Yrjön risti

Paras osuus kirjan teossa oli keväinen tiedonkeruumatka Maltalle, joka on monelle Eurooppaan pyrkivälle ensimmäinen kosketus Euroopan maaperään ja viranomaistoimintaan. Siellä sijaitsee myös vastaperustettu Euroopan turvapaikkatukivirasto EASO, jolle on suunniteltu keskeistä roolia unionin yhtenäisen turvapaikkajärjestelmän luomisessa. Malta on myös eurooppalaisten pelifirmojen kotisatama, monet pokeri-, vedonlyönti- ja muut pelifirmat ovat löytäneet sieltä edullisen toimintaympäristön.

Matkan tarkoituksesta huolimatta se oli ennen kaikkea lomaa. Täältä Ruotsista Maltalle matkustaa helposti ja halvalla Ryanairilla, meiltä on hieman yli tunnin matka autolla Skavstaan, josta lennot lähtevät.  Kun saavuimme Maltan pääkaupunkiin Vallettaan, jo ensimmäisenä iltana pääsimme todistamaan vaikuttavaa lähihistorian muistospektaakkelia.

Istuimme Vallettan pääkadun Triq ir Repubblican varrella sijaitsevassa ravintolassa, lautasella miekkakalaa ja salaattia, kun sotilassoittokunnan paraatimusiikkia alkoi kuulua ulkoa. Menimme ovelle katsomaan, erilaisia sotilaspukuisia ryhmiä marssi paraatissa kohti läheistä aukiota. Vieressämme seisova tarjoilija osoitti vihreäpukuisten miesten keskellä puista avointa laatikkoa kantavaa miestä, ja sanoi: "Tuo on Yrjön risti". Siinä vaiheessa emme vielä tienneet, että olimme nähneet kansakunnan aarteen.

Kuningas Yrjö VI myönsi Yrjön ristin huhtikuussa 1942 kollektiivisesti kunnianosoituksena  rohkeille maltalaisille "Maltan saarilinnoituksen todistaessa sankarillisuutta ja uhrautumista joka jää kuuluisana historiaan". Saaren kestäminen sekä Saksan että Italian pommitusten alla oli yksi toisen maailmansodan ihmeistä.Maltan sijainti Välimerellä teki siitä tärkeän tukikohdan, josta käsin liittoutuneet pystyivät operoimaan Saksan ja Italian hyökättyä Pohjois-Afrikkaan. Malta joutui saarretuksi eivätkä liittoutuneet pystyneet huoltamaan saarta.  Maltalaiset rakensivat kallioisen saaren uumeniin suojat, joihin asukkaat saatiin suojaan pommituksilta. Puolustus piti, vaikka inhimillinen hinta oli kova.

Olimme osuneet Yrjön ristin myöntämisen 70-vuotisjuhlallisuuksiin. Läheisellä Pyhän Yrjön aukiolla  juhlallisuudet jatkuivat tilaisuudella, jossa Britannian kuningasperheen jäsen ja suuri kutsuvierasjoukko sekä aukion reunoille kerääntyivät ihmiset saivat seurata toisen maailmansodan aikaisten tapahtumien mieleenpalauttamista historiallisen näytelmän muodossa.

Näin suomalaisesta näkökulmasta toisen maailmansodan palauttaminen mieleen maltalaisittain ei paljoa eronnut erilaisista Suomessa vietettävistä sodan muistojuhlista. Britti-imperiumin läsnäolo toi oman loisteensa  tapahtumaan, mutta kaikesta torvensoittamisesta huolimatta sodan muistaminen tekee kipeää. Etupenkissä istuvista veteraaneista kunniamerkkeineen on vaikea kuvitella, kuinka nuoria ja sileitä he ovat sotimisensa aikaan olleet. Sotasankarit harvoin hymyilevät, kun heidän saavutuksiaan muistetaan. Pommitusten kumun kuunteleminen kallioluolissa on mahtanut olla kammottavaa.

Kun nyt Euroopan unioni nyt on saanut norjalaisilta prenikan, tuntuvat unionin kansalaisten uhraukset ja sinnikkyys kovin vaatimattomilta maltalaisten urhoollisuuden rinnalla. Mutta kun taas ajattelee, minkälainen Eurooppa meillä olisi, jos kahden maailmansodan jälkeen olisi jatkettu samoilla poluilla viime vuosisadan toinenkin puolisko, Eurooppa on palkintonsa ansainnut.

Syrjintää vai osallisuutta?

Kylläpä sattui hankala aihe puolusteltavaksi Suomen viranomaisille, kun yhdessä rintamassa täytyi vakuuttaa venäläisille, etteivät venäläiset vanhemmat saa lastensuojelussa huonompaa kohtelua suomalaiset. Rehellinen vastaus olisi ollut, että jos venäläisvanhempaa on kohdeltu huonosti,  kyse ei todellakaan ole syrjinnästä, myös suomalaisia vanhempia kohdellaan silloin tällöin todella tökerösti. Otamme lapsia paljon huostaan, henkilökunta on paineissa ja joskus epäpätevää. Mutta yritämme toimia niin hyvin kuin osaamme.

Kun muuttaa uuteen kotimaahan, maahanmuuttajan on mahdollista hyötyä maan hyvistä puolista, mutta uuden kotimaan epäkohdat koituvat maahanmuuttajien harmiksi suuremmalla todennäköisyydellä kuin valtaväestön ollessa kyseessä. Työttömyys, köyhyys, rikollisuus, sosiaaliset ongelmat tarttuvat maahanmuuttajaan paremmin. Sen näkee myös Ruotsissa, jossa viime vuosina ilmestyneet suomalaissiirtolaisten elämää kuvaavat kirjat eivät ole mitään menestystarinoita vaan ankeaa taistelua syrjäytymistä vastaan.

Viranomaistoiminnan puutteet eivät nekään ohita maahanmuuttajia. Kun aikoinaan asiakkaani tuli valittamaan syrjintää suomalaisessa terveydenhoidossa, omat kokemukseni huonosta kohtelusta olivat sen verran pinnalla, että pystyin nopeasti ja uskottavasti vakuuttamaan, että kyse ei ole syrjinnästä vaan osallisuudesta. Lastensuojelun käytäntöjä olen myös seurannut sekä maahanmuuttajien että kantaväestön osalta, enkä osaa sanoa kumpia kohdellaan huonommin. Samalla kun joku yhteistyökykyinen vanhempi osaa pyörittää lastensuojeluviranomaisia ja saa kaltoinkohdella lastaan, vaikeassa elämäntilanteessa oleva mutta lapsistaan riittävällä tasolla huolehtimaan kykenevä ja heidän puolestaan taisteleva vanhempi saa häirikkönä menettää lapsensa. Ehkäiseviä tukitoimia ei järjestetä eikä nähdä lapsia ja heidän hätäänsä.

Toisaalta olen nähnyt oikea-aikaisia ja onnistuneita huostaanottoja, joissa lopputulos ei ole ollut kaikkia tyydyttävä, mutta lapsi on saatu turvaan ja vakaisiin kasvuoloihin.  Biologisen vanhemman vanhemmuutta ei ole mitätöity, vaikkei hän ole pystynyt järjestämään lapselleen turvallisia kasvuoloja.

Kulttuurieroja toki on. Viranomaisten päästäminen perheen asioita tonkimaan ei ole kenellekään helppoa, saati sitten jos perheessä on vahva traditio ongelmien käsittelystä perheen sisällä. Jos maahanmuuttajaäiti  jättää vastaamatta sosiaalityöntekijän kysymykseen vetoamalla perhesalaisuuteen, sen jälkeen hänen on avattava kaikki elämänsä komeronovet, kun viranomaiset alkavat etsiä luurankoja kaapeista. Perhesalaisuuden olemassaolo kuulostaa suomalaiseen viranomaiskorvaan melkein jo itsestään huostaanottoperusteelta.

Vaikka nyt syntynyt kohu onkin masinoitu ja liioiteltu, olisi hyvä Suomen lastensuojeluviranomaistenkin pitää komeronsa järjestyksessä. Syrjäytymisen ja huostaanottojen lisääntymisen välisestä yhteydestä haluaisin nähdä tutkimusta. Haluaisin myös lapsen parhaan näkemistä.  Jos lapsi ei ole suoranaisessa vaarassa, tukiperheiden ja sukulaisten avulla voidaan vanhemmuuden katkoista päästä yli. Perheille pitäisi olla myös saatavissa ammattitaitoista tukea ja oikeusapua, etteivät asiaa tuntemattomat tahot pääse entisestään sekoittamaan tilannetta.

Virallinen kuntavaalipostaus

Edellisessä asuinpaikassa Valkealassa toteutettiin kuntaliitos muutama vuosi sitten.  Paikallistuntemuksen katoaminen näkyi palvelujen tuottamisessa. Jos ennen sairaalasta soitettiin pikkukunnan sosiaalitoimeen, vastaaja tunsi ongelman ja koko suvun. Isossa kaupungissa ei vastaavaa ruohonjuuritason tuntumaa saavutettu, vaan työntekijät joutuivat etenkin alkuvaiheessa käyttämään aikaa asiakaskuntaansa tutustumiseen. Mutta samalla työntekijöille syntyi parempi tuntuma harvinaisemmin esiintyviin ongelmiin, joihin pikkukunnissa ei törmätty edes kerran vuodessa.

Palvelutason yhtenäistäminen nostaa helposti kuluja, kun monet pikkupitäjät  muodostavat uuden kunnan.  Jos ennen maalaiskunnat maksoivat ongelmaperheelle takuuvuokran, että perhe siirtyisi naapurikunnan sosiaalitoimen vastuulle, nyt sen kortin käyttö ei enää suurkunnassa yhtä  helposti onnistu.  Muutto muutaman kilometrin päähän saattoi taas estyä sen vuoksi, että vaikka haluttu koulu olisi siellä lähempänä, se  olisi toisen kunnan alueella. Pikkukunta saattoi jättää erityisopetuksen järjestämättä, ja jos naapurikaupungin erityiskoulu täyttyi omista oppilaista, asukkaat jäivät vaille lakisääteisiä palveluja.

Elinkeinopolitiikka taas olikin oma lajinsa. Vierekkäiset pikkukunnat kilpailivat, siirtyykö yritys meidän puolelle vai sinne missä sille olisi jo valmiit tilat. Rakennettiin kalliita halleja ja otettiin kunnan kokoon nähden turhan suuria riskejä, tai kunnan ollessa suuri imuroitiin yrityksiä alueelle rahan voimin.

Vuoden vaihteessa Ristiina, Suomenniemi ja Mikkeli yhdistyvät. Ihme on jos Mikkelistä ei tule Suomen suurinta mökkikuntaa, kun siihen jo aikaisemmin ovat yhdistyneet Anttola ja Haukivuori sekä Mikkelin maalaiskunta. Kunnanvaltuustoon toivon ihmisiä, jotka osaavat katsoa isompia kokonaisuuksia ja siitä huolimatta huolehtia oman asuinseutunsa asioista,  sillä suurin ongelma edellisessä seuraamassani kuntaliitoksessa oli hallinnon järjestäminen. Asiat eivät vain toimi samalla tavalla eri kokoluokkaa olevissa organisaatioissa.

Kouvolassa muutama äänekäs kuntaliitoksen vastustaja vastustaa sitä vieläkin melkein yhtä hartaasti kuin EU:hun liittymistä. Se on tietysti jokaisen oikeus. Mutta parempi olisi myöntää, että oma kanta hävisi ja miettiä, miten parhaiten voisi toimia äänestäjiensä parhaaksi uudessa tilanteessa. Kotiseutuylpeille ristiinalaiselle toivoisin kuitenkin, ettei heitä aleta kutsua mikkeliläisiksi kuntarajan siirron vuoksi, ainakaan silloin jos on jostain positiivisesta uutisesta kyse.

Paluu menneisyyteen

Heinäkuussa vaihto-oppilassisko vuodelta 1978 palasi katsomaan tuttuja paikkoja, tapaamaan entisiä perheitään ja kohtaamaan muutokset, joita vuodet ovat tuoneet. Monet tärkeät ihmiset ovat poissa, moni asia on tuttua, mutta sen näkee toisin. On myös ne muuttumattomat ilmiöt, joiden olisi toivonut jo muuttuneen.

On ihmeellistä, miten paljon muistista löytyy, kun vain saa lokeron auki. Asioita, joita ei ole miettinyt tai muistellut sen koommin, mutta kun palaa mielessään tilanteisiin, mitä kummallisimpia ja vähämerkityksellisempiä yksityiskohtia alkaa virrata mieleen. Snickers-haalarit, hajuveden tuoksu, joka muuten oli vauvaparfyymia, huulipunan lisääminen koulun ruokalassa, mullikan kiskominen ojasta sumuisella suolla.

Meille vaihto-oppilaan tulo merkitsi melkoisen kulttuurivaihdon alkamista Etelä-Savon ja Los Angelesin välillä, maustettuna aimo annoksella Costa Ricaa. Seuraavana kesänä ruokittiin lähes kahdenkymmenenhengen suurperhettä, oli omat, sukulaiset heinänteossa ja kuusi latinoa. Majoitustilaa tehtiin ullakolle, ruoantekovuorot jaettiin, listalla kaikkea savolaisesta tirripaistista costaricalaiseen kielipataan. Kaiken päätteeksi samanlaisena sateisena kesänä kuin nyt tehtiin tilausristeily Saimaalla, kannella laulettiin ja amerikanvieraiden untuvatakkien vetoketjut liitettiin yhteen niin että saatiin lämmikkeeksi untuvateltta.

Nyt kun ajattelen, aikamoista ennakkoluulottomuutta ja sopeutumista molemmin puolin. Kulttuurieroja oli, mutta vielä enemmän oli halua tulla toimeen. Vierailut jatkuivat, ja tahti vaikuttaa olevan kiihtymään päin. Itse kävin Kaliforniassa ensimmäistä kertaa toissa talvena, ja eiköhän joku taas pian suunnittele matkaa valtameren taakse.

Ensi viikonloppua auotaan taas muistilokeroita. Palaan Zürichiin, jossa vietin Au Pair -vuoden yli kolmekymmentä vuotta sitten. Matkaseurana niiltä ajoilta säilynyt  ystävä, jonka tapasin juhlissa edellisenä iltana, ja seuraavana päivänä hän sattumalta avasi ikkunan juuri kun sattumalta kuljin hänen ikkunansa alta. Miten tuokin sattuma nyt palasi mieleen?

Syysiltojen keidas ja talven pakopaikka

Parasta Tukholmassa on lämmin syksy, tosin ei keväässä ja kesässäkään mitään vikaa ole. Tänä kesänäkin on saatu nauttia edes muutamasta loppukesän lämpimästä illasta. Kuvan Boule&Berså on korttelimme kesäkeidas, ulkoilmaravintoja, jossa saa pelata bouleta. Kesällä on muuten mukavinta, kun firmat eivät ole kehittämässä tiimspirittiään, vaan satunnaiset lomaa ja vapaa-aikaa viettävät seurueet kansoittavat paikan. Mutta tunnelmallisinta on pimeinä pehmeinä elokuun iltoina, edes suuren eläkekassan henkilökunnan  hengennostatus naapuripöydässä ei häivytä paikan henkeä. Katoksen alla roikkuu omintakeisia valaisimia, pöydissä ruutuliinat ja taustalla juuri oikeanlainen musiikki eikä liian kovaa. Kanavan reunalla voi seurata veneliikennettä, Danviksbron nostamista odottavien purjeveneiden miehistön touhuja ja ökyveneiden cocktailpartyja.

Talven viimaa ja räntäsadetta pakoon taas pääsee juuri avattuun Sturebadetin hamamiin. Siis jos sinusta tuntuu, että Tukholma on jo koettu, Drottninggatan ei herätä ostoimpulsseja ja vanha kaupunki tuntuu todella vanhalta, muista että Vikingin terminaalista voi lähteä myös toiseen suuntaan. Hyvän hotellin yhteydessä oleva hamam kaikkine spa-hoitoineen voi olla juuri se mitä tarvitset.

En tosin ole aivan varma, haluanko mitään turistiryntäystä paikkaan. Ostin jäsenkortin kuntosalille, ja nyt olen jo kohta tottunut siihen, että treenin jälkeen koko uima-allasosasto on vain minun käytössäni. Hamamin käytännöt eivät tosin ole minulle auenneet, mutta siellä on sekä höyrysaunoja että hoitohuoneita, joissa tehdään kaikenlaisia uudistavia käsittelyjä.  Paikka on kuitenkin kaikessa uutuudessaan ja tyylikkyydessään kokemisen arvoinen, ja täytyyhän minun toivoa sinne väkeä, että itselläni säilyy mahdollisuus nauttia palveluista.

Postauksen varsinainen aihe oli tietenkin saako Pureview-kännykällä hyviä kuvia pimeässä. Tunnelma ainakin taltioituu hyvin. Kun katselen polkupyöriä Boule&Bersån aitaa vasten mieleen hiipii haikeus, harmi ettei mennyt kesä ole vasta tulossa. Mielelläni kelaisin aikaa taaksepäin, etenkin jos ei tarvitsisi palata koko kesäksi paperitöiden ääreen kuuntelemaan peltikattoon hakkaavaa sadetta.

Suunnistusta

Nokian kartat ovat kuulemma suositeltavia.  Olen niitä käyttänyt, mutta jätettyäni kerran karttaohjelman auki ja saatuani kohtuuttoman kännykkälaskun en uskaltanut viime kesänä Pariisissa käyttää ohjelmaa ollenkaan. Hotellin kartta taas oli niin pientä pränttiä, että ei toivoakaan saada selvää pienempien katujen nimistä. Mutta taas tuli kätevä kännykkäkamerani apuun. Otetaan kuva kartasta, ja suurennetaan sitä näytöllä.

Olen siis edelleen tyytyväinen Pureview kännykkään. Sen suurin etu on siinä, että ei tarvitse kantaa erikseen kameraa mukanaan, eli ei ole tarvinnut kertaakaan harmitella, ettei kamera kamera ole mukana. Paitsi viime lauantaina tuli vakava ajatusvirhe. Olimme menossa miehen tädin siunaustilaisuuteen, ja ajattelin, että jätän kännykän autoon, ei sitten varmasti soi kesken kaiken. Siunaustilaisuuden alkupuolella ei kukaan ottanut kuvia, ainakaan niin että olisin huomannut. Tilaisuus oli kaunis ja erityisesti lastenlasten ja lastenlastenlasten  ruusuilla peittämästä arkusta olisin niin mielelläni ottanut kuvan meille muistoksi. Vieläkin harmittaa moinen ajatusvirhe, eihän kukaan jätä kameraa kaiken varalta autoon.

Kuvaaminen on edelleen ollut vähäistä. Kesän sateiset ilmat eivät tarjonneet kummoisia valo-olosuhteita. Suurin syy valokuvauksen vähyyteen on kuitenkin ollut kirjoitustyö, jonka tuloksena syntyi kirja omalta erikoisalaltani. Tänään käväisin Akateemisessa kirjakaupassa juridisten kirjojen osastolla, kirjani oli nostettu näkyvälle paikalle, ja sitä oli kuulemma jo mennyt kaupaksi.

Kirjan onnistuminen mitataan vasta sitten, kun sitä luetaan. Itselleni kuitenkin on ollut ihmeellinen kokemus saada niin paljon tukea, apua ja kannustusta työn tekemiseen. Kirja-ajatus on ollut puheenaiheena entisten työkavereitten keskuudessa jo pitkään, ja olin jopa joskus työssä ollessani yhden version kirjan aluksi kirjoittanut. Mutta koska mitään varmuutta kirjan kustantamisesta ei ollut, jätin työn sikseen joskus seitsemän vuotta sitten. Nyt työ on tehty.  Tehtävä osoittautui odotettua vaikeammaksi, alan muutostahti on niin huikea ja sisällytin kirjaan myös asioita, jotka olivat itselleni uusia.

En usko että olisin uskaltanut tiukkatahtista kustannussopimusta allekirjoittaa, ellen olisi blogin avulla harjoitellut oman tekstin lukemista vielä vuosien päästä kirjoittamisesta. Eivät ne niin pahoja ole. Eikä niitä virheitä moni huomaa. Kun perjantaina avasin ensimmäistä kertaa kirjani, heti löysin kaksi kirjoitusvirhettä,  kuinkahan monta niitä kaikenkaikkiaan on? On siinä kyllä tietoakin.