Seitsemän vuotta

 

Vierailin blogi-ikätoverin luona Omenapuun alla, ja huomasin, että jo seitsemän vuotta on kulunut tämänkin blogin aloittamisesta. Oma blogini alkoi tarpeesta saadaan safarikuvat järjestykseen, ja kirjoitella muutenkin. Sen jälkeen tuli enemmän Ruotsi-Suomi -tarinoita. Valokuvaus oli jossain vaiheessa pinnalla, valokuvatorstain tehtävä sai ajattelemaan kuvakerrontaa. Sitten rakennettiin talo.

Väliin mahtuu elämän isoja tapahtumia. Jotkut matkat ovat päätyneet matkakertomuksiksi, useimmat matkat näkyvät välähdyksinä ja kuvina muiden tekstien joukossa. Kirjoja on luettu ja kirjoitettukin, nekin ovat vaikuttaneet sisältöön.  Kaikkein suurimpana inspiraationa kaikkina näinä vuosina on ollut median uutisvirta.

Alkuaikoina olin sosiaalisempi, osallistuin blogimaailman rientoihin ja vierailin muissa blogeissa, mutta nykyisin vain kirjoitan, jos sitäkään. Blogista on tullut yksi kirjoitusalusta muiden joukossa, siihen kirjoitetaan se, mikä sopii kirjoitettavaksi  blogiin.  Se vain on olemassa, en saa sitä tekemättömäksi, miksi siis sulkisin sen tai poistaisin.

En markkinoi blogiani enkä markkinoi itseäni blogilla. Kirjoitan vain. Aina joku eksyy tänne etsiessään jotain mitä täältä ei löydy. Täältä ei löydy minua, ei kuulumisiani eikä tekemisiäni. Täällä on vain yritys hahmottaa asioita kirjoittamisen keinoin. Edelleen kirjoitan, jotta tietäisin mitä ajattelen. Tekstin tekeminen pakottaa etenemään johonkin suuntaan, tuskin koskaan tietää etukäteen, mitä kautta ajatukset kiemurtelevat tekstin loppua kohti.

Kirjoitan itselleni, en ole määritellyt mielessäni blogini lukijaa. Jos blogia kirjoittaessani alan miettiä, mitä ajatuksia tämä herättää lukijoissa, sammutan oman kytevän ajatukseni. Tämä on vain blogi. Kirjoitan blogia, koska täällä teksti jää elämään. En ole koskaan kirjoittanut pöytälaatikkoon, kuka siellä juttujani lukisi? Onnellista on elää Internetin aikaa.

Blogi palkitsee vaivihkaa. Huomaan, että näistä seitsemästä vuodesta on jäänyt myös tämän näköinen jälki. Vaivan palkan saan siitä, että aina joku käy myös lukemassa kirjoituksiani. Tärkeintä on ollut oppia julkaisemaan. Tehdä tekstejä, muokata niitä niin pitkälle kuin osaa, ehtii ja haluaa, ja lähettää ne matkaan. Kirjoittaa silloinkin, kun juttu ei oikein luista, varmana, että joskus pääsee vielä ajatukseen kiinni, ja pystyy purkamaan sen tekstiksi.

Vanhojen tanssien jatkoilla

Internetin aikakauden luulisi hälventävän sukupuolen merkitystä. Mutta netin roolijako on yleiskuvaltaan yhtä konservatiivinen ja sukupuolten stereotypioita vahvistava kuin vanhojen tanssit lukiossa. Olkoonkin, että Internetistä löytyy taskuja, joissa naiset ja miehet voivat valita roolinsa ja toiminta-alueensa, mutta ei ole aivan yksinkertaista toimia oletusten vastaisesti. Siksi kuulosti niin mukavalta, että Facebook on lisännyt eri sukupuolivaihtoehtoja, joiden mukaan he lähettävät myös mainoksia. Voit myös valita, kutsutaanko sinua she vai he. Mitähän valintoja ne keksivät meille suomalaisille?

Nyt olisi kiva tietää etukäteen, mitä mainoksia tulee millekin sukupuolelle. Olen niin kyllästynyt kaikenlaiseen Internet-mainontaan. Minulle mainostetaan lähihoitajaopintoja, ja kun lähetän tiedustelun, miten voisin etäopiskella tietoverkkotekniikkaa, nettisivujen tekoa ja ohjelmointia, minulle ei vastata. Ihan vain tiedoksi, että meillä ostetaan netistä mustekasetteja, kirjoja, toimisto-ohjelmia ja valokuvatuotteita. Ei osteta rasvaimuja, kasvojenkohotusta, laihdutustuotteita eikä humpuukipillereitä. Ei myöskään käsilaukkuja, leninkejä ja muotoilevia alusasuja. Sen sijaan kätevät kamerareput ja tietokonelaukut, retkeilyhousut ja urheilualusasut tulevat aina tarpeeseen. Myös autoiluun liittyviä palveluja, kuten tuulilasin ja renkaiden vaihtoa tarvitsee liiankin usein.

Haluan kaikkeen muuhunkin elämään Facebookin tavoin 50 eri sukupuolivaihtoehtoa. Kun se, että onko joku nainen vai mies, kertoo ihmisestä niin olemattoman vähän, jos ei puhuta lisääntymisestä. Enemmänkin se kertoo siitä, mitä kaikkea hänen oletetaan olevan sukupuolensa johdosta. Ruotsissa on käyty keskustelua, pitäisikö tehdä neutraali hän-sana, niin kuin suomen kielessä, ettemme pronominivalinnoilla rajoita käsitystämme siitä, mitä sukupuolta oletamme jonkun olevan. Suomalaiset voisivat kertoa, että ei auta.

Eilen oli kiivas keskustelu pörssiyhtiöiden hallitusten kokoonpanoista televisiossa. Nuori nainen ja keski-ikäinen mies napit vastakkain. Nainen vastaan ja mies puolesta. Eivät hekään oikein oletuksia vastanneet. Nuori nainen uskoi saavansa paikan pätevyydellään, pelkäsi tulevansa kutistetuksi pelkäksi sukupuolensa edustajaksi. Mies oli jo nähnyt, että sekä valtaosa naisista että myös tietyntyyppiset miehet ohitetaan valinnoissa pelkästä tottumuksesta. Kiintiövalinnatkaan eivät tuo moninaisuutta, ja nekin kuvastavat oletettuja ominaisuuksia, ellei katsota tarkemmin oletusten takana oleva ihmisiä. Eihän naisten osallistuminen yritysten hallituksiin ja johtoryhmiin ole itsessään tavoite, vaan heidän osaamisensa hyödyntäminen päätöksenteossa.

Viime viikolla luin mielenkiintoisen tutkimuksen, jonka mukaan naisten mukaan ottaminen yhtiöiden hallituksiin lisäsi miesten pätevyyttä hallituksissa. Kun hallitukseen valittiin päteviä naisia, myös miesten pätevyyteen kiinnitettiin enemmän huomiota. Siis miesten kannattaa valita hallituksiin naisia sen vuoksi, että saa fiksumpaa kokousseuraa. Ellei joudu itse ulos.

Mittakaavaongelmia

Kuvitellaan että omistat taksiyhtiön, pääasiallisena tulonlähteenä ovat koulukuljetukset. Palkkaamasi toimitusjohtaja/taksikuski taas ajelee mielellään kyytejä kaupungin laidalla sijaitsevaan huonomaineiseen huvilaitokseen, firmasi ympärillä liikkuu ikäviä huhuja ja taksit ovat usein siivottomassa kunnossa vielä aamulla. Asiasta kiukustuneet vanhemmat liimaavat taksiisi tarroja, joissa lukee jotain ikävää. Toimitusjohtaja haluaa tehdä vanhemmista rikosilmoituksen, mutta sinä et halua, että koko kaupunki saa tietää firmasi toiminnan pimeästä puolesta, etteivät koulukuljetukset ja koko firman toiminta vaarannu. Sanot, että koska firman on sinun, et halua että rikosilmoitus tehdään. Jos toimitusjohtaja tekee rikosilmoituksen, hän saa lähteä.  Teetkö mielestäsi jotain väärin?

Oikeuskansleri ratkaisi Arctia Shippingin omistajaohjausta koskevan kantelun. Koska media ei varmaan revi siitä yhtä isoja otsikoita kuin siihen johtaneesta vesilasimyrskystä, vapaana bloggaajana kannan korteni kekoon ja teen jälkeni bittiavaruuteen asian johdosta.

Omistajaohjauksen vaikeus on tullut selväksi viime vuosina. Syynä on se, että valtio-omisteisista yhtiöistä puhutaan kuin ne kaikki olisivat samanlaisia. Suurta yleisöä ei voi moittia, kun ministeritasollakin ollaan jokseenkin sekaisin. Viimeisin oneliner tuli Aleksander Stubbilta. Poliitikot pitäköön näppinsä erossa Solidiumista. Mitähän hän oikein ajatteli, vai ajatteliko mitään? Mitä jos Solidiumin johto päättäisi myydä yhtiön omistukset ja lähteä rahat kassissaan rakentamaan Uutta Suomea Tyynenmeren paratiisisaarelle? Ei Solidiumiin saa puuttua, pääministeri ja omistajaohjausministeri olkoon nyt hiljaa.

Kun tutkii suomalaisten yritysten omistusrakennetta, niin monien pörssiyhtiöiden suurimpia omistajia ovat valtio ja työeläkeyhtiöt, joukko muita institutionaalisia sijoittajia ja muutamat yksityishenkilöt sijoitusyhtiöittensä kautta. Silmiinpistävää on kasvollisten sijoittajien vähäinen määrä. Kun yhtiöt vielä omistavat toisiaan ristiin, omistajavallan käyttäjien määrä on todella pieni. Yhtiökokouksessa omistajilla on mahdollisuus käyttää omistajavaltaa, ja riittävän omistusosuuden omaavat sijoittajat voivat vaatia ylimääräisen yhtiökokouksen koolle kutsumista. Hallitus on keskeinen omistajan etujen valvoja, yleensä  valtiolla on oma edustajansa omistamiensa yhtiöiden hallituksissa.

Kuvitellaan, että yritys listautuu pörssiin, ja huomaa yhtäkkiä saaneensa valtion suurimmaksi omistajakseen. Siinä tilanteessa toimitusjohtajan ei varmaan ole viisasta soittaa ministerille, ja kysyä mitä meidän pitäisi tehdä, vaan jutella vain Solidiumin kanssa ja kiittää luottamuksesta ja sopia yhteydenpidosta. No ehkä se ei ihan näin tapahdu käytännössä, mutta havainnollistan hieman. Mutta kyllä sen ministerinkin pitää tietää, mihin yritykseen valtion rahat juuri menivät, ja joku järki sijoituksessa täytyy olla myös valtion kannalta. Talvivaara on varoittava esimerkki siitä, kuinka valtio on sijoituksellaan edistänyt merkittävien ympäristöhaittojen syntymistä, kun ei ole omistajana vaatinut riittäviä riskianalyyseja etukäteen. Pelastusoperaatio, jossa syydetään rahaa, mutta ei aktiivisesti haeta ratkaisuja ongelmiin, auttaa yhtä paljon kuin veden kantaminen tyhjään kaivoon*.

Sitten ovat vielä erikseen nämä yhtiöt, joihin valtiolla on strateginen intressi, joissa omistusosuus ei saa pudota alle puolen, ja joihin sijoittavat tietävät sijoittavansa yhtiöihin, joissa valtio on mukana. Miksi ihmeessä valtio ei vaikuttaisi, kun se pitää yhtiötä määräysvallassaan? Entäpä nämä tiettyä tarkoitusta hoitavat yhtiöt, kuten Arctia Shipping, jonka hommia hoiti ennen merenkulkuhallitus?  Kun valtion virkamiehistä tulee hallinnollisin järjestelyin valtionyhtiön toimitusjohtajia, ei se käännä valtasuhteita uuteen asentoon.

Mutta miten kaiken ylläolevan sanoisi yhdellä lööpillä?

*Perheessämme kuljetettiin vettä Saimaasta tyhjään kaivoon illat pitkät, ja kyllä se auttoi vesipulaan, joten en ole koskaan ymmärtänyt tuota kielikuvaa, mutta käytän sitä kuitenkin. 

Tiedon sivutiet

Tänään luin Dagens Nyheterin pitkää artikkelia Googlesta. Kuinka google on kehittymässä uuteen vaiheeseen, jossa et enää googlettamalla saa vastausta siihen, mitä haluat tietää, vaan siihen, mitä sinun pitäisi tietää. Google tarjoaa sinulle myös sen tiedon, jota et ymmärrä kysyä. Näin työkseen kirjoittavan kannalta tämä alkaa olla jo ongelmallista.

Olen kuvitellut, että tietokirjoja tarvitaan edelleen näyttämään tiedon ensimmäinen kerros. Sen jälkeen, kun on hahmottanut aihepiirin, ymmärtänyt käsitteet ja päässyt sisään alan keskusteluun, voi luottaa tiedon haun tuloksiin. Muuten ei voi tietää, mikä alalla on sääntö ja mikä on poikkeus.

Omista erikoisaloistani on julkisuudessa paljonkin keskustelua. Kirjallisuutta on sen sijaan vähän, englanniksi enemmän, suomeksi tuskin mitään. Kun tietoa on runsaasti netissä, harva enää vaivautuu etsimään alaa käsitteleviä kirjoja. Mutta tieto jää pirstaleiseksi. Asioihin reagoidaan helposti yksittäistapauksissa, kauhistellaan ja tuomitaan, mutta ei osata kiinnittää tapahtunutta laajempiin yhteyksiin.

Tietysti voi kysyä, tarvitseeko koko alaa hallita, eikö riitä, että saa vastaukset kysymyksiinsä. Muistan kun ensimmäisiä vuosia kävin alani asinatuntijaseminaareissa ja -tilaisuuksissa, en millään keksinyt mitään järkeviä kysymyksiä esitettäviksi tilaisuuden puhujille. Esitetyt yleisökysymykset olivat outoja.  Jossain vaiheessa puheet alkoivat avautua, ja samalla ne herättivät uusia kysymyksiä.  Yleisökysymykset alkoivat kuulostaa järkeviltä ja aloin itsekin esittää kysymyksiä.

Mutta että googlekin voisi ryhtyä esittämään yleisökysymyksiä. Toistaiseksi en usko, että kysymykset tulevat olemaan järkeviä, vaan niitä luennoitsijan painajaiskysymyksiä. Juuri kun luulet saaneesi esiteltyä asian selkeässä paketissa ja tulleesi ymmäretyksi, joku esittää kysymyksen, joka paljastaa kaiken yleisön päälle kaadetun tiedon valuneen hukkaan kuin vesi hanhen selästä.