Alaston akatemia, 3. näytös

Tyylilaji: Puskafarssiksi kääntynyt kamarinäytelmä
Hushållerska pohtii tilannehuoneessa akatemian pattitilannetta yhdessä hovmästaren ja hänen adjutanttinsa kanssa.

- Entä jos kuitenkin pidetään kalaasit? Olen kuullut puhuttavan, että meitä pidetään yhteistyökyvyttöminä ilonpilaajina. En ole pitkään aikaan voinut hyvällä syyllä ostaa uutta leninkiä, ja rusettipaitoihin pukeutuminen alkaa jo kyllästyttää, hushållerska avautui.
- Minäkin vetelehdin pieruverkkareissa ja luen enää vain iltalehtiä, tarvitsisin nopeasti jotain korkeakulttuurista virikettä. Kalaasit piristäisivät.

- Mutta ei siitä tule mitään, Horatsu sabotoisi kaiken, vetäisi tuolit altamme tai ainakin asettelisi niille nastoja. Hän huutelisi meille ilkeyksiä ja ampuisi lusikalla herneitä ympäri salia.
- Ei hän voi enää jatkaa kultaisen salin okkupaatiota, jos asetamme hänelle ultimaatumin.
- Minkälaisen ultimaatumin?
- Esitämme, että palaamme järjestämään kalaasit sillä ehdolla, että hän irrottaa itsensä kettingeistä, joilla hän on kytkenyt itsensä kultatuoliin.

- Loistava ajatus, ryhtykäämme heti muotoilemaan uhkavaatimusta.
-Viekäämme se yhdessä päivälehteen. Niin nostamme julkista painetta Horatsua kohtaan, eikä hän voi enää muuta kuin myöntyä.

Kahden päivän kuluttua, kun päivälehti on julkaissut ultimaatumin, hushållerska ja hovmästare tapaavat jälleen tilannehuoneessa.

- Mitä olemme menneet tekemään? Ultimaatumimme ainoastaan herätti uneen vaipuneen levollisen haltijakummin. Unenpöppöröisenä harhaillessaan hän meni ja kahlitsi myös itsensä kultatuoliin, hushållerska huokaa raskaasti.
- Kuinka hän saattoi? Minä luulin, että ultimaatumimme nähtyään juuri hän pudottaisi Horatsun takaisin todellisuuteen Jacquesin kirouksesta ja  runoilijakuningattaren lumouksesta. Levollinen haltijakummi oli ainut toivomme, nyt jäljellä ei ole kuin ne seitsemän muuta uneliasta. Nyt meidän täytyy olla oikein hiljaa, etteivät nekin herää.
- Eivät he niin uneliaita ole. He tekevät sitä mitä heidät on asetettu tekemään kuolemaansa asti, eikä kukaan heistä ole vielä kuollut. He söivät hyvin taas torstaikokouksessaan ja ihmettelivät tilannetta. Kirjallisuuden tutkijat saavat kokouksiin osallistumalla merkittävää aineistoa, ehkä syntyy myös muutama säe runoutta ja esseen alku,

Seuraavalla viikolla Horatsu kirjoittaa palveluksena ihailemalleen Jacquesille vielä yhden suorasanaisen kirjeen päivälehteen, jossa hän esittää suorasanaisen kritiikin hushållerskasta. Lisäksi hän huomauttaa, että ennemmin kaikki maailman kalaasit saa perua ja vaikka polttaa koko palatsin, mutta hän istuu kultatuolissaan viimeiseen asti. Hän on korvaamaton. Ilman häntä kukaan ei saa pitää kalaaseja.

- Minulle on tästä lähtien täysin sama, mitä Horatsu tekee. Olen vapaa, enää ei tarvitse riutua torstai-iltoja akatemiakokouksissa. En olisikaan enää kestänyt niitä, hushållerska riemuitsee.
- Ja tulee kesä, eikä tarvitse enää lukea niitä iänikuisia Nobel-ehdokkaita ja sovitella niille vääriä paperikansia suuren yleisön hämäämiseksi, hovmästare iloitsee.
- Ihanaa, mitä ihmettä sitä lukisi nyt?
- Oletko lukenut Horatsun viimeisimmän teoksen?
- En, enkä myöskään runoilijakuningattaren uusimpia runoja.
- En minäkään, aloitetaan nyt niillä. Ehkä opimme ymmärtämään heitä.

Disclaimer

Näytelmän tapahtumat ovat puhtaasti kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta eikä niillä ole mitään yhteyttä todellisiin henkilöihin. Kaikki mahdollisesti tekstin lukemisesta syntyvät mielleyhtymät todellisuuden henkilöihin ovat kokonaan lukijan oman mielikuvituksen aikaansaamia eikä kirjoittaja vastaa niistä.

Alaston akatemia, 2. näytös

Jacques ihailee peilistä näkyvää salskeaa olemustaan. Frakki on kulunut, etumuksessa tahroja, ylipitkäksi venähtäneet rasvaiset kiharaiset hiukset pakenevat ohimoilta,  mutta sen enempää hän kuin hänen hovipalvelijansa Horatsu eivät lakkaa ihailemasta peilin komistusta.
- Minä niin ihailen sinua, Horatsu tunnustaa ties kuinka monennen kerran.
- Niin, minulla on voima valta, naiset ja sinä. Voisitko taas kirjoittaa jotain ylevää valtani vahvistukseksi. Olet niin uskollisesti suojellut minua ja valtaani.
- Kyllä teen sen mielelläni, voisin vaikka haukkua hushållerskan nokkelin sanankääntein päivälehden sivulla. Se saisi minutkin taas tuntemaan itseni vahvaksi.
- Tee se, kiiruhda, ettei valtani himmene ja ihailijamme unohda meitä.

Horatsu rientää ulos, matkalla kohti ulko-ovea hän huomaa buduaarissaan kyynelehtivän jääkuningatteren.
- Mikä hätänä kaunokainen?
- Kalaasit on peruttu! Jääkuningar parkaisee, kaataa kurkkuunsa shampanjaa ja työntää lusikallisen prinsessatorttua perään.
- Ei voi olla totta, miten voimme nyt esitellä itseämme kyldyyriväelle ja vastaanottaa suosionosoituksia?
- Totta se on. Taloudenhoitaja Sara lähti, vei mennessään pääsisäkön. Kokit ovat myös irtisanoutuneet. Jäljellä ei ole ketään, joka osaisi laskea shampanjan määrän.
- Siis jäljellä olemme vain me, ja muutava hovinarri ja yksi apusisäkkö, ei taida onnistua kalaasit tällä väellä, Horatsu laskee.
- Minäkin lähden. Kun ei ole kalaaseja, minun ei tarvitse enää edustaa. Syön itseni lihavaksi ja myyn leninkini kirpputorilla.
- Miksi, ethän sinä ole tehnyt mitään, vaan olet tukenut aina Jacquesia, silloinkin kun me pojat olemme olleet vähän hulvattomia.
- Kukaan ei enää tarvitse minua. Siksi olen päättänyt jättää hovin.
- Mutta tarvitseehan Jacques sinua.
- Niin tarvitsee, olen pitänyt hovin ovea auki hänelle. Nyt häntä ei haluta edes hovin lähelle.
- Mutta hänhän toi niin paljon loistetta ja jännitettä juhliimme. Jos nyt jätät meidät, menetämme Jacquesin. Sehän merkitsee, että minun hohtoni katoaa, olenhan saanut niin paljon hehkua Jacques vallasta ja voimasta. Minäkin lähden.
- Jacques tarvitsee sinua, älä jätä meitä!
- Mutta jos kalaaseja ei tule,  niin mitä me tekisimme, me kolme, narrit ja orjattaret?
- Orjattaret on vapautettu.
- Sekin vielä.
- Meidän täytyy pitää yhtä. Lähdetään ja perustetaan uusi hovi jonnekin kauas, jossa pikkusieluiset moraalijeesukset eivät häiritse meitä ja joissa orjattaria on jonossa valmiina meitä palvelemaan.
- Niin teemme, tiedän että se paikka on olemassa, sanokaamme sitä vaikka viettelyksien saareksi.
- Mutta mitä minä tekisin siellä? Jacques ei tarvitse minua siellä.
- Niin, totta, et mitään, olisit vain riesana. Minun ja Jacquesin liitto on pyhä, mutta sinua ei viettelysten saarella tarvita, siellä saamme orjattaria ilman sinuakin.

Jääkuningatar lohkaisee neljännen palan prinsessatorttua ja jää ymmälleen buduaariinsa. Horatsu rientää antamaan haastattelua päivälehdelle miettien matkalla nasevia ilkeyksiä hushållerskaa kohtaan. Jacques ihailee itseään peilistä tietämättä, että kalaasit on peruttu, orjattaret lähteneet ja Pariisin huvihuoneiston avain viety. Kukaan ei ole muistanut kertoa hänelle. 

Ruotsin skam

Ruotsin akatemian skandaali etenee ja näen taas saman kuvituskuvan, jossa kultatuoleissaan istuvat akatemian jäsenet on aidattu kultaiseen karsinaan. Aidan toisella puolella istuu satapäinen yleisö hekin iltapuvuissaan seuraamassa istuntoa. Nyt karsinan on jättänyt jo kahdeksan akatemian jäsentä, kahdeksastatoista numeroiduista kultaisesta tuolista täytettyinä ovat numerot 2-6, 8,9, 12, 14 ja 17.

Koska akatemiasta on tähän asti saanut erota vain kuolemalla, jäsenten keski-ikä on korkea.  Jäljelle jääneistä kymmenestä jäsenestä seitsemän on syntynyt 1940-luvulla tai aikaisemmin, heistä vanhin 1920-luvun alkupuolella. Akatemian traditioihin kuuluu ruokailla torstai-istunnon yhteydessä Gyldene Freden -ravintolassa,  jonka oven läheisyydessä toimittajat ovat väijyneet skandaaliuutisia. Pahimmillaan onkin näyttänyt siltä, että toimittajat jahtaavat kamerat ja mikrofonit aseenaan suojattomia vanhuksia vanhankaupungin mukulakivikaduilla pimeässä illassa.

Mahdollistaakseen tyhjien tuolien täyttämisen ennen tuolinsa jättäneen kuolemaaa kuningas on nyt sallinut akatemiasta eroamisen. Yläikärajan asettamista olisi ehkä pitänyt harkita, mutta eihän kuninkaallakaan ole eläköitymisikää. Akatemian jäsenten yläikärajakysymyksen esille ottaminen olisi voinut avata Pandoran lippaan.

Tyhjät tuolit pöydän ympärillä muistuttavat kultaiseen karsinaan jääneitä poissaolevista. Akatemian kriisi on johtanut siihen, että jo aikaisemmin akatemian toiminnasta vetäytyneiden kahden naisen lisäksi tuolinsa on jättänyt kolme muuta naista, lisäksi akatemiasta on eronnut kolme miestä. Jäljelle jäi kaksi naista ja kahdeksan miestä, vain numerot 2-6 ja 8-9 voivat enää supatella vierustoverin kanssa.

Akatemian kriisi velloo niin kauan, kunnes toimintaa haittaava tunnekuohu on saatu kiinni, taltutettua ja sijoitettua jonnekin. Nyt ollaan vielä kieltämisen ja syntipukkien osoittelun vaiheessa. Horace Engdahl on hyökännyt voimakkaasti Sara Daniusta vastaan, kutsunut häntä huonoimmaksi sihteeriksi koko akatemian aikana. Vasta-argumenteissa on kaivettu esille monta todella surkeaa sihteeriä vuosisatojen saatosta. Hyökkäys viestintuojaa vastaan on väärä reaktio, ihan sama vaikka aikaisemmat sihteerit olisivat olleet täydellisiä.

Samaa keskustelua on käyty myös Suomessa metoo-paljastusten jälkeen, ja nähty kaikki anteeksipyynnön lajit, myös kieltämistä. Ruotsin akatemian tasoisen kieltoreaktion esitti kirjailija, joka istuisi Ruotsin akatemian tuolilla, jos olisi ruotsalainen. Jos on koko elämänsä kuvitellut, että seksuaalinen kalastelu työyhteyksissä on hyvä tapa kasvattaa valtaansa ja saada luontaisetuja, niin miksi muuttaisi ajatteluaan elämän ehtoossa. Miksi tuntisi häpeää ja kantaisi vastuunsa?

Akatemialla on ollut epärvirallinen johtaja, joka on käyttänyt omiin tarkoituksiinsa akatemian arvovaltaa. Virallinen johto on sallinut väärinkäytökset ja  röyhkeydet. Kiitokseksi se on saanut työrauhan, tukea  ja lämpimiä tunteita. Sara Daniukseen kohdistetut hyökkäykset taas kertovat, mitä tapahtuu, jos yrittää palauttaa pitkälle viettiensä vietäväksi harhautuneen organisaation ydintehtävänsä pariin. Hyökkäys on niin raju, että harva uskaltaa itsensä sellaiselle altistaa.

Kun organisaatio jakautuu kahteen todellisuuteen, yhteisen käsityksen luominen tapahtuneesta vaatii raakaa työtä, konfliktien sietämistä ja rohkeaa keskustelua. Pitäisi peruuttaa tapahtumiin, mistä kaikki alkoi, kerätä faktat ja laatia tervehdyttämisohjelma.  Totuuskomissioissa ajatuksena on, että ne, jotka vilpittömästi osallistuvat oman osuutensa selvittämiseen tapahtumisen kulkuun, voivat uudelleen lunastaa paikkansa yhteisön jäsenenä. Niiden osalta, jotka kieltävät vastuunsa, vääristelevät faktoja ja syyttävät muita tekemistään asioista, yhteisö selvittelee faktat ja vie asiat tarvittaessa rikosprosessiin asti.

Nyt Ruotsin akatemian totuuskomissioaika on ohi. Asianajajan laatima selvitys on lähetetty talousrikostutkijoille, jotka keräävät faktat ja selvittävät, kuka vastasi mistäkin. Kun on kyse epävirallisesta vallankäytöstä suljetussa organisaatiossa, on olemassa riski, että muodollisen vallan omaavat joutuvat vastuuseen, ja todelliset tekijät jatkavat narujen vetelyä kulisseissa.

Tunne, joka riivaa akatemiaa ja jonka sijoittaminen kultaisilla tuoleilla istuvien kirjailijoiden ja kirjallisuuden tutkijoiden työkalupakkiin, on häpeä. Omassa lapsuudessani minua usein ohjattiin sanoilla "Se on sen häppee",  käytettiin myös sanaa hävytön, kun joku toimi röyhkeästi. "Johan oli hävytön temppu". Silti olen usein huomannut kantavani muiden häpeää. Usein myös olen poistanut itseni yhteisöstä, kun minuun on yritetty sijoittaa toisten kannettavaksi kuuluvaa häpeää. Jonkun kerran olen myös palauttanut häpeän sinne, minne sen luulen kuuluvan. Seuraukset ovat olleet kahdenlaisia, joko hyökkäyksiä minua kohtaan tai vilpittömiä anteeksipyyntöjä. Kunpa  uskaltaisi aina ottaa oman häpeänsä kantaakseen.

Valloillaan vellova häpeä, jota kukaan ei suostu kantamaan, lienee tunnusomaisinta rikollisjärjestöille. Häpeämään kykenemätöntä kutsutaan paatuneeksi. Pystyykö Ruotsin akatemia tuntemaan häpeää?   Röyhkeimmät tyypit ovat sen vuoksi röyhkeitä, ettei heille ole kehittynyt kykyä käsitellä häpeän tunteita. Siksi he ovat myös niin täydellisen hämmästyneitä, kun heidän tekemisiään aletaan ruotia ja kysyä, eikö yhtään hävetä. No ei. 

Ensimmäisessä ulostulossaan metoo-paljastusten jälkeen Sara Danius yritti saada akatemian kantamaan omaa häpeäänsä. Ahdistava syyllisyyden painolasti riippui akatemian yllä Daniuksen julkisesti myöntäessä, että naiset ovat akatemian tilaisuuksissa joutuneet ei-toivotun intimiteetin kohteiksi. Kaikkien yhdessä olisi pitänyt sitoutua selvittämään oma osuutensa, mutta se ei vain onnistunut. Toisilla olisi ollut liikaa selvitettävää, toiset eivät nähneet mitään väärää ja toiset olivat muuten vain muissa maailmoissa.

Organisaation kielenkäyttö kertoo usein sen kehitysvaiheesta. Kun puhuttiin ei-toivotusta intimiteetistä oltiin vielä toimintakykyisiä. Nyt taantuneena ja hajonneena kielenhuoltajan kielikin on köyhtynyt."Olisihan se pirullista, jos ei saada palkintoa jaettua" kommentoi tilannetta viimeksi akatemian vanhin jäsen, 94 v.

Viimeinen sika

Kuvan Pushkin ei se ole, mutta käytän nyt kuvaa hänen patsaastaan aasinsiltana aiheeseen Horace Engdahl. Ensimmäisinä Ruotsin vuosinani Horace Engdahl edusti minulle korkeinta kirjallista sivistystä. Hän oli se Ruotsin Akatemian jumalattoman korkeiden pariovien väliin ilmestyvä kirjallisuustietäjä, joka julkisti kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajan nimen.

Muutama vuosi sitten avioeronsa jälkiluisussa hän julkisti kirjan nimeltä Den sista grisen, suomeksi proosallisesti viimeinen sika. Kirjasta tehdyssä arviossa sitä kuvataan kieltäytymisenä lähtemästä juhlista ja nousemaan pihalla odottavaan vanhuuteen vievään taksiin.

Ruotsin akatemian kalapaliikissa hänen roolinsa on ollut yllättävä ainakin meille, jotka emme tunne häntä muussa kuin akatemian kristallilamppujen valossa. Hänen ei olisi tarvinnut, mutta hän on käynyt katkeraan kamppailuun viime torstaina tehtävänsä ja tuolinsa akatemiassa jättänyttä pysyvää sihteeriä Sara Daniusta vastaan.

Kielikuva juhlavieraasta, joka itsepäisesti kieltäytyy lähtemästä taksin mittarin raksuettaessa oven edessä, on nerokas. Isäntäväki on kiusaantunut, tarjoiluhenkilökunta poistunut sättimiset selässään, mutta itsepintaisin juhlija jää tyhjentämään viimeisiä pullonpohjia kurkkuunsa kuokkavieraiden kanssa.

Mutta mitkä ovat juhlat? Ei, minusta ei tunnu siltä, että kyse olisi kieltäytymisestä siirtyä seuraavaan elämänvaiheeseen. Pikemminkin luulen, että juhlissa pidättelee huumaava illuusio miehisestä vallan linnakkeesta, jonka suojissa on voinut rauhassa tyhjentää laseja ja tuntea olevansa tunnustettu taiteilijanero, kulttuurimies.

Ruotsin akatemia juhlien näyttämönä on tarjonnut ainutlaatuiset kulissit todellisuudesta irtaantumiselle. Kuningas Kustaa kolmannen ruotsin kielen puhtautta vaalimaan asettama konklaavi, jonka jäsenyys on elinikäinen ja joka itse täydentää itseään. Setäkerho, jonka ensimmäiseksi naisjäseneksi valittiin Selma Lagerlöf sata vuotta sitten. Sitä ennen oli ehditty toimia jo 130 vuotta miesporukassa. Elinikäisyys merkitsee myös korkeaa akatemian jäsenistön keski-ikää, jo Selma Lagerlöf oli aikanaan valittanut, etteivät kollegat akatemiassa ole riittävän työkuntoisia vaativaan kielenhuoltotehtävään.

Naisten pääseminen akatemian jäseniksi ei merkinnyt heidän valtaan pääsyään. Ensimmäinen naispuolinen pysyvä sihteeri sai lähteä viime torstai-iltana siveyttä korostava rusetti kaulallaan häntä odottavaan taksiin. Juhliin jäi enää yksitoista akatemian jäsentä, osa kohteliaisuudesta, osa pelosta, osa varjellakseen pöytähopeita lähtemästä vieraiden taskuun. Hauskaa ei ole enää kellään, mutta ulkona odottava taksi veisi omaan pienuuteen, jossa julkaisuluettelon viimeinen teos on Den sista grisen.

Alaston akatemia

Tyylilaji: Kamarinäytelmä, joka itsepäisesti vääntyy kohti puskafarssia

Tapahtumaympäristö: Ruotsin akatemia, se kirjallisuuden nobelit jakava Kustaa kolmannen perustama itse itseään täydentävä kerho, jota itse Ruotsin kuningas suojelee, sekä sen sivukonttori kulttuuripyhättö, sekä erilaisia taiteilijaresidenssejä Euroopassa.

Henkilöt: Runoilijakuningatar Kaarina Jääkaunotar, herkkä runotyttö, joka valitaan herrakerhoon kirjallisten ansioidensa avulla, ja joka muuttuu vallanhaluiseksi ja pahantahtoiseksi syöjättäreksi.

Seurapiiriprinssi Jacques O. Porthos, runoilijakuningattaren puoliso, jonka perustamassa kulttuuripyhätössä Ruotsin ylhäinen akatemia nauttii kunnon viineistä ja juustoista ja taiteen eri lajeista vapautuneessa tunnelmassa

Ryhmä orjattaria, nuoria kunnianhimoisia naisia, joiden taiteellisia ambitioita ja ruumiita kulttuurihenkilö poimii, raastaa ja soimaa kulttuuripyhätön usein toistuvissa menoissa.

Iso paha lehdistö, pikkusieluisia journalisteja, jotka eivät ymmärrä taiteellisia ihmisiä ja miehisiä viettejä.

Hyväntahtoinen ja mitäänsanomaton Kuningas, joka on aivan ihmeissään, mitä hänen suojeluksessaan voi ehkä olla mahdollisesti saattanut tapahtua.

Taloudenhoitaja Sarah, kauniisiin mekkoihin pukeutuva hushållerska, joka yrittää pitää pitsiverhot suorina ja matonhapsut järjestyksessä. Nuttura pyrkii jatkuvasti höllentymään ja siitä irtoaa suortuvia, joita pitää viehkosti ohjata korvan taakse.

Jacquesin aisankannattaja Horatsu, joka tukee Jacquesia katkeraan loppuun. Hän nostaa sanaisen miekkansa Sarahia vastaan, kun tämä suursiivotessaan ehdottaa, että pahimmat sotkijat eivät saisi leikkiä salongin puolella.

Kolme musketööriä, jotka ovat sanan miekallaan katkaisseet kahleensa alkukotiinsa akatemiaan, kun kenelläkään ei ole enää kivaa.

Tarina liikkuu eräänlaisessa aikakapselissa. Draaman synnyttää monarkian ja sääty-yhteiskunnan arvojen toteutuminen digiajan ympäristössä. Tämän illan jatkossa saamme tietää, joutuuko Sarah luovuttamaan esiliinansa ja avaimensa, ja irtautumaan hovin suojeluksesta.

Sarah ilmestyy pörssitalon portaille kukkapuketti kainalossaan, vierellään pääsisäkkö Siiri, joka on kaulin ojossa taistellut koko illan, että Sarah saa jatkaa. Mutta niin ei käynyt, vaan lankoja käsissään pitävä runoilijakuningatar on saanut Horatsun ja muut hovipalvelijansa kääntymään Sarahia vastaan. Runoilijakuningatar liikuttelee lankoja muhkeiden purppuraisten samettiverhojen takaa ylellisessä buduaarissaan, joka nyt juuri ei ole Jacquesin käytössä.

Pääsiäisaamun sanomat

Fransiskus Assisilainen, Louvre

Sekä Helsingin Sanomat että Dagens Nyheter olivat kuin yhteisestä sopimuksesta valinneet pääsiäisaamun aiheiksi uskonnon merkityksen maailmassamme. HS pääkirjoituksessa, DN kulttuurisivuillaan. Kuinka luulimme, että uskonnon väistyminen tieteen edestä maailmanselityksenä johtaa myös uskonnon vähäisempään merkitykseen politiikassa, yhteiskuntajärjestyksen ja sosiaalisten suhteiden normittajana.

Vaikka maailman piti olla maallistumassa, maallinen valta  joutuu yhä useammin ristiriitaan uskonnollisten liikkeiden kanssa. Turkkilaiset äänestivät sekulaarisen vallan säilyttämisen puolesta tai sitä vastaan, jälkimmäinen voitti. Trump ei ole esitellyt suhteitaan kirkkoon, mutta onko luottamus häneen jo verrattavissa uskontoon? Oma ystäväni on elänyt aikaisemmassa elämässään tiukan uskonlahkon sääntöjen piirissä, nyt hän luottaa yhtä sokeasti Donald Trumpiin ja hänen tuomaansa pelastukseen.

Pohdimme toisen ystäväni kanssa äskettäin suomalaisia vallan miehiä patriarkaalisten uskonyhteisöjen tuotteina. Ensimmäisenä tietysti tulivat mieleen nykyiset pää- ja ulkoministerimme, mutta uskontoon nojaan myös moni talouselämän verkosto. Vaikka he kuinka vakuuttaisivat, että uskonto ei vaikuta heidän politiikkaansa, uskonnon suoman arvopohjan kautta he maailmankuvaansa rakentavat.

On ehkä helpompaa antaa uskontonsa olla vaikuttamatta asioissa, jotka ovat tarpeeksi uudenaikaisia ja teknis-taloudellisia. Niiden osalta ei raamatun ajan teksteistä löydy symbolististakaan vihjettä, miten noudattaisimme herran tahtoa. Uskonto kuitenkin määrittää, kenelle yksilö on vastuussa tekemisistään ja kenelle hän on lojaali. Vastuun liu'uttaminen omista teoista kollektiiville onnistuu ehkä paremmin, jos kokee olevansa vastuussa kaikkivaltiaalle eikä äänestäjille.

Uskonveljien- ja siskojen muodostamat verkostot ja niiden sisäiset valtarakenteet vaikuttavat yhteisössä näkymättömästi, koetaanhan uskonto usein yksityisyyden piiriin kuuluvaksi, josta ei pahemmin huudella. Uskonyhteys voi kuitenkin selittää monta mystiseksi luultua yhteensattumaa, monet rekrytoinnit tapahtuvat samoin tunnustavien joukosta eikä muussakaan päätöksenteossa samaksi tiedetystä uskonnollismoraalisesta arvopohjasta haittaa ole. Jos taas omat uskonveljet- ja siskot pitäisi jättää ulkopuolelle, ihan perustellusta syystäkin, niin katsotaan nyt vielä kerran, voisiko asialle tehdä jotain,

Ihmiselämän perusarkiasiat, perhekäsitys, seksuaalimoraali, lisääntymisterveys, pukeutuminen - etenkin naisten -, ruoka, alkoholi ja muut päihteet ne ihmisen kokoiset asiat, sopivat hyvin pyhien kirjojen perusteella päätettäviksi. Ne myös jokainen ymmärtää itseään koskeviksi asioiksi, toisin kuin yritystuet ja terveydenhuollon rahoitusjärjestelmän.

Uskonto on edelleen ihan relevantti tapa järjestää maailmaa mielessään. Maallistuneessa yhteiskunnassa sitä eivät kaikki enää välitä eteenpäin omille lapsilleen eikä yhteisö valvo kristillisen elämän sääntöjen noudattamista. Jos ei ole jo nuoresta asti oppinut, että itse on asiat ratkaistava ihmisten kesken, uskonto voi tuntua hukkuvasta vankalta oljenkorjelta. Ei kai kirjoissa kuitenkaan lue, että armo ja anteeksianto poistavat syyllisyyttä ja vastuun omista teoista voi delegoida ylöspäin?

Olin tänä talvena ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin kinkereillä. Saimme kuunnella opetusta ja kirkon kantoja ajankohtaisiin yhteiskunnan asioihin, kuten homoparien kirkolliseen vihkimiseen. Kirkkoherra piti tarkkaa eroa, mikä on ihmisten, mikä on jumalan tahto.

Oman kantani olen muodostanut, eikä kirkkoherran tulkinta sitä horjuttanut. Mutta varmaan joku paikalla olijoista muodosti kantansa juuri siellä, kun se niin hyvin paloiteltuna tarjoiltiin. Olisihan se rennompaa henkisesti, kun omat mielipiteet muovattaisiin jossain muualla. Pelkään vain pahoin, että loppupeleissä kirkkoherraa ei näy mailla halmeilla, vaan pitää ihan itse tietää, miksi toimi niinkuin toimi.

Elämä vaatii kannanottoja moniin kysymyksiin. Uskonnollisen vallan lisääntyessä uskonnoista pitäisi kertoa aina vain enemmän, mihin aikaan ja paikkaan ne ovat syntyneet, mitä niiden historiaan sisältyy. Vallankäytön alkeet pitäisi kuulua jo peruskoulun opetussuunnitelmaan.  Niin moni omaa valtaa hankkiakseen anastaa hengellisen vallan itselleen.

Ajan vietävänä

Päätän tämän vuoden bloginpidon kirkolliseen kuvaan. Vanhenemisen iloista suurimpia on uusien asioiden tajuaminen. Asiat joista ei ole ollut kiinnostunut, joita ei ole ajatellut, muuttuvat pienin elein merkityksellisiksi.

Kesti kauan, ennen kuin aloin miettiä omaa sukutauluani, mihin lokeroon asetun sukupolvien keskellä. Mieheni on ollut paljon innostuneempi sukututkimuksesta, mutta mikäs hänen ei ole asiaa selvitellessä, kun koko suku on asunut samalla paikalla vuosisatojen ajan. Minä taas olen savolais-karjalais-hämäläinen geenirykelmä, joka agraariyhteiskunnan aikaan onnistui kasvattamaan vankat juuret synnyinpitäjäänsä.

Kotikirkko vuodelta 1777 saa kuitenkin minutkin aistimaan menneiden sukupolvien läsnäolon elämässäni. Kuljen samasta ovesta, istun samalla penkkirivillä kuin esivanhempani kahdeksan sukupolven takaa. Olemme viime vuosina viettäneet kirkossa isojen surujen hetkiä, aivan kuten tilanteen tullen aina on tehty. Emme ole erityisen järjestykseen taipuvia ihmisiä, mutta kummallisesti  ne sata paikalle saapuvaa ihmistä  joka kerta tietää paikkansa ja järjestyksensä.

Tuskin jaksan syventyä sukututkimukseen. Sen verran olen ruotsinkielisiä kirkonkirjoja lukenut, etten enää ihmettele, miksi sukunimemme vääntyi väärään muotoon, kun isoisänisoisä muuttoilmoituksena teki. Vaikka virhe olisikin heti huomattu, millään ilveellä ei niille papeille olisi voinut selittää, että tämä on nyt väärin kirjoitettu. Yhteistä kieltä ei vain ollut, tuskin osapuolista kumpikaan osasi kirjoittaa tai lukea suomea.

Enemmän kuin puolentoista vuosisadan takaista virhettä ihmettelen, ettei tilanne ole korjaantunut ajan saatossa. Huolimatta oikolukuohjelmista ja googlauksen tarjoamista tarkastusmahdollisuuksista ruotsalaiset eivät pääsääntöisesti kirjoita suomalaisia nimiä oikein. Jos ei muuta niin diftongit ovat väärinpäin.

Enää eivät miespolvet vaivu unholaan. Digitaaliset arkistot  kertovat meistä tuleville sukupolville enemmän kuin he haluavat tietää ja enemmän kuin me haluamme heidän tietävän. On monta syytä kunnioittaa esivanhempiamme, miten vakaata elämää he ovat eläneet, kestäneet isot ja pienemmät vihat, rutot, nälänhädät ja keuhkotaudit, sodat ja kapinat. Vaan kun ajattelee tätäkin kulunutta vuotta, miten tämä kaiken tietävä ihmiskunta tietotekniikkaa apuna käyttäen sössii asioitaan, uskoo valheisiin ja kaihtaa totuutta, ei voi kuin hävetä jo etukäteen.

Lopetankin tämän vuoden kirjalliset harrastukset syvään anteeksipyyntöön. Kun te tulevaisuuden sukututkijat nyt olette löytäneet tämän esimummon blogin, niin olen syvästi pahoillani, etten tehnyt enemmän, vaikka ymmärsin, ettei tässä olla oikeaan suuntaan menossa. Olen kyllä yrittänyt olla osa ratkaisua. Esimerkiksi ilmoitin  Facebookkiin, että he levittävät valheita, mutta sieltä neuvottiin minua olemaan lukematta valheita. Pysykää te totuudessa.

Toivotan kaikille onnellista vuotta 2017!

Lasikaton lävistäjä

Ihmenainen on valittu YK:n kunnialähettilääksi edistämään yhtä kestävän kehityksen komponenttia, naisten ja tyttöjen oikeuksien ja sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumista.  Hyviä päämääriä joiden toteuttaminen edellyttää päättäväisyyttä ja tekoja.

Ihmenainen on käsittääkseni suoran toiminnan kannattaja toisin kuin YK, joka välttää tekemästä mitään ennen kuin on liian myöhäistä tehdä mitään. Moni maailman kriisi on saatu täydelliseen solmuun odottamalla YK:n tekevän jotain tietoisena siitä, ettei YK ole kykenevä tekemään mitään. Ihmenainen ei moista jahkailua katselisi sivusta.

YK ei yleensä yllätä. Se työllistää hyvin itseään laatimalla raportteja tekemisistään ja tekemättä jättämisistään  ja analysoimalla laatimiaan raportteja,  pahoittelemalla ja kannustamalla. Nyt osa YK:n henkilökuntaa on vaatinut työnantajaansa uudelleenharkitsemaan ihmenaisen  valintaa hyväntahdon lähettilääksi. Miten ne ovat uskaltaneet?

Ihmenainen jatkaa nyt Nalle Puhin ja Angry Birdsien viitoittamalla tiellä, kyse on kaupallisesta yhteistyöstä, jossa YK saa rahallista tukea ja viihdeteollisuus antaa omaisuutensa maailmanjärjestön käyttöön, ja saa samalla hyvää mainetta.

Ihmenaisen suurin ongelma YK:n palveluksessa on, että hän vaikuttaa monokulttuuriselta amerikkalaiselta sarjakuvahahmolta, jonka tähtilippushortseja ei hyvällä katsottaisi Kabulin kaduilla. Rekrytoidaanko järjestön rauhanlähettilääksi Pecos Bill, jos tämä meno jatkuu? Voisiko kehitys johtaa tavanomaisten ja kaikkien muidenkin aseiden riisuntaan, kun YK palkkaa kaksi lassotaituria?

Ei ole helppoa olla rekrytoimassa väkeä YK:hon. Olen tullut siihen käsitykseen, että viran saadakseen täytyy olla poikkeuksellisilla kyvyillä varustettu henkilö. Ei siis ihme, jos sarjakuvasankari on lopulta ainut, joka täyttää kriteerit. Ainakin, jos pitäisi palkata nainen.

Itse asiassa en tuntisi koko ihmenaista, ellei vaatekaapissani olisi Amerikan tuliaiseksi saatu Wonderwoman-paita. Lapseni pitivät sitä nolona.

Pietarin valot ja varjot

Venäjä näyttää saaneen ison palan sielustani, nyt menossa jo yhdeksän postaus neljän päivän reissusta Pietariin. Venäjän matkailu ei tällä hetkellä ole yhtä suosittua kuin 1990-luvun avautumisen aikaan, kun Viipurin matka oli vapaapäivänä varteenotettava vaihtoehto siivoukselle. Tällä kertaa uppoudun turistikohteiden koluamiseen syvemmälle kuin koskaan aikaisemmin, ei ollut muuta ohjelmaa, ei työasioita, ei isoa seuruetta, vain kaksi joustavasti paikasta toiseen siirtyvää ja yhtä joustavasti matkan varrella pysähtyvää paljon matkaillutta retkeilijää.

Moni lähipiirissäni muistelee luokkaretkeä Leningradiin ainoana kokemuksenaan Pietarissa käynnistä. Uutiset Venäjän valtion touhuista saavat välillä unohtamaan, että Venäjällä tapahtuu paljon hienoja ja mielenkiintoisia asioita valtiosta ja sen johtajista huolimatta. Ehkä myös paljon tapahtuu johtajien ansiosta, ihmiset haluavat omalla toiminnallaan olla luomassa vaihtoehtoista tulevaisuutta Venäjälle.

Tänään avattiin Rion olympialaiset, 118 venäläistä urheilijaa jää saapumatta kisoihin laajamittaisen dopingin vuoksi.  Sotshin olympialaisista jääneet tunnelmat maistuvat ja tuoksuvat mielessäni puoliksi palaneen hotelli Leningradin eltaantuneessa rasvassa paistetuilta tsyrnikeiltä. Tällä kertaa en Pietarin reissussa avannut hotellin televisiota, ehkä myös siksi mieleeni jäi niin positiivinen kuva venäjästä. Edellisillä reissuilla olen katsellut paikallisia kanavia pitääkseni itseni ajan tasalla, nyt luulen jo tietäväni missä mennään. Mutta Venäjä yllättää aina, toivottavasti pian pitkästä aikaa positiivisesti.

Boikoteista ja tuontikiellosta huolimatta kaupoista saa lähes kaikkea mitä ennenkin. Paljon aikaisempaa enemmän myynnissä oli kotimaisia venäläisiä hedelmiä ja vihanneksia, tosin venäläistä ruisleipää ei Fazerin pusseissa ollut. Kaupan kirsikat oli varmaan jonkun datshan pihapuusta, samaa chokladnaja-lajiketta kuin ikkunani alla. Valion Clean line -jugurttia epäilin väärennökseksi, toivotaan ettei niin ollut,  hotellin aamiaisella ammotti suomalaisten juustojen mentävä aukko tarjoamisissa. Vaan eihän Valion juustoja saa Ruotsistakaan, vaikkei mitään boikottia ole julistettu eikä tuontikieltoa asetettu.

Riemastuttavinta Pietarissa olivat ihmiset. Vanha rouva, joka kieltäytyi puhumasta Venäjää, koska hän osasi englantia! Otimme taksin heti seuraavan kulman takaa, koska emme saaneet selvää vähäsanaisesta mutta vuolaasta opastuksesta. Baarin sporttiset shortsitytöt, jotka googlasivat kännykällään kurpitsan käännöksen ja toivat pöytään parasta kurpitsakeittoa ikinä. Paheksuvia katseita törmäileville turisteille, vain venäjällä ilmeet näytetään niin avoimesti. Millintarkkoja väistöjä hihankaan hipaisematta puolen metrin levyisellä jalkakäytävällä kanavan varrella.Vieläkin keski-ikäiset rouvat kiiruhtavat käsikynkkää teatteriin ja museon vahtimestarit istuvat ylvään ikävystyneinä hallitsemassa valtakuntaansa.

Venäjä on megalomaaninen spektaakkeli, Pietari on toinen päänäyttämö Moskovan rinnalla. Aikoinaan kun toin venäläisiä kollegoita vierailulle Suomeen, he aina välillä totesivat keskenään, että tämä tapahtuu ihan oikeasti, ei ole mikään näytös. Itäkarjalainen ystävä kävi sukulaisvierailulla 1990-luvulla, oli niin järkyttynyt siitä, että asiat Suomessa eivät olleet niin kuin hänelle oli aina kerrottu, että hän kävi vielä seuraavana vuonna tarkistamassa, että hänen muistikuvansa ovat oikeat. Sen jälkeen hän ei ole halunnut Suomeen tulla. Kaikesta huolimatta Venäjällä ei kannata epäillä kaikkea,  mutta asioilla voi olla erilainen selitys kuin mikä ensin tulee mieleen. Ihmiset ovat siellä ihan samanlaisia kuin missä tahansa maailmalla, mutta heidän on vuosisatojen saatossa pitänyt joustaa enemmän kuin monien muiden pitääkseen maailmankuvansa kasassa. Sitä samaa joustavuutta ja ihmisten pelkoja hyväksikäyttäen heitä on myös hallittu.

Pietarin kirkot

Kirkkoihin tutustuminen Pietarissa on nykyisin lähes täysin eri laji kuin muutama vuosikymmen sitten ateistisessa Neuvostoliitossa. Aivan kuin jumalattomat vuosikymmenet olisivat jättäneet jälkensä nyt jo uudelleen pyhitettyihin kirkkoihin, kovin mielelläni en edelleenkään Pietarin kirkoissa käy. Kultaa, koristeita ja taideteoksia löytyy, mutta hiljaisuutta ja hartautta ei.

Iisakin kirkko on tietysti pitkäaikaisena, ainutlaatuisena rakennusprojektina mielenkiintoinen kohde, sen taideteokset ovat upeita ja graniittipylväät on kuljetettu Virolahdelta, mutta ei sielläkään suurta hengellisyyttä näillä antureilla aisti. Kirkon kupolista avautuu upea näkymä Pietarin kattojen yli, portaitten kipuaminen kannattaa.

Toinen kirkko, jossa olen käynyt sisällä on Pietari-Paavalin linnoituksessa sijaitseva pyhättö, jonne Romanovit haudattiin. Venäjän hallitsijaperheen kohtalo lokakuun vallankumouksen jälkimainingeissa oli julma. Matka talvipalatsista hautakirkkoon on lyhyt, niin myös ajallinen matka keisarillisesta loistosta maakuoppaan, josta jäännökset löydettiin vasta Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen.

Lapsuudestani muistan kirkonpenkissä vanhan mummon, joka nosti kätensä, kun pappi kysyi, onko täällä ketään, joka on nähnyt keisarin. Helsingissä käynyt keisari Aleksanteri III asui talvipalatsissa ja tuli murhatuksi, eikä siitä ole vielä sataakaan vuotta. Yhteiskunnan hajotessa ihmisten viha kanavoitui silmittömiin väkivallantekoihin, joiden uhreiksi joutuivat myös hallitsijaperheen lapset.

Tämä samainen keisari, Aleksanteri III rakennutti kuvassa näkyvän kristuksen ylösnousemuksen katedraalin, jolla on myös nimi "kirkko veren päällä". Se on rakennettu paikalle, jossa keisari Aleksanteri II, siis hänen isänsä murhattiin vuonna 1881. Tuokin kirkko suljettiin 1930-luvulla, ja avattiin museona vuonna 1997,  väliajalla kirkko oli ehtinyt kärsiä pahoja vaurioita  kylmillään ollessaan. Ennen toista maailmansotaa kirkko oli jo päätetty purkaa, mutta sota esti purkusuunnitelmat, sen sijaan Leningradin piirityksen aikana sitä käytettiin ruumishuoneena.

Ehkä seuraavalla kerralla käyn katsomassa, miltä kirkko veren päällä näyttää sisältä. Sunnuntaiaamuna sen koristeellista ulkokuorta ihaili monta turistiryhmää. Huivipäiset turistirouvat tekivät ristinmerkkiä, ehkä pyhyys on palannut.

Minun Pietarini - Venäläinen museo

Venäläinen museo ei ehkä ole yhtä itsestään selvä käyntikohde Pietarissa kuin Eremitaasi, mutta helpommin hallittavissa oleva kokonaisuus. Se on maailman suurin venäläisen taiteen kokoelma, johon kuuluu on paljon upeita töitä, jotka pysäyttävät ja jättävät lähtemättömän vaikutuksen.


Itä-Euroopan museoissa hakeudun helposti ikonitaiteen pariin. Olen kiinnostunut Pyhä Yrjön taistelua lohikäärmettä vastaan kuvaavista ikoneista ihan sen vuoksi, että minulla on kotona useampia versioita aiheesta. Etukäteen jo tiesin, että venäläisessä museossa on esillä merkittäviä ikoneita siitä aiheesta. Jumalan äiti -ikoneja on monilta eri aikaukausilta, on myös pyhän kolminaisuuden ja monien muiden raamatun aiheiden kuvituksia. Uskonnon merkitys taiteen kuvastossa herättää ajatuksen, onko kristinuskon perusteiden tunteminen jo yleissivistyksen kannalta välttämätöntä. Tämän hetken venäläisistä suurin osa on käynyt koulun ateistisessa Neuvostoliitossa, ja nyt he parveilevat museossa ihailemassa raamatun teksteihin perustuvia töitä.


Vaeltajat taas on venäläisen 1800-luvun taiteen koulukunta, ja johon kuuluvien taiteilijoiden monet teokset kuvasivat yksinkertaisia maalaismaisemia ja tavallista kansaa työnsä parissa. Venäläiset taiteilijat Ivan Shishkin ja Isaak Levitan ovat sen tyylisuunnan merkittävimpiä edustajia. Heidän töitään Venäläisessä museossa oli kattava kokoelma, joten sain taas kerran jäädä rauhassa ihailemaan vaikuttavimpia tauluja. Levitanin kuutamomaisemaa "hiljaisuutta" katselin niin hartaasti, että lopulta museon vahtimestari osoitti minulle tuolinsa, joka olikin juuri asetettu niin, että kuun valo pilkahti kuin oikean pilven takaa.


Myös Ilja Repinin Volgan lautturit on Venäläisen museon kokoelmissa, siitä lienee useampia versioita maailmalla. Vesitiet olivat tärkeitä kuljetusväyliä 1800-luvun Venäjällä, rakennustarvikkeita kuljetettiin jokia ja kanavia pitkin., Raskaiden lastien vetäminen lautoilla vastavirtaan vaati raakaa työtä. Volgan lauttureiden vetourakka näyttää ehkä jopa todellisuutta suuremmalta, kuulemma vetäjiä oli yleensä huomattavasti enemmän kuin kuvaan mahtuneet yhdeksän. Lautat olivat kertakäyttöisiä, monet sen ajan talot on rakennettu lastin määränpäässä puretuista lautoista. Volgan lautturit on aikanaan ollut yhteiskunnallisesti vaikuttava taideteos, joka on herättänyt katsojat ajattelemaan työläisten asemaa ja herättänyt pahennusta maansa mustamaalauksena.


Venäläisen taiteen museossa on myös aivan uusia teoksia, näyttelyt vaihtuvat ja maalauksia lähetetään usein myös maailman taidemuseoihin nähtäväksi. Tällä kertaa Aivazovskin töitä ei ollut kuin muutama kankaan alta paljastettu piirros nähtävänä, vahtimestarit ilmoittivat kokoelman lähteneen Moskovaan. Seuraavan kerran Aivazovskin työt tulevat Pietariin vasta joulukuussa 2016. Vihjeeksi Pietariin menijälle kerrottakoon, että Venäläisen taiteen museo on torstaisin auki iltayhdeksään asti, Eremitaasi on taas keskiviikkona ja perjantaina yhdeksään asti auki.

Minun Pietarini - Eremitaasi

Eremitaasin taidemuseo sijaitsee upeissa keisarillisen talvipalatsin rakennuksissa, ja siellä on mahdollisuus nähdä suurten taiteilijoiden merkittäviä teoksia, on Rodinia, Rembrandt, Da Vincia taitaa olla jopa Michelangeloa. Taidekokoelma on iso, lisäksi historialliset palatsit sekä keisarilliset aarteet ja museon muut kokoelmat muodostavat niin mittavan kokonaisuuden, että kävijän on pakko valita mihin keskittyä vierailullaan. Kaikkien osastojen kiertämiseen menee kokonainen päivä, mutta lyhyelläkin vierailulla ehtii kokea mieliinpainuvia taide-elämyksiä.

Eremitaasiin on avattu uusi osasto toiselle puolelle aukiota entisen pääesikunnan tiloihin, joihin on siirretty jo impressionistien töitä. Mutta ainakin heinäkuussa 2016 uusissa tiloissa oli vielä paljon tyhjiä huoneita. Silti sinne kannattaa mennä. Mahtipontisen rakennuksen alakerrassa on kerrassaan mainio kahvila, neljännessä kerroksessa taas voi päivittää taidetuntemustaan Picasson, Monet´n, Matissen ja monien muiden suurten nimien töitä ihaillessa.

Edelleen tärkeimmät Eremitaasin teokset ovat palatseissa. Suunnistamiseen palatsien käytävillä voi ottaa avukseen audioguiden ja kartan, niin ei jää kiertämään kehää sokkeloisissa palatseissa.  Ainakin Rembrandtin Tuhlaajapojan paluu jää lähtemättömästi mieleen, taiteilijan viimeisimpiä töitä oleva suurikokoinen maalaus on täynnä tunnetta. Jäin (taas) taulun ääreen ihailemaan mestarin taitoa, samalla seurasin kuinka innokkaasti, suorastaan tunnustuksellisesti, venäläinen opas siteerasi raamattua ryhmälleen. Näin ajat muuttuvat.

Palatsien huoneet ovat myös kierroksen arvoisia. Kaiken kultapäällysteisen keskellä joutuu pohtimaan ihmisten järjettömyyttä. Miten ihmeessä ylellisyyksiin itsensä upottavat hallitsijat eivät voi ymmärtää, ettei nälkäinen ja orjuutettu kansa voi loputtomiin suostua kohtaloonsa? Palatsien upeat koristelut ovat ainutlaatuisia ajan kuvia, mutta vain muutamissa taideteoksissa on nähtävissä palanen toista puolta. Suuri osa palatseissa näkyvää taidetta on kirkollisiin aiheisiin perustuvaa, madonna-asetelmien eri variaatioihin kyllästyy ennen kuin pääsee takaisin ulko-ovelle.

Eremitaasiin mennään sisälle Palatsiaukion puolelta, siis ei Nevan puolelta. Automaateista saa nopeasti liput, takit on vietävä naulakkovahdeille ja sitten kannattaa hahmotella reitti itselleen tärkeisiin kohteisiin. Kaikkea ei ehdi sulatella yhden päivän aikana, museon antiin kannattaa perehtyä jo etukäteen ja suunnistaa valikoiden omia kiinnostuksen kohteitaan kohti.

Kirjoittamattomat runot

Runoilija Anna Ahmatovan merkitys pietarilaisille ja hänen ristiriitainen elämänsä ovat olleet jollain tasolla tiedossani. Pietarin matkoillani Ahmatovan nimi on vilahdellut puheissa aivan kuin minun pitäisi tietää kuka hän on. Muutama vuosi sitten osuin Kansallisteatteriin katsomaan näytelmää Musta purje, Valkea purje, josta Anita Konkka on kirjoittanut Kirjailijan päiväkirjassaan ja samalla valottanut Ahmatovan persoonaa tavalla, joka kuvastaa syvällistä asiantuntemusta aiheesta.

Tähän Pietarin matkaan valmistauduin lukemalla Ahmatovan runoja ja hänestä kertovaa kirjaa Fontankan talossa. Talo on oikeastaan kuvassa näkyvä Sherementjevin palatsi, jossa Ahmatova asui jaetussa asunnossa "kommunalkajassa".  Talo todisti ihmissuhdesoppaa,  jonka veroista saa etsiä, edes Salatut elämät eivät vedä vertoja.

Ahmatova olisi voinut lähteä Venäjältä vallankumouksen jälkeen, mutta hän valitsi jäämisen. Uskollisuus omaa kotimaataan kohtaan voitti, vaikka hän lopulta joutui kokemaan poikansa joutumisen vankileirille.

Pohjoisia elegioita - 5. runo

Säälimätön aikakausi käänsi minut
kuin joen.
Elämäni vaihtui. Omani ohi
se virtasikin toiseen uomaan,
enkä nyt rantojani tunne.
Oi kuinka monesta näytelmästä jäinkään pois,
väliverho nousi ilman minua ja laski;
kuinka monta ystävää jäi tuntematta,
kuinka monen kaupungin ääriviiva
olisikaan saanut vedet silmiini,
kun nyt tunnen yhden ainoan kaupungin
ja sen löydän unissani hapuillenkin;
kuinka monet runot jäivät kirjoittamatta -
nyt ne ympäröivät minut kuin näkymätön kuoro,
joka kenties tukahduttaa minut...
 ----jatkuu---

Ahmatovan kotimuseossa en käynyt tälläkään matkalla, palatsin onnistuin kuvaamaan jokiristeilyllä. Pietari on onneksi lähellä, sinne pääsee junalla muutamassa tunnissa.

Minun Karjalani

Karjalaisuus on ollut osa elämääni, mutta vuosisatoja samoilla seuduilla eläneen suvun keskuudessa  savolaisessa maatalossa lapsuuteni viettäneenä meni pitkään, ennen kuin ymmärsin, mitä karjalaisuuden lajia minussa on. Isoäitini suku on Itä-Karjalan pakolaisia, jotka tulivat Suomeen Tarton rauhan jälkeen osallistuttuaan poliittiseen liikehdintään, jonka tavoitteena oli seudun liittäminen Suomeen. Jotkut saivat Suomen kansalaisuuden aikaisemmin, viimeinen heistä sai Suomen passin vasta 1980-luvulla.

Miesvaltaisessa suvussa ei tarvinnut olla muita kuin yksi poliittisesti aktiivinen, niin jo koko suku joutui lähtemään. Monett palasivat takaisin, mutta ei olisi kannattanut. Talo jäi, mutta kaupantekoa ja maanviljelystä saattoi jatkaa Suomessakin, henki ja vapauskin säilyi.

Yksi tarina karjalaisuudesta on tuo poliittinen, mutta samassa pakolaisreessä Suomeen tuli myös taitava ääneen itkijä,kulkivatpa mukana myös verenseisauttamissanat, loitsut ja laulut. Kyky itkeä ja nauraa yhtäikaa ja starinoida polveilevasti jutun juonta kuljettaen, pyöräyttää piirakat, kukkoset ja rönttöset, kirjoa, kutoa ja neuloa tikuttaa.

Matka Jyskyjärvelle toi jossain vaiheessa I.K. Inhan valitukset, miten vääränlaisia tapoja karjalaiset olivat omaksuneet ja miten vaikea aitoa karjalaisuutta oli löytää. Olimme saaneet matkanjärjestäjältä karjalankielisiä sanontoja. joiden mukaan lapsia sanotaan äpärehiksi. Perillä karjalaisemäntämme jo tuomitsi, että ei noin voi sanoa, on halventava ilmaus Laps ei ole äpäreh, jos on ukon alda suadu. Tätini sitoi vastaa kylyyn oikeaoppisesti koivupunoksella, jolloin emäntämme tuli keskeyttämään touhun, ja toi tilalle paremman vyötteen vastalle, nippusiteen.

Karjalaiset ovat ylen innokkaita marjastajia. Hillon keräys ei ollut vielä täydessä vauhdissaan, mutta sitä saattoi käyttää hyväksyttynä syynä perua ryhmällemme puoliksi luvattu konsertti. Luonnonantimien käyttö ruuanlaitossa ja leivonnassa ei ole vain suositeltavaa, vaan jokseenkin välttämätöntä.  Veimme Karjalaan viemisiksi runsaan määrän pakastepusseja, hillosokerin vieminen ei sekään olisi ollut huonompi idea. Seuraavalla kerralla sitten.

Jyskyjärven aurinko- ja kielikylpy

Tämän kesän siihen asti ainoa lämmin ja aurinkoinen päivä ei unohdu. Sadesäällä oli siirrytty Tsirkka-Kemin varteen, kauniiseen vanhan Jyskyjärven karjalaiskylään, perillä peilityyni joki heijasti valkoisia pilvenhattaroita, aurinko paistoi kirkkaasti. Parhaimpana päivänä lähdimme veneretkelle Lukkaan, uimme hiekkarannalla ja nautimme päivänpaisteesta nuotiokahveja juoden.

Karjala on osa sukuni historiaa. Vielä en ole päässyt isoäitini synnyinsijoille Repolaan, mutta olen jo lähestynyt sitä kahdesta suunnasta. Edellisellä kerralla  matkasimme Laatokkaa ja Äänistä pitkin Petroskoihin ja Kihzin saarelle, nyt tehtiin matka Vartiuksesta rajan yli Kostamukseen ja Jyskyjärvelle. Sukulaisia ja  karjalaisjuuret omaava ystävä olivat mukana retkellä, tavoitteena oli päästä laulajien ja karjalan kielen pariin.

En halua enää extremeä matkoillani, siksi pelkkä Jyskyjärvellä käynti ilman monia paikanvaihtoja tuntui turvallisimmalta tavalta päästä syvemmälle Karjalaan. Matka oli siitä huolimatta rasittava, tiet ovat tunnetusti huonokuntoisia Karjalassa, ja on aika tuskallista istua tuntikausia paukkuvassa ja rämisevässä autossa monttuisella tiellä. Perillä odottaa kuitenkin vaivan palkka, romanttinen rappeutumassa oleva jokivarsikylä, jollaisia ei enää uskoisi olevan. Harmaaksi kauhtuneiden talojen osuus rakennuskannasta on niin suuri, ettei muutama uusi talo ja hoidettu piha vielä pilaa vaikutelmaa.

Jyskyjärvellä ei ole hotellia, joten majoituimme perheisiin. Asuimme keskellä kylää entisen kyläneuvoston johtajan luona, joka vastaili kaikkiin kysymyksiin, kertoi vuolaasti karjalaisesta elämäntavasta ja etenkin puhuimme Kalevalasta ja karjalan kielestä. Hän oli kuin ilmetty isotätini, suunnittelin jo DNA-näytteen ottamista salaa ja sen lähettämistä tutkittavaksi, jotta sukulaissuhde saataisiin virallisesti vahvistettua. Sukumme perinnölliset vaivat ja luonteenpiirteet olivat jo ulkonäön lisäksi aivan ilmeisiä.

Majoitukseen kuului  pedin lisäksi täysylöspito, sauna kahtena iltana ja mahdollisuus myös itse keitellä kahvia tarpeen mukaan. Kun tavoitteena oli tutustua paikalliseen elämäntapaan, kieleen ja kulttuuriin, perhemajoitus avasi ikkunan katsoa ihmisten arkea ja saada tietoa menneistä vuosikymmenistä sekä tulevaisuuden näkymistä.

Vaikka olen tiennyt koko elämäni, että rajantakaisessa Karjalassa puhutaan karjalan kieltä, vasta nyt sen todella uskon. Kalmismaalla luin risteistä suomalaisia nimiä,  ja mummot puhuivat ehtaa suomea. Nuoretkin taisivat suomeksi muutaman lauseen, jopa kysyivät onko paperossia.  Tosin emäntämme ennusti karjalaisuuden Venäjällä kuolevan hänen sukupolvensa mukana.

Kävimme kuuntelemassa karjalankielellä laulavaa Vienoa, kantava ääni ja vahva tulkinta sekä tarinointi olivat kuin kansanrunouden keräysmatkalta. Varsinaisia eeppisiä runoja emme sentään kuulleet, mutta puheen ja laulun vahvaan asemaan Karjalassa on matkan jälkeen helppo uskoa. Karjalan kieli tarttui myös omaan puheeseen ruttoon, ylen äijösti alkoi outoja sanoja hypähdellä suusta. Vielä tavallista vahvempi itäinen nuotti ei ole täysin oiennut vieläkään.

Smaka på Stockholm

Ensimmäisen kerran kävin Smaka på Stockholm ruokafestivaaleilla vuosia sitten. Mieleeni jäi silakka näkkileivän päällä, sekamelska ja puolivillainen tunnelma. En oikein ymmärtänyt, mikä tapahtuman kohderyhmä, epäilin sen olevan tarkoitettu ravintola-alan ammattilaisille. Mutta miksi tuoda se keskelle kaupunkia, Kungsträdgårdeniin?

Annoin tapahtumalle toisen tilaisuuden. Nyt kansallispäivä ja ruokafestivaali osuivat samalle päivälle, joten festivaaliväkeä, partiolaisten paraatia katsomaan tulleita kansallispäivän viettäjiä ja turisteja tungeksi festivaalialuueella ja sen ympärillä.  Oma sisäänkäyntini alueelle kulki huoltoväylän kautta, mikä ei ollut nostattamaan tunnelmaa. Eikä se noussut alueelle päästyänikään, USA:n suurlähettiläs turhaan arvostelee Helsingin kauppatoria pakolaisleiriksi, hän ei ole vain käynyt Smaka på Stockholm -tapahtumassa - eikä varmaan pakolaisleirilläkään.

Tapahtumassa juomapuoli oli varastanut pääroolin. Gourmet-annosten sijaan näin isoja oluita ja ranskalaisannoksia niin kuin missä tahansa kesätapahtumassa. Raivasin kuitenkin tieni kokeilemaan Yolo-ravintolan maistiaisia. Valitsin katkaraputacon. Annoksen taco oli salaatinlehti, johon oli kasattu rapuchevichea, siis pieneksi hakattuja katkarapuja mausteineen, ja annosta piristi tippa mangokastiketta. Melkein kymmenen euron annos koostui kahdesta pienestä suupalasta, katkarapuihin jäänyt liika suola peitti muut mausteet ja mango, niin hyvää kuin se olikin, jäi harmittavan pieneksi osuudeksi makuelämyksestä. Kuitenkin hyvää niin kauan kuin sitä kesti.

Utön silakat olivat tehneet minuun vaikutuksen edellisellä kerralla. nyt ajattelin pelata varman päälle, ja käydä kokemassa saman annoksen. Edellisellä kerralla annos oli tehty ohuelle ruotsalaiselle käsintehdyltä vaikuttavalle näkkileivälle. Nyt oli säästetty, silakka lepäsi paksulla pyöreällä vanikalla. Ylimakeat hillotut sipulit, suolalla säilötyt silakat, jälkiruokarahkaa muistuttava kermaviilikastike heikensivät uskoani ruotsalaisiin ruokakansana. Ei riitä, että hölvää suolaa ja sokeria reilusti, raaka-aineiden maullekin pitäisi jättää tilaa.

Lähdin puolen tunnin vierailun jälkeen jatkamaan matkaani, tie ulos alueelta kävi taas huoltoväylän kautta. Seuraava esterata oli kansallispäivän juhlallisuuksien vuoksi kaduille asetellut poliisin nauhat, joita jouduin alittamaan matkalla suomalaiselle kirkolle rauhoittumaan ja lepäämään musiikin ääreen.

Tukholman vanhan musiikin festivaalit halusin myös kokea toista kertaa. Edellisen kerran matkantekoa estivät Madeleinen häät, nyt oli kansallispäiväpönötystä ja torvensoittoa linnanmäellä käynnissä. Kotikirkossa sain kuunnella tunnin huippumusisointia. Stockholm early music festival on hieno tapahtuma, ja on hienoa, että suomalainen kirkko on yksi konserttipaikoista. Mieltä ylevöittävä musiikkihetki tuli tarpeeseen.

Olisi upeaa seuraavalla kerralla hankkia festivaalipassi, ja kiertää konserteissa yötä myöten. Radiosta voi kuunnella tapahtuman konsertteja, mutta kokemus ei ole sama kuin uppoutuminen sävelkylpyyn kivikirkkojen akustiikassa, ympärillä Tukholman kesäilta ja vanhankaupungin katuvilinä.

Katoava digiperinne

Joskus viime syksynä aloin huolestua sukupolvemme perinnöstä. Olemme viimeinen sukupolvi, joka jättää jälkeensä kasan papereita. Mitä niille tapahtuu? Olemme ensimmäinen sukupolvi, jonka elämä on puoliksi sähköisesti tallennettu. Miten varmistamme, että jotain digitaalisesta elämästämme jää elämään kauemmin kuin me?

Nyt ongelmaan on havahtunut myös itse mr. Internet. Hän pelkää, että digitaaliseen muotoon tallennetut tiedott ja kuvat katoavat. Lohdutukseksemme suurinta osaa niistä ei kukaan jää kaipaamaan. Paperin aikakausi oli siitä mukava, että tallennukseen käytettävät tekniikat eivät estäneet dokumenttia näkymästä. Vaikka emme ymmärtäneet, mitä paperille oli tallennettu, pystyimme kuitenkin päättelemään, minkälaatuisesta asiakirjasta on kyse. Tekstin, kuvan tai piirroksen avaamiseen  tarvittavaa asiantuntemusta pystyi ainakin teoriassa etsimään jostain.

Digitaalinen maailma taas sulkee tiedon paketteihin konsteilla, joiden salat ovat vain harvojen hallussa. Tallennusmuodot muuttuvat, alustat vanhentuvat, seuraava uusi tekniikka ei välttämättä pysty käsittelemään vanhemmalla tekniikalla luotuja dokumentteja. Näin tieto ei ole vain varmassa tallessa vaan myös vaan saavuttamattomissa. En liene ainoa, jolla on kaapeissaan C-kasetteja, vinyylilevyjä ja kolmea lajia videokasetteja. Tutkielma ja ensimmäinen asiakasrekisteri löytyvät lerpulta, muutama korppu on tullut myös säästettyä, miksiköhän?

Sata vuotta itsenäistä Suomea on tuottanut paperia kaikkiin  tarkoituksiin. Luku- ja kirjoitustaitoiset suomalaiset ovat tallentaneet elämäänsä päiväkirjoihin ja kirjeisiin, postikorteistakin pystyy päättelemään ketä on muistettu ja minne on matkattu. Bloggaajan kirjallinen jäämistö jää leijumaan bittiavaruuteen, tekstiviestit sulavat sim-korttien ja metalliromun mukana. Olisiko parempi, ettei papereitakaan jää jäljelle, vai tarvitseeko tulevaisuuden historiankirjoitus kaikki vielä tallella olevat koulutodistukset, joulukortit ja aikakauslehdet?

Olen ihaillut melkein satavuotiasta muistikirjaa, johon mummoni on kirjoittanut kaihoisia värssyjä itsenäisen Suomen ensimmäiseltä vuodelta. Kauniin käsialan ja suuri tunteita kuvaavien säkeiden kautta mieleeni on piirtynyt vakaviin kirjallisiin harrastuksiin omistautunut piikatyttö. Onneksi se aarre on  avattavassa muodossa.