11.11.11

Perhe oli saanut vauvan, terveen lapsen dramaattisten vaiheiden jälkeen. Sodan keskeltä paenneina he osasivat arvostaa olosuhteitaan, turvallista ympäristöä ja huonetta vastaanottokeskuksessa. Perheen isä tuli toimistolleni hoitamaan asioita, hän kertoi että olisi mielellään tuonut vauvan nähtäväksi, mutta kun matka oli niin pitkä. Lohduttelin, että meillä Suomessa jotkut sanovat, ettei kastamatonta lasta pidä kuljetella. Siitä päästiinkiin asiaan.

Hän ja hänen vaimonsa ovat kristittyjä, perheen muut lapset on kastettu vauvoina. Nyt heille on sanottu, ettei lasta voi kastaa, koska heillä ei ole oleskelulupaa Suomessa. Puheesta ymmärsin, ettei tälle isälle kaste ole nimenanto- ja kakunsyöntitilaisuus vaan ihan sitä mitä sanassa sanotaan. Aloin selvittää asiaa, koska kirkon käytäntö evätä kaste kristityiltä seurakunnan puuttuessa tuntui väärältä ja syrjivältä.

Keskustelin asiasta rovastin kanssa eräässä sukumme monista kastejuhlista. Hän perusteli kirkon kantaa. Eivät he voi kastaa, koska täytyy olla seurakunta, johon lapsi kirjataan. Samalla hän epäili, että kasteeseen vedoten joku voisi vaatia saada jäädä Suomeen asumaan. En lausunut ääneen epäilyäni, ettei maallisen valtakunnan avaimia noin vain sisäasiainministeriöltä napata. Onneksi lähipiiristä löytyi muunlaisiakin, kirkon järjestyksen kannalta ongelmallisia mutta pastoraalisesti ymmärrettäviä mielipiteitä asiasta. Sinä keväänä virittelin asiaa, ja sitten se unohtui. Kunnes tuli tänään mieleen.

Kirkolliskokous on tämänpäiväisellä päätöksellään mahdollistanut seurakunnan jäsenyyden seurakunnan toiminnassa mukana oleville, joilla ei ole oleskelulupaa Suomessa.

Odessa ja Bosporinsalmen yö

Syksyn etenemisen katkaisi viikon risteily Istanbulista Mustanmeren satamien kautta Kreetalle. Olen ihmetellyt toisten intoa rauhalliseen risteilymatkustamiseen, mutta alan ymmärtää. Kun laiva irtoaa satamasta, nähtävyyksiä ei enää ahnehdita, ei ryntäillä viime hetken ostoksille eikä lähdetä etsimään ravintolaa. Kun on tarpeeksi maailmaa kiertänyt, ei ole suurta seikkailunnälkää, vaan voi iloisesti nauttia karjalanpiirakoita aamiaisella ja arvuutella murteen perusteella mistä päin Suomea kanssamatkustajat ovat.

Matkalla sai nähdä vilahduksia Euroopan kehittyvien demokratioiden satamakaupungeista. Konstanta ja Varna eivät vielä olleet karistaneet yltään kommunistisen ajan varjoa, joka kummallisesti väijyi ihmisten kasvoilla ja katujen varsilla länsimaisista merkkivaatteista ja kauppaketjujen kylteistä huolimatta.

Odessa hurmasi, entisten aikojen loistoa oli tallella, joskin sitä oli myös restauroitu takaisin, ja jos jossain oli rappiota, se ei näkynyt meille. Kaupunki huokui kulttuuria, taidemuseon aarteet ja oopperan ikkunoista kuuluva musiikki vakuuttivat taiteen tasosta. Elokuvan harrastajat tallasivat Potemkinin portaita hartaina. Moni meistä vannoi palaavansa sinne.

Toinen matkan kohokohta oli aamu Bosporin salmella, redillä vuoroaan odottavat laivat, sumu ja auringon kiertyminen Aasian puolelta salmen ylle. Olen yrittänyt nyt muutaman tunnin saada aamuhämäräisiä kuviani näkymään videona, mutta en nyt keksinyt muuta keinoa kuin linkkinä, jonka kautta voi käydä katsomassa millaista siellä oli. Tekijänoikeudelliset kanteet musiikin käyttämisestä voi lähettää kommenttilootaan, mutta en vaan voinut vastustaa kiusausta.

Vihamielisille vesille

Ajateltiin lähteä risteilylle Mustanmeren maisemiin. Monta maata ja kaupunkia yhden viikon aikana, illat ja yöt sujuisivat mukavasti laivassa, ja aamulla olisimme taas uudessa satamassa. Istanbulissa iloiset mattokauppiaat huutelisivat "mita kuulluu" huutojaan meille suomalaisille, ja yhdessä välietapissa Odessassa kansojemme välinen ystävyys olisi taattu, ei ole helppoa olla Suuren Venäjän kainalossa.

Mutta sitten. Mitenköhän Bulgarian ja Romanian rajatarkastajat meihin suhtautuvat? Laivassa on tietysti Suomen lippu perässä liehumassa, että pitkästä matkaa näkyy kuinka me Euroopan integraation sabotoijat lähestymme rantaa. Ei hyvä. Kunnon rajatarkastus, itsehän me suomalaiset sitä halusimme. Kun ollaan niin korruptoituneita niin varmaan olette valmiit maksamaan vähän ylimääräistä, vai mitä? Onneksi olemme EU-kansalaisia, maahan pääsy on yhtä varmaa kuin romanikerjäläisellä.

Bosporin salmen jälkeen pääsemme Kreikan vesille, Aigeijan meri välkkyy ja edessä on rantautuminen Kreetalle. Mielessämme kymmenen vuotta sitten tehdyn edellisen matkan muistot odotamme miellyttäviä kohtaamisia kreikkalaisten kanssa. Ai Suomesta - seuraava asiakas! Vain käteinen kelpaa! Näinä aikoina ei ole helppoa olla suomalainen eikä Ruotsin passia ole tullut hankittua.

Miten harmittomasta tuulipukukansasta väinämöishattuineen ja lypsyhuiveineen tuli Euroopan jarrumies? Vastaus on yksinkertainen. The Finns. Sellaisia ne ovat.

Elämysmatkalla Öölannissa

Kesästä jäi mieleen ainakin lintujen rengastus Ottenbyn lintuasemalla, joka oli ystävän kanssa tehdyn Öölannin retken pääkohteita, ei vähiten Taviokuurnalta saadun vihjeen vuoksi. Päivä oli sateinen, hanhia parveili taivaan täydeltä ja tungeksi luodoilla. Sää ei suosinut lentoa Itämeren yli myöskään lintujen valokuvaamista.

Lintuasema tarjosi matkailijoille sadepäivän huviksi tutustumista lintujen rengastukseen. Rengastettavan linnun matka vapaudesta rengastajan käsiin kulkee isosta verkkohäkistä asteittain pienenevään tunneliin, josta se lopulta poimitaan mustaan läpinäkymättömään kangaspussiin. Oikeita lintuja emme saaneet ulkoa pyydystettyä, joten meille demonstroitiin prosessi keltaisella kylpyankalla.

Kun sitten rengastuspöydän ympärillä vertailimme erikokoisia renkaita, joista joutsenen jalkaan sopivan oli suurin, yksi lintuaseman työntekijöistä toikin oikean linnun. Oppaanamme ollut nuori kesätyöntekijä ryhtyi tunnistamaan lintua, mutta ei se ollutkaan aivan yksinkertaista. Ei ollut ollenkaan selvää, oliko kyseessä keltavästäräkki vai vain muutaman kerran lintuasemalla tätä ennen tavattu sitruunavästäräkki. Paikalle haettiin kokeneempi rengastaja. Löydettyään oikean lintupussin, ei siis kylpyankkaa, hän punnitsi ja suki lintua, tutki siipiä ja sulkia, muutama höyhen irtosikin.

Mutta ei vieläkään ratkaisua linnun lajista. Lintuaseman työntekijöitä kerääntyi rengastuspöydän ympärille, siipiä leviteltiin ja räpistelevää lintuparkaa kävi jo sääliksi. Tilanteen pelasti sängystä kesken iltapäiväunien kiskottu lintuaseman johtaja. Kyllä, kyseessä on sitruunavästäräkki. Kuinka paljon opimmekaan lintujen rengastuksesta ja lintuaseman työntekijöiden nokkimisjärjestyksestä.

Väistä vaaraa

Viime aikoina lumitöiden määrä ja laatu täällä Tukholman seudulla on ollut riittämätön. Ortopedien työaika kuluu liukastumisten uhrien hoidossa, eikä liukkailla ja kuhmuraisilla jalkakäytävillä ole mukava kävellä. Kulkuväylät ovat myös kaventuneet niin, että kun täällä ei muutenkaan paljon vastaantulijoita väistetä, niin se joka pelkää yhteentörmäystä joutuu helposti hangen puolelle. Olen muuten ilmeisesti jollain tasolla sopeutunut tähän Tukholman väistämättömyyskulttuuriin, en tule enää ylikävellyksi. Sitä vastoin jo vuosia sitten takaisin Suomeen palannut poikani valitti joulun alla näkymättömyyttään vastaantulijoille Södermalmin liukkailla kujilla.

Ehkä väistämättömyyteen on looginen selitys. Sekä Tukholmassa että Helsingissä kaikkein kohtalokkaimmaksi vaaraksi on osoittautunut katolta putoava tavara, oli se sitten jään, lumen tai lapion muodossa. Järkevä ihminen osaa laskea, että kolmesta riskistä kaikkein vaarattomin on vastaantulijaan törmääminen. Jalkoihinkin pitää katsoa, koska murtuman parantuminen ei koskaan ole varmaa. Kun etsii tukevaa jalansijaa jään ja lumen seasta ja samanaikaisesti väistelee katolta putoavaa lunta ja jääpuikkoja, on luonnollista, ettei vastaantulevan liikenteen huomioimiseen jää aikaa.

Lokakuisella Lontoon matkalla ystävän kanssa vietimme iltoja tukemalla katoavaa kansanperinnettä eli pubeja. Eräässä pubissa luimme päivän lehdestä jutun, että eräs 48-vuotias perheenäiti oli kesällä saanut naapuripubin terassilla kukkaruukun päähänsä ja makasi vieläkin tiedottomana läheisessä St Maryn sairaalassa. Tultuamme tietoiseksi riskistä me kaksi perheenäitiä emme enää pystyneet varauksetta ihailemaan pubien seinillä ja katossa riippuvia kukkaistutuksia, vaan istumapaikan löydyttyä tarkastimme, ettei ympärillä varmasti ollut heikosti kiinnitettynä kukkaruukkuja, lamppuja, miekkoja, kilpiä ja muuta rekvisiittaa. Ilman lehtijutun lukemista olisimme saattaneet tehdä juuri päinvastoin, eli asettua pahaa aavistamatta kaikkein isoimman riippukasvin alle.

Silmänruokaa

Eilen illalla katsoin elokuvan, ja vain katsoin. Muutaman vuoden takainen Maria Larssons eviga ögönblick, suomennettuna Ikuiset hetket, tuli televisiosta. Alkuun yritin myös kuunnella repliikkejä, mutta kun ainut jonka puheesta sai jotain selvää oli ruotsalaisen näyttämötaiteen tähti Mikael Persbrandt, päähenkilön renttu mies, niin ei siitäkään ollut niin väliä. Vikaa oli sekä äänentoistossa, artikulaatiossa että arkikielen kuullun ymmärtämisessä. Keskittyminen ainoastaan elokuvan visuaaliseen ilmaisuun tekikin katsomisesta elämyksen.

Maria Larsson elää edellisen vuosisadan vaihteessa ison perheen äitinä, ja hän voittaa arpajaisista kameran. Tarina seuraa perheen lisääntymistä, miehen renttuilua kunnes hänestä tulee kuljetusliikkeenomistaja, ja Marian, suomalaissyntyisen työläisnaisen, kehittymistä valokuvaajana. Elokuva on myös hieno aikakauden kuvaus.

Elokuva oli kuvattu seuraamaan näkymiä valokuvaajan silmin . Kamera haki kuvakulmia, varjoja, valoja, asetelmia ja pysähtyi ikuistamaan hetken. Monta kertaa elokuvan aikana mietin, onkohan päähenkilöllä mukana kamera, tästä saisi hienon kuvan. Nyt tuntuu kuin elokuva olisi filmirullana jossain mielenkuvajaisessa, ja lähtee heti kelautumaan, kun alkaa muistella elokuvaa. Onneksi ei tarvitse tyytyä mielikuviin, nauhoitin leffan myös.

Uutuudenviehätystä

Rakentaminen on nyt ohi, tältä erää. Vain muutaman korjaus ja asennus. Autotalli on vielä toivomuslistalla, sille on jopa rakennuslupa ellei se jotenkin raukea itsestään. Mutta ensi kesälle toivon päiviä, jolloin ollaan kotona joku arkipäivä aivan omalla porukalla, ilman että kukaan naulaa, kaivaa, raivaa, maalaa tai säätää ympärillä. Tämä Ruotsin kerrostaloasunto on uudella tavalla rentouttava. Aivan valmis asunto, huonekalut asettuneet paikalleen, kaikki ratkaisut tehty. Voi katsella ympärilleen ilman että ajatukset harhautuvat verhojen valintaan tai muuhun ongelmanratkaisuun.

Ei ettenkö nauttisi upouudesta talosta. Vaikka paikka olikin ollut kesämökkimme, elämme ensimmäistä talveamme siellä. Vertailemme entiseen taloomme. Uudenvuoden päivänä mies vihdoin ryhtyi työstämään Saimaan lähes puolimetristä teräsjäätä joululahjaksi saamallaan jääsahalla. Vanha talomme oli joen rannalla, jäälle ei koskaan uskaltanut mennä ja avanto syntyi suojasäällä itsestään. Saimaan jään murtaminen vei tunteja.

Jokeen laskeuduimme kätevästi laiturin alla olevalle kivelle astuen ja yhtä vaivattomasti kiven kautta pääsi takaisin laiturille. Nyt hyppäsin avantoon, jossa oli vettä kainaloihin asti ja jään reunat ulottuivat hartioiden tasolle. Heti avantoon päästyäni aloin ponnistella takaisin jäälle, yritys onnistui, mutta paniikin piirteitä tilanteessa oli. Edellisessä paikassa avannosta noustuamme kiireellä palasimme saunaan lämmittelemään. Saimaasta noustuamme jäimme avannon laidalle ihmettelemään, ettei ole yhtään kylmä.

Aikaisemmassa talossamme aura-auton käynti tarkoitti pihatien tukkimista. Ei auttanut valittaminen tienpitäjälle, vaan kotiin päästäkseen oli otettava lapio käteen ja pilkottava jäinen aurausvalli lapiolla käsiteltävän kokoisiksi paloiksi. Uudessa talossamme pihatie ja piha on käyty auraamassa heti ensimmäisten isompien lumisateiden jälkeen, aivan pyytämättä.

Kaikkein suurimmalla piste-erolla uusi talo voittaa vanhan keittiön käytännöllisyydessä ja tilavuudessa. Ehkä siitä vielä oma postaus, kun tämä kirjoittelu on saatu alkuun.

Helmi 1923-2011

Loppiaisiltana miehen puhelin soi epätavalliseen aikaan. Vaikka suruviestin tuloon oli valmistauduttu ja tyynnytty, rakkaan ihmisen elämän päättyminen, sen lopullisuus ja haikeus koskettaa. Kiitollisina muistamme.

1.1.11

Onnellista Uutta Vuotta 2011!