Leijonia lampaille

Eilen illalla kävimme työpaikan väen kanssa katsomassa ennakkonäytöksenä ensi viikolla ensi-iltaan tulevan Robert Redfortin, Meryl Streepin ja Tom Cruisen tähdittämän elokuvan Leijonia lampaille. Teemoina sota terrorismia vastaan, jota tarkisteltiin kolmen samanaikaisesti yhden tunnin aikana tapahtuvan tilanteen kautta. Idea oli hieno, toteutus hyvä ja ajatuksia herättävä.

Vaikka tapahtumat kulkivat akselilla Kalifornia, Washington D.C ja Afganistan, tulivat ne lähelle. Ei vähiten sen vuoksi, että ystäväni 23-vuotias tytär on Bagdadissa palvelemassa maataan. Nyt on menossa kolmas kerta Irakin maaperällä. Hänen äitinsä kanssa puhumme nyt, että kun hän tulee jouluksi kotiin, se on sitten ohi, eikä hän enää lähde. Samalla siirrämme mielestämme syrjään sen mahdollisuuden, että entä jos vielä tapahtuu jotain kohtalokasta.

Millä taidoilla ja motiiveilla poliitikot virkahuoneistaan lähettävät nuoria ihmisiä sotimaan paikkoihin, joihin he itse eivät uskaltaisi mennä? Ihmiset, joilla olisi kykyä ja vastuuntuntoa tehdä parempia päätöksiä, jotka jäisivät historiaan rauhantekijöinä eikä sodanjohtajina, valitsevat helpon elämän. Vaikka monet puolestamme asioita hoitavat ovatkin vastuuntuntoisia ja osaavia, mukana on myös vauhtisokeita oman edun tavoittelijoita. Moni terveen suhteellisuudentajun ja harkintakyvyn omaava ei vaivaudu osallistumaan politiikkaan, koska ei usko voivansa vaikuttaa. Toisaalta tälläkin hetkellä muiden elämästä, sodasta ja rauhasta päättävien päätöksentekokyky voisi lamautua, jos he ymmärtäisivät ratkaisujensa seuraukset kaikessa laajuudessaan.

Elokuva käsitteli myös toimittajien vastuuta. Mikä on uutinen, mistä kirjoitetaan ja mistä ei. Irakin sota on yksi esimerkki siitä, miten ensin rummutetaan yhtä, sitten toista totuutta, ja mitä oikeasti tapahtui ei omaa uutisarvoa.