Talvinen kahvipöytäkeskustelu, jossa pohdin järjestelmän jähmeyttä ja haluttomuutta korjata vikojaan sai yllättävän käänteen, kun pöydän toisessa päässä lehteä lukeva mies liittyi keskusteluun. Hän käski ajattelemaan boxin ulkopuolelta. Valitin, että ei onnistu, olen boxissa pienenä rattaana, ja voin toki jumittaa ja hidastaa, mutta kun kukaan ei huomaa korjaamistarpeita, kone vain hidastuu ja kerää lisää pikkuvikoja.
- Tuo vika on koko yhteiskunnassa, se ei ole resilientti. Nyt yhteiskunnassamme seurataan rahaa, ei todellisia tarpeita. Resurssit eivät kohdistu sinne, missä niistä olisi eniten hyötyä, vaan sinne, minne raha kerääntyy. Reagointiviive kasvaa, ongelmia aletaan korjata vasta kun tilanne kriisiytyy ja puuttuminen on välttämätöntä, ei silloin kun, korjaustoimilla voisi estää kriisiytymisen. Rahaa on siellä, missä sille ei ole järkevää käyttöä, ja sitä puuttuu sieltä, missä sitä eniten tarvittaisiin.
Aloimme pohtia organisaatiomalliamme, toimin silloin yhtä rajattua tarvetta varten perustetussa organisaatiossa, joka on koossa vain yhden tehtävän suorittamista varten. Mies piti ajatusta kannatettavana.
- Jotta yhteiskunta pystyisi joustavasti vastaamaan yhteiskunnallisiin muutoksiin, sen pitäisi pystyä luomaan ja purkamaan organisaatioita, kasaamaan asiantuntemusta ja muita resursseja sinne, missä on tarve.
- Olen ajatellut alustaa, jonka avulla luotaisiin tarpeen perusteella tehtäväkohtaisia organisaatioita joustavasti.
Keskustelu avasi uuden ajatusväylän.
Viime päivinä on heitetty ilmaan ajatus Liike Nyt -aihiosta, joka uudistaisi toimintatapoja politiikassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. En varmaan olisi yhtä positiivinen liikkeen toiminta-ajatusta kohtaan, ellen olisi useita kertoja kevään aikana palannut mielessäni kahvipöytäkeskusteluun resilienssistä.
Viime viikolla esiteltiin kyökkipsykologian alaan kuuluvaa tutkimusta, jonka mukaan ihmiset, jotka tietävät asiasta vähemmän, ovat mielipiteissään varmempia kuin syvällisemmin asiaan perehtyneet. Työssäni asiantuntijoiden kanssa olen usein esitellyt nelikenttää asiantuntemuksen kehittymisestä. Alimmalla tasolla ihminen ei tiedä, mitä osaa ja mitä ei osaa. Sitten tietää mitä osaa, muttei mitä ei osaa. Seuraavassa vaiheessa tietää mitä osaa, ja mitä ei osaa. Seuraavassa vaiheessa tietää mitä ei osaa mutta ei tiedä kaikkea mitä osaa. Hirveän epävarma vaihe tuo viimeisin.
Yliopisto-opettajien kirjoittamassa kirjassa kerrotaan tunteesta luentosalin ovea avatessa, osaankohan sittenkään tarpeeksi. Voi kuinka tuttua kaikille asiantuntemuksen pitkälle tielle lähteneille. Mutta yhteiskunnallista keskustelua dominoivat itse tai hyvävelikerhon asiantuntijoiksi nostamat toisen asteen asiantuntijat, joille oma osaamattomuus on vielä osaamisen ulkopuolella.
Entä jos luodaan yhteiskunnallisen keskustelun alusta, jossa määrittelisimme ensin tarpeet, joihin haluamme kiinnittää huomiomme? Sitten kysyisimme, mitä meidän tarvitsee tietää. Katsoisimme kuinka syvälle asiaan voimme pureutua osallistavan keskustelun keinoin. Lopuksi analysoisimme keskustelun tason, mitä nyt tiedämme ja mitä emme tiedä.
Keskustelukumppani pöydän toisessa päässä kertoi uuden liikkeen etenevän. En tiedä, puhuiko hän tästä aihiosta, mutta ainakin hänen ajattelulleen olisi tarvetta keskustelua rakennettaessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti