Tulikukka ja muita yllätyksiä

Pihallemme ilmestyi ranskalainen tulikukka (Verbascum chaixii 'Album' joskus muutama vuosi sitten. Kantaa on ylläpidetty ja yritetty jopa lisätä. Tulikukka on saanut nimensä siitä, että kuivuneista kukkavarsista on saanut tuleen tuikkaamalla kätevän soihdun. Sen muinaistulokaslajia pidetään merkkinä vanhasta asutuksesta ja sillä on lääkinnällisiä käyttötarkoituksia, sillä voi hoitaa keuhko- ja korvavaivoja.

Tilasin jopa englannin hienoimmista puutarhamyymälöistä tulikukan siemeniä puutarhamatkailevalta Ruusurepulta, nyt kukkii toinen valkea tulikukka, olisikohan Verbascum phoeniceum 'White Bride'. Lisää tulossa, kunhan kevään kylvökset pääsevät kukkaan asti, viimevuotisista taimista suurin osa kuoli talven aikana.

Toinen omia aikojaan pihaamme ilmestynyt kasvi on rohtovirmajuuri (Valeriana officinalis), josta myös saadaan lääkettä moneen vaivaan, jos vain osattaisiin hyödyntää. Rohtovirmajuuren on jopa sanottu pitävän noidat loitolla, mutta yhä vain täällä asustan.

Ihan tarkoituksella olen yrittänyt saada auringonhatun menestymään pihamaalla, että voisin uuttaa flunssalääkettä sitten kun olen päässyt siihen vaiheeseen. Echinaet eivät vain ole niin helposti kasvavia kuin itsestään leviävät virmajuuret ja tulikukat. Siemenistä en ole saanut ensimmäistäkään auringonhattua lähtemään kasvuun, vaan on pitänyt Ruotsista asti tuoda kalliita taimia ja etsiä niitä turhaan talven jäljiltä kukkapenkistä.

Miten tässä on näin päässyt käymään? Tarkoituksenani ei ole ollut kuormittaa entisestään rasittunutta aivokapasiteettiani latinankielisillä kasvinnimillä. Lakimieslatinaakin olen viljellyt vain ääritilanteissa, kun vastapuoli on kieltäytynyt ymmärtämästä selkokieltä. Vielä vähemmän olen uskonut innostuvani anopin kirjastosta meille peritytyneestä opuksesta "Miten luonto parantaa".

On kai uskottava, että vaikka kuinka olemme luulleet muokkaavamme tätä paikkaa, tämä paikka muokkaakin meitä. Tarina kertoo, että paikan aikaisempi omituinen emäntä oli yrttien harrastaja, hän osasi ja joutui käyttämään hyödykseen kaiken minkä luonto tarjoaa. Kyläläisille olemme edelleen Iitan torpan asukkaat, vaikka torppa on poltettu aikoja sitten tuholaistorjunnan varmistamiseksi.

Minun Pietarini - lisää siltoja

Saimaan ja monen muun vesistön vedet virtaavat Pietarin halki Nevassa, jonka suistomaalle kaupunki on rakennettu Pietari suuren käskystä kolmesataa vuotta sitten. Nevan lisäksi kaupungin läpi virtaa monia kanavia, siksi siltojakin on kunnioitettava määrä. Kanavat ja sillat auttavat kaupungissa suunnistamista. Valokuvaajalle ne tarjoavat hienoja kuvakulmia ikuistaa veteen heijastuvia rakennuksia vuoden- ja vuorokaudenaikojen sekä ilmanalojen mukaan vaihtuvissa valaistuksissa.

Nevan ylittävät sillat avataan kesällä yöllä puoli kahden aikaan ja suljetaan viideltä aamulla. Siis jos hotelli sijaitsee Vasilin saarella, ei kannata jäädä Nevski Prospektin vilinään aamutunneille asti. Nevan avatuista silloista ovat monet yökukkujat ja aamuvirkut ottaneet upeita kuvia.

Leijonasilta

Pankkisilta

Panteleimonin silta

Troitskin silta

Anishkovin silta

Lomonosovin silta

Susiparin ikuistus

Grönklittin villieläinpuisto kirkkaana ja lumisena talvipäivänä kruunasi matkan Taalainmaalle. Valokuvaaminen on viime aikoina jäänyt kännykkäkameralla räpsimisen tasolle, ison kameran mukana kuljettaminen maksaa harvoin sen tuottaman vaivan. Mutta villieläinten, vaikkakin puistoon vangittujen, kuvaaminen lähietäisyydeltä puhtaiden hankien keskellä oli jotain ainutlaatuista.

Lähdin puolenpäivän aikaan kiertämään puistoa. Ensin havaitsin ilveksen kiertelemässä alueellaan, suuntasin sitten jääkarhujen luokse. Karhualueella oli hiljaista, talviunet menossa, onneksi jääkarhut olivat vain päiväunilla. Kävelin aidan viertä ja säikähdin, kun huomasin toisella puolella aitaa lumen päällä lojuvan ison vaalean möhkäleen, vieressään puoliksi syöty ruhonpalanen.

Jääkarhualueella oli iso katettu lämmin näyttelytila, jossa kerrottiin jääkarhujen elämästä ja ilmastonmuutoksesta. Sisältä saattoi myös tarkkailla jääkarhuja isoista ikkunoista. Istuin ja katselin, molemmilla puolilla kojua makasi karhu elottoman näköisenä. Ainoastaan haaskalla riehuvat korpit pitivät elämää, niiden melu sai toisen jääkarhun hieman kääntyilemään unessaan, ellei se sitten nähnyt unta. Pian kuitenkin toinen jääkarhu heräsi ja alkoi tallustella levottomana aidan viertä edestakaisin. Jostain syystä karhut oli erotettu toisistaan, toinen nukkui ja toinen oli levoton, ehkä juuri siksi.

Ilvesten ruokinta-aika oli merkitty ohjelmaani, toimitusta seuraamassa oli myös koululaisseurue. Opettaja oli tuonut hiihtotaidottomat katsomaan eläimiä kun muut menivät hiihtämään. Aloin taas arvostamaan ruotsalaista koulua, kaikilla pitää olla kivaa. Seuraavaksi siirryin persianleopardin luokse, sekin ramppasi rinkiä alueellaan, murisi myös mennessään.

Alueen korkeimmalla paikalla sijaitsi Toppstugan, kahvila-ravintola, joka oli oikeastaan laskettelijoiden taukopaikka. Sieltä sai ihailla maisemia kymmenien kilometrien päähän. Siperiantiikerien alue oli heti vieressä, ja tiikerit olivat asettautuneet aurinkoa ottamaan mahdollisimman lähelle rakennettua katselupaikkaa.

Siiryin seuraamaan susien ruokailua, mutta niillä ei ollut nälkä. Hyvinvoivan näköiset sudet kävivät kyllä näyttäytymässä, mutta ainoastaan yksi nuori uros kävi hakemassa ruoka-annoksensa. Susiparia ei kiinnostanut ruoka, vaan yhdessäolo.

Karhun naapurissa

Rajan takana voi tapahtua monenlaista, ennen kuin naapurissa huomataan, ettei täällä nyt niin turvallista olekaan. Pienet risahdukset eivät ehkä kantaudu rajan toiselle puolelle, tai sitten niitä ei osata tunnistaa pedon aiheuttamiksi ääniksi. Niin kauan kuin ei joudu itse vaaralle alttiiksi, voi tulkita pedon merkit vaarattomiksi vaikka ehkä hieman oudoiksi ilmiöiksi.

Mutta kun tarpeeksi monta risahdusta on kantautunut, koirat nostaneet niskakarvansa pystyyn ja jääneet jännittyneinä katsomaan metsää kohti, naapuri käynyt kertomassa, että kyllä siellä joka kesä on nähty karhun jätökset, niin pakosti hiipii mieleen, että entä jos sittenkin.

Sitten ne samat vaarattomat risahdukset, mäyrän kakat, koiran jäljet ja pikkuriistan koirassa herättämä uteliaisuus ovatkin pedon merkkejä. Tilastotkin tukevat tätä käsitystä. Alueella liikkuu kymmeniä karhuja, viidenkymmenen kilometrin päässä yksi läpsäisi lenkkeilijää. Siellä se väijyy. Tätä se oli.

Karhu naapurissa vaatii uudenlaista asennetta. Marjamatkalla tömistellään, lauletaan, rysketään ja yskitään niin äänekkäästi, että nalle ymmärtää perääntyä naapurikylän puolelle. Ilta-aikaiset kävelylenkit unohdetaan. Ei ihmetellä, miksi naapurin lapsiperhe asuisi mieluummin taajamassa. Säälitään jo etukäteen pellolla juoksentelevia kauriita, ja jos niitä ei ole pariin viikkoon nähty, ja kuvitellaan  ne jo makaamassa luut törröttäen karhun raatelemana haaskana.

Miten tähän on tultu? Muistellaan kultaista lapsuuden aikaa, kun karhu ja susi olivat satuolentoja, DDT:tä löytyi purkista eteisen kaapista eikä turvavöitä vain ollut. Vihreät eivät olleet kokoontuneet Koijärvelle ja Äänekosken lipeälampea ohitettaessa piti pitää nenästä kiinni. Kuinka huolettomina kirmasimme metsän halki oikopolkua pitkin naapuriin katsomaan Haisapparallaa.

Kunnes huomataan, että mäyrä siellä sittenkin on. Kaikki jäljet, äänet ja näköhavainnot tukevat tätä käsitystä. Miten karhu olisikaan voinut päätyä kaikkien teiden, peltojen ja vesistöjen läpi tänne asti? Eikä mikään jälki ole ollut todistettavasti karhun tassun painama.

Metsänelämää on kuitenkin helpompi tarkkailla kuin saariston sokkeloista vedenalaista maailmaa. Olen jo vuosia seurannut ikkunastamme Tukholman väylällä ohi lipuvia aluksia sillä silmällä. Jokaisesta sotilaskalustoa tai -voimaa kuljettamaan pystyvästä paatista olen tarkistanut lipun, onhan varmasti oman maan merivoimat liikkeellä? Jos lippu ei ole oman maan, niin onhan varmasti kyse ennalta sovitusta laivastovierailusta?

Kun tieto Tukholman saariston sukellusvene-etsinnöistä tuli, tunsin syvää jälkiviisautta, mitäs minä sanoin, pelko ei ollutkaan aiheeton. Sitäpaitsi Södemalmilla käveli vastaan juuri edellisenä päivänä kaksi nuorehkoa rotevaa reppuselkäistä miestä, jotka yrittivät näyttää turisteilta, mutta askellus oli sotilaallista, puhuivat vähän, mutta venäjää, ihan selviä illegaaleja. Kun etsinnät lopetettiin tuloksettomina, helpotukseemme sisältyi pieni annos pettymystä, olinkin väärässä. Se reppuselkäinen luodolla epäilyttävästi ulapalle tähyilevä mieskin oli katiskansa kadottanut huononäköinen eläkeläinen.

Kaikesta huolimatta edelleen hiljaa mielessäni epäilin, että saariston syvänteissä lymyilee karhu. Nyt sen jättämät jäljet on esitelty koko maailmalle, viimeksi löydettiin Gotlannista joku jätös.

Vedet virtaavat jälleen

Jäiden lähtö Saimaasta on tapahtuma, joka ei koskaan toista itseään. Yhtenä keväänä kuuluu viheltävä kohina, ja jäät lähtevät liikkeelle lauttana kuin hinaajan vetämänä, törmäilevät laitureihin,  ja ottavat heikommin kiinnitetyt mukaansa. Jäät helisevät halkeillessaan palasiksi, jotka pinoutuvat kasoiksi vahvemmille laitureille ja kallioiden kupeeseen. Tunnissa ne ovat kadonneet niin kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Jossain lahdenpoukamassa voi kuitenkin löytyä muistutuksena äsken lähteneistä valtavista jäämassoista pieni aavistus, rantaan itsepäisesti tarttunut jääkaitale.

Sateisina keväinä jäät vain tummuvat ja hapertuvat, ne eivät lähde vaan muuttavat vain olomuotoaan. Sitä hetkeä, milloin jäät lähtevät, ei onnistu näkemään. Tarpeeksi tummuttuaan jäät liukenevat paikallaan veteen, ja kas, yhden kerran ikkunasta katsoessasi jäät ovat kadonneet.

Tänä talvena tehtiin varmaan ennätys, en muista milloin jäät olisivat tulleet näin myöhään ja lähteneet näin aikaisin. Ristiinassa on vuosikymmenet kuulunut kevään ohjelmaan Lions Clubin veneveikkaus. Pökkäänlahdelle viedään soutuvene, ja asukkaat yrittävät arvata keväällä minä päivänä se putoaa veteen. Olen huolestunut ehtivätkö leijonat edes viemään sitä venettä lahdelle kantavien jäiden aikaan.

Nyt tapahtuvaa jäänlähtöä edisti sade. Eilen satoi jäälle vettä, ja yön aikana se sulatti paikotellen jään altaan. Rannat ovat vielä harmaan jääkohkan peittämiä, mutta järven keskeltä levittäytyvä vapaa vesi valtaa alaa.  Muualla railot ovat levinneet reiluiksi repeämiksi jääpeitteessä. Tätä kirjoittaessani yläjuoksulta on valunut jäälautta äsken vapaana olleen veden alueelle. Siinä ne hapertuneet jäälämpäreet menevät virtaa alaspäin, tuskin yksikään jääpala selviää ehjänä Vuokseen asti.

Nyt voisi mennä laiturin viereen harjoittelemaan jäistä pelastautumista, varmasti putoaa läpi ja ymmärtää myös sen, etteivät jäät kestä jos ne pettävät. Innostuimme keväällä harjoittelemaan retkiluistelua, ja netistä alan teoriaa opiskellessa löytyi monia ohjeita, mitä teet kun putoat jäihin. Saimaan rannalla asuminen ja vaikkapa tämän kylän historiaan tutustuminen ovat saaneet minut skeptiseksi. Niin harva pääsee kertomaan, miten vaikeaa on pelastautua jäistä. Useimmat vievät sen tiedon mennessään. Onneksi yksi asian todennut onnistui pelastautumaan, ja ihailtavasti kertoi asian myös paikalliselle lehdelle.

Arktista välittämistä

Meillä pohjoisilla kansoilla on ollut keinot selvitä kylmän, lumen ja jään keskellä, mutta meidänkin elämäämme kovat olosuhteet ovat luoneet oman hankaluutensa. Intian matkalla katsoin kuinka ihmiset palelivat tammikuun kylmyydessä, istuivat nuotioiden äärellä taivasalla lämmittelemässä. Minä pukeuduin lämpökerrastoon, villasukkiin ja hupulliseen villatakkiin. Ajattelin, että varmaan olemme aikoinaan edenneet tänne pohjoiseen asti sen vuoksi, ettemme ole suostuneet palelemaan. Pukeudumme, rakennamme ja saunomme, niin kuin Siperia on opettanut.

Luonnonvarojen hyödyntäminen on tuomassa arktisille alueille muitakin kuin olemassaolostaan taistelevia alkuperäiskansoja. Pohjoismaat ja kaikki arktiselle alueelle ulottuvat valtiot ovat portinvartijan asemassa. Jos ne eivät aseta ehtoja ja vaadi korkeita turvallisuusmääräyksiä, rajoita ja kiellä omalla alueellaan, vievät monikansalliset yhtiöt luonnonvarat ja niistä saatavat tulot, ja jättävät jälkeensä ympäristöhaitat. Myös arktisilla alueilla välttämättömän tekniikan hallussapitäjillä on mahdollisuus osaltaan vaikuttaa siihen,  mitkä tahot pääsevät hyödyntämään jään ja lumen peittämiä luonnonvaroja.

Suomen valtion yhtiönsä kautta omistamalla jäänmurtotekniikalla olisi vientiä. Viime päivinä olemme saaneet lukea paljosta muusta, mutta hälinän alta paljastuu se oikea ongelma. Ovatko suomalaiset veronmaksajat halukkaita liiketoimintaan, joka auttaa monikansallisia yhtiöitä hyödyntämään arktisten alueiden luonnonvaroja?  Omistamiensa yhtiöiden kautta  suomalaiset myyvät ja keittävät viinaa, tarjoavat rahapelipalveluja,  kustantavat vähemmän kiinnostavia kirjoja ja harjoittavat monenlaista muutakin liiketoimintaa.

Jäänmurtaminen on viisasta pitää valtion hallussa, olisi kurjaa Suomen maantieteellisen aseman huomioon ottaen, jos millään yksityisellä firmalla ei olisi kapasiteettia tarjota palveluja tai että jouduttaisiin maksamaan tähtitieteellisiä summia, että joku firma käy aukaisemassa huoltoreitin Helsinkiin. Suomen jäänmurtokalusto onkin ainutlaatuinen, mistä kertoo sekin, että kesäisin Helsingissä turistit haluavat matonpesulaitorin ja temppeliaukion kirkon lisäksi nähdä Katajanokan rannassa lepäävät jäänmurtajat.

Tietysti voi ajatella, että suuryhtiöt menevät arktisille alueille joka tapauksessa, paras lähteä mukaan ja tässähän pääsee ikäänkuin siivellä, tienataankin vähän, kun vuokrataan kesällä jäänmurtajiamme. Mutta mitkä mahtavat olla ne valtion strategiset intressit, joiden edistämiseksi pitäisi lähteä arktisille alueille monikansallisten yhtiöiden kumppaniksi? Jos arktisille alueille mennään joka tapauksessa,  eikö olisi parempi, että liiketoiminta olisi vakaalla pohjalla, perustuisi  yksityisiin investointoihin eikä jonkun valtion kaluston vajaakäyttöön?

Aikoinaan jäänmurtajat olivat Merenkulkulaitoksen alaisuudessa. Siitä ajasta on mieleeni jäänyt lahjusoikeudenkäynti, jossa syytetyt puolustelivat ylenmääräisen vieraanvaraisuuden vastaanottamista liike-elämän vaatimuksilla. Tuomio kuitenkin tuli. Onkohan jään murtaminen ollenkaan kannattavaa liiketoimintaa, etenkään lämpiminä talvina? Valtiolla on suorassa hallinnassaan vielä paljon muitakin huonosti kannattavia toimintoja, jotka voitaisiin yhtiöittää. Ehkä tämän viikon keskustelu on tarpeellinen myös siksi, että huomaisimme, miten voi käydä, jos valtiolle tärkeä yhtiö karkaa ohjauksesta.

Eikö tämä lopu?

Aikaisemmin olen kirjoittanut kaivostoiminnan ympäristöriskeistä postauksessa, joka käsitteli Anglogold-Ashantin kultakaivoksia Ghanassa. Sen jälkeen ei ole tarvinnut olla kummoinenkaan pahanilmanlintu ennustaakseen kaivosteollisuuden ympäristöriskien toteutumista myös Suomessa. Viestiä ympäristöriskeistä ovat kuuluttaneet monet ruohonjuuritason toimijat esimerkiksi Kainuun  kyläyhdistyksissä ja löytyypä blogeissakin ansiokkaita näkemyksiä aiheesta.

Mielenkiintoinen avaus vuoden alussa tuli omistajaohjauksesta vastaavalta ministeri Heidi Hautalalta, joka pelkäsi Lapista tulevan Pohjolan Kongon ja vaati valtiota omistamaan kaivoksia ja niin lisäämään vaikutusvaltaansa. Mutta kun valtio-omistajuus ei merkitse sitä, että valtio ohjaisi. Päinvastoin valtio nimenomaan välttää ohjailemasta omistamiaan yrityksiä, ja joskus jopa ylpeilee sillä. Suomen Kuvalehden selvityksen mukaan valtio on omistajana on ujo vallankäyttäjä. Yleensä isot omistajat ajavat oman edustajansa yhtiön hallitukseen, valtio ei sitä tee.

Valtio omistaa Talvivaaran osakkeita Solidiumin kautta, joten nyt käsissä olevaa ympäristökatastrofia ei pitäisi olla olemassa omistajaohjauksesta vastaavan ministerin logiikan mukaan. Olisiko tilanne toinen, jos valtio olisi omistajana käyttänyt vahvemmin valtaansa Talvivaarassa?

Suomessa on edelleen vallalla usko, että yhteiskuntavastuun välttely tuottaa osakkeenomistajille enemmän voittoa kuin siitä huolehtiminen. Osakeyhtiölaki ei vaadi maksimoimaan voittoa eikä hankkimaan sitä keinoilla millä hyvänsä, ainoastaan toteaa että yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin.  Silti tuolla pykälällä usein puolustellaan huonoa vastuunkantoa yhtiön asioiden hoidossa aina valtion ylimpiä virkamiehiä myöten. Harvemmin siteerattu on hieman myöhemmin samasta laista löytyvä pykälä yhtiön johdon huolellisuusvelvollisuudesta.

Ympäristöministeri Ville Niinistö valitteli, että ympäristöasioissa Suomessa ammutaan viestintuoja sen sijaan että ryhdyttäisiin töihin. Jarrumiehet ovat vallalla ympäristöasioissa. Miksi mikään muuttuisi, kun valtion etua sen omistamissa yrityksissä ajavat ihmiset, joita ympäristövaikutukset eivät kiinnosta ja joiden bisnekset kärsivät yhteiskuntavastuun kantamisesta? Jos halutaan muutosta valtio-omistajuuden kautta, valtion omistajana täytyy muuttua.Onko se edes mahdollista, kun valta on keskittynyt jarrumiehille?  Yhden edustajan nimeäminen yrityksen hallitukseen ei takaa muutosta valtionyhtiöissäkään, jos muu yhtiön johto ajaa lyhytnäköistä voittojen maksimointia eikä näe toiminnan riskejä.

Kun valtio-omisteinen yritys hakee lupaa riskialttiiseen toimintaan, voi jopa käydä niin, että kuvitellaan riskienhallinnan olevan paremmin hoidossa kuin täysin yksityisessä omistuksessa tai jopa ulkomaisessa omistuksessa olevissa yhtiöissä. Tosiasiassa valtio-omistajuus kuitenkin useammin merkitsee sitä, että omistajavaltaa käyttäviä omistajia on vähemmän kuin muissa yhtiöissä, kun valtio varoo vaikutusvaltansa käyttämistä. Kun sitten vielä valtio sekä omistaa että valvoo samaa yhtiötä, pitäisi kaikin keinoin varmistaa, että valvova lupaviranomainen on riippumaton.

Viime viikolla katsomani uutislähetys, jossa samalla kerrottiin Talvivaaran kuulumiset, elinkeinoministerin viimeisin siirto ja erään väitöskirjan viimeisimmät käänteet oli kuin kuumeisen painajaisuni. Tiedättehän sellaisen jossa likainen vesi tulvii, maisema on autio, ihmiset ovat kasvottomia, yrität herätä, mutta ei, uni jatkuu, ehkä vähän toisenlaisena, ja vihdoin hikisenä herätessäsi mietit miten aivot voivatkin koostaa tuollaisen filmin.

Valion mainos marraskuussa

Seurasimme huvittuneina Streamin keskustelua Valion mainoksesta. Miten olikin väärin kuvattu maitotilojen todellisuutta, ei se tuollaista voi olla! Että lehmillä olisi nimi, aurinko paistaisi, Saimaan vesi välkkyisi puiden välistä pellon takana ja kiviaitakin olisi jätetty paikalleen.

Altistumme tuolle harhaanjohtavalle mielikuvalle maidontuotannosta tuon tuosta Suomen kotimme maisemissa. Mainoksessa oleva Heinikkalan tila on kanavan toisella puolella, mutta sama maitoauto kiertää myös meidän kylämme tankit tyhjentämässä. Ruokapöydän ääressä katsomme ikkunasta naapurin pellolla laiduntavia hiehoja. Olen soittanut naapurin isännän iltayöstä tarkistamaan aitauksiaan, kun kotiin ajaessani maantiellä autoni edessä hölkytteli nautakarjaa. Toinen naapurin isäntä on soittanut minulle pahoitellakseen, kuinka aina niin kiltisti isäntää seuraavat hiehot ottivatkin äkkiä suunnan pihamaallemme.

Iltalenkeillä lokakuun hämärässä illassa kiertelemme pieniä tilusteitä. Ensin metsää, sitten peltoja ja lopulta maalaistalon pihapiiri. Navetassa on valot ja lypsykone käynnistyy.  Jatkamme matkaa, sama toistuu, paitsi lypsykone on jo käynnissä.

Mutta ei kaikki niin aurinkoista ole. Sama isäntä, jonka hiehot karkasivat apilanurmellemme, kertoo laittavansa ennen joulua lypsykarjan pois. Edellisenä kesänä kuulimme saman uutisen toiselta naapuriltamme. Omalta kotitilaltani lehmät ovat lähteneet karja-autoon jo pian kaksi vuosikymmentä sitten. Muistan kuinka surkeaa oli, kun vasikoita kuoli tai lehmät sairastuivat, ja miten tarkkaa työtä maidon laadun ylläpito on. Oma lukunsa oli roudan nostamien kivien kerääminen keväisin pellosta.

Suurin havaitsemani muutos kuluneen kolmenkymmenen vuoden aikana maaseudun elämässä ei ole siinä kuinka lehmiä hoidetaan ja maataloutta harjoitetaan. Ihmettelen toki miksi pellolla pitää nykyisin olla kolme traktoria samaan aikaan, ja jokainen on isompi kuin se yksi millä isäni teki oman talon töiden lisäksi paljon töitä myös vieraille.  Kun olin lapsi ei susia eikä karhuja ollut kuin  saduissa, Bambejakin näkyi vain kirjan sivuilla. En ole koskaan ennen pelännyt pimeässä liikkumista, metsäkauriit ovat kauniita, mutta tietoisuus siitä, että seudulla liikkuu myös susia ja karhuja lisää oman jännitysmomenttinsa iltalenkkeilyyn. Mieluummin kuuntelisin turvallista lypsykoneen surinaa  kuin pelkäisin rasahteluja metsässä.

Sumeita näkymiä

Yllä olevassa kuvassa vastarannalla höyryää Stora Enson paperitehdas. Olen viettänyt ison osan elämästäni yhden maailman suurimman metsäteollisuuskeskittymän tienoilla ja perheemme toimeentulo on vahvasti sidoksissa paperiteollisuuden tarvitsemiin palveluihin, joten jaksan edelleen ihailla näitä teollisuuskombinaattirumiluksia. Ne vain ovat niin vaikuttavan näköisiä.

Joskus viime vuosikymmenellä kollega Tsekeistä soitti, että hänellä on puoli tuntia aikaa junanvaihtoon Kouvolan asemalla, tulisinko tapaamaan. Jotta hän tietäisi, missä hänen junansa pysähtyy, vein hänet autoajelulle Kuusaanniemen läpi. Tie halkoo UPM:n teollisuusalueen, joka tehdasrakennuksen korkuisine purukasoineen visualisoi hetkessä, että nyt liikutaan metsäteollisuuden ydinalueilla. Vieraani piti näkemästään, hän olikin jo ihmetellyt, mihin suomalaisten hyvinvointi perustuu. Aseman kioskilta matkaevääksi ostettu laatikko Kouvolan lakritsia vielä täydensi vieraanvaraisuuttani.

Paperiteollisuuden aiheuttamat ympäristöhaitat eivät nekään ole perheellemme vieraaksi jääneet. Vanhempi veljes sairastui astmaan pian muutettuamme tehtaanpiippujen vaikutusalueelle, 1990-luvulla tehtaiden hajut kuuluivat seutukunnan imagoon. Nykyisin harvoin tapahtuvia hajupäästöjä kutsutaan prosessihäiriöksi. Vesistöjen saastutus on muutamia vuosikymmeniä sitten ollut myös osa normaalia toimintaa.

Nyt nuo rumilukset ovat vaikeuksissa. Kuvan esittämän tehtaan vastarannalle on rakennettu hulppeita uusia asuntoja. Ilmeisesti uudisrakentajat pitävät vastapäisen teollisuuslaitoksen liiketoimintamallia niin vanhentuneena, että elättelevät toiveita maiseman kaunistumisesta lähivuosina. Tai ehkä he ovat sukulaissielujani.

Päivän ympäristöteko

Vanha tuttu kertoi tekevänsä selvitystä ilmastonmuutoksen vaikutuksesta pakolaisuuteen. Äärimmäiset sääilmiöt aiheuttavat jo nyt pakolaisuutta, ihmiset taistelevat vähistä luonnonvaroista, kuivuus pakottaa siirtymään paremmille viljelysmaille, tai he väsyvät jatkuviin tulviin, ja haluavat rakentaa tulevaisuuden turvallisemmille asuinseuduille.

Ilmastonmuutoksesta tulisivat kärsimään ennestään kuivat alueet, kuten Afrikan sarvi, joka on jo nyt ollut vuodesta vuoteen otsikoissa, useimmiten sotimisen, mutta myös kuivuuden ja rankkasateiden aiheuttamien tulvien vuoksi. Myös usein toistuvista tulvista kärsivän Bangladeshin ihmiset joutuvat entistä useimmin kiipeilemään katolle ja puihin vedennousua pakoon, mikäli ilmastonmuutosskenaariot toteutuvat, elleivät muuta ylevimmille maille.

Pakolaisuus on myös uhka ympäristölle. Jopa satojen ihmisten pakkautuminen pakolaisleireille, joissa ei ennestään ole vesihuoltoa, viemäröintiä ja sähköjä johtaa helposti alueen luonnonvarojen riistämiseen ja saastumiseen. Eläimet joutuvat luovuttamaan elinympäristönsä ihmisille, kasvusto tallaantuu tai käytetään polttopuuna. Siksi kehitysyhteistyövaroja käytetään myös pakolaisia vastaanottavien alueiden ennallistamiseen. Vesijohdot vedetään uudelleen paikallisia asukkaita hyödyntämään, istutetaan puita ja kasveja, käymälät haudataan maahan. Viime aikoina on oltu huolissaan sumuisten vuorten gorilloista, joiden asuttamia metsiä yritetään estää haihtumasta savuna ilmaan.

Matkustipa ihminen sitten huvikseen tai pakotettuna, ympäristö kärsii. Me matkustamme fossiilisia polttoaineita käyttäen, eikä niitä jälkiä voi korjata. Ei tule ennallastamisohjelmaa, joka siivoaa jäljet. Ympäristövaikutuksia on helppo arvioida, kun puoli miljoonaa ihmistä pakkautuu muutaman sadan hehtaarin alueelle. Kun sama määrä ihmisiä matkustelee sinne tänne, kuluttaa ja saastuttaa, jossain joku tutkija tekee arvioita, mutta tieto ei tavoita niitä, jotka asialle voisivat jotain tehdä. Dagens Nyheterin sivuilta voi käydä tutkimassa, kuinka paljon omat matkat luontoa rasittavat. Sieltä löytyy myös kätevä keino keventää omaatuntoaan vaikka osallistumalla jalkapumppujen hankintaan Intian maaseudulle.

Tämä postaus oli panokseni Blog action dayn tempaukseen.