Vaihtoehtoinen nykyisyys

Muistan sen FB-postauksen. Amerikan ystävä, vaihto-oppilas 1970-luvulta sen ensimmäiseksi julkaisi. #metoo. Ei milloin, missä ja kuka, mutta #metoo. Peukutin.

Sitten niitä alkoi tulla, mikään ei yllättänyt. Muistan Elina Knihtilän ilmeen, kun Pamela Tola vieressä lausui ensin etäännyttävästi, että hän ei ole varsinaisesti joutunut seksuaalisen häirinnän kohteeksi, mutta rajoja on ylitetty. Et ole tosissas-ilmeen selitys tulikin sitten ryminällä Louhimies-kohuna muutama kuukausi myöhemmin.

Mutta mitä Ruotsin Akatemia tekisi nyt, jos naiset eivät olisi puhuneet, jos Dagens Nyheter ei olisi kirjoittanut? Kaikkea sitä samaa kuin viime vuonnakin. Sanakirjaan lisättäisiin uudissanoja, mutta ei #metoota. Kulttuuriklubilla pidettäisiin iloisia iltoja. Pariisin ja muutama muu huoneisto olisi kovassa käytössä. Nobelin kirjallisuuspalkinnon tämän vuotiset ehdokkaat olisivat tiedossa ja akatemian jäsenet avustajineen vetäytyisivät kesäksi lueskelemaan laatukirjallisuutta.

Kunnianhimoiset nuoret naiset pitäisivät edelleen selvyytenä, että setämiesten suosioon pääsemiseksi on oltava yhteistyöhaluinen. Mitä yhteistyö pitää sisällään, siitä päättää setämies. Yhteistyöhaluttomat tai muuten vain pieniä vinkkejä ymmärtämättömät urakierrosta syöksykierteeseen joutuneet ihmettelisivät edelleen, mitä tein väärin. Naisten uhraamista sietäneet, sallineet, tukeneet tai muuten vain hiljaisina todistaneet vaikenisivat edelleen. Uhrit kuvittelisivat olevansa poikkeustapauksia.

Mitä nyt tapahtuu sellaista, mikä ei olisi ollut mahdollista ilman #metoo kohua? Olen aistivinani kummaa kuohuntaa organisaatioissa, joissa kuormasta syöminen on ollut sallittua. Politiikan alfaurokset ovat hämmennyksissä. Akatemian tavoin vahvasti sisäsiittoiset organisaatiot repeilevät. Erityisen pahalta näyttää vapaan maailmassa johdossa. Myös Suomen poliittinen johto on saman taudin kourissa, mutta tilanne on edennyt niin pitkälle, että jäljelle ovat jääneet vain alfaurokset ja heidän uskolliset lakeijansa.

Politiikassa on pitkään näkynyt asetelma setämiehet ja nuoret naiset. Eduskunnan mimmiliiga on ikäkausisarja, josta joutuu säälittä ulos nelikymppisenä, ainakin jos yrittää käyttää valtaa.  Siksi meillä on paljon teräviä naisia töissä ajatuspajoissa ja viestintätoimistoissa. Siksi moni ahkera ja kuuliainen on edelleen eduskunnassa levittämässä mattoa miehille, vaikka itse voisi tehdä ja sanoa asiat paremmin kuin tuettavansa. Keitä tyttö kahvia.

Naiset, jotka ottavat valtaa ja paikkansa ilman setämiesten tukea, joutuvat helposti vihan kohteiksi ja saavat osakseen henkilökohtaisuuksiin meneviä hyökkäyksiä. Tiukan paikan tullen omat liukenevat selustasta, veljeys ja valtapiirit voittavat puolueuskollisuuden.  Valtapeliä tosissaan pelaava saa varautua vastustukseen kaikista suunnista, sekä omilta että vierailta. Myös toiset naiset hyökkäävät valtaa tavoittelevia naisia kohtaan, kyse ei ole sukupuolesta vaan vallasta.

Ruotsin akatemia on pienuudessaan ja näkyvyydessään hyvä oppikirjatapaus #metoo-prosessin kulusta. Organisaatio yrittää muuttaa tilannetta, mutta ei pysty nousemaan perusolettamustilasta hoitamaan perustehtäväänsä. Ne jotka eivät voi liittyä perusolettamustilaan, jättävät organisaation. Jäljelle jää harhainen ja taantunut ydinryhmä, jonka patologiat ohjaavat organisaatiota. Mukana saattaa olla vielä muutama hiljainen todistaja, heillä ei ole yleensä taipumusta nähdä omaa osuuttaan patologiassa, hehän eivät tee mitään. Heidän pitäisi rakentaa uudet toimintatavat. Tynkäorganisaation pitäisi alkaa kasvaa uusiin juuriin, ja karsia mädät oksat pois.

Onko Suomen politiikka siinä tilassa, että jäljellä on vain organisaation kieroutunein osa muutamalla tukihenkilöllä täydennettynä?  Ruotsin akatemian ajoi karille organisaation ulkopuolinen henkilö, joka oli onnistunut saamaan otteen koko organisaatiosta.  Suomessa puolueita johtavat salkkumiehet, joita ei ole vaaleilla valittu.  Tilataksissa ansiottomasti istuvat tuskin jättäytyvät vapaaehtoisesti kyydistä, tarvitaan järeitä otteita. Jos kasvoton tilataksiporukka pudotetaan kyydistä, pitää myös tutkia heidän tekonsa ja korjata yhteiskunnan rakenteisiin syntyneet vauriot. Uusia ihmisiä tarvitaan, mutta he eivät saisi enää kannatella kuolleita valtarakenteita, vaan purkaa vanhat vääristymät ja rakentaa uutta.

Muuan YK-järjestö haki äskettäin takaisin riveihinsä naisia, jotka ovat jättäytyneet pois palkkalistoilta viime vuosien aikana. Onnistuisiko politiikka saamaan ajatuspajaväen takaisin taisteluun, jos pyytäisi? Kenen pitäisi ensin lähteä politiikasta, että he suostuisivat tulemaan takaisin?

Ministerinpaikkoja jaetaan niille, jotka pitävät salkkumiehille tilataksin ovea auki. Media on tukenut näkymätöntä valtaa jättämällä kertomatta siitä.  Hiljaiset todistajat päivystävät vallan liepeillä, jos joku muru putoaisi itselle. Heitä en palkkaisi järjestelmää korjaamaan. Tosin politiikan tila voisi olla vielä huonompi, jos heitä ei olisi. Mutta niin kauan kuin hiljaiset todistajat eivät ryhdy itsenäisiksi toimijoiksi ja irtisanoudu vallan väärinkäytöstä, vallan kierouttamat tukeutuvat heihin ja käyttävät heidän valtaansa.

Liike nyt tai ei koskaan

Talvinen kahvipöytäkeskustelu, jossa pohdin järjestelmän jähmeyttä ja haluttomuutta korjata vikojaan sai yllättävän käänteen, kun pöydän toisessa päässä lehteä lukeva mies liittyi keskusteluun. Hän käski ajattelemaan boxin ulkopuolelta. Valitin, että ei onnistu, olen boxissa pienenä rattaana, ja voin toki jumittaa ja hidastaa, mutta kun kukaan ei huomaa korjaamistarpeita, kone vain hidastuu ja kerää lisää pikkuvikoja.
- Tuo vika on koko yhteiskunnassa, se ei ole resilientti. Nyt yhteiskunnassamme seurataan rahaa, ei todellisia tarpeita. Resurssit eivät kohdistu sinne, missä niistä olisi eniten hyötyä, vaan sinne, minne raha kerääntyy. Reagointiviive kasvaa, ongelmia aletaan korjata vasta kun tilanne kriisiytyy ja puuttuminen on välttämätöntä, ei silloin kun, korjaustoimilla voisi estää kriisiytymisen. Rahaa on siellä, missä sille ei ole järkevää käyttöä, ja sitä puuttuu sieltä, missä sitä eniten tarvittaisiin.

Aloimme pohtia organisaatiomalliamme, toimin silloin yhtä rajattua tarvetta varten perustetussa organisaatiossa, joka on koossa vain yhden tehtävän suorittamista varten. Mies piti ajatusta kannatettavana.
- Jotta yhteiskunta pystyisi joustavasti vastaamaan yhteiskunnallisiin muutoksiin, sen pitäisi pystyä luomaan ja purkamaan organisaatioita, kasaamaan asiantuntemusta ja muita resursseja sinne, missä on tarve.
- Olen ajatellut alustaa, jonka avulla luotaisiin tarpeen perusteella tehtäväkohtaisia organisaatioita joustavasti.

Keskustelu avasi uuden ajatusväylän.

Viime päivinä on heitetty ilmaan ajatus Liike Nyt -aihiosta, joka uudistaisi toimintatapoja politiikassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. En varmaan olisi yhtä positiivinen liikkeen toiminta-ajatusta kohtaan, ellen olisi useita kertoja kevään aikana palannut mielessäni kahvipöytäkeskusteluun resilienssistä.

Viime viikolla esiteltiin kyökkipsykologian alaan kuuluvaa tutkimusta, jonka mukaan ihmiset, jotka tietävät asiasta vähemmän, ovat mielipiteissään varmempia kuin syvällisemmin asiaan perehtyneet. Työssäni asiantuntijoiden kanssa olen usein esitellyt nelikenttää asiantuntemuksen kehittymisestä. Alimmalla tasolla ihminen ei tiedä, mitä osaa ja mitä ei osaa. Sitten tietää mitä osaa, muttei mitä ei osaa. Seuraavassa vaiheessa tietää mitä osaa, ja mitä ei osaa. Seuraavassa vaiheessa tietää mitä ei osaa mutta ei tiedä kaikkea mitä osaa. Hirveän epävarma vaihe tuo viimeisin.

Yliopisto-opettajien kirjoittamassa kirjassa kerrotaan tunteesta luentosalin ovea avatessa, osaankohan sittenkään tarpeeksi. Voi kuinka tuttua kaikille asiantuntemuksen pitkälle tielle lähteneille. Mutta yhteiskunnallista keskustelua dominoivat itse tai hyvävelikerhon asiantuntijoiksi nostamat toisen asteen asiantuntijat, joille oma osaamattomuus on vielä osaamisen ulkopuolella.

Entä jos luodaan yhteiskunnallisen keskustelun alusta, jossa määrittelisimme ensin tarpeet, joihin haluamme kiinnittää huomiomme? Sitten kysyisimme, mitä meidän tarvitsee tietää. Katsoisimme kuinka syvälle asiaan voimme pureutua osallistavan keskustelun keinoin. Lopuksi analysoisimme keskustelun tason, mitä  nyt tiedämme ja mitä emme tiedä.

Keskustelukumppani pöydän toisessa päässä kertoi uuden liikkeen etenevän. En tiedä, puhuiko hän tästä aihiosta, mutta ainakin hänen ajattelulleen olisi tarvetta keskustelua rakennettaessa.

Apea Tukholma

Tänään palasin Tukholmaan viime perjantain terrori-iskun jälkeen. Apealta näytti, keveys näytti kadonneen askeleista ja kasvoilta. Hiljainen viikko.

Spekulaatiot tapahtuneesta ovat täydessä käynnissä, liikkeellä on totta ja valhetta, mutta onneton tapahtumankulku alkaa olla hahmottumassa. Heikko turvapaikkahakemus, vaikka vahvoja väitteitä on esitetty. Kielteinen päätös, paperittomuus, huumeet, työttömyys, uskonnollinen harhailu, väkivallan ihannointi.

Ei saisi käydä niin, että väitteet terrorismiepäilyistä turvapaikkaperusteina ohitetaan ilman perusteellista tutkintaa. Suomessa Supo seuloo hakemukset, ja myöhemmässäkin vaiheessa hakijan taustat voivat tulla Supon tutkittaviksi. Eivät siihenkään seulaan kaikki jää, mutta valmius tutkintaan on olemassa. Pienenkin vihjeen vuoksi toimitaan, jututetaan ja seurataan. Silti varmuutta ei ole, etteikö tällaista voisi tapahtua.

Ensimmäisen lausunto oli, että kaveri tiedettiin kyllä, mutta pidettiin pikkutekijänä. Monissa rikollisissa verkostoissa ne pikkutekijät uhrataan. Solujen jäsenet eivät tiedä ketkä heitä johtavat, mutta he tottelevat kiltisti ohjeita. Ideologian tai uskonnon avulla saavutettu yhteenkuuluvuus luo lojaliteetteja, joiden vuoksi moni uhraa rahansa, perheensä, henkensä ja jopa muiden henkiä.

Paperittomuus on byrokraattinen, järjestelmän aiheuttama ongelma. Vaikka kuinka huonoilla oikeuksilla varustettu oleskelulupa olisi parempi sekä yksilön että ympäristön kannalta. Haluammeko todella, että tällaiset Akilovit jäävät yhteiskunnan katveeseen, kansalaisyhteiskunnan vastuulle, asumaan toisten yhtä onnettomien maanmiestensä nurkissa ja nukkumaan pelkillä patjoilla lähiökerrostalon lattialla? Ongelmatilanteissa apuna ovat huumeet, uskonto ja jihadistiverkosto. Jos olisi väliaikainen oleskelulupa, jota uusia vaikka kuukauden välein, virallinen Ruotsi säilyttäisi edes jonkinlaisen kontaktin.

Suomessa pohditaan suurmoskeijan perustamista. Mitä laajempi ja eripuraisempi porukka moskeijaa hallinnoi, sitä todennäköisemmin myös yhteisön sisäinen kontrolli säilyy. Täällä puhutaan nyt jostain kellarimoskeijasta. Mieluummin kaikille ryhmille samaan tilaan  käyttövuorot toistensa kanssa vuorotellen. Jos ei mahdu saman katon alle, niin siihen voi olettaa olevan jonkun syyn.

Isku osui keskelle Ruotsin sykkivää sydäntä. Kuka tahansa meistä olisi voinut olla siellä siihen aikaan. Joku oli. Suru on suuri. Pelko jäi.

Normaaliuden rippeitä

Lomapaheeni on CNN:n seuraaminen hotellihuoneessa. Yksi mieleenpainuneimmista lomaelämyksistäni kautta aikojen on ollut Jasser Arafatin hautajaisten seuraaminen Las Palmasin kaupunkilomalla. Tämän talven lomalla television katsomisen lisäksi ei juuri muuta voinut tehdäkään, satoi ja tuuli, museoita ei ollut, kauppojen valikoima koostui t-paidoista ja erilaisista sokerituotteista. CNN tarjosi suorana Obaman virkakauden viimeiset hetket ja Trumpin virkaan heittäytymisen. Tiukasti käsikirjoitettu tositeevee piti otteessaan.

Trumpin ensimmäiset ajat presidenttinä ovat olleet kuin katastrofielokuvan ensimmäiset viisi minuuttia. Nyt voi vielä lopettaa katsomisen, ilman että päähenkilön kohtalo jää mietityttämään. Jos jää katsomaan, piinaava jännitys ei irrota kuristusotteestaan ennen kuin jäljellä ovat vain ruumiit ja savuavat rauniot. Tässä  tositeeveessä vain olet pakostikin itse mukana, jos et istu karanneen junan kyydissä jäät vähintään myrkkylaskeuman alle.

Narsistinen johtaja jakaa joukkueensa ystäviin ja vihollisiin. Ystävät seuraavat, koska he uskovat pääsevänsä osalle narsistin loistosta. Vihollisiksi valikoituvat ne, jotka eivät näe narsistissa mitään loistavaa. Väliin jää joukko häilyviä opportunisteja, jotka eivät kestä konflikteja ja pelkäävät joutuvansa vastuuseen sanomisistaan, mikä usein myös tapahtuu. Heikkoja on helppo vedellä naruista. Narsistin aiheuttama turhautuneisuus pakottaa liittoutumaan ryhmiin ja välttelemään konfliktia, koska narsistin vihan kohteeksi ei kukaan halua.

Median rooli onkin tämän katastrofin vaativin ulottuvuus. Vaalien alla Trumpin karnevalistiset puheet, näyttävä perhe ja tositeeveetausta helpottivat juttujen tekoa. Aina sai aikaan raflaavan otsikon.  Trump väitti, että media on jättänyt kertomatta  terrori-iskuista Euroopassa, Media toitotti sitäkin valhetta uutisena, antoi vielä lisäpontta analysoimalla Valkoisen talon tuottaman listan tunnetuista ja tuntemattomista iskuista. Media ei jätä kertomatta iskuista Euroopassa, mikä taas tänä iltana todistettiin.

Ruotsin lehtien lukeminen on hyvää lääkettä Trump-ahdistukseen. Venäläinen toimittaja Masha Gesseen kertoi omat ohjeensa, miten totalitarismissa pärjää. Se toimi vastalääkkeenä Hesarin edellisen päivän pääkirjoitukselle, jossa häilyvän opportunistin tavoin sotkettiin kaikki sekaisin.

Ahdistuksen kestämisen pitäisi kuulua toimittajaopintoihin.  Huomion kiinnittäminen pieniin viitteisiin normaaliudesta ja virhekoodien nollaaminen ennen aikojaan voi helpottaa hetkeksi, mutta väärällä raiteella ollaan  ja valo tunnelissa tulee vastaan milloin tahansa.

Syyrian kaasuiskuun reagoiminen ohjusiskulla on saanut sekä Trumpin vastustajat että kannattajat empimään, mihin enää uskoa. Onko tämä nyt merkki normaaliudesta? Siihen ei pidä kiinnttää liikaa huomiota, sillä huomenna voi tulla uutta reagoitavaa. Elämme epävarmoja aikoja.

Pietarin valot ja varjot

Venäjä näyttää saaneen ison palan sielustani, nyt menossa jo yhdeksän postaus neljän päivän reissusta Pietariin. Venäjän matkailu ei tällä hetkellä ole yhtä suosittua kuin 1990-luvun avautumisen aikaan, kun Viipurin matka oli vapaapäivänä varteenotettava vaihtoehto siivoukselle. Tällä kertaa uppoudun turistikohteiden koluamiseen syvemmälle kuin koskaan aikaisemmin, ei ollut muuta ohjelmaa, ei työasioita, ei isoa seuruetta, vain kaksi joustavasti paikasta toiseen siirtyvää ja yhtä joustavasti matkan varrella pysähtyvää paljon matkaillutta retkeilijää.

Moni lähipiirissäni muistelee luokkaretkeä Leningradiin ainoana kokemuksenaan Pietarissa käynnistä. Uutiset Venäjän valtion touhuista saavat välillä unohtamaan, että Venäjällä tapahtuu paljon hienoja ja mielenkiintoisia asioita valtiosta ja sen johtajista huolimatta. Ehkä myös paljon tapahtuu johtajien ansiosta, ihmiset haluavat omalla toiminnallaan olla luomassa vaihtoehtoista tulevaisuutta Venäjälle.

Tänään avattiin Rion olympialaiset, 118 venäläistä urheilijaa jää saapumatta kisoihin laajamittaisen dopingin vuoksi.  Sotshin olympialaisista jääneet tunnelmat maistuvat ja tuoksuvat mielessäni puoliksi palaneen hotelli Leningradin eltaantuneessa rasvassa paistetuilta tsyrnikeiltä. Tällä kertaa en Pietarin reissussa avannut hotellin televisiota, ehkä myös siksi mieleeni jäi niin positiivinen kuva venäjästä. Edellisillä reissuilla olen katsellut paikallisia kanavia pitääkseni itseni ajan tasalla, nyt luulen jo tietäväni missä mennään. Mutta Venäjä yllättää aina, toivottavasti pian pitkästä aikaa positiivisesti.

Boikoteista ja tuontikiellosta huolimatta kaupoista saa lähes kaikkea mitä ennenkin. Paljon aikaisempaa enemmän myynnissä oli kotimaisia venäläisiä hedelmiä ja vihanneksia, tosin venäläistä ruisleipää ei Fazerin pusseissa ollut. Kaupan kirsikat oli varmaan jonkun datshan pihapuusta, samaa chokladnaja-lajiketta kuin ikkunani alla. Valion Clean line -jugurttia epäilin väärennökseksi, toivotaan ettei niin ollut,  hotellin aamiaisella ammotti suomalaisten juustojen mentävä aukko tarjoamisissa. Vaan eihän Valion juustoja saa Ruotsistakaan, vaikkei mitään boikottia ole julistettu eikä tuontikieltoa asetettu.

Riemastuttavinta Pietarissa olivat ihmiset. Vanha rouva, joka kieltäytyi puhumasta Venäjää, koska hän osasi englantia! Otimme taksin heti seuraavan kulman takaa, koska emme saaneet selvää vähäsanaisesta mutta vuolaasta opastuksesta. Baarin sporttiset shortsitytöt, jotka googlasivat kännykällään kurpitsan käännöksen ja toivat pöytään parasta kurpitsakeittoa ikinä. Paheksuvia katseita törmäileville turisteille, vain venäjällä ilmeet näytetään niin avoimesti. Millintarkkoja väistöjä hihankaan hipaisematta puolen metrin levyisellä jalkakäytävällä kanavan varrella.Vieläkin keski-ikäiset rouvat kiiruhtavat käsikynkkää teatteriin ja museon vahtimestarit istuvat ylvään ikävystyneinä hallitsemassa valtakuntaansa.

Venäjä on megalomaaninen spektaakkeli, Pietari on toinen päänäyttämö Moskovan rinnalla. Aikoinaan kun toin venäläisiä kollegoita vierailulle Suomeen, he aina välillä totesivat keskenään, että tämä tapahtuu ihan oikeasti, ei ole mikään näytös. Itäkarjalainen ystävä kävi sukulaisvierailulla 1990-luvulla, oli niin järkyttynyt siitä, että asiat Suomessa eivät olleet niin kuin hänelle oli aina kerrottu, että hän kävi vielä seuraavana vuonna tarkistamassa, että hänen muistikuvansa ovat oikeat. Sen jälkeen hän ei ole halunnut Suomeen tulla. Kaikesta huolimatta Venäjällä ei kannata epäillä kaikkea,  mutta asioilla voi olla erilainen selitys kuin mikä ensin tulee mieleen. Ihmiset ovat siellä ihan samanlaisia kuin missä tahansa maailmalla, mutta heidän on vuosisatojen saatossa pitänyt joustaa enemmän kuin monien muiden pitääkseen maailmankuvansa kasassa. Sitä samaa joustavuutta ja ihmisten pelkoja hyväksikäyttäen heitä on myös hallittu.

Myöhästyneet sijoitusohjeet

Sveitsiläinen kirpputoripöytä

Nyt on jollekin tullut varmasti paha mieli. Ei ollut tarkoitus johtaa harhaan, tai siis näille sivuille. Olet varmasti kiireinen ja tärkeä ihminen, ja tarvitset nopeasti etsimääsi tietoa. Olisin niin mielelläni suonut sinulle heti tarvitsemasi koordinaatit. Ei kuitenkaan ole minun vikani, että google neuvoo sinut lukemaan jorinoitani, kun haluat tietoa aiheesta 'sveitsiläisen pankkitilin avaaminen'.

Nyt tuntuu siltä, että minun pitäisi ihan velvollisuudentunnosta, kun blogini on johtanut sinut harhaan, etsiä tarvittavat tiedot lukijoitteni saataville. Sitäpaitsi voi olla, että muutkin onnettomat ajautuvat tänne, kun kuumat rahat polttavat näppejä, verottaja vaanii tilitietoja, velkojat käyvät kärsimättömiksi ja osituskin on tulossa.

Olen kyllä seurannut lehtien kirjoittelua Sveitsin pankeista, aiheina pankkisalaisuus, isoja skandaaleja, keskitysleireillä kuolleiden juutalaisten rahojen jemmaaminen. Mutta sveitsiläisen pankkitilin avaaminen jäi tekemättä, vaikka siellä aikoinaan asuin. Uskoisin että pankkitilin avaaminen Sveitsissä on suhteellisen helppoa ja toivoisin, että he siellä hieman kyselisivät, mistä rahat ovat lähtöisin ja miksi nämä rahat täytyy nyt tänne tallettaa, ja toimisivat vastausten herättämien epäilysten mukaan. Edistystä on viime vuosina tapahtunut.

Sen verran kävin katsomassa Sveitsin pankkien tilannetta, että huomasin sielläkin samoin kuin Ruotsissa olevan suuri huoli rahapolitiikan onnistumisesta. Sitten vasta huolestuinkin, entä jos nyt lukijani jättikin avaamatta tilin sveitsiläiseen pankkiin, kun täältäkään ei ohjetta löytynyt. Olisi nimittäin kannattanut avata tili ja laittaa sinne tuntuvasti rahaa. Frangi irrotettiin euron kurssista, minkä seurauksena frangin arvo pomppasi äkillisesti ja on nyt sama kuin euron. Eikä minulla ole kuin yksi vaivainen kymppi frangeina.

Eihän sen seuraavan finanssikriisin pitäisi vielä tulla, vaan vasta ensi lokakuussa. Viisaat finanssimiehet ovat laskeneet, että talous floppaa seitsemän vuoden välein syksyisin. Pystyn seuraamaan logiikkaa IT-kuplaan asti, mutta talousmiehillä onkin tunnetusti lyhyt muisti. Useat analyytikot ovat myös niin nuoria, suoraan koulunpenkiltä analysoimaan rientäneitä, etteivät voi millään tietää, minkälaista elämä oli ennen IT-kuplaa.

Nyt jännitämme, ehtivätkö pankit vielä myydä halpaa rahaa olemattomalla korolla ja kunnon marginaalilla, että kaikkein varattomimmatkin voivat nauttia pienestä nousunyppylästä ennen putousta. Voisi vaikka käydän kunnon Thaimaan lomalla, että on jotain mitä velkasaneerausbudjetilla kärvistellessä muistella. Pankeilla ei ole hätää, jos vakuudet ovat kunnossa. Viivästyskorot ovat huomattavasti korkeammat kuin normikorot, ja pankit pelastetaan kuitenkin, jos riskit toteutuvat.

Ne jotka ovat ymmärtäneet ajoissa avata tilin sveitsiläisessä pankissa voivat nyt odotella rauhassa ja tulla sitten ostoksille, kun nämä viimeisimmät velan ottajat joutuvat myymään asuntojaan.  Tukholman parempien asuntojen näytöillä käydään jo nyt kauppaa frangeilla, kun Ruotsin verottaja on onnistunut saamaan pankkien tilitietoja, eikä rahojen kätkeminen Sveitsiin enää täytä alkuperäistä tarkoitustaan. Sveitsin frangin nykyinen kurssi hillinnee hieman rahojen kerääntymistä turvasatamaan, mikä on myös Sveitsin rahamaailman tavoite,  joten ehkä sitä pankkitiliä ei kannata enää avata.

Napit vastakkain

Kaksi emeritusjuristiblogia on yhdessä ylittänyt uutiskynnyksen. Heillä on täysin vastakkainen kanta korkeimman oikeuden presidentin sähköpostitteluun kansanedustajille. Katsoin YLEn uutisoinnin aiheesta, ja Pauliine Koskelon lakoniset kommentit. Kyse on siis Kemppisestä ja Virolaisesta. Olen asiassa enemmän viimeksi mainitun linjoilla.

Tässä se on, tämän ajan myrsky vesilasissa. Sähköpostien cc-toiminto tapahtuu hetkessä, etenkin jos on jo olemassa joku helposti löytyvä jakelulista. Ei sitä ennen vanhaan lähtenyt mitään Korkeimman oikeuden kansliasta ilman asianmukaista diariointia. Henkilökuntaa piti vaivata etsimään ja kirjoittamaan osoitteita ja kirjaamaan lähteviä posteja.

Kansanedustajien luulisi saavan niin laajalla otannalla sähköposteja, ettei mikään niistä tunnu painostukselta. Monet tekevät aivan työkseen kansanedustajiin ja poliittisiin päätöksiin vaikuttamista. Tunnustan joskus itsekin työssäni yrittäneeni vaikuttaa valitsemiimme lainsäätäjiin, tosin eduskuntaryhmien lainsäädäntösihteerien kautta.

Mitähän ne painostukselta tuntuneet viestit ovat sisältäneet? Jos ne ovat kertoneet KKO:n näkemyksen, että näin me tätä kohtaa sovellamme, asiassa ei pitäisi olla mitään kummallista, saman saa selville lukemalla julkaistuja tapausselostuksia. Mutta jos ne sisältävät ajatuksen, että me joudumme soveltamaan lakia näin vaikka emme halua, ja teidän pitäisi muuttaa se tällaiseksi, niin silloin vallan kolmijako-oppia sovelletaan erillisyyden periaatetta venyttäen. Toisaalta Korkeimman oikeuden presidentin pitäisi olla asemassa, jossa saa sanoa mielipiteensä. Ainakaan bloggaajien esittämille eroamisvaatimuksille ei tarvitse korvaansa lotkauttaa.

Tuomioistuinten riippumattomuus on kaikin tavoin varjeltava arvo. Tuomioistuimet käsittelevät vain asioita, joita on niille saatettu käsiteltäväksi ja siinä laajuudessa, kuin niillä on asiassa toimivaltaa. Tuomioistuimet eivät mieti, mitä lakeja olisi säädettävä, ne vain soveltavat niitä. Kansanedustuslaitoksen taas täytyy toimia omasta aloitteestaan, tehdä muun muassa lakialoitteita ja hankkia kaikki mahdollinen tieto lainsäädäntötyön tueksi. Se pyytää lausuntoja asiantuntijoilta, myös Korkeimmalta oikeudelta ja muilta oikeusoppineilta. Sen pitää kuunnella myös äänestäjiä. Olisi pelottava ajatus, että kansanedustajat laatisivat lakeja ihan omin päin.

Milloinkohan tästä bloggaamisesta tuli niin vakavaa, että näin vain kaksi blogissa heitettyä mielipidettä muodostavat uutisen? Jos kansakunnan tärkeimmän päivälehden päätoimittaja vaatisi korkeimman oikeuden presidentin eroa, se olisi ehkä jo uutinen. Mutta ehkä asiaa mietittäisiin ainakin hetki isommalla porukalla ennen painokoneen käynnistämistä. Yksityinen bloggari voi kotikolossaan kyseenalaistaa  oikeuslaitoksen riippumattomuutta aivan itsekseen, kunhan oppiarvot ovat kunnossa ja YLE:n toimittaja kuuluu lukijakuntaan.

Sähköisen tiedonvälityksen nopeus johtaa kaikentasoisen tekstin sekamelskaan, josta asiaa tarkemmin tuntemattomien on mahdoton seuloa jyviä akanoista. Netin helppous kuitenkin johdattaa etsimään tietoa sieltä mistä sitä nopeimmin saa. Nimi ja oppiarvo ovat yleensä laadun tae, mutta vakavasti otettavien asiantuntijoiden irrottelu blogeissaan eläkepäivien ratoksi vaatii jo herkkyyttä tiedon lajittelijalta. Onneksi tiedeyhteisön jäsenet reagoivat toistensa teksteihin, tyyliä tosin voisi kehittää jo pelkästään juristikunnan maineen vuoksi.  Mitähän tekstiä näille sivuille ilmestyy sitten, kun bloggaajalta on unohtunut senhetkinen osoite mutta bloggerin salasana säilyy vanhoilta ajoilta sitkeästi aktiivisessa muistissa? Toivottavasti ymmärrän pysyä sittenkin anonyymina tai edes joku kollega lukee ja kommentoi.

Nallen muutto Ruotsiin

Ruotsinsuomalaiset ovat saaneet kantaa monenlaisia leimoja otsissaan, mutta enpä olisi odottanut, että vielä veropakolaisiksi meitä epäillään. Moni on elintasopakolainen, joku ehkä sosiaaliturvashoppaaja.  Ei niin vähän aikaa sitten kuulin Ruotsin ennen olleen suomalaisten ihmisoikeuspakolaisten turvapaikka, nyt sitä titteliä kantaa Berliini. Minua viehättää Ruotsissa asumisen taso ja terveydenhoito,omalta osaltani koti-Suomeen paluu edellyttää sote-uudistuksen toteuttamista, tähänastisten raamisopimuksen pohjalta  ei vielä meidän muuttokuormaa ruotsinlaivaan lastata.

Harmi etteivät kamerat olleet paikalla, kun Björn Wahlroos kirjautui Skatteverketissä ruotsalaiseen väestötietojärjestelmään. Skatteverketin odotushuone jos mikä on kaikkien kansojen sulatusuuni. Aika monta kansaa on edustettuna myös tiskin toisella puolella. Minulla oli ennestään jonkinlainen käsitys maahanmuuttoasioiden hoitamisesta virastossa, miehenikin oli sitä kokenut Britanniassa, mutta kun hän sitten esitti nöyrää poikaa afrikkalaistaustaiselle virkailijalle asianmukaisten lippujen kanssa ja sitten sai kuulla, että kyllä, nämä paperit kelpaavat uuteen tunnin jonottamiseen tuolla seuraavalla tiskillä, niin vitsit olivat vähissä. Yritin vakuuttaa hänelle, että varmasti virkailija on pätevä, jos Ruotsissa afrikkalaistaustainen on päässyt skatteverketin virkailijaksi, hänen täytyy olla vähintään taloustieteen tohtori. Asiointitilanne meni lopulta oikein hyvin, ovathan ne siellä virastossa monenlaisiin maahanmuuttajiin tottuneet.

Seuraavan kerran vierailimme skatteverketissä, kun haimme hänelle ruotsalaista henkilökorttia, mikä ei olisi onnistunut, ellen ensin olisi keplotellut itselleni ruotsalaista ajokorttia ja saanut niin ollen todistettua, että hän on hän. Suomen passi ei ole mikään henkilöllisyyden todistamiseen kelpaava asiakirja Ruotsissa. Niin että tiedoksi vain sinne Strandvägenille, voivat jäädä ne hirmuiset veronpalautukset pankkiin ja shekit nostamatta, jos ei ole esittää ruotsalaista henkilökorttia. Ruotsissa myös käytetään edelleen kummallisia nostotositteita tilanteissa, joissa Suomessa pyydettäisiin lähettämään tilitiedot.

Olisi mielenkiintoista tietää, onnistuuko tämä siirtolainen siirtämään luottotietonsa Suomesta Ruotsiin. Meille kävi nimittäin niin, että kun yritimme avata kännykkäliittymää, meille todettiin, että pitää olla luottotiedot Ruotsissa, muuten ei linja aukene. Telia ei luottotietoja vaatinut, siksi olemme edelleen uskollisia asiakkaita.  Varmuuden varalta kannattaa myös pitää alkuvuodet päällään klubitakkia ja rusettia näyttääkseen Östermalmin edustushuoneistossa asuvalta. Jos puhuu kännykkään suomea ja tyylinä on casual, saattaa käydä niin, että naapurit kutsuvat heti kotiinsa, ei juomaan punssia kirjastossa, vaan avaamaan tukkeutunutta vessanpyttyä. Ruotsissa on totuttu siihen, että suomalaisittain ruotsia murtavat ovat henkilökuntaa, ahkeria mutta viinaan meneviä ammatti-ihmisiä, kuuluvat korkeintaan työväenluokkaan, ja asuvat tullien ulkopuolella.

Espanjan uutiset

Hotellihuoneen television ja paikallisten lehtien uutistarjonnan seuraamiseen sai taas kulutettua arvokasta loma-aikaa. Tosin seurattavia uutisia oli lukumääräisesti vähän. Ruudun täyttivät käytännössä kaksi kansainvälistä uutisaihetta, piti seurata Venäjää ja Krimiä, sitten hahmottaa lennon MH370 kohtaloa. Samalla sai ihmetellä, miten kyvyttömiä olemme tulkitsemaan edistyneen tekniikan avulla kerättyjä tietoja. Olemme viimeisen vuoden aikana saaneet tietää, että lähes kaikki mahdollisesti merkittävä tietoliikenne on urkinnan alla. Kaiken pitäisi olla tiedossa. Mutta kun asioita tapahtuu, tietoa ei osata tulkita. Eikö kukaan tosiaan osannut epäillä Venäjän suunnittelevan Krimin valtausta?

Entä lento MH370? Ties kuinka monen maan lennonvalvonta on rekisteröinyt jotain poikkeavaa, mutta kukaan ei ole huomannut mitään huolestuttavaa. Taivaalla saa siis lennellä jumbojettejä minne haluaa, eikä kenenkään työ ole miettiä, mikä kone on kyseessä. Tiedonkeräysvälineiden kehittäjien kilpailussa näyttää unohtuvan, mitä varten tietoja kerätään. Uusia välineitä hankitaan ja opetellaan käyttämään, eikä resursseja enää riitä pitämään kokonaisuutta hallinnassa.

Loppuviikosta Espanjan televisio toisti moneen kertaan filminpätkää vallankaappausyrityksestä, jossa Tejero-niminen sotilashenkilö johti sotilaat parlamentin alahuoneeseen sen äänestäessä pääministeristä. Kun muut menivät mataliksi ammuskelun alettua, yksi kolmesta paikoilleen jääneistä oli tapahtumaa aiemmin pääministerin tehtävästä luopunut Adolfo Suárez. Syy miksi vallankaappausyritystä niin paljon muisteltiin, oli Suarezin vääjäämättömästi lähestyvä kuolema.  Suárez kuoli sunnuntaina, tosin huonolla espanjan ymmärtämisellä tulkitsin sen tapahtuneen jo aiemmin. Nyt Espanjaan on julistettu kolmen päivän suruaika.

Vuonna 1981 Espanjassa tapahtunut sotilasvallankaappauksen yritys pian diktatuurista vapautumisen jälkeen on minulle tuntematonta Euroopan lähihistoriaa. Helmikuussa 1981 ei seurattu maailmantapahtumia on line. Olemme ehkä turhan luottavaisesti nojautuneet Euroopan unionin luomaan vakauteen. Kun rahat loppuvat, toimetonta väkeä valmiina lähtemään kaduille voimattomuuttaan purkamaan löytyy tästäkin ajasta. Keinojen koventuminen on mahdollista myös meillä turvallisessa lännessä.

Samaan aikaan kun espanjalaiset purkivat mielenosoituksissaan turhautumistaan taloustilanteeseen, Espanjaan kuuluvalle Ceutan alueelle Marokon kupeessa tunkeutui yhtenä päivänä aitojen yli sadoittain afrikkalaisia, jotka olivat ilmeisen pitkään yrittäneet pääsyä Euroopan puolelle. Heidän riemunsa ja hätänsä näkeminen muistutti kuinka suhteellista kaikki on. Joillekin Eurooppa on unelmien kohde ja mahdollisuuksien manner, toisille taas täyttymättömien toiveiden hautausmaa.

Matka mielen maisemiin

Olen viime aikoina katsellut mielessäni hiekka-aavikoita, vankisellejä, poliisiasemia lukiessani kahden ruotsalaisen toimittajan Martin Schibbyen ja Johan Perssonin kirjaa 438 päivää, kertomusta oikeudettomuuden tilasta, propagandasta ja politiikasta. Kirja kertoo näiden pelottomien toimittajien matkasta sissien kuljettamina Ogadenin autiomaahan, jäämisestä Etiopian hallituksen vangiksi ja vapauden odottamisesta.

Ogadenin tunnen vuosien takaa, minulle se tuo mieleen nuoren naisen, jonka arpia laskin poliisilaitoksen naisten vessassa. Pyysin kirjaamaan luvun puhuttelupöytäkirjaan. Hän kertoi Neuvostoliiton ja Angolan sotilaista, jotka auttoivat Etiopiaa taistelussa sissejä vastaan. Mieleeni jäi kuvia autiomaan hiekan keskellä sotivista sisseistä, Somalian ja Etiopian välisestä rajalinjasta, joka oli karttaan merkitty katkoviivalla. Kirjan kuvat näyttivät juuri samanlaisilta.

Schibbyen ja Perssonin tarkoituksena oli mennä raportoimaan, miten öljyn poraaminen autiomaasta vuosikymmeniä jatkuneen konfliktin keskellä vaikuttaa alueen turvallisuuteen. Heidät otetaan kiinni terrorismista epäiltyinä, ja heidän hallustaan löytyy myös raskauttavaa materiaalia. Lapsellinen valokuvaamalla tallennettu pyssyleikki näyttääkin ihan joltain muulta, etenkin kun miehet löydetään sissien leiristä keskeltä konfliktialuetta.

Toimittajat lähtevät tekemään juttua aiheesta, josta kukaan ei ole ennen raportoinut paikan päältä. Vielä kiinni otettuinakin he uskovat oikeuksiinsa, ja muistuttavat niistä myös vangitsijoitaan. Kaikella on selityksensä. Ogadenista ei tehdä jatkossakaan juttuja, ainakaan kapinallisten näkökulmasta. Schibbyeltä ja Perssoniltakin jäi juttu tekemättä, mutta kirjasta tuli hyvä.

Diplomatian hitaus ja voimattomuus tulee myös kirjan myötä tutuksi. Kuinka ulkoministeriön edustajat ilmeettöminä tekevät muistiinpanoja oikeudenkäynnissä, mutta tuovat sentään nuuskaa, säilykkeitä ja hapankorppuja, joista jälkimmäisiä voi käyttää lusikkana purkkia tyhjentäessä.

Vastaavan matkan mielikuviin tein myös äsken, kun katsoin dokumentin lopullisesta tamiliongelman ratkaisusta Sri Lankassa. Samoin kuin Ogadenista kertovaa kirjaa lukiessani alussa nautin dokumentissa tamilialueen maisemista, olenhan siellä niin monta kertaa matkustanut mielesssäni. Kansainvälisen diplomatian ja avustusjärjestöjen täydellisen epäonnistumisen näkeminen kenties raaimmassa ikinä katsomassani dokumentissa tyrmistytti.

Syrjintää vai osallisuutta?

Kylläpä sattui hankala aihe puolusteltavaksi Suomen viranomaisille, kun yhdessä rintamassa täytyi vakuuttaa venäläisille, etteivät venäläiset vanhemmat saa lastensuojelussa huonompaa kohtelua suomalaiset. Rehellinen vastaus olisi ollut, että jos venäläisvanhempaa on kohdeltu huonosti,  kyse ei todellakaan ole syrjinnästä, myös suomalaisia vanhempia kohdellaan silloin tällöin todella tökerösti. Otamme lapsia paljon huostaan, henkilökunta on paineissa ja joskus epäpätevää. Mutta yritämme toimia niin hyvin kuin osaamme.

Kun muuttaa uuteen kotimaahan, maahanmuuttajan on mahdollista hyötyä maan hyvistä puolista, mutta uuden kotimaan epäkohdat koituvat maahanmuuttajien harmiksi suuremmalla todennäköisyydellä kuin valtaväestön ollessa kyseessä. Työttömyys, köyhyys, rikollisuus, sosiaaliset ongelmat tarttuvat maahanmuuttajaan paremmin. Sen näkee myös Ruotsissa, jossa viime vuosina ilmestyneet suomalaissiirtolaisten elämää kuvaavat kirjat eivät ole mitään menestystarinoita vaan ankeaa taistelua syrjäytymistä vastaan.

Viranomaistoiminnan puutteet eivät nekään ohita maahanmuuttajia. Kun aikoinaan asiakkaani tuli valittamaan syrjintää suomalaisessa terveydenhoidossa, omat kokemukseni huonosta kohtelusta olivat sen verran pinnalla, että pystyin nopeasti ja uskottavasti vakuuttamaan, että kyse ei ole syrjinnästä vaan osallisuudesta. Lastensuojelun käytäntöjä olen myös seurannut sekä maahanmuuttajien että kantaväestön osalta, enkä osaa sanoa kumpia kohdellaan huonommin. Samalla kun joku yhteistyökykyinen vanhempi osaa pyörittää lastensuojeluviranomaisia ja saa kaltoinkohdella lastaan, vaikeassa elämäntilanteessa oleva mutta lapsistaan riittävällä tasolla huolehtimaan kykenevä ja heidän puolestaan taisteleva vanhempi saa häirikkönä menettää lapsensa. Ehkäiseviä tukitoimia ei järjestetä eikä nähdä lapsia ja heidän hätäänsä.

Toisaalta olen nähnyt oikea-aikaisia ja onnistuneita huostaanottoja, joissa lopputulos ei ole ollut kaikkia tyydyttävä, mutta lapsi on saatu turvaan ja vakaisiin kasvuoloihin.  Biologisen vanhemman vanhemmuutta ei ole mitätöity, vaikkei hän ole pystynyt järjestämään lapselleen turvallisia kasvuoloja.

Kulttuurieroja toki on. Viranomaisten päästäminen perheen asioita tonkimaan ei ole kenellekään helppoa, saati sitten jos perheessä on vahva traditio ongelmien käsittelystä perheen sisällä. Jos maahanmuuttajaäiti  jättää vastaamatta sosiaalityöntekijän kysymykseen vetoamalla perhesalaisuuteen, sen jälkeen hänen on avattava kaikki elämänsä komeronovet, kun viranomaiset alkavat etsiä luurankoja kaapeista. Perhesalaisuuden olemassaolo kuulostaa suomalaiseen viranomaiskorvaan melkein jo itsestään huostaanottoperusteelta.

Vaikka nyt syntynyt kohu onkin masinoitu ja liioiteltu, olisi hyvä Suomen lastensuojeluviranomaistenkin pitää komeronsa järjestyksessä. Syrjäytymisen ja huostaanottojen lisääntymisen välisestä yhteydestä haluaisin nähdä tutkimusta. Haluaisin myös lapsen parhaan näkemistä.  Jos lapsi ei ole suoranaisessa vaarassa, tukiperheiden ja sukulaisten avulla voidaan vanhemmuuden katkoista päästä yli. Perheille pitäisi olla myös saatavissa ammattitaitoista tukea ja oikeusapua, etteivät asiaa tuntemattomat tahot pääse entisestään sekoittamaan tilannetta.

Myöhäisiä mietteitä

Vuosi vaihtui järkytyksen vallassa. Taas ammuttiin monta ihmistä, ei silmittömästi ympärilleen räiskien, vaan tarkasti tähdäten ja osuen. On pelottavaa ajatella, kuinka paljon keskuudessamme liikkuu ihmisiä, jotka ovat puolestaan irtisanoneet sopimuksen elää ja antaa toisten elää ja hakevat keinoja ja tilaisuutta raivata tieltään vihollisiaan, joiden elämästä he katsovat olevansa oikeutettuja päättämään.

Ruotsissa asiasta kerrottiin ensimmäisenä, että ampuja oli sairaalloisen kiinnostunut aseista ja paranoidisesti mustasukkainen. Poliisin vanha tuttu, jolla oli työpaikka. Ex-puoliso pelkäsi häntä, mutta yhteistä elämää oli kuitenkin takana jo lähes parikymmentä vuotta. Ampuminen kytkettiin samaan tapahtumasarjaan Myyrmäen pommi-iskun ja kouluampumisten kanssa.

Ehkä tätä moninkertaista surmatyötä ei millään olisi voinut estää, mitään hetkeä, jolloin tilanteeseen olisi voinut puuttua, ei ole ollut. Sekä Kauhajoen kouluampujan että tämän tappajan käyttäytymisestä on kerrottu, että he hymyilivät väärässä kohtaa. Espoon ampuja oli huvittunut siitä, että ex-puoliso pelkäsi häntä. Kuitenkin työntekijänä hän hoiti asiansa moitteettomasti, vaikka toisaalta poliisi tiesi kertoa hänestä paljon, tuomioistuimissa hänet myös tunnettiin.

Hallittu väkivaltainen käyttäytyminen onnistuu niiltä, jotka muutenkin pystyvät ohjaamaan itseään, käymään koulussa ja työssä ja maksamaan laskunsa. Terrori-iskujen tekijöiden profiloiminen etnisen taustan, poliittisen tai uskonnollisen vakaumuksen tai kotiolojen perusteella on osoittautunut mahdottomaksi, ainoaksi toimivaksi keinoksi on todettu keskittyminen epäilyttävään käytökseen.

Kovin monta kertaa oli kaveri ollut virkavallan kanssa tekemisissä. Onko hänet nähty balkanilaisena kuumakallena vai aggressiivisena, paranoidisena henkisesti häiriintyneenä ympäristölleen vaarallisena henkilönä? Suomen kansalaisuutta hän ei ollut saanut, siis karkottamisovea on pidetty auki. Lainkohta ja oikeuskäytäntöä, joka mahdollistaa kotimaahan palauttamisen, olisi löytynyt, tosin olisi myös löytynyt karkottamista vastaan puhuvia seikkoja. Rikosperusteisia karkotuksia tapahtuu jatkuvasti.

Määrääminen tahdonvastaiseen psykiatriseen hoitoon olisi voinut estää teon, ja ehkä tarjota jopa tien umpikujasta ulos. Lähisuhteisiin liittyvissä väkivaltatilanteissa sekä uhri että tekijä tarvitsevat tukea. Jos väkivallalla uhkaaja suostuu vastaanottamaan apua ja tutkimaan tuhoisia ajatuskulkujaan, mahdollisuus tilanteen rauhalliseen purkautumiseen on olemassa. Joukossamme on kuitenkin niitä, joiden psyyke ei ole normaalista rakentunut tai on matkan varrella vaurioitunut, jolloin on olemassa vain vaikeita ja raskaita keinoja estää tuhoisa väkivalta.

Espoon ampuja oli syyllistynyt laittomaan uhkaukseen, asian tuomioistuinkäsittelyn yhteydessä hänet olisi voinut määrätä mielentilatutkimukseen. Silloin ehkä olisi paljastunut, kuinka vääristyneesti uhkailija itseään ja ympäristöään tarkastelee. Mielenkiintoisella tavalla psykiatrinen hoito täydentää poliisin ja oikeusjärjestelmän keinoja pitää yllä turvallisuutta ja järjestystä, mutta systeemit toimivat erillään. Sen perusteella, mitä tapahtuneesta nyt tiedämme, rikoksentekijä olisi pitänyt ohjata toisen palvelujärjestelmän piiriin.

Taas toivoisi, ettei erilaisia spekulointeja ja tapahtumakulun läpikäymisiä tuomita jälkiviisautena, vaan sitkeästi yritettäisiin etsiä asioita, joihin voimme vielä vaikuttaa. Keinottomuuteen myöntyminen ja turtuminen väkivaltaan olisi pahinta.

Viimeinen vai ensimmäinen valonpilkahdus?

Olen seurannut Iranin tapahtumia tänään sekä kansainvälisiltä uutiskanavilta että Suomen ja Ruotsin julkisen palvelun televisiokanavalta sekä lehtien nettisivuilta. Suomen tiedotusvälineiden vähäinen kiinnostus Iranin tilannetta kohtaan ja näkemys tilanteen vakavuudesta poikkesi muusta maailmasta.

Aamulla kaikkein vakavimpana tilanne Teheranissa ja muualla Iranissa näyttäytyi Al Jazeeran uutisissa, se näytti videota ja internetin vahvistamattomia tietoja opposition puolelta samoin kuin hallituksen kantoja. BBC ounasteli myös, ettei tilanne ole enää Iranin vallanpitäjien hallinnassa. Ruotsin TV-uutisissa tilannetta kommentoi itse Carl Bildt ja oli huolissaan. Suomessa vielä YLEn uutisissa puoli yhdeksältä kommentoimaan pyydetty Jaakko Hämeen-Anttila uskoi tilanteen jatkuvan entisellään. Hänen mielestään Iranin hallituksella on aitoa kannatusta eikä kyse ole mistään laajemman tyytymättömyyden ilmaisusta. Hän ei uskonut tilanteen myöskään heijastuvan naapurimaihin.

Myös suomalaisten lehtien nettiversioissa tilanne näyttäytyi suhteellisen rauhallisena. Kun Dagens Nyheter kuvaa Teheranin tapahtumia useilla otsikoilla, ja tuo sekin Carl Bildtin huolestuneisuuden tilanteesta esille, Helsingin sanomat kertoo veristen protestien vieneen opposition edustajia putkaan, antaa hajatietoja tilanteesta, muttei pyri syvempään analyysiin.

Mutta kun nyt nyt muutama tunti uutisten jälkeen menin tarkastamaan YLEn nettisivuilta, mitä se Hämeen-Anttila sanoi, tilannetta kommentoimaan on löytynyt Suomen Teheranin suurlähettiläs. Hän sanoo mielenosoitusten luonteen muuttuneen. Hämeen-Anttilan näkemyksiä ei löydy mistään, näinköhän unta? Kun ne kommentitkin tuntuivat niin epätodellisilta. MTV3:n uutiset eivät mainitse koko Irania.

Kun putkat ja vankilat alkavat täyttyä poliittisista vangeista, ja kansa mielenosoittijia vastaan ammutuista laukauksista huolimatta lähtee kaduille, ei kyse voi olla hajatyytymättömyydestä. Iranin ajautuminen sekasortoon vaikuttaa sekä lähialueisiin että koko maailmantalouteen öljyn hinnan noustessa. Kansainvälisellä yhteisöllä on käytössään vain huonosti toimivia menetelmiä tilanteen rauhoittamiseen, Iranin hallituksella on vain erittäin huonoja menetelmiä, joskin toimivia.

Onnettomuuksien suma

Viime päivinä on isoja onnettomuuksia tapahtunut Burmassa, Kiinassa ja eilen Jaipurissa. Eivätkä siinä varmaan kaikki, mutta kun uutisaikaa on vain rajoitetusti ja etusivulle mahtuu vain muutama asia. Tapahtumat saavat tuntemaan voimattomuutta, etenkin Burman tilanne, jossa hallitus ei anna viisumeita avustustyöntekijöille, avustuslastissa ollut laiva uppoaa, eikä aikaa avun odottamiseen ole.

Eilen Ruotsista lähti kaksi pelastuslaitoksen työntekijää avustuskoneen kanssa Burmaan. Maan hallitus pitää kaikkea avustustoimintaa tiukasti otteessaan, eikä ulkopuolisilla ole paljoa sanomista, vaikka kuinka tietäisivät paremmin, miten asiassa pitää toimia. Vieraissa olosuhteissa, puutteellisen infrastruktuurin varassa toimiessa eivät muun järjestelmän opit myöskään välttämättä toimi. Ilmasto- ja maantieteelliset olosuhteet asettavat omat rajansa, ja on vielä otettava huomioon kulttuuri ja uskonto. Hallitus tietysti vahtii, ettei apua mene vääriin käsiin, heidän mielestään.

Jaipurin tapahtumat koskettivat, koska Intian matkallamme kävelimme juuri noita ostoskatuja pitkin, joilla räjähti kuusi pommia vaatien ainakin 80 ihmisen hengen. Jaipurissa oli mukava kierrellä kauppoja, istua teetä juomassa myyjien kanssa ja ihailla eteen tuotavaa tavaraa.
Yövyimme palatsissa, joka oli muutettu hotelliksi. Itse maharadja kertoi mielellään suvustaan, hänen isoisänsä isoisä ties kuinka monennessa polvessa oli saavuttanut asemansa hoitamalla hyvin kuninkaan kameleja. Hauskana yhteensattumana katsoimme elokuvaa Guru äskettäin. Siinä joku epäilee gurun aitoutta sillä perusteella, että hän on pelannut golfia Jaipurin maharadjan kanssa, eikä tämä ollut tiennyt gurua. Tapaamamme Jaipurin maharadja oli innokas golfin pelaaja, tyylipuhdas golf-asu päällä ja tasoitus sitä luokkaa, että aikaa on vietetty säästelemättä viheriöllä.

Jaipur on täynnä mielenkiintoisia nähtävyyksiä, kaupungin ulkopuolella on Amberin linnoitus, keskellä kaupunkia Tuulten palatsi, ja aikaa kuluu myös Jantar Mantarin astrologisessa observatoriossa. Kaupunki elää turismilla, pommi-iskun vuoksi siitä riippuvaisten elämä vaikeutuu. Intian köyhyydessä kaduilla liikkuu paljon kerjäläisiä ja ihmisiä, joilla ei ole muuta tekemistä kuin kävellä pitkin katuja. Varmaan moni eilisistä loukkaantuneista eli muutenkin vaikeaa elämää. Niin kuin se pieni likainen poika, jonka muistan seuranneen meitä ostoskierroksellamme.

Nyt on avustusrahaa kerääntynyt Burman uhrien hyväksi vain häviävän pieni osa siitä mitä tsunamin uhreille kerättiin. Niitä rahoja taas on edelleen odottamassa jälleenrakennuksen etenemistä. Kyse on Thaimaan naapurimaasta, eikä tsunamin takia kukaan ole enää hengenvaarassa. Tsunami kosketti, ehkä oli itsekin käynyt lomalla siellä, siellä oli maanmiehiä hädässä ja heidän kauttaan pystyi kuvittelemaan myös paikallisten asukkaiden hädän. Hätä on suuri Burmassakin, nyt Punaisen Ristin työntekijä on jo päästetty alueelle kertomaan avun tarpeesta.

Matkan surullinen päätös

Tänään on muistettu Espanjan bussiturman uhreja. Kun lähdemme matkalle, toivomme, että kaikki menisi hyvin. Vanhemmiten olen alkanut pelkäämään enemmän, jopa ajatellut, että pitäisi lopettaa koko reissaaminen, ettei jotain satu. Nuorempana olen ajellut lapset takapenkillä pitkin Espanjan rannikkoa, pimeällä etsinyt oikeaa ulosmenoa moottoritieltä moneen kertaan sen ohittaen, ja jopa päässyt ulos Sevillan monikaistaisten liikenneympyröiden keskimmäiseltä kaistalta.

Kun matkustimme poikien partioporukan kanssa Lappiin kesäisin, ei busseissa edes ollut turvavöitä, eivätkä vilkkaat matkustajat millään pysyneet paikallaan koko matkaa. Kerran olimme kääntymässä Kaamasesta Karigasniemelle, juuri pääsemässä perille, kun bussimme eteen ajoi vasemmalta risteyksestä ylinopeutta norjalainen auto. Bussinkuljettaja jarrutti, ja bussin käytävällä seisonut poika lensi pää edellä bussin tuulilasiin. Tuulilasi meni rikki, mutta poika selvisi kuhmulla. Talkootyötä tekevä kuljettaja ei säikähdykseltään edes tajunnut pysähtyä paikalle, vaan ajoi samantien perille eteensä tiukasti tuijottaen. Myöhemmin lapset purkivat iloisina tavaroitaan, eikä kukaan puhunut siitä, miten lähellä vakavaa onnettomuutta oltiin. Pian myös aikuisten vakavuus vaihtui kiitollisuuteen, miten vähällä selvittiin.

Päivän tiedotustilaisuudessa korostui ehkä liiankin paljon, kuinka hyvin pelastustyöt, viranomaisyhteistyö ja kriisinhallinta on sujunut. Ei voi olla tyytyväinen, kun niin monta uhria vaatinut onnettomuus tapahtui. Ei ainakaan ennen kuin on päästy pahimman ohi, eli kaikki omaiset ovat saaneet tiedon läheistensä kohtalonsa ja uhreille on toimitettu riittävästi apua. Uhreille ja heidän omaisilleen pienikin avun tai tiedon odottaminen on liikaa.

Viime aikojen poliittisessa keskustelussa on joskus ollut vaikea muistaa, että maan hallitus on se taho, joka viime kädessä vastaa kansalaisten turvallisuudesta. Kriisin kohdatessa tilannetaju on välttämätön poliitikon ominaisuus. Tuore ulkoministeri onnistui välittämään sen kuvan, että hän tajuaa, mitä on tapahtunut.

Edit vuorokauden kuluttua. Ulkoministeriö on näköjään siirtynyt tiedotuksessaan blogiaikaan. Jo lauantai-iltana ennen puoltayötä Alexander Stubb on käynyt tekemässä asiasta postauksen. Ehkä valtioneuvoston pitäisi perustaa kriisiblogisivu, tuo tiedottaminen henkilökohtaisen blogin kautta asiasta, jossa ihmisiä on kuollut, vaikuttaa näin ensi näkemältä varomattomalta menettelyltä.