Leijona nukkuu

Tämä auringonlasku tallentui kameralle matkalla vuorten yli Letsitelestä Luken maatilalta lentokentälle. Matka lentokentälle oli taas uudenlainen elämys, näimme lisää afrikkalaisia kyliä ja vaikuttavan kauniita maisemia.

Etelä-Afrikan uskonnollisiin yhteisöihin saimme pikaisen mutta mieleenpainuneen kosketuksen Zion City Moriassa, jossa ihmisiä oli kokoontunut kristityn ja samalla afrikkalaiseen traditioon nojautuvan, Zion Christian Church -kirkon kokoukseen. Vuoren rinteeseen kirjoitettu kirkon nimi ja symboli näkyivät kymmenien kilometrien päähän. Paikalle kerääntyneiden ihmisten valtava määrä ja alueelle parkkeeratut linja-autot toivat elävästi mieleen suomalaisten herätysliikkeiden kesäkokoukset, ja oikeastaan samasta asiastahan on kyse.

Aurinko, kuu ja tähdet näyttivät Etelä-Afrikassa toisenlaisilta. Linnunrata näkyi tiheänä pienten valkoisten pisteiden vyönä lähempien tähtien takana, joista erotimme etelän ristin. Tähtien tuikkimista öisellä taivaalla säesti kaskaiden terävä siritys, ehkä jossain mörähti virtahepo, ja pöllö huhuili oksallaan. Aina kun palaan niihin muistoihin, tunnari lähtee soimaan:

In the jungle, the mighty jungle
The lion sleeps tonight
In the jungle, the quiet jungle
The lion sleeps tonight.

Near the village, the peaceful village
The lion sleeps tonight.
Near the village, the quiet village
The lion sleeps tonight.

Hush my darling, don't fear my darling
The lion sleeps tonight
Hush my darling, don't fear my darling
The lion sleeps tonight.

A-weema-weh A-weema-weh A-weema-weh A-weema-weh
A-weema-weh A-weema-weh A-weema-weh A-weema-weh
A-weema-weh A-weema-weh A-weema-weh A weema-weh
A-weema-weh A-weema weh A-weema-weh A-weema-weh

(Solomon Linda, 1939)

Epämiellyttävä totuus ja paviaanin aamu

Marabou on ruotsalainen suklaamerkki. Nimensä se on saanut tältä haikaralta, jonka jalat eivät ole oikeasti valkoiset, vaan kakkaiset.

Tämä paviaani asusti joen rannalla aivan Shingwedzin leirin lähellä. Paviaaneja kiipeili kallioilla reitin varrella, kun olimme jo matkalla ulos Krugerin kansallispuistosta Punda Marian portin kautta. Perheen apinaharrastajan iloksi matkalla puistosta Luken maatilalle näimme appelsiinipuissa samettiapinoita.

Kuduja, juova-gnuita ja muita sarvipäitä

Viimeisen Krugerin kansallispuistossa vietetyn aamun yksi harvoista bongauksista oli vesiantilooppi. Toiveena oli nähdä vielä puhveleita, ja tällä kertaa lähempää, mutta vaikka Luke sinnikkäästi ajeli pitkin reittejä, joissa puhveleita tavallisesi näkyy, meiltä ne piiloutuivat. Ainoat näkemämme puhvelit olivat olleet ainakin kilometrin päässä. Hyvä, että ne näkyivät edes siellä kaukana, sillä niin muut seurueemme jäsenet saivat bongattua kaikki viisi suurta: leijonan, norsun, leopardin, puhvelin ja sarvikuonon. Minulta jäi sarvikuono näkemättä, harmi.

Vaarallisia myös olohuoneen ulkopuolella

Safarin aikana näimme kymmeniä virtahepoja. Yleensä niistä näkyi vain pienet nuposarvet, ja otsaa silmiin asti. Jotkut pitivät sieraimiaan hetken veden pinnan yläpuolella, ja joskus jonkun selkä näkyi kokonaisuudessaan veden pinnan yläpuolelle. Afrikkalainen ”jäävuoren huippua” vastaava sanonta onkin ”virtahevon ohimo".

Kun näkee hippojen pienten otsanupojen rauhallisesti lipuvan veden pinnalla, ei tule ajatelleeksi, kuinka vaarallinen eläin siellä pinnan alla piilee. Villieläinlaji, joka on viime vuosina eniten aiheuttanut ihmishenkien menetyksiä Afrikassa, onkin yllättäen virtahepo eikä esimerkiksi pelätty leijona. Majapaikassamme Luke antoi ison valonheittimen mukaamme ulos, sillä voisi hätätilanteessa yrittää karkottaa hipon takaisin joelle. Vaarallisinta olisi ollut joutua virtahevon ja joen väliin.

Leijonanmetsästystä

Aamuisin liikkeelle lähdettiin aikaisin, ja varsinainen aamiainen nautittiin tienvarsien taukopaikoilla. Yhden taukopaikan vierestä oli edellisenä päivänä kulkenut kolme leijonaa. Vaikka lähistöllä oli tiellä runsaasti leijonan jälkiä, me onnistuimme näkemään leijonan ainoastaan yöajelulla.

Olimme kierrelleet edestakaisin leirin lähistöllä kulkevia reittejä, odotelleet, että vihainen norsu laskee meidät jatkamaan matkaamme, ja nähneet monenlaisia muitakin eläimiä, kuten tuon kameleontin. Mukanamme oli valonheittimiä, joilla valaisimme pensaikkoa. Siellä vilahti pari kiiltävää pistettä, leijonan silmät. Samantien ne hävisivät pimeyteen, palasivat taas valokeilaan, ja hävisivät taas. Jotta saisin saatettua tämän matkakertomuksen loppuun, olen nyt viime viikolla yrittänyt löytää niitä leijonansilmiä videolta. En tiedä voisiko aikaansa enää turhemmin käyttää. Kelattuani videota moneen kertaan olen jokseenkin varma, että tässä kuvassa on itse leijona. Ainakin sen voi sinne kuvitella.

Onko tuo huuhkaja pilvessä?

Iltaretkellä puussa istuivat nämä kaksi kissankokoista ja vähän -näköistäkin huuhkajaa. Kyseessä on täplähuuhkaja, African spotted eagle owl, Bubo africanus. Se on maailman suurin pöllö, niitä näkyi päivisin lepäilemässä puissa väsyneinä öisistä metsästysretkistään. Meiltä se sai lempinimen 'pilvipöllö' sumean katseensa vuoksi. Matkamuistokaupasta ostin täplähuuhkajaa esittävän ristipistotyön, joka tietysti on vieläkin keskeneräinen, vaikka matkan aikana ehdin sen jo aloittaa.

Tuliaisten ostaminen kansallispuiston alueella on mahdollista leirien yhteydessä olevissa matkamuistokaupoissa. Matkaamme tarttui pari ristipistotyöpakkausta, antiloopin nahkoja, afrikkalainen batiikkivärjätystä kankaasta tehty naisen asu, paikallisia soittimia ja ne tavanomaiset jääkaappimagneetit ja postikortit. Paras ja kallein kauppa oli ensimmäisessä taukopaikassamme Mopanissa, sieltä olisi saanut afrikkalaisia tekstiilejä, koruja, kivilintuja, astioita, zulujen perinteisiä koritöitä ja vaikka mitä. Harmi vain, että uskoimme vastaavia tavaroita löytyvän myös muilta taukopaikoilta ja lykkäsimme ostoksia myöhemmäksi.

Vielä enemmän harmitti, kun heti saavuttuamme lentokentälle kaikki parhaat liikkeet menivät kiinni. Tiesimme, että Johannesburgin lentokentällä on hyviä myymälöitä, ja olimme säästäneet ostosintoamme sinne. Onneksi levy- ja kirjakaupat olivat vielä auki, ja saimme vielä ostettua kotiin viemisiksi afrikkalaisia tarinoita ja lauluja. Mutta jos toisen kerran menisimme vielä Krugeriin, tekisimme ostoksia kansallispuiston alueella, ihan vain kannattaaksemme siellä asuvien ja työskentelevien elinkeinoa ja itse puistoa.

Iltaretkellä

Pian lähdettyämme leirin pihasta iltaretkelle bussin takaosassa istuvat isä ja poika huutavat kuskille: Stop! Bussi pysähtyy, katsomme tien viereen oikealle puolelle, ja metrin päässä tiestä meitä katsoo tämä hyeena. Siinä me olemme nenäkkäin raadonsyöjän kanssa, ei tule mieleenkään ojentaa kättään ulos autosta - mikä on muutenkin kansallispuiston alueella kiellettyä. Hyeenalla on edessään tienpenkereellä pienen betonilaatan vieressä kaksi kämmenen kokoista hyeenanpentua, niitä se vartioi. Heilumme kamerojemme kanssa sen verran häiritsevästi, että hyeena päättää poistua ulottuvimmiltamme, se tallustaa ruohikkoon muutaman metrin päähän, ja jää siihen tarkkailuasemiin.

Evoluution tulos

Tämä kilpikonna tallusteli rauhallisesti ajotien asfaltilla. Helposti ennakoitavan käytöksensä vuoksi sekin sopisi hyvin ensimmäiseksi kuvauskohteeksi aloittelevalle luontokuvaajalle. Lopputulos ei valitettavasti erotu asfaltista paljoakaan. Lajien kehityksen kannalta ajatellen: onko evoluutio ennakoinut asfalttiteiden rakentamista vai onko tämän konnan suojaväri kehittynyt sinä aikana, kun puistossa on ollut rakennettuja asfalttiteitä? Tosiasiassa tämä suojaväri ei ole lajin säilymisen kannalta edullinen, sillä paremmin asfaltista erottuva panssarin väri ja vikkelämmät jalat estäisivät ainakin jäämästä auton alle.

Rantaelämää

Safarin huippuhetkiä ovat yllättävät tilanteet. Ajamme kuoppaista rankkasateen vaurioittamaa hiekkatietä, kuljettaja keskittää kaiken huomionsa jeepin ohjaamiseen lätäköitten läpi niin, että vauhti ei pysähdy. Yhtäkkiä edessämme on betoninen silta, jolla lepää koko tien leveydelle ulottuva krokotiili. Samalla kun huomaamme sen, sen lepo lämpimällä betonilla häiriytyy auton äänestä, ja se molskahtaa jokeen, jonne se katoaa näkymättömiin parissa sekunnissa.

Jäämme odottelemaan sillalle, jos krokotiili tulisi taas näkyviin. Tuijotamme vedenpintaa muutaman metrin päässä sillasta pelonsekaisella mielenkiinnolla ja yritämme tulkita mitkä pintaan nousevat kuplat tulevat krokotiilin hengityksestä. Pettymykseksemme kita nousee pintaan kauempana sillasta.

Krokotiilejä näkyi safarin aikana runsaasti, usein ne lepäilivät joen rantahietikolla.

Yksi viidestä isosta

Klikkaamalla saat tämän ja muut kuvat suureksi

Leopardiemo tallusteli hiekkatietä pitkin kahden pentunsa kanssa, seurasimme heidän matkaansa etäältä jonkin tovin. Pian näimme toisen leopardin, joka katosi pensaikkoon vauhdilla meidät huomattuaan. Paikallisessa lehdessä oli juttu riistanvartijasta, joka oli jäänyt vartioimaan autoa muiden lähtiessä maastoon. Hän oli istahtanut kivääri vieressään puun alle ja nukahtanut siihen. Kun hän avasi silmänsä, puusta laskeutuva leopardi tuijotti häntä oksien välistä. Rauhallisesti hän tarttui kivääriin ja ampui ilmaan, jolloin leopardi loikkasi puusta alas ja katosi ruohikkoon. Jutun otsikko oli ” Ole varovainen kun otat päiväunet puistossa”.

Seepra raitoineen

Ruohikon ja pensaiden pehmeiden muotojen ja ruskeanvihreän värityksen keskeltä pilkottavat seepran terävät mustavalkeat kuin tussilla piirretyt raidat saavat maiseman näyttämään lasten kuvakirjan sivulta. Raidat suojaavat seeproja hyönteisiltä ja auttavat heitä tunnistamaan toisensa, mutta piiloutuminen on vaikeampaa.

Seeprat ja gnut olivat usein samalla alueella. Isoissa laumoissa ne saavat turvaa toisistaan, niillä ei ole keskenänsä ongelmia, sen sijaan leijonat ja leopardit sekä juomapaikoilla vaanivat krokotiilit ovat niiden yhteisiä vihollisia.

Haikaroita ja sarvekkaita

Tämä lintu on uhanalainen ”southern ground hornbill”, olisikohan suomeksi jotain sellaista kuin etelän kalkkunasarvekas. Lintuja Krugerin kansallispuistossa oli valtavasti, ja monet niistä olivat isoja ja rauhallisia, joten kuvaaminen onnistui ainakin osittain.

Rauhallisuus on ollut vähällä tappaa Southern ground hornbill`n sukupuuttoon, sillä vanhan uskomuksen mukaan sen jalkojen syöminen toisi kärsivällisyyttä, asteleehan lintu hitaasti ja harkitusti. Lintuja onkin metsästetty rauhoittaviin uutekeitoksiin niin paljon että jäljellä on enää muutamia tuhansia yksilöitä.

Afrikan matkamme aikaan en vielä ollut nykyisenkaltaisessa lintu-uskossa, joten näidenkin haikaroiden tarkempi lajinmääritys unohtui samantien kun olin sen kuullut. Kuvauskalustoni on parantunut huomattavasti tänä keväänä, enkä ole ainut perheestämme, joka haikailee paluuta Krugeriin, nyt kuvaamaan, kun tietää mitä kaikkea siellä voi bongata.

Helppoa valokuvausta

Luontokuvausharrastus kannattaisi aloittaa kuvaamalla kirahveja. Niiden pikkusarvien koristama pää on helppo erottaa puuston siluetin rikkovana taivasta vasten. Kirahvit poseeraavat rauhallisesti katsoen kameraan uskollisesti kuin uutistenlukija. Auringossa kirahvien ruskeanpunertava kuvio hehkuu lämpimän kuparinvärisenä ja tuo esille kauniit lihaksien muodot. Kun kirahvi on saanut valokuvauksesta tarpeekseen, se ei ryntää pelokkaana tiehensä, vaan juoksee pois ylvään ja rauhallisen kimmoisin askelin, poseerauksen päättää tanssillinen poistuminen kameran ulottumattomiin.

Elämää lepoleirissä

Majoituimme kansallispuiston lepoleireillä, rest camp´eillä. Huoneet olivat hyvin varusteltuja, palvelutarjontaan kuului uima-allas, ravintola ja kauppa. Leirin aitojen sisällä saattoi olla turvassa suuremmilta villieläimiltä, mutta lepakoita, lintuja, koppakuoriaisia ja liskoja oli jopa huonetovereina. Elefantit ja muut suuremmat eläimet pysyivät kuitenkin leirin ulkopuolella vierailu­yrityk­sistään huolimatta.

Yhteisestä kylpyhuoneretkestäni lepakon kanssa ei valitettavasti saatu kuvaa. Mennessäni lavuaarin ääreen katseeni osui kylpyammeen pohjalla olevaan pieneen mustaan otukseen. Luulin eläintä ensin joksikin afrikkalaiseksi erityisen iljettäväksi sammakkolajiksi, koska kiiltävän mustat lepakon siivet vaikuttivat ensisilmäyksellä erehdyttävästi sammakon reisiltä. Juoksin kylpyhuoneesta kiljuen ”Iiiiik, siellä on sammakko”. Mies kuitenkin määritti lajin uudelleen, kääräisi lepakon pyyhkeen sisään ja laski ulos. Tämä oli jo toinen kerta elämässäni, että jaan kylpyhuoneen lepakon kanssa.

Leirien portit suljettiin illalla kuudelta ja avattiin aamukuudelta, jonka välisenä aikana kansallispuiston alueella ei voinut liikkua muuten kuin järjestetyillä retkillä. Puistossa autosta sai poistua merkityillä alueilla ja vartioiduilla taukopaikoilla. Shingwedzin leirin lähellä olevalla sillalla sai nousta autosta pois, keskellä siltaa oli kuitenkin raja, mistä eteenpäin ei saanut mennä. En huomannut rajaa, ja kävelin muutaman metrin kielletyllä alueella. Luke tuli nopeasti huomauttamaan, ettei sinne saa mennä ja että joku vuosi sitten leopardi oli hyökännyt sillalla turistin kimppuun kohtalokkain seurauksin.

Norsun elämää

Ensimmäinen näkemämme big five-eläin matkallamme oli puuta vasten lepäävä ryppyinen urosnorsu. Norsuja alueella on valtavasti, ja puissa olevista jäljistä ja katkotuista oksista näki, kuin norsumaisesti ne rontostelevat mistä tahansa. Vaikka tien varrella olisi ollut aukeampia kohtia, ne ryntäsivät tieltä suoraan siitä missä mieleen tuli katkoen puita mennessään.

Saimme myös tietää millainen on vihainen norsu, oppaamme joutui omalla retkellään peruuttamaan jeeppiään täyttä vauhtia satoja metrejä jouduttuaan äreän urosnorsun kulkulinjalle. Norsujen huomaamisessa kasvuston seasta auttoi niiden suuri koko, mutta nekin voivat piiloutua värityksensä ja muotonsa ansiosta maisemaan, norsun takapuoli voi muistuttaa erehdyttävästi kiveä.

Näimme vihaisia vanhoja urosnorsuja, äitinorsuja lapsineen, ja nuorten norsujen laumoja. Norsun elämässä on monta ihmismäistä piirrettä, ne elävät lähes yhtä kauan kuin ihmiset, muodostavat perheen, lapset ovat äitinsä hoivissa ensimmäisen vuosikymmenen, sitten nuoret urosnorsut jengiytyvät laumoihin ennen kuin pariutuvat. Nuoret urokset saattavat mellastaessaan tuhota paikkoja ja terrorisoida ympäristöään. Naaraspuoliset norsut elävät äitinsä kanssa oman perheen perustamiseen saakka.

Sisään kansallispuistoon

Etelä-Afrikan presidentin Paul Krugerin mukaan nimetty kansallispuisto perustettiin 1800-luvun loppupuolella villieläinten reservaatiksi. Alue on säilynyt rakentamattomana, koska olosuhteet ihmisasutukselle eivät ole olleet otolliset malariasääsken ja karjoihin tarttuvan taudin vuoksi. Kansallispuiston alueella on asuu kuitenkin paikallista väestöä, jotka monet saavat toimeentulonsa puiston ylläpidosta.

Kun lähdimme aamulla Krugeria kohti, aurinko paistoi kuumasti ja optimistisesti jätimme sadevarusteita Luken majapaikalle, mitä ratkaisua kaduimme kovasti vielä parin päivän kuluttua. Safarimme suuntautui Krugerin kansallispuiston pohjoiseen osaan, puiston alueelle saavuimme Phalaborwan portista. Saimme mukaamme bongauslistan eläimistä, ja kuvaston, jossa alueella esiintyvät eläimet ja linnut oli helposti tunnistettavissa.

Matkalle valmistautuminen vaati rokotusten ja malarialääkkeiden hankkimista, ja sopivan safarivaatetuksen suunnittelua. Safarilla vaatteiden tulisi olla vaaleita, ja mielellään khakin, oliivin ja hiekan värisiä, jottei erottuisi liikaa ympäristöstä. Matkan ajankohtana maaliskuun lopussa sademäärän olisi pitänyt olla jo vähäisempi, mutta sadevarustus oli todella tarpeen rankkojen sateiden keskellä. Helppoa safarille pakatessa oli se, että mukavan retkivaatetuksen lisäksi ei tarvittu muuta kuin hyttyskarkotteita, aurinkosuojavoidetta, desinfiointiainetta ja uimavarusteet.

Matkan aikana huomasimme, että lämmin fleece ja rennot verkkarit olivat paras ilta-asu, safariretkillä puuvillainen pitkähihainen kangaspaita ja housut suojasivat aurinkoa ja ötököitä vastaan, ja olivat mukavan vilpoisat. Korvat auringolta suojaava lierihattu oli myös retkelle sopiva, tosin kovemmassa vauhdissa täytyi kehittää erikoisratkaisuja sen varmistamiseen, ettei hattu lennä pensaikkoon. Pensaikkoon ei nimittäin ollut menemistä, ei hattua etsimään eikä muutenkaan.

Lähemmäksi Krugeria

Ensimmäisen Etelä-Afrikan päivän aikana matkustimme oppaamme farmille rehevällä viljelysalueella sijaitsevaan Letsiteleen. Majapaikkamme osoittautui paratiisiksi käärmeineen, meitä varoitettiin myös joessa uivista krokotiileistä ja vihaisista virtahevoista. Isännän neljä dobermannia saivat kuitenkin olon tuntumaan turvalliselta.

Majoituimme loma-asuntoihin, joissa kaikissa oli ikkunat joelle päin. Ikkunan takana olivat metalliset kalterit estämässä ei-toivottujen vieraiden sisällepääsyä yöllä. Pääsimme kuitenkin terassille ihailemaan jokinäkymää, ja tarkkailemaan veden pintaa, jos vaikka virtahepo tai krokotiili olisi liikkeellä. Virtahevon röhkimistä joelta kuuluikin, mutta emme onnistuneet näkemään sitä.

Farmin uima-allas oli ihana keidas, siellä sai vilvoitella ja rentoutua pitkien matkojen jälkeen. Luonnonkivistä muotoillun altaan hienoutena oli poreallas. Veden puhtaudesta vakuutuimme viimeistään silloin, kun huomasimme perheen koirien käyvän juomassa uima-altaalla.

Aloimme tutustua oppaaseemme. Hänen vanhempansa olivat muuttaneet Kreikasta Etelä-Afrikkaan, myytyään osuutensa isänsä firmassa hän oli perustanut safariyrityksen. Hän oli palvellut pitkään Etelä-Afrikan armeijassa, josta hänellä ei tuntunut olevan hyviä muistoja, mutta hän suhtautui intohimoisesti maan luontoon. Etelä-Afrikan lisäksi hän vei ryhmiä Mosambikin puolelle Kalaharin autiomaahan. Alkuun oli vaikeuksia saada selvää hänen englannin kielen aksentistaan, mutta pian siihen tottui ja juttua riitti, joskus vähän liikaakin meille hiljaisille suomalaisille. Luke osasi pitää huolta siitä, että kaikilla ryhmässämme oli hyvä olla ja todella johti matkaamme, mikä mahdollisti myös vanhemmille rentoutumisen lomalla. Ei turhia neuvotteluja viiden henkilön kesken mitä tehdään seuraavaksi, myös ruokaa oli aina tarvittaessa tarjolla.

Johannesburgin reunamilla

Piharakennus

Pysähtyminen Johannesburgissa pitkän lentomatkan jälkeen oli yksi matkan monista kohokohdista. Mukava irlantilainen isäntäväki ja eteläafrikkalaista elämäntyyliä parhaimmillaan edustava unelmatalo veivät meidät hetkessä lomatunnelmaan. Koko päivän kestäneen sateen jälkeen ilta oli sumuisen kostea, mutta suojaisalla terassilla saimme ihailla rehevää puutarhaa, nauttia iltapalaa ja totuttautua uuteen ympäristöön.

Aikuiset saivat majoittua piharakennukseen, joka oli toiminut perheen asuntona kun päärakennusta oli remontoitu nykyiseen kuntoonsa. Pojat nukkuivat perheen poikien huoneessa. Sinällään koko talo oli ilmestys, isoja ikkunoita, luonnonkivilattioita, tilaa.

Aamulla herätessämme pihamaalla käyskenteli riikinkukko, perheen vahtikoirat hyppivät aitauksessaan ja hevoset käyskentelivät laitumella. Aamiaisen aikana saimme vielä tutustua paremmin irlantilaiseen isäntäväkeemme, aurinko paistoi jo lupaavasti. Tunnelma aamulla oli iloinen ja odottava, kun pakkauduimme autoon ja matkasimme Luken farmille, josta lähtisimme seuraavana päivänä safarille.

Ne leijonan silmät - safari alkaa

Tämän blogin piti oli enemmän arkistoiden kaivelua kuin uuden tuottamista, mutta tähän asti juttua on kehittynyt päiväkohtaisista tuumailuista. Tarkoitus oli alunperin laittaa sivuille juttuja aikaisemmilta matkoilta, etenkin vuosi sitten tehdyltä safarilta, joka oli huikea "Once In a Lifetime"-kokemus. Nyt olen sen verran irtaantunut netistä ja kirjoittamisesta, että pidän vähän aikaa blogia hengissä safarimme kuvilla ja kokemuksilla.

Olimme varanneet suoraan ystävien suosittamalta safariretkien järjestäjältä Lukelta viikon matkan, johon sisältyivät matkat, majoitus, ruoka ja opastus. Vietimme Krugerin kansallispuistossa neljä päivää. Retkelle lähdettiin uusperhekokoonpanolla, johon kuuluivat isä ja 23 v. tytär sekä äiti ja kaksi poikaa, silloin 14- ja 16-vuotiaat.

Matkamme alkoi 27.3.2006 Tukholmasta, sieltä lensimme Amsterdamiin, jossa majoituimme yöksi lentokentän lähelle. Halusimme välttää matkatavaroiden katoamista ja jatkoyhteyksiltä myöhästymistä, joten emme uskaltaneet ottaa menomatkalle nopeaa vaihtoa koneesta toiseen. Amsterdamin pysähdyksestä oli myös se hyöty, että lähdön rasitukset olivat jo jääneet taakse, kun istahdimme Johannesburgin koneeseeen. Oli turha miettiä enää, olivatko kaikki tarpeelliset ja tarpeettomat tavarat mukana.

Lento Amsterdamista Johannesburgiin lähti aamulla noin kymmenen aikoihin. Päivän aikana matkustaminen osoittautui mukavammaksi kuin yölento, olimme virkeitä, jaksoimme seurata videoita ja kuunnella musiikkia. Perillä Johannesburgissa vastassa oli oppaamme Luke ystäviensä kanssa. Koska matkaa Luken farmille oli vielä neljä tuntia, eikä autoilua Etelä-Afrikan pimeillä maanteillä voida pitää kovin turvallisena, majoituimme ensimmäiseksi yöksi Luken ystävien maatilalle.