Vähän samaa kuin mummoni rojuista ajattelen nykyisin vanhoista valokuvistani. Olemme räpsineet innokkaasti kuvia matkoillamme, ja nyt olen sitten sitkeästi kaivanut niitä kuvitukseksi tähän blogiin. Yleensä saan mielessäni rakennettua edes jonkinlaisen aasinsillan kuvan ja tekstin välille, aina se ei onnistu. Luonnollisestikin se aasinsilta on vain minun mielessäni, ei aavistustakaan kuinka moni lukija ylipäätänsä miettii niitä kuvia.
Samalla kun vanhoja kuvia on tullut selattua, on palannut myös mieleen monta muistelun arvoisa matkaa ja tilannetta. Olin esimerkiksi unohtanut, että kesällä 2003 teimme ystävien kanssa retken Porin jazziin. Kun nyt tarkemmin mietin, niin muistan, kuinka vaikea sieltä oli lähteä. Oli ollut kuuma kesäpäivä, kävelimme pois Kirjurinluodolta, soul jäi soimaan lämpimään iltaan, äänet loittonivat ja aurinko punertui. Kuin olisi ollut syvässä etelässä.
Valokuvatorstai on suorastaan muuttanut suhdettani valokuviin. Kun ensimmäisen kerran ryhdyin pohtimaan haastetta, niin enpä olisi arvannut, että tartun useampaankin koukkuun. Valokuvat, joilla ei sitä ennen ole ollut mitään arvoa mielessäni, ovatkin milloin minkäkin teeman ilmauksia, ja niiden sisällön näkee aivan uudella tavalla. Enkä ole ainut perheessä, joka näitä miettii. Eilen illalla minulle kotona huomautettiin, että miksi en vastannut eiliseen haasteeseen sillä toisella autokuvalla. Mutta kun se ei ole populaarikulttuuria vaan heimokulttuuria...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti