Ajan vietävänä

Päätän tämän vuoden bloginpidon kirkolliseen kuvaan. Vanhenemisen iloista suurimpia on uusien asioiden tajuaminen. Asiat joista ei ole ollut kiinnostunut, joita ei ole ajatellut, muuttuvat pienin elein merkityksellisiksi.

Kesti kauan, ennen kuin aloin miettiä omaa sukutauluani, mihin lokeroon asetun sukupolvien keskellä. Mieheni on ollut paljon innostuneempi sukututkimuksesta, mutta mikäs hänen ei ole asiaa selvitellessä, kun koko suku on asunut samalla paikalla vuosisatojen ajan. Minä taas olen savolais-karjalais-hämäläinen geenirykelmä, joka agraariyhteiskunnan aikaan onnistui kasvattamaan vankat juuret synnyinpitäjäänsä.

Kotikirkko vuodelta 1777 saa kuitenkin minutkin aistimaan menneiden sukupolvien läsnäolon elämässäni. Kuljen samasta ovesta, istun samalla penkkirivillä kuin esivanhempani kahdeksan sukupolven takaa. Olemme viime vuosina viettäneet kirkossa isojen surujen hetkiä, aivan kuten tilanteen tullen aina on tehty. Emme ole erityisen järjestykseen taipuvia ihmisiä, mutta kummallisesti  ne sata paikalle saapuvaa ihmistä  joka kerta tietää paikkansa ja järjestyksensä.

Tuskin jaksan syventyä sukututkimukseen. Sen verran olen ruotsinkielisiä kirkonkirjoja lukenut, etten enää ihmettele, miksi sukunimemme vääntyi väärään muotoon, kun isoisänisoisä muuttoilmoituksena teki. Vaikka virhe olisikin heti huomattu, millään ilveellä ei niille papeille olisi voinut selittää, että tämä on nyt väärin kirjoitettu. Yhteistä kieltä ei vain ollut, tuskin osapuolista kumpikaan osasi kirjoittaa tai lukea suomea.

Enemmän kuin puolentoista vuosisadan takaista virhettä ihmettelen, ettei tilanne ole korjaantunut ajan saatossa. Huolimatta oikolukuohjelmista ja googlauksen tarjoamista tarkastusmahdollisuuksista ruotsalaiset eivät pääsääntöisesti kirjoita suomalaisia nimiä oikein. Jos ei muuta niin diftongit ovat väärinpäin.

Enää eivät miespolvet vaivu unholaan. Digitaaliset arkistot  kertovat meistä tuleville sukupolville enemmän kuin he haluavat tietää ja enemmän kuin me haluamme heidän tietävän. On monta syytä kunnioittaa esivanhempiamme, miten vakaata elämää he ovat eläneet, kestäneet isot ja pienemmät vihat, rutot, nälänhädät ja keuhkotaudit, sodat ja kapinat. Vaan kun ajattelee tätäkin kulunutta vuotta, miten tämä kaiken tietävä ihmiskunta tietotekniikkaa apuna käyttäen sössii asioitaan, uskoo valheisiin ja kaihtaa totuutta, ei voi kuin hävetä jo etukäteen.

Lopetankin tämän vuoden kirjalliset harrastukset syvään anteeksipyyntöön. Kun te tulevaisuuden sukututkijat nyt olette löytäneet tämän esimummon blogin, niin olen syvästi pahoillani, etten tehnyt enemmän, vaikka ymmärsin, ettei tässä olla oikeaan suuntaan menossa. Olen kyllä yrittänyt olla osa ratkaisua. Esimerkiksi ilmoitin  Facebookkiin, että he levittävät valheita, mutta sieltä neuvottiin minua olemaan lukematta valheita. Pysykää te totuudessa.

Toivotan kaikille onnellista vuotta 2017!

Moskova eilen ja tänään

Viime viikolla kävin Moskovassa, kaupungissa, jolla on aivan erityinen asema elämässäni. Ensimmäisen kerran kävin siellä vuonna 1977, olin 15-vuotias ja mukana kotipitäjän kansalaisopiston oppilasyhdistyksen matkalla. Pääsin mukaan sitkeästi taivuttelemalla ja maatalon töissä auttamalla, jotta vanhemmat lopulta heltyivät avustamaan matkaani. Onnekseni luokkakaverini oli vanhempiensa kanssa matkalla, meitä siis vahdittiin hieman muttei liikaa. Ostimme kukkaishuivit, seikkailimme metrolla pitkin kaupunkia, kansainvälistyimme kuubalaisopiskelijoiden kanssa, hymyilimme ystävällisesti Leninin mausoleumia vartioiville sotilaille ja jostain meille tuntemattomasta syystä aiheutimme suuresti huolta mukana oleville aikuisille.

Toisen kerran Moskova puuttui elämääni, kun ylioppilaaksi päästyäni hain töihin amerikkalaiseen diplomaattiperheeseen. Sain työpaikan, mutta maailmanpolitiikan jännitteet johtivat viisumihakemukseni hylkäämiseen. Kun sitten lopulta olisin saanut viisumin työhön toisessa perheessä, olin jo hankkinut liput Sveitsiin. Pettymys oli raskas. Myöhemmin minulle selvisi, että tuo talvi Moskovassa olisi ollut vaikea, sähköt olivat usein poikki amerikkalaisperheissä, vettä tuli miten sattui ja kaikki oli hankalaa. Enkä suinkaan ollut ainoa, jolta oli viisumi evätty, pitkäaikaisen työkaverini kanssa usein nauroimme, että passimme ovat maanneet saman syksyn Tehtaankadun lähetystön hylkypinossa.

Kolmas vaihe suhteessani Moskovaan alkoi vuonna 1995, jolloin aloin tehdä yhteistyötä venäläisten ihmisoikeusjärjestöjen kanssa. Muutaman vuoden aikana ehdin asua monta kertaa hotelli Inturistissa, kyläillä monessa moskovalaiskodissa ja istua monessa kokouksessa. Kesähelteillä suurkaupungin kadut pehmenivät ja kenkien korot upposivat asvalttiin.  Pidimme monta seminaaria, joiden uskoimme vahvistavan demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Löysimme paljon itseämme rohkeampia alan toimijoita.

Viime kesänä hankin itselleni vuosiviisumin, ja kun ensimmäinen kutsu yritysmatkalle Moskovaan osui silmiini, ilmoittauduin mukaan. Moskova näytti apealta marraskuun kalseassa valossa. Vaikka kuulin paljon optimistista puhetta, mikään näkemäni ei viitannut toivoon ja tulevaisuudenuskoon.  Vladimir Suuri mikälie Kiovan hallitsija kohotti ristiään Kremlin muurin ylle, autoja virtasi ohi neljällä kaistalla samaan suuntaan, kunnes yhtäkkiä katu tyhjeni. Hetken Moskova näytti samalta kuin 1970-luvulta, silloin pari Volgaa samassa risteyksessä oli jo ruuhka. Autosaattue vilkkuvaloineen ja ulvovine pilleineen kaarsi Kremlistä päin kohti lentokenttää. Venäjän mittasuhteet saavat tavallisen ihmisen näyttämään erityisen pieneltä.

Pyhäinpäivän alla

On nurmen vihreys vielä

Niin tumma kuin nuorena,

Ja kuihtunut kukka nukkuu

Mun äitini haudalla.

Mut tuulen henki on raaka

Ja kalsea aurinko,

Ei hellyytt' armoa riitä,

Vaan luntakin vihmoo jo.

Voi ankaruutt' olojemme!

Vaikk' elämän voimat ois

Ja kukka hedelmän toisi, 

Niin talvi sen sortaa pois.

J.H.Erkko

Olen perinyt merkittävän henkisen pääoman. Sen lisäksi, että sain jo äitini eläessä kuulla yleviä ajatuksia, hänen jäämistössään on mainitsemisen arvoinen määrä erilaisia värssykirjoja muun laatukirjallisuuden lisäksi. Yllä oleva tähän lunta vihmovaan marraskuun päivään sopiva runo on Maija Raskin toimittamasta kokoelmasta Lämpimiä ajatuksia.

Tänään nostin pienen lumipeitteen alta, vielä pehmeästä mullasta äitini kasvihuoneesta keväällä tuomani, kesällä vahvasti kukkineet dahliat. Varmasti viimeisenä  näillä leveysasteilla sen askareen toimitin, toivoen, että keväällä kukat taas alkavat itää.

Minun Karjalani

Karjalaisuus on ollut osa elämääni, mutta vuosisatoja samoilla seuduilla eläneen suvun keskuudessa  savolaisessa maatalossa lapsuuteni viettäneenä meni pitkään, ennen kuin ymmärsin, mitä karjalaisuuden lajia minussa on. Isoäitini suku on Itä-Karjalan pakolaisia, jotka tulivat Suomeen Tarton rauhan jälkeen osallistuttuaan poliittiseen liikehdintään, jonka tavoitteena oli seudun liittäminen Suomeen. Jotkut saivat Suomen kansalaisuuden aikaisemmin, viimeinen heistä sai Suomen passin vasta 1980-luvulla.

Miesvaltaisessa suvussa ei tarvinnut olla muita kuin yksi poliittisesti aktiivinen, niin jo koko suku joutui lähtemään. Monett palasivat takaisin, mutta ei olisi kannattanut. Talo jäi, mutta kaupantekoa ja maanviljelystä saattoi jatkaa Suomessakin, henki ja vapauskin säilyi.

Yksi tarina karjalaisuudesta on tuo poliittinen, mutta samassa pakolaisreessä Suomeen tuli myös taitava ääneen itkijä,kulkivatpa mukana myös verenseisauttamissanat, loitsut ja laulut. Kyky itkeä ja nauraa yhtäikaa ja starinoida polveilevasti jutun juonta kuljettaen, pyöräyttää piirakat, kukkoset ja rönttöset, kirjoa, kutoa ja neuloa tikuttaa.

Matka Jyskyjärvelle toi jossain vaiheessa I.K. Inhan valitukset, miten vääränlaisia tapoja karjalaiset olivat omaksuneet ja miten vaikea aitoa karjalaisuutta oli löytää. Olimme saaneet matkanjärjestäjältä karjalankielisiä sanontoja. joiden mukaan lapsia sanotaan äpärehiksi. Perillä karjalaisemäntämme jo tuomitsi, että ei noin voi sanoa, on halventava ilmaus Laps ei ole äpäreh, jos on ukon alda suadu. Tätini sitoi vastaa kylyyn oikeaoppisesti koivupunoksella, jolloin emäntämme tuli keskeyttämään touhun, ja toi tilalle paremman vyötteen vastalle, nippusiteen.

Karjalaiset ovat ylen innokkaita marjastajia. Hillon keräys ei ollut vielä täydessä vauhdissaan, mutta sitä saattoi käyttää hyväksyttynä syynä perua ryhmällemme puoliksi luvattu konsertti. Luonnonantimien käyttö ruuanlaitossa ja leivonnassa ei ole vain suositeltavaa, vaan jokseenkin välttämätöntä.  Veimme Karjalaan viemisiksi runsaan määrän pakastepusseja, hillosokerin vieminen ei sekään olisi ollut huonompi idea. Seuraavalla kerralla sitten.

Katoava digiperinne

Joskus viime syksynä aloin huolestua sukupolvemme perinnöstä. Olemme viimeinen sukupolvi, joka jättää jälkeensä kasan papereita. Mitä niille tapahtuu? Olemme ensimmäinen sukupolvi, jonka elämä on puoliksi sähköisesti tallennettu. Miten varmistamme, että jotain digitaalisesta elämästämme jää elämään kauemmin kuin me?

Nyt ongelmaan on havahtunut myös itse mr. Internet. Hän pelkää, että digitaaliseen muotoon tallennetut tiedott ja kuvat katoavat. Lohdutukseksemme suurinta osaa niistä ei kukaan jää kaipaamaan. Paperin aikakausi oli siitä mukava, että tallennukseen käytettävät tekniikat eivät estäneet dokumenttia näkymästä. Vaikka emme ymmärtäneet, mitä paperille oli tallennettu, pystyimme kuitenkin päättelemään, minkälaatuisesta asiakirjasta on kyse. Tekstin, kuvan tai piirroksen avaamiseen  tarvittavaa asiantuntemusta pystyi ainakin teoriassa etsimään jostain.

Digitaalinen maailma taas sulkee tiedon paketteihin konsteilla, joiden salat ovat vain harvojen hallussa. Tallennusmuodot muuttuvat, alustat vanhentuvat, seuraava uusi tekniikka ei välttämättä pysty käsittelemään vanhemmalla tekniikalla luotuja dokumentteja. Näin tieto ei ole vain varmassa tallessa vaan myös vaan saavuttamattomissa. En liene ainoa, jolla on kaapeissaan C-kasetteja, vinyylilevyjä ja kolmea lajia videokasetteja. Tutkielma ja ensimmäinen asiakasrekisteri löytyvät lerpulta, muutama korppu on tullut myös säästettyä, miksiköhän?

Sata vuotta itsenäistä Suomea on tuottanut paperia kaikkiin  tarkoituksiin. Luku- ja kirjoitustaitoiset suomalaiset ovat tallentaneet elämäänsä päiväkirjoihin ja kirjeisiin, postikorteistakin pystyy päättelemään ketä on muistettu ja minne on matkattu. Bloggaajan kirjallinen jäämistö jää leijumaan bittiavaruuteen, tekstiviestit sulavat sim-korttien ja metalliromun mukana. Olisiko parempi, ettei papereitakaan jää jäljelle, vai tarvitseeko tulevaisuuden historiankirjoitus kaikki vielä tallella olevat koulutodistukset, joulukortit ja aikakauslehdet?

Olen ihaillut melkein satavuotiasta muistikirjaa, johon mummoni on kirjoittanut kaihoisia värssyjä itsenäisen Suomen ensimmäiseltä vuodelta. Kauniin käsialan ja suuri tunteita kuvaavien säkeiden kautta mieleeni on piirtynyt vakaviin kirjallisiin harrastuksiin omistautunut piikatyttö. Onneksi se aarre on  avattavassa muodossa.

Taalainmaa

Lomamatkamme ovat tähän asti suuntautuneet Ruotsista pois, siksi hyväksyimme heti tarjouksen lähteä naapurin kanssa hiihtelemään Taalainmaan hangille. Ajoimme 350 kilometriä kotoamme Orsa Grönklittiin, Vuokattia muistuttavaan hiihtopaikkaan, jossa on kunnon rinteet, mutta myös monentasoisia latuja vaativillekin harrastajille. Taalainmaa ei suinkaan ollut täysin tuntematon, olinhan kuullut falukorvista, dalahästistä ja moraknivistä, mutta vasta itse kokemalla ymmärsin Taalainmaan todellisen olemuksen.

Viiden päivän lomalle osui vain yksi aurinkoinen päivä, silloin en suinkaan lähtenyt muiden kanssa  hiihtämään kahdenkymmenen kilometrin latua vaan läheiseen karhupuistoon kuvaamaan villieläimiä. Muut päivät olivat sateisia, lumikerros paksuni entisestään.  Mutta hiihtämässäkin käytiin, valaistuilla laduilla oli mukava hiihdellä iltaisin, kun suurin osa hiihtoväestä oli jo palannut mökeilleen eikä sadekaan haitannut.

Taalainmaa sijaitsee samalla korkeudella Pirkanmaan kanssa, mutta metsäiset maisemat ja jyrkät korkeuserot tuovat mieleen Kuusamon seudut.  Paikkakunnan nähtävyyksistä kävimme katsomassa Fryksåsia, vanhaa mäkitupa-aluetta, jossa karjaa laidunnettiin kesäisin kauempana vakinaisesta asumuksesta. Alueella oli vielä kymmeniä vanhoja 1800-luvun rakennuksia, monista oli tehty nykyaikaisten standardien mukaisia loma-asuntoja ja osa rakennuksista oli paikalle siirrettyjä. Siitä huolimatta vanha rakennusperinne vei mielessä aikaan ennen tekniikan ihmeitä.

Kotimatkalla pysähdyimme Morassa Anders Zorn-museossa. Ruotsin kansallistaiteilijan kotimuseo, jonka hän jo eläessään määräsi museoitavaksi, muistuttaa suomalaisten kansallisromantikkojen koteja, kuten Tarvaspäätä. Saman aikakauden taiteilijat liikkuivat sujuvasti Pariisissa, Italiassa ja eri puolilla maailmaa mutta arvostivat myös kotiseutunsa kansan kulttuuria. Ateljeetaloihin hankittiin ajan tyylihuonekaluja ja paikallista käsityötaidetta, siellä huvitettiin ja kestittiin vieraita ja haettiin työrauhaa ja -innoitusta.

Anders Zornin tauluja on esillä Ruotsin kansallismuseossa ja esimerkiksi Prins Eugens Waldemarsuddenilla, jossa olen niitä usein ihaillut. Kotimuseon lisäksi Moran Zorn-museossa on erillinen näyttelyrakennus, jossa on kattava kokoelma Zornin töitä koko hänen uransa ajalta. Minun silmiini ihastuttavinta Zornin taiteessa on hänen kykynsä maalata valkoista väriä, johtuisikohan hänen uransa alkutaipaleesta akvarellistina? Zornin taiteen lisäksi museossa on on hänen hopeakokoelmansa, upeita 1800-luvun hopeaseppien takomia maljoja ja muita esineitä Ruotsin lisäksi muun muassa Suomesta. Zorn-museoon menijän kannattaa varata aikaa runsaasti, museo on pikkukaupungin museoksi yllättävän suuri, ja taiteen lisäksi muutakin katsomista on paljon.

Tunnustan, ettei Taalainmaa tehnyt niin suurta vaikutusta, että olisin sinne ihan heti palaamassa. Mutta viehättävää seutua se on, hienoja maisemia ja hyvin hoidettuja turistikohteita. Villieläinpuisto jäi minulle parhaaksi nähtävyydeksi, kiitos mainioiden kuvausolosuhteiden. Siitä seuraava postaus.

Maastoon

Barcelonassa aloin elvyttää vanhaa nuoruuden harrastusta, juoksemista. Tytär ja isä ponkaisivat pirteästi aamulla rantapromenaadille, minä aloittelin hitaasti, ensin vain yhteen suuntaan aallonmurtajaa päästä päähän. Jo kolmas lenkki alkoi vakuuttaa, ettei tämä edelleenkään niin mahdotonta ole.

Kotimaisemissa piti sitten ryhtyä tutkimaan, missä Tukholman seudulla on mukavia lenkkipolkuja. Vuosien varrella olen kiertänyt kävellen kaupunkia, ja mahtavia reittejä löytyy rannoilta, Söderin kallioilta, Sickla Kanalin varrelta, Djurgårdenista, ihan melkein mistä vain. Maastoreitit ja etenkin niiden juoksuominaisuudet sen sijaan olivat tarkemmin tutkimatta.

Ehkä suosikiksemme on valikoitunut Hellasgården, jonne pääsee Slussenilta 15 minuutissa bussilla nro 401. Alueella on monia reittejä, minulle sopivin on vitosen lenkki, sopivasti vaihtelua, muutama kunnon mäki, hoidettu suhteellisen tasainen pohja. Maastopyörälenkki olisi pitempi, sen testasin kerran, mutta paljaat juurakot estävät rennon etenemisen. Mieluummin katselee maisemia ja bongailee lintuja kuin etsii tossuille tasaista laskeutumispaikkaa. Hellasgårdenissa on myös sauna ja talviuintimahdollisuus, kuntosali ja ravintola. Ulkona olevat kuntoilulaitteet on ilmeisesti varastamisen ja ilkivallan pelossa tehty niin järeiksi, että niitä voivat käyttää vain vahvamieskisaajat.

Hellasgårdenia parempi pohjaltaan on Nyckelvikenin vitonen. Siellä on tehty kunnon pururata, pehmeä pohja tekee juoksemisesta raskaampaa, mutta kuntoilun vuoksihan sitä harrastetaan. Reitillä on yksi erittäin rankka ylämäki, minkä vuoksi useimmat tuntuvat kiertävän reitin vastapäivään. Suoraan polulle pääsee bussilla, joka menee Duvnäs Utskogiin.

Sekä Nyckelvikenissä että Hellasgårdenissa on viikonloppuisin vilkasta, mutta laajalle alueelle levittäytyvät liikkujat eivät töni toisiaan. Usein saa juoksennella omassa rauhassaan ja ihailla luonnonsuojelualueen näkymiä. Joskus olemme autoilleet myös Djurgårdeniin reippailutarkoituksessa. Sielläkin juostaan, mutta kävelijöitä on kauniina päivinä  monin verroin enemmän kuin Nyckelvikenissä ja Hellasgårdenissa. Sinne kannattaa lähteä pitkälle kävelylenkille, käydä syömässä Rosendalin puutarhakahvilassa, ihailla istutukset ja ostaa leipomosta lämpimäisiä kotiinviemiseksi.

Vuosikertavappu

Mustan talven jälkeen kevääseen pääsy tuntuu saavutukselta. Siitä selvittiin, ei ehjinä eikä kulumattomina, mutta kuitenkin ihan hyvissä voimissa. 

Vappu on ainakin kahtena edellisenä vuonna vietetty Helsingissä hummaten, aivan kuin ennen vanhaan opiskeluaikoina. Kun on päässyt tähän vaiheeseen elämässä, että osaa valita missä liikkuu ja mihin aikaan, Helsingin vappu näyttää viehättävältä kevätkarnevaalilta. Kiitos bulgarialaisten pullonkerääjien, palvelu on pelannut, tuskin on siideripurkkia tyhjäksi saanut kun sitä ollaan jo viemässä kädestä.

Myös varustevalinnat helpottavat vapun kokemista. Vielä 80-luvulla ei tunnettu tiedekuntahaalareita, ja vaput olivat kylmiä. Ruumiini muistaa vieläkin, kuinka Kauppatorin viima läpäisi kevätpoplarin ja kengänkorot upposivat sateessa pehmenneeseen Kaivarin nurmikkoon. Nyt päiväkodin pakollisissa kurahaalareissa esikasvatettu opiskelijasukupolvi vetäisee haalarit ylleen vappujuhlaan lähtiessään. Monesta muustakin asiasta on pitänyt uskoa, että uudet sukupolvet eivät toista edellisten virheitä, ja tämä haalarijuttu on oiva syy moiseen kehitysoptimismiin.

Suojahaalareita olisi tarvittu ainakin vuoden 1986 vappuaamuna. Me nuoret toivot värjötimme piknikillä sateessa, joukossa raskaana olevia ja lastenvaunuja lykkiviä. Muualla geiger-mittarit huusivat, mutta kuka nyt olisi mennyt pilaamaan vappukansan ilon kertomalla sateen saatteena tulevasta säteilystä. Tai ehkä silloin vielä ihmeteltiin, mikä mittareissa on vikana, kun tuollaisia lukemia näyttävät.

Nuoruuden vappuihin kuului myös mahdoton yhtälö, aamutunneille asti juhliminen ja aikaisin herääminen. Tuskin oli kotiuduttu iltamenoista, niin piti jo herätä ja lähteä. Näin keltalakkina juhlimisen hillitseminen  ja pitäytyminen enemmästä illanvietosta, jos aikoo aamupiknikille, ei ole valinta vaan välttämättömyys.

Tänä vappuna katseltiin televisiosta ruotsalaista kevään juhlaa. Puheita, laulua ja kokkoja, jopa erityinen iltapäivälähetys televisiosta vappupuheiden analysointia varten. Mutta eniten täällä sai huomiota vappumarssi, mikä sai minut toivomaan, että edelleen Suomessa vain vasemmisto marssisi vappuna.

Strategista vetkuttelua

Olisi hienoa olla aina vedossa. Tuottaa tekstiä määrämitallinen päivässä, viedä asioita eteenpäin ja päivän päätteeksi ihailla saavutuksia. Mutta joskus energiaa ja ajatuksia ei vain tule. Nyt olen ottanut tehtäväkseni tuottaa muutaman sivun tekstiä strategisesta johtamisesta. Mitä enemmän aihetta kaivelen, sitä epämääräisemmältä hutulta se vaikuttaa. Tympii.

Luovan työn prosesseja pitäisi kestää. Jos pystyy ohittamaan ahdistuksensa ja kirjoittaa vain tekstiä mitä tulee, sitä varmemmin työ valmistuu. Eri asia on jaksaako sitä itsekään lukea toista kertaa. Mutta jos antaa itselleen mahdollisuuden kuljeksia hetken ahdistuksen vietävänä, niin saattaa vapauttaa itsestään luovia voimia ja lopulta ajautua vilkkaampaan ajatusten virtaan. Tai sitten harhaantuu kokonaan aiheesta. Ylen sivuilla oli moisesta vetkuttelusta  juttua, ja siitä innostuneena innovoinkin akateemisen työskentelyni sivutuotteena aivan uuden johtamisen kehitysmallin. Sen nimi on Strategisen itsensä johtamisen malli SITJO©.  Mallin avulla pystyy ohjaamaan itseään tekemään toivottuja asioita.

Strategia perustuu kilpailevien mielenkiinnon kohteiden väliseen jännitteeseen. Pysyäkseen tuottavana tippaleipäaivoisen ei kannata keskittyä vain yhteen asiaan, koska jos ajatus eksyy johonkin tippaleivän muruun, josta ei ole väylää eteenpäin, edessä on täydellinen lamaannus, ajatuksien umpisolmu, ja  luovuuden virran tyrehtyminen.

Sen sijaan poikkeaminen jonkun  muun vireillä olevan mielenkiinnon kohteen pariin purkaa ajatukset tukkivaa painetta ja reitittää uusia väyliä asioiden välille. Kun mielenkiinto on jumittunut ajatusmutkaan, voi siitä hypätä kevyesti vierellä kulkevalle reitille, jolloin paine laskee ja saostunut mönjä pulppuaa seuraavaan mielenkiinnon kohteeseen. Pääväylän väljentymisen ollessa käynnissä työskentely sivuraiteella pitää prosessin vauhdissa ja  parhaassa tapauksessa synnyttää jopa uusia reittejä lähestyä jumituskohtaa.

Strateginen valinta on, mitä kilpailevia asioita pitää vireillä samanaikaisesti. Jos kilpaileva toiminto on liian mielenkiintoinen ja koukuttava, on olemassa vaara, ettei paluuta alkuperäiseen perustehtävään tapahdu. Vireillä olevien muiden töiden pitää siis olla riittävän houkuttavia, että niihin siirtyy helposti eikä jää tuhertamaan umpisolmua kireämmälle, mutta sopivasti yksitoikkoisia ja tylsiä, että niihin myös kyllästyy tai mikä parempaa,  saa  ne valmiiksi, ja palaa takaisin alkuperäiseen tehtävään.


Esimerkkejä tämän viikon kilpailevista mielenkiinnon kohteista ovat siivous, verhon ja pöytäliinan ompelu, bloggaus, jooga ja ikkunanpesu. Kaikkia muita paitsi viimeksi mainittua on jo harjoitettu riittävästi. Kärpäsenkakkaiset ikkunat eivät edelleenkään pakota ryhtymään tehtävään, joten myös varsinainen tehtävä edistyy.  Ajatusjumin täytyy olla todella paha, ennen kuin otan ikkunanavaajan, lastan ja pesuveden esille. Tämäkin tuli  valmiiksi. Palaan perustehtävään viimeistään pääsiäisen jälkeisenä tiistaina.

ps. Tämän kirjoittaminen heittikin minut toivottua pitemmäksi ajaksi sijaispuuhastelun pariin. Yritin löytää koneeltani copyright-merkin, ja onnistuin  ©:n sijaan löytämään näppäinyhdistelmän, joka kytkee langattoman verkon pois päältä. Siinä sitä aikaa kuluikin, kun yritin toistaa kaikki kokeilemani näppäinyhdistelmävariaatiot.  Lopulta ymmärsin kopioida merkin netistä.

Vedet virtaavat jälleen

Jäiden lähtö Saimaasta on tapahtuma, joka ei koskaan toista itseään. Yhtenä keväänä kuuluu viheltävä kohina, ja jäät lähtevät liikkeelle lauttana kuin hinaajan vetämänä, törmäilevät laitureihin,  ja ottavat heikommin kiinnitetyt mukaansa. Jäät helisevät halkeillessaan palasiksi, jotka pinoutuvat kasoiksi vahvemmille laitureille ja kallioiden kupeeseen. Tunnissa ne ovat kadonneet niin kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Jossain lahdenpoukamassa voi kuitenkin löytyä muistutuksena äsken lähteneistä valtavista jäämassoista pieni aavistus, rantaan itsepäisesti tarttunut jääkaitale.

Sateisina keväinä jäät vain tummuvat ja hapertuvat, ne eivät lähde vaan muuttavat vain olomuotoaan. Sitä hetkeä, milloin jäät lähtevät, ei onnistu näkemään. Tarpeeksi tummuttuaan jäät liukenevat paikallaan veteen, ja kas, yhden kerran ikkunasta katsoessasi jäät ovat kadonneet.

Tänä talvena tehtiin varmaan ennätys, en muista milloin jäät olisivat tulleet näin myöhään ja lähteneet näin aikaisin. Ristiinassa on vuosikymmenet kuulunut kevään ohjelmaan Lions Clubin veneveikkaus. Pökkäänlahdelle viedään soutuvene, ja asukkaat yrittävät arvata keväällä minä päivänä se putoaa veteen. Olen huolestunut ehtivätkö leijonat edes viemään sitä venettä lahdelle kantavien jäiden aikaan.

Nyt tapahtuvaa jäänlähtöä edisti sade. Eilen satoi jäälle vettä, ja yön aikana se sulatti paikotellen jään altaan. Rannat ovat vielä harmaan jääkohkan peittämiä, mutta järven keskeltä levittäytyvä vapaa vesi valtaa alaa.  Muualla railot ovat levinneet reiluiksi repeämiksi jääpeitteessä. Tätä kirjoittaessani yläjuoksulta on valunut jäälautta äsken vapaana olleen veden alueelle. Siinä ne hapertuneet jäälämpäreet menevät virtaa alaspäin, tuskin yksikään jääpala selviää ehjänä Vuokseen asti.

Nyt voisi mennä laiturin viereen harjoittelemaan jäistä pelastautumista, varmasti putoaa läpi ja ymmärtää myös sen, etteivät jäät kestä jos ne pettävät. Innostuimme keväällä harjoittelemaan retkiluistelua, ja netistä alan teoriaa opiskellessa löytyi monia ohjeita, mitä teet kun putoat jäihin. Saimaan rannalla asuminen ja vaikkapa tämän kylän historiaan tutustuminen ovat saaneet minut skeptiseksi. Niin harva pääsee kertomaan, miten vaikeaa on pelastautua jäistä. Useimmat vievät sen tiedon mennessään. Onneksi yksi asian todennut onnistui pelastautumaan, ja ihailtavasti kertoi asian myös paikalliselle lehdelle.

Uusi alku

Motivaation puute kelpaa selitykseksi monenlaiseen tekemättä jättämiseen. Viimeksi luin juttuja tyttöjen ja poikien koulumenestyksen eroista, ja selitykseksi tarjottiin poikien heikompaa motivaatiota. Heidät pitäisi saada motivoitumaan tekemällä koulunkäynnistä heille mielenkiintoisempaa. Minua jutussa kiusasi ajatus pojista luonnonvoimana, joka vaatii muilta sopeutumista, ja tytöistä itsestään motivoituneina koneina, jotka säätelevät itseään tarpeen mukaan.

Olenkohan jotenkin erilainen, mutta huomaan tekeväni paljon asioita vailla sen kummempaa motivaatiota. Näen töitä, ja teen niistä ne, jotka pitäisi tehdä ja joita ei kukaan muu ei ole vaivautunut tekemään. Teen töitä, jotta saisin ne valmiiksi. Joistain töistä myös maksetaan, sitä motivaatiotekijää kaipaisin enemmän. Erityistä liikkeellepanevaa motivaatiokipinää en ole voinut jäädä odottamaan, saattaisin odottaa vieläkin sitä ensimmäistä.

Pahoin pelkään, ettei koulumenestys parannu sillä, että yritetään lisätä motivaatiota, sen sijaan toivoisin tylsyyden keston ja velvollisuudentunnon lisääntymistä. Jos olisi mahdollisuus luvata ammattilaiskiekkoilijoiden palkkoja peruskoulunsa hyvin hoitaville, varmasti koulumotivaatio kasvaisi. Mutta kun näkymät viittaavat epävarmoihin työpaikkoihin raskaissa ammateissa, eikä näinä aikoina läheskään kaikilla ole ympärillään esimerkkejä hyvinvointia tuottavilla työpaikoilla tehtävistään nauttivista aikuisista.

Itseohjautuvilla ihmisillä on sisäinen motivoitumis- ja palkitsemisjärjestelmä. Kyky kiinnostua siitä mitä kulloinkin tekee on aliarvostettu ominaisuus. Harvoin kuitenkaan osaamme olla valmiiksi kiinnostuneita asioista, joista meillä on rajalliset tiedot. Toisaalta on vaikea olla kiinnostunut asiasta, josta tietää jo mielestään riittävästi. Ehkä poikien niin kuin muidenkin pitäisi vain jaksaa odottaa, että asiat alkavat kiinnostamaan, että taitojen kasvaessa onnistumisiakin tulee. Ja että vaikka hallitseekin asian, vielä voi olla joku uusi näkökulma, jota ei ole tullut huomanneeksi.

Sekä opiskelu että työelämä ovat rakentuneet siiloiksi, joissa alalta toiselle pääsee siirtymään vain laskeutumalla alimmalle tasolle ja kiertämällä  pihan kautta toiselle ulko-ovelle. Ketteryydestä ei tietoakaan. Viime viikolla palasin hetkeksi insinööriopintojeni pariin. Olen kiinnostunut, mutta kaipaisin helpommin asteltavaa siltaa, jota pitkin askel askeleelta saisin opiskelijan polkuni kantavaksi.

Tietoa tässä vaiheessa elämää imee kuin sieni, kun on niin paljon kosketuspintaa, mihin uudet tiedonjyvät kiinnittää. Onneksi uudella tiedolla on myös käyttöä kirjoitustyössäni. Kun vain kestäisin sen tosiasian, että tutkintoon asti päästäkseen on suoritettava monta kurssia, joiden tietoja en todellakaan tarvitse. Enkä tarvitse tutkintoakaan, vaan vain osan sen sisältämistä tiedoista.

Seitsemän vuotta

 

Vierailin blogi-ikätoverin luona Omenapuun alla, ja huomasin, että jo seitsemän vuotta on kulunut tämänkin blogin aloittamisesta. Oma blogini alkoi tarpeesta saadaan safarikuvat järjestykseen, ja kirjoitella muutenkin. Sen jälkeen tuli enemmän Ruotsi-Suomi -tarinoita. Valokuvaus oli jossain vaiheessa pinnalla, valokuvatorstain tehtävä sai ajattelemaan kuvakerrontaa. Sitten rakennettiin talo.

Väliin mahtuu elämän isoja tapahtumia. Jotkut matkat ovat päätyneet matkakertomuksiksi, useimmat matkat näkyvät välähdyksinä ja kuvina muiden tekstien joukossa. Kirjoja on luettu ja kirjoitettukin, nekin ovat vaikuttaneet sisältöön.  Kaikkein suurimpana inspiraationa kaikkina näinä vuosina on ollut median uutisvirta.

Alkuaikoina olin sosiaalisempi, osallistuin blogimaailman rientoihin ja vierailin muissa blogeissa, mutta nykyisin vain kirjoitan, jos sitäkään. Blogista on tullut yksi kirjoitusalusta muiden joukossa, siihen kirjoitetaan se, mikä sopii kirjoitettavaksi  blogiin.  Se vain on olemassa, en saa sitä tekemättömäksi, miksi siis sulkisin sen tai poistaisin.

En markkinoi blogiani enkä markkinoi itseäni blogilla. Kirjoitan vain. Aina joku eksyy tänne etsiessään jotain mitä täältä ei löydy. Täältä ei löydy minua, ei kuulumisiani eikä tekemisiäni. Täällä on vain yritys hahmottaa asioita kirjoittamisen keinoin. Edelleen kirjoitan, jotta tietäisin mitä ajattelen. Tekstin tekeminen pakottaa etenemään johonkin suuntaan, tuskin koskaan tietää etukäteen, mitä kautta ajatukset kiemurtelevat tekstin loppua kohti.

Kirjoitan itselleni, en ole määritellyt mielessäni blogini lukijaa. Jos blogia kirjoittaessani alan miettiä, mitä ajatuksia tämä herättää lukijoissa, sammutan oman kytevän ajatukseni. Tämä on vain blogi. Kirjoitan blogia, koska täällä teksti jää elämään. En ole koskaan kirjoittanut pöytälaatikkoon, kuka siellä juttujani lukisi? Onnellista on elää Internetin aikaa.

Blogi palkitsee vaivihkaa. Huomaan, että näistä seitsemästä vuodesta on jäänyt myös tämän näköinen jälki. Vaivan palkan saan siitä, että aina joku käy myös lukemassa kirjoituksiani. Tärkeintä on ollut oppia julkaisemaan. Tehdä tekstejä, muokata niitä niin pitkälle kuin osaa, ehtii ja haluaa, ja lähettää ne matkaan. Kirjoittaa silloinkin, kun juttu ei oikein luista, varmana, että joskus pääsee vielä ajatukseen kiinni, ja pystyy purkamaan sen tekstiksi.

Tyttö tuli

Taas soi aamulla puhelin, odotetusti.  Nyt tuli tieto, että vihdoinkin meidän perheessä jollekin tytölle on syntynyt sisko. Veljeni, jonka syntymä oli aikoinaan minulle musertava pettymys, kun en saanutkaan pikkusiskoa, saa ihmetellä kahden tytön kasvamista yhdessä. Riitelevätkö he traktorin ajovuoroista, rakentavatko siltoja ja teitä hiekkakuopassa, ovatko innokkaita hevosten ja koirien hoitajia vai saadaanko heidät innostumaan nukeista, koruista ja tiimarikrääsästä? Heidän tekemisiään ja luonnettaan ei selitetä tyttöydellä, vaan heidän yksilöllisillä ominaisuuksillaan.

Sopivasti tyttömaailman miettimisen lomassa Ruotsin televisio esitti merkittävän analyysin, mitä feminismille on tapahtunut? Onko naisella edelleenkään varaa valita, millä elämänalueilla halua toimia ja vaikuttaa, vai onko hänen tyydyttävä siihen, mitä miehiltä jää jäljelle?  Kukaan nainen, jolla on jotain menetettävää, ei uskalla puhua ja toimia naisten aseman parantamiseksi. Ne jotka ovat jo hylänneet toiveet tasa-arvoisuudesta, ovat ottaneet aseekseen poliittisten viestien maalaamisen rintoihin ja rintojen paljastelun. Sinällään poliittisesti viisas tapa olla alistumatta, jos kerran tuijotat, niin lue myös ajatukseni. Mutta kohderyhmä ei edelleenkään ymmärrä viestiä.

Suomessa presidentti oli eilen laskenut julkisen ja yksityisen sektorin suhteen ja todennut kestämättömän tilanteen. Mitä ihmettä pitäisi tehdä, vähentää julkiselta sektorilta yksityiselle sektorille valuvaa vuotoa, onhan esimerkiksi lisääntyneistä terveydenhuoltomenoista suurin osa kulkeutunut yksityiselle sektorille - ja mitenhän nekään osuudet lasketaan, rasittamaan julkiselle vai tuottamaan yksityiselle puolelle? Julkisen sektorin supistaminen kuulostaa uhkaukselta naisvaltaisia aloja kohtaan. Kun siivooja ollessaan julkisen sektorin palveluksessa saa palkkansa turvallisesti, sama työ tehtynä yksityisen sektorin toimijan palveluksessa merkitsee pienempää palkkaa ja huonompaa työsuhdeturvaa työntekijälle ja välistä voittoa yrittäjälle.

Ruotsissa on yksityistetty hoitoa ja koulua, ja se ei suinkaan vähennä menoja. Laskut maksetaan edelleen julkisista varoista, sen lisäksi tarvitaan kilpailuttamis-, valvonta ja arviointibyrokraattien armeija. Olihan sekin episodi, kun opettajien pätevyyttä ryhdyttiin arvioimaan, ja työhön palkattiin vuokratyöfirman konsultit. Koulussa lapsia saattaa opettaa opettaja tai konsultti. Vanhustenhoidon rimanalitukset, avustajafirmojen vedätykset ja mitä niitä nyt olikaan, kiitos yksityistämisen. 

Kummallinen ilmiö, että nämä kokoomusmiehet, Niinistö, Katainen ja Vapaavuori, järjestävät kukin vuorollaan seminaarin, johon kutsutaan kaikki kaverit ja Jutta ja ehkä joku muu nainen, ettei näytä niin pahalta. Kustannustietoisena ihmisenä pelottaa katsoa, kuinka paljon nuo seminaarit ovat maksaneet palkkakuluina, niin korkeapalkkaisia miehiä siellä istuu. Vallan korostamiseen tarvitaan rituaaleja, saadaan media paikalle ja lähetetään kansalle viestiä, mitä kansan pitää tehdä. Sen sijaan, että kansa miettisi asioita, joihin se voi vaikuttaa, se pannaan katsomaan kaikilta kanavilta vallanpöngitysseuroja.

No miten minä nyt kirjoitin tällaisen jutun tällaisella kuvituksella, kun suvun naisvalta vahvistuu? Kuvituksenakin tuollainen vanha Ferguson, melkein samanlainen kuin se, jolla opettelin ajamaan neljävuotiaana.

Tuntematon numero

Marraskuun 16. lauantaiaamuna veljeni soitti aikaan, jolloin meillä on ollut tapana ilmoitella toisillemme vain syntymästä tai kuolemasta. Koska syntymä ei tule odottamatta, tiesin puhelimeen vastatessani, että kyse oli kuolemasta.

Veljenpoikani oli kuollut yöllä auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin. Surumme on pohjaton.

Ensimmäinen ajatus oli, että tätä me kaikki olemme pelänneet tapahtuvaksi. Vaikka odotamme, että ensin kuulisimme auton oven äänen,  sitten kävisi ulko-ovi, kengät jäisivät keskelle eteisen lattiaa, takki laitettaisiin naulaan tai sinnepäin, askeleet suuntaisivat jääkaapille ja samalla kuuluisi moi, tiedämme myös että odotetun kotiintulon sijaan puhelimen näyttöön voi ilmestyä tuntematon numero.

Koskaan ennen ei ole aurinko paistanut niin kirkkaasti marraskuussa kuin ajaessamme viemään suruviestiä eteenpäin. Sunnuntaina Saimaa peittyi valkoisiin vaahtopäihin. Maanantaina tuli pimeys. Ajaessani kaatuneiden kuusten reunustamalla tiellä radiosta kuului They Call it Stormy Monday. Miten terävästi kaiken muistaakaan.

Olemme nyt kulkeneet ensijärkytyksen läpi, palanneet töiden ääreen ja odotamme joulua.  Tuttujen ja tuntemattomien osoittama myötätunto on auttanut läheisensä menettäneitä. Kiitos kaikille.

Kirsikkatarha

Taas se tapahtui. Totean, että kesä on mennyt, pakkaan autooni puolukat ja omenat, jätän kesävaatteet, uimapuvun ja sandaalit pakkaamatta, varmistan että sadetakki ja saappaat ovat mukana. Auringonkukat maljakossa ja muutama gladiolus kukkamaassa vielä loistossaan. Tien varren pellolla taas kymmenittäin kurkia ja joutsenia vakuuttamassa, että joutaa täältä jo lähteä. Näin siis viime kuussa.

Nyt puissa oli vähemmän lehtiä, vene käytiin nostamassa vedestä ja todettiin kesäisten kivilläkäyntien seuraukset. Enää yksi joutsenparvi kävi kaartamassa laiturin yllä. Gladiolukset, nuo äärettömän huonosti lokakuiseen maastoon sulautuvat tönkkövartiset kasvit, loistavat edelleen. Keväällä saatu valkoinen äitienpäiväruusu kukkii pihamaalla lokakuusta välittämättä.

Kesäkuussa lattialle levitetyt matot, erään ruotsalaisen poliisin isoisältään Ockelbosta perimä peilipiironki ja amerikkalainen työtuoli ovat viimeiset hankintamme koristamaan kotiamme. Kesäiset mårbackat kukkivat nyt sisällä, maljaköynnös lopetti kukintansa otettuani sen kylmältä suojaan. Pihamaahan istutetut kasvit ovat lähteneet heikkoon kasvuun, rikkaruohot ovat ottaneet paikkansa paljon helpommin. Luumupuut paleltuivat, mutta viimeisimmät hankintani, ikkunapuun alle istutetut kirsikkapuut voivat hyvin.

Jaksan vieläkin harmitella väärissä paikoissa olevia pistorasioita ja katkaisimia, haljennutta kivitasoa, jota emme ole vielä jaksaneet vaihdattaa uuteen, uunin muodottomuutta. Kesällä tosin ukkonen kävi poistamassa yhden harminaiheeni. Vanhan saunan seinään rumasti laitettu pistorasia löytyi palasina heinikosta, seinästä lentäneet säleet kauempaa. Sauna kuitenkin oli paikoillaan, eikä ukonilmasta löytynyt muita merkkejä. Kiitos. Nyt pistorasia on uudelleen asennettu ja samalla sijoitettu katseilta suojaan. Mieleni on saanut rauhan siltä osin.

Hirsitalovalmistajamme on mennyt konkurssiin, harmittava juttu. Me olemme edelleen tyytyväisiä talotehtaan osuuteen. Tosin yksi virhe toimitetussa paketissa on nyt huomattu. Ihmettelin ruokailutilassa pitkittäissuntaan haljennutta hirttä, kun missään muualla talossa ei vastaavaa esiinny. Mutta selitys löytyi väärin päin liimatuista lamelleista, ei ollut sydänpuoli ulospäin. Senkin olisi voinut rakennusvaiheessa huomata.

Karjalan mailla ja vesillä

Elokuun viimeisen viikon vietimme sukulaisseurassa Laatokan ja Äänisen aalloilla, Syvärin mutkissa ja Karjalan kunnailla. Matkamme pääkohde oli Kizhin saari,  mutta ohjelmaan sisältyivät myös käynti vanhassa Valamossa ja Aleksanteri Syväriläisen luostarissa.  Matkan alkuosa jäi itselleni hämäräksi, sairastuin ja niin Vanha Valamo ja Aleksanteri Syväriläisen luostari jäivät näkemättä.

Syvärin vilkasta vesiliikennettä

 Syvärin ranta-asutusta

Aloin ymmärtää niitä evakkojuuria omaavia,  jotka eivät ole kovin innokkaita Karjalaan takaisin ja vielä vähemmän sitä takaisin haluavia.  Ristiriitaisilta tunteilta ei voi välttyä. Menetetty mikä menetetty, sitä suomalaisten Karjalaa, joka joskus oli, ei enää ole. On vain maat, joet ja järvet. Sitäkään Venäjän karjalan aluetta, jossa suomen armeija teki kyseenalaista sotaretkeään, ei voi oikein kirkkain mielin kokea. Siis kaikkein paras osa matkasta oli Kizhi, jossa oli säilynyt koskemattomana puurakennustaiteen aarre.

Puu taipuu moneksi

Kizhiä ei voi ihastella liikaa. Entisenä talomuseon oppaana olin jo hieman sisällä aiheessa, mutta 22:n haapapaanuilla kuorrutetun kupolin kauneutta ja harmonisuutta ei ymmärrä kuin käymällä paikalla. Kuka ikinä projektia johtikin, hänellä on täytynyt olla aivan erityinen hahmotuskyky.  Joku on osannut tehdä paanuja ja piiluta hirsiä, mutta rakennussarjan kokoajan on täytynyt tietää, että urakan viime vaiheessa mikään nurkka kahdeksankulmaisesta symmetrisestä rakennuksesta ei jää auki.  Vai tuliko rakennuksesta sellainen kuin tuli juuri sen vuoksi, että joku nurkka jäi auki, ja keksittiin tehdä kulmia lisää, pääasia että symmetria pysyi? 

 Kizhin pääkirkkoa remontoitiin

Matkalle lähdin karelianismin alkeet hallussani. Lisäoppia olisi ollut tarjolla Kizhin saarella, ulkoilmamuseon yhteen taloon oli koottu kattava näyttely  karjalaisesta kulttuurista, Kalevalasta ja kansanrunouden kerääjistä. Olisipa aikaa ollut puoli päivää käydä läpi venäjänkielistä aineistoa ja syventyä tapaan millä asiaa tarjotaan venäläisille. Muutenkin Kizhin alue on iso ja siellä oloon kannattaa varata runsaasti aikaa. Alueella on useita kirkkoja, muun muassa Venäjän vanhin kirkko on siirretty sinne. Karjalaistaloissa esitellään esineistön lisäksi myös vanhoja työtapoja ja -välineitä. 

Kizhin ulkoilmamuseon aluetta

Korvia hellästi hivelevää karjalaista laulua saimme kuulla pienessä spontaaniesityksessä Kizhillä. Alueella liikkuneet, ehkä juuri siinä venäjänkielisessä karjala-näyttelyssä työssä olleet tyttöset suostuivat tulemaan koristamaan matkaseurueemme kuvaa.  Kuvien oton jälkeen tytöt kajauttivat aivan aidolla karjalalla hauskan laulun. Olisipa heitä saanut kuulla enemmän. 

Saimme  matkallamme kuulla lisää karjalaista musiikkia Petroskoissa Kantele-yhtyeen konsertissa. Ammattimuusikot ja –tanssijat tekivät työnsä huolella, mutta  ilmiselvästi karjalan kieltä osaamattoman laulajan suorittama karjalaisen ja jopa suomalaisen lauluperinteen esittely särähti korvaan. Onnjegzi  enj njiinj pjaljonj hjarmiztunjut ennjemjänjkin hjuvitjuin. Olisin hetkenä minä hyvänsä vaihtanut ammattilaisten esityksen  Kizhin tyttöjen kansanlauluun.   Toisin kuin oikean konsertin laulajat, tytöt ymmärsivät mitä lauloivat,osasivat jopa hymyillä punastelevaa hymyä tyypillisen puolituhman viisun rohkeimmassa kohdassa.

  Kantele soi Petroskoissa  

Paluumatkalla vierailimme Mandrogan turistikylässä. Matkamuistomyymälöitä, vanha perinnekylä, piknik-telttoja, pari lehmää, vodka-museo ja helikopterikenttä. Kuulostaa kamalalta turistipyydykseltä, mutta tämä oli laadukkaasti toteutettu kokonaisuus.  Perinnekylässä oli eri puolilta Venäjän karjalaa tuotuja vanhoja taloja, joissa oli myynnissä käsitöitä ja käsityöläiset esittelivät työtapojaan.

 Käspaikka jäi edelleen ostamatta

Kävin kaksi kertaa Arkangeliläisen sepän talossa, jossa oli taidokkaasti tehtyjä ovia ja muita yksityiskohtia, kauniita huonekaluja ja ihana tunnelma.  Talossa oli karjasuoja toisella puolella, mutta talossa oli aikoinaan asuttu herraskaisesti, muun muassa nukuttiin sängyssä.Talossa oli kylän mukavimmat myyjät, osasivat jopa muutaman sanan suomea, ja keskustelivat mielellään venäjäksi. Puhuimme rajan molemmille puolille hajonneista perheistä, kuinka venäjällä monilla on sukulaisia Suomessa. Ihmettelimme, miksi kansojemme elämä keskenään on ollut niin vaikeata, kansa ei ole tahtonut sotia, mutta johtajat ovat niihin ajaneet. Emmekä voi edelleenkään olla varmoja, ettei jonain päivänä taas oltaisi sodissa keskenään.

Teollisuutta Syvärin varrella

Risteilyyn loi oman leimansa rauhanomainen rinnakkaiselo venäläisten matkatoverien kanssa. Puolet laivan matkustajista olivat venäläisiä,puolet meitä suomalaisia,  söimme samaan aikaan eri puolilla laivan ruokasalia, heillä oli oma viihdeohjelmansa ja retkensä, mutta samassa veneessä matkasimme. Suomalaiset olivat keski-iältään vanhempia, venäläisissä oli lapsiperheitä ja nuorempien naisten seurueita. Ehkä yhteiset kiinnostuksen kohteet, eli Laatokan luostarit ja Kizhin saari tekivät sen, että mitään erityisiä eroja kansallisuuksien välillä ei havainnut, mitä nyt jotkut venäläisnaiset olivat vielä suomalaisia koreammin puettuja ilta-aikaan.

Risteilyn ohjelmaan kuului luentoja, jotka olivat mielenkiintoisia ja runsaasti tietoa sisältäviä. Eniten pidin kertomuksista Pietarissa vaikuttaneista suomalaisista. Sodan vaiheiden kertaaminen on varmaan hyödyllistä, mutta ammatin puolesta jäin tietysti pohtimaan luennoitsijan humanitaarisen oikeuden tulkintoja. Siksi oli miellyttävämpää kuunnella lomalla juttuja Tillandereista, Fazereista,  Sinebrykoffista ja Aurora Karamzinista. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut kerrottavat omasta kotipitäjästäni kotoisin olleesta Fabergén oppi-isästä, Pöntisen Hiskistä, eli Peter Hiskias Pendynistä. Kotikylältäni on kyllä lähdetty Pietariin monestakin syystä, mutta tämän huippuosaajan historia vahvisti entisestään käsitystäni Pietarin merkityksestä Itä-Suomen  elinvoiman takaajana ja savolaisten merkityksestä milloin missäkin. 

No kukas se siinä?

Petroskoin kiertoajelu oli retken viimeinen opastettu kierros. Ensimmäistä kertaa koko viikolla ilma ei suosinut, eikä Kizhin ihmeiden jälkeen mielikään ollut enää vastaanottava. Pietari suuren patsas, ortodoksinen kirkko, Kirovin aukio ja teatteri, rautatieasema, Leninin patsas, rannassa Otto-Ville Kuusisen patsas, hänen palatsinsakin ohitimme.  Oli kuitenkin hyvä nähdä millaisesta kaupungista on kyse. En muuten olisi tiennyt että Petroskoi on raskaan teollisuuden keskus, iso opiskelupaikkakunta ja monen meren satama. Matkalla luennoinut asiantuntija kertoi myös suomalaisten sotaretkestä Äänislinnaan. Tällä elämänkokemuksella ja karttaa katsoen ihmetellä täytyy pienen kansan itseluottamusta.  Historian saatossa kansakuntia on saatu houkuteltua mitä yltiöpäisimpien ja samalla tuhoon tuomittujen hankkeiden taakse. Varoitussignaalit soivat rohkaisevasti, järkevä kritiikki tulkitaan petturuudeksi ja pelkuruudeksi, ja ne joiden pitäisi laittaa peli poikki ylistävät suurta johtajuutta. Me kaikki pystymme siihen.

Pyhää Yrjöä esittävä ikoni Kizhin Karjala-näyttelyssä

Ortodoksisuutta matkalla tuli vastaan vähän joka vaiheessa ja ­kirkon asema tuntui vahvistuneen kahden vuosikymmenen aikana toisesta ääriasennosta toiseen. Ikonien katsomiseen en ole vielä millään matkalla kyllästynyt. Sain ostettua Valamon skiitoista taas yhden Pyhää Yrjöä esittävän ikonin. Matkaan tarttuivat myös Karjalan kartat, jonain päivänä lainataan maasturi ja otetaan suunta kohti Venäjän karjalaa, Vartiuksesta rajan yli. Vaikka Kizhillä on nyt käyty, sinne voisin mennä uudestaan, vähän virkeämpänä ja kokonaiseksi päiväksi. Sodista puhuminen on välttämätöntä, mutta karelianismin ja ikonit voisi ottaa seuraavien Karjalan retkien ydinsisällöksi.