Napit vastakkain

Kaksi emeritusjuristiblogia on yhdessä ylittänyt uutiskynnyksen. Heillä on täysin vastakkainen kanta korkeimman oikeuden presidentin sähköpostitteluun kansanedustajille. Katsoin YLEn uutisoinnin aiheesta, ja Pauliine Koskelon lakoniset kommentit. Kyse on siis Kemppisestä ja Virolaisesta. Olen asiassa enemmän viimeksi mainitun linjoilla.

Tässä se on, tämän ajan myrsky vesilasissa. Sähköpostien cc-toiminto tapahtuu hetkessä, etenkin jos on jo olemassa joku helposti löytyvä jakelulista. Ei sitä ennen vanhaan lähtenyt mitään Korkeimman oikeuden kansliasta ilman asianmukaista diariointia. Henkilökuntaa piti vaivata etsimään ja kirjoittamaan osoitteita ja kirjaamaan lähteviä posteja.

Kansanedustajien luulisi saavan niin laajalla otannalla sähköposteja, ettei mikään niistä tunnu painostukselta. Monet tekevät aivan työkseen kansanedustajiin ja poliittisiin päätöksiin vaikuttamista. Tunnustan joskus itsekin työssäni yrittäneeni vaikuttaa valitsemiimme lainsäätäjiin, tosin eduskuntaryhmien lainsäädäntösihteerien kautta.

Mitähän ne painostukselta tuntuneet viestit ovat sisältäneet? Jos ne ovat kertoneet KKO:n näkemyksen, että näin me tätä kohtaa sovellamme, asiassa ei pitäisi olla mitään kummallista, saman saa selville lukemalla julkaistuja tapausselostuksia. Mutta jos ne sisältävät ajatuksen, että me joudumme soveltamaan lakia näin vaikka emme halua, ja teidän pitäisi muuttaa se tällaiseksi, niin silloin vallan kolmijako-oppia sovelletaan erillisyyden periaatetta venyttäen. Toisaalta Korkeimman oikeuden presidentin pitäisi olla asemassa, jossa saa sanoa mielipiteensä. Ainakaan bloggaajien esittämille eroamisvaatimuksille ei tarvitse korvaansa lotkauttaa.

Tuomioistuinten riippumattomuus on kaikin tavoin varjeltava arvo. Tuomioistuimet käsittelevät vain asioita, joita on niille saatettu käsiteltäväksi ja siinä laajuudessa, kuin niillä on asiassa toimivaltaa. Tuomioistuimet eivät mieti, mitä lakeja olisi säädettävä, ne vain soveltavat niitä. Kansanedustuslaitoksen taas täytyy toimia omasta aloitteestaan, tehdä muun muassa lakialoitteita ja hankkia kaikki mahdollinen tieto lainsäädäntötyön tueksi. Se pyytää lausuntoja asiantuntijoilta, myös Korkeimmalta oikeudelta ja muilta oikeusoppineilta. Sen pitää kuunnella myös äänestäjiä. Olisi pelottava ajatus, että kansanedustajat laatisivat lakeja ihan omin päin.

Milloinkohan tästä bloggaamisesta tuli niin vakavaa, että näin vain kaksi blogissa heitettyä mielipidettä muodostavat uutisen? Jos kansakunnan tärkeimmän päivälehden päätoimittaja vaatisi korkeimman oikeuden presidentin eroa, se olisi ehkä jo uutinen. Mutta ehkä asiaa mietittäisiin ainakin hetki isommalla porukalla ennen painokoneen käynnistämistä. Yksityinen bloggari voi kotikolossaan kyseenalaistaa  oikeuslaitoksen riippumattomuutta aivan itsekseen, kunhan oppiarvot ovat kunnossa ja YLE:n toimittaja kuuluu lukijakuntaan.

Sähköisen tiedonvälityksen nopeus johtaa kaikentasoisen tekstin sekamelskaan, josta asiaa tarkemmin tuntemattomien on mahdoton seuloa jyviä akanoista. Netin helppous kuitenkin johdattaa etsimään tietoa sieltä mistä sitä nopeimmin saa. Nimi ja oppiarvo ovat yleensä laadun tae, mutta vakavasti otettavien asiantuntijoiden irrottelu blogeissaan eläkepäivien ratoksi vaatii jo herkkyyttä tiedon lajittelijalta. Onneksi tiedeyhteisön jäsenet reagoivat toistensa teksteihin, tyyliä tosin voisi kehittää jo pelkästään juristikunnan maineen vuoksi.  Mitähän tekstiä näille sivuille ilmestyy sitten, kun bloggaajalta on unohtunut senhetkinen osoite mutta bloggerin salasana säilyy vanhoilta ajoilta sitkeästi aktiivisessa muistissa? Toivottavasti ymmärrän pysyä sittenkin anonyymina tai edes joku kollega lukee ja kommentoi.

Strategista vetkuttelua

Olisi hienoa olla aina vedossa. Tuottaa tekstiä määrämitallinen päivässä, viedä asioita eteenpäin ja päivän päätteeksi ihailla saavutuksia. Mutta joskus energiaa ja ajatuksia ei vain tule. Nyt olen ottanut tehtäväkseni tuottaa muutaman sivun tekstiä strategisesta johtamisesta. Mitä enemmän aihetta kaivelen, sitä epämääräisemmältä hutulta se vaikuttaa. Tympii.

Luovan työn prosesseja pitäisi kestää. Jos pystyy ohittamaan ahdistuksensa ja kirjoittaa vain tekstiä mitä tulee, sitä varmemmin työ valmistuu. Eri asia on jaksaako sitä itsekään lukea toista kertaa. Mutta jos antaa itselleen mahdollisuuden kuljeksia hetken ahdistuksen vietävänä, niin saattaa vapauttaa itsestään luovia voimia ja lopulta ajautua vilkkaampaan ajatusten virtaan. Tai sitten harhaantuu kokonaan aiheesta. Ylen sivuilla oli moisesta vetkuttelusta  juttua, ja siitä innostuneena innovoinkin akateemisen työskentelyni sivutuotteena aivan uuden johtamisen kehitysmallin. Sen nimi on Strategisen itsensä johtamisen malli SITJO©.  Mallin avulla pystyy ohjaamaan itseään tekemään toivottuja asioita.

Strategia perustuu kilpailevien mielenkiinnon kohteiden väliseen jännitteeseen. Pysyäkseen tuottavana tippaleipäaivoisen ei kannata keskittyä vain yhteen asiaan, koska jos ajatus eksyy johonkin tippaleivän muruun, josta ei ole väylää eteenpäin, edessä on täydellinen lamaannus, ajatuksien umpisolmu, ja  luovuuden virran tyrehtyminen.

Sen sijaan poikkeaminen jonkun  muun vireillä olevan mielenkiinnon kohteen pariin purkaa ajatukset tukkivaa painetta ja reitittää uusia väyliä asioiden välille. Kun mielenkiinto on jumittunut ajatusmutkaan, voi siitä hypätä kevyesti vierellä kulkevalle reitille, jolloin paine laskee ja saostunut mönjä pulppuaa seuraavaan mielenkiinnon kohteeseen. Pääväylän väljentymisen ollessa käynnissä työskentely sivuraiteella pitää prosessin vauhdissa ja  parhaassa tapauksessa synnyttää jopa uusia reittejä lähestyä jumituskohtaa.

Strateginen valinta on, mitä kilpailevia asioita pitää vireillä samanaikaisesti. Jos kilpaileva toiminto on liian mielenkiintoinen ja koukuttava, on olemassa vaara, ettei paluuta alkuperäiseen perustehtävään tapahdu. Vireillä olevien muiden töiden pitää siis olla riittävän houkuttavia, että niihin siirtyy helposti eikä jää tuhertamaan umpisolmua kireämmälle, mutta sopivasti yksitoikkoisia ja tylsiä, että niihin myös kyllästyy tai mikä parempaa,  saa  ne valmiiksi, ja palaa takaisin alkuperäiseen tehtävään.


Esimerkkejä tämän viikon kilpailevista mielenkiinnon kohteista ovat siivous, verhon ja pöytäliinan ompelu, bloggaus, jooga ja ikkunanpesu. Kaikkia muita paitsi viimeksi mainittua on jo harjoitettu riittävästi. Kärpäsenkakkaiset ikkunat eivät edelleenkään pakota ryhtymään tehtävään, joten myös varsinainen tehtävä edistyy.  Ajatusjumin täytyy olla todella paha, ennen kuin otan ikkunanavaajan, lastan ja pesuveden esille. Tämäkin tuli  valmiiksi. Palaan perustehtävään viimeistään pääsiäisen jälkeisenä tiistaina.

ps. Tämän kirjoittaminen heittikin minut toivottua pitemmäksi ajaksi sijaispuuhastelun pariin. Yritin löytää koneeltani copyright-merkin, ja onnistuin  ©:n sijaan löytämään näppäinyhdistelmän, joka kytkee langattoman verkon pois päältä. Siinä sitä aikaa kuluikin, kun yritin toistaa kaikki kokeilemani näppäinyhdistelmävariaatiot.  Lopulta ymmärsin kopioida merkin netistä.

Vedet virtaavat jälleen

Jäiden lähtö Saimaasta on tapahtuma, joka ei koskaan toista itseään. Yhtenä keväänä kuuluu viheltävä kohina, ja jäät lähtevät liikkeelle lauttana kuin hinaajan vetämänä, törmäilevät laitureihin,  ja ottavat heikommin kiinnitetyt mukaansa. Jäät helisevät halkeillessaan palasiksi, jotka pinoutuvat kasoiksi vahvemmille laitureille ja kallioiden kupeeseen. Tunnissa ne ovat kadonneet niin kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Jossain lahdenpoukamassa voi kuitenkin löytyä muistutuksena äsken lähteneistä valtavista jäämassoista pieni aavistus, rantaan itsepäisesti tarttunut jääkaitale.

Sateisina keväinä jäät vain tummuvat ja hapertuvat, ne eivät lähde vaan muuttavat vain olomuotoaan. Sitä hetkeä, milloin jäät lähtevät, ei onnistu näkemään. Tarpeeksi tummuttuaan jäät liukenevat paikallaan veteen, ja kas, yhden kerran ikkunasta katsoessasi jäät ovat kadonneet.

Tänä talvena tehtiin varmaan ennätys, en muista milloin jäät olisivat tulleet näin myöhään ja lähteneet näin aikaisin. Ristiinassa on vuosikymmenet kuulunut kevään ohjelmaan Lions Clubin veneveikkaus. Pökkäänlahdelle viedään soutuvene, ja asukkaat yrittävät arvata keväällä minä päivänä se putoaa veteen. Olen huolestunut ehtivätkö leijonat edes viemään sitä venettä lahdelle kantavien jäiden aikaan.

Nyt tapahtuvaa jäänlähtöä edisti sade. Eilen satoi jäälle vettä, ja yön aikana se sulatti paikotellen jään altaan. Rannat ovat vielä harmaan jääkohkan peittämiä, mutta järven keskeltä levittäytyvä vapaa vesi valtaa alaa.  Muualla railot ovat levinneet reiluiksi repeämiksi jääpeitteessä. Tätä kirjoittaessani yläjuoksulta on valunut jäälautta äsken vapaana olleen veden alueelle. Siinä ne hapertuneet jäälämpäreet menevät virtaa alaspäin, tuskin yksikään jääpala selviää ehjänä Vuokseen asti.

Nyt voisi mennä laiturin viereen harjoittelemaan jäistä pelastautumista, varmasti putoaa läpi ja ymmärtää myös sen, etteivät jäät kestä jos ne pettävät. Innostuimme keväällä harjoittelemaan retkiluistelua, ja netistä alan teoriaa opiskellessa löytyi monia ohjeita, mitä teet kun putoat jäihin. Saimaan rannalla asuminen ja vaikkapa tämän kylän historiaan tutustuminen ovat saaneet minut skeptiseksi. Niin harva pääsee kertomaan, miten vaikeaa on pelastautua jäistä. Useimmat vievät sen tiedon mennessään. Onneksi yksi asian todennut onnistui pelastautumaan, ja ihailtavasti kertoi asian myös paikalliselle lehdelle.

Pakolliset kohteet

Barcelona pitää vielä miellyttävässä otteessaan, vaikka arkikin esittää vaatimuksiaan. On rentouttavaa lomailla paikassa, jonka tuntee, ja jonne tietää vielä palaavansa. Ei muita pakollisia kohteita kuin kuvan talo, ja sekin näkyi bussilla ohi ajaessamme.

Lähes pakollinen kohde oli venezuealais-meksikolaista ruokaa tarjoava ravintola  La Orquidea. Hotellimme sijaitsi lähellä Olympiakylää, josta  itään päin alkaa Poblenoun kaupunginosa. Se on vanhaa teollisuusaluetta, kaksikerrosbussin opastus kertoi, että sieltä alkoi Barcelonan teollinen aika. Teollisen vaiheen jälkeen kaupunginosa on kokenut uuden nousun, sinne on muuttanut IT-yrityksiä ja vanhoihin teollisuushalleihin on kehittynyt monenlaista luovaa toimintaa. Vähän kuin Barcelonan oma Ruoholahti.

Poblenoussa on tori, pieniä kauppoja, oma Ramblas ja miellyttävän kotoisa tunnelma. Aivan keskustassa sijaitsee myös mexikolais-venezuelalaista ruokaa tarjoava melko koruton ravintola. Kävimme siellä poikieni kanssa neljä vuotta sitten, silloin palvelu oli erinomaista ja ruoka hyvää ja edullista. Halusin tutustuttaa myös miehen ja tyttäret tähän pikkuravintolaan.

Poblenoun kylä tuli tutuksi, kun yritimme ensin maanantai-iltana päästä La Orquideaan syömään. Paikalle päästyämme ravintola oli suljettu, oletimme kuitenkin sen avautuvan kahdeksalta. Tallasimme katuja edestakaisin, kurkistelimme kauppoihin, ja suuresti ilahduimme, kun ravintolan ovi aukesi kahdeksalta. Paikalla ollut ravintoloitsija ystävällisesti kertoi että tänään ei avata. Lupasimme mennä jonain muuna iltana.

Loppuviikosta olimme taas ovenrivassa kiinni heti ravintolan auettua. Nyt meidät toivotettiin tervetulleeksi, olimme sinä iltana ravintolan ainoat asiakkaat. Meille suositeltiin maistelumenua, joko meksikolaista tai venezuelalaista. Otimme molemmat. Menuun kuului kuusi ruokalajia, hyvää tuoretta ruokaa, mukavia pehmeitä makuja, ja söimme neljästään kahdesta maistelumenusta itsemme aivan täyteen. Lasku kruunasi illan, neljän hengen ruokailu ja pullollinen viiniä maksoivat vain vähän yli viisikymppiä.

Poblenousta vielä hieman itään Avinguda Diagonal päättyy ja kulmaukseen jää Diagonal del Mar'in ostoskeskus. Sekin oli jäänyt mieleen edelliseltä kerralta, etenkin sen vuoksi että sieltä Macsonilta ostimme  nuoremmalle veljekselle ylioppilaspuvun. Hyvin, ehkä jopa paremmin, saimme aikaa kulumaan siellä tällä kokoonpanolla myös. Erityisesti alakerran urheilukaupan uumeniin eksyi helposti, kaikkien mahdollisten lajien varusteita olisi ollut saatavilla. Ruosteenpunaiset espanjalaiset vaelluskengät eivät vieläkään ole unohtuneet.

Nallen muutto Ruotsiin

Ruotsinsuomalaiset ovat saaneet kantaa monenlaisia leimoja otsissaan, mutta enpä olisi odottanut, että vielä veropakolaisiksi meitä epäillään. Moni on elintasopakolainen, joku ehkä sosiaaliturvashoppaaja.  Ei niin vähän aikaa sitten kuulin Ruotsin ennen olleen suomalaisten ihmisoikeuspakolaisten turvapaikka, nyt sitä titteliä kantaa Berliini. Minua viehättää Ruotsissa asumisen taso ja terveydenhoito,omalta osaltani koti-Suomeen paluu edellyttää sote-uudistuksen toteuttamista, tähänastisten raamisopimuksen pohjalta  ei vielä meidän muuttokuormaa ruotsinlaivaan lastata.

Harmi etteivät kamerat olleet paikalla, kun Björn Wahlroos kirjautui Skatteverketissä ruotsalaiseen väestötietojärjestelmään. Skatteverketin odotushuone jos mikä on kaikkien kansojen sulatusuuni. Aika monta kansaa on edustettuna myös tiskin toisella puolella. Minulla oli ennestään jonkinlainen käsitys maahanmuuttoasioiden hoitamisesta virastossa, miehenikin oli sitä kokenut Britanniassa, mutta kun hän sitten esitti nöyrää poikaa afrikkalaistaustaiselle virkailijalle asianmukaisten lippujen kanssa ja sitten sai kuulla, että kyllä, nämä paperit kelpaavat uuteen tunnin jonottamiseen tuolla seuraavalla tiskillä, niin vitsit olivat vähissä. Yritin vakuuttaa hänelle, että varmasti virkailija on pätevä, jos Ruotsissa afrikkalaistaustainen on päässyt skatteverketin virkailijaksi, hänen täytyy olla vähintään taloustieteen tohtori. Asiointitilanne meni lopulta oikein hyvin, ovathan ne siellä virastossa monenlaisiin maahanmuuttajiin tottuneet.

Seuraavan kerran vierailimme skatteverketissä, kun haimme hänelle ruotsalaista henkilökorttia, mikä ei olisi onnistunut, ellen ensin olisi keplotellut itselleni ruotsalaista ajokorttia ja saanut niin ollen todistettua, että hän on hän. Suomen passi ei ole mikään henkilöllisyyden todistamiseen kelpaava asiakirja Ruotsissa. Niin että tiedoksi vain sinne Strandvägenille, voivat jäädä ne hirmuiset veronpalautukset pankkiin ja shekit nostamatta, jos ei ole esittää ruotsalaista henkilökorttia. Ruotsissa myös käytetään edelleen kummallisia nostotositteita tilanteissa, joissa Suomessa pyydettäisiin lähettämään tilitiedot.

Olisi mielenkiintoista tietää, onnistuuko tämä siirtolainen siirtämään luottotietonsa Suomesta Ruotsiin. Meille kävi nimittäin niin, että kun yritimme avata kännykkäliittymää, meille todettiin, että pitää olla luottotiedot Ruotsissa, muuten ei linja aukene. Telia ei luottotietoja vaatinut, siksi olemme edelleen uskollisia asiakkaita.  Varmuuden varalta kannattaa myös pitää alkuvuodet päällään klubitakkia ja rusettia näyttääkseen Östermalmin edustushuoneistossa asuvalta. Jos puhuu kännykkään suomea ja tyylinä on casual, saattaa käydä niin, että naapurit kutsuvat heti kotiinsa, ei juomaan punssia kirjastossa, vaan avaamaan tukkeutunutta vessanpyttyä. Ruotsissa on totuttu siihen, että suomalaisittain ruotsia murtavat ovat henkilökuntaa, ahkeria mutta viinaan meneviä ammatti-ihmisiä, kuuluvat korkeintaan työväenluokkaan, ja asuvat tullien ulkopuolella.

Uusi alku

Motivaation puute kelpaa selitykseksi monenlaiseen tekemättä jättämiseen. Viimeksi luin juttuja tyttöjen ja poikien koulumenestyksen eroista, ja selitykseksi tarjottiin poikien heikompaa motivaatiota. Heidät pitäisi saada motivoitumaan tekemällä koulunkäynnistä heille mielenkiintoisempaa. Minua jutussa kiusasi ajatus pojista luonnonvoimana, joka vaatii muilta sopeutumista, ja tytöistä itsestään motivoituneina koneina, jotka säätelevät itseään tarpeen mukaan.

Olenkohan jotenkin erilainen, mutta huomaan tekeväni paljon asioita vailla sen kummempaa motivaatiota. Näen töitä, ja teen niistä ne, jotka pitäisi tehdä ja joita ei kukaan muu ei ole vaivautunut tekemään. Teen töitä, jotta saisin ne valmiiksi. Joistain töistä myös maksetaan, sitä motivaatiotekijää kaipaisin enemmän. Erityistä liikkeellepanevaa motivaatiokipinää en ole voinut jäädä odottamaan, saattaisin odottaa vieläkin sitä ensimmäistä.

Pahoin pelkään, ettei koulumenestys parannu sillä, että yritetään lisätä motivaatiota, sen sijaan toivoisin tylsyyden keston ja velvollisuudentunnon lisääntymistä. Jos olisi mahdollisuus luvata ammattilaiskiekkoilijoiden palkkoja peruskoulunsa hyvin hoitaville, varmasti koulumotivaatio kasvaisi. Mutta kun näkymät viittaavat epävarmoihin työpaikkoihin raskaissa ammateissa, eikä näinä aikoina läheskään kaikilla ole ympärillään esimerkkejä hyvinvointia tuottavilla työpaikoilla tehtävistään nauttivista aikuisista.

Itseohjautuvilla ihmisillä on sisäinen motivoitumis- ja palkitsemisjärjestelmä. Kyky kiinnostua siitä mitä kulloinkin tekee on aliarvostettu ominaisuus. Harvoin kuitenkaan osaamme olla valmiiksi kiinnostuneita asioista, joista meillä on rajalliset tiedot. Toisaalta on vaikea olla kiinnostunut asiasta, josta tietää jo mielestään riittävästi. Ehkä poikien niin kuin muidenkin pitäisi vain jaksaa odottaa, että asiat alkavat kiinnostamaan, että taitojen kasvaessa onnistumisiakin tulee. Ja että vaikka hallitseekin asian, vielä voi olla joku uusi näkökulma, jota ei ole tullut huomanneeksi.

Sekä opiskelu että työelämä ovat rakentuneet siiloiksi, joissa alalta toiselle pääsee siirtymään vain laskeutumalla alimmalle tasolle ja kiertämällä  pihan kautta toiselle ulko-ovelle. Ketteryydestä ei tietoakaan. Viime viikolla palasin hetkeksi insinööriopintojeni pariin. Olen kiinnostunut, mutta kaipaisin helpommin asteltavaa siltaa, jota pitkin askel askeleelta saisin opiskelijan polkuni kantavaksi.

Tietoa tässä vaiheessa elämää imee kuin sieni, kun on niin paljon kosketuspintaa, mihin uudet tiedonjyvät kiinnittää. Onneksi uudella tiedolla on myös käyttöä kirjoitustyössäni. Kun vain kestäisin sen tosiasian, että tutkintoon asti päästäkseen on suoritettava monta kurssia, joiden tietoja en todellakaan tarvitse. Enkä tarvitse tutkintoakaan, vaan vain osan sen sisältämistä tiedoista.