Lähes pakollinen kohde oli venezuealais-meksikolaista ruokaa tarjoava ravintola La Orquidea. Hotellimme sijaitsi lähellä Olympiakylää, josta itään päin alkaa Poblenoun kaupunginosa. Se on vanhaa teollisuusaluetta, kaksikerrosbussin opastus kertoi, että sieltä alkoi Barcelonan teollinen aika. Teollisen vaiheen jälkeen kaupunginosa on kokenut uuden nousun, sinne on muuttanut IT-yrityksiä ja vanhoihin teollisuushalleihin on kehittynyt monenlaista luovaa toimintaa. Vähän kuin Barcelonan oma Ruoholahti.
Poblenoussa on tori, pieniä kauppoja, oma Ramblas ja miellyttävän kotoisa tunnelma. Aivan keskustassa sijaitsee myös mexikolais-venezuelalaista ruokaa tarjoava melko koruton ravintola. Kävimme siellä poikieni kanssa neljä vuotta sitten, silloin palvelu oli erinomaista ja ruoka hyvää ja edullista. Halusin tutustuttaa myös miehen ja tyttäret tähän pikkuravintolaan.
Poblenoun kylä tuli tutuksi, kun yritimme ensin maanantai-iltana päästä La Orquideaan syömään. Paikalle päästyämme ravintola oli suljettu, oletimme kuitenkin sen avautuvan kahdeksalta. Tallasimme katuja edestakaisin, kurkistelimme kauppoihin, ja suuresti ilahduimme, kun ravintolan ovi aukesi kahdeksalta. Paikalla ollut ravintoloitsija ystävällisesti kertoi että tänään ei avata. Lupasimme mennä jonain muuna iltana.
Loppuviikosta olimme taas ovenrivassa kiinni heti ravintolan auettua. Nyt meidät toivotettiin tervetulleeksi, olimme sinä iltana ravintolan ainoat asiakkaat. Meille suositeltiin maistelumenua, joko meksikolaista tai venezuelalaista. Otimme molemmat. Menuun kuului kuusi ruokalajia, hyvää tuoretta ruokaa, mukavia pehmeitä makuja, ja söimme neljästään kahdesta maistelumenusta itsemme aivan täyteen. Lasku kruunasi illan, neljän hengen ruokailu ja pullollinen viiniä maksoivat vain vähän yli viisikymppiä.
Poblenousta vielä hieman itään Avinguda Diagonal päättyy ja kulmaukseen jää Diagonal del Mar'in ostoskeskus. Sekin oli jäänyt mieleen edelliseltä kerralta, etenkin sen vuoksi että sieltä Macsonilta ostimme nuoremmalle veljekselle ylioppilaspuvun. Hyvin, ehkä jopa paremmin, saimme aikaa kulumaan siellä tällä kokoonpanolla myös. Erityisesti alakerran urheilukaupan uumeniin eksyi helposti, kaikkien mahdollisten lajien varusteita olisi ollut saatavilla. Ruosteenpunaiset espanjalaiset vaelluskengät eivät vieläkään ole unohtuneet.
4 kommenttia:
Kas,
Barcelona on meikäläiselle ollut sellainen pakkopullapaikka, kun siellä on yksi Euroopan harvoista hyvin kookkaista kongressikeskuksista, jonka takia siellä on häppeninkejä järjestetty ja järjestetään.
Kerran kruisasin yhden päivän tuossa mainitsemassasi Poblenoussa kun oli vähän välipäätä.
Nuorena 70-luvulla kruisattiin siellä saksalaisten interrail-kavereiden kanssa ja kiivettiin Sagrada Famiglian torneihin, silloin ainakin sinne pääsi vaikka kuinka korkealle. Saksalaiset halusivat vuokrata hevoskärryt ja ajelivat niillä herroiksi, suomalaiset kieltäydyimme.
Bacelona: varkaiden ja turistien ylimainostettu kaupunki. Tämä inhorealistisena, individualistisena ja järkähtämättömänä mielipiteenäni.
En mene turistina sinne. Sielu kärsii.
Mutta ymmärrän Gaudi-ihailijoita, jotka palaavat aina uudestaan Barcelonaan.
t. Helga The Riper
Ilmankos siellä nyttenkin oli kongressiväkeä joka paikassa, ja oikeastaan itsekin olen sinne ensi kertaa päässyt seminaarimatkalle, vuonna 1991. Meille Barcelona tulee varmaan jäämään ohjelmaan, kun se on niin lyhyen ja edullisen lentomatkan päässä, siellä on kaikkea ja siellä on aina ollut kivaa, kenen kanssa nyt sattuukin matkustamaan. Ennen kaikkea siellä paistaa aurinko ja on melkein lämmintä silloin kun Suomen talvi vielä pitää otteessaan. Arenys de Marissa on taiteilijatalo, jossa kerran vietin aikaani Oulun läänin taidetoimikunnan luvalla kun oikeita taiteilijoita ei ollut lähtenyt sinne, sinne voisin hakeutua pitemmäksikin aikaa, jos olisin taiteilija.
Juu, siinä diagonaalin päässä on se CCIB-kolossi meren rannalla. Eikös se kauppakeskuskin ole siinä välittömässä läheisyydessä, muistelen. Siellä ei koskaan ole kunnon ruokaa eikä muutenkaan oheispalvelut kunnossa ja suomalainen lounasaikaan syövä ihminen huojuu nälkäkurkena.
Se Poblenou oli kuin toinen maailma. Istuin siinä katukahvilassa pitkät tovit seuraamassa kadun tapahtumia.
Yhtenä vuonna feikkitaksi nappasi laukkuni kyytiin keskustassa lähellä Ramblaa hotellin edestä ja puoliväkisin oli kaappaamassa meikäläistäkin kyytiin, kun varsinainen tilattu taksi kaarsi paikalle. Pojat alkoivat siinä kadulla kovasti tappelemaan ja minä äänenä ylimpänä vaatimassa laukkuani heti takaisin. Se ei heti meinannut onnistua, sillä laukun sisäänotto katsottiin kuulemma taksikyydin alkamisen merkiksi. Hoh! Sanoin, että laukku tänne ja sassiin niin kuin olis jo, että pääsen edellispäivänä varaamani taksin kyydissä kentälle ja ehdin koneeseen. Lopulta sana meni perille.
Laukut ja kännykät siellä lähtee herkästi Ramblan lähellä ja metron ryysiksissä. Kumma, ettei sitä ole saatu kuriin, varmaan Euroopan villeimpiä paikkoja tässä mielessä.
Toki kokemuskin opettaa ja hoksaa tilanteet, joissa voro voi iskeä (ja pitää omaisuutensa piilossa).
Minut ryövättiin Zurichissä, kun vanhasta tottumuksesta (olen siellä nuorena asunut) pidin sitä erittäin turvallisena kaupunkina ja mukanani oli myös kaveri, joka koko ajan vahti, ettei minua ryöstetä. Kun tulin rahattomana ja kortittomana kotiin, luin netistä että rautatieaseman taskuvarkaat ovat hirveä riesa siellä nykyisin. Edellisen kerran, kun hukkasin lompakkoni siellä, minulle oli jo soitettu, mistä sen saa hakea rahoineen ennen kuin huomasin sen kadonneen.
Jostain syystä Barcelonan rosvot eivät pidä käsilaukkuani rosvoamisen arvoisena...toistaiseksi. Yritän naamioitua paikalliseksi, kuljettaa käsilaukkua kuin siellä olisi vain aspiriinia. Eikä siellä mitään arvokasta olekaan buranan lisäksi.
Lähetä kommentti