Luin alkusyksystä kirjan Fundamentalisti vastoin tahtoaan, jonka on kirjoittanut entinen konsultti Mohsin Hamid. Mikään mahtava lukuelämys kirja ei ollut, vaan helppolukuinen ja kevyt monologi. Minua häiritsi kirjan muoto. Ajatus että ihminen tapaa kahvilassa jonkun turistin, ja selittää sille koko elämänsä yhteen hengenvetoon, korkeintaan ojentaa sokeria välillä, ei tunnu uskottavalta. Odotin enemmän. En löytänyt kirjasta fundamentalistia, en myöskään vastentahtoisuutta.Tarina menee jotenkin niin, että kaveri istuu kahvilassa Lahoressa tai jossain vastaavassa paikassa, tapaa siellä jonkun, ja alkaa sitten kertoa kuinka hän opiskeli Yhdysvalloissa huippuyliopistossa, tuli värvätyksi isoon kansainväliseen konsulttitoimistoon, ja kuinka hän oli huipulla. Sitten tuli syyskuun yhdestoista, ensin hän hymyili, sitten jätti partansa ajamatta ja menetti otteen työstä. Hän rakastui amerikkalaiseen tyttöön, joka sairastui mieleltään. Sitten mikään ei enää onnistunut, hän sai potkut.
Tänään DN:ssä oli Mohsin Hamidin haastattelu, joka selitti hieman kirjailijan ajatuksenjuoksua. Kirjassa fundamentalismi esiintyi ensin täydellisenä omistumisena työlle. Ääri-ihminen voi siirtyä äärimmäisyydestä toiseen. Terroristia ei kirjailijankaan mielestä kirjasta löydy. Vastahakoisuutta ja vastentahtoisuutta ihmettelen vieläkin. Kirja tarjoili uskontoon vetäytymistä jokseenkin helppona vaihtoehtona, en löytänyt kamppailua sitä vastaan tai muiden arvojen etsintää.
Mikä sitten on erilaisten ääriliikkeiden yhteinen nimittäjä? Ehkä se, että omasta oppisuunnasta haetaan ratkaisua kaikkiin ongelmiin. Vika on järjestelmässä. Yksilön vastuu hämärtyy, ei uskota yksilön mahdollisuuksiin vaikuttaa. Oma elämä annetaan oman oppisuunnan käyttöön, mikä äärimmilleen vietynä johtaa epätoivoisiin tekoihin. Puutteellisuuksia omassa elämässä ja ympärillä katsotaan esimerkkeinä järjestelmän toimimattomuudesta.
Ehkä Hamidin kirja on siinä kohtaa oikeassa, että mitä heikommin ihminen on kiinnittynyt yhteiskuntaan, sitä alttiimpi hän on ajautumaan ääriliikkeiden pariin. Erilaiset profiloinnit ovat osoittaneet, että länsimaissa monet ääriliikkeiden jäsenet ovat hiljaisia, eivät jätä laskujaan maksamatta, eivät rähinöi kapakassa eivätkä tee pikkurikoksia, ja kuten Lontoossa, naapurit eivät ole huomanneet mitään mutta eivät ole myöskään tutustuneet seinän takana asuvaan.
Islamin uskonnon ja militantin islamin sekoittamista tapahtuu edelleen jatkuvasti. Vaikka Hamid on saanut raflaavalla nimellä kirjaansa myytyä, johtaa nimi harhaan, ja sekoittaa keskenään uskonnollisuutta ja ääriliikkeitä. Kirja ei nimittäin kerro mitään islamisteista, ei aseeseen tarttumisista, itsemurhaiskuista. Olen usein miettinyt, kuinka islamin uskonto kieltää itsemurhat, mutta itsemurhaiskun tekijästä voi tulla marttyyri. Kuinka ristiriitaista. Kuka kirjoittaisi enemmän ja syvemmin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti