Joulua

12.12.12

Olen huomioinut blogissani muutaman symmetrisen päivämäärän, nyt kun vietämme vähään aikaan viimeistä, täytyy kirjoittaa jostain tärkeästä asiasta. Viime viikolla osallistuin melko sattumalta tulevaisuudentutkimuksen metodein toteutettuun naisasiakonferenssiin, ja vaikutuin ajatuksesta "Naiset tulevaisuuden arkkitehteinä".

Millennia2015:n tavoitteena on  antaa ääni heille, jotka sitä tarvitsevat ja varmistaa sen kuuluminen päätöksentekijöille. Keskeisiä arvoja ovat monikulttuurisuus ja avoin keskustelu. Millennia2015:n  voima koostuu henkisestä pääomasta ja luovuudesta. Naiset ovat oikeuksien nauttijoita, erilaisten tulevaisuuksien rakentajia, muutoksen toteuttajia ja välittäjiä. Ajatuksena on, että naiset ja miehet  tuovat molemmat omat kykynsä yhteiseen käyttöön, täydentävät toisiaan ja  näin luodaan vaihtoehtoisia tulevaisuuksia.

Viime viikon kokouksessa havaitsin, kuinka eri taustoista ja kulttuureista tulevat, eri koulutus- ja ammattialoja edustavat jäsenet  luovat yhteistyössä osaamista ja uutta tietoa, kun heidän työtään tuetaan taitavasti.  Pidin siitä, että äänessä olivat köyhempien maiden naiset ja myös miehet. Hyvässä hengessä käydyssä ajatustenvaihdossa heidän näkemyksensä saivat paljon huomiota.

Toimintaohjelmaan kuuluvien projektiesitysten käsittely oli tasokasta.Ensin esitettiin projekti-idea, sitä työstettiin yhteisessä ajatuspajassa, ja lopulta päätettiin jatkovalmistelusta. Monet olivat täysin käyttökelpoisia projektiaihioita, ja mikä parasta, naiset toteuttaisivat ne yhteisen joukkoälyn tuella. Esimerkiksi valtion budjettien arvioiminen naisnäkökulmasta toisi naisia tietoisemmiksi olemassaolevista resursseista ja niiden käytöstä. Samantyyppisessä esityksessä ehdotettiin, että naiset itse arvioisivat kehitysprojekteja, innovaatioita ja muita kehitykseen tähtääviä ohjelmia ja toimenpiteitä.

Projektiesitysten muotoilua ja eteenpäin viemistä pitäisi tässä vaiheessa edistää, selvittää toteutettavuutta ja viestittää projektien toteuttajien tukitarvetta. Tässäkin on vaarana, että naiset eivät saa käsiään yltämään taloudellisiin resursseihin asti, ja huomattava kehityskapasiteetti jää käyttämättä.

2.12.2012

Joulukaktus valmistautumassa jouluun.

1.12.2012

Joulukuun alun kunniaksi glögi ja pipari Lauttasaaren sillan pielen pienessä pyöreässä kahvilassa. 

Unelmatalon etsijöille

En ole vieläkään lakannut lukemasta rakennusblogeja, vaikka talo on ollut valmis jo ainakin vuoden - erästä iäisyysprojektia lukuunottamatta - ja lopputarkastuskin on tehty. Eihän se aina helppoa ollut, mutta nyt meillä on aivan meille itsellemme rakennettu talo. Siitä ei siis tullut aivan sellainen kuin suunnittelimme, koska omien visioiden siirtäminen toisten ihmisten päähän on vaativaa ja joskus mahdotonta. Omien ajatusten toteutumattomuus harmittaa hieman, mutta toteutuneet unelmat suorastaan riemastuttavat.

Yksi toteutumaton, mutta asia jonka vielä korjaan, on ranskalaisen parvekkeen ovi. Sen piti olla lasia lattiaan asti. Rakennusvaiheessa saimme nauttia koko oven kokoisesta maisemasta, kun ikkunafirman tuoma ulompi ovi ei alkuun sopinut paikalleen. Mutta nyt meillä on juuri oikeanlainen kokolasinen ovi sisäpuolella, ja ulkopuolella tuo kuusiruutuinen alhaalta umpinainen ovi. Siis aivan eripariset ovet, jotka vielä aukeavat huonosti. Kyllä, reklamoitu on, mutta kun ikkunantoimittaja ei ymmärrä ongelmaa olevan. Ja nuo ikkunoiden ruutuhärpäkkeet putoilevat ikkunoita pestessä, taidan pian irrottaa ne kaikki.

Parasta meillä on ehkä niin sanottu mutahuone, amerikkalaisittain mud room, ruotsalaisittain groventre. Tilaan on suora reitti ulkoa, kynnyksen edessä kurasyöppö ja vieressä teräsallas, johon saa heittää sisääntullessaan märät hanskat ja jossa pestään kompostiämpäri.  Yksi kokonainen seinä on säilytystilaa. Hyllyillä on piennikkarointivälineitä, koreissa vaatteitta, henkareissa pilkkihaalarit ja niiden alla saappaita, lenkkareita tossuja ja sukkia. Onpa pieni työskentelytasokin saatu sovellettua irtohyllyistä. Toinen nurkkaus on pyykinpesulle ja siitä on käynti saunaan ja vaatehuoneeseen. Laajensimme muta- eli kodinhoitohuonettamme vielä rakennusvaiheessa, tilaa on noin 10 m2, mutta ei edelleenkään yhtään liikaa. Tietenkään se ei ole koskaan järjestyksessä,  mutta olemme aika hyvin pystyneet rajoittamaan epäjärjestyksen juuri siihen huoneeseen.  Mutahuoneen epäjärjestyksen vuoksi meillä on usein viihtyisää ja siistiä muualla, ja siksi se on parasta talossamme.

Tai ei, kaikkein parasta on keittiö. Siellä mahtuu monta kokkia työskentelemään samanaikaisesti, koskaan ei lopu laskutila kesken, tavarat löytyvät helposti. Erityisen ihastunut olen kahteen vesipisteeseen, vihannekset pestään omassa paikassa, astiat toisaalla. Jätteitä varten on neljä eri osastoa keittiön kaapistoissa ja lisäksi kori poltettaville roskille. Ruokailutilan ikkunasta avautuu kaunis peltomaisema, täytyy vain huolehtia ettei katse pysähdy maisemoimista odottavaan suodatuskenttään etualalla.

Moni miettii  tälläkin hetkellä rakentamaan ryhtymistä. Jos sen unelman toteuttaminen on mahdollista, miksi sitä ei tekisi?

ps. Blogiini tullaan  edelleen verrattain usein etsimään unelmataloa.

Syö reilusti

Jos en ennenkään ole osannut suhtautua ruokaan, sen alkuperään ja laatuun välinpitämättömästi, viime viikkoina asiaan on täytynyt perehtyä myös työn puolesta. Opetustehtävässäni saan jo neljättä syksyä seurata, kuinka poikkitieteellinen opiskelijaryhmä perehtyy jonkun toimialan yritysvastuukysymyksiin ja järjestää teeman ympärille tapahtuman. Tänä vuonna teemana on ruoan maataloustuotanto, ja erilaiset reilun kaupan ja muut ympäristömerkit, joiden perusteella me kuluttajat suuntaamme kohti vastuullisia valintoja.

Olen ennenkin kokenut kuluttajavallan käsitteen kummalliseksi möhkäleeksi, joka koskee päähäni enemmän kuin matematiikka. Jos meillä on vaihtoehtona tavallinen tuote ja reilun kaupan tuote, mitä aiheutan valitsemalla jomman kumman? Jos valitsen tavallisen tuotteen, tarkoittaako se sitä, että viis veisaan kuinka eläimet ovat kärsineet, luontoa saastutettu ja lapset raataneet? Jos taas valitsen reilun kaupan tuotteen, olenko mukana hyvässä vai vain vähemmän pahassa? Ja annanko samalla luvan siihen, että muut tuotteet saavat olla epäreiluja? Olisiko vastuullisempaa olla aktiivinen kuluttaja, joka vaatii kaikilta tuotteilta korkeaa eettistä tasoa?

Eilen MTK tempaisi jakamalla lihaa tuottajahintaan. Monta kertaa viime viikkojen aikoina, kuin myös edellisten kurssien aikana, puhe on kääntynyt tuotteiden hinnanmuodostukseen. Intiassa pippurikauppiaat peittävät liinalla kätensä ja sanelevat hinnat sormillaan katseilta piilossa, niin torihinta jää ostajan ja myyjän väliseksi salaisuudeksi. Kuinka maataloustuotteen, oli se sitten kaakaopapu tai possunkyljys, hinta määräytyy? Tuotteen epäeettisyyttä perustellaan usein tuotteesta saatavalla hinnalla, ei ole varaa parempaan palkkaan työntekijöille tai vähäisempään ympäristön kuormitukseen, koska kuluttajat haluavat ostaa halvalla. Eilisellä tempauksella kuitenkin haluttiin kiinnittää huomiota siihen, että loppujen lopuksi tuottajan saama osuus hinnasta on pieni. Voisiko tulonjakoa toimitusketjun sisällä muuttaa?

En aio lopettaa reilun kaupan tuotteiden ostamista, vaikka mieltäni kirveleekin se ajatus, että myös ja etenkin niiden hinnasta suurin osa menee väliportaalle. Kun kurottelen kalliita reilun kaupan tuotteita ylähyllyltä, usein alemmalla hyllyllä on myytävänä  tarjoushintaan tavaraa, jonka reiluus ei kiinnosta kauppaa eikä kuluttajaa.  Kuluttaja voi käyttää valtaansa vain ottamalla selvää ja vaatimalla tietoa tuotteesta, mutta helppoa se ei ole. Moni ruokaa myyvä yritys ei edes tiedä tuotteittensa alkuperää, minkä hinnan alkutuottaja on saanut ja minkälaisissa oloissa raaka-aine on kasvatettu.

Eikö tämä lopu?

Aikaisemmin olen kirjoittanut kaivostoiminnan ympäristöriskeistä postauksessa, joka käsitteli Anglogold-Ashantin kultakaivoksia Ghanassa. Sen jälkeen ei ole tarvinnut olla kummoinenkaan pahanilmanlintu ennustaakseen kaivosteollisuuden ympäristöriskien toteutumista myös Suomessa. Viestiä ympäristöriskeistä ovat kuuluttaneet monet ruohonjuuritason toimijat esimerkiksi Kainuun  kyläyhdistyksissä ja löytyypä blogeissakin ansiokkaita näkemyksiä aiheesta.

Mielenkiintoinen avaus vuoden alussa tuli omistajaohjauksesta vastaavalta ministeri Heidi Hautalalta, joka pelkäsi Lapista tulevan Pohjolan Kongon ja vaati valtiota omistamaan kaivoksia ja niin lisäämään vaikutusvaltaansa. Mutta kun valtio-omistajuus ei merkitse sitä, että valtio ohjaisi. Päinvastoin valtio nimenomaan välttää ohjailemasta omistamiaan yrityksiä, ja joskus jopa ylpeilee sillä. Suomen Kuvalehden selvityksen mukaan valtio on omistajana on ujo vallankäyttäjä. Yleensä isot omistajat ajavat oman edustajansa yhtiön hallitukseen, valtio ei sitä tee.

Valtio omistaa Talvivaaran osakkeita Solidiumin kautta, joten nyt käsissä olevaa ympäristökatastrofia ei pitäisi olla olemassa omistajaohjauksesta vastaavan ministerin logiikan mukaan. Olisiko tilanne toinen, jos valtio olisi omistajana käyttänyt vahvemmin valtaansa Talvivaarassa?

Suomessa on edelleen vallalla usko, että yhteiskuntavastuun välttely tuottaa osakkeenomistajille enemmän voittoa kuin siitä huolehtiminen. Osakeyhtiölaki ei vaadi maksimoimaan voittoa eikä hankkimaan sitä keinoilla millä hyvänsä, ainoastaan toteaa että yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin.  Silti tuolla pykälällä usein puolustellaan huonoa vastuunkantoa yhtiön asioiden hoidossa aina valtion ylimpiä virkamiehiä myöten. Harvemmin siteerattu on hieman myöhemmin samasta laista löytyvä pykälä yhtiön johdon huolellisuusvelvollisuudesta.

Ympäristöministeri Ville Niinistö valitteli, että ympäristöasioissa Suomessa ammutaan viestintuoja sen sijaan että ryhdyttäisiin töihin. Jarrumiehet ovat vallalla ympäristöasioissa. Miksi mikään muuttuisi, kun valtion etua sen omistamissa yrityksissä ajavat ihmiset, joita ympäristövaikutukset eivät kiinnosta ja joiden bisnekset kärsivät yhteiskuntavastuun kantamisesta? Jos halutaan muutosta valtio-omistajuuden kautta, valtion omistajana täytyy muuttua.Onko se edes mahdollista, kun valta on keskittynyt jarrumiehille?  Yhden edustajan nimeäminen yrityksen hallitukseen ei takaa muutosta valtionyhtiöissäkään, jos muu yhtiön johto ajaa lyhytnäköistä voittojen maksimointia eikä näe toiminnan riskejä.

Kun valtio-omisteinen yritys hakee lupaa riskialttiiseen toimintaan, voi jopa käydä niin, että kuvitellaan riskienhallinnan olevan paremmin hoidossa kuin täysin yksityisessä omistuksessa tai jopa ulkomaisessa omistuksessa olevissa yhtiöissä. Tosiasiassa valtio-omistajuus kuitenkin useammin merkitsee sitä, että omistajavaltaa käyttäviä omistajia on vähemmän kuin muissa yhtiöissä, kun valtio varoo vaikutusvaltansa käyttämistä. Kun sitten vielä valtio sekä omistaa että valvoo samaa yhtiötä, pitäisi kaikin keinoin varmistaa, että valvova lupaviranomainen on riippumaton.

Viime viikolla katsomani uutislähetys, jossa samalla kerrottiin Talvivaaran kuulumiset, elinkeinoministerin viimeisin siirto ja erään väitöskirjan viimeisimmät käänteet oli kuin kuumeisen painajaisuni. Tiedättehän sellaisen jossa likainen vesi tulvii, maisema on autio, ihmiset ovat kasvottomia, yrität herätä, mutta ei, uni jatkuu, ehkä vähän toisenlaisena, ja vihdoin hikisenä herätessäsi mietit miten aivot voivatkin koostaa tuollaisen filmin.

Valion mainos marraskuussa

Seurasimme huvittuneina Streamin keskustelua Valion mainoksesta. Miten olikin väärin kuvattu maitotilojen todellisuutta, ei se tuollaista voi olla! Että lehmillä olisi nimi, aurinko paistaisi, Saimaan vesi välkkyisi puiden välistä pellon takana ja kiviaitakin olisi jätetty paikalleen.

Altistumme tuolle harhaanjohtavalle mielikuvalle maidontuotannosta tuon tuosta Suomen kotimme maisemissa. Mainoksessa oleva Heinikkalan tila on kanavan toisella puolella, mutta sama maitoauto kiertää myös meidän kylämme tankit tyhjentämässä. Ruokapöydän ääressä katsomme ikkunasta naapurin pellolla laiduntavia hiehoja. Olen soittanut naapurin isännän iltayöstä tarkistamaan aitauksiaan, kun kotiin ajaessani maantiellä autoni edessä hölkytteli nautakarjaa. Toinen naapurin isäntä on soittanut minulle pahoitellakseen, kuinka aina niin kiltisti isäntää seuraavat hiehot ottivatkin äkkiä suunnan pihamaallemme.

Iltalenkeillä lokakuun hämärässä illassa kiertelemme pieniä tilusteitä. Ensin metsää, sitten peltoja ja lopulta maalaistalon pihapiiri. Navetassa on valot ja lypsykone käynnistyy.  Jatkamme matkaa, sama toistuu, paitsi lypsykone on jo käynnissä.

Mutta ei kaikki niin aurinkoista ole. Sama isäntä, jonka hiehot karkasivat apilanurmellemme, kertoo laittavansa ennen joulua lypsykarjan pois. Edellisenä kesänä kuulimme saman uutisen toiselta naapuriltamme. Omalta kotitilaltani lehmät ovat lähteneet karja-autoon jo pian kaksi vuosikymmentä sitten. Muistan kuinka surkeaa oli, kun vasikoita kuoli tai lehmät sairastuivat, ja miten tarkkaa työtä maidon laadun ylläpito on. Oma lukunsa oli roudan nostamien kivien kerääminen keväisin pellosta.

Suurin havaitsemani muutos kuluneen kolmenkymmenen vuoden aikana maaseudun elämässä ei ole siinä kuinka lehmiä hoidetaan ja maataloutta harjoitetaan. Ihmettelen toki miksi pellolla pitää nykyisin olla kolme traktoria samaan aikaan, ja jokainen on isompi kuin se yksi millä isäni teki oman talon töiden lisäksi paljon töitä myös vieraille.  Kun olin lapsi ei susia eikä karhuja ollut kuin  saduissa, Bambejakin näkyi vain kirjan sivuilla. En ole koskaan ennen pelännyt pimeässä liikkumista, metsäkauriit ovat kauniita, mutta tietoisuus siitä, että seudulla liikkuu myös susia ja karhuja lisää oman jännitysmomenttinsa iltalenkkeilyyn. Mieluummin kuuntelisin turvallista lypsykoneen surinaa  kuin pelkäisin rasahteluja metsässä.

Yrjön risti

Paras osuus kirjan teossa oli keväinen tiedonkeruumatka Maltalle, joka on monelle Eurooppaan pyrkivälle ensimmäinen kosketus Euroopan maaperään ja viranomaistoimintaan. Siellä sijaitsee myös vastaperustettu Euroopan turvapaikkatukivirasto EASO, jolle on suunniteltu keskeistä roolia unionin yhtenäisen turvapaikkajärjestelmän luomisessa. Malta on myös eurooppalaisten pelifirmojen kotisatama, monet pokeri-, vedonlyönti- ja muut pelifirmat ovat löytäneet sieltä edullisen toimintaympäristön.

Matkan tarkoituksesta huolimatta se oli ennen kaikkea lomaa. Täältä Ruotsista Maltalle matkustaa helposti ja halvalla Ryanairilla, meiltä on hieman yli tunnin matka autolla Skavstaan, josta lennot lähtevät.  Kun saavuimme Maltan pääkaupunkiin Vallettaan, jo ensimmäisenä iltana pääsimme todistamaan vaikuttavaa lähihistorian muistospektaakkelia.

Istuimme Vallettan pääkadun Triq ir Repubblican varrella sijaitsevassa ravintolassa, lautasella miekkakalaa ja salaattia, kun sotilassoittokunnan paraatimusiikkia alkoi kuulua ulkoa. Menimme ovelle katsomaan, erilaisia sotilaspukuisia ryhmiä marssi paraatissa kohti läheistä aukiota. Vieressämme seisova tarjoilija osoitti vihreäpukuisten miesten keskellä puista avointa laatikkoa kantavaa miestä, ja sanoi: "Tuo on Yrjön risti". Siinä vaiheessa emme vielä tienneet, että olimme nähneet kansakunnan aarteen.

Kuningas Yrjö VI myönsi Yrjön ristin huhtikuussa 1942 kollektiivisesti kunnianosoituksena  rohkeille maltalaisille "Maltan saarilinnoituksen todistaessa sankarillisuutta ja uhrautumista joka jää kuuluisana historiaan". Saaren kestäminen sekä Saksan että Italian pommitusten alla oli yksi toisen maailmansodan ihmeistä.Maltan sijainti Välimerellä teki siitä tärkeän tukikohdan, josta käsin liittoutuneet pystyivät operoimaan Saksan ja Italian hyökättyä Pohjois-Afrikkaan. Malta joutui saarretuksi eivätkä liittoutuneet pystyneet huoltamaan saarta.  Maltalaiset rakensivat kallioisen saaren uumeniin suojat, joihin asukkaat saatiin suojaan pommituksilta. Puolustus piti, vaikka inhimillinen hinta oli kova.

Olimme osuneet Yrjön ristin myöntämisen 70-vuotisjuhlallisuuksiin. Läheisellä Pyhän Yrjön aukiolla  juhlallisuudet jatkuivat tilaisuudella, jossa Britannian kuningasperheen jäsen ja suuri kutsuvierasjoukko sekä aukion reunoille kerääntyivät ihmiset saivat seurata toisen maailmansodan aikaisten tapahtumien mieleenpalauttamista historiallisen näytelmän muodossa.

Näin suomalaisesta näkökulmasta toisen maailmansodan palauttaminen mieleen maltalaisittain ei paljoa eronnut erilaisista Suomessa vietettävistä sodan muistojuhlista. Britti-imperiumin läsnäolo toi oman loisteensa  tapahtumaan, mutta kaikesta torvensoittamisesta huolimatta sodan muistaminen tekee kipeää. Etupenkissä istuvista veteraaneista kunniamerkkeineen on vaikea kuvitella, kuinka nuoria ja sileitä he ovat sotimisensa aikaan olleet. Sotasankarit harvoin hymyilevät, kun heidän saavutuksiaan muistetaan. Pommitusten kumun kuunteleminen kallioluolissa on mahtanut olla kammottavaa.

Kun nyt Euroopan unioni nyt on saanut norjalaisilta prenikan, tuntuvat unionin kansalaisten uhraukset ja sinnikkyys kovin vaatimattomilta maltalaisten urhoollisuuden rinnalla. Mutta kun taas ajattelee, minkälainen Eurooppa meillä olisi, jos kahden maailmansodan jälkeen olisi jatkettu samoilla poluilla viime vuosisadan toinenkin puolisko, Eurooppa on palkintonsa ansainnut.

Syrjintää vai osallisuutta?

Kylläpä sattui hankala aihe puolusteltavaksi Suomen viranomaisille, kun yhdessä rintamassa täytyi vakuuttaa venäläisille, etteivät venäläiset vanhemmat saa lastensuojelussa huonompaa kohtelua suomalaiset. Rehellinen vastaus olisi ollut, että jos venäläisvanhempaa on kohdeltu huonosti,  kyse ei todellakaan ole syrjinnästä, myös suomalaisia vanhempia kohdellaan silloin tällöin todella tökerösti. Otamme lapsia paljon huostaan, henkilökunta on paineissa ja joskus epäpätevää. Mutta yritämme toimia niin hyvin kuin osaamme.

Kun muuttaa uuteen kotimaahan, maahanmuuttajan on mahdollista hyötyä maan hyvistä puolista, mutta uuden kotimaan epäkohdat koituvat maahanmuuttajien harmiksi suuremmalla todennäköisyydellä kuin valtaväestön ollessa kyseessä. Työttömyys, köyhyys, rikollisuus, sosiaaliset ongelmat tarttuvat maahanmuuttajaan paremmin. Sen näkee myös Ruotsissa, jossa viime vuosina ilmestyneet suomalaissiirtolaisten elämää kuvaavat kirjat eivät ole mitään menestystarinoita vaan ankeaa taistelua syrjäytymistä vastaan.

Viranomaistoiminnan puutteet eivät nekään ohita maahanmuuttajia. Kun aikoinaan asiakkaani tuli valittamaan syrjintää suomalaisessa terveydenhoidossa, omat kokemukseni huonosta kohtelusta olivat sen verran pinnalla, että pystyin nopeasti ja uskottavasti vakuuttamaan, että kyse ei ole syrjinnästä vaan osallisuudesta. Lastensuojelun käytäntöjä olen myös seurannut sekä maahanmuuttajien että kantaväestön osalta, enkä osaa sanoa kumpia kohdellaan huonommin. Samalla kun joku yhteistyökykyinen vanhempi osaa pyörittää lastensuojeluviranomaisia ja saa kaltoinkohdella lastaan, vaikeassa elämäntilanteessa oleva mutta lapsistaan riittävällä tasolla huolehtimaan kykenevä ja heidän puolestaan taisteleva vanhempi saa häirikkönä menettää lapsensa. Ehkäiseviä tukitoimia ei järjestetä eikä nähdä lapsia ja heidän hätäänsä.

Toisaalta olen nähnyt oikea-aikaisia ja onnistuneita huostaanottoja, joissa lopputulos ei ole ollut kaikkia tyydyttävä, mutta lapsi on saatu turvaan ja vakaisiin kasvuoloihin.  Biologisen vanhemman vanhemmuutta ei ole mitätöity, vaikkei hän ole pystynyt järjestämään lapselleen turvallisia kasvuoloja.

Kulttuurieroja toki on. Viranomaisten päästäminen perheen asioita tonkimaan ei ole kenellekään helppoa, saati sitten jos perheessä on vahva traditio ongelmien käsittelystä perheen sisällä. Jos maahanmuuttajaäiti  jättää vastaamatta sosiaalityöntekijän kysymykseen vetoamalla perhesalaisuuteen, sen jälkeen hänen on avattava kaikki elämänsä komeronovet, kun viranomaiset alkavat etsiä luurankoja kaapeista. Perhesalaisuuden olemassaolo kuulostaa suomalaiseen viranomaiskorvaan melkein jo itsestään huostaanottoperusteelta.

Vaikka nyt syntynyt kohu onkin masinoitu ja liioiteltu, olisi hyvä Suomen lastensuojeluviranomaistenkin pitää komeronsa järjestyksessä. Syrjäytymisen ja huostaanottojen lisääntymisen välisestä yhteydestä haluaisin nähdä tutkimusta. Haluaisin myös lapsen parhaan näkemistä.  Jos lapsi ei ole suoranaisessa vaarassa, tukiperheiden ja sukulaisten avulla voidaan vanhemmuuden katkoista päästä yli. Perheille pitäisi olla myös saatavissa ammattitaitoista tukea ja oikeusapua, etteivät asiaa tuntemattomat tahot pääse entisestään sekoittamaan tilannetta.

Virallinen kuntavaalipostaus

Edellisessä asuinpaikassa Valkealassa toteutettiin kuntaliitos muutama vuosi sitten.  Paikallistuntemuksen katoaminen näkyi palvelujen tuottamisessa. Jos ennen sairaalasta soitettiin pikkukunnan sosiaalitoimeen, vastaaja tunsi ongelman ja koko suvun. Isossa kaupungissa ei vastaavaa ruohonjuuritason tuntumaa saavutettu, vaan työntekijät joutuivat etenkin alkuvaiheessa käyttämään aikaa asiakaskuntaansa tutustumiseen. Mutta samalla työntekijöille syntyi parempi tuntuma harvinaisemmin esiintyviin ongelmiin, joihin pikkukunnissa ei törmätty edes kerran vuodessa.

Palvelutason yhtenäistäminen nostaa helposti kuluja, kun monet pikkupitäjät  muodostavat uuden kunnan.  Jos ennen maalaiskunnat maksoivat ongelmaperheelle takuuvuokran, että perhe siirtyisi naapurikunnan sosiaalitoimen vastuulle, nyt sen kortin käyttö ei enää suurkunnassa yhtä  helposti onnistu.  Muutto muutaman kilometrin päähän saattoi taas estyä sen vuoksi, että vaikka haluttu koulu olisi siellä lähempänä, se  olisi toisen kunnan alueella. Pikkukunta saattoi jättää erityisopetuksen järjestämättä, ja jos naapurikaupungin erityiskoulu täyttyi omista oppilaista, asukkaat jäivät vaille lakisääteisiä palveluja.

Elinkeinopolitiikka taas olikin oma lajinsa. Vierekkäiset pikkukunnat kilpailivat, siirtyykö yritys meidän puolelle vai sinne missä sille olisi jo valmiit tilat. Rakennettiin kalliita halleja ja otettiin kunnan kokoon nähden turhan suuria riskejä, tai kunnan ollessa suuri imuroitiin yrityksiä alueelle rahan voimin.

Vuoden vaihteessa Ristiina, Suomenniemi ja Mikkeli yhdistyvät. Ihme on jos Mikkelistä ei tule Suomen suurinta mökkikuntaa, kun siihen jo aikaisemmin ovat yhdistyneet Anttola ja Haukivuori sekä Mikkelin maalaiskunta. Kunnanvaltuustoon toivon ihmisiä, jotka osaavat katsoa isompia kokonaisuuksia ja siitä huolimatta huolehtia oman asuinseutunsa asioista,  sillä suurin ongelma edellisessä seuraamassani kuntaliitoksessa oli hallinnon järjestäminen. Asiat eivät vain toimi samalla tavalla eri kokoluokkaa olevissa organisaatioissa.

Kouvolassa muutama äänekäs kuntaliitoksen vastustaja vastustaa sitä vieläkin melkein yhtä hartaasti kuin EU:hun liittymistä. Se on tietysti jokaisen oikeus. Mutta parempi olisi myöntää, että oma kanta hävisi ja miettiä, miten parhaiten voisi toimia äänestäjiensä parhaaksi uudessa tilanteessa. Kotiseutuylpeille ristiinalaiselle toivoisin kuitenkin, ettei heitä aleta kutsua mikkeliläisiksi kuntarajan siirron vuoksi, ainakaan silloin jos on jostain positiivisesta uutisesta kyse.

Paluu menneisyyteen

Heinäkuussa vaihto-oppilassisko vuodelta 1978 palasi katsomaan tuttuja paikkoja, tapaamaan entisiä perheitään ja kohtaamaan muutokset, joita vuodet ovat tuoneet. Monet tärkeät ihmiset ovat poissa, moni asia on tuttua, mutta sen näkee toisin. On myös ne muuttumattomat ilmiöt, joiden olisi toivonut jo muuttuneen.

On ihmeellistä, miten paljon muistista löytyy, kun vain saa lokeron auki. Asioita, joita ei ole miettinyt tai muistellut sen koommin, mutta kun palaa mielessään tilanteisiin, mitä kummallisimpia ja vähämerkityksellisempiä yksityiskohtia alkaa virrata mieleen. Snickers-haalarit, hajuveden tuoksu, joka muuten oli vauvaparfyymia, huulipunan lisääminen koulun ruokalassa, mullikan kiskominen ojasta sumuisella suolla.

Meille vaihto-oppilaan tulo merkitsi melkoisen kulttuurivaihdon alkamista Etelä-Savon ja Los Angelesin välillä, maustettuna aimo annoksella Costa Ricaa. Seuraavana kesänä ruokittiin lähes kahdenkymmenenhengen suurperhettä, oli omat, sukulaiset heinänteossa ja kuusi latinoa. Majoitustilaa tehtiin ullakolle, ruoantekovuorot jaettiin, listalla kaikkea savolaisesta tirripaistista costaricalaiseen kielipataan. Kaiken päätteeksi samanlaisena sateisena kesänä kuin nyt tehtiin tilausristeily Saimaalla, kannella laulettiin ja amerikanvieraiden untuvatakkien vetoketjut liitettiin yhteen niin että saatiin lämmikkeeksi untuvateltta.

Nyt kun ajattelen, aikamoista ennakkoluulottomuutta ja sopeutumista molemmin puolin. Kulttuurieroja oli, mutta vielä enemmän oli halua tulla toimeen. Vierailut jatkuivat, ja tahti vaikuttaa olevan kiihtymään päin. Itse kävin Kaliforniassa ensimmäistä kertaa toissa talvena, ja eiköhän joku taas pian suunnittele matkaa valtameren taakse.

Ensi viikonloppua auotaan taas muistilokeroita. Palaan Zürichiin, jossa vietin Au Pair -vuoden yli kolmekymmentä vuotta sitten. Matkaseurana niiltä ajoilta säilynyt  ystävä, jonka tapasin juhlissa edellisenä iltana, ja seuraavana päivänä hän sattumalta avasi ikkunan juuri kun sattumalta kuljin hänen ikkunansa alta. Miten tuokin sattuma nyt palasi mieleen?

Syysiltojen keidas ja talven pakopaikka

Parasta Tukholmassa on lämmin syksy, tosin ei keväässä ja kesässäkään mitään vikaa ole. Tänä kesänäkin on saatu nauttia edes muutamasta loppukesän lämpimästä illasta. Kuvan Boule&Berså on korttelimme kesäkeidas, ulkoilmaravintoja, jossa saa pelata bouleta. Kesällä on muuten mukavinta, kun firmat eivät ole kehittämässä tiimspirittiään, vaan satunnaiset lomaa ja vapaa-aikaa viettävät seurueet kansoittavat paikan. Mutta tunnelmallisinta on pimeinä pehmeinä elokuun iltoina, edes suuren eläkekassan henkilökunnan  hengennostatus naapuripöydässä ei häivytä paikan henkeä. Katoksen alla roikkuu omintakeisia valaisimia, pöydissä ruutuliinat ja taustalla juuri oikeanlainen musiikki eikä liian kovaa. Kanavan reunalla voi seurata veneliikennettä, Danviksbron nostamista odottavien purjeveneiden miehistön touhuja ja ökyveneiden cocktailpartyja.

Talven viimaa ja räntäsadetta pakoon taas pääsee juuri avattuun Sturebadetin hamamiin. Siis jos sinusta tuntuu, että Tukholma on jo koettu, Drottninggatan ei herätä ostoimpulsseja ja vanha kaupunki tuntuu todella vanhalta, muista että Vikingin terminaalista voi lähteä myös toiseen suuntaan. Hyvän hotellin yhteydessä oleva hamam kaikkine spa-hoitoineen voi olla juuri se mitä tarvitset.

En tosin ole aivan varma, haluanko mitään turistiryntäystä paikkaan. Ostin jäsenkortin kuntosalille, ja nyt olen jo kohta tottunut siihen, että treenin jälkeen koko uima-allasosasto on vain minun käytössäni. Hamamin käytännöt eivät tosin ole minulle auenneet, mutta siellä on sekä höyrysaunoja että hoitohuoneita, joissa tehdään kaikenlaisia uudistavia käsittelyjä.  Paikka on kuitenkin kaikessa uutuudessaan ja tyylikkyydessään kokemisen arvoinen, ja täytyyhän minun toivoa sinne väkeä, että itselläni säilyy mahdollisuus nauttia palveluista.

Postauksen varsinainen aihe oli tietenkin saako Pureview-kännykällä hyviä kuvia pimeässä. Tunnelma ainakin taltioituu hyvin. Kun katselen polkupyöriä Boule&Bersån aitaa vasten mieleen hiipii haikeus, harmi ettei mennyt kesä ole vasta tulossa. Mielelläni kelaisin aikaa taaksepäin, etenkin jos ei tarvitsisi palata koko kesäksi paperitöiden ääreen kuuntelemaan peltikattoon hakkaavaa sadetta.

Suunnistusta

Nokian kartat ovat kuulemma suositeltavia.  Olen niitä käyttänyt, mutta jätettyäni kerran karttaohjelman auki ja saatuani kohtuuttoman kännykkälaskun en uskaltanut viime kesänä Pariisissa käyttää ohjelmaa ollenkaan. Hotellin kartta taas oli niin pientä pränttiä, että ei toivoakaan saada selvää pienempien katujen nimistä. Mutta taas tuli kätevä kännykkäkamerani apuun. Otetaan kuva kartasta, ja suurennetaan sitä näytöllä.

Olen siis edelleen tyytyväinen Pureview kännykkään. Sen suurin etu on siinä, että ei tarvitse kantaa erikseen kameraa mukanaan, eli ei ole tarvinnut kertaakaan harmitella, ettei kamera kamera ole mukana. Paitsi viime lauantaina tuli vakava ajatusvirhe. Olimme menossa miehen tädin siunaustilaisuuteen, ja ajattelin, että jätän kännykän autoon, ei sitten varmasti soi kesken kaiken. Siunaustilaisuuden alkupuolella ei kukaan ottanut kuvia, ainakaan niin että olisin huomannut. Tilaisuus oli kaunis ja erityisesti lastenlasten ja lastenlastenlasten  ruusuilla peittämästä arkusta olisin niin mielelläni ottanut kuvan meille muistoksi. Vieläkin harmittaa moinen ajatusvirhe, eihän kukaan jätä kameraa kaiken varalta autoon.

Kuvaaminen on edelleen ollut vähäistä. Kesän sateiset ilmat eivät tarjonneet kummoisia valo-olosuhteita. Suurin syy valokuvauksen vähyyteen on kuitenkin ollut kirjoitustyö, jonka tuloksena syntyi kirja omalta erikoisalaltani. Tänään käväisin Akateemisessa kirjakaupassa juridisten kirjojen osastolla, kirjani oli nostettu näkyvälle paikalle, ja sitä oli kuulemma jo mennyt kaupaksi.

Kirjan onnistuminen mitataan vasta sitten, kun sitä luetaan. Itselleni kuitenkin on ollut ihmeellinen kokemus saada niin paljon tukea, apua ja kannustusta työn tekemiseen. Kirja-ajatus on ollut puheenaiheena entisten työkavereitten keskuudessa jo pitkään, ja olin jopa joskus työssä ollessani yhden version kirjan aluksi kirjoittanut. Mutta koska mitään varmuutta kirjan kustantamisesta ei ollut, jätin työn sikseen joskus seitsemän vuotta sitten. Nyt työ on tehty.  Tehtävä osoittautui odotettua vaikeammaksi, alan muutostahti on niin huikea ja sisällytin kirjaan myös asioita, jotka olivat itselleni uusia.

En usko että olisin uskaltanut tiukkatahtista kustannussopimusta allekirjoittaa, ellen olisi blogin avulla harjoitellut oman tekstin lukemista vielä vuosien päästä kirjoittamisesta. Eivät ne niin pahoja ole. Eikä niitä virheitä moni huomaa. Kun perjantaina avasin ensimmäistä kertaa kirjani, heti löysin kaksi kirjoitusvirhettä,  kuinkahan monta niitä kaikenkaikkiaan on? On siinä kyllä tietoakin.

Vesille venosen mieli

Saimaan pinta lähenee ylärajaa ja vesi on hyytävän kylmää. Aika roskaista myös, kun vesi huuhtelee rannoilta roinaa mukaansa.  Juhannuksena oli kuitenkin päästävä vesille. Kanavassa oli ruuhkaa ja Kallioniemessa jäätelö lopussa. Reipas itätuuli keinutti kunnolla. Mutta veneily oli kivaa ja liikeellä tuntui olevan vain iloisia ja hyväntuulisia ihmisiä, vaikka huomasi, että juhlittukin on.

Väylän varrella näkee monenlaista veneöykkäröintiä. Soutuveneellä väylän ylittäminen on kuin lähtisi kävellen moottoritien yli. Väylä pitää ensinnäkin ajaa keppejä koskettaen. Pahaksi onneksemme viime vuosisadan alkupuolella poistetun laivalaiturin jäljiltä meillä on aika lähellä rantaa vihreä viitta. Viime kesänä olin soutamassa rantaan, kun täyttä vauhtia päästelevä muskelivene halusi päästä halaamaan viittaa. Toisella puolella venettäni olisi ollut puoli kilometriä ainakin kaksikymmentä metriä syvää vettä venhonsa ajella, mutta piti päästä siitä viiden metrin kolosta soutuveneeni ja viitan välistä. Enpä olisi uskonut että satatuhatta euroa maksavassa veneessä ei ohjaus toimi. Oli väistettävä soutuveneellä niin lujaa kuin tällainen viisikymppinen nivelreumaa sairastava nainen pääsee.

Vesiskootterit ovat myös huonosti ohjautuvia. Niin luulin, kunnes parinkymmenen metrin päässä suoraan soutuvenettäni lähestyvä skootterihemmo kuitenkin päätti viime hetkellä olla paloittelematta minua ja venettäni, ja koukkasi veneen perää hipoen ohitseni.

Täällä Saimaalla kuvitellaan, että ihmiset, jotka lähtevät veneilemään, ymmärtäisivät jotain veneellä liikkumisesta, kuten sen, että soutuveneellä pääsee hitaammin kuin moottoriveneellä tai vesiskootterilla. Odotan, että joku sivistysjärjestö EU-tuella pistäisi pystyyn veneilijöiden sivistämiskampanjan. Selkeitä tauluja, mitä ne kummalliset aallonkuvat  ja numerot siellä kanavanvarressa tarkoittavat. Ohjeita muutamalla kielellä, vaikka suomeksi, englanniksi ja venäjäksi, miten otat muut vesillä liikkuja huomioon. Edelleen haluan uskoa, että ihmiset eivät ole ilkeitä vaan tietämättömiä.

Puhdas näkymä

Eilisen sateen jälkeen pihamaalle oli ilmestynyt pioni.  Taas tuli käyttöä uudelle (kännykkä)kameralle. Miten ihminen voikin  näin  innostua yhdestä vimpaimesta. 

Uusin silmin

Tänä juhannuksena siirryin uuteen aikakauteen, kuvausvälineeksi sain kauan odotetun äitienpäivälahjan, Nokia 808 Pureviewn. Koska laite edustaa minulle uutta teknologiaa myös sim-kortin suhteen, saa se vielä hetken toimia pelkkänä kamerana. Pureviewstä on kirjoitettu täällä, asiantuntevasti ja ihmetellen. Olen vuosia toivonut, että Nokia kehittäisi kameran, mikä toimii myös puhelimena. Hyvästi järjestelmäkameran kantamisesta kehittyvä niskakipu ja ryhtivika, hyvästi kuvien lataaminen nettiin tietokoneen kautta, hyvästi harmittelu, kun kamera ei olekaan mukana!

Blogihiljaisuus jatkuu vielä ainakin vähän aikaa, mutta kesän ehdittyä pitemmällä alkavat laitteen todelliset testit. 

Vauhtia rattaisiin

Vaalien ilmiö oli Paavo Lipposen hiipuneisuus. Ei ääniä, ei lisäarvoa yhteiskunnalliseen keskusteluun, ei oman puolueen tärkeänä pitämien asioiden esillä pitoa, ei edes vahvaa tukea nykyiselle hallitukselle. Nyt sai jännittää sammuuko moottori ennen kuin ehdokas pääsee ajatuksen loppuun. Yhden ainoan hetken havaitsin koneen käyvän täysillä kierroksilla, ja siinä kaatui kuppi ääriliikkeiden ja demokratian halveksijoiden niskaan. Ei että muistaisin toiselle kierrokselle päässeiden sanomisista sitäkään vähää, mutta se ei ollutkaan tavoite, vaan äänten saaminen.

Onnettomasti ovat asiat myös sosiaalidemokraateilla lahden tällä puolen. Göran Perssonin jälkeen Mona Sahlinin piti tuoda puolue takaisin valtaan. Kun hän epäonnistui viime vaaleissa, pelastajaksi löytyi Håkan Juholt. Kun Juholtin taival päättyi jalasmökkityyppiseen skandaaliin, tilalle löytyi metalliliittopomo vailla valtiopäiväkokemusta. Mielettömän hyvä tyyppi tämä Stefan Löfven, ainakin kaikkien puheenjohtajan tehtävästä kieltäytyneiden mielestä.

Valtiopäiväosaamista demareiden johtoon hän ehkä hankkii perustamalla varjohallituksen, johon kuuluisi joukko puolueen johtamiseen kykenemättömiä mutta johtajaansa paremmin asioista perillä olevia puolueprofiileja. Varjohallitus on kätevä, jos ei muutenkaan ole innokas kantamaan vastuuta. Siinä on vain riski, että voittaa vaalit, ja joutuu toteuttamaan ehdotuksiaan tai muuten äänestäjät tuntevat itsensä petetyiksi.

Sosiaalidemokraattien perinteiset kannattajat, siis ne, joilla on vakituinen työsuhde, ovat katoava kansanosa. Moni työssä oleva omakotitaloineen, kesämökkeineen, autoineen ja veneineen mieltää itsensä porvariksi, ja äänestää porvareita. Vuokra-, pätkä-, extra- ja keikkatyöläisten yhä kasvava joukko ei saa sosiaalidemokraattien liittojen jäsenille junailemia etuja, ei ole minimipalkkaa, vähimmäistyöaikaa, työsuhdeturvaa eikä usein edes työttömyysturvaa. Nuorisotyöttömyys on Ruotsissa ehkä vielä suurempi ongelma kuin Suomessa, mutta keveitä, matalapalkkaisia työllistämisen muotoja ei voi noin vain kannattaa, ay-väkeä kun ollaan. Ammattiliittoihin nojaamisen ongelma on, ettei liitoilla ole äänioikeutta, jäsenet taas voivat äänestää miten sattuu. Niin kuin on nähty.

Ääniä ei tule, ellei tee töitä. Sosiaalista mediaa voi käyttää hyväksi ehdokkaiden etsinnässä ja viestin välittämisessä, mutta sitten on haettava kontakteja ihmisiin. Päivystämällä entisestään kasvavassa liikkuvien äänestäjien joukossa on mahdollista kerätä ääniä, ei tarvitse kuin kuunnella. Äänestäjät ovat edelleen yksinkertaisia ja henkilökohtaiset kokemukset ehdokkaista ovat ratkaisevia. Viime kevään eduskuntavaaleissa saa ääneni se, jonka vaalimainos ja samalla äänestysnumero löytyi äänestyskopissa taskusta.

Sauli presidentiksi

Venäjän vaaleista kertova juliste kehottaa valitsemaan tulevaisuuden. Suomen presidentinvaaleissa on myös kysymys valinnasta menneisyyden ja tulevaisuuden välillä. Mikä mahtaa ehdokkaissa olla tulevaa, mikä mennyttä? Vaikuttaa siltä kuin pelottelulla ei olisikaan enää samaa valtaa kuin ennen, ei pelota NATO, ei Venäjä eikä muutkaan surmansuut. No ehkä Euro hieman.

Pitää uskaltaa keskustella asioista. Lippos-Paavon reaktiot, jotka vielä kymmenen vuotta sitten herättivät turvallisuuutta, tuntuvat vain menneen ajan äksyilyltä. Väyrys-Paavon altavastaajuus on alkanut tuntua taas normaalilta, hän sanoo, ja koska hänellä ei ole valtaa, hänen sanomisensa eivät ole niin autoritaarisia, vaan joskus jopa sympaattisia. Niinistö on pätevöitynyt presidentiksi sekä uhmaamalla luonnonvoimia Thaimaassa että Eduskunnan kanslian hulvatonta rahankäyttöä. Ehtisikö Lipponen vielä ennen vaaleja samaistua johonkin altavastaajaan, ja pääsemään niin kansan kanssa samalla aaltopituudelle?

Ruotsista katsottuna vaalit herättävät hyvin vähän intohimoja. Kyllä noista ehdokkaista kuka tahansa meidän hallitsijamme voittaa. Meidän on turha diskuteerata hallitsijan villistä nuoruudesta, puolison kiinnostuksesta plastiikkakirurgiaan tai nuorison heikosta työmoraalista. Sillä ei vain ole mitään merkitystä. Emme äänestä hallitsijaa linnaan edes kerran vuosisadassa, pikku Mäntyniemen isännyydestä kisataan vähän väliä. Alamaisten on turhan päivitellä, että pian kun Victoria on estynyt hoitamasta hallitsijan tehtäviä, hänen tilalleen astuu velipoika tositeeveetähtipuolisoineen.

Presidentin vaalien saama huomio harhauttaa ajattelemaan, että olisi kyse suurestakin vallankäyttäjästä. Mutta oikeastaan tärkeintä tehtävässä on julkisuuden hallinta. Ei saisi turhautua, vaikka valtaa ei ole ja media ottaa epäoleellisia asioita käsittelyyn. Kamerat seuraavat jokaista askelta, yksityiselämää ei ole. Ja nyt kun tarkemmin ajattelee, parhaat edellytykset tehtävän hoitamiseen olisivat Saulilla. Mutta olisiko Adam halukas muuttamaan Mäntyniemeen?

Nevan rannalla

Marraskuisena pakkaspäivänä Vasilinsaaren ranta lainehti morsiuspuvun helmoja, auringonsäteet heijastuivat kultaisista katoista vaikka taivas oli tummien pilvien peittämä. Pietari esitti taas parastaan, vaikka parhaimmillaan se on kesällä tai ehkä maaliskuun auringossa, kun kostea ilma kanavien yllä värjäytyy oranssinpunaiseksi.

Kävelyä Nevan rannoilla, lounas kiinalaiseksi muuttuneessa ennen gruusialaisessa ravintolassa, ikonikirjan hankkiminen aidosta venäläisestä kirjakaupasta. Muistelin vuosia, jolloin kävin Pietarissa monta kertaa vuodessa. Nyt ilmapiiri oli lähempänä neuvostoaikoja kuin vuosikymmen sitten. Jos vaikka Venäjä olikin vapautunut kommunismin alta, se oli myös luovuttanut osan vapaudestaan pois. Aukiot olivat tyhjiä, vaikka vaaleihin oli enää viikko aikaa. Ainoastaan yhtenäisen venäjän vaalimainos Nevan rantakadulla kieli meneillään olevasta vaalikamppailusta.

Sen visiitin perusteella ei pystynyt ennakoimaan tulevien vaalien lopputulosta, kun itse taistelu käytiin taas kerran sosiaalisessa mediassa. Vaikka näkihän niistä vaalipäivän haastatteluista, että ihmiset uskaltautuivat äänestämään valtapuoluetta vastaan. Jopa periferian kotiäänestyksistä tehdyissä uutispätkissä oli vapaiden vaalien tuntua, ja vaalivirkailijat hoitivat tehtävänsä täsmällisesti, mihin ne äänet sitten matkalla joutuivatkin.

Olisi ollut monta paikkaa, mihin mennä. Dostojevskin kotimuseo, Anna Ahmatovan kotimuseo, Aleksanteri Nevskin hautausmaa, Eremitaasi, ja ties mitä kaikkea muuta. Mutta kun Pietari on nähtävyys jo itsessään, jo pelkästään sillankaiteita ihailemalla saa päivän kulumaan.

Uuteen vuoteen

Hyvää vuoden jatkoa kaikille blogiini löytäville! Kiitos myös kaikista mukavista tervehdyksistä joulun aikaan.

Vuosi vaihtui tähtisateen alla, iloisessa seurassa, pikkupakkasessa. Yli vuorokauden sähkökatkolla tehostettu maalaisjoulu sai jatkokseen urbaanin uuden vuoden vastaanoton. Tukholman kaupunkin ilotulitteet ammuttiin suoraan kotiamme kohti proomusta Saltsjön keskeltä. Kohti tulevat isot ilotulitteet olivat vaikuttavia.

Tukholmassa kansa kerääntyy Slussenille vuodenvaihdetta juhlimaan, ja silloin siellä omien ilotulitteiden ampuminen on kielletty ja liikenne on ohjattu muuta kautta. Kaupungilla näkyi muutamia ilotulituksia, mutta ne näyttivät sen verran taidokkailta, että varmaan asialla olivat majoitusliikkeet ja muut ammattilaiset. Me olemme jo Nackan puolella, jonne ilotulituskielto ei ulotu, joten lähistöllä hieman räiskittiin taloyhtiöiden kielloista huolimatta. Täällä on näköjään tullut muodiksi lähetellä ilmaan thailyhtyjä, niitä, joita tsunamin uhrien muistoksi sytytettiin Khao Lakin rannoilla.

Sähkökatkosta minulla ei ole syytä valittaa, kynttilänvalossa leipomani karjalanpiirakat ja lanttusupikkaat onnistuivat paremmin kuin useimmat sähkövalossa tuottamani leivonnaiset. Oli kai helpompi keskittyä, kun mikään viihdelaite ei vienyt huomiota. Hidasta ruokaa, kaikkine vaiheineen prosessi kesti ainakin neljä tuntia, mutta mitä muutakaan sitä olisi puolipimeässä tehnyt. Hirsitalo on muuten parhaimmillaan oikeilla kynttilöillä valaistuna, mutta ei siellä silloin mitään näe. Onneksi on otsalamppu.

Saimaassa riitti vettä, ja vesi oli vapaana. Toista oli edellisenä jouluna, vettä riitti silloinkin mutta jäätä olisi saanut sahata pitkään vettä avannosta saadakseen. Pitkästä sähkökatkosta huolimatta pirtti pysyi lämpimänä, eivätkä edes pakasteet ehtineet sulaa. Meidän järjestelmämme ei siis ole niin haavoittuva, ettemmekö pärjäisi pitempäänkin ilman sähköjä. Selviytymistaitomme joutuvat vielä testiin, taloomme vievä sähkölinja kulkee keskellä äskettäin harvennettua metsää, jossa nytkin on myrskyn kaatamia puita siellä täällä.