maanantai 30. huhtikuuta 2018

Ruotsin skam



Ruotsin akatemian skandaali etenee ja näen taas saman kuvituskuvan, jossa kultatuoleissaan istuvat akatemian jäsenet on aidattu kultaiseen karsinaan. Aidan toisella puolella istuu satapäinen yleisö hekin iltapuvuissaan seuraamassa istuntoa. Nyt karsinan on jättänyt jo kahdeksan akatemian jäsentä, kahdeksastatoista numeroiduista kultaisesta tuolista täytettyinä ovat numerot 2-6, 8,9, 12, 14 ja 17.

Koska akatemiasta on tähän asti saanut erota vain kuolemalla, jäsenten keski-ikä on korkea.  Jäljelle jääneistä kymmenestä jäsenestä seitsemän on syntynyt 1940-luvulla tai aikaisemmin, heistä vanhin 1920-luvun alkupuolella. Akatemian traditioihin kuuluu ruokailla torstai-istunnon yhteydessä Gyldene Freden -ravintolassa,  jonka oven läheisyydessä toimittajat ovat väijyneet skandaaliuutisia. Pahimmillaan onkin näyttänyt siltä, että toimittajat jahtaavat kamerat ja mikrofonit aseenaan suojattomia vanhuksia vanhankaupungin mukulakivikaduilla pimeässä illassa.

Mahdollistaakseen tyhjien tuolien täyttämisen ennen tuolinsa jättäneen kuolemaaa kuningas on nyt sallinut akatemiasta eroamisen. Yläikärajan asettamista olisi ehkä pitänyt harkita, mutta eihän kuninkaallakaan ole eläköitymisikää. Akatemian jäsenten yläikärajakysymyksen esille ottaminen olisi voinut avata Pandoran lippaan.

Tyhjät tuolit pöydän ympärillä muistuttavat kultaiseen karsinaan jääneitä poissaolevista. Akatemian kriisi on johtanut siihen, että jo aikaisemmin akatemian toiminnasta vetäytyneiden kahden naisen lisäksi tuolinsa on jättänyt kolme muuta naista, lisäksi akatemiasta on eronnut kolme miestä. Jäljelle jäi kaksi naista ja kahdeksan miestä, vain numerot 2-6 ja 8-9 voivat enää supatella vierustoverin kanssa.

Akatemian kriisi velloo niin kauan, kunnes toimintaa haittaava tunnekuohu on saatu kiinni, taltutettua ja sijoitettua jonnekin. Nyt ollaan vielä kieltämisen ja syntipukkien osoittelun vaiheessa. Horace Engdahl on hyökännyt voimakkaasti Sara Daniusta vastaan, kutsunut häntä huonoimmaksi sihteeriksi koko akatemian aikana. Vasta-argumenteissa on kaivettu esille monta todella surkeaa sihteeriä vuosisatojen saatosta. Hyökkäys viestintuojaa vastaan on väärä reaktio, ihan sama vaikka aikaisemmat sihteerit olisivat olleet täydellisiä.

Samaa keskustelua on käyty myös Suomessa metoo-paljastusten jälkeen, ja nähty kaikki anteeksipyynnön lajit, myös kieltämistä. Ruotsin akatemian tasoisen kieltoreaktion esitti kirjailija, joka istuisi Ruotsin akatemian tuolilla, jos olisi ruotsalainen. Jos on koko elämänsä kuvitellut, että seksuaalinen kalastelu työyhteyksissä on hyvä tapa kasvattaa valtaansa ja saada luontaisetuja, niin miksi muuttaisi ajatteluaan elämän ehtoossa. Miksi tuntisi häpeää ja kantaisi vastuunsa?

Akatemialla on ollut epärvirallinen johtaja, joka on käyttänyt omiin tarkoituksiinsa akatemian arvovaltaa. Virallinen johto on sallinut väärinkäytökset ja  röyhkeydet. Kiitokseksi se on saanut työrauhan, tukea  ja lämpimiä tunteita. Sara Daniukseen kohdistetut hyökkäykset taas kertovat, mitä tapahtuu, jos yrittää palauttaa pitkälle viettiensä vietäväksi harhautuneen organisaation ydintehtävänsä pariin. Hyökkäys on niin raju, että harva uskaltaa itsensä sellaiselle altistaa.

Kun organisaatio jakautuu kahteen todellisuuteen, yhteisen käsityksen luominen tapahtuneesta vaatii raakaa työtä, konfliktien sietämistä ja rohkeaa keskustelua. Pitäisi peruuttaa tapahtumiin, mistä kaikki alkoi, kerätä faktat ja laatia tervehdyttämisohjelma.  Totuuskomissioissa ajatuksena on, että ne, jotka vilpittömästi osallistuvat oman osuutensa selvittämiseen tapahtumisen kulkuun, voivat uudelleen lunastaa paikkansa yhteisön jäsenenä. Niiden osalta, jotka kieltävät vastuunsa, vääristelevät faktoja ja syyttävät muita tekemistään asioista, yhteisö selvittelee faktat ja vie asiat tarvittaessa rikosprosessiin asti.

Nyt Ruotsin akatemian totuuskomissioaika on ohi. Asianajajan laatima selvitys on lähetetty talousrikostutkijoille, jotka keräävät faktat ja selvittävät, kuka vastasi mistäkin. Kun on kyse epävirallisesta vallankäytöstä suljetussa organisaatiossa, on olemassa riski, että muodollisen vallan omaavat joutuvat vastuuseen, ja todelliset tekijät jatkavat narujen vetelyä kulisseissa.

Tunne, joka riivaa akatemiaa ja jonka sijoittaminen kultaisilla tuoleilla istuvien kirjailijoiden ja kirjallisuuden tutkijoiden työkalupakkiin, on häpeä. Omassa lapsuudessani minua usein ohjattiin sanoilla "Se on sen häppee",  käytettiin myös sanaa hävytön, kun joku toimi röyhkeästi. "Johan oli hävytön temppu". Silti olen usein huomannut kantavani muiden häpeää. Usein myös olen poistanut itseni yhteisöstä, kun minuun on yritetty sijoittaa toisten kannettavaksi kuuluvaa häpeää. Jonkun kerran olen myös palauttanut häpeän sinne, minne sen luulen kuuluvan. Seuraukset ovat olleet kahdenlaisia, joko hyökkäyksiä minua kohtaan tai vilpittömiä anteeksipyyntöjä. Kunpa  uskaltaisi aina ottaa oman häpeänsä kantaakseen.

Valloillaan vellova häpeä, jota kukaan ei suostu kantamaan, lienee tunnusomaisinta rikollisjärjestöille. Häpeämään kykenemätöntä kutsutaan paatuneeksi. Pystyykö Ruotsin akatemia tuntemaan häpeää?   Röyhkeimmät tyypit ovat sen vuoksi röyhkeitä, ettei heille ole kehittynyt kykyä käsitellä häpeän tunteita. Siksi he ovat myös niin täydellisen hämmästyneitä, kun heidän tekemisiään aletaan ruotia ja kysyä, eikö yhtään hävetä. No ei. 

Ensimmäisessä ulostulossaan metoo-paljastusten jälkeen Sara Danius yritti saada akatemian kantamaan omaa häpeäänsä. Ahdistava syyllisyyden painolasti riippui akatemian yllä Daniuksen julkisesti myöntäessä, että naiset ovat akatemian tilaisuuksissa joutuneet ei-toivotun intimiteetin kohteiksi. Kaikkien yhdessä olisi pitänyt sitoutua selvittämään oma osuutensa, mutta se ei vain onnistunut. Toisilla olisi ollut liikaa selvitettävää, toiset eivät nähneet mitään väärää ja toiset olivat muuten vain muissa maailmoissa.

Organisaation kielenkäyttö kertoo usein sen kehitysvaiheesta. Kun puhuttiin ei-toivotusta intimiteetistä oltiin vielä toimintakykyisiä. Nyt taantuneena ja hajonneena kielenhuoltajan kielikin on köyhtynyt."Olisihan se pirullista, jos ei saada palkintoa jaettua" kommentoi tilannetta viimeksi akatemian vanhin jäsen, 94 v.

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Vallattomien vallankumous


Lauman koossa pitäminen on johtajan tärkeimpiä taitoja. Kun lauma repeää, se väistämättä johtaa riipaiseviin hylkäämisen ja hylätyksi tulemisen tunteisiin. Kun on joskus kuvitellut olevansa osa joukkoa, mutta ei pysty toimimaan ryhmän jäsenenä. Ristiriita oman persoonan ja ryhmän välillä on liian iso. Laumasta lähtijä vie mennessään palan historiaa, rikkoo yhteenkuuluvuuden ja häiritsee ryhmän tunnelmaa.

Politiikka on näkyviksi pyrkivien ihmisten laji. Jos näkyvyyttä ei saa omiensa joukosta, on vaihdettava ryhmää tai perustettava oma. Viime viikolla julkistettiin nuorten kanssa yhteistyössä tehty tutkimus, jonka mukaan viidesosa yläasteikäisistä nuorista kokee, ettei heitä nähdä. Näiden nuorten lisäksi myös muutama poliitikko on pettyneenä huomannut, ettei heitäkään nähdä. Onneksi media on vastannut näkymisen tarpeeseen.


Joillekin oma näkyminen ei ole tärkeätä, ei edes toivottavaa. Tärkeämpää on valta. Valtariippuvuus on terveen vaikuttamisen halun kieroutuneempi muoto. Johtajalle kohtuullinen halu ja kehittynyt kyky käyttää valtaa  sekä ymmärtää vallankäyttönsä motiivit ja seuraukset kuuluvat tehtävän kuvaan. Näkyvä vallankäyttön kuitenkin herättää vastarintaa, siksi vallankäytön piilottaminen mahdollistaa häiriöttömämmän toiminnan. Käyttää valta muttei näyttää sitä on suhmurointia.

Politiikkaan saatetaan lähteä myös narsistisesta miellyttämisen halusta. Omat parhaat piirteet asetetaan esille ja kysytään olenhan minä hyvä. On inhimillistä nähdä se kaikki hyvä, ja vastata lähimmäisen tarpeeseen miellyttää muita. Neutraali ja siloiteltu kiiltokuvamainen imago on helppo asettaa esille Internetin aikaan, jakaa hyvän tuulen kuvia ja kivoja ajatuksia. Sisäisenä ajurina miellyttämisen halu on kaikkein helpoin hyväksyä, mutta johtajan ominaisuutena se saattaa helposti organisaation kaaokseen. Aina löytyy joku, joka pitää miellyttää vielä enemmän.

Koska valta rappeuttaa ja humalluttaa, vallankäytölle asetetaan yleensä rajat ja rakenteet. Demokratiassa vallan pitäisi olla kansalta järjestäytyneesti edustajilleen johdettua. Valta pitäisi antaa niille, jotka sitä vastuullisimmin käyttävät. Johtajan on pystyttävä hillitsemään luonteensa patologiset piirteet ja tasapainoilemaan terveen vallankäytön rajoissa, vaikka mahdollisuudet olisi myös vallan väärinkäyttöön tai ajautumaan viettiensä vietäväksi.

Vallan väärinkäyttöön vievät siis johtajan vähemmän terveet persoonallisuuden piirteet, joita ympäristö vahvistaa tai ei pysty rajoittamaan.  Demokratia ei mitenkään varmista, etteivätkö myös vallan väärinkäyttäjät voisi toimia kansan edustajina. Vaikka johtajalta puuttuisivat empatia, kyky ymmärtää tekojensa seuraukset ja terveet rajat suhteessa toisiin ihmisiin ja johtamiinsa ryhmiin, hänet voidaan innolla valita kansan keulakuvaksi.

Hyväkin johtaja voi harhautua kuvittelemaan itsestään liikoja, unohtamaan äänestäjänsä ja juopumaan vallasta, jos hänen lähipiirinsä vahvistaa hänen luonteensa patologisia piirteitä.  Poliittisissa organisaatioissa johtajan pitää olla visionäärinen, mutta hänellä pitää olla myös tuntuma arkeen. Johtajan kannattaa varoa itseään ja myös niitä, joita hän on ottaa mukaansa tilataksiin. Eikä pidä kuvitella, että ne taksijonoon värjöttelemään jääneetkään olisivat puhtaita luonteen kierouksista.

torstai 26. huhtikuuta 2018

Johtajan uudet vaatteet


Johtajuuden ongelmat ravisuttavat maailmaa. Eilen meitä kävi edustamassa Yhdysvaltain kongressissa Emmanuel Macron, joka hurmasi Donald Trumpin ja ilmeisesti koko maan ja puolet maailmasta.

Macron on visionäärinen johtaja, eilisen postauksen piirteistä häneen liittyvät arkailemattomuus ja narsismi, ehkä myös vuolaus ja epäsovinnaisuus. Hänellä on visio, hän hurmaa ja tartuttaa voitontunteen kuulijoihinsa. Hän muodostaa parisuhteita, hänen kädenpuristuksensa, poskisuudelmansa ja lämmin kiinnostuksensa keskustelukumppaniaan kohtaan auttavat meitä uskomaan rauhaan ja rakkauteen. Juuri kun olimme menettämässä viimeisenkin toivomme vapaan maailman johtajan suhteen, näemme Trumpin silittelevän hellästi Macronin hartioita. Vastaavaa hellyydenpuuskaa First Ladya kohtaan saamme odottaa.

Macronin herättämään optimistiseen toiveikkuuden tunteeseen on helppo heittäytyä ja jäädä odottamaan tuloksia. Apua. Pitäisikö jonkun siis tehdä jotain? Ikäviä päätöksiä meidän on turha odottaa Macronilta. Hän haluaa nähdä valon syttyvän siellä, minne hänen taikavoimansa ulottuu. Aivan kuin sen perheen kuopus, joka saa vielä viisikymppisenäkin äitinsä silmät loistamaan pelkällä puhelinsoitolla. Macron ei halua tuottaa pettymyksiä.

Ikävä uutinen tässä on, että mitä valoisampi visio, sitä suuremmat pettymykset meillä on odotettavissa. Visionäärinen johtaja tarvitsee vahvan toimeenpano-osaston, jota Macronilla ei ainakaan vielä kotimaassaan ole. Hänen poliittinen liikkeensä on nuori ja kokematon. Virkakoneisto on tottunut toisenlaiseen toimintaan, se edustaa vanhoja  rakenteita, joita ei noin vain korvata uusilla.

Miksi kuitenkin haluamme uskoa, että Macron voisi todella muuttaa Ranskaa ja maailmaa, vaikka järjellä ajatellen ymmärrämme, ettei hän voi olla mikään ihmeiden tekijä? Macronin olemus ja puhe resonoi meissä, pystymme tunnetasolla liittymään häneen. Politiikka on unelmien metsästämistä. Kuka parhaiten sanoittaa toiveemme ja vakuuttaa ne toteuttavansa omalla politiikalla, saa paikan kansanjohtajana.

Macronin sanoma ei ole ketään vastaan vaan kansan, ihmiskunnan ja planeetan puolesta. Hänen ihannevävyn olemuksensa on kuin elokuvista, hän edustaa sitä mitä haluaisimme olla ja johon voimme liittää lämpimiä tunteita. Mitä pitempään hän saa ylläpidettyä toivon tunnelmaa, sitä parempi hän silmissämme johtajana on. Kädenpuristuksen pituuksia ja poskisuudelmien herkkyyttä mitatessamme voimme nojata taaksepäin, syödä popcornia ja antaa tarinan liukua kohti onnellista loppua. Huomenna istutamme sen omenapuun.

Poliittisen koneiston johtaminen vaatii enemmän kuin lämpimiä kahdenvälisiä suhteita, mutta silti arkistot ovat täynnä kuvia suutelevista ja kättelevistä maailman johtajista. Parinmuodostusvaihe on parempi kuin taisteluvaihe. Edelleen se on taantumatila, jossa ryhmän jäsenet eivät kanna vastuuta ja toteuta perustehtävää omalta osaltaan, vaan odottavat, mitä pari saa synnytettyä. Ryhmä velloo lämpimien tunteiden aallokossa, tavoitteet karkaavat hyvänolon lämmössä lekotellessa. Omenapuun istuttaminen saa jäädä, onhan siellä valkoisen talon nurmikolla on se tammi.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Johtajuus, johtajuus ja johtajuus






Jo yli viisitoista vuotta sitten kouluttauduin johdon työnohjaajaksi. Se pätevöittää ohjaamaan esimiehiä ja työryhmiä, mutta tekee myös epäsopivaksi toimimaan monissa organisaatioissa ryhmän jäsenenä. Helposti näkee asioita joita monet muut eivät näe. Näin olen asemoitunut pysyvästi työelämän ulkolaidalle, josta sitten tarkkailen ilmiöitä ja pyydettäessä teen arvion tilanteeseen johtaneista syistä ja kannattelen korjausprosessia.

Johdon työnohjauksen merkittävimpiä käsitteitä ovat organisaation perustehtävä ja perusolettamus. Perustehtävä on se, mitä varten organisaatio on olemassa. Ohjauksen tehtävänä on saada organisaatio, sen ryhmät ja jäsenet, toteuttamaan perustehtäväänsä ja estää niitä vierähtämästä perusolettamustilaan. Perusolettamustila on tila, joka syntyy organisaation menettäessä otteensa perustehtävästään.

Asian luulisi olevan helppo. Esimerkiksi Retuperän WBK:n tehtävä on luonnollisestikin sammuttaa tulipaloja Retuperällä. Sitä varten sillä on kalusto ja koulutus tehtäväänsä. Mutta pysyäkseen yhdessä ryhmä tarvitsee yhteisiä tapoja ja traditioita, myös torvisoitto on merkittävä osa vapaabalokunnan toimintaa. Johdon työnohjaajana epäilen, että Retuperän WBK on taantunut perusolettamustilaan, jossa se ei enää ollenkaan osaa sammuttaa tulipaloja, torvisoittokin on epäwireistä ja kaikenlaisesta oheistoiminnasta on tullut balokuntatoimintaa tärkeämpää.

Analysoimatta Retuperän WBK:n regressiota tämän enempää yritän nyt selvittää, mikä normiorganisaatiossa saattaa johtaa regressioon. Ruotsin akatemian valuminen taantumaan on johtanut koko arvostetun instituution romahduksen partaalle. Johdon työnohjaajalle ensimmäinen asia on tutkia instituution johtajapersoonia ja johtamistyylejä. Seuraava johtajapersoonien tyypittely on lainattu tästä artikkelista, mutta olen mukaillut tietoja aikaisemmilla opeilla.

Toimivassa ryhmässä sen jäsenet voivat tehdä yhteistyötä kaikkien muiden ryhmän jäsenten kanssa sekä toimia itsenäisesti. Vastuusuhteet ovat selvät ja ryhmän jäsenet luottavat toisiinsa. Organisaatio pystyy pitämään regressiiviset taipumuksensa aisoissa tai ainakin palaamaan perustehtäväänsä sisäisen koheesionsa estämättä.

Johtajapersoonien analysoiminen on kuin lukisi horoskooppimerkkien ominaisuuksia. Jos ei tunnista mitään näistä persoonallisuuspiirteistä itsessään, voi olla syytä miettiä toiseen kertaan. Samat piirteet, jotka jossain organisaatiossa ovat hyväksi, vievät toisen organisaation kriisiin. Terveissä mitoissa pysyvä persoonallinen johtamistyyli vie organisaatiota eteenpäin haluttuun suuntaan, ja ryhmä korja pahimpia ylilyöntejä. Organisaatio uudistuu ja kehittyy. Sairaalloiset piirteet, joiden edessä ryhmä on voimaton ja tulee imaistuksi mukaan johtajan vääristyneeseen todellisuuteen, taas vievät kohti kriisiä, joka pakottaa organisaation hajoamaan ja rakentamaan itsensä uudelleen. Silloin usein tehdään liioiteltu korjausliike, jossa myös menetetään niitä hyviä puolia, joita aikaisemman johtajan tyylissä oli.

Oikukas rajatilajohtaja on vaihtelevien tunnetilojensa vietävissä. Hän innostuu ihmisistä, ideoista ja projekteista ja yhtä helposti hän niihin kyllästyy. Kiukku kiihtyy ja laantuu ennustamattomasti, ihmissuhteet ovat epävakaita ja intensiivisiä. Hänen kanssaan ei koskaan ole tylsää, mutta organisaatio kuluttaa suhteettomasti energiaa johtajan oikkuihin mukautumiseen ja väsyy. Pahimmillaan tällainen johtaminen tuottaa tempoilevan ja väsyneen organisaation. Parhaimmillaan tässä organisaatiossa luodaan innostuneesti uutta, silloin tarvitaan täydentäviä kompetensseja tasoittamaan johtajan oikkuja ja viemään läpi sekä viimeistelemään johtajan jo unohtamia projekteja.

Epäilevä paranoidinen johtaja on kyyninen ja kohtuuttoman herkkä kaikelle kritiikille.Hän epäilee kaikessa olevan koira haudattuna, kaikki ovat häntä vastaan ja mikään ei ole sitä miltä näyttää. Organisaation energia kuluu sääntöjen laatimiseen, vakuutteluun, kontrollointiin ja oletettujen epäselvyyksien tarkastamiseen. Toimii hyvin, jos organisaation tehtävä on virheellisyyksien etsiminen, mutta tiukat säännöt ja kontrolli tappavat kaiken luovuuden. Organisaatio ei pysty uudistumaan vaan kangistuu sääntöjen sisälle. Yhteistyö organisaatiossa ei perustu luottamukseen vaan pelkoon.

Varovainen välttelevä johtaja pelkää kaikkea kritiikkiä, ja siksi pelaa kaikessa varman päälle. Hän ei ota pieniäkään riskejä, koska epäonnistuminen johtaisi kielteiseen palautteeseen. Organisaatio hoitaa hommansa, mutta johtajan arkuus tarttuu ja kaikki välttelevät pieniäkin riskejä. Aloitteellisuus katoaa, rutiinien hoitamisesta tulee työn sisältö, kehittäminen ja uudet avaukset jäävät tekemättä. Päällimmäisenä tunteena organisaatiossa on riittämättömyys ja estyneisyys.

Varautunut vainoharhainen johtaja on sosiaalisesti vetäytynyt ja menettänyt otteensa todellisuusteen. Hän ei saa kontaktia muiden tunteisiin eikä pysty kiinnostumaan perustehtävästä. Hänen toimintaansa leimaa tunnekylmyys ja puuttuvat ihmissuhteet, kritiikki ei häntä kosketa. Tällainen johtaja ajaa organisaationsa eloonjäämistilaan, jossa juonitellaan ja varmistellaan omaa selviytymistä. Ne pakenevat jotka voivat, johtajan tempoileva tunnekylmä toiminta pitää ryhmän jäsenet pelon vallassa.

Salliva passiivis-aggressiivinen johtaja toimii omin päin, suhtautuu välinpitämättömästi toisten pyyntöihin ja toiveisiin, ja ärsyyntyy itseensä kohdistuvista vaatimuksista. Hänen on vaikea suhtautua toisten odotuksiin ja ottaa niitä vakavasti. Jos häntä pyytää tekemään jotain vähemmän mukavaa, hän ei enää olekaan mukava. Ryhmä taantuu toisarvoisten mukavien hommien suorittajaksi, eikä perustehtävästä muistuttelijoita katsota hyvällä. Itseohjautuva ryhmä voi kuitenkin saada työn luistamaan, koska löysä johtaja ei suoranaisesti vastusta tuloksen tekoa. Usein löysän johtajan organisaatiossa tehdään töitä odottamatta johtajalta tukea tai ohjausta, mikä voi saada organisaation harhautumaan kauas perustehtävästään. Ilmapiiri ryhmässä voi olla kuitenkin hyvä, niin kauan kuin johtajaa ei muistuteta hänen alkupeäisen toimenkuvaansa kuuluvista tehtävistä.


Arkailematon narsistinen johtaja on mainio niin kauan kuin kaikki menee hyvin. Hän luottaa itseensä enemmän kuin on aihetta, mikä johtaa sokeuteen omille virheille sekä kyvyttömyyteen oppia niistä ja turvautua toisten neuvoihin. Hänen suuruudentunteensa vaatii ylläpitoa, yleensä hän onnistuu rakentamaan hovin ympärilleen, ja suhtautuu arrogantin halveksivasti niihin, jotka eivät hänen nerokkuuttaan ymmärrä. Narsistinen johtaja on helppo ottaa töihin, hänestä eroon pääseminen on huomattavasti vaikeampaa. Ryhmä jakaantuu kahtia, hoviin kuuluvat eivät ymmärrä miksi toiset jatkuvasti narisevat työoloistaan, arvostuksen puutteesta, väärinkäytöksistä. Narsistinen johtaja jakelee suosionosoituksia ja erivapauksia hovilleen, tyytymättömät saavat helposti kengänkuvan takapuoleensa. Narsistisen johtajan joukkoonsa tartuttama voittamattomuuden harha antaa kuitenkin ihanan vahvuuden tunteen, josta ei ole kiva pudota tavallisten kuolevien joukkoon.

Kiukutteleva ja antisosiaalinen johtaja nauttii riskinotosta ja rajojen rikkomisesta. Totuudella ei ole merkitystä, impulsiivinen ja epäsovinnainen johtaja ei piittaa sosiaalisista normeista ja pitää hyviä tapoja naurettavina. Organisaatio sulkeutuu omaan maailmaansa, jossa voidaan rakentaa johtajan mielen mukaista todellisuutta. Ympäristön kritiikki ei tavoita organisaatiota, muut ovat kuitenkin väärässä.

Värikäs ja viettelevä johtaja on ilmaisussaan vuolas ja dramaattinen, häntä ei voi olla huomaamatta. Hänen ilmaisunsa tuntuvat usein ylimitoitetun henkilökohtaisesti paljastavilta, ja hän tulee lähemmäs kuin haluat. Hänen tunne-elämänsä vaihtelut ovat nopeita. Organisaatio käyttää kaiken voimansa johtajansa ihailuun ja laidoista kiinni pitämiseen johtajan tunteenpurkauksien vuoristoradalla. Tylsää ei ole kellään, mutta aitoa iloa on vaikea kokea. Johtajan epästabiili tunne-elämä johtaa myös epäsovinnaisiin suhteisiin työpaikalla, kun rajat häilyvät.

Mielikuvitusta omaava, jopa harhainen johtaja ajattelee ja toimii luovasti ja arvaamattomasti. Hänellä on kummallisia uskomuksia ja ajattelutapoja. Hän käyttäytyy ja puhuu oudosti. Ryhmän jäsenet mukautuvat johtajansa uskomuksiin ja harhoihin, organisaatioon syntyyn oma todellisuus. Ryhmän oma uskomusmaailma vapauttaa vastuusta, kun reaalimaailma osoittautuu toisenlaiseksi kuin ryhmän harhat. Fantasiamaailmassa eläminen tuottaa fantasiamaailmaan ehdoin mitattavia tuloksia. Jos joku ryhmän jäsenen yrittää palauttaa organisaation todellisuuteen, hänet vaiennetaan tai poistetaan ryhmästä. Tilalle otetaan joku muu samoihin harhoihin uskova. Ryhmä pienenee harhojen syvetessä.

Pikkutarkan pakkomielteinen johtaja on pakonomaisen huolellinen ja tarkka. Hän on erityisen kriittinen toisten tekemän työn kohdalla. Hänen aikansa kuluu järjestyksenpitoon, sääntöjen laatimiseen ja niiden valvomiseen. Luonnollisestikaan hän ei pysty päätöksentekoon ennen kuin pitkällisten selvitysten ja varmistusten jälkeen. Hänen on todella vaikea ilmaista omia eriäviä mielipiteitä. Hänen johtamansa ryhmä on hidas ja joustamaton, muutoksien läpivieminen jumittuu selvitysasteelle. Kuitenkin kaikki se mikä tapahtuu, tapahtuu sääntöjen mukaan ja virheettömästi, siksi hänen ryhmässään on turvallista, kun vain noudattaa sääntöjä.

Joustava, velvollisuudentuntoinen ja riippuvainen johtaja tekee kaikkensa miellyttääkseen muita. Hän on riippuvainen johtamansa ryhmän hyväksynnästä, eikä hän tee itsenäisesti mitään. Ryhmä velloo miellyttävässä odotuksen tunteessa ja varoo loukkaamasta johtajaansa. Organisaatiolta kuluu energiaa miellyttämiseen ja varmisteluun, alisuoriutuminenkaan ei haittaa. Onhan kaikilla, etenkin johtajalla, hyvä mieli.

Jos nyt joku huolestui, minkälaisia karikkoja kohti hänen johtamistyylinsä organisaatiota vie, voi pyytää koulutettua johdon työnohjaajaa tuekseen. Itsensä hyväksyen sallivassa ilmapiirissä voi tutkia omaa johtajapersoonaansa ja miettiä, miten voi yhteistyössä muiden ryhmän jäsenten tehokkaimmin toteuttaa perustehtävää ja palauttaa itsensä ja organisaationsa rakentavin keinoin perusolettamustilasta toimivaksi ryhmäksi.

Mitä Retuperän WBK:hon tulee, luulen, että heillä on johtajanaan salliva johtaja, mikä on suotavaa ryhmän perustehtäväksi vaihtuneen perusolettamustilan, eli hauskanpidon välttämättömyyden johdosta. Niuhottajat eivät ole pitkään aikaan edes pyrkineet wapaabalokuntaan, ja hyvä niin, eikä kukaan enää muista missä Retuperä on, jos siellä palaisi.



maanantai 23. huhtikuuta 2018

Liike nyt tai ei koskaan


Talvinen kahvipöytäkeskustelu, jossa pohdin järjestelmän jähmeyttä ja haluttomuutta korjata vikojaan sai yllättävän käänteen, kun pöydän toisessa päässä lehteä lukeva mies liittyi keskusteluun. Hän käski ajattelemaan boxin ulkopuolelta. Valitin, että ei onnistu, olen boxissa pienenä rattaana, ja voin toki jumittaa ja hidastaa, mutta kun kukaan ei huomaa korjaamistarpeita, kone vain hidastuu ja kerää lisää pikkuvikoja.
- Tuo vika on koko yhteiskunnassa, se ei ole resilientti. Nyt yhteiskunnassamme seurataan rahaa, ei todellisia tarpeita. Resurssit eivät kohdistu sinne, missä niistä olisi eniten hyötyä, vaan sinne, minne raha kerääntyy. Reagointiviive kasvaa, ongelmia aletaan korjata vasta kun tilanne kriisiytyy ja puuttuminen on välttämätöntä, ei silloin kun, korjaustoimilla voisi estää kriisiytymisen. Rahaa on siellä, missä sille ei ole järkevää käyttöä, ja sitä puuttuu sieltä, missä sitä eniten tarvittaisiin.

Aloimme pohtia organisaatiomalliamme, toimin silloin yhtä rajattua tarvetta varten perustetussa organisaatiossa, joka on koossa vain yhden tehtävän suorittamista varten. Mies piti ajatusta kannatettavana.
- Jotta yhteiskunta pystyisi joustavasti vastaamaan yhteiskunnallisiin muutoksiin, sen pitäisi pystyä luomaan ja purkamaan organisaatioita, kasaamaan asiantuntemusta ja muita resursseja sinne, missä on tarve.
- Olen ajatellut alustaa, jonka avulla luotaisiin tarpeen perusteella tehtäväkohtaisia organisaatioita joustavasti.

Keskustelu avasi uuden ajatusväylän.

Viime päivinä on heitetty ilmaan ajatus Liike Nyt -aihiosta, joka uudistaisi toimintatapoja politiikassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. En varmaan olisi yhtä positiivinen liikkeen toiminta-ajatusta kohtaan, ellen olisi useita kertoja kevään aikana palannut mielessäni kahvipöytäkeskusteluun resilienssistä.

Viime viikolla esiteltiin kyökkipsykologian alaan kuuluvaa tutkimusta, jonka mukaan ihmiset, jotka tietävät asiasta vähemmän, ovat mielipiteissään varmempia kuin syvällisemmin asiaan perehtyneet. Työssäni asiantuntijoiden kanssa olen usein esitellyt nelikenttää asiantuntemuksen kehittymisestä. Alimmalla tasolla ihminen ei tiedä, mitä osaa ja mitä ei osaa. Sitten tietää mitä osaa, muttei mitä ei osaa. Seuraavassa vaiheessa tietää mitä osaa, ja mitä ei osaa. Seuraavassa vaiheessa tietää mitä ei osaa mutta ei tiedä kaikkea mitä osaa. Hirveän epävarma vaihe tuo viimeisin.

Yliopisto-opettajien kirjoittamassa kirjassa kerrotaan tunteesta luentosalin ovea avatessa, osaankohan sittenkään tarpeeksi. Voi kuinka tuttua kaikille asiantuntemuksen pitkälle tielle lähteneille. Mutta yhteiskunnallista keskustelua dominoivat itse tai hyvävelikerhon asiantuntijoiksi nostamat toisen asteen asiantuntijat, joille oma osaamattomuus on vielä osaamisen ulkopuolella.

Entä jos luodaan yhteiskunnallisen keskustelun alusta, jossa määrittelisimme ensin tarpeet, joihin haluamme kiinnittää huomiomme? Sitten kysyisimme, mitä meidän tarvitsee tietää. Katsoisimme kuinka syvälle asiaan voimme pureutua osallistavan keskustelun keinoin. Lopuksi analysoisimme keskustelun tason, mitä  nyt tiedämme ja mitä emme tiedä.

Keskustelukumppani pöydän toisessa päässä kertoi uuden liikkeen etenevän. En tiedä, puhuiko hän tästä aihiosta, mutta ainakin hänen ajattelulleen olisi tarvetta keskustelua rakennettaessa.

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Viimeinen sika

Kuvan Pushkin ei se ole, mutta käytän nyt kuvaa hänen patsaastaan aasinsiltana aiheeseen Horace Engdahl. Ensimmäisinä Ruotsin vuosinani Horace Engdahl edusti minulle korkeinta kirjallista sivistystä. Hän oli se Ruotsin Akatemian jumalattoman korkeiden pariovien väliin ilmestyvä kirjallisuustietäjä, joka julkisti kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajan nimen.

Muutama vuosi sitten avioeronsa jälkiluisussa hän julkisti kirjan nimeltä Den sista grisen, suomeksi proosallisesti viimeinen sika. Kirjasta tehdyssä arviossa sitä kuvataan kieltäytymisenä lähtemästä juhlista ja nousemaan pihalla odottavaan vanhuuteen vievään taksiin.

Ruotsin akatemian kalapaliikissa hänen roolinsa on ollut yllättävä ainakin meille, jotka emme tunne häntä muussa kuin akatemian kristallilamppujen valossa. Hänen ei olisi tarvinnut, mutta hän on käynyt katkeraan kamppailuun viime torstaina tehtävänsä ja tuolinsa akatemiassa jättänyttä pysyvää sihteeriä Sara Daniusta vastaan.

Kielikuva juhlavieraasta, joka itsepäisesti kieltäytyy lähtemästä taksin mittarin raksuettaessa oven edessä, on nerokas. Isäntäväki on kiusaantunut, tarjoiluhenkilökunta poistunut sättimiset selässään, mutta itsepintaisin juhlija jää tyhjentämään viimeisiä pullonpohjia kurkkuunsa kuokkavieraiden kanssa.

Mutta mitkä ovat juhlat? Ei, minusta ei tunnu siltä, että kyse olisi kieltäytymisestä siirtyä seuraavaan elämänvaiheeseen. Pikemminkin luulen, että juhlissa pidättelee huumaava illuusio miehisestä vallan linnakkeesta, jonka suojissa on voinut rauhassa tyhjentää laseja ja tuntea olevansa tunnustettu taiteilijanero, kulttuurimies.

Ruotsin akatemia juhlien näyttämönä on tarjonnut ainutlaatuiset kulissit todellisuudesta irtaantumiselle. Kuningas Kustaa kolmannen ruotsin kielen puhtautta vaalimaan asettama konklaavi, jonka jäsenyys on elinikäinen ja joka itse täydentää itseään. Setäkerho, jonka ensimmäiseksi naisjäseneksi valittiin Selma Lagerlöf sata vuotta sitten. Sitä ennen oli ehditty toimia jo 130 vuotta miesporukassa. Elinikäisyys merkitsee myös korkeaa akatemian jäsenistön keski-ikää, jo Selma Lagerlöf oli aikanaan valittanut, etteivät kollegat akatemiassa ole riittävän työkuntoisia vaativaan kielenhuoltotehtävään.

Naisten pääseminen akatemian jäseniksi ei merkinnyt heidän valtaan pääsyään. Ensimmäinen naispuolinen pysyvä sihteeri sai lähteä viime torstai-iltana siveyttä korostava rusetti kaulallaan häntä odottavaan taksiin. Juhliin jäi enää yksitoista akatemian jäsentä, osa kohteliaisuudesta, osa pelosta, osa varjellakseen pöytähopeita lähtemästä vieraiden taskuun. Hauskaa ei ole enää kellään, mutta ulkona odottava taksi veisi omaan pienuuteen, jossa julkaisuluettelon viimeinen teos on Den sista grisen.

torstai 12. huhtikuuta 2018

Alaston akatemia


Tyylilaji: Kamarinäytelmä, joka itsepäisesti vääntyy kohti puskafarssia

Tapahtumaympäristö: Ruotsin akatemia, se kirjallisuuden nobelit jakava Kustaa kolmannen perustama itse itseään täydentävä kerho, jota itse Ruotsin kuningas suojelee, sekä sen sivukonttori kulttuuripyhättö, sekä erilaisia taiteilijaresidenssejä Euroopassa.

Henkilöt: Runoilijakuningatar Kaarina Jääkaunotar, herkkä runotyttö, joka valitaan herrakerhoon kirjallisten ansioidensa avulla, ja joka muuttuu vallanhaluiseksi ja pahantahtoiseksi syöjättäreksi.

Seurapiiriprinssi Jacques O. Porthos, runoilijakuningattaren puoliso, jonka perustamassa kulttuuripyhätössä Ruotsin ylhäinen akatemia nauttii kunnon viineistä ja juustoista ja taiteen eri lajeista vapautuneessa tunnelmassa

Ryhmä orjattaria, nuoria kunnianhimoisia naisia, joiden taiteellisia ambitioita ja ruumiita kulttuurihenkilö poimii, raastaa ja soimaa kulttuuripyhätön usein toistuvissa menoissa.

Iso paha lehdistö, pikkusieluisia journalisteja, jotka eivät ymmärrä taiteellisia ihmisiä ja miehisiä viettejä.

Hyväntahtoinen ja mitäänsanomaton Kuningas, joka on aivan ihmeissään, mitä hänen suojeluksessaan voi ehkä olla mahdollisesti saattanut tapahtua.

Taloudenhoitaja Sarah, kauniisiin mekkoihin pukeutuva hushållerska, joka yrittää pitää pitsiverhot suorina ja matonhapsut järjestyksessä. Nuttura pyrkii jatkuvasti höllentymään ja siitä irtoaa suortuvia, joita pitää viehkosti ohjata korvan taakse.

Jacquesin aisankannattaja Horatsu, joka tukee Jacquesia katkeraan loppuun. Hän nostaa sanaisen miekkansa Sarahia vastaan, kun tämä suursiivotessaan ehdottaa, että pahimmat sotkijat eivät saisi leikkiä salongin puolella.

Kolme musketööriä, jotka ovat sanan miekallaan katkaisseet kahleensa alkukotiinsa akatemiaan, kun kenelläkään ei ole enää kivaa.

Tarina liikkuu eräänlaisessa aikakapselissa. Draaman synnyttää monarkian ja sääty-yhteiskunnan arvojen toteutuminen digiajan ympäristössä. Tämän illan jatkossa saamme tietää, joutuuko Sarah luovuttamaan esiliinansa ja avaimensa, ja irtautumaan hovin suojeluksesta.

Sarah ilmestyy pörssitalon portaille kukkapuketti kainalossaan, vierellään pääsisäkkö Siiri, joka on kaulin ojossa taistellut koko illan, että Sarah saa jatkaa. Mutta niin ei käynyt, vaan lankoja käsissään pitävä runoilijakuningatar on saanut Horatsun ja muut hovipalvelijansa kääntymään Sarahia vastaan. Runoilijakuningatar liikuttelee lankoja muhkeiden purppuraisten samettiverhojen takaa ylellisessä buduaarissaan, joka nyt juuri ei ole Jacquesin käytössä.

Lähdössä

Grenoble syyskuussa Nyt ei vaan ehdi kirjoittaa, Tai ehtii kyllä, to do -listoja ja tekstiviestejä. Ei ehdi ajatella, vaikka päässä sur...