Penni ajatuksistasi

Kun olin nuori, ei ollut erikseen ajatuspajoja. Tietyissä tehtävissä ajattelu kuului työn kuvaan, ja siitä maksettiin palkkaa. Nyt kun ajattelu on ulkoistettu, yhtiöitetty ja kilpailutettu, on sinne tänne syntynyt ajatuspajoja, joilta tilataan ajattelua.

Parhaiten menestyneiden ajattelijoiden ajatuksilla on ollut korkea markkina-arvo. On myös paljon ajattelijoita, jotka ajattelevat ihan pro bono, laskuttamatta siitä keneltäkään. Heidän ajatuksensa eivät välttämättä olen sen huonompia kuin paljon laskuttavien, mutta niillä ei vain ole mitään markkina-arvoa. Itse kuulun näihin ilmaiseksi ajatteleviin.

Missä vika, kun kukaan ei halua maksaa ajatuksistasi? Kysynnän ja tarjonnan lakia ei voi ohittaa. Vain harva haluaa tietää, mitä olen taas omassa ajatuspajassasi takonut, saati että kukaan maksaisi vielä aivotuotteistani. Mutta koska tilaajaa eikä maksajaa ei löydy, saan ihan vapaasti ajatella mitä huvittaa. Minun ei tarvitse kehittää ajatteluani markkinakysynnän vaihteluja herkällä korvalla kuunnellen.

Joskus lainaan aivojani asiakkaille, silloin ajattelen asioita, joita  he ovat ulkoistaneet minun mietittäväkseni, jotta voivat keskittyä ydinosaamiseensa. Silloin ajatteluani säätelee ammatti. Kun on tietyn ajattelukoulutuksen käynyt, niin osaa ajatella sen putken sisällä.

Yhteiskunnallisen ajattelun osalta maksan Dagens Nyheterille, että heidän toimittajansa tutkivat, mitä maailmassa ajatellaan, ja kertovat löydöksistään minulle. Ajatukset tulevat sopivan kokoisina siivuina ja hyvin paketoituina. Joka kerta, kun luen ajatuksen, joka ei ole koskaan käväissyt mielessäni, päätän jatkaa tilausta.

Kirjojen kirjoittaminen on eräänlaista ajatusten paketoimista. Ajatukset voivat olla omia tai toisten rakentamia. Vanhoja moneen kertaan käytettyjä ajatuksia voi järjestellä uudelleen, jolloin syntyy uusi ajatustuote. Plagiointi kertoo siitä, ettei osaa irrottautua lähteestä, jonka ajatuksia käyttää työssään, eikä osaa tuottaa omaa ajatusta lukemansa perusteella.

Mitä politiikan tilasta kertoo se, että ajatukset tilataan jostain ajatuskioskista eikä ajatella itse? Ensinnäkin se tarkoittaa sitä, että politiikassa ajattelu ei kehity. Jos haluat tulla jossain asiassa hyväksi, sinun on harjoiteltava sitä. Jos suollat muitten ajatuksia, tulet hyväksi siinä, mutta ongelmanratkaisukykyäsi se ei lisää.

Kun ajattelu ei kehity, ei myöskään ilmaisu kehity. Kirkkaasti ajatellut asiat osaa tulevat selkeinä lauseina suusta ulos, putoilevat kirkkaina pisaroina. Sumeat mietteet valuvat tahmeana mönjänä. Muilta tilatut ajatukset kuulostavat ulkoaluetellulta kauppalistalta. Joihinkin nasevat sanankäänteet, täräyttävät kielijytkyt tai hermeettinen kapulakieli uppoavat, mutta omaan ajatteluun taipuvaisia on vaikea hämätä.

Poliitikon ei enää tarvitse osata ajatella. Riittää,  että hän lukee ajatuspajasta saamansa vuorosanat. Hän voi tilata ajatukset sen mukaan, mitä hän kuvittelee äänestäjiensä ajattelevan. Sen selville saamiseksi tehdään mielipidemittauksia. Ajatusten suosion lisäämiseksi palkataan mainostoimisto auttamaan ajatuksen koristelussa Ajatuksia, jotka eivät kulje tätä ajatuspaja-gallup-viestintätoimisto-kehää pitkin, ei tarvitse opetella, eihän niitä ole olemassa, koska niille ei ole kysyntää.

Onko se niin vaarallista, että meillä on politiikkoina hyvät näyttelijät  lukemassa ulkoa opettelemiaan vuorosanoja? Muistin pätkiessä avustajat kuiskuttelevat mitä piti sanoa. Tärkeintä on näennäinen varmuus, oli asia  vaikka kuinka hankalasti ihmisjärjellä käsitettävä. Jos joku ei ymmärrä, vika on viestintätoimistossa tai ehkä kuitenkin vastaanottajassa.

Jos politiikassa ajattelu voidaan ulkoistaa, se merkitsee sitä, ettei kyse ole toimialan ydinosaamisesta.  Politiikassa tärkeintä on varmistaa puolueen kannatus seuraavissa vaaleissa. Puolue on se alle prosentin osuus kansasta, joka osaa verkostoitua oikein. Ajattelua ostetaan juuri sen verran, että saadaan syötettyä riittävästi irtolauseita medialle. Näin saadaan riittävä määrä äänestäjiä ostamaan ajatukset. Mitä yksniittisemmät ajatukset, sitä varmemmin ne löytävät vastaanottajansa.

Lahjomattomien maa

Lahjusrikos toteutuu, jos virkamiehelle annetaan, tarjotaan tai luvataan rahaa tai muuta etuutta tarkoituksena vaikuttaa hänen virkatoimiinsa. Törkeäksi teon tekee, jos etuus on arvoltaan huomattava, siitä aiheutuu huomattavaa vahinkoa tai pyritään saamaan virkamies toimimaan velvollisuuksien vastaisesti.

Samoin on rikos, jos virkamies pyytää tai muuten on aloitteellinen saadaksekseen tai ottaa vastaan joko passiivisesti tai aktiivisesti edun, jolla vaikutetaan hänen virkatoimiensa hoitoon. Jos menettely heikentää luottamusta tasapuolisuuteen viranhoidossa, on silloinkin toimittu lakia vastaan.

Miksi tällaista tylsää pykäläluentaa?  Emmekö voisi ihailla Suomen asemaa  Transparency Internationalin listoilla maana, jossa korruptio on lähes vähäisintä koko maailmassa?  Suomessa  korruptiorikoksia ei tutkita, niistä ei syytetä eikä tuomita. Se ei todista, etteikö niitä tapahtuisi. Entä jos olemme unohtaneet, mitä korruptio on?

Kun ei ole pitkään aikaan käyttänyt viikatetta, se on tylsynyt ja ruostunut. Lahjontaa pitää torjua aktiivisesti, jotta työkalut säilyvät terävinä. En muista, että minun aikanani yliopistossa olisi opetettu mitään korruptiorikoksista. En muista ratkaisseeni yhtään oikeustapausta, jossa olisi ollut kyse lahjusrikoksesta. Siihen aikaan rikosoikeuden oppikirjana käytetty Brynolf Honkasalon kirjoittama opus askarteli aivan muunlaisten tekojen parissa. Korruption torjuminen Suomessa on kuin minun kesäinen niittoharrastukseni, tylsällä viikatteella isoimpia tuhjoja matalaksi.

Ei ihme, että juuri minun ikäpolven ammattikuntaa istuu syytettyjen penkillä vakuuttamassa, että enhän minä ole tehnyt mitään. Brutaali korruptio, jossa lahjusrahaa siirrellään seteleinä tuomareille ja poliiseille, on se perinteinen korruption kuva. Mutta entä jos verkostokorruption lonkerot murentavat päätöksenteon tasoa ja hallinnon tehokkuutta?

Korruptiorikoksen toteutuminen voi tapahtua passiivisesti. Joku tarjoaa, sinä et kieltäydy. Pelkkä etuuden tarjoaminen on myös rikos, jos tarkoituksena on vaikuttaa viran hoitoon.

Täällä Ruotsissa MOT:in sisarohjelma Uppdrag Granskning näytti viime syksynä ohjelma Haaparannan Barents Centeristä. Siinä kunnan puolesta hankinnasta neuvotteleva virkamies samanaikaisesti neuvotteli siirtymisestä toisen neuvotteluosapuolen palkkalistoille.  Lehtitietojen mukaan hän meni jopa niin pitkälle, että auttoi voittavan tarjouksen laadinnassa. Asia on ollut tutkittavana poliisilla, syytteitä ei tietojeni mukaan ole nostettu.

Tarina Barents Centeristä avasi minulle uuden näkökulman korruptioon ja verkostoihin julkisen vallan liepeillä. Miten helppo ihmisiin on vaikuttaa! Etenkin sellaisiin ihmisiin, jotka kuvittelevat olevansa erityisen taitavia, hyviä ja mukavia. Suosion nälkä eksyttää helposti hakemaan suosiota myös niiltä, jotka osaavaat manipuloida.

Suomen kielestä ei löydy vastinetta sanalle integriteetti, joka ominaisuutena auttaa vastustamaan epäasiallisia vaikuttamisyrityksiä. Se tarkoittaa rehellisyyttä ja vakaata henkilökohtaista moraalia, koskemattomuutta ja lahjomattomuutta. Integriteetti edellyttää kykyä kriittiseen  ajatteluun, joka taas ei ole yleistä kriittisyyttä kaikkea kohtaan, vaan kykyä punnita sekä omien että toisten ihmisten ajatusten ja tekojen taustalla olevia vaikuttimia.

Oman integriteetin varjelu on osa ammattitaitoa. Joskus se edellyttää uhrauksia. Et voi pitää yhteyttä joihinkin työssä tavattuihin mukaviin ihmisiin vapaa-ajalla. Et voi ottaa vastaan lahjoja etkä lähteä mukavalle matkalle. Et voi keskustella tietyistä asioista ilman että paikalla ovat kaikki, joita asia koskee. Pidät huolen, ettei sinulle kerrota asioita, jotka eivät korviisi kuulu. Pidät huolen, ettet kerro etkä indikoi muutenkaan asioita, joita toisen ei kuulu saada tietää sinulta. Pidät huolen, että tiedät asiat, jotka sinun tarvitsee tietää. Pidät itsesi kurissa, koska myös siitä sinulle maksetaan palkkaa.

Vaihtoehtoinen nykyisyys

Muistan sen FB-postauksen. Amerikan ystävä, vaihto-oppilas 1970-luvulta sen ensimmäiseksi julkaisi. #metoo. Ei milloin, missä ja kuka, mutta #metoo. Peukutin.

Sitten niitä alkoi tulla, mikään ei yllättänyt. Muistan Elina Knihtilän ilmeen, kun Pamela Tola vieressä lausui ensin etäännyttävästi, että hän ei ole varsinaisesti joutunut seksuaalisen häirinnän kohteeksi, mutta rajoja on ylitetty. Et ole tosissas-ilmeen selitys tulikin sitten ryminällä Louhimies-kohuna muutama kuukausi myöhemmin.

Mutta mitä Ruotsin Akatemia tekisi nyt, jos naiset eivät olisi puhuneet, jos Dagens Nyheter ei olisi kirjoittanut? Kaikkea sitä samaa kuin viime vuonnakin. Sanakirjaan lisättäisiin uudissanoja, mutta ei #metoota. Kulttuuriklubilla pidettäisiin iloisia iltoja. Pariisin ja muutama muu huoneisto olisi kovassa käytössä. Nobelin kirjallisuuspalkinnon tämän vuotiset ehdokkaat olisivat tiedossa ja akatemian jäsenet avustajineen vetäytyisivät kesäksi lueskelemaan laatukirjallisuutta.

Kunnianhimoiset nuoret naiset pitäisivät edelleen selvyytenä, että setämiesten suosioon pääsemiseksi on oltava yhteistyöhaluinen. Mitä yhteistyö pitää sisällään, siitä päättää setämies. Yhteistyöhaluttomat tai muuten vain pieniä vinkkejä ymmärtämättömät urakierrosta syöksykierteeseen joutuneet ihmettelisivät edelleen, mitä tein väärin. Naisten uhraamista sietäneet, sallineet, tukeneet tai muuten vain hiljaisina todistaneet vaikenisivat edelleen. Uhrit kuvittelisivat olevansa poikkeustapauksia.

Mitä nyt tapahtuu sellaista, mikä ei olisi ollut mahdollista ilman #metoo kohua? Olen aistivinani kummaa kuohuntaa organisaatioissa, joissa kuormasta syöminen on ollut sallittua. Politiikan alfaurokset ovat hämmennyksissä. Akatemian tavoin vahvasti sisäsiittoiset organisaatiot repeilevät. Erityisen pahalta näyttää vapaan maailmassa johdossa. Myös Suomen poliittinen johto on saman taudin kourissa, mutta tilanne on edennyt niin pitkälle, että jäljelle ovat jääneet vain alfaurokset ja heidän uskolliset lakeijansa.

Politiikassa on pitkään näkynyt asetelma setämiehet ja nuoret naiset. Eduskunnan mimmiliiga on ikäkausisarja, josta joutuu säälittä ulos nelikymppisenä, ainakin jos yrittää käyttää valtaa.  Siksi meillä on paljon teräviä naisia töissä ajatuspajoissa ja viestintätoimistoissa. Siksi moni ahkera ja kuuliainen on edelleen eduskunnassa levittämässä mattoa miehille, vaikka itse voisi tehdä ja sanoa asiat paremmin kuin tuettavansa. Keitä tyttö kahvia.

Naiset, jotka ottavat valtaa ja paikkansa ilman setämiesten tukea, joutuvat helposti vihan kohteiksi ja saavat osakseen henkilökohtaisuuksiin meneviä hyökkäyksiä. Tiukan paikan tullen omat liukenevat selustasta, veljeys ja valtapiirit voittavat puolueuskollisuuden.  Valtapeliä tosissaan pelaava saa varautua vastustukseen kaikista suunnista, sekä omilta että vierailta. Myös toiset naiset hyökkäävät valtaa tavoittelevia naisia kohtaan, kyse ei ole sukupuolesta vaan vallasta.

Ruotsin akatemia on pienuudessaan ja näkyvyydessään hyvä oppikirjatapaus #metoo-prosessin kulusta. Organisaatio yrittää muuttaa tilannetta, mutta ei pysty nousemaan perusolettamustilasta hoitamaan perustehtäväänsä. Ne jotka eivät voi liittyä perusolettamustilaan, jättävät organisaation. Jäljelle jää harhainen ja taantunut ydinryhmä, jonka patologiat ohjaavat organisaatiota. Mukana saattaa olla vielä muutama hiljainen todistaja, heillä ei ole yleensä taipumusta nähdä omaa osuuttaan patologiassa, hehän eivät tee mitään. Heidän pitäisi rakentaa uudet toimintatavat. Tynkäorganisaation pitäisi alkaa kasvaa uusiin juuriin, ja karsia mädät oksat pois.

Onko Suomen politiikka siinä tilassa, että jäljellä on vain organisaation kieroutunein osa muutamalla tukihenkilöllä täydennettynä?  Ruotsin akatemian ajoi karille organisaation ulkopuolinen henkilö, joka oli onnistunut saamaan otteen koko organisaatiosta.  Suomessa puolueita johtavat salkkumiehet, joita ei ole vaaleilla valittu.  Tilataksissa ansiottomasti istuvat tuskin jättäytyvät vapaaehtoisesti kyydistä, tarvitaan järeitä otteita. Jos kasvoton tilataksiporukka pudotetaan kyydistä, pitää myös tutkia heidän tekonsa ja korjata yhteiskunnan rakenteisiin syntyneet vauriot. Uusia ihmisiä tarvitaan, mutta he eivät saisi enää kannatella kuolleita valtarakenteita, vaan purkaa vanhat vääristymät ja rakentaa uutta.

Muuan YK-järjestö haki äskettäin takaisin riveihinsä naisia, jotka ovat jättäytyneet pois palkkalistoilta viime vuosien aikana. Onnistuisiko politiikka saamaan ajatuspajaväen takaisin taisteluun, jos pyytäisi? Kenen pitäisi ensin lähteä politiikasta, että he suostuisivat tulemaan takaisin?

Ministerinpaikkoja jaetaan niille, jotka pitävät salkkumiehille tilataksin ovea auki. Media on tukenut näkymätöntä valtaa jättämällä kertomatta siitä.  Hiljaiset todistajat päivystävät vallan liepeillä, jos joku muru putoaisi itselle. Heitä en palkkaisi järjestelmää korjaamaan. Tosin politiikan tila voisi olla vielä huonompi, jos heitä ei olisi. Mutta niin kauan kuin hiljaiset todistajat eivät ryhdy itsenäisiksi toimijoiksi ja irtisanoudu vallan väärinkäytöstä, vallan kierouttamat tukeutuvat heihin ja käyttävät heidän valtaansa.

Uskonasioista on puhuttava

Politiikka ja uskonto ovat yllättävän lähellä toisiaan. Joissain maissa kuten Libanonissa poliittiset tehtävät on jaettu uskontojen mukaan. Suomessakin voisi olla viisi valtapuoluetta, perusluterilaiset, lestadiolaiset, ortodoksit, muslimit, uskonnottomat ja muutama muu pieni merkityksettömämpi uskonnollinen ryhmä. Nyt meillä on moniuskontopuoluejärjestelmä, jossa liikutaan oikeisto-vasemmistoakselilla.

Nykyisten puolueiden sijoittaminen oikeistoon tai vasemmistoon on joskus vaikeaa, puhumattakaan sen arvaaminen, kuuluuko tärkeä poliittinen kysymys jommankumman laidan intresseihin. Onko limuviinojen salliminen ruokakaupassa vasemmiston vai oikeiston edun mukaista? Onko yritystukien jakamisen edistäminen oikeistolaisuutta? Armokuoleman sallimisessa ollaan täysin uskomusjärjestelmän mukaan suunnistavia, kuoleman edistäminen vaatii selkeän suhteen yläkertaan, mieluiten ei mahdollisimman väljän.

Tänään näin tutkimustuloksia koetun huolestuneisuuden ja poliittisen näkemyksen välisestä suhteesta. Ruotsissa sverigedemokraatit ja vasemmistopuoluet edustavat kahta vastakkaista laitaa. Ne asiat, joista he ovat vähiten huolissaan, ovat samoja. Sen sijaan asiat, joista jompikumpi joukkue on eniten huolissaan, ovat vastakkaisia. Kuitenkin molemmat puolueet yrittävät kehittää samaa maata, he lukevat samoja tilastoja ja luottavat samoihin asioihin.

Suomessa on vallalla uskomus, ettei Suomessa ole korruptiota. Samoin uskotaan, että verorahojen syöttäminen yritystukena yrityksille aktivoi niitä. Työttömien kohdalla tukien taas uskotaan passivoivan ja laiskistuttavan. Terveydenhoidon uskotaan parantuvan, kun saadaan se yksityisen voitontavoittelun piiriin

Moni uskonyhteisöjen auktoriteetteja kunnioittava harras uskovainen katsoo olevansa kykenevä johtamaan muita ja huolehtimaan yhteisistä asioista. Terve epäily ei kuulu politiikkaan, siksi se on niin epäuskottavaa. Yhden rivin lauseilla ei voi kuvata monimutkaisia syy-seurausmekanismeja, silti niitä viljellään. Usein politiikkaa seuratessaan jää miettimään, miten tuokin kouluja käynyt on saatu uskomaan, että hän todella tietää mistä puhuu. Melkein yhtä usein tulee tunne, että tuo ei itsekään usko tarinaansa, mutta luottaa äänestäjien auktoriteettiuskoon.

Tänään huomasin parikin uutista, jossa vallitsevia uskomuksia puolustettiin raivolla vaan ei tiedolla. Olikohan syynä eilinen sananvapauden päivä? Media harvoin kyseenalaistaa uskomuksia mielipiteiden takana. Sananvapautta vaalivassa maassa ansaitsisimme parempaa kuin median, joka vallanpitäjille kuuliaisesti toistaa mitä pöhköimpiä oletuksia selvittämättä, tukeeko mikään tutkimustieto mielipiteen takana olevaa oletusta.

Ruotsin vaalivuonna johtava päivälehti on ottanut tehtäväkseen faktatiedon keräämisen ja esilläpitämisen keskustelun pohjaksi. Silti mielipiteet jakautuvat, toisella laidalla pelätään maahanmuuttoa, vastakkainen puoli on eniten huolissaan ulkomaalaisvastaisuudesta. Sen sijaan kumpikin taho oli vain vähän huolestunut Ruotsin kansantalouden tilasta.

Venäjällä ollaan huolestuneita Venäjään  kohdistuvista ulkovaltojen hyökkäyksistä. Ne jotka kyseenalaistavat uskomukset ja viholliskuvat, vaiennetaan. Vallalla on myös vahva uskomus, että vallanpitäjien valheellisten uskomusten kyseenalaistaminen on vaarallisempaa kuin niihin sopeutuminen ja siitä johtuvat seuraukset. Itse taas uskon, että vallanpitäjien uskomusten kyseenalaistaminen on välttämätöntä demokratian säilymiselle.

Käsistä karannut visio

Blogikollega Helga on Kieliverryttelyblogissaan ryhtynyt obduktoimaan hyvin tuntemansa terveydenhoitojärjestelmän patologiaa tämän blogistin johtajuusoppeja hyväksi käyttäen. Analyysin mukaan terveydenhoidon perustehtäväksi on muodostunut potilaiden hoitamisen sijaan kuntalaskutuksen toiminnan varmistaminen.

Helgan postauksesta inspiroituneena otan nyt koko Soteuudistuksen syväanalyysiin. Aikaisemman johtajuuspostaukseni työkaluja hyödyntäen veistelen nyt karkean hahmotelman, miksi Sote-uudistus ei pysy valmistelijoidensa näpeissä.

Hallituksella on nyt visionäärinen ja salliva johtaja, joka rakentelee omanlaisia kakkaroitaan, puhuu outoa kieltä ja antaa tiimilleen vapauden toteuttaa hänen maalailemaansa visiota. Hänen on hyvä olla omassa maailmassaan, mutta törmäykset todellisuuden kanssa satuttavat sielua.

Kaikki hyvin tähän asti, visionäärinen johtaja voi olla hyvä etenkin kokonaisen valtakunnan kokoisessa suurorganisaatiossa niin kauan kuin hänellä on oikeanlainen tiimi, eikä visionäärisyys mene harhaisuuden puolella. Sallivuus on myös hyväksi, kunhan ei vain  ryhdy kiukuttelemaan, kun maailma ei toimikaan omien haaveiden mukaisesti.

Visionäärinen johtaja tarvitsee ympärilleen täydentäviä kompetensseja, joiden avulla hänen korkealentoiset ajatuksensa masinoidaan toiminnaksi. Hänen salliva tyylinsä voi kuitenkin kannustaa omavaltaisia tiimin jäseniä ylittämään valtuuksiaan ja pyörittämään rinnakkaisia järjestelyjä. Johtaja jää omaan sfääriinsä, koukeroinen kieli ja sumea viestintä samentavat päämäärät. Rinnakkaisagendaa pyörittävä välijohto pääsee touhuamaan omiaan. Hienojen visioiden toteuttaminen sakkaa lentokieltä käyttääkseni.

Sote-uudistuksen päämäärät ovat talloutuneet monimutkaisen soteheprean kryptisten ilmaisujen hetteikköön. Sotepapisto on nostanut kapitaatioillaan ja suoran valinnan sekä matalan kynnyksen palveluillaan itsensä pilveen, jonne ei ole näkyvyyttä ja jossa omakin suunnistustaito joutuu koetukselle. Ilmaisuja hämärtämällä sumennetaan ajattelua, kukaan ei uskalla kysyä mitään ja konkretia karkaa.  Keskijohto ei ole hoitanut tehtäväänsä uudistuksen rakentamisessa, eikä ylin johto ymmärrä tai välitä mitä hänen ympärillään tapahtuu.

Sote-uudistuksen viestintä on ollut joko tarkoituksellisen huonoa tai sitten koko uudistus on niin pilvessä, että ammattitiedottajan tekstitkin vaikuttavat pössyttelyn oheistoimintana laadituilta. Pelkästään kielenkäytön selkiyttäminen voisi auttaa, mutta ilman ylimmän johdon ryhdistäytymistä hanke ei palaa raiteilleen.

Mitä nyt voidaan tehdä? Tarvitaan korjausliike, jossa ylin johto palaa todellisuuteen ja ottaa prosessin hoitoonsa. Ei taida onnistua, yhteys Houstoniin on katkennut. Voisivatko keskijohdon toimet estää uudistuksen karille ajautumisen? Projektin kakkosjohtaja on varovainen ja välttelevä varman päälle pelaaja. Hänen pitäisi uskaltaa myös lähteä ohjaamaan prosessia keskijohdon kanssa, vetää ylintä johtoa maan pintaa kohti ja laittaa stoppi sooloilulle.

Uudistus voisi olla hyvä, jos sen valmistelu saataisiin kulkemaan maanpintaa pitkin. Nyt törmäillään sumussa,  eikä yhteyttä todellisuuteen ole. Hankkeen vastustajatkin ovat liemessä, kun eivät tiedä mitä vastustavat eivätkä ymmärrä omaa vaikuttamisen mahdollisuuttaan. Heidän pitäisi rakentaa rautalankamalleja ja taivutella niitä, eikä ampua sumusta alas kaikkea mitä lentää.

Ei ole sattumaa, että juuri pilvipalvelujen aikakaudella tapahtuu kokonaisen kansakunnan taantuminen maalailevan visionäärisen johtajan luomien harhakuvien palvojiksi  ja vastamielikuvien maalailijoiksi. Suomalaiset ovat maailman onnellisin kanssa. Jokaisella on tehtävä pilvilinnojen rakentajina, tykätään ja vihataan mielikuvia ja luullaan, että vaikutetaan. Samalla konkretia kulkee rahavirtoina näkymättömien käsien läpi todellisille vaikuttajille, joita emme näe emmekä kritisoi.

Vallattomien vallankumous

Lauman koossa pitäminen on johtajan tärkeimpiä taitoja. Kun lauma repeää, se väistämättä johtaa riipaiseviin hylkäämisen ja hylätyksi tulemisen tunteisiin. Kun on joskus kuvitellut olevansa osa joukkoa, mutta ei pysty toimimaan ryhmän jäsenenä. Ristiriita oman persoonan ja ryhmän välillä on liian iso. Laumasta lähtijä vie mennessään palan historiaa, rikkoo yhteenkuuluvuuden ja häiritsee ryhmän tunnelmaa.

Politiikka on näkyviksi pyrkivien ihmisten laji. Jos näkyvyyttä ei saa omiensa joukosta, on vaihdettava ryhmää tai perustettava oma. Viime viikolla julkistettiin nuorten kanssa yhteistyössä tehty tutkimus, jonka mukaan viidesosa yläasteikäisistä nuorista kokee, ettei heitä nähdä. Näiden nuorten lisäksi myös muutama poliitikko on pettyneenä huomannut, ettei heitäkään nähdä. Onneksi media on vastannut näkymisen tarpeeseen.


Joillekin oma näkyminen ei ole tärkeätä, ei edes toivottavaa. Tärkeämpää on valta. Valtariippuvuus on terveen vaikuttamisen halun kieroutuneempi muoto. Johtajalle kohtuullinen halu ja kehittynyt kyky käyttää valtaa  sekä ymmärtää vallankäyttönsä motiivit ja seuraukset kuuluvat tehtävän kuvaan. Näkyvä vallankäyttön kuitenkin herättää vastarintaa, siksi vallankäytön piilottaminen mahdollistaa häiriöttömämmän toiminnan. Käyttää valta muttei näyttää sitä on suhmurointia.

Politiikkaan saatetaan lähteä myös narsistisesta miellyttämisen halusta. Omat parhaat piirteet asetetaan esille ja kysytään olenhan minä hyvä. On inhimillistä nähdä se kaikki hyvä, ja vastata lähimmäisen tarpeeseen miellyttää muita. Neutraali ja siloiteltu kiiltokuvamainen imago on helppo asettaa esille Internetin aikaan, jakaa hyvän tuulen kuvia ja kivoja ajatuksia. Sisäisenä ajurina miellyttämisen halu on kaikkein helpoin hyväksyä, mutta johtajan ominaisuutena se saattaa helposti organisaation kaaokseen. Aina löytyy joku, joka pitää miellyttää vielä enemmän.

Koska valta rappeuttaa ja humalluttaa, vallankäytölle asetetaan yleensä rajat ja rakenteet. Demokratiassa vallan pitäisi olla kansalta järjestäytyneesti edustajilleen johdettua. Valta pitäisi antaa niille, jotka sitä vastuullisimmin käyttävät. Johtajan on pystyttävä hillitsemään luonteensa patologiset piirteet ja tasapainoilemaan terveen vallankäytön rajoissa, vaikka mahdollisuudet olisi myös vallan väärinkäyttöön tai ajautumaan viettiensä vietäväksi.

Vallan väärinkäyttöön vievät siis johtajan vähemmän terveet persoonallisuuden piirteet, joita ympäristö vahvistaa tai ei pysty rajoittamaan.  Demokratia ei mitenkään varmista, etteivätkö myös vallan väärinkäyttäjät voisi toimia kansan edustajina. Vaikka johtajalta puuttuisivat empatia, kyky ymmärtää tekojensa seuraukset ja terveet rajat suhteessa toisiin ihmisiin ja johtamiinsa ryhmiin, hänet voidaan innolla valita kansan keulakuvaksi.

Hyväkin johtaja voi harhautua kuvittelemaan itsestään liikoja, unohtamaan äänestäjänsä ja juopumaan vallasta, jos hänen lähipiirinsä vahvistaa hänen luonteensa patologisia piirteitä.  Poliittisissa organisaatioissa johtajan pitää olla visionäärinen, mutta hänellä pitää olla myös tuntuma arkeen. Johtajan kannattaa varoa itseään ja myös niitä, joita hän on ottaa mukaansa tilataksiin. Eikä pidä kuvitella, että ne taksijonoon värjöttelemään jääneetkään olisivat puhtaita luonteen kierouksista.

Johtajan uudet vaatteet

Johtajuuden ongelmat ravisuttavat maailmaa. Eilen meitä kävi edustamassa Yhdysvaltain kongressissa Emmanuel Macron, joka hurmasi Donald Trumpin ja ilmeisesti koko maan ja puolet maailmasta.

Macron on visionäärinen johtaja, eilisen postauksen piirteistä häneen liittyvät arkailemattomuus ja narsismi, ehkä myös vuolaus ja epäsovinnaisuus. Hänellä on visio, hän hurmaa ja tartuttaa voitontunteen kuulijoihinsa. Hän muodostaa parisuhteita, hänen kädenpuristuksensa, poskisuudelmansa ja lämmin kiinnostuksensa keskustelukumppaniaan kohtaan auttavat meitä uskomaan rauhaan ja rakkauteen. Juuri kun olimme menettämässä viimeisenkin toivomme vapaan maailman johtajan suhteen, näemme Trumpin silittelevän hellästi Macronin hartioita. Vastaavaa hellyydenpuuskaa First Ladya kohtaan saamme odottaa.

Macronin herättämään optimistiseen toiveikkuuden tunteeseen on helppo heittäytyä ja jäädä odottamaan tuloksia. Apua. Pitäisikö jonkun siis tehdä jotain? Ikäviä päätöksiä meidän on turha odottaa Macronilta. Hän haluaa nähdä valon syttyvän siellä, minne hänen taikavoimansa ulottuu. Aivan kuin sen perheen kuopus, joka saa vielä viisikymppisenäkin äitinsä silmät loistamaan pelkällä puhelinsoitolla. Macron ei halua tuottaa pettymyksiä.

Ikävä uutinen tässä on, että mitä valoisampi visio, sitä suuremmat pettymykset meillä on odotettavissa. Visionäärinen johtaja tarvitsee vahvan toimeenpano-osaston, jota Macronilla ei ainakaan vielä kotimaassaan ole. Hänen poliittinen liikkeensä on nuori ja kokematon. Virkakoneisto on tottunut toisenlaiseen toimintaan, se edustaa vanhoja  rakenteita, joita ei noin vain korvata uusilla.

Miksi kuitenkin haluamme uskoa, että Macron voisi todella muuttaa Ranskaa ja maailmaa, vaikka järjellä ajatellen ymmärrämme, ettei hän voi olla mikään ihmeiden tekijä? Macronin olemus ja puhe resonoi meissä, pystymme tunnetasolla liittymään häneen. Politiikka on unelmien metsästämistä. Kuka parhaiten sanoittaa toiveemme ja vakuuttaa ne toteuttavansa omalla politiikalla, saa paikan kansanjohtajana.

Macronin sanoma ei ole ketään vastaan vaan kansan, ihmiskunnan ja planeetan puolesta. Hänen ihannevävyn olemuksensa on kuin elokuvista, hän edustaa sitä mitä haluaisimme olla ja johon voimme liittää lämpimiä tunteita. Mitä pitempään hän saa ylläpidettyä toivon tunnelmaa, sitä parempi hän silmissämme johtajana on. Kädenpuristuksen pituuksia ja poskisuudelmien herkkyyttä mitatessamme voimme nojata taaksepäin, syödä popcornia ja antaa tarinan liukua kohti onnellista loppua. Huomenna istutamme sen omenapuun.

Poliittisen koneiston johtaminen vaatii enemmän kuin lämpimiä kahdenvälisiä suhteita, mutta silti arkistot ovat täynnä kuvia suutelevista ja kättelevistä maailman johtajista. Parinmuodostusvaihe on parempi kuin taisteluvaihe. Edelleen se on taantumatila, jossa ryhmän jäsenet eivät kanna vastuuta ja toteuta perustehtävää omalta osaltaan, vaan odottavat, mitä pari saa synnytettyä. Ryhmä velloo lämpimien tunteiden aallokossa, tavoitteet karkaavat hyvänolon lämmössä lekotellessa. Omenapuun istuttaminen saa jäädä, onhan siellä valkoisen talon nurmikolla on se tammi.

Johtajuus, johtajuus ja johtajuus

Jo yli viisitoista vuotta sitten kouluttauduin johdon työnohjaajaksi. Se pätevöittää ohjaamaan esimiehiä ja työryhmiä, mutta tekee myös epäsopivaksi toimimaan monissa organisaatioissa ryhmän jäsenenä. Helposti näkee asioita joita monet muut eivät näe. Näin olen asemoitunut pysyvästi työelämän ulkolaidalle, josta sitten tarkkailen ilmiöitä ja pyydettäessä teen arvion tilanteeseen johtaneista syistä ja kannattelen korjausprosessia.

Johdon työnohjauksen merkittävimpiä käsitteitä ovat organisaation perustehtävä ja perusolettamus. Perustehtävä on se, mitä varten organisaatio on olemassa. Ohjauksen tehtävänä on saada organisaatio, sen ryhmät ja jäsenet, toteuttamaan perustehtäväänsä ja estää niitä vierähtämästä perusolettamustilaan. Perusolettamustila on tila, joka syntyy organisaation menettäessä otteensa perustehtävästään.

Asian luulisi olevan helppo. Esimerkiksi Retuperän WBK:n tehtävä on luonnollisestikin sammuttaa tulipaloja Retuperällä. Sitä varten sillä on kalusto ja koulutus tehtäväänsä. Mutta pysyäkseen yhdessä ryhmä tarvitsee yhteisiä tapoja ja traditioita, myös torvisoitto on merkittävä osa vapaabalokunnan toimintaa. Johdon työnohjaajana epäilen, että Retuperän WBK on taantunut perusolettamustilaan, jossa se ei enää ollenkaan osaa sammuttaa tulipaloja, torvisoittokin on epäwireistä ja kaikenlaisesta oheistoiminnasta on tullut balokuntatoimintaa tärkeämpää.

Analysoimatta Retuperän WBK:n regressiota tämän enempää yritän nyt selvittää, mikä normiorganisaatiossa saattaa johtaa regressioon. Ruotsin akatemian valuminen taantumaan on johtanut koko arvostetun instituution romahduksen partaalle. Johdon työnohjaajalle ensimmäinen asia on tutkia instituution johtajapersoonia ja johtamistyylejä. Seuraava johtajapersoonien tyypittely on lainattu tästä artikkelista, mutta olen mukaillut tietoja aikaisemmilla opeilla.

Toimivassa ryhmässä sen jäsenet voivat tehdä yhteistyötä kaikkien muiden ryhmän jäsenten kanssa sekä toimia itsenäisesti. Vastuusuhteet ovat selvät ja ryhmän jäsenet luottavat toisiinsa. Organisaatio pystyy pitämään regressiiviset taipumuksensa aisoissa tai ainakin palaamaan perustehtäväänsä sisäisen koheesionsa estämättä.

Johtajapersoonien analysoiminen on kuin lukisi horoskooppimerkkien ominaisuuksia. Jos ei tunnista mitään näistä persoonallisuuspiirteistä itsessään, voi olla syytä miettiä toiseen kertaan. Samat piirteet, jotka jossain organisaatiossa ovat hyväksi, vievät toisen organisaation kriisiin. Terveissä mitoissa pysyvä persoonallinen johtamistyyli vie organisaatiota eteenpäin haluttuun suuntaan, ja ryhmä korja pahimpia ylilyöntejä. Organisaatio uudistuu ja kehittyy. Sairaalloiset piirteet, joiden edessä ryhmä on voimaton ja tulee imaistuksi mukaan johtajan vääristyneeseen todellisuuteen, taas vievät kohti kriisiä, joka pakottaa organisaation hajoamaan ja rakentamaan itsensä uudelleen. Silloin usein tehdään liioiteltu korjausliike, jossa myös menetetään niitä hyviä puolia, joita aikaisemman johtajan tyylissä oli.

Oikukas rajatilajohtaja on vaihtelevien tunnetilojensa vietävissä. Hän innostuu ihmisistä, ideoista ja projekteista ja yhtä helposti hän niihin kyllästyy. Kiukku kiihtyy ja laantuu ennustamattomasti, ihmissuhteet ovat epävakaita ja intensiivisiä. Hänen kanssaan ei koskaan ole tylsää, mutta organisaatio kuluttaa suhteettomasti energiaa johtajan oikkuihin mukautumiseen ja väsyy. Pahimmillaan tällainen johtaminen tuottaa tempoilevan ja väsyneen organisaation. Parhaimmillaan tässä organisaatiossa luodaan innostuneesti uutta, silloin tarvitaan täydentäviä kompetensseja tasoittamaan johtajan oikkuja ja viemään läpi sekä viimeistelemään johtajan jo unohtamia projekteja.

Epäilevä paranoidinen johtaja on kyyninen ja kohtuuttoman herkkä kaikelle kritiikille.Hän epäilee kaikessa olevan koira haudattuna, kaikki ovat häntä vastaan ja mikään ei ole sitä miltä näyttää. Organisaation energia kuluu sääntöjen laatimiseen, vakuutteluun, kontrollointiin ja oletettujen epäselvyyksien tarkastamiseen. Toimii hyvin, jos organisaation tehtävä on virheellisyyksien etsiminen, mutta tiukat säännöt ja kontrolli tappavat kaiken luovuuden. Organisaatio ei pysty uudistumaan vaan kangistuu sääntöjen sisälle. Yhteistyö organisaatiossa ei perustu luottamukseen vaan pelkoon.

Varovainen välttelevä johtaja pelkää kaikkea kritiikkiä, ja siksi pelaa kaikessa varman päälle. Hän ei ota pieniäkään riskejä, koska epäonnistuminen johtaisi kielteiseen palautteeseen. Organisaatio hoitaa hommansa, mutta johtajan arkuus tarttuu ja kaikki välttelevät pieniäkin riskejä. Aloitteellisuus katoaa, rutiinien hoitamisesta tulee työn sisältö, kehittäminen ja uudet avaukset jäävät tekemättä. Päällimmäisenä tunteena organisaatiossa on riittämättömyys ja estyneisyys.

Varautunut vainoharhainen johtaja on sosiaalisesti vetäytynyt ja menettänyt otteensa todellisuusteen. Hän ei saa kontaktia muiden tunteisiin eikä pysty kiinnostumaan perustehtävästä. Hänen toimintaansa leimaa tunnekylmyys ja puuttuvat ihmissuhteet, kritiikki ei häntä kosketa. Tällainen johtaja ajaa organisaationsa eloonjäämistilaan, jossa juonitellaan ja varmistellaan omaa selviytymistä. Ne pakenevat jotka voivat, johtajan tempoileva tunnekylmä toiminta pitää ryhmän jäsenet pelon vallassa.

Salliva passiivis-aggressiivinen johtaja toimii omin päin, suhtautuu välinpitämättömästi toisten pyyntöihin ja toiveisiin, ja ärsyyntyy itseensä kohdistuvista vaatimuksista. Hänen on vaikea suhtautua toisten odotuksiin ja ottaa niitä vakavasti. Jos häntä pyytää tekemään jotain vähemmän mukavaa, hän ei enää olekaan mukava. Ryhmä taantuu toisarvoisten mukavien hommien suorittajaksi, eikä perustehtävästä muistuttelijoita katsota hyvällä. Itseohjautuva ryhmä voi kuitenkin saada työn luistamaan, koska löysä johtaja ei suoranaisesti vastusta tuloksen tekoa. Usein löysän johtajan organisaatiossa tehdään töitä odottamatta johtajalta tukea tai ohjausta, mikä voi saada organisaation harhautumaan kauas perustehtävästään. Ilmapiiri ryhmässä voi olla kuitenkin hyvä, niin kauan kuin johtajaa ei muistuteta hänen alkupeäisen toimenkuvaansa kuuluvista tehtävistä.


Arkailematon narsistinen johtaja on mainio niin kauan kuin kaikki menee hyvin. Hän luottaa itseensä enemmän kuin on aihetta, mikä johtaa sokeuteen omille virheille sekä kyvyttömyyteen oppia niistä ja turvautua toisten neuvoihin. Hänen suuruudentunteensa vaatii ylläpitoa, yleensä hän onnistuu rakentamaan hovin ympärilleen, ja suhtautuu arrogantin halveksivasti niihin, jotka eivät hänen nerokkuuttaan ymmärrä. Narsistinen johtaja on helppo ottaa töihin, hänestä eroon pääseminen on huomattavasti vaikeampaa. Ryhmä jakaantuu kahtia, hoviin kuuluvat eivät ymmärrä miksi toiset jatkuvasti narisevat työoloistaan, arvostuksen puutteesta, väärinkäytöksistä. Narsistinen johtaja jakelee suosionosoituksia ja erivapauksia hovilleen, tyytymättömät saavat helposti kengänkuvan takapuoleensa. Narsistisen johtajan joukkoonsa tartuttama voittamattomuuden harha antaa kuitenkin ihanan vahvuuden tunteen, josta ei ole kiva pudota tavallisten kuolevien joukkoon.

Kiukutteleva ja antisosiaalinen johtaja nauttii riskinotosta ja rajojen rikkomisesta. Totuudella ei ole merkitystä, impulsiivinen ja epäsovinnainen johtaja ei piittaa sosiaalisista normeista ja pitää hyviä tapoja naurettavina. Organisaatio sulkeutuu omaan maailmaansa, jossa voidaan rakentaa johtajan mielen mukaista todellisuutta. Ympäristön kritiikki ei tavoita organisaatiota, muut ovat kuitenkin väärässä.

Värikäs ja viettelevä johtaja on ilmaisussaan vuolas ja dramaattinen, häntä ei voi olla huomaamatta. Hänen ilmaisunsa tuntuvat usein ylimitoitetun henkilökohtaisesti paljastavilta, ja hän tulee lähemmäs kuin haluat. Hänen tunne-elämänsä vaihtelut ovat nopeita. Organisaatio käyttää kaiken voimansa johtajansa ihailuun ja laidoista kiinni pitämiseen johtajan tunteenpurkauksien vuoristoradalla. Tylsää ei ole kellään, mutta aitoa iloa on vaikea kokea. Johtajan epästabiili tunne-elämä johtaa myös epäsovinnaisiin suhteisiin työpaikalla, kun rajat häilyvät.

Mielikuvitusta omaava, jopa harhainen johtaja ajattelee ja toimii luovasti ja arvaamattomasti. Hänellä on kummallisia uskomuksia ja ajattelutapoja. Hän käyttäytyy ja puhuu oudosti. Ryhmän jäsenet mukautuvat johtajansa uskomuksiin ja harhoihin, organisaatioon syntyyn oma todellisuus. Ryhmän oma uskomusmaailma vapauttaa vastuusta, kun reaalimaailma osoittautuu toisenlaiseksi kuin ryhmän harhat. Fantasiamaailmassa eläminen tuottaa fantasiamaailmaan ehdoin mitattavia tuloksia. Jos joku ryhmän jäsenen yrittää palauttaa organisaation todellisuuteen, hänet vaiennetaan tai poistetaan ryhmästä. Tilalle otetaan joku muu samoihin harhoihin uskova. Ryhmä pienenee harhojen syvetessä.

Pikkutarkan pakkomielteinen johtaja on pakonomaisen huolellinen ja tarkka. Hän on erityisen kriittinen toisten tekemän työn kohdalla. Hänen aikansa kuluu järjestyksenpitoon, sääntöjen laatimiseen ja niiden valvomiseen. Luonnollisestikaan hän ei pysty päätöksentekoon ennen kuin pitkällisten selvitysten ja varmistusten jälkeen. Hänen on todella vaikea ilmaista omia eriäviä mielipiteitä. Hänen johtamansa ryhmä on hidas ja joustamaton, muutoksien läpivieminen jumittuu selvitysasteelle. Kuitenkin kaikki se mikä tapahtuu, tapahtuu sääntöjen mukaan ja virheettömästi, siksi hänen ryhmässään on turvallista, kun vain noudattaa sääntöjä.

Joustava, velvollisuudentuntoinen ja riippuvainen johtaja tekee kaikkensa miellyttääkseen muita. Hän on riippuvainen johtamansa ryhmän hyväksynnästä, eikä hän tee itsenäisesti mitään. Ryhmä velloo miellyttävässä odotuksen tunteessa ja varoo loukkaamasta johtajaansa. Organisaatiolta kuluu energiaa miellyttämiseen ja varmisteluun, alisuoriutuminenkaan ei haittaa. Onhan kaikilla, etenkin johtajalla, hyvä mieli.

Jos nyt joku huolestui, minkälaisia karikkoja kohti hänen johtamistyylinsä organisaatiota vie, voi pyytää koulutettua johdon työnohjaajaa tuekseen. Itsensä hyväksyen sallivassa ilmapiirissä voi tutkia omaa johtajapersoonaansa ja miettiä, miten voi yhteistyössä muiden ryhmän jäsenten tehokkaimmin toteuttaa perustehtävää ja palauttaa itsensä ja organisaationsa rakentavin keinoin perusolettamustilasta toimivaksi ryhmäksi.

Mitä Retuperän WBK:hon tulee, luulen, että heillä on johtajanaan salliva johtaja, mikä on suotavaa ryhmän perustehtäväksi vaihtuneen perusolettamustilan, eli hauskanpidon välttämättömyyden johdosta. Niuhottajat eivät ole pitkään aikaan edes pyrkineet wapaabalokuntaan, ja hyvä niin, eikä kukaan enää muista missä Retuperä on, jos siellä palaisi.

Liike nyt tai ei koskaan

Talvinen kahvipöytäkeskustelu, jossa pohdin järjestelmän jähmeyttä ja haluttomuutta korjata vikojaan sai yllättävän käänteen, kun pöydän toisessa päässä lehteä lukeva mies liittyi keskusteluun. Hän käski ajattelemaan boxin ulkopuolelta. Valitin, että ei onnistu, olen boxissa pienenä rattaana, ja voin toki jumittaa ja hidastaa, mutta kun kukaan ei huomaa korjaamistarpeita, kone vain hidastuu ja kerää lisää pikkuvikoja.
- Tuo vika on koko yhteiskunnassa, se ei ole resilientti. Nyt yhteiskunnassamme seurataan rahaa, ei todellisia tarpeita. Resurssit eivät kohdistu sinne, missä niistä olisi eniten hyötyä, vaan sinne, minne raha kerääntyy. Reagointiviive kasvaa, ongelmia aletaan korjata vasta kun tilanne kriisiytyy ja puuttuminen on välttämätöntä, ei silloin kun, korjaustoimilla voisi estää kriisiytymisen. Rahaa on siellä, missä sille ei ole järkevää käyttöä, ja sitä puuttuu sieltä, missä sitä eniten tarvittaisiin.

Aloimme pohtia organisaatiomalliamme, toimin silloin yhtä rajattua tarvetta varten perustetussa organisaatiossa, joka on koossa vain yhden tehtävän suorittamista varten. Mies piti ajatusta kannatettavana.
- Jotta yhteiskunta pystyisi joustavasti vastaamaan yhteiskunnallisiin muutoksiin, sen pitäisi pystyä luomaan ja purkamaan organisaatioita, kasaamaan asiantuntemusta ja muita resursseja sinne, missä on tarve.
- Olen ajatellut alustaa, jonka avulla luotaisiin tarpeen perusteella tehtäväkohtaisia organisaatioita joustavasti.

Keskustelu avasi uuden ajatusväylän.

Viime päivinä on heitetty ilmaan ajatus Liike Nyt -aihiosta, joka uudistaisi toimintatapoja politiikassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. En varmaan olisi yhtä positiivinen liikkeen toiminta-ajatusta kohtaan, ellen olisi useita kertoja kevään aikana palannut mielessäni kahvipöytäkeskusteluun resilienssistä.

Viime viikolla esiteltiin kyökkipsykologian alaan kuuluvaa tutkimusta, jonka mukaan ihmiset, jotka tietävät asiasta vähemmän, ovat mielipiteissään varmempia kuin syvällisemmin asiaan perehtyneet. Työssäni asiantuntijoiden kanssa olen usein esitellyt nelikenttää asiantuntemuksen kehittymisestä. Alimmalla tasolla ihminen ei tiedä, mitä osaa ja mitä ei osaa. Sitten tietää mitä osaa, muttei mitä ei osaa. Seuraavassa vaiheessa tietää mitä osaa, ja mitä ei osaa. Seuraavassa vaiheessa tietää mitä ei osaa mutta ei tiedä kaikkea mitä osaa. Hirveän epävarma vaihe tuo viimeisin.

Yliopisto-opettajien kirjoittamassa kirjassa kerrotaan tunteesta luentosalin ovea avatessa, osaankohan sittenkään tarpeeksi. Voi kuinka tuttua kaikille asiantuntemuksen pitkälle tielle lähteneille. Mutta yhteiskunnallista keskustelua dominoivat itse tai hyvävelikerhon asiantuntijoiksi nostamat toisen asteen asiantuntijat, joille oma osaamattomuus on vielä osaamisen ulkopuolella.

Entä jos luodaan yhteiskunnallisen keskustelun alusta, jossa määrittelisimme ensin tarpeet, joihin haluamme kiinnittää huomiomme? Sitten kysyisimme, mitä meidän tarvitsee tietää. Katsoisimme kuinka syvälle asiaan voimme pureutua osallistavan keskustelun keinoin. Lopuksi analysoisimme keskustelun tason, mitä  nyt tiedämme ja mitä emme tiedä.

Keskustelukumppani pöydän toisessa päässä kertoi uuden liikkeen etenevän. En tiedä, puhuiko hän tästä aihiosta, mutta ainakin hänen ajattelulleen olisi tarvetta keskustelua rakennettaessa.

Ystäväni verohallitus

Verottaja on ystäväni. En olisi uskonut, mutta nyt sain tietää, että vaikka olisin erehtynyt rankastikin, ei siihen olisi kiinnitetty mitään huomiota. Juuri niin kuin ystävä tekee, näkee virheet, mutta vankkumasti kiinnittää huomiota vuodesta, nykyisin jopa vuosikymmenestä toiseen, niihin oikein menneisiin juttuihin.

Mutta ystävilläkin on rajansa. Se menee lahjojen osalta 30 000 eurossa, kun vähemmän läheisissä suhteissa ja yhteisesti sovittu sääntö on 5000 euroa.  Totta sekin, ei ystäviltäkään kestä kolmeakymmentä oharia enempää, mutta ystävät ovat juuri niitä, jotka eivät vähääkään välitä ensimmäisistä viidestä oharista. Seuraavat 25 oharia ovat ystävän persoonallisia heikkouksia, onhan minullakin omani. Jos itse satun mokaamaan, voin sitten vedota kavereille tapahtuneisiin kömmähdyksiin - Väitätkö, että tein virheen, ehkä niin, mutta sitten keskustellaan näistä kahdestakymmenestäviidestä virheestä, joita olen sietänyt toleranssirajani sisällä. No arvasin, ettet halua käydä tätä keskustelua.

Vasta kun ohareiden määrä kohoaa sietämättömiin lukemiin, aloitetaan tutkinta. Sitten ei enää olla kavereita, kuten ei myöskään silloin, jos toleranssirajan sisällä ystävyydestä huolimatta toinen alkaa pikkumaisesti nillittämään. Sitten otetaan esille kaikki. Laskenta alkaa nollasta ja kaikki viimeiset verovuodet asetetaan aivan uudenlaisen tarkastelun alle.  - Itsehän tätä halusit.

Verottajan ystävyys on kuin olisi kaveri tuossa lähistön salomailla pian talviunille asettuvan karhun kanssa. Kaikista paras olisi, jos ei tunnettaisi ollekkain eikä asuttaisi edes viidensadan kilometrin päässä toisistamme. Kumpikin kaverus haluaa touhuta omiaan, yhteisiä harrastuksia ei ole ja oikeasti emme edes ymmärrä toisiamme. Leikitään vaan kaveria, sillä jos onnistun suututtamaan nalleystäväni, minusta ei jää mitään jäljelle.

Toivoisin, että verottaja olisi kuin bordercollie, antaisi selkeitä ohjeita, kävisi hakemassa eikä harrastaisi mitään toleranssirajoja. Jos en tottele, verottaja räksyttäisi vieressä niin kauan kuin noudatan ohjeita. Jos räksytys ei auta, minua ei enää laskettaisi yhtä vapaasti laiduntamaan, vaan  pieneen karsinaan, jossa liikkeitäni vahdittaisiin tarkemmin.

Lapsilleni opetin, että parempi olla yksin kuin huonossa seurassa. Verottajan kanssa kaveeratessa joutuu miettimään, miksi se haluaa olla näin hyvä ystävä kanssani. Mitä minä tästä ystävyydestä saan? Niin kauan kuin olen noudatan yhteisesti sovittuja sääntöjä, minullakin on sananvaltaa kaverini tekemisiin. Mutta jos touhujani katsotaan läpi sormien toleranssirajojen sisällä, on vaarallista ryhtyä puolustamaan omia tai toisten oikeuksia karhua vastaan.

Vuosisadan hahmo

Turun satamaa

"Finnlands neuer Präsident heisst Mauno Koivisto", tammikuun 19. päivän aamuna vuonna 1982 kelloradioni herätti minut Suomea koskevalla uutisella au pair -kotini kellarihuoneessa Sveitsissä. Itse vaaleissa en voinut äänestää, koska Sveitsi ei sallinut muiden maiden vaalien järjestämistä omalla maaperällään, enkä ollut niin innostunut, että olisin lähtenyt Saksaan äänestämään.

Syksyllä muutin Helsinkiin opiskelemaan. Ainut vilahdus, minkä koskaan näin presidentistä, oli käden heilautus presidenttimersun takapenkiltä. Muistaakseni se liittyi johonkin valtiovierailuun, vilkutin autoletkan lipuessa ohitse, oli kuitenkin helppo tunnistaa tervehdykseen nouseva kookas lentopallomaila virka-auton tummennettujen ikkunoiden läpi.

Ammatillisella tasolla itselleni tärkein Koiviston linjaus oli inkeriläisten paluumuuton käynnistäminen. Hän teki sen oma-aloitteisesti ja sai sillä Suomen toimimaan muiden maiden tavoin. Saman aikaisesti myös Saksa salli venäjänsaksalaisten muuton, Israel otti vastaan juutalaisia entisestä Neuvostoliitosta. Monet vaikeudet ja vainot kokeneet inkeriläiset saivat mahdollisuuden muuttaa kielellisesti ja uskonnoltaan tuttuun maahan, vaikka itse Suomi oli vierasta maaperää.

Inkeriläisten paluumuutto käynnistettiin melkolailla spontaanisti ja monia uudelleenlinjauksia ehdittiin tehdä, ennen kuin paluumuutto lopetettiin. Pääsin pian Koiviston kauden loputtua virkamiesten matkaan paluumuuttoseminaariin Pietariin. Tarjouduin hankkimaan kirjallisen käännöksen Suomen linjauksia valotelleesta puheesta, kun tulkki ei saanut tarkasti muotoilluista sananvalinnoista ajatuksenpäätä kiinni. En tiedä auttoiko käännöskään; inkerinsuomalainen ystäväni ihmetteli käännöstä tehdessään, että eihän tässä oikein sanota mitään.

Valkotukkainen valkeaan palmikkoneuleeseen pukeutunut mummo Omskista kyseli tutulla murteella, mistä hän saisi Mäntyharjulla syntyneen isänsä Suomen passin todisteeksi suomalaisuudestaan. Talutin hänet sisäministeriön virkamiehen puheille, jos hän voisi auttaa asiassa. Mummo itse olisi riittänyt minulle todisteeksi. Olen monta kertaa miettinyt, miten hänelle kävi, saiko hän tulla viettämään vanhuuttaan isiensä maille vai pitikö Siperia hänet loppuun asti.

Mauno Koiviston elämä alkoi Suomen itsenäisyyden alkuvuosina, ja heti nuoruudestaan asti hän oli mukana Suomea eniten muovailleissa tapahtumissa, sodassa, kylmän sodan aikakaudessa ja lopulta ankkuroitumisessa eurooppalaisten demokratioiden joukkoon. Aikakausi ja tapahtumat, joissa hän oli mukana, olisivat voineet muovata hänet toisenlaiseksi. Hän pystyi kuitenkin ymmärtämään aikaa ja jopa muuttamaan sitä edistämällä idän ja lännen vuoropuhelua.

Neuvostoliiton hajoamisen pyörteissä Euroopan karttaa uudelleenpiirrettiin presidentin ajatusta nopeammin,  silti Suomi ehti liittyä Euroopan unioniin hyvän aikaan. Sosiologina Koivisto ymmärsi ja näki vallan, ja valjasti sen parlamentarismin ja demokratian toteutumisen eteen. Pitämällä vallan valjaita tiukasti käsissään hän pystyi viemään Suomea toivomaansa suuntaan hallitusti ajan virtaa myötäillen.

Markkinoinnin mahdottomuus

Dominoa Santo Domingossa

Mielikuvilla saa paljon aikaan maailmassa, jossa ihmisten todellinen kosketus asioiden tilaan on kevyt, mutta jossa aina vain tehokkaimmin keinoin pystytään luomaan vaikutelmia. Faktat hukkuvat fiiliksiin, joita meissä synnytetään. Aivomme eivät pysty torjumaan viriketulvaa. Olemme manipuloinnin uhreja.

Ruotsissa asuvana joutuu säännöllisin väliajoin vedetyksi keskusteluihin aiheesta, kuinka turvatonta Ruotsissa on. Ruotsinsuomalaisena taas haluaa viimeiseen asti välttää suomalaisiin kohdistuvien stereotypioiden perkaamisen. Juristina joutuu kestämään vankkoja yleistyksiä ammattikunnan moraalista ja palkkatasosta. Savolaisena joutuu ottamaan vastuun koko heimon kieroudesta.

Ikävän maineen puhdistaminen markkinoinnin ja viestinnän keinoin on paljon käytetty metodi liike-elämässä. Suomi-kuvaa luodaan ison markkinointiosaston voimin. Ruotsi se vasta osaakin maakuvaansa kirkastaa. Silti valemedian syöttämät tarinat ja sverigedemokraattien oman pesän likaaminen uppoavat jopa oman maan kansalaisiin kuin veitsi kevytlevitteeseen. Ihan oikeasti niitä no-go-alueita ei ole, on vain alueita, joissa poliisi katselee mieluummin vierestä, kun alamaailma operoi. Poliisikielellä ne ovat alueita, joissa pitää tehostaa läsnäoloa. Alueiden asukkaatkin sitä odottavat.

Matkailumainonta ja liike-elämän tarpeet eivät aina vastaa toisiaan. Suomea markkinoidaan hiljaisena luontokohteena kiinalaisturisteille, heidät pudotetaan napapiirin pimeyteen keskelle talvea ajelemaan poroilla ja katsomaan revontulia. Saman organisaation toinen osasto yrittää saada perille viestiä korkean tason osaamisesta ja teknisestä edelläkävijyydestä. Matkailuosasto alkaa saada viestiään perille samalla kun teknologiaosasto huutelee umpimähkään niitä näitä.

Suomi yrittää saada Nordean siirtämään pääkonttorinsa Ruotsista Suomeen. Aivan kuin Ruotsissa olisi löydetty jotain haisevaa Nordean taseesta, ja pankki yritetään kärrätä kiireesti rajojen ulkopuolelle tarkempaa ruumiinavausta varten. Siinä Ruotsin hallitus ei halua olla mukana, vaan nenäänsä pidellen vilkuttelee jo hyvästejä.

Nordealla on ollut vastoinkäymisiä maineenhallinnan puolella. Rahanpesun estäminen ei ole kuulunut pankin ydinosaamiseen,   Luxembourgin konttori järjesteli Panama-papereiden kautta paljastuneita veronkiertoyhtiöitä. Silti Suomi haluaa paimennettavakseen kansantalouden kokoon nähden turhan suuren, falskaavalla moraalilla varustetun omapäisen ja niskoittelevan pankin, vaikka Islannin kohtalo on vielä tuoreessa muistissa.

Minkälaista Suomi-kuvaa nyt pitäisi tarjota, että Nordea nappaa koukun? Ehkä kannattaisi vain olla raadollisen rehellinen. Euroopan unionin jäsenmaana Suomi luottaa siihen, että EU huolehtii valvonnasta ja pelastaa ainakin pankit, jos alkaa mennä tosi huonosti. Omasta kansantaloudestamme emme nyt tällä hetkellä osaa huolehtia. Suomalainen rehellisyys voi kerrankin toimia, eikä taaskaan tarvitse markkinoida.

Innovaatiopajan työkalut

Jyskyjärvellä katselin ihaillen joesta vettä noutavan punapaitaisen rouvan taiteilua veden liukastamalla lankulla. Lastenrattaiden raatoon viritetty tynnyri vaikutti naisten kehittämältä innovaatiolta. Kun pumppuja ja vesijohtoja ei ollut, niin auttoihan se veden hankinnassa.

Tarina ei kerro, oliko kyseessä kesäasukkaan huvi vai perheenäidin arki kesät talvet. Mutta jotenkin osuvasti se kertoi, miten miesten hallitsemassa maassa, jossa sukupuoliroolit ovat vanhakantaiset, rahaa riittää moneen tekniseen innovaatioon, mutta naisen arki on innovaatiovapaata aluetta, sitä ei tarvitse kehittää eikä naisten askareihin kuluva aika ole merkityksellistä, niillä sitä riittää.

Kauhulla seuraan suomalaisen yhteiskunnan taantumista tasa-arvoasioissa. Enää ei keskustella tasa-arvosta, koska se ei kannata. Elämänalueet ovat eriytyneet. Politiikasta, siis yhteisistä asioista päättämisestä on tullut miehinen vyöhyke. Ainoastaan ne naiset, jotka eivät uhkaa miesten asemaa, ovat hyväksyttyjä. Naisen pitää olla hyvä jätkä, ei niuhottaa perhevapaista, hoivavastuusta tai lasikatosta. Hyvä jätkä kuskaa vedet nurisematta vaikka vanhoilla lastenrattailla.

Tämän hetken tekniikan kehityksen trendit robotisaatio ja digitalisaatio ovat myös kehittyneet vallan miesten pätemisalueeksi. Kuuntelin pari iltaa sitten radio-ohjelmaa, jossa tutut äänet hahmottivat tulevaisuuden maailmaa. Kuinka työpaikat katoavat, tarvitaan enää muutama heidän kaltaisensa huippuasiantija näppäimiä liikuttamaan. Siinä keskustelussa ei edes muistettu naisten, lasten ja vanhusten olemassaoloa.

Luonnollisesti raha seuraa valtaa. Asiantuntijuuden ottaneet miehet kanavoivat rahaa sinne minne heidän katseensa yltää. Ei tarvitse edes olla pessimisti ennustaakseen kehityskulun, jossa yhteiskunnan varallisuus kasautuu jo ennestään teknistä kehitystä ohjailevalle pikkupiirille ja sen ulkopuolelle jääneet yrittävät pärjätä niillä avuilla, mitä sattuu jäämään jäljelle.

Venäjän Karjalan luonnonvarat, metsät ja mineraalit kyllä kelpaavat vietäviksi, mutta muuten on opittava tulemaan toimeen omillaan.  Suomi on jo nyt kaivosalan onnenmaa, jossa ympäristön ja asukkaiden edut väistyvät mineraalien hyödyntäjien etujen tieltä. Tekninen kehitys, yritystoiminnan liikesalaisuuksien taakse yhtiöitetyt peruspalvelut ja politiikan suljetut valtapiirit varmistavat, että poliittinen päätöksenteko tulee jatkossa askasrtelemaan aina vain merkityksettömämpien kysymysten parissa samalla kun todelliset muutokset ohjataan kulisseista.

Suomen hallituksen taantuminen tasa-arvoasioissa on ollut monialaista. Hallintarekisterin palauttaminen perhevapaiden uudistamisen peruuttamista vastaan on varsinainen käänteinen innovaatio. Se syntyi kaksipäiväisessä poikakerhon pokeriturnauksessa, jossa ääntä korotettiin ja papereita lenteli. Mihin tarvitaan analyysiohjelmia, skenaariotyökaluja ja digitaalisia päätöksentekoa helpottavia ohjelmistotyökaluja?

Hyvää vappua vain kaikille!

Veljeys velvoittaa

Suomalainen korruptio muhii hyvä veli -verkoistoissa yksityisen ja julkisen rahankäytön rajapinnassa. Olisipa mielenkiintoista tietää, kuinka suuri osuus kansantalouden rahavirroista liikkuu noilla kulmilla. Julkiset laitokset toimivat koko ajan vuorovaikutuksessa yksityisen liiketoiminnan kanssa, ihan virallisten julkisten hankintojen osuus BKT:sta EU:ssa taitaa olla jossain 20 % paikkeilla. Niiden lisäksi monet yksityiset yritykset ovat julkisten tahojen ohjauksessa tai  saavat suuren osan tuloistaan julkisen sektorin toimijoilta.

Julkisen vallan ympärille rakentuneet verkostot ohjailevat päätöksentekoa omien intressiensä mukaisesti. Julkista valtaa vastuulleen saanut ei saisi toimia kenenkään muun kuin edustamansa julkisyhteisön eduksi. Suomi pärjää hyvin korruptiovertailusta, koska täällä ei onnistu poliisin ja oikeuslaitoksen lahjominen päätösten muuttamisen toivossa, yliopistotutkintojakin on vaikea ostaa.

Mutta vallan voi myydä rahan lisäksi myös muuta hyväksi kokemaansa vastaan, sen voi luovuttaa vaikka vastineeksi ystävyydestä, ihailusta, hyväksytyksi tulemisesta isojen poikien seurapiireissä. Golf-retkiä, päivällisiä ja yhteisiä rituaaleja, sitoutumista jaloihin pyrkimyksiin, joiden edistäminen on järkevää ja kunniallista, kukapa ei haluaisi pelata samaa viatonta peliä, etenkin jos omiinkin pyrkimyksiin saa tarpeen tullen verkostolta tukea.

Rikkaassa maassa, jossa on paljon julkista rahaa, vallan vierittäminen verkostolle palveluksia vastaan on oikeastaan aika tavallista. Viraston päällikkö hihtää, golfaa ja syö kaverin piikkiin, ja saa tukea palkkavaatimuksilleen kaverilta, joka taas tuntee poliittisen elämän johtoa. Tieto hankkeista kulkee omien poliittisten verkostojen kautta, kannatetaan kaverin syöttämiä ehdotuksia, ollaan kaveruuden arvoisia.

Piireissä liikkuu myös yritysmaailman auervaaroja, jotka vievät jalat alta. Samalla kun ihmetellään, miten naiset voivat olla niin hölmöjä, että uskovat nyyhkytarinoita ja lähettävät omia rahojaan afganistanissa palveleville leskisotilaille, hyvät veljet uskovat hienoja yritysideoita ja ohjaavat kaikki irroitettavissa olevat yhteiskunnan varat kavereiden start upeille ja kehityshankkeille.  Kun kerrankin joku ymmärtää erityislaatuni, miksi en antaisi kaikkeni tällaiselle ihmiselle? Pääsen mukaan hänen voimapiiriinsä, olen mukana menestyksessä. Hälytyskellot vaimennetaan suurten tunteiden alle.

Korruptiota on vaikea vastustaa, koska se tuntuu hyvältä. Siitä kieltäytyminen tuntuu pahalta.  Torjua nyt toisen ideat, estää jonkun hienon toteutuminen, päätyä verkoston hylkimäksi, olla kuulumatta joukkoon. Enää en saisi arvokkaita vihjeitä, minulle ei kerrottaisi muiden heikkouksista ja aroista kohdista. Sen sijaan minun heikkouksistani tulisi saunailtojen naurunaihe. Ympäristö muuttuisi ennustamattomaksi, koska en ole mukana vetelemästä sitä ohjaavia naruja.

Jotta korruptio eläisi ja voisi hyvin, se tarvitsee suotuisan ekosysteemin ympärilleen. Kontrolli ja sanktiot, joiden luullaan toimivan, mutta jotka kaikki tietävät olemattomaksi. Hyödyllisiä idiootteja ja heikkoja lenkkejä, tekokunniallisia ihmisiä, jotka pelkäävät konflikteja ja imeytyvät liimaksi verkostoihin. Päihteet, pikkuvilppi ja likaiset salaisuudet ovat parhaita heikkouksia,  mitä vallan väärinkäyttäjä voi vastapuoleltaan toivoa.

Pääsiäisaamun sanomat

Fransiskus Assisilainen, Louvre

Sekä Helsingin Sanomat että Dagens Nyheter olivat kuin yhteisestä sopimuksesta valinneet pääsiäisaamun aiheiksi uskonnon merkityksen maailmassamme. HS pääkirjoituksessa, DN kulttuurisivuillaan. Kuinka luulimme, että uskonnon väistyminen tieteen edestä maailmanselityksenä johtaa myös uskonnon vähäisempään merkitykseen politiikassa, yhteiskuntajärjestyksen ja sosiaalisten suhteiden normittajana.

Vaikka maailman piti olla maallistumassa, maallinen valta  joutuu yhä useammin ristiriitaan uskonnollisten liikkeiden kanssa. Turkkilaiset äänestivät sekulaarisen vallan säilyttämisen puolesta tai sitä vastaan, jälkimmäinen voitti. Trump ei ole esitellyt suhteitaan kirkkoon, mutta onko luottamus häneen jo verrattavissa uskontoon? Oma ystäväni on elänyt aikaisemmassa elämässään tiukan uskonlahkon sääntöjen piirissä, nyt hän luottaa yhtä sokeasti Donald Trumpiin ja hänen tuomaansa pelastukseen.

Pohdimme toisen ystäväni kanssa äskettäin suomalaisia vallan miehiä patriarkaalisten uskonyhteisöjen tuotteina. Ensimmäisenä tietysti tulivat mieleen nykyiset pää- ja ulkoministerimme, mutta uskontoon nojaan myös moni talouselämän verkosto. Vaikka he kuinka vakuuttaisivat, että uskonto ei vaikuta heidän politiikkaansa, uskonnon suoman arvopohjan kautta he maailmankuvaansa rakentavat.

On ehkä helpompaa antaa uskontonsa olla vaikuttamatta asioissa, jotka ovat tarpeeksi uudenaikaisia ja teknis-taloudellisia. Niiden osalta ei raamatun ajan teksteistä löydy symbolististakaan vihjettä, miten noudattaisimme herran tahtoa. Uskonto kuitenkin määrittää, kenelle yksilö on vastuussa tekemisistään ja kenelle hän on lojaali. Vastuun liu'uttaminen omista teoista kollektiiville onnistuu ehkä paremmin, jos kokee olevansa vastuussa kaikkivaltiaalle eikä äänestäjille.

Uskonveljien- ja siskojen muodostamat verkostot ja niiden sisäiset valtarakenteet vaikuttavat yhteisössä näkymättömästi, koetaanhan uskonto usein yksityisyyden piiriin kuuluvaksi, josta ei pahemmin huudella. Uskonyhteys voi kuitenkin selittää monta mystiseksi luultua yhteensattumaa, monet rekrytoinnit tapahtuvat samoin tunnustavien joukosta eikä muussakaan päätöksenteossa samaksi tiedetystä uskonnollismoraalisesta arvopohjasta haittaa ole. Jos taas omat uskonveljet- ja siskot pitäisi jättää ulkopuolelle, ihan perustellusta syystäkin, niin katsotaan nyt vielä kerran, voisiko asialle tehdä jotain,

Ihmiselämän perusarkiasiat, perhekäsitys, seksuaalimoraali, lisääntymisterveys, pukeutuminen - etenkin naisten -, ruoka, alkoholi ja muut päihteet ne ihmisen kokoiset asiat, sopivat hyvin pyhien kirjojen perusteella päätettäviksi. Ne myös jokainen ymmärtää itseään koskeviksi asioiksi, toisin kuin yritystuet ja terveydenhuollon rahoitusjärjestelmän.

Uskonto on edelleen ihan relevantti tapa järjestää maailmaa mielessään. Maallistuneessa yhteiskunnassa sitä eivät kaikki enää välitä eteenpäin omille lapsilleen eikä yhteisö valvo kristillisen elämän sääntöjen noudattamista. Jos ei ole jo nuoresta asti oppinut, että itse on asiat ratkaistava ihmisten kesken, uskonto voi tuntua hukkuvasta vankalta oljenkorjelta. Ei kai kirjoissa kuitenkaan lue, että armo ja anteeksianto poistavat syyllisyyttä ja vastuun omista teoista voi delegoida ylöspäin?

Olin tänä talvena ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin kinkereillä. Saimme kuunnella opetusta ja kirkon kantoja ajankohtaisiin yhteiskunnan asioihin, kuten homoparien kirkolliseen vihkimiseen. Kirkkoherra piti tarkkaa eroa, mikä on ihmisten, mikä on jumalan tahto.

Oman kantani olen muodostanut, eikä kirkkoherran tulkinta sitä horjuttanut. Mutta varmaan joku paikalla olijoista muodosti kantansa juuri siellä, kun se niin hyvin paloiteltuna tarjoiltiin. Olisihan se rennompaa henkisesti, kun omat mielipiteet muovattaisiin jossain muualla. Pelkään vain pahoin, että loppupeleissä kirkkoherraa ei näy mailla halmeilla, vaan pitää ihan itse tietää, miksi toimi niinkuin toimi.

Elämä vaatii kannanottoja moniin kysymyksiin. Uskonnollisen vallan lisääntyessä uskonnoista pitäisi kertoa aina vain enemmän, mihin aikaan ja paikkaan ne ovat syntyneet, mitä niiden historiaan sisältyy. Vallankäytön alkeet pitäisi kuulua jo peruskoulun opetussuunnitelmaan.  Niin moni omaa valtaa hankkiakseen anastaa hengellisen vallan itselleen.

Normaaliuden rippeitä

Lomapaheeni on CNN:n seuraaminen hotellihuoneessa. Yksi mieleenpainuneimmista lomaelämyksistäni kautta aikojen on ollut Jasser Arafatin hautajaisten seuraaminen Las Palmasin kaupunkilomalla. Tämän talven lomalla television katsomisen lisäksi ei juuri muuta voinut tehdäkään, satoi ja tuuli, museoita ei ollut, kauppojen valikoima koostui t-paidoista ja erilaisista sokerituotteista. CNN tarjosi suorana Obaman virkakauden viimeiset hetket ja Trumpin virkaan heittäytymisen. Tiukasti käsikirjoitettu tositeevee piti otteessaan.

Trumpin ensimmäiset ajat presidenttinä ovat olleet kuin katastrofielokuvan ensimmäiset viisi minuuttia. Nyt voi vielä lopettaa katsomisen, ilman että päähenkilön kohtalo jää mietityttämään. Jos jää katsomaan, piinaava jännitys ei irrota kuristusotteestaan ennen kuin jäljellä ovat vain ruumiit ja savuavat rauniot. Tässä  tositeeveessä vain olet pakostikin itse mukana, jos et istu karanneen junan kyydissä jäät vähintään myrkkylaskeuman alle.

Narsistinen johtaja jakaa joukkueensa ystäviin ja vihollisiin. Ystävät seuraavat, koska he uskovat pääsevänsä osalle narsistin loistosta. Vihollisiksi valikoituvat ne, jotka eivät näe narsistissa mitään loistavaa. Väliin jää joukko häilyviä opportunisteja, jotka eivät kestä konflikteja ja pelkäävät joutuvansa vastuuseen sanomisistaan, mikä usein myös tapahtuu. Heikkoja on helppo vedellä naruista. Narsistin aiheuttama turhautuneisuus pakottaa liittoutumaan ryhmiin ja välttelemään konfliktia, koska narsistin vihan kohteeksi ei kukaan halua.

Median rooli onkin tämän katastrofin vaativin ulottuvuus. Vaalien alla Trumpin karnevalistiset puheet, näyttävä perhe ja tositeeveetausta helpottivat juttujen tekoa. Aina sai aikaan raflaavan otsikon.  Trump väitti, että media on jättänyt kertomatta  terrori-iskuista Euroopassa, Media toitotti sitäkin valhetta uutisena, antoi vielä lisäpontta analysoimalla Valkoisen talon tuottaman listan tunnetuista ja tuntemattomista iskuista. Media ei jätä kertomatta iskuista Euroopassa, mikä taas tänä iltana todistettiin.

Ruotsin lehtien lukeminen on hyvää lääkettä Trump-ahdistukseen. Venäläinen toimittaja Masha Gesseen kertoi omat ohjeensa, miten totalitarismissa pärjää. Se toimi vastalääkkeenä Hesarin edellisen päivän pääkirjoitukselle, jossa häilyvän opportunistin tavoin sotkettiin kaikki sekaisin.

Ahdistuksen kestämisen pitäisi kuulua toimittajaopintoihin.  Huomion kiinnittäminen pieniin viitteisiin normaaliudesta ja virhekoodien nollaaminen ennen aikojaan voi helpottaa hetkeksi, mutta väärällä raiteella ollaan  ja valo tunnelissa tulee vastaan milloin tahansa.

Syyrian kaasuiskuun reagoiminen ohjusiskulla on saanut sekä Trumpin vastustajat että kannattajat empimään, mihin enää uskoa. Onko tämä nyt merkki normaaliudesta? Siihen ei pidä kiinnttää liikaa huomiota, sillä huomenna voi tulla uutta reagoitavaa. Elämme epävarmoja aikoja.

Sähkömiehen paluu

Pihasuunnitelmaamme oli merkitty omenapuiden oksia korostava valaistus. Sitä varten maahan kaivettu kaapeli osui aina silloin tällöin puutarhatöissä lapioon ja muilta osin muistutti olemassaolostaan rumana keväisin lumen alta paljastuvana johtoröykkiönä. Syksyn tultua, kun runsas sato koristi sitä ainoaa puuta, jossa oli omenoita, sain vihdoin tilattua paikalle sähkömiehen.

Valitsin ensimmäisenä hakutuloksissa näkyvän firman. Jo seuraavalla viikolla sähköasentaja kävi katsomassa urakan, tilasi tarvikkeet ja määräsi meidät kaivamaan kaapeleille ojat maahan. Reippaasti mieheni ottikin lapion ja teki tarvittavat kaivannot, että ne varmasti olisivat valmiina minä päivänä tahansa saapuvalle sähkömiehelle.

Kuuden viikon ajan totesimme aina silloin tällöin toisillemme, että ei ole sähkömiestä näkynyt. Kun maa alkoi jäätyä ja lumentulokin alkoi näyttää todennäköiseltä, muistutin urakasta sähkömiestä. Hän löysi kalenteristaan päivän parin viikon päähän, jolloin  lupasimme olla paikalla.

Mies poti sinä päivänä flunssaa, joten jouduin itse lähtemään hanslankariksi pihamaalle. Ensimmäinen tehtäväni oli lapion noutaminen, se  kävi sujuvasti.  Sähkömiehen pystyttäessä tolppaa touhusin omia töitäni, palatessani totesin sähkötolpan nousseen aivan väärään paikkaan. Kun huomautin asiasta, kävi ilmi, että jos haluan tolpan toisaalle, saan kaivaa ojan ja kuopan itse.

Routa oli onneksi ehtinyt vasta maan päällimmäiseen kerrokseen. Lapiotekniikkani on kuitenkin valitettavan puutteellinen, savinen hiekkamaa kovaa ja ranteetkaan eivät ole ihan parhaassa kunnossa. Murentelin pistolapiolla maata, ja sain kuin sainkin kaivettua matalan ojan ja ämpärin kokoisen kuopan maahan.

Sähkömies jäi asentelemaan tolppaa, pakenin sisätiloihin ja enää vain ikkunasta seurasin pihamaan tapahtumia. Miehelle jupisin, että tuossa kaverissa on työnjohtaja-ainesta, kun sai minut lapion varteen. Vähän ajan kuluttua sähkömies koputti oveen ja ilmoitti, että työ on valmis. Sitten kuulin odottamattoman lauseen: "Sori kun mä laitoin sut lapioimaan".

Alitajunta on puhunut

Mitä tarvitaan, että ihmiset palaavat realiteetteihin? Traumojen parempaa hoitoa? Tositeeveen kieltoa? Pakollisia tilastoanalyysin kursseja? Kriittisen ajattelun kykyä äänioikeuden ehtona?

Demokraattisen prosessin tuloksena valtaan voi päästä diktaattori. Kummallisinta nykyisessä vaalijärjestelmässä on, että kun vastakkain on kaksi ehdokasta, ero ehdokkaiden välillä jää usein muutaman prosentin sisälle. Kun vastakkain on kaksi tasavahvaa ehdokasta, tulos on luonnollinen. Vaa'ankielen varassa heilahteleva tulos tuntuu käsittämättömältä, kun vastakkain on mahdoton ja mahdollinen.

Vaalikommenteista välkyin taisi olla Donald Trumpin luonnehtiminen fantasiamaailmaan kuuluvaksi tositeeveetyypiksi. Jos television aukaisisi, sieltä tulisi samanaikaisesti monella kanavalla tositeeveetä. Nimestään huolimatta tositeevee on käsikirjoitettua fantasiaa. Se tarjoaa ihmisille kritisoitavaa, vetoaa tunteisiin ja saa ihmiset kuvittelemaan itsensä kriittisen ajattelun mestareiksi.

Amerikan ystäväni jakautuivat koulutustasonsa mukaisesti Clintonin ja Trumpin kannattajiin. Vähiten koulutetut, kauimpana maaseudulla asuvat velloivat Trump-kuplassaan ja sanojensa mukaan voivat nyt hengittää nyt, kun muu maailma pidättää hengitystään. 

Turvallisuus tekee ihmisistä liberaaleja. Kovia kokeneet ihmiset kannattavat kovia arvoja. Tarve jakaa asioita hyviksi ja pahoiksi, sulkeutua eikä avautua, paeta eikä tulla vastaan on jossain aivoissa. Eristäytyneissä oloissa, aseet käden ulottuvilla, kädet näppäimistöllä selaamassa kamalia uutisia, ei ihme, että pelko tekee pesää takaraivoon.  Sitä voi yrittää tyynnyttää vaikka fantasiaolentoa äänestämällä. Pelosta ja epävarmuudesta syntyy tarve nostaa itseään astumalla muiden päälle.

Samalla kun YK rekrytoi sarjakuvasankarin ja USA tositeeveeolennon käsitys normaalista katoaa. Vallan ja politiikan kuvasto vastaa nyt näyttöjemme näkymiä. Palautetaanko todelliset ihmiset valtaan vai valitaanko Lisa Simpson korjaamaan tuhot? Ei tämäkään niin turvalliselta tunnu, kun ei tiedä kuka tätä sarjaa käsikirjoittaa.

Asioiden kaksi puolta

Edellisen kerran kirjoitin USAn vaaleista tähän blogiin vuonna 2008. Olisin jo silloin äänestänyt Hillarya, mutta jätin tyhmyyksissäni käyttämättä ainutkertaisen tilaisuuteni saada edes esivaaleissa ääneni kuuluville tässä maailman tärkeimmässä vaalissa.

Eräs skitsofrenisimmistä vaalikeskusteluista, joita olen katsonut, esitettiin viime viikolla Suomen televisiossa. Sen nähtyäni uskon, että kaikki on mahdollista. Kollektiivisesti harhainen maailmamme splittaa, eli jakaa monimutkaiset asiat kahtia, on vain oikea ja väärä, pelastus ja tuho.

Splittaamisen ja polarisoinnin lisäksi keskustelua leimaa tosiasioiden vääristely. Mielipiteitä perustellaan todellisuudella, jota on ensin muokattu tukemaan omaa kantaa.

Media on osoittautunut onnettoman huonoksi perkaamaan faktoja. On löydetty helppo tapa luoda jännitettä, haetaan kaikki eri todellisuuskäsitykset saman pöydän äärelle, ja aletaan kilpalaulanta siitä, kuka on oikeassa. Jokainen on oikeassa, koska jokainen perustaa mielipiteensä eri faktoihin. Reaaliaikainen faktantarkastus ei toimi, keskustelussa otetaan kantaa vain mielipiteeseen, ei niihin faktoihin tai valheisiin, joihin mielipide perustuu.

Faktojen vääristelyä tapahtuu paljon Suomi-Ruotsi-akselilla, ja toisaalla Venäjällä kerrotaan omia versioita Suomen ja läntisen maailman asioista. Jos asioita ei muunneltaisi ja väritettäisi, monelle omalla agendalla olevalle asialle ei löytyisi perusteluja.

Hankalinta on asioiden monimutkaisuus. Haluaisin kuulla keskusteluja, joissa ihmiset olisivat samaa mieltä ongelmasta ja sen syystä ja hakisivat yhdessä ratkaisuja toisiaan tukien. On vaarallista peräänkuuluttaa yhtä totuutta, mutta vähintään yhtä vaarallista on väittää, että asioissa on aina useampi kuin yksi totuus.

Ikävin jälkimaku keskustelussa jäikin siitä, ettei kukaan kyseenalaistanut esitettyjä faktoja. Kaikkein loogisimmat perustelut syntyvät, kun ensin on muuttanut todellisuuden aukottomaksi oman ajattelun puoltajaksi. Kun kaikki ovat keskittyneitä esittelemään omaa mielipidettään, keskustelukumppanin harhat jäävät ilmaan. Tarpeeksi monta kertaa toistettuina niistä tulee varjotodellisuus, josta ei päästä ulos, kun koko maailmankäsitys perustuu niiden varaan.

Kiireen kesyttämät

Ajan kulun ääreen pysähtyminen houkuttelee ajattelemaan vaihtoehtoisia menneisyyksiä. Jälkiviisaudeksi sitä myös moititaan, mutta jälkityhmyys se vasta vaarallista on. Jos kerran merkittäviä tulevaisuudentutkimuksen saavutuksia saadaan aikaan kuvittelemalla vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, mitä pahaa vaihtoehtoisten menneisyyksien maalailussa on? Tuskallista moinen pohdinta kyllä saattaa olla, jos huomaa, että entä jos olisimme pysähtyneet miettimään ennen tuota pistettä, nähneet tilanteen ja vaihtaneet kurssia, niin kaikkea tätä ei olisi tapahtunut.

Silloin herää herkästi kysymys, mitä nyt voisimme tehdä toisin, jos ymmärtäisimme. Minkä korjausliikkeen tekeminen on vielä mahdollista? Muutama viikko sitten luin entisen kotipaikan päivälehden yleisönosastosta kirjoituksen, jossa kokenut työterveyslääkäri kertoi, että lääkärien ajankäyttö perustuu vuosikymmenten takaiseen käytäntöön, josta ei ole vain osattu luopua, vaikka perustetta siihen ei enää ole. Suoraan kirjoittajaa lainaten: "Terveydenhoitoinstituutio pyrkii vaikeuttamaan hoitoon pääsyä hoitamalla vain yhden ongelman kerrallaan. Tämä johtaa tehottomuuteen." Kuntoutuslaitoksessa kuulin toisen version:  "Yksi hoitaa peukaloa ja yksi pikkusormea, kukaan ei hoida niitä kolmea välissä olevaa sormea".

Nyt suomalaiseen terveydenhoitoon odotetaan käännettä Soteuudistuksen tuomana. Jos terveydenhoito ei ala järjestämään resurssejaan uudestaan ja käyttämään niitä asiakkaan kannalta järkevämmällä tavalla, edelleen asiakkaita kutsutaan kaksi tuntia myöhässä kymmenen minuutin vastaanotolle, jolta he poistuvat yhtä neuvottomina kuin sinne saapuessa. Uuden ajan saadakseen pitää soittaa kahdeksan ja yhdeksän välillä aamulla, niin monena aamuna, että onnistuu lopulta ohittamaan muut jonossa olijat. Aivan kuin sairaat ihmiset olisivat virkeimmillään juuri kahdeksan ja yhdeksän välisenä aikana aamulla. Ystävän lukioikäinen lapsi on ollut kuumeessa viikon, röyskyttänyt repivää yskää ja ainut apu, jota terveydenhoitojärjestelmä tarjoaa, on neuvo juoda kuumaa mehua. Lääkäriaikoja ei ole.

Ruotsissa on terveydenhoitoa onnistuttu pitämään kunnossa, vaikka jatkuva resurssien vahtimien on täälläkin välttämätöntä. Keskustelu voiton tuottamisesta terveyden- ja vanhustenhoidossa pitää kaikkia toimijoita hereillä. Silti asiakkaalla on edelleen valta valita palveluntuottajansa. Uusia hyvin toimivia terveydenhuollon yksiköitä perustetaan, mukana on yksityisten lisäksi myös kolmannen sektorin toimijoita. Oman kokemukseni mukaan yleislääkärinajan saa huomiseksi, jos tänään on jo täyttä.


Ps. Blogiystäväni Helga on ansiokkaasti ihmetellyt, miksi terveydenhoidon asiakasta ei saisi kutsua potilaaksi. Ehdotan vastaukseksi sitä, että ollakseen potilas ihmisen pitäisi kai olla sairas. Entä jos terveydenhoito alkaisia tilastoida asiakaskäynnit ja potilaskäynnit erikseen, mikä mahtaisi olla jakauma?