivat jättäneet jälkensä nyt jo uudelleen pyhitettyihin kirkkoihin, kovin mielelläni en edelleenkään Pietarin kirkoissa käy. Kultaa, koristeita ja taideteoksia löytyy, mutta hiljaisuutta ja hartautta ei.

Iisakin kirkko on tietysti pitkäaikaisena, ainutlaatuisena rakennusprojektina mielenkiintoinen kohde, sen taideteokset ovat upeita ja graniittipylväät on kuljetettu Virolahdelta, mutta ei sielläkään suurta hengellisyyttä näillä antureilla aisti. Kirkon kupolista avautuu upea näkymä Pietarin kattojen yli, portaitten kipuaminen kannattaa.

Toinen kirkko, jossa olen käynyt sisällä on Pietari-Paavalin linnoituksessa sijaitseva pyhättö, jonne Romanovit haudattiin. Venäjän hallitsijaperheen kohtalo lokakuun vallankumouksen jälkimainingeissa oli julma. Matka talvipalatsista hautakirkkoon on lyhyt, niin myös ajallinen matka keisarillisesta loistosta maakuoppaan, josta jäännökset löydettiin vasta Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen.

Lapsuudestani muistan kirkonpenkissä vanhan mummon, joka nosti kätensä, kun pappi kysyi, onko täällä ketään, joka on nähnyt keisarin. Helsingissä käynyt keisari Aleksanteri III asui talvipalatsissa ja tuli murhatuksi, eikä siitä ole vielä sataakaan vuotta. Yhteiskunnan hajotessa ihmisten viha kanavoitui silmittömiin väkivallantekoihin, joiden uhreiksi joutuivat myös hallitsijaperheen lapset.

Tämä samainen keisari, Aleksanteri III rakennutti kuvassa näkyvän kristuksen ylösnousemuksen katedraalin, jolla on myös nimi "kirkko veren päällä". Se on rakennettu paikalle, jossa keisari Aleksanteri II, siis hänen isänsä murhattiin vuonna 1881. Tuokin kirkko suljettiin 1930-luvulla, ja avattiin museona vuonna 1997,  väliajalla kirkko oli ehtinyt kärsiä pahoja vaurioita  kylmillään ollessaan. Ennen toista maailmansotaa kirkko oli jo päätetty purkaa, mutta sota esti purkusuunnitelmat, sen sijaan Leningradin piirityksen aikana sitä käytettiin ruumishuoneena.

Ehkä seuraavalla kerralla käyn katsomassa, miltä kirkko veren päällä näyttää sisältä. Sunnuntaiaamuna sen koristeellista ulkokuorta ihaili monta turistiryhmää. Huivipäiset turistirouvat tekivät ristinmerkkiä, ehkä pyhyys on palannut.

Pietarin herkut

Pietarissa voi syödä hyvin halvalla ja kalliisti. Hämyisen baarin huomaamattoman sisäänkäynnin takana voi olla ihan kelpo lounaspaikka, vastaavasti kaupungin parhaalla paikalla voi ruokaa odottaessaan joutua todistamaan epämääräistä alamaailman meininkiä.

Kolmen päivän ja yön matkallamme emme onnistuneet löytämään varsinaista venäläistä ruokaa muualta kuin hotellin aamiaiselta.Tsyrnikit eivät tälläkään kertaa voittaneet minua puolelleen, vaan jo seuraavana aamuna laistin hotellin aamiaisen ja siirryin kulmauksessa Moikan pohjoisrannalla ja Nevskin länsipuolella Taleon Imperial hotellin vieressä sijaitsevaan kahvilaan. Sieltä sai reilun pressokannullisen kahvia ja croissantteja kotihillon kanssa,  ja niin päivä Pietarissa sai arvoisensa alun.

Italialainen turistiravintola lähellä venäläistä museota tarjosi paljon mietittävää. Ilmiselvästi joissain aineissa sotkuisesti syövä tyttörukka ja alaikäisiltä näyttävät liian kiireiset tarjoilijat jättivät ikävän jälkimaun, niin ikävän, etten edes muista mitä ruokaa söin. Meidät siirettiin kyllä pyytämättä kauemmaksi tyttörievusta, jonka vielä näin palaavan jostain vaatteet päällään epämääräisesti roikkuen  aikaisin sunnuntaiaamuna.

Matkalla Isakin kirkosta Eremitaasille käväisimme Nevan rantakadun baarissa, jossa oli tarjolla Business Lunch kolmensadan ruplan hintaan. Mukavat tarjoilijat ja hyvä kolmen ruokalajin ateria, videoilla pyörivät venäläiset tämän hetken hitit, iltaisin meno on varmaan jotain muuta. Hinta-laatusuhde oli erinomainen, ja ympäristö nuorekkaan venäläinen. Sinne voisi viedä vaikka kokonaisen matkaseurueen edulliselle lounaalle.

Hotellimme lähistöllä sijaitsi korealaista katuruokaa tarjoava ravintola Kim&Chi. Kertakaikkisen miellyttävä ympäristö, keskellä iso yhteispöytä ja ympärillä neljän ja kahden hengen pöytiä. Nuoria seurueita, tosin yksi babushkakin oli päässyt nuoren perheen kanssa syömään korealaista. Hyvän aterian kruunasivat kultakalavohvelit, ja paikasta lähtiessä jäi tunne kuin olisi käynyt syömässä jossain muussa maailman metropolissa.

Matkalla Iisakin kirkolta Marinski-teatterille Dekabristov kadulla on monia hyviä kahviloita ja ravintoloita, pysähdyimme ainoina asiakkaina armenialaiseen Nairaan myöhäiselle lounaalle. Söin ruukussa uunissa tehdyn lihaisan pyttipannun, ystäväni taas oli tilannut keittoa. Vaikutti vahvasti siltä, että lihakimpaleen lihat oli pilkottu minun annokseeni, ja luu taas upotettu keittoon ystäväni kaluttavaksi. Molemmat ruoat maistuivat kuitenkin hyviltä ja antoivat puhtia jatkaa matkaa kohti Marinskin lippukassaa.

Marinski-illan jälkeen koimme Pietarin ravintolamaailman pohjanoteerauksen. Jäimme itsepäisesti ravintolaan, johon meitä ei ilmiselvästi haluttu asiakkaiksi. Jo ennen kuin ehdimme tilata ruoan olimme todenneet ravintolan todellisen toimialan olevan muualla kuin ruoan myymisessä. Tilasin kuvassa olevan perunaletun nopean ruokailun toivossa, ystävän tilaama pangasius vaati kuitenkin sen verran pitkän odotusajan, että ehdimme oppia Pietarin alamaailmasta yhtä sun toista.  Ruoka oli yllättävän hyvää, mutta jäimme epäilemään mistä lähiseudun ravintolasta ja millä ehdoin pangasius oli lunastettu.

Minun Pietarini - Venäläinen museo

Venäläinen museo ei ehkä ole yhtä itsestään selvä käyntikohde Pietarissa kuin Eremitaasi, mutta helpommin hallittavissa oleva kokonaisuus. Se on maailman suurin venäläisen taiteen kokoelma, johon kuuluu on paljon upeita töitä, jotka pysäyttävät ja jättävät lähtemättömän vaikutuksen.


Itä-Euroopan museoissa hakeudun helposti ikonitaiteen pariin. Olen kiinnostunut Pyhä Yrjön taistelua lohikäärmettä vastaan kuvaavista ikoneista ihan sen vuoksi, että minulla on kotona useampia versioita aiheesta. Etukäteen jo tiesin, että venäläisessä museossa on esillä merkittäviä ikoneita siitä aiheesta. Jumalan äiti -ikoneja on monilta eri aikaukausilta, on myös pyhän kolminaisuuden ja monien muiden raamatun aiheiden kuvituksia. Uskonnon merkitys taiteen kuvastossa herättää ajatuksen, onko kristinuskon perusteiden tunteminen jo yleissivistyksen kannalta välttämätöntä. Tämän hetken venäläisistä suurin osa on käynyt koulun ateistisessa Neuvostoliitossa, ja nyt he parveilevat museossa ihailemassa raamatun teksteihin perustuvia töitä.


Vaeltajat taas on venäläisen 1800-luvun taiteen koulukunta, ja johon kuuluvien taiteilijoiden monet teokset kuvasivat yksinkertaisia maalaismaisemia ja tavallista kansaa työnsä parissa. Venäläiset taiteilijat Ivan Shishkin ja Isaak Levitan ovat sen tyylisuunnan merkittävimpiä edustajia. Heidän töitään Venäläisessä museossa oli kattava kokoelma, joten sain taas kerran jäädä rauhassa ihailemaan vaikuttavimpia tauluja. Levitanin kuutamomaisemaa "hiljaisuutta" katselin niin hartaasti, että lopulta museon vahtimestari osoitti minulle tuolinsa, joka olikin juuri asetettu niin, että kuun valo pilkahti kuin oikean pilven takaa.


Myös Ilja Repinin Volgan lautturit on Venäläisen museon kokoelmissa, siitä lienee useampia versioita maailmalla. Vesitiet olivat tärkeitä kuljetusväyliä 1800-luvun Venäjällä, rakennustarvikkeita kuljetettiin jokia ja kanavia pitkin., Raskaiden lastien vetäminen lautoilla vastavirtaan vaati raakaa työtä. Volgan lauttureiden vetourakka näyttää ehkä jopa todellisuutta suuremmalta, kuulemma vetäjiä oli yleensä huomattavasti enemmän kuin kuvaan mahtuneet yhdeksän. Lautat olivat kertakäyttöisiä, monet sen ajan talot on rakennettu lastin määränpäässä puretuista lautoista. Volgan lautturit on aikanaan ollut yhteiskunnallisesti vaikuttava taideteos, joka on herättänyt katsojat ajattelemaan työläisten asemaa ja herättänyt pahennusta maansa mustamaalauksena.


Venäläisen taiteen museossa on myös aivan uusia teoksia, näyttelyt vaihtuvat ja maalauksia lähetetään usein myös maailman taidemuseoihin nähtäväksi. Tällä kertaa Aivazovskin töitä ei ollut kuin muutama kankaan alta paljastettu piirros nähtävänä, vahtimestarit ilmoittivat kokoelman lähteneen Moskovaan. Seuraavan kerran Aivazovskin työt tulevat Pietariin vasta joulukuussa 2016. Vihjeeksi Pietariin menijälle kerrottakoon, että Venäläisen taiteen museo on torstaisin auki iltayhdeksään asti, Eremitaasi on taas keskiviikkona ja perjantaina yhdeksään asti auki.

Minun Pietarini - Eremitaasi

Eremitaasin taidemuseo sijaitsee upeissa keisarillisen talvipalatsin rakennuksissa, ja siellä on mahdollisuus nähdä suurten taiteilijoiden merkittäviä teoksia, on Rodinia, Rembrandt, Da Vincia taitaa olla jopa Michelangeloa. Taidekokoelma on iso, lisäksi historialliset palatsit sekä keisarilliset aarteet ja museon muut kokoelmat muodostavat niin mittavan kokonaisuuden, että kävijän on pakko valita mihin keskittyä vierailullaan. Kaikkien osastojen kiertämiseen menee kokonainen päivä, mutta lyhyelläkin vierailulla ehtii kokea mieliinpainuvia taide-elämyksiä.

Eremitaasiin on avattu uusi osasto toiselle puolelle aukiota entisen pääesikunnan tiloihin, joihin on siirretty jo impressionistien töitä. Mutta ainakin heinäkuussa 2016 uusissa tiloissa oli vielä paljon tyhjiä huoneita. Silti sinne kannattaa mennä. Mahtipontisen rakennuksen alakerrassa on kerrassaan mainio kahvila, neljännessä kerroksessa taas voi päivittää taidetuntemustaan Picasson, Monet´n, Matissen ja monien muiden suurten nimien töitä ihaillessa.

Edelleen tärkeimmät Eremitaasin teokset ovat palatseissa. Suunnistamiseen palatsien käytävillä voi ottaa avukseen audioguiden ja kartan, niin ei jää kiertämään kehää sokkeloisissa palatseissa.  Ainakin Rembrandtin Tuhlaajapojan paluu jää lähtemättömästi mieleen, taiteilijan viimeisimpiä töitä oleva suurikokoinen maalaus on täynnä tunnetta. Jäin (taas) taulun ääreen ihailemaan mestarin taitoa, samalla seurasin kuinka innokkaasti, suorastaan tunnustuksellisesti, venäläinen opas siteerasi raamattua ryhmälleen. Näin ajat muuttuvat.

Palatsien huoneet ovat myös kierroksen arvoisia. Kaiken kultapäällysteisen keskellä joutuu pohtimaan ihmisten järjettömyyttä. Miten ihmeessä ylellisyyksiin itsensä upottavat hallitsijat eivät voi ymmärtää, ettei nälkäinen ja orjuutettu kansa voi loputtomiin suostua kohtaloonsa? Palatsien upeat koristelut ovat ainutlaatuisia ajan kuvia, mutta vain muutamissa taideteoksissa on nähtävissä palanen toista puolta. Suuri osa palatseissa näkyvää taidetta on kirkollisiin aiheisiin perustuvaa, madonna-asetelmien eri variaatioihin kyllästyy ennen kuin pääsee takaisin ulko-ovelle.

Eremitaasiin mennään sisälle Palatsiaukion puolelta, siis ei Nevan puolelta. Automaateista saa nopeasti liput, takit on vietävä naulakkovahdeille ja sitten kannattaa hahmotella reitti itselleen tärkeisiin kohteisiin. Kaikkea ei ehdi sulatella yhden päivän aikana, museon antiin kannattaa perehtyä jo etukäteen ja suunnistaa valikoiden omia kiinnostuksen kohteitaan kohti.

Minun Pietarini - lisää siltoja

Saimaan ja monen muun vesistön vedet virtaavat Pietarin halki Nevassa, jonka suistomaalle kaupunki on rakennettu Pietari suuren käskystä kolmesataa vuotta sitten. Nevan lisäksi kaupungin läpi virtaa monia kanavia, siksi siltojakin on kunnioitettava määrä. Kanavat ja sillat auttavat kaupungissa suunnistamista. Valokuvaajalle ne tarjoavat hienoja kuvakulmia ikuistaa veteen heijastuvia rakennuksia vuoden- ja vuorokaudenaikojen sekä ilmanalojen mukaan vaihtuvissa valaistuksissa.

Nevan ylittävät sillat avataan kesällä yöllä puoli kahden aikaan ja suljetaan viideltä aamulla. Siis jos hotelli sijaitsee Vasilin saarella, ei kannata jäädä Nevski Prospektin vilinään aamutunneille asti. Nevan avatuista silloista ovat monet yökukkujat ja aamuvirkut ottaneet upeita kuvia.

Leijonasilta

Pankkisilta

Panteleimonin silta

Troitskin silta

Anishkovin silta

Lomonosovin silta

Minun Pietarini - Sillat

Pietarissa ei tarvitse mennä erityisesti katsomaan nähtävyyksiä. sillä vain pitämällä silmänsä auki kaupungilla liikkuessaan näkee jatkuvasti taideteoksia ja yksityiskohtia. Suosikkejani ovat sillat, aidat ja portit.

Pietarin siltoihin kannattaa tutustua jo senkin vuoksi, että niiden avulla on helppo suunnistaa. Silloissa on mieleenpainuvia koristeita ja niitä vartioivat usein vaijereita kannattelevat eläinhahmot. Siltojen kaiteissa on taideteoksiksi luettavia veistoksia, valaisinpylväiden yksityiskohdat ovat tunnettujen taiteilijoiden suunnittelemia.

Helpoin keino ottaa haltuunsa Pietarin siltojen moninaisuus on lähteä kanavaristeilylle. Asuimme nyt lähellä Moika-kanavaa. Opastettujen risteilyjen hinta vaihteli 500 ja 700 ruplan välillä, alennusta sai jo sillä perusteella, ettei ymmärtänyt venäjänkielistä opastusta.

Nousimme jokilaivaan Punaiselta sillalta, reitti kulki ensin Moikaa pitkin Nevalle, sitten Fontankalle, josta käännyttiin Krytukovin kanaalille ja sieltä taas Moikalle. Hyvän kartan avulla on helppo hahmottaa missä milloinkin on, ja jo etukäteen voi  katsoa tärkeimmät kohteet matkan varrelta.

Varmasti sellaisiakin jokiristeilyjä on, joilla on englanninkielinen opastus, me jonkin verran venäjää osaavat emme edes etsineet sellaista. Opastuksen seasta tunnisti tuttuja nimiä, mutta muuten en ymmärtänyt selostuksia historian vaiheista, mikä ei välttämättä ole pahaksi Venäjällä liikuttaessa, sen verran erilaisia tulkintoja historiasta siellä kuulee.

Oma suosikkini Pietarin silloista on Anishkovin silta, jonka kauan luulin olevan nimeltään Hevossilta, Konnyi Most. Sitä vartioivat  neljä Pjotr Klodtin hevosenkesyttäjäpatsasta, joissa mies taltuttaa villiintynyttä ratsua.

Silta vie Nevsky Prospektia pitkin Fontanka-kanavan yli. Keskeisen sijainnin vuoksi Anishkovin sillasta on tullut tärkeä maamerkki Pietarissa. Seuraavaa matkaa ajatellen voisi olla viisasta sijoittautua lähelle Anishkovin siltaa, aivan sen läheisyydessä sijaitsee Fabergé-museo, eikä Anna Ahmatovan kotimuseokaan Fontankan talossa kaukana ole.

Kirjoittamattomat runot

Runoilija Anna Ahmatovan merkitys pietarilaisille ja hänen ristiriitainen elämänsä ovat olleet jollain tasolla tiedossani. Pietarin matkoillani Ahmatovan nimi on vilahdellut puheissa aivan kuin minun pitäisi tietää kuka hän on. Muutama vuosi sitten osuin Kansallisteatteriin katsomaan näytelmää Musta purje, Valkea purje, josta Anita Konkka on kirjoittanut Kirjailijan päiväkirjassaan ja samalla valottanut Ahmatovan persoonaa tavalla, joka kuvastaa syvällistä asiantuntemusta aiheesta.

Tähän Pietarin matkaan valmistauduin lukemalla Ahmatovan runoja ja hänestä kertovaa kirjaa Fontankan talossa. Talo on oikeastaan kuvassa näkyvä Sherementjevin palatsi, jossa Ahmatova asui jaetussa asunnossa "kommunalkajassa".  Talo todisti ihmissuhdesoppaa,  jonka veroista saa etsiä, edes Salatut elämät eivät vedä vertoja.

Ahmatova olisi voinut lähteä Venäjältä vallankumouksen jälkeen, mutta hän valitsi jäämisen. Uskollisuus omaa kotimaataan kohtaan voitti, vaikka hän lopulta joutui kokemaan poikansa joutumisen vankileirille.

Pohjoisia elegioita - 5. runo

Säälimätön aikakausi käänsi minut
kuin joen.
Elämäni vaihtui. Omani ohi
se virtasikin toiseen uomaan,
enkä nyt rantojani tunne.
Oi kuinka monesta näytelmästä jäinkään pois,
väliverho nousi ilman minua ja laski;
kuinka monta ystävää jäi tuntematta,
kuinka monen kaupungin ääriviiva
olisikaan saanut vedet silmiini,
kun nyt tunnen yhden ainoan kaupungin
ja sen löydän unissani hapuillenkin;
kuinka monet runot jäivät kirjoittamatta -
nyt ne ympäröivät minut kuin näkymätön kuoro,
joka kenties tukahduttaa minut...
 ----jatkuu---

Ahmatovan kotimuseossa en käynyt tälläkään matkalla, palatsin onnistuin kuvaamaan jokiristeilyllä. Pietari on onneksi lähellä, sinne pääsee junalla muutamassa tunnissa.

Pietarin udussa

Vain matkailu herättää niin suuren kirjoittamisen tarpeen, että blogia on yritettävä saada eloon ennen kuin kooma syvenee lopullisesti. Olen tänä keväänä pyöritellyt mielessäni saattohoidon sanastoa, kun blogini ainut uskollisin lukija, äitini, on sirtynyt vanhan kotipitäjänsä hautuumaan multiin. Kaiken vaikean ja lopullisen keskellä yritän kuitenkin muistella eniten elämän hyviä hetkiä.

Pietarin matka heinäkuussa korvasi jo traditioksi vakiintuneen Pariisin työvisiitin, joka tänä vuonna olisi ollut samaan aikaan hautajaisten kanssa. Pietari vastaa Pariisia monessa suhteessa, Eremitaasi korvaa Louvren, Neva on kuin Seine ja valo näyttäytyy molempien kaupunkien yllä pastellien väreissä.

Valokuvauksellisia kohteita Pietarissa riittää rajattomasti. Kun heinäkuun utu sävytti kaiken kuvattavan maidonvalkoisen sävyiseksi, kuvat näyttävät kameran näytöllä toivottoman puuroisilta. Onneksi on olemassa kuvankäsittely.  Tosin se ei tee oikeutta kaupungin oikeille väreille.

Oikeasti Pietarissa näytti yllä olevan kuvan väriseltä. Talojen värit eivät heijastuneet kanaalin pintaan, vaan vesi hohti harmaata. Neljän päivän matkan aikana vain viimeisenä aamuna ehdin kamerani kanssa niin aikaisin liikkeelle, että sain otettua tuon alemman kuvan, jota ei tarvinnut korjata.

Pietari heinäkuussa oli turistien kansoittama, mutta silti sekaan mahtui. Mihinkään paikkaan ei tarvinnut jonottaa, kaupoissa ja ravintoloissa palveltiin pääsääntöisesti iloisella mielellä. Pietari tuntui turvalliselta ja epäpoliittiselta, nuorten ja kauniiden kansoittamalta.

Matkailuko avartaa?

Dominikaaninen tasavalta  sijaitsee samalla saarella Haitin kanssa, lähistöllä on myös Kuuba ja Jamaika. Aikaisemmin se oli osa Haitia, mutta itsenäistyi suurelta osin uskonnollisista syistä. Katoliset dominikaanimunkit vastustivat voodoo-uskonnon leviämistä, ja nyt maa onkin erittäin katolinen, jopa katolisempi kuin Suomi on evankelisluterilainen.

Haiti on maailman köyhimpiä maita, eikä Dominikaaninen tasavaltakaan rikas ole. Haitin taannoinen maanjäristys aiheutti hirvittävät tuhot eikä niitä ole korjattu kuin osaksi. Maan kuoren liikkeiden lisäksi epävarmuutta elämään tuovat myös rakennuksia hajoittavat hurrikaanit. Hyttyset levittävät trooppisia sairauksia. Matkamme aikana kerrottiin uutisissa, että Haitilta on löytynyt sikiövaurioita aiheuttavaa Zika-virusta.

Ennen matkaani kuulin suomalaisesta tutuntutusta, joka on muuttanut Dajabonin kaupunkiin Haitin ja Dominikaanisen tasavallan rajalle. Olisin kovasti halunnut lähteä katsomaan paikkaa, rajakaupunki tunnetaan markkinoistaan, joilla haitilaiset pääsevät myymään tuotteitaan parina päivänä viikossa. Dominikaaninen tasavalta on kaikessa köyhyydessään se rikas naapurimaa, jonne mennä pimeisiin töihin ja josta ei haluta palata takaisin.

Matkustamista rajoitti maan silminnähden heikko turvallisuuden taso. Hotellialueet olivat aseistettujen vartijoiden vahtimien porttien takana, rantaa vartioivat kalashnikoveilla varustetut turvamiehet.  Paikallisissa uutisissa näytettiin raakoja kuvia onnettumuuksista ja rikosten uhreista.

Kolmannen maailman todellisuuden lisäksi paikallaan piti ensimmäisen maailman elintaso-ongelma. Tämä oli ensimmäinen - ehkä viimeinenkin - kerta, kun olin All-Inclusive-lomalla. Hotellin alueella kaikki tarjoilu sisältyi matkan hintaan. Sen sijaan, että olisimme suunnitelleet omatoimiretkiä ja seikkailleet lähikaupungeissa, kiersimme kulmasta kulmaan kolmiota hotellihuone-ravintola-ranta.

Ei tarvinnut neuvotella minnepäin lähdetään etsimään ruokapaikkaa eikä arvailla vieraskielisen ruokalistan outojen ruokalajien ainesosia. Jos ollaan liikkeellä isolla porukalla, täysihoito helpottaa seurueen ohjailua. Meidän tiimimme olisi pysynyt kasassa, vaikka olisimmekin joutuneet etsimään ruokamme vähän laajemmalta alueelta.

Parasta lomaruoassamme olivat hedelmät. Kaikesta kurjasta huolimatta vähän kadehdin Hispanian saaren asukkaita, olisipa meilläkin yhtä maukkaat ja helposti poimittavat vitamiininlähteet.

Täysihoidossa

Pitkän jahkailun, matkagooglailun, varaussivujen tuloksettoman selaamisen, innostumisten ja järkiintymisten jälkeen pääsimme yhteisymmärrykseen matkalle lähdöstä. Väsytystaistelun seurauksena päädyimme valitsemaan Dominikaanisen tasavallan yhdistelmäloman, ensimmäinen viikko Puerto Platassa ja toinen viikko Samanan niemimaalla.

Olisimme mielellämme lähteneet Kuubaan. Moni on suositellut sinne matkustamista ennen kuin amerikkalaiset tulevat ja tuhoavat idyllin. Minun yhteyteni Kuubaan ovat kuitenkin siinä määrin ikävät, että menen mieluummin sitten kun amerikkalaiset ovat jo ehtineet pilata paikan. Ihmisoikeusihmisen osa on tahtomattaan nähdä ongelmia siellä, missä muut eivät niitä näe, ja Kuuban syntilista on mittava.

Dominikaaninen tasavalta ei sekään ole ongelmaton, mutta onneksi en asiasta etukäteen sen tarkemmin tiennyt. Matkan aikana ehdin jo häiriintyä lapsityövoiman käytöstä ja hotellin henkilökunnan kohtuuttoman pitkistä työpäivistä, mutta onneksi lomanvietto kuitenkin voitti.

Saavuimme hotellille hieman ennen vuoden vaihdetta. Uima-altaan juhlat olivat vauhdissa, ilotulitus lämpimässä, kosteassa ja pimeässä yössä oli ensimmäinen kosketuksemme lomakohteeseemme Puerto Plataan ja ensimmäisen viikon hotelliimme Gran Ventanaan.

Aikaero sai yökyöpelin päivärytmini vaihtumaan aamuvirkkuudeksi. Ehdin kerrankin vangitsemaan aamuvaloa kamerallani, valokuvausintoa lisäsi myös uusi maisemaobjektiivi. Valokuvaus on parasta, kun on värejä, valoja ja kiinnostavia kohteita. 

Alkakoon siis edellistä vilkkaampi blogivuosi uima-altaan reunalta!