Kuka kukin on

Ei tuolla kaupungin puisto-osastollakaan aina osata ajatella kukkia ratkaisuna, ainakaan tuo yksi valkoinen tulppaani ei riitä edes osaratkaisuksi tähän ongelmaan.

Uutta näkökulmaa kukkien kuvaamiseen hakee tämän päivän valokuvatorstai seuraavalla saatetekstillä:

"Oliverille kukat ovat aina olleet paitsi rakkauden, myös elämän ruokaa. Kukat joita voi katsella ja haistella, joiden kanssa voi elää niiden lyhyen elinkaaren ajan, ne ovat oma nautinnon lähteensä, loputtoman antoisa. Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka eivät rakasta kukkia tai pitävät niitä vain somisteina, kuten koristetyynyä tai jotain Hummelin posliinihahmoa. Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka pahoinpitelevät kukkia saadakseen uutetta jota sitten hierovat ihoonsa kuin sotasaalista ja jättävät jälkeensä teurastettujen kukintojen raatoja. Hän tietää että nämä ovat äärimmiäisiä, dramaattisia näkemyksiä eikä siksi puhu niistä kovin usein, mutta häntä ihmetyttää, että maailmassa jossa mielihyvä on niin vähissä, ihmiset eivät näe kukkia osana ratkaisua, eivät tajua että oppimatta jäänyt läksy niiden ihanuudesta erottaa ihmiset toisistaan, ihmiset ja maan toisistaan, ihmiset ja iankaikkisen toisistaan."

Libanonin kevät

"Kun Henkes virvoituksen

vain sielu saanut on,

keväisen kaunistuksen

se saa kuin Libanon."

Taas sitä suvivirttä lauletaan lauantaina, mutta lyhennettynä versiona, johon tuo viides säkeistö ei kuulu. Vaikea on yhdistää sielun virvoitusta ja Libanonin kevättä taas tänäkin vuonna. Kuusi vuotta sitten olin Beirutissa toukokuussa. Sisällissodan päättymisestä oli kulunut jo kymmenen vuotta, jälleenrakennus oli täydessä vauhdissa, mutta luodinreiät talojen julkisivuissa muistuttivat raskaasta lähimenneisyydestä. Ihmiset olivat luottavaisella mielellä tulevaisuuden suhteen ja aidosti ylpeitä siitä, että eri uskontokunnat pystyivät elämään keskenään sovussa. Jännitys ja ristiriidat olivat kuitenkin aistittavissa.

Viime kesän hävitystä oli tuskallista seurata. Joku Beirutin kaduilla haastatelluista sen totesikin, että aina kun Libanon pääsee vähän jaloilleen, niin eiköhän joku käy pommittamassa sen maan tasalle, että taas joudutaan aloittamaan alusta. Tilanteeseen on syynsä. Libanonin valtio on heikko, vaikka Syyria vetikin joukkonsa rajan taakse, on sen aiheuttama uhka edelleen väijymässä. Maan demokratia on puolittaista, korkeimpien poliittisten johtajien paikat on jaettu valmiiksi. Järjestely takaa näennäisen sisäpoliittisen rauhan, mutta ei kuvasta todellista poliittista liikehdintää maassa.

Varsinaiset ruutitynnyrit ripoteltuina eri puolille maata ovat palestiinalaispakolaisten leirit. Työttömiä, osattomia ihmisiä ahtaisiin leireihin sulloittuina, järjestystä pitävät palestiinalaisten omat ryhmittymät, ja väki leireissä kasvaa jatkuvasti. Libanon ei myönnä pakolaisille kansalaisuutta eikä anna heidän työskennellä useissa ammateissa. Leirien nuoret miehet joutuvat jo keskenkasvuisina valitsemaan, mihin Fatahin fraktioon kuuluvat, mahdollisuutta jäädä ulkopuolelle ei ole. Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan. Jonkun aseenkalistajaporukan tarjoamaan pyssyyn on tartuttava, oman ja perheen turvallisuuden vuoksi.

Nyt Nahr el-Baredin leirissä yritetään ajaa ulos Fatah Islam -liikettä. Kyseinen järjestö ilmaantui muutama kuukausi sitten leiriin, se saa tukea Al-Qaidalta, leirissä kukaan ei myönnä tukevansa sitä. Toisaalta palestiinalaisryhmittymät eivät myöskään ole asettuneet Fatah Islamia vastaan, vaan Libanonin armeija on ryhtynyt toimiin. Armeijan operaatio pakolaisleiriin pesiytynyttä aseellista ryhmittymää vastaan tekee tuhoisaa jälkeä. Siviilit ovat jääneet taistelujen keskelle leiriin, arviolta 20 000 ihmistä on saarrettuna huonosti toimivien avustuskuljetusten varassa. Taisteluissa kuolleiden ruumiit mätänevät ahtailla kaduilla, kun kukaan ei uskalla mennä niitä pois korjaamaan.

Ei kai kukaan usko, että lähi-idän tilanne voisi rauhoittua, ellei palestiinalaispakolaisten asemaa saada ratkaistua. Minkäänlaista poliittista valmiutta asian käsittelemiseen ei vain ole. Mitä jos leirit purettaisiin yksi kerrallaan, leiri per vuosi, aloitettaisiin ensi vuonna? Kun vietetään palestiinasta pakenemisen tai karkotuksen 100-vuotispäivää vuonna 2048, jäljellä olisi vielä 18 leiriä. Libanonin 12 leiriä ja niissä asuvat 400 000 pakolaista kannattaisi käsitellä tuossa urakassa ensimmäisten joukossa.

Odottamaton vanhuus

Tänään luin mielenkiintoisen tiedon kuolinilmoituksesta. Siinä kerrottiin, että 92-vuotias omainen oli kuollut odottamatta, oväntat. Mitä pitäisi ajatella? Positiivisella mielellä tehty tulkinta olisi, että 92-vuotias on ollut varsinainen teräsmummo, lenkkeillyt ahkerasti viime päiviinsä saakka eikä ole päivääkään sairastanut viiteen vuoteen. Vähän kriittisemmin ajatellen voi tulla johtopäätökseen, että omaiset ovat vieraantuneet ihmiselämän realiteeteista ja työntäneet ajatuksen aikamme rajallisuudesta jonnekin mielensä käyttämättömiin lokeroihin. Kun vielä kuolinilmoitukseenkin piti kirjoittaa, että odottamaton kuolema. Ilmeisesti omaiset eivät ole yhtään yöuntaan joutuneet menettämään miettien, selviääkö vanhus hengissä seuraavaan päivään. Miten onnellista.

Ulkomailla asumiseen liittyy monella huoli kotimaassa olevista omaisista. Pääsiäislomalla Suomessa käydessämme huomasimme anopin tilan huonontuneen, a-virus oli vienyt vanhalta ja sairaalta voimat. Onneksi paikkakunnan kotipalvelun ohjaaja oli tietoinen tilanteesta, ja säännölliset kotisairaanhoitajan käynnit saatiin järjestetyksi. Nyt, kun hoito ja huolenpito on kunnossa, mieli on rauhoittunut sekä siellä että täällä, voimme levollisemmin odottaa tulevaa. Tosin ei voi sanoa, että hoidossa olisi ollut puutteita ennenkään, tytär ja käly ovat huolehtineen kunnioitettavasti kaikesta eikä mummo itsekään kokenut tarvitsevansa lisää apua.

Jos jotain etua harvakseltaan tapahtuvista tapaamisista voi etsiä, niin vähitellen tapahtuvat muutokset omaisen kunnossa on helpompi havaita, kun näkee harvemmin. Välttämättä omaisiaan päivittäin tapaavat eivät niin helposti huomaa kunnon asteittaista muuttumista. Kun jouluna vielä vaivatta liikkuva vanhus ei meinaa millään päästä nousemaan tuolistaan pääsiäisenä, niin on uskottava, että huonompaan suuntaan on kunto mennyt. Päivästä toiseen tapahtuvaa muutosta tuskin olisi huomannut. Muuten olisi kyllä parempi, jos pääsisi pistäytymään katsomassa omaisiaan silloin kun on tarvetta puolin ja toisin.

Paljon keskustelua herättänyt palvelu, että palkataan firma soittamaan omaiselle ja kysymään vointia, voi olla joskus käypä ratkaisu huolenpidon osoittamiseen, tilanteita on erilaisia. Toisaalta, jos omainen tietää, että joka ilta kello kahdeksan soitetaan ja kysytään vointia, niin hänen täytyy myös olla niin hyvässä kunnossa, että hän ymmärtää puhelun tarkoituksen. Muuten käy niin, että puheluun ei viitsi vastata, ja joku joutuu joka tapauksessa käymään paikan päällä tarkistamassa, että kaikki on kunnossa. Monenlaisia turvapuhelinjärjestelmiä on jo käytössä, ja joillekin voi sopia juuri tällainen "puhuva turvapuhelin" -palvelumuoto. Monen vanhuksen ongelma on, että menee päiviä, ettei ole ketään, kenen kanssa puhuisi. Se, että joku soittaa firmasta illalla, ei tarkoita sitä, etteikö olisi itse soittanut aamulla, tai toisinpäin.

Ruotsalaista kaanonruokaa

Eräässä lehtijutussa oli luetteloitu ruotsalaisista ruuista ruotsalaisimmat ja vakiintuneimmat. Listalla olivat lihapullat, linnapaisti, hernekeitto, paistetut silakat ja suolasilli, kaalikääryleet, tilliliha, raggmunkar (perunaletut, joita syödään siankyljen ja puolukkahillon kanssa), kroppkakor (lihatäytteinen perunapulla) ja vielä rimmad oxbringa (häränrintaa). Kaksi viimeistä ruokalajia minulta on jäänyt kokeilematta. Ihmeekseni hapansilakka ei ollut päässyt listalle.

Mitä ruokaa mahtaa kuulua suomalaiseen ruokakaanoniin? - Ehdotan, että karjalanpaisti, maksalaatikko, tirripaisti, poronkäristys, läskisoosi ja sitten muutama ruoka ruotsalaisten listasta. Hernekeitto kuuluu molempien maiden ruokakulttuurin ytimeen, tosin täällä käytetään keltaisia eikä vihreitä herneitä. Meren antimien valmistus ruuaksi on Ruotsissa kehittynyttä, silakkapihvit ovat hyviä, eivät kuitenkaan vedä vertoja paistetuille muikuille. Kalasäilykkeiden valikoima kaupassa on mahtava, ja niissä ruotsalainen tapa yhdistää makeaa ja suolaista saa aikaan mainioita makuelämyksiä.

Vaikka Tukholma on täynnä etnoruokaa tarjoavia ravintoloita, aitoa vanhaa kotiruokaa, husmanskost, tarjoavia ravintoloitakin on vielä jäljellä. Kerran tilasin ruotsalaisia perunaohukaisia lounaaksi. Tuon annoksen rinnalla läskisoosi olisi ollut kevytateria. Perunaraastetta sisältävät letut oli paistettu runsaassa voissa, ohukaisten päälle oli nostettu paksut siankylkisiivut ja annoksen viereen oli lusikoitu reilusti erittäin makeaa puolukkahilloa. Pihvi wallenberg on kuulemma hyvää mutta valitettavan epäterveellistä sekin, siinä jauheliha höystetään kermalla ja munankeltuaisilla ja lopuksi pihvi vielä paistetaan rasvassa.

Tukholmassa on edullista syödä ravintolassa lounasta, sen sijaan illalla ulkona syöminen tulee helposti kalliiksi. Tarjontaa kyllä on, jatkuvasti avataan pieniä trendikkäitä ruokapaikkoja, joissa kunnianhimoisesti pyritään kulinarististen nautintojen tarjoamiseen asiakkaille. Vakiintuneiden ja nimekkäidenkin on pakko pysyä valppaina, koska Internet-aikaan sana hyvästä ja huonosta ravintolakokemuksesta kiirii nopeasti, ja asiakkailla on mitä valita. Ravintoloita myös pisteytetään eri lehdissä, viime viikolla DN jakoi Gulddraken-palkintoja omassa luokassaan parhaille ravintoloille.

Suomalaisena tulee kiinnittäneeksi huomiota mitä suomalaista näkyy ruotsalaisessa ravintolakulttuurissa. Ainakin suomalaisia nimiä. Ensinnäkin viime vuoden vuoden kokki Ruotsissa oli Tommy Myllymäki, joka haastatteluissa muisteli, miten mummo Suomessa valmisti herkkuja makeanveden kalasta. Eilisessä DN:n ruokaliitteessa oli kahden aukeaman juttu Nizzassa ravintolaa pitävästä Jouni Tormasesta (olisivatkohan ääkköset kadonneet jossain vaiheessa?). Jutun perusteella jo moni tilaa lippuja Nizzaan päästäkseen maistamaan Kuusamosta lähteneen Jounin tekemää terveellistä gourmet-ruokaa. Ensi viikonloppunalla Kungsträdgårdenissa esittäytyvät ravintolat ja muut ruuanlaittajat Smaka på Stockholm -tapahtumassa, jonka on perustanut Markus Saari. Kaiken huipuksi DN uutisoi, että suomalainen kala pelastaa hapansilakkasesongin, samalla perutaan aiemmat suomalaiskalastajia vastaan esitetyt syytökset silakan ryöstökalastuksesta.

Syreenien aikaa

Syreenit kukkivat täälläkin, komein tähän mennessäni näkemäni puska on tuo Västerbron pielessä sijaitsevan ison puutalon etupihaa kiertävä syreenireunus. Harvalle puutarhurille tulisi mieleen istuttaa kolmekymmentä syreenintainta reunustamaan sisääntulopylväikköä. Ehkä tuo nyt niin hienosti sinisenä hohtava pensas näyttää loppukesällä jo vähän tylsältä, mutta toisaalta se suojaa ohikulkijoiden katseilta ja auringolta.

Vaikka Suomessa ainakin I ja II-vyöhykkeillä menestyy jo melkoinen lajirunsaus, on täällä paljon kasveja, jotka eivät Suomessa menesty. Omalla kerrostalopihallammekin kasvaa useita Suomessa harvinaiseja lajeja. Muutenkin pihamme on täynnä istutuksia, ja asuntoyhdistyksen puutarharyhmä raivaa vanhoja kasveja pois ja istuttaa uusia tilalle kunnioitettavalla ahkeruudella. Viime talkoissa poistimme kymmenen hyväkuntoista norjanangervoa pergolaistutusten tieltä.

Tällä hetkellä iso osa puista ja pensaista on kukinnan loppuvaiheessa. Kun liikenteen aiheuttamaan pölyyn yhdistetään vielä melkoinen määrä kukkien siitepölyä, niin allergisilla ei ole kivaa. Tuuletusikkunoissa on oltava pölysuodattimet paikallaan, silti pölyä pääsee huoneilmaan luvattoman paljon.

Mutta kukkien runsaus näin alkukesästä vie vauhdilla kesään. Kun ihailee noita eri väreissä hehkuvia luonnon taideteoksia, ja ilman täyttää kukkien voimakas tuoksu, niin tuntuu kuin talvea ei olisi ollutkaan.

Kahdesta yksi

Helluntain ja tämän viikon valokuvatorstain innoittamana palaan vielä ykseyden käsitteeseen, tällä kertaa parisuhdenäkökulmasta. Kiltin hieno hääkuva jo sen kertoi, kahdesta tuli yksi. Romanttista kyllä, mutta jos vaikka vähän lueskelee blogeja - ei tarvitse edes omaan elämäänsä sukeltaa - niin kovin moni hukkaa itsensä pitkäksi aikaa toiseen sulautuessaan.

Nuorena asuin vähän aikaa Saksassa, kesänä jolloin elokuvissa näytettiin Olemisen sietämätöntä keveyttä, ja porukkamme motoksi muodostui "Die unerträgliche Leichtigkeit des Seins", sitä oli niin kiva toistella ääneen. Markka oli siihen aikaan kovin vahva, pystyimme stipendiemme avulla nauttimaan kulttuuririennoista, syömään hyvin ja retkeilemään pitkin Saksaa ja vähän naapurimaidenkin puolella. Asuin Mannheimissa, joten ympäristön rokokoo-linnat olivat luontainen retkikohde.

Linnojen ja museoiden vitriineissä ja antiikkiliikkeiden ikkunoissa olevia posliinisten lemmenparien ihailusta tuli yksi kevyt höyste olemassaolooni. Lemmenparin saksankielinen ilmaus "Liebespärchen" - ääneen lausuttuna taas - lisäsi myös esineen kiiinnostuvuutta, miten voikin olla diminutiivi paikallaan. Suunnittelin tuolloin hankkivani omaan kirjahyllyyni yhden Liebespärchenin, mutta koska minulla ei ollut varaa aitoon Meissenin posliiniseen ja halpoja kopioita en huolinut, pariskunta jäi ostamatta silloin.

Viime vuonna koulun joulumyyjäisissä yksi vanhan tavaran myyjä oli jo keräämässä tavaroitaan, kun huomasin hieman kärsineen lemmenparin hänen pöydällään. En ryhtynyt etsimään leimoja, eikä niitä olisi löytynytkään, teimme kaupat nopeasti ja edullisesti. Nyt tuo tyylipuhdasta kitschiä edustava esine luo tunnelmaa makuuhuoneeseemme. Miehen hiharöyhelö on valitettavasti irronnut, muuten esine on ehjä.

Parisuhteen symboliikkaa voi sitten miettiä kun tuota jäykkää paria katselee. He ovat yksi ja sama, valettu samalle jalustalle ja niin kauniita. Täydellinen ykseys onnistuu siis, jos pariskunta on tehty posliinista ja mies soittelee harppua. Muussa tapauksessa kannattaa aina välillä ottaa vähän etäisyyttä.

Siis helluntain viettoon, yhdessä tai erikseen!

Televisio pelastaa perheen

Monet televisio-ohjelmaformaatit on ostettu sekä Ruotsiin että Suomeen. Maajussille morsian tulee taas tänäkin kesänä keräämään isoja katsojamääriä molemmissa maissa, mikä kertonee agraariyhteiskunnan olevan vielä hyvässä muistissa, ja että yhteys maaseutuun on säilynyt vielä kaupungistumisen ajallakin.

Yksi Ruotsissa hyvin toimiva formaatti, jota en ole vielä Suomessa nähnyt, on Lyxfällan, luksusloukku. Siinä yli varojensa elävien talous pannaan kuntoon velkaneuvojan avustuksella. Jotteivat ohjelman tekijät joutuisi mahdottoman tehtävän eteen, ohjelmaa ei kuvata maahanmuuttajalähiöissä, raha-asioistaan otteen menettäneet eivät ole työttömiä eikä sairaseläkkeellä, velat eivät myöskään ole takausvelkoja tai nurin menneestä yrityksestä lähtöisin.

Vahvasti karrikoituna luksusloukku syntyy, kun kartanoon tulee homeremontti, yrityksen kirjanpito jää rästiin tai avioero puolittaa tulot. Ensin näytetään valtava kasa laskuja ja kirjeitä kruununvoudilta, lasketaan kuinka monta katumaasturia ja venettä löytyy tiluksilta ja tehdään havainnollinen laskelma perheen rahankäytöstä. Kun sitten todetaan, että homma ei ole hallinnassa, menot ovat 5000 euroa ja tuloja on vain 3000 euroa, holtittomat taloudenpitäjät antavat ohjelman talousneuvojille valtakirjan tilanteen selvittämiseen ja asioiden hoitamiseen, tirauttavat vielä parit kyyneleetkin kameroille.

Talousneuvojat pistävät sitten töpinäksi. Rouvan merkkivaatteet ja kenkäkokoelma, jota Imelda Marcoskin olisi kadehtinut, kuskataan kirpputorille, vene myydään, auto vaihdetaan pienempään ja jopa perheen kolmansista stereoista tulee vaihtotavaraa. Näin saaduilla rahoilla maksetaan puolet syömäveloista, loput suoritetaan ottamalla pankkilaina, johon tehdään tulojen mukainen lyhennyssuunitelma. Perhe muuttaa hieman kulutustottumuksiaan ja ryhtyy taas maksamaan laskujaan.

Ohjelman lopussa talousneuvojat palaavat perheen luokse ihmettelemään ja ihailemaan, miten he todella ovat ottaneet itseään niskasta kiinni. Vanha valtakirja revitään ja perhe saa takaisin oman taloutensa hallinnan. Taas kyynelehditään. Kauniiksi lopuksi kunnostautuneita tuhlareita palkitaan etelänmatkalla, koska he ovat olleet niin ryhdikkäitä. Eli taas päästään elämään yli varojen, katsoja näkee jo mielessään kuinka Visaa taas vilautellaan aurinkorannalla.

Voisiko tällainen formaatti menestyä Suomessa? Kotitaloudet ovat velkaantuneet taas viime vuosina, ja ilmaisen etelänmatkan houkuttamina voisi löytyä ohjelmaan osallistujia. Toisaalta palaute voisi olla aika murskaavaa, kun sitä oikeaakin köyhyyttä on niin runsaasti. Tiettyä tirkistelyn tarvetta ohjelma tyydyttää, ja ehkä se myös lohduttaa niitä, jotka osaavat pitää raha-asiansa reilassa paljon pienemmillä kuukausituloilla. Että ei kaikki ole sitä miltä näyttää.

Itse näen ohjelmassa jotain ruotsalaiseen sosiaalidemokratiaan viittaavaa. Ruotsissa olet sopivan tavallinen, jos ajat Volvolla tai Saabilla, Bemari tai Mersu on taas pröystäilyä. Göran Persson rassukka sai kansan vihat päällensä, kun ryhtyi rakentamaan kartanotyylistä ökytaloa, ei sovi sosiaalidemokratiaan moinen omaisuutensa näyttäminen. Vaikka täällä on Wallenbergit, Bonnierit ja monet muut rikkaat omistajasuvut, jotka eivät pelkää näyttää varakkuuttaan, niin tavallisen kansan pitää elää vaatimattomasti.

ps. Käsitykseni ohjelmasta perustuu kolmeen osittain katsottuun jaksoon. Niillä lähes miljoonalla ruotsalaisella, jotka katsovat ohjelmaa viikoittain, on varmaan erilainen näkemys formaatista.

Näitäkin on vain yksi

Klikkaamalla kuvan suureksi näet paremmin

Valokuvatorstai juhlii 1-vuotissynttäreitään teemalla 1. Onnittelen ja kiitän tiimiä vuoden työstä, hienosta ideasta ja erinomaisesta toteutuksesta!

Kurssinoikaisu tarpeen

Ruotsissa asuessa punakylkiset ja sinivalkoiset ja vähän muunkinlaiset laivat tulevat tutuiksi. Siljan, nykyisin Tallinksiljan, laivat ovat rauhallisia, mutta hyttihinnoittelu huomattavasti epäloogisempi kuin Vikingillä, josta yleensä onnistuu saamaan aivan asiallisella hinnalla hytin merenpinnan yläpuolelta. Ravintolatarjontaa pitäisin Vikingillä parempana, tärkeintä tällaiselle ei-huvimatkustajalle on, että saa kohtuuhinnalla suhteellisen terveellistä ruokaa. Buffet-ruokailut eivät innosta, ja aamupalakin tulee syötyä kahviossa.

Aika usein olemme käyttäneet myös Finnlinkin laivoja Naantalin ja Kapellskärin välillä. Sinällään hinnat eivät ole sen halvempia kuin risteilylaivoilla, mutta hytit ovat siistejä, lipun hintaan sisältyy kaksi ruokailua ja matka taittuu nopeasti. Tax-freessä ei tarvitse pähkäillä mitä valitsisi eikä oven takaa kuulu humalaisten öykkäröintiä.

Tallinksiljan lippujen varausta on viime aikoina haitannut nettivarausjärjestelmän hitaus ja aika ajoin jopa täydellinen toimimattomuus. Laitoin jo palautetta, että varausjärjestelmä toimii huonosti. Sain sitten Call-Centeristä vastauksen, että olenkohan mahdollisesti mennyt väärille sivuille. Verenpaineeni nousi. Eiköhän heidän pidä pitää huolta siitä, että potentiaaliset asiakkaat löytävät oikeille sivuille. Olen ollut Siljan kanta-asiakas, ja jos menen Siljan vanhoille sivuille, niin kyllä heidän pitää ohjata sieltä oikeille sivuille. Jos haluavat myydä matkoja. Sitäpaitsi kävin varausjärjestelmässä heidän lähettämästään linkistä, mikä ei toiminut.

Viime sunnuntai-iltana oli sitten nähtävissä Tallinksiljan varausjärjestelmän toimimattomuuden seuraukset. Kaiken logiikan mukaan illan olisi pitänyt olla Ruotsin ja Suomen välisessä laivaliikenteessä vilkas, ihmiset palaamassa pitkän viikonlopun vietosta. Laivalla oli todella vähän ihmisiä, vastapäiset promenadehytit olivat lähes järjestään tyhjiä. Ravintoloihin ei tarvinnut jonottaa, jopa aamupalalle kahvilaan mennessä pääsi heti kassalle. Olin itse ostanut lippumme puhelinmyynnistä sen jälkeen, kun olin yrittänyt useita kertoja päästä heidän nettivarausjärjestelmäänsä. Sitä ennen olin kilpailijan sivuilta käynyt katsomassa, että heidän laivansa on jo täynnä.

Sujuvaa ja miellyttäväähän se matkustaminen oli, mutta kuinka kauan sitä kestää, kun miehistöä on kohta enemmän kuin matkustajia? Kilpailun ja tarjonnan väheneminen laivaliikenteessä ei ole ainakaan asiakkaiden etu. Laitoin palautteeni Tallinksiljalle uudelleen, nyt vähän korkeammalle taholle kuin sivustojen ylläpitäjälle. Taitaa taas käydä niin, että saan sieltä vain uuden nettiosoitteen, jonka valikkoja olen jo riittävästi klikkaillut ja odottanut sivujen latautumista. Internetaikaan jaloillaan äänestäminen on vielä helpompaa kuin puhelinmyynnissä puhumattakaan liikkeessä asioimisesta. Samaan aikaan kun odottaa toisen firman sivujen latautumista voi käydä katsomassa toimivatko kilpailijan palvelut paremmin.

Makeasti oravainen

Orava (Sciurus vulgaris)uru
s vulgarurus vulgaris)

Viime viikonloppuna löysin itseni taas uuden harrastuksen parista. Etsiskelin liito-oravan (Pteromys volans) papanoita tontiltamme, sieltä mihin sähköyhtiö suunnittelee voimalinjaa. Mielenkiintoista puuhaa. Tiedoksi vain kaikille, että liito-oravan uloste on kellertävä riisinjyvän muotoinen pieni kikkare, sellainen löytyy nyt meiltä lasipurkista takanreunustalta. Oikein odotan sitä hetkeä, että pääsen tuomaan tuon merkittävän todistusaineiston esille, kun ryhdymme käräjöimään sähköyhtiön kanssa.

Mielenkiintoista tapauksessa on, että lähes kaikki muut asiaan liittyvään tahot paitsi me ja sähköyhtiö ovat tienneet, että alueella on liito-oravaesiintymä. Tonttimme, jossa kasvaa ikivanhoja korkeita kuusia ja kuivaneita haapoja, on ihanteellinen liito-oravan asuinympäristö. Myös linnunpönttöjä ja tikankoloja, joihin liito-orava tekee pesänsä, on kymmenittäin pihallamme. Kun tarkemmin ajattelen, olen myös nähnyt makuuhuoneemme ikkunasta liito-oravan liitävän puusta toiseen. En vain ole uskonut silmiäni. Oravia on aina vilissyt tontillamme, puitten oksat tutisevat tuon tuosta, ja usein pihalla on liikkeellä on useampikin pörröhäntä samanaikaisesti. Yhden oravan muita kehittyneempi hyppytekniikka ei jäänyt vaivaamaan mieltäni, mutta muistikuviin se jäi.

Pari viikkoa sitten sain kivan puhelun tänne Tukholmaan. Minulle soitti joenvarrella asuva pariskunta, johon tutustuin sattumalta, kun piti löytää soutuveneelle vesillelaskupaikka ja he antoivat ystävällisesti käyttää heidän pihaansa. Mies pyysi lupaa käydä katsomassa tontiltamme, onko siellä mahdollisesti liito-oravia. Annoin luvan ilomielin, ihanaa että joku jaksaa vaivautua yhteisten asioiden vuoksi! Seuraavana päivänä sitten selvisi, että liito-oravia asuu alueella, mutta kummallista kyllä, selvisi myös, että liito-oravien asuinpaikat on selvitetty muutama vuosi sitten, kunnalla samoin kuin ympäristökeskuksella pitäisi olla kyseinen selvitys. Nuo tahot antoivat kuitenkin siunauksensa voimalinjan rakentamiselle tunnetun liito-oravahabitaatin päälle.

Sinällään voimalinjan rakentaminen ikivanhaan myllymaisemaan on järjetöntä. Perusteltuja syitä säästää maisema ja herkkä jokiranta rajuilta hakkuilta ja rakentamiselta on runsaasti, mutta tässä maailmassa liito-oravan olemassaolo on paljon merkittävämpi asia kuin mitkään tavalliselle ihmiselle järkeen käyvät itsestäänselvyydet. Onneksi se oravainen nyt lymyilee siellä kuusenoksalla, toivottavasti lisääntyy myös. Me emme kaada puita tontiltamme emmekä raivaa lahopuuta pois, laitamme vielä naapurilta lahjaksi saadut linnunpöntöt paikalleen odottamaan uusia asukkaita ensi keväänä.

Satama löytyi

Valokuvatorstain aiheena oli viime torstaina satama, olen nyt reissanut satamien väliä taas kerran. Kävimme Suomessa etsimässä jos ei kotisatamaa niin ainakin mansikkapaikkaa. Satama on ihastuttava tyyssija elämän taisteluihin uupuneelle hengelle. Taivaan avaruus, liikkuvien pilvien rakennelmat, meren vaihtuvat väriasteikot, merkkivalojen tuike ovat ihmeen sopiva kuvastin, joka virkistää silmiä väsyttämättä niitä koskaan. Linjakkaat, takilaltaan monimutkaiset alukset, joita mainingit viihdyttävästi keinuttavat, ovat omiaan pitämään mielessä yllä rytmin ja kauneuden tajua. Ja se, jolla ei enää ole uteliaisuutta eikä kunnianhimoa, hän voi huvitella salaperäisellä ja ylimyksellisellä tavalla: tarkkailla näkötornissa maaten tai aallonmurtajaan nojaten, kuinka liikkuvat ne, jotka lähtevät ja palaavat: ne, joilla on vielä voimaa tahtomiseen ja halua matkustaa tai rikastua."

Minun mereni on Saimaa, laivat kiiltäväkylkisiä huviveneitä tai hitaasti puhisevia höyrylaivoja. Itse ajattelin istahtaa laiturille, siinä suunnitella lähtöjä ja palaamisia, vilkutella ohi lipuvien veneiden matkustajille. Samalla voin vaikka muistella pappaani, höyrylaivoilla Saimaata seilannutta konemestaria, jonka laiva poikkesi reitillään vastarannan laiturilla. Jollain toisella laiturilla hän sitten kohtasi mummoni, ja asettui pitämään taloa tuonne jonnekin kaukaisempien pilvien alapuolelle. Siitä tuli hänen satamansa.

Aistien puutarha

Sabbatsbergin alueella Tukholmassa sijaitsee Finska Herrgården, vanhusten päiväkeskus, jossa saa palvelua suomen kielellä. Eilen ystäväni neuvoi minut palvelukeskuksen edessä olevaan Aistien puutarhaan, kun olin räpsimässä kuvia lähistöllä. Olipa ihana paikka kierrellä kuvaamassa, ainut vain, että lopulta minulle tultiin huomauttamaan, että yksityisessä puistossa otettuja kuvia ei saa käyttää kaupallisiin tarkoituksiin. Vieläkin hymyilyttää. Onneksi en ole huolinut edes niitä Google-mainoksia tähän blogiini, voiko mitään tämän epäkaupallisempaa olla?

Tack för mötena!

Predikstolen i Sabbatsbergs kyrka

Det händer då och då att vi träffar våra medmänniskor men vi möter inte varandra. Ingen energi strömmar mellan oss, ingenting i mötet rör oss. För ett sant möte mellan människor behövs två eller mer öppna hjärtan. Men lyckligtvis händer det också då och då, att helt oväntat någon kommer emot, är så vänlig och öppen, att du själv tar emot värme och vänskap från en främmande människa, som om ni hade känt varandra mycket längre en bara för några minuter.

I dag hade jag en speciellt bra dag. Först hade jag ett litet officiellt möte, som gick bra, jag kände att vi förstådde varandra och talade på samma språk. Efter det åt jag den bästa salladen jag någonsin har fått i ett café i Stockholm. Caféet heter Caffé Como, det ligger på Odengatan i Vasastan.

Jag hade min nya kamera med mig, så jag gick till parken för att öva fotografering. Där träffade jag en tjej jag känner därför att hans son har gått på samma klass med min son i skolan. Det är väldigt sällsynt att träffa någon av en slump i Stockholm. Hon visade mig vägen till Sinnenas Trädgård. Vilken oas det var. Blommor, träd, en paviljong och vatteninstallation, allt var så skönt planerad och byggt, med många små överraskningar för sinnena.

Efter att ha gått runt parken minst tre gånger och tagit femtio bilder kom någon för att fråga varför jag fotograferar. Jag berättade att bara för mig själv och för att öva fotografering, och lovade att jag inte ska använda mina bilder kommersiellt. Ändå var det lite störande för mig att ha väckt uppmärksamhet, jag slutade fotografera och började leta väg hem.

Då hittade jag Sabbatsbergs Kyrka, en liten gammal kyrka från 1700-talet. Jag gick in, där var två vänliga kyrkovärdinnor, de hade just haft en Gudtjänst i kyrkan och de bjöd mig på kaffe. Då satt jag där i kyrkan med Kerstin och den andra snälla frun, (förlåt att jag har glömt ditt namn!), vi pratade om deras resor i Karelen, blogging och kyrkan, och det var så lätt att umgås med varandra.

Efter en stund kom en äldre herr till kyrkan, och nu fick jag betrakta hur lätt och okomplicerat dessa två kyrkovärdinnor mötte honom. Sådan skicklighet med människor är glädjande att se, och desto mer glädjande är det att känna själv när du blir mött. Det var öppenhet, respekt, humör allt. Igen bjöd de på kaffe, igen satt de ner och började prata om var han hade gått i skolan, hur bra han känner stadsdelen som en gammal vasastanskille. När jag lämnade kyrkan var en livlig diskussion i gång där vid kaffebordet, och det kändes de hade känt varandra mycket längre en bara några minuter.

ps. Kerstin, om du vill ha en fin bild av er, skicka din e-mailadress till leijonansilma@gmail.com.

Kansallista itsetuntoa etsimässä

Kansanluonnetta ei ole, ainakaan tieteellisesti todistettuna ilmiönä, mutta onkohan kansallinen itsetunto olemassa? Jos se on olemassa, niin euroviisujen jälkihuuman perusteella väittäisin sen olevan vahvimman Britanniassa. Minkä muun maan lehdillä on varaa vitsailla, että erehtyi luulemaan lennolle lähtevää Finnairin matkustamohenkilökuntaa oman maansa viisuedustajiksi? Tosin kyse ei välttämättä ole itsetunnosta vaan muiden keinojen puutteesta käsitellä maan euroviisufloppia. Meilläkin kaikki katosivat television äärestä Ison-Britannian esityksen alkaessa, ilman brittien tarjoamaa leg stretching -taukoa ohjelma olisikin ollut kohtuuttoman pitkä.

En tiedä onko ruotsalaista kiukuttelua havaittu muualla kuin Suomessa, mutta se paljastaa taas kerran tämän pohjoisen kansan epävarmuuden. Voitot juhlitaan etukäteen, koska lopputuloksesta ei voi olla varma. Tappiot ja epäonnistumiset vieritetään muiden syyksi, tai haetaan vuosikausia syntipukkia. Ruotsalaisen ylivertaisuuden myyttiä pidetään yllä, ja jos joku uskaltaa kaivella sen perusteita, hän on ongelma. Vaikka Ruotsi maana on todellinen menestystarina, se ei ole antanut ruotsalaisille tervettä, vahvaa itsetuntoa. Kyllä tuosta Ola Salostakin muutaman vitsin voisi lohkaista, jos huumorintajua riittäisi.

Kansallinen itsetunto kaipaisi kohentamista myös monessa Itä-Euroopan maassa. Niin kuin hyvän itseluottamuksen omaavien ihmisten kanssa myös vahvan itsetunnon omaavien kansojen kanssa on helppo tulla toimeen. Tällä hetkellä monet länsimaat tuntevat olonsa uhatuiksi Itä-Euroopan, Kiinan ja Intian nostaessa päätään, myös Ruotsissa globalisaatiopelko jäytää itsetuntoa. Kuinka Ruotsi säilyttää paikkansa maailman parhaana maana asua, tehdä työtä, käydä koulua ja nauttia hyvinvointiyhteiskunnan suomaa turvaa?

Imperialistinen maailmankuva näkyy selkeästi Venäjän käyttäytymisestä, mutta kyllä Ruotsillekin on jäänyt tiettyjä eleitä suurvalta-ajoilta. Jos Suomella on kompleksinen suhtautuminen Ruotsiin, niin ei Ruotsissakaan kovin rennosti oteta Suomen tapahtumia. Isoveljen huoli, että pikkuveli kasvaa ohitse ja saa isommat muskelit, panee tarkkailemaan naapurimaan touhuja suhteessa itseen eikä ylpeyttä ja iloa yhteiseen arvopohjaan ja kulttuuriin perustuvista onnistumisista naapurissa osata tuntea. Vastaavasti Suomessa otetaan turhan vakavasti isoveljen kiukunpurkaukset, mutta osataan ottaa myös mallia, sekä hyvässä että pahassa.

Nyt on mielenkiintoista nähdä, miten Serbian euroviisuvoitto vaikuttaa ja vaikuttaako se neuvotteluihin Kosovosta ja EU-jäsenyyden etenemiseen. Ainakin Serbien itsetunnon pitäisi olla nyt kunnossa, mutta perustuuko se ajatukseen muiden kansojen hallitsemisesta vai oman kulttuurin vahvuudesta ja olemassaolon oikeutuksesta? Serbian on osattava olla jämäkkä, etteivät suurvallat tee siitä pelinappulaa omiin valtapeleihinsä. Sen pitäisi pystyä olemaan ylivertainen omaan menneisyytensä eikä toisiin kansoihin nähden.

Perinteiden perinteinen voitto

Serbiaa tämäkin, ainakin vielä

Olipa jännittävää eilen, ensin jääkiekkomatsi, sitten euroviisut. Molemmista jäi mieleen ainakin yleisön epäurheilijamainen käytös. Johtuikohan buuaus Venäjän saamille äänille osaksi siitä jääkiekko-ottelun vihellyskonsertista?

Eilisessä blogissa ennustamani vähemmistöjen ja maahanmuuttajien näkyminen äänestystuloksessa oli vielä selvempi kuin etukäteen kuvittelin. BBC:n kommentaattori oli kysynyt Viron pisteet nähtyään, että ovatko ne jo leppyneet. No ei tietysti, mutta kun valtaväestön äänet hajoavat, niin me vähemmistöt äänestämme omiamme. Eli jos naapurimaiden kotiin päin vetäminen on ongelma, niin olisi sitten pitänyt buuata myös Suomen Ruotsista saamille pisteille. Mutta onhan se totta, että jos voittaja olisi edustanut vanhaa Jugoslaviaa kokonaisena, pisteitä olisi tullut 60 vähemmän.

Ruotsalaiset ovat ihanan ennustettavia, nyt niillä on menossa - ei suinkaan itsetutkiskelu - vaan lapsellinen "me ei enää leikitä tätä leikkiä " -kiukuttelu. Aftonbladetin sivuilla Ola Salo vakuuttaa, että he ovat edelleen maailman paras bändi, kolumnisti suree, ettei Ruotsi ole enää euroviisujen suurvalta. Kun ottaa googlella haun sanoilla "Sverige världens bästa", saa osumia yli kolme miljoonaa. Jos taas hakee vastaavalla sanonnalla "Suomi maailman paras", osumia tulee vain miljoona. Uho voittaa euroviisut on Ruotsissa huikea, moninkertainen Suomeen verrattuna sekin.

Mutta mikä siellä Euroviisuissa voittikaan? Eurooppalaisuus. Kristilliseksi tulkittavissa oleva viesti, tutunoloinen sävelkulku ja vahvistuva konservatismi. Samaa trendiä on koettu vaaleissa viime vuoden aikana, kansan syvät rivit ne äänestivät nytkin. Kahden viime vuoden tuloksen perusteella voi myös päätellä, että mitä enemmän esiintyjillä on vaatteita päällään, sitä varmempi on voitto.

Mihin euroviisuissa vielä päästäänkään?

Harmittavan tummana näkyy tämä showkuva
klikkaamalla isoksi vähän paremmin

Annan nyt periksi, kirjoitan euroviisuista. Täällä Ruotsissa odotetaan, että The Ark voittaa, että Ruotsin televisio pääsee näyttämään, miten järjestetään hieno euroviisushow. Miten ihmeessä ne luulevat pystyvänsä parempaan? Toisaalta tuo toive, että pääsisi itse tekemään taas shown, kertoo ehkä siitä, että viisuissa on menty paljon eteenpäin etenkin showtekniikan suhteen sen jälkeen kun Ruotsi viimeksi kisat järjesti vuonna 2000.

Semifinaalia televisiosta katsoessa olisi toivonut artistien lähikuvien sijasta enemmän koko estradin kokoisia näkymiä. Andorran poikien finaalista poisputoamisessa harmitti eniten, ettei sitä valoshowta näe uudestaan. Hollannin esitys loisti lämpimästi hehkuvina väreinä ja valoina. Sinisävyiset näkymät sekoittuvat ainakin nyt muistikuvissa toisiinsa, lisäksi sininen valo näyttäytyy helposti kalseana ja etäisenä, mutta upeasti nekin toimivat.

Ruotsin uutisoinnissa on korostettu kovasti itä- ja länsi-asetelmaa. Mielestäni pahin ylilyönti oli lausuma, että jos nyt The Ark tai joku muu länsimaa ei voita, niin mielenkiinto koko euroviisuja kohtaan laskee lännessä. Käsittämätöntä höpinää minulle. Eiköhän Suomikin ole länsimaa, entä Kreikka, ja onko mielenkiinto jotenkin osoittanut laskemisen merkkejä? Miten tuo ruotsalainen pop-rock-porukka voisi saada taas länsimaat kiinnostumaan euroviisuista aikaisempaa enemmän, ja onko siihen tarvetta? Ihan kivahan se olisi jos Ruotsi voittaa, etenkin kun täällä puuhataan jo huomenillaksi kansanjuhlaa Kungsträdgårdeniin, ainakin DN:n tietojen mukaan, mutta vähintään yhtä kiva on jos voittaja on vaikka Serduchka.

Länsimaisuus näyttäytyy joka tapauksessa voimakkaasti esityksissä, viime vuosina vain harvat maat ovat uskaltaneet tuoda oman kansallisen musiikin elementtejä mukaan. Äänestin semifinaalissa Serbiaa ja Valko-Venäjää, en ilmeisestikään ollut ainut länsimainen ruhtinaallisesti "itäisiä" maita euroviisuissa tukeva. Eivätkä ne äänet koviin itään menneet sen enempää kulttuurisesti kuin maantieteellisestikään, Serbia on Pohjois-Ruotsin kanssa samoilla pituuspiireillä, Valko-Venäjä on kartalla Suomen kohdalla itä-länsi-akselilta katsottaessa.

Pisteidenlaskussa ei voi olla huomaamatta maahanmuuton ja vähemmistöjen vaikutusta. Tänä iltana aion äänestää Hannaa. Eivätköhän monet muutkin ruotsinsuomalaiset toimi samalla tavalla. Veikkaan siis, että Ruotsista on odotettavissa iso äänisaalis Suomelle, Saksasta ja Ruotsistakin tulee paljon pisteitä Turkille, Israel antaa pisteitä Venäjälle, kiitos venäjänjuutalaisten, ja eiköhän Virostakin Venäjä kerää ison pistesaaliin edelleen, onhan se vähemmistö sentään neljäsosa koko kansasta.

Tribal camp

Tämä auto olisi siis pitänyt laittaa eiliseen valokuvatorstai-postaukseen.

Kuvien kertomaa

- Kyllä aika tavaran nauttii, sanoi Hilma-mummoni eikä koskaan heittänyt mitään pois. Aina ei kuitenkaan pelkkä aika tehnyt selvää tavaroista, joskus asialla olivat hiiret, ja yritti äitinikin aina raivata tilaa aitoista, ullakoilta ja komeroista. Joku kumma magia vain aiheutti sen, että aina niitä poisheitettyjä tavaroita ryhdyttiin kaipaamaan pari viikkoa sen jälkeen, kun ne varastoissa vuosikausia käyttämättöminä maattuaan oli vihdoin heitetty pois. Oli siis järkevää olla varovainen siivousinnossaan. Vaan eipä ollut säilytystilakaan kortilla, niin kuin näissä kaupunkiasunnoissa.

Vähän samaa kuin mummoni rojuista ajattelen nykyisin vanhoista valokuvistani. Olemme räpsineet innokkaasti kuvia matkoillamme, ja nyt olen sitten sitkeästi kaivanut niitä kuvitukseksi tähän blogiin. Yleensä saan mielessäni rakennettua edes jonkinlaisen aasinsillan kuvan ja tekstin välille, aina se ei onnistu. Luonnollisestikin se aasinsilta on vain minun mielessäni, ei aavistustakaan kuinka moni lukija ylipäätänsä miettii niitä kuvia.

Samalla kun vanhoja kuvia on tullut selattua, on palannut myös mieleen monta muistelun arvoisa matkaa ja tilannetta. Olin esimerkiksi unohtanut, että kesällä 2003 teimme ystävien kanssa retken Porin jazziin. Kun nyt tarkemmin mietin, niin muistan, kuinka vaikea sieltä oli lähteä. Oli ollut kuuma kesäpäivä, kävelimme pois Kirjurinluodolta, soul jäi soimaan lämpimään iltaan, äänet loittonivat ja aurinko punertui. Kuin olisi ollut syvässä etelässä.

Valokuvatorstai on suorastaan muuttanut suhdettani valokuviin. Kun ensimmäisen kerran ryhdyin pohtimaan haastetta, niin enpä olisi arvannut, että tartun useampaankin koukkuun. Valokuvat, joilla ei sitä ennen ole ollut mitään arvoa mielessäni, ovatkin milloin minkäkin teeman ilmauksia, ja niiden sisällön näkee aivan uudella tavalla. Enkä ole ainut perheessä, joka näitä miettii. Eilen illalla minulle kotona huomautettiin, että miksi en vastannut eiliseen haasteeseen sillä toisella autokuvalla. Mutta kun se ei ole populaarikulttuuria vaan heimokulttuuria...

Hyvän maun tällä puolen?

Valokuvatorstain haastesana on camp, populaarikulttuurin mauttomat, räikeät ja yliampuvat ilmiöt. Ei taida olla juuri se mitä harrastan, mutta Saksan maalla olen ottanut kuvan tuosta Smartista. Hirveän konservatiivista silti. Onko autoilussa sitten kyse kulttuurista? Ainakin se on vain harvoille pelkkää itsensä siirtämistä moottorikäyttöisellä liikennevälineellä paikasta toiseen.

Sovinnon päivä

Vuonna 1988 vietin Eurooppa-päivää Saksassa, menimme muiden suomalaisten harjoittelijoiden kanssa Eurooppa-juhlaan, jonka ohjelmanumeroista muistan ainakin ilotulitusmusiikin säestämän ilotulituksen. Yksi ryhmämme jäsen kuunteli juhlapuheita, hän kävi huikkaamassa muulle porukalle, että tuolla sanottiin, että Suomi on päättänyt liittyä Euroopan neuvostoon. Ohoh, mitäs tämä tarkoittaa? Seuraavana vuonna Eurooppa-päivänä, tosin silloin 5.5., Suomesta sitten tulikin virallisesti Euroopan neuvoston jäsen.

Koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan uutisten kestoaiheita oli Pohjois-Irlannin sota. Eilinen päivä antoi taas uskoa siihen, että rauhaankin voi päästä, alueen hallinto siirtyi Lontoosta paikallishallinnolle, jossa sodan osapuolet ovat molemmat edustettuina. Pohjois-Irlannin sodan ei olisi pitänyt olla mahdollinen, kristityt keskenään sotimassa melko hyvinvoivassa Euroopassa. Terroritekoja ja niille julmia vastatoimia, joita sitten Euroopan neuvoston ihmisoikeustuomioistuinkin selvitteli moneen otteeseen. Yksi merkittävä langettava päätös brittihallintoa vastaan oli poliisin käyttämien ns. viiden kuulustelutekniikan määritteleminen Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen vastaiseksi epäinhimilliseksi ja halventavaksi kohteluksi.

Venäjä liittyi Euroopan neuvostoon jo vuonna 1996. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on saanut käsiteltäväkseen lukuisia Tsetseniaan sotaan liittyviä kanteita, ja langettavia päätöksiä Venäjää vastaan on annettu. Euroopan maissa Venäjän kansalaisille on myönnetty turvapaikkoja. Venäjän liittyessä Euroopan neuvostoon uskottiin, että näin Venäjä saadaan mukaan yhteiselle eurooppalaiselle arvopohjalle pohjautuvaan ihmisoikeuskehitykseen. Jotkut ihmisoikeusjärjestöt tosin vastustivat liittymistä, heidän mielestään Euroopan neuvoston olisi pitänyt vaatia Venäjältä tiukemmin liittymisehtojen täyttämistä, Venäjä ei ollut kypsä Euroopan neuvoston jäseneksi.

Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus heikentyy, jos siihen liittyneet maat eivät ryhdy toimenpiteisiin langettavan päätöksen saatuaan. Voisikohan Euroopan neuvosto ottaa ainakin hieman kunniaa itselleen Pohjois-Irlannin rauhasta? Kun ihmisiä, vaikkakin vihollisia, aletaan konfliktissakin kohdella ihmisinä, terroritekoihin ajavan silmittömän raivon kasvualusta pienenee.

Jos Euroopan neuvostoon liittymisestä kuulin Saksassa, niin Euroopan unioniin liittymisen totesin vieläkin mieleenpainuvammassa paikassa. Vuonna 1992 helmikuun lopulla katsoin uutisia antureihin kytkettynä Mikkelin keskussairaalassa. Samana päivänä, keskellä syvintä lamaa Esko Ahon hallitus oli antanut selonteon Euroopan unioniin liittymisestä. Myöhemmin illalla syntyi pieni poika, tosieurooppalainen suomalainen. Kuuntelimme asian kunniaksi sairaalan kuulokkeilla hieman eurooppalaista musiikkia, Deutsche Requiemia. Tuota ensimmäistä musiikkikokemusta ei kuitenkaan voitane syyttää siitä, että edelleen meillä kuunnellaan raskasta musiikkia, nyt Metallicaa. Nimipäiväänsä lapsi viettää tänään, Eurooppa-päivänä.

Linturetkelle takaisin

Haahkoja (Somateria mollissima)

Ennen Vappua retkeilin Möjan ympäri saaristolaivalla. Olen sen jälkeen yrittänyt tunnistaa kamerallani retkellä ikuistamiani lintuja, mutta kuvien tarkkuus ei vain riitä. Täytynee lähteä uudelleen matkaan paremmin varustautuneena nyt vielä ennen kuin kevään sesonki on ohi. Eilisessä Dagens Nyheterissä oli vielä mielenkiintoinen artikkeli, jossa selvitettiin yksityiskohtaisestikin Möjan lintukantaa.

Linnuista kertovan jutun lukeminen vieraalla kielellä on työlästä mutta opettavaista. En tietenkään tunne lintujen nimiä ruotsiksi, mutta näin internetin aikaan se ei ole ongelma. Kuukkeloin ruotsinkielisen nimen avulla esille linnun tieteellisen nimen, lintukirjan hakemiston avulla löytyy sitten suomenkielinen nimi. Kun käyttää googlen kuvahakua, niin samalla löytyy pienellä etsimisellä sekä kuva että tieteellinen nimi. Ensin yritän arvata linnun lajin jo kuvan perusteella, mistä pitäisi olla hyötyä myös myöhemmin lintujen piirteiden tunnistamisessa. Menetelmä kuulostaa monimutkaiselta, mutta ainakin tällä hetkellä vaikuttaa mielekkäältä tavata lisätä lajituntemusta ja ruotsinkielen taitoa. Jos vaikka jossain vaiheessa uskaltautuisi retkelle paikallisten harrastajien mukaan.

DN:n Tukholma-sivuilla eilen olleessa jutussa selvitettiin Tukholman saaristolle tunnusomaisten lintujen esiintyvyyttä. Otsikon "Lemmenkipeitä haahkoja helppo laskea" alla kerrotaan, kuinka saaaristossa selvitetään haahkojen ja isokoskeloiden kantaa. Haahkojen kanta on heikentymässä ulkosaaristossa, keskemmällä saaristoa ne saavat helpommin ruokaa ja niin ollen lisääntyvät. Mustalinnut vähenevät, samoin ruokit, etelänkiislat ja riskilät, tosin minkkien väheneminen saaristossa saattaa hidastaa kantojen pienentymistä. Möjan seuduilla voi vielä nähdä myös räyskän, jonka kantaa saaristossa yritetään pelastaa erityistoimin.

Omalla retkelläni näin parikin merimetsojen asuttamaa saarta, niitä näkyy myös ruotsinlaivojen reitin varrella. Viime vuonna laskettiin merimetsoyhdyskuntien asuttamalla 23 saarella olevan melkein 5700 asuttua pesää. Tänä keväänä merimetsoja hävitetään ampumalla ja tuhoamalla munia, koska niiden lisääntyminen vähentää kalakantaa - ainakin kalastajien mielestä. Tukholman saaristossa pesii myös harvalukuisena merikotkia ja huuhkajia.

Eilen kävin jo kamerakaupassa kyselemässä digitaalista järjestelmäkameraa, johon saisi sitten lintujen kuvaamiseen sopivan objektiivin. Yritän hillitä ostovimmaani, mutta olisihan se niin kiva ihailla vielä retkeltä palattua kotona kuvista upeita lintuja. Toisaalta helposti innostuvana ihmisenä tiedän myös, että seuraava kiinnostuksen kohde, jonka harrastamiseen tarvitaan jotain muuta, voi olla jo nurkan takana odottamassa. Mutta toisaalta, jos kerrankin satsaisi johonkin omaan harrastukseen, niin ehkä sille olisi sitten uskollisempi.

Naapurimaat tukkanuottasilla

Virosta ei enää tänä viikonloppuna kuulunut mellakkauutisia. Kiistelty patsas seisoo nyt uudella paikalla, ja siihen on tyytyminen. Mutta toipuuko Viro tapahtuneesta? Pienellä maalla ei olisi varaa jakaa väestöä meihin ja muihin.

Olen joskus ihmetellyt Viron tylyä politiikkaa venäläisvähemmistöä kohtaan. Sillä voi olla historialliset juurensa, mutta yhteiskunnan toimivuutta sillä ei lisätä. Erityisesti tiukat kansalaisuuskriteerit ovat joissain tapauksissa yksilön kannalta kohtuuttomia. Yhden väestöryhmän jättäminen ilman kansalaisuutta merkitsee kyseisen ryhmän toiseutta. Heitä siedetään, mutta heitä ei toivota. Heidän odotetaan osallistuvan, mutta ei olevan osallisia.

Patsaan siirtäminen yöllä, poliisin ylimitoitettu voimankäyttö, paljon on vielä opittavaa naapurimaan nuorilla johtajilla. Tilanteen jälkihoidossa oli kuitenkin jo nähtävissä kansalaiskeskustelun ja jälkihoidon merkkejä, ehkä tapahtuneesta sittenkin lähti liikkeelle jonkinlainen itsetutkiskeluprosessi. Jos venäläisväestö ei tunne pääsevänsä osalliseksi Viron hyvinvoinnin lisääntymisestä, edessä on lisää ongelmia. Virollakin on edessä työvoimapula, kaikkia tarvitaan mukaan rakentamaan hyvinvointivaltiota.

Ehkä Viro kuitenkin säilytti kasvonsa, mutta Venäjä oli jo hyvin lähellä tehdä itsestään naurunalaisen. Suurvalta ei saanut estettyä kiltin näköisten teinien hulinointia ja eikä pystynyt suojelemaan pienen naapurimaan diplomaattista edustustoa. Mitä jos Suomessa toimisi vastaava nuorisoliitto, vaikka leikillisesti ajatellen hallitusta lähellä olevat Vanhas-nuoret? Jos suomalaisia sorretaan Ruotsissa tai suomensukuisia kansoja Venäjällä, Vanhas-nuoret saisivat vapaata koulusta ja lähtisivät hulinoimaan Kauppatorinrantaan tai Tehtaankadulle. Poliisi katselisi vierestä ja huolehtisi, että tiedotusvälineet pääsevät turvallisesti paikalle.

Positiivinen uutinen Venäjältä olikin, että he itsekin huomasivat, että tällä touhulla ei taida kansainvälinen arvostus nousta. Huomasivatkohan he senkin, että demokratioissa nuoriso osoittaa mieltään hallituksen toimia vastaan eikä sen puolesta? Mielenosoittaminen keinona ei kuulu vallanpitäjille, koska he voivat käyttää sitä valtaa mitä heillä on. Jos nuoriso olisi ollut sitä mieltä, että Venäjän hallitus ei toimi asiassa riittävän ripeästi, mielenosoitus olisi ollut paikallaan.

Muhammed-pilakuvien aikaan nähtiin myös kummallisia mielenosoituksia. Kansa ryntäsi kaduille maissa, joissa osoitetaan mieltä vain silloin, kun hallitus käskee. Skeptisyys iski myös joitain naisten mielenosoituksia katsoessa. Niissä oli jotenkin jostain muualta junaillun maku, eivät vakuuttaneet. Ei vakuuttanut Meikäläisten mielenosoitus Moskovassakaan, hyvä niin. Mutta jos Venäjällä naiset lähtevät barrikadeille, sitten huolestun.

Ruotsalaista maailmanpolitiikkaa

Perjantaina Bildt bloggasi New Delhissä

kuva vanhasta Delhistä (klikkaa)

Ruotsin porvarihallituksen ulkopolitiikkaa johtaa ahkera bloggaaja Carl Bildt. Hän oli hallituksen yllätysnimi, samalla tavalla naftaliinista kaivettu kuin Paavo Väyrynen. Hänen ulkopoliittista kokemustaan ja tietämystään ei kukaan voi kiistää, mutta hänen tuntumaansa päivänpolitiikkaan on epäilty jo muutaman kerran.

Carl Bildt on ollut maailmanpolitiikan aitiopaikoilla ja myös nyt hänen toivotaan lisäävän Ruotsin kansainvälistä vaikutusvaltaa. Ilmeisesti Bildt myös itse näkisi mielellään itsensä maailman pelastajana, rauhanrakentajana ja konfliktien ratkaisijana.

Ensimmäiset ministerikuukaudet Bildt joutui selvittelemään suhteitaan Gazpromiin, Itämeren kaasuputkihankkeen takana olevaan venäläiseen energiayhtiöön. Ottaessaan vastaan ulkoministerin viran hän luopui Gazpromin osaomistajayhtiön Vostok Naftan osakkuudesta ja sai vielä lähtiessään yhtiöstä mukavat optiorahat mukaansa. Gazpromin pääomistaja on Venäjän valtio.

Viime viikolla Ruotsissa on keskusteltu Iranin ulkoministerin tulevasta Ruotsin vierailusta. Monet tahot ovat vaatineet vierailun peruuttamista, toiset ovat kieltäytyneet tapaamasta vierasta. Pääministeri ei tapaa vierasta sen vuoksi, ettei vierailu saisi liian korkeaa statusta. Tässä maailmantilanteessa Iranin ulkoministerin Ruotsin vierailua voi perustella sillä, että pitämällä yllä keskusteluyhteyttä Iraniin saadaan tietoa Iranin aikeista, ehkä voidaan jopa vaikuttaa maan suunnitelmiin. Kun kutsu Ruotsiin on tullut silloin kun kukaan muu ei halua tavata, mahdollisuudet päästä keskeiseen asemaan tilanteen kehittyessä lisääntyvät. Siis Bildt voi hyvinkin tulla vielä valituksi välittäjäksi kiistaan.

Realistina ei voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että takana on taas kerran Ruotsin sotateollisuuden intressit. Onneksi Maud Olofsson ei kuitenkaan ota ulkoministeri Mottakia vastaan elinkeinoministerinä vaan varapääministerinä. Jos ydinaseita ei saa kehittää, niin varmin tuleva konventionaalisten aseiden suurostaja tässä maailmassa lienee Iran. Sillä on myös pitkät maarajat puolustettavinaan, ja kyllä niitä öljyvaroja aina sotimiseen riittää, jos ei muuhun. Mikäli Irak ei luisu Iranin suoraan vaikutuspiiriin USA:n miehityksen loputtua, parinkymmenen vuoden takainen sota näiden naapurusten välillä voi uusiutua.

Iranin sisäpolitiikan kannalta on suuri uhka, jos naapuriin kehittyy demokratia ja Irakin talous lähtee kasvamaan. Millä sitten perusteltaisiin mullahien vallan välttämättömyys moraalin ylläpitäjänä ja kansan hyvinvoinnin takeena, etenkin kun köyhyys Iranissa vain lisääntyy? Iranin osuutta Irakin tämän hetken kaaokseen ei voi olla huomaamatta. Suomen televisiossakin vähän aikaa esitettiin kuinka rauhallista iranilaismielisen kuvernöörin johtamassa Najafin kaupungissa on.

Viime aikoina Ruotsissa on ehdotettu Ruotsia myös EU:n Venäjä-politiikan vetäjäksi. Siitä ehdotuksesta en ole kovin innoissani. Ruotsalainen hyväntahtoinen arroganssi yhdistettynä naiviuteen ei sovi siihen peliin. Sen sijaan mielelläni toivoisin Angela Merkelin olevan keskeisessä asemassa EU:n ja Venäjän suhteiden kehittämisessä, hänen uskoisi parhaiten pystyvän vastaamaan Venäjän suurvaltapoliittisiin eleisiin. Vaikka kylmä sota on sellaisenaan ohi, Putinin Venäjä ei ole unohtanut, miten muita valtioita pidetään omassa vaikutuspiirissä.

Kukka-, väri- ja aromaterapiaa

Edvard Anderssoni kasvihuone
(klikkaamalla kuvan saa isoksi)

Eilen oli asiaa yliopiston suunnalle. Tehtävän hoidettuani eksyin jonnekin yliopiston botaniikan laitoksen takapihalle, joka kasvoi valtoimenaan valkovuokkoja. Sieltä taas löytyi oikopolku Bergiaaniseen puutarhaan. Lummelammikko Viktoriahusetissa oli vielä vihreää velliä, pari kukkaa nosti kuitenkin päätään. Kesäkuun lopulla sinne pitää muistaa mennä illalla, katsomaan "Nattens näckrosor". Maailman suurin, Etelä-Amerikasta kotoisin oleva lummelaji Victoria amazonica on silloin kukassa.

Tukkukauppias Edvard Anderssonin testamenttivaroilla perustettu, vuonna 1995 avattu kasvihuone, jossa jälkisäädöksen mukaisesti välimeren ilmaston ja vastaavien ilmastoalueiden puut, pensaat ja yrtit ovat edustettuina, oli taas täynnä rehevästi kukkivia kasveja. Kärhöjä, pelargonioita, ja tietenkin huumaavan tuoksuisia yrttejä täydessä kukassa. Etenkään laventelien luota en millään olisi malttanut lähteä pois.

Plantagenin kauppapuutarha on sitten näppärästi siinä kasvihuoneilta pois tullessa, poikkesin sielläkin. Kun parvekekukkien kuljettaminen sieltä asti olisi ollut hankalaa, ostin siemeniä kylvettäväksi Suomen kotimme pihamaalle. Äkillisen puutarhainnostukseni vallassa hankittuja kukansiemeniä riittää nyt sitten.

Kotisatama vai taukopaikka

Tänä iltana asetumme taas television ääreen, eikä tälläkään kertaa katsomaan laatuelokuvaa eikä edes ruotsalaista dekkaria, Beckiä tai Wallanderia, joita katsomme jo pelkän puhekielen opiskelun vuoksi. Kotisatamassa tulee Kanarian saaret -jakso. Kuulostaa tylsältä, mutta entä jos sittenkin vielä muuttaisi tasaisen lämpimään ilmastoon?

Ruotsiin muuttomme ei ole mikään komennus, Suomeen paluun paikkaa tai aikaa ei ole suunniteltu. Kuinka monta kertaa onkaan joutunut vastaamaan kysymykseen, milloin te palaatte. En tiedä, en ajattele sitä nyt.

Monille ulkosuomalaisille on käynyt niin, että on lähtenyt vähäksi aikaa ulkomaille, mutta kun aikaa kuluu, paluu Suomeen muuttuu aina vain epätodennäköisemmäksi. Vaikka ei ole oppinut täysin uuden kotimaan tavoille, ei Suomikaan ole enää samannäköinen kuin lähtiessä. Mitä kauemmin on poissa, sitä kapeampi siivu omasta kotimaasta on enää hallinnassa. Jotkut pitävät kolmea vuotta rajana, sen jälkeen on jo vaikea palata. Toisaalta jos paluu on koko ajan osa suunnitelmaa, niin uuteen kotimaahan sopeutuminen ei ole niin tärkeää.

Yksi elämäni kulttuurishokkeja on ollut, kun menin au pairiksi Suomesta viisitoista vuotta aikaisemmin Sveitsiin muuttaneeseen perheeseen. Rouvalla oli vankkoja mielipiteitä Suomesta, minkälaista siellä on, ja minä taas en tuntenut ollenkaan sitä Suomea, josta hän oli muuttanut 15-vuotiaana. Minä puhuin pakastamisesta, hän syväjäädyttämisestä. Hänelle tutuin suomalainen viihdeartisti oli Suhinalempi (???), minä olin jo nähnyt turhapurot ja muut spede-elokuvat. Lisäksi hänellä oli lakkaamaton tarve keskustella kanssani siitä, minkälaista Suomessa on. Sen ja muutaman vakavamman syyn vuoksi vaihdoin perhettä.

Internet-aikana ei joudu enää mihinkään vakuumiin kotimaansa asioihin nähden, mutta voisiko TV Finland lähettää mainoskoosteen kerran viikossa? Mainokset iskostuvat äkkiä arkikieleen, niistä tulee osa käyttökulttuuria samalla tavalla kuin televisioviihteestä. Ulkosuomalainen sitten ihmettelee, mitä noille sukulaisille on tapahtunut, kun ne toistelevat hokemia, joissa ei ole mitään järkeä - jos ei ole nähnyt itse mainosta. Onneksi nyt voi käydä MTV:n sivuilla opiskelemassa käyttökulttuuria ja nostalgioimassa katsomalla vaikka Tupla-City-mainoksen.

Populaarikulttuurin seuraaminen on myös vaikeaa ulkomailta käsin. Suuret hitit menevät ohi, uudet tähdet jäävät vieraiksi. Kun au-pair-vuoden jälkeen palasin Suomeen, niin ensimmäisiä oikeita uutisia Suomesta minulle uuden koiranpennun lisäksi oli se, että naapurikylän pojasta oli tullut pop-tähti.

Varsinaisena uhkakuvana näen, että muutaman vuoden päästä huomaamattani puhun suomea oudosti ruåtsalaisittain korostaen ja esittän suomessa asuville ystävilleni varmoja mielipiteitä siitä, minkälaista Suomessa on, vaikka ei ole asunut siellä viiteen vuoteen, ja kokemus Suomesta on vain yhden ihmisen kokemus muutamalta paikkakunnalta. A-apuVA! Pitäisiköhän palata ennen sitä?

Tyhjä koti

Minkälaiselta tuntuu mennä tyhjään kotiin? Valokuvatorstai hakee kuvallista tulkintaa sanalle tyhjä. Kaivoin esiin vanhan kuvan vuodelta 1999. Aika monen koti ei ollut tyhjä, siellä asui jo joku muu. Jos koti oli tyhjä, se oli tyhjä.

Vapun jälkeinen elämä

Joku sanoisi johdatukseksi, toinen kohtaloksi, kolmas synkronisiteetiksi ja loput onnelliseksi sattumaksi eilisessä postauksessa kuvaaamaani tutustumista Kikki Danielssoniin laivan karaokessa. Mietin itsekin ennen eilisen "Olet sitä mitä syöt"-ohjelman alkua, että mikä kumma minut saa kiinnostumaan näin paljon tämän menneiden vuosikymmenten tähden paino-ongelmista. Nyt sitten olen ollut raiteiltani ohjelman näkemisen jälkeen.

Ohjelman alussa paljastui, että Kikki Danielsson sairastaa nivelreumaa, niin minäkin. Hänellä on lääkityksenä ns. TNF-alfa-salpaaja, niin minullakin. Hän on kärsinyt jatkuvasta väsymyksestä, niin minäkin. Hänellä on ongelmia ravintoaineiden imeytymisessä, niin minullakin. Hän syö vähän, niin minäkin. Hän syö pullaa kahvin kanssa, niin minäkin. Hän jättää helposti ruoan väliin, niin minäkin. Hänen on vaikea löytää sopivaa liikuntamuotoa. Luetteloa voisi jatkaa, suurin ero välillämme on ikä, hän on kymmenen vuotta vanhempi. Minulla ei ole ylipainoa, toistaiseksi.

Ravintoterapeutin ohjeet olivat minulle aivan uusia ja radikaaleja. Ei perunaa, tomaatteja, paprikaa, munakoisoa. Ei maitotuotteita, korkeintaan maustamatonta jugurttia. Ei punaista lihaa. Tilalle papuja, pähkinöitä, siemeniä, sellerimehua ja nokkoskeittoa, quinoaa ja tattaria.

Sairauteni on tällä hetkellä hyvin hallinnassa. En kärsi kivuista, ellen ryhdy harrastamaan extreme-lajeja, juokse tai tanssi. Ruokavalio ei koskaan tule riittämään ainoana hoitona, mutta jos jollain noinkin helpolla tavalla saisi elimistönsä balanssiin, niin pakko kokeilla. Kaikenlaisia ravinto-ohjeita olen kyllä kuullut ennenkin, mutta nyt ensimmäistä kertaa asia kolahti kohdallani niin, että olen oikeasti valmis lähtemään radikaalin muutoksen tielle.

On siis aloitettava uusi elämä. Onneksi en pelkää uusia makuja ja harrastan ruoanlaittoa. Keväällä on helppo löytää kaikenlaisia vihanneksia kaupan hyllyiltä. Eikä ruokavalioni tähän astikaan niin huono ole ollut, siinä on vain ollut liikaa haitallisia aineita. Kaikkein vaikeimmalta vaikuttaa, miten saa korvattua maitotuotteiden kalsiumin ja saa toisaalta riittävästi proteiineja. Innokkaana leipojana en myöskään ole valmis luopumaan leivästä.

Aikaisemmin kuulemistani ruokavalio-ohjeista on puuttunut systematiikka. Ei voi jättää tiettyjä ruoka-aineita pois, jos ei tiedä miten korvaa ne, kun muutenkin sairaus kuluttaa hivenainevarastoa. Taidan varata ajan ravintoterapeutille. Jos joku ravintoarvot hallitseva suunnittelisi parin viikon ruokalistan, niin sitä voi sitten jatkossa soveltaa ihan omin päin. Keittokirjojen selailu ja ruokaohjeiden keräily on onneksi mielipuuhaani, täytyy vain suunnata kiinnostuksensa uudelleen.

Lienee myös realistista varautua siihen mahdollisuuteen, että tuo dieetti ei tuo mitään uutta, ja lopetan sen parin kuukauden jälkeen. Mutta en voi jättää kokeilemattakaan, sen verran isosta asiasta on kyse.

Laulua ja ruokaa

"Vappukattaus" NK:lla

Ruotsiin muuttomme aikoihin menimme kerran laivalla kuuntelemaan karaokea. Mikrofoniin tarttui ruotsalainen, lyhyt, pyöreä, vaalea nainen. Ajattelin silloin, että tuolla olemuksella ei tulla esittelemään itseään ellei osata laulaa. Kun hän sitten vetäisi ensimmäisen kappaleen, olin tyrmistynyt. Kun muut esiintyjät, främlingiä kiljuvat teinitytöt, muutama vanhan kansallisen vähemmistömme edustaja ja ne ujonpuoleiset nuoret miehet lauloivat siedettävästi, hän oli virtuoosimainen. Toisena kappaleena hän esitti Grease-musikaalista Summer nights. Erityisesti siinä ammattilaisen äänenkäyttö, uskomaton rytmitaju ja musikaalisuus pääsivät oikeuksiinsa.

Suomalainen alemmuskompleksi heräsi. Mietin mielessäni, miten ihmeessä nuo ruotsalaiset ovat noin hyviä. Tuollainen laulaja, eikö löydy muka muita areenoita kuin ruotsinlaivan karaoke? Täytyy olla mieletön ylitarjonta hyvistä laulajista, kun tällaiset kyvyt lauleskelevat ilmaiseksi puolikuntoisen ja -musikaalisen karaoke-esiintyjäkaartin lomassa.

Seuraavalla matkalla menin taas kuuntelemaan karaokea. Silloin siellä avasi ääntään joku klassisen laulun ammattilainen, ainakin oopperan kuorosta jos ei solisti. Kieltämättä hänen tulkintansa Hopeisesta kuusta toi mieleen Virran Olan, mutta alkoi jo harmittaa. Eihän tällainen tavallinen kotikaraokevirtuoosi uskalla ikinä mennä laulamaan sitä Lulua.

Seuraavana syksynä televisiota katsellessa laivan karaokesta tuttu pyylevä rouva paljastui Kikki Danielssoniksi. Paikallinen Katri-Helena, osallistunut yhdeksän kertaa euroviisukarsintoihin, ja ollut kaksi kertaa edustamassa Ruotsia itse kilpailuissa. Tällä hetkellä hänen uransa on taas nousussa. Vikipedian mukaan hän on kärsinyt alkoholiongelmasta, mutta illalla hän esiintyy ruokaongelmansa vuoksi "Olet sitä mitä syöt" -ohjelmassa.

Vaikka mieluimmin kuuntelen hänen lauluaan kuin katson hänen kamppailuaan ylipainoa vastaan, taidan silti avata television illalla. Kiinnostaa tietää, mitä ihmettä ne osaavat neuvoa. Oma strategiani painonnousua vastaan on, että pitää vain syödä vähemmän, uskomattoman vähällä ruoalla tulee toimeen. Mutta eilen taas huomasin kuntosalilla, kuinka hyvin sitä jaksaa, kun on syönyt muutaman perunan aterialla ja vielä korvapuustin - tai kaksi - kahvin kanssa.