Vastakaikua sisarilta

Eksyin blogiretkelläni ensin Bagdadiin, tosin sieltä oli jo lähdetty Syyriaan. Sain vastauksen kysymykseen, minkälaiselta tuntuu pakata, kun lähtee pakolaiseksi. Kirjoittaja kertoo, kuinka kaiken triviaalin miettiminen helpottaa, ottaako mukaan pehmolelun ja jättääkö valokuvista kehykset. Olen huomannut saman asian pakolaisten kanssa työskennellessä. Niin kauan kuin ihmiset jaksavat valittaa pikkuasioista, niin kaikki on vielä kuitenkin melko hyvin.

Kuinka lohdullista on, etteivät ihmiset matkalle lähtiessään osaa arvata, mitä on edessä. Ollaan kuitenkin matkalla kohti parempaa, pelastetaan itsemme. Vaikka kaikenlainen keplottelu ja oman edun tavoittelu onkin paheksuttavaa, en voi mitään sille, että ilahdun aina hyvistä yrityksistä saada asiat hoitumaan näppärästi, kunhan ei vain mennä laittomuuksien puolelle. Miten kekseliäs olento ihminen onkaan, siinä lajimme säilymisen salaisuus. Niin kuin Irakista paenneet jonottavat välillä Syyriasta Irakiin tuhansien ihmisten letkoissa palatakseen taas samassa jonossa Syyriaan, he vain uusivat passin leimansa voidakseen oleskella edelleen Syyriassa, paossa ja turvassa.

Sitten löytyi Guardian unlimited ja Cath Elliotin blogi, jossa aiheena oli ns. "kunniamurhat". Mainio kirjoitus, ja kommenteista kehkeytyi laaja keskustelu, jota en jaksanut lukea edes puoleen väliin. Otetaan se kunnia pois niistä järkyttävistä väkivallanteoista, joissa aviopuolisot, isät ja veljet tappavat lähimmäisiään. Mitä muuta kielikikkailua näihin sortomekanismeihin sisältyy? Olen itsekin joutunut selvittelemään pakkoavioliiton ja järjestetyn avioliiton eroa, tuo jälkimmäinen on olevinaan vähemmän naista sortava systeemi.

Mutta jotta näistä perheiden sisäisistä alistamismekanismeista voitaisiin oikeasti, kiihkottomasti puhua, ne pitäisi riisua uskonnollisista ja kulttuurisista kaavuista. Kun ei siinä oikeastaan ole niin suurta eroa, kun suomalainen mies kolme päivää ryypättyään käy hakemassa haulikon, ja huolehtii, ettei viimein kaikkeen kyllästynyt vaimo sitten enää juhli muiden miesten kanssa, jos hänet jättää. Valtasuhteiden nimeäminen ja riippuvuussuhteiden paljastaminen, niistä keskusteleminen osoittelematta uskontoa kulttuuria, olisiko se mitenkään mahdollista? Voiko Miessakit-tyyppinen keskustelu olla mahdollinen kaikissa kulttuureissa? Niin paljon kuin olen eri kulttuureista olevien miesten kanssa asioinut, en näe sille mitään estettä, mutta en myöskään osaa arvata, mikä sytyttää sen kaikkein häpeällisimmän väkivallan, jota jotkut kunniaväkivallaksi kutsuvat.

Leijonia lampaille

Eilen illalla kävimme työpaikan väen kanssa katsomassa ennakkonäytöksenä ensi viikolla ensi-iltaan tulevan Robert Redfortin, Meryl Streepin ja Tom Cruisen tähdittämän elokuvan Leijonia lampaille. Teemoina sota terrorismia vastaan, jota tarkisteltiin kolmen samanaikaisesti yhden tunnin aikana tapahtuvan tilanteen kautta. Idea oli hieno, toteutus hyvä ja ajatuksia herättävä.

Vaikka tapahtumat kulkivat akselilla Kalifornia, Washington D.C ja Afganistan, tulivat ne lähelle. Ei vähiten sen vuoksi, että ystäväni 23-vuotias tytär on Bagdadissa palvelemassa maataan. Nyt on menossa kolmas kerta Irakin maaperällä. Hänen äitinsä kanssa puhumme nyt, että kun hän tulee jouluksi kotiin, se on sitten ohi, eikä hän enää lähde. Samalla siirrämme mielestämme syrjään sen mahdollisuuden, että entä jos vielä tapahtuu jotain kohtalokasta.

Millä taidoilla ja motiiveilla poliitikot virkahuoneistaan lähettävät nuoria ihmisiä sotimaan paikkoihin, joihin he itse eivät uskaltaisi mennä? Ihmiset, joilla olisi kykyä ja vastuuntuntoa tehdä parempia päätöksiä, jotka jäisivät historiaan rauhantekijöinä eikä sodanjohtajina, valitsevat helpon elämän. Vaikka monet puolestamme asioita hoitavat ovatkin vastuuntuntoisia ja osaavia, mukana on myös vauhtisokeita oman edun tavoittelijoita. Moni terveen suhteellisuudentajun ja harkintakyvyn omaava ei vaivaudu osallistumaan politiikkaan, koska ei usko voivansa vaikuttaa. Toisaalta tälläkin hetkellä muiden elämästä, sodasta ja rauhasta päättävien päätöksentekokyky voisi lamautua, jos he ymmärtäisivät ratkaisujensa seuraukset kaikessa laajuudessaan.

Elokuva käsitteli myös toimittajien vastuuta. Mikä on uutinen, mistä kirjoitetaan ja mistä ei. Irakin sota on yksi esimerkki siitä, miten ensin rummutetaan yhtä, sitten toista totuutta, ja mitä oikeasti tapahtui ei omaa uutisarvoa.

Poikkeustila

Keittiömme on remontissa. Kaapit on viety pois, jääkaappi ja pakastin suorittavat viimeistä palvelustaan olohuoneessa, kunnes niidenkin on aika tehdä tilaa uudelle. Tähän asuntoon muutettuamme pari vuotta sitten huomasimme, ettei vuoden 1982 mallia oleva keittiö ollut läheskään niin kätevä kuin edellisissä asunnoissamme olleet nykyajan systeemit. Tiskialtaan alle oli valunut vedet useampaankin kertaan, liesituuletin piti hirveää meteliä ja puhalsi imemänsä käryt takaisin hellan ääressä työskentelevän päälle, eikä laskutilaa ollut missään, kun mikroaaltouuni, kahvinkeitin ja leikkuulauta veivät kaiken pöytätilan.

Kiertelin jo pari vuotta sitten keittiömyymälöitä, mutta vastaanotto oli nuiva. Yksi keittiöliike yritti, mutta he eivät vain koskaan saaneet aikaiseksi minkäänlaista kunnon tarjousta, josta olisi selvinnyt myös asennuksen hinta. Sinällään palvelu oli ystävällistä. Sen sijaan eräs liikkeenharjoittaja suorastaan heitti ulos, kun uskalsin tulla hänen liikkeensä avoimesta ovesta sisälle, kun siellä oli toinen asiakas. Muissa keittiökaupoissa jaettiin kyllä kuvastoja, mutta ilmeisesti muumiruotsini teki minusta vähemmän varteenotettavan asiakkaan.

Viime kesän asuntomessuilla tulin valittaakseni Puustellin osastolla, että Ruotsissa näyttää olevan mahdoton saada joku myymään meille keittiön. Samalla reissulla löysin juuri mieleisen keittiösisustuksen AKA-keittiöiden toteuttamana. Syksyllä palattuamme Tukholmaan Puustellin keittiömyyjä Jonas sitten soitti, ja tuli heti parin päivän kuluttua tekemään suunnitelmaa. Minulla oli valmiina mielikuva meille sopivasta keittiöstä, joten kuvastojen lukemiseen ei kulunut aikaa. Kun myyjä lähti toteuttamaan nikottelematta asiakkaan toiveita, mitä nyt ei innostunut leivinlaudan ja pyyheliinatelineen tarpeellisuudesta, niin keittiösuunnitelmat valmistuivat ripeästi. En olisi itse jaksanut enää lähteä kiertelemään kauppoja. Kannatti siis jutella niitä näitä messutungoksessa.

Tarkensimme suunnitelmia parissa neuvottelussa, ja vain pian myyjäkin lämpeni kaupantekoon. Parin viikon kuluttua keittiön pitäisi olla valmis. Kun tilaa on vähän, ja keittiön muoto sanelee ratkaisut, aivan kaikkia haluamiani hienouksia en saanut. Mutta paljon laskutilaa, isoja vetolaatikoita, kattiloille karuselli kulmakaappiin, korkkilattia, kaikkea tätä on luvassa. Ja pian on taas yksi asia hoidettu.

Kansakunnat vailla vettä

Tänä aamuna työpaikan pöydällä oli vadillinen pullaa ja YK:n lippu siinä vieressä. Kunnon bloggaajana en osannut iloita pullasta, vaan harmittelin mielessäni, miten hienon kuvan siitä olisi saanut, jos vain olisi tullut kamera mukaan. Ajatelkaa nyt vadillista wienereitä ja se sininen lippu symboloimassa maailman kaikkien ihmisten oikeutta saada oma siivunsa. Ne wienerit oli vielä puolitettu. Ehkä ajatus on liian idealistinen, niin harvat ovat valmiita jakamaan.

Eilen tapasin ihmisen, joka ilmoitti olevansa Kofi Annanin sukulainen. Varmaan asia olikin niin, onhan hänen vaimonsa ruotsalainen. Tänään sitten ilahdutti Kofi Annanin lyöminen ritariksi, harmi vain, ettei hän voi käyttää sir-etuliitettä. Sir Kofi Annan, melkein kuin Sir Elton John. Britannian kuningashuone voisi kyllä joustaa edes tässä asiassa, ja antaa muidenkin kuin brittien olla sir.

Kuka muuten on nyt YK:n pääsihteeri? Muistan U Thantin, Boutros Boutros-Ghalin, Javier Perez de Cuellarin ja Kurt Waldheimin, mutta Ban Ki-mooniin en ole vielä tottunut. Tämän päivän tervehdyksessään hän on painottanut puhtaan veden merkitystä. Meillä voi mökkirannan vettä juoda ja nurmikkoa kastellaan juomavedellä. Maailmassa kuolee 6000 lasta päivässä puhtaan juomaveden puutteesta aiheutuviin sairauksiin, ja 700 miljoonaa ihmistä maailmassa kärsii jonkin tason vesipulasta.

Ehkä siinä pöydällä YK:n lipun vieressä olisi pitänyt olla vesikannu pullavadin sijasta.

Luonto kuvissa

Vuoden luontokuvia on julkistettu, mikä johti miettimään omaa bloggauksen myötä aloitettua valokuvausharrastusta. Lintujen kuvaaminen on hauskaa, tosin jokseenkin mahdotonta, koska kohde on pieni ja helposti lentoon pyrähtävä. Usein unohdan tuo keskeisen tosiasian. Jos haluaa saada kuvan linnusta, ensimmäinen kuva pitäisi ottaa heti kun saa linnun kameran tähtäimeen. Sitten voi yrittää ottaa toisen kuvan vähän lähempää, vaikkei vielä olisikaan ihanne-etäisyydellä. Silloin kun on niin lähellä, että saisi hyvän kuvan, lintu on sitä mieltä, että olet liian lähellä, ja poistuu paikalta.

Juuri edellä kerrotulla tavalla kävi viime kesänä mökillä, kun läheiselle pellolle ilmaantui kurkipariskunta. Kuvittelin pääseväni ihanteelliselle kuvausetäisyydelle linnuista. Siksi vain jatkoin ja jatkoin pellonpientaretta pitkin, vaikka olisin saanut ihan hyvän kuvan niin isosta linnusta jo huomattavasti aikaisemmin. Kun olin lähestymässä täydellistä kuvauspaikkaa, arat linnut säikähtivät ja kuva jäi saamatta. Eikä ollut ensimmäinen kerta.

Täydellinen on hyvän vihollinen valokuvauksessakin. Digiaikana filmiä ei tarvitse säästellä, siksi kuvan voi ottaa tilanteen tullen vaikkeivat kaikki säädöt olisikaan kunnossa. Siitä vuoden luontokuva on oiva esimerkki. Petokuvaajan otos samalle haaskalle osuneiden karhun ja susien kilpajuoksusta on hauska hetken ikuistus.

Toisaalta suhtaudun aika skeptisesti noihin petokuviin. En voi suositella herkille ihmisille, mutta sellainen kirja kuin Petokuvan raadollisuus paljastaa miten villieläimiä houkutellaan kuvattaviksi. Vaikka lukemisesta on jo vuosia aikaa, vieläkin yököttävät ne hieman laajemmin rajatut kuvat maassa lojuvista eläinten ruhoista ja sisäelimistä. Hienoimmat luontokuvat voivat siis olla lavastettuja, eikä katsoja tiedä onko haaskalla pantakarhu vai ihan oikea salokorpien villipeto.

Tekstin houkutus

Työmatkan varrella on amerikkalaisten kirjojen kauppa "New York Stories", jossa on houkutteleva näyteikkuna ja mukavan pieni mutta kattava valikoima kirjoja. Pari viikkoa sitten perjantai-iltana ostin sieltä pari pokkaria, ja tulin samalla liittyneeksi kirjakerhoon. Sain mukaani määritelmän, mitä tarkoittaa kuulua joukkoon "Anonyymit ylilukijat - Anonymous overreaders".

En itse asia lue kirjoja kovinkaan paljon, ja elämässäni on ollut pitkiä jaksoja, jolloin kirjat eivät ole lainkaan houkuttaneet. Mutta yhdessä asiassa olen toivoton. Luen kaikkea käsiini osuvaa, muropakettien kyljet, kaikki mahdolliset lippuset ja lappuset, odotushuoneiden vanhat lehdet, hyvää kirjallisuutta ja huonoa kirjallisuutta ja kaikkea siltä väliltä.

Tänä viikonloppuna olemme raivanneet keittiötä tulevaa remonttia varten. Hidasta hommaa. Pitää tarkistaa kaikki laatikoihin säilötyt vanhat lehdet, netistä printatut reseptit ja koulusta tuodut erilaiset lippuset ja lappuset, onko niissä jotain tarpeellista vai voiko ne heittää pois. Sinällään se ei ole niin aikaa vievää, mutta kun samalla vähän väliä unohtuu lukemaan jotain mielenkiintoista, niin ei tule valmista ei. Aivan voimaton en riippuvuuteni edessä sentään ole. Sain tungettua lehtikorin pohjalta löytyneen viime jouluaaton päivälehden avaamattomana paperinkeräykseen. Eikö olekin jo syytä onnitella itseään?

Ehkei edes fundamentalisti

Luin alkusyksystä kirjan Fundamentalisti vastoin tahtoaan, jonka on kirjoittanut entinen konsultti Mohsin Hamid. Mikään mahtava lukuelämys kirja ei ollut, vaan helppolukuinen ja kevyt monologi. Minua häiritsi kirjan muoto. Ajatus että ihminen tapaa kahvilassa jonkun turistin, ja selittää sille koko elämänsä yhteen hengenvetoon, korkeintaan ojentaa sokeria välillä, ei tunnu uskottavalta. Odotin enemmän. En löytänyt kirjasta fundamentalistia, en myöskään vastentahtoisuutta.

Tarina menee jotenkin niin, että kaveri istuu kahvilassa Lahoressa tai jossain vastaavassa paikassa, tapaa siellä jonkun, ja alkaa sitten kertoa kuinka hän opiskeli Yhdysvalloissa huippuyliopistossa, tuli värvätyksi isoon kansainväliseen konsulttitoimistoon, ja kuinka hän oli huipulla. Sitten tuli syyskuun yhdestoista, ensin hän hymyili, sitten jätti partansa ajamatta ja menetti otteen työstä. Hän rakastui amerikkalaiseen tyttöön, joka sairastui mieleltään. Sitten mikään ei enää onnistunut, hän sai potkut.

Tänään DN:ssä oli Mohsin Hamidin haastattelu, joka selitti hieman kirjailijan ajatuksenjuoksua. Kirjassa fundamentalismi esiintyi ensin täydellisenä omistumisena työlle. Ääri-ihminen voi siirtyä äärimmäisyydestä toiseen. Terroristia ei kirjailijankaan mielestä kirjasta löydy. Vastahakoisuutta ja vastentahtoisuutta ihmettelen vieläkin. Kirja tarjoili uskontoon vetäytymistä jokseenkin helppona vaihtoehtona, en löytänyt kamppailua sitä vastaan tai muiden arvojen etsintää.

Mikä sitten on erilaisten ääriliikkeiden yhteinen nimittäjä? Ehkä se, että omasta oppisuunnasta haetaan ratkaisua kaikkiin ongelmiin. Vika on järjestelmässä. Yksilön vastuu hämärtyy, ei uskota yksilön mahdollisuuksiin vaikuttaa. Oma elämä annetaan oman oppisuunnan käyttöön, mikä äärimmilleen vietynä johtaa epätoivoisiin tekoihin. Puutteellisuuksia omassa elämässä ja ympärillä katsotaan esimerkkeinä järjestelmän toimimattomuudesta.

Ehkä Hamidin kirja on siinä kohtaa oikeassa, että mitä heikommin ihminen on kiinnittynyt yhteiskuntaan, sitä alttiimpi hän on ajautumaan ääriliikkeiden pariin. Erilaiset profiloinnit ovat osoittaneet, että länsimaissa monet ääriliikkeiden jäsenet ovat hiljaisia, eivät jätä laskujaan maksamatta, eivät rähinöi kapakassa eivätkä tee pikkurikoksia, ja kuten Lontoossa, naapurit eivät ole huomanneet mitään mutta eivät ole myöskään tutustuneet seinän takana asuvaan.

Islamin uskonnon ja militantin islamin sekoittamista tapahtuu edelleen jatkuvasti. Vaikka Hamid on saanut raflaavalla nimellä kirjaansa myytyä, johtaa nimi harhaan, ja sekoittaa keskenään uskonnollisuutta ja ääriliikkeitä. Kirja ei nimittäin kerro mitään islamisteista, ei aseeseen tarttumisista, itsemurhaiskuista. Olen usein miettinyt, kuinka islamin uskonto kieltää itsemurhat, mutta itsemurhaiskun tekijästä voi tulla marttyyri. Kuinka ristiriitaista. Kuka kirjoittaisi enemmän ja syvemmin?

Saastumatonta

Tämä kuva olkoon jatkoa edelliselle ympäristöaiheiselle postaukselle ja vastaus valokuvatorstain haasteeseen, joka tällä viikolla on saaste. Kun ilma on saastunutta ja jätteiden käsittely mitä sattuu jos sitäkään, niin jostain täytyy saada edes puhdasta vettä. Kuva on otettu tien varrelta Pohjois-Intiasta matkalla Aggrasta Keoladeoon.

Päivän ympäristöteko

Vanha tuttu kertoi tekevänsä selvitystä ilmastonmuutoksen vaikutuksesta pakolaisuuteen. Äärimmäiset sääilmiöt aiheuttavat jo nyt pakolaisuutta, ihmiset taistelevat vähistä luonnonvaroista, kuivuus pakottaa siirtymään paremmille viljelysmaille, tai he väsyvät jatkuviin tulviin, ja haluavat rakentaa tulevaisuuden turvallisemmille asuinseuduille.

Ilmastonmuutoksesta tulisivat kärsimään ennestään kuivat alueet, kuten Afrikan sarvi, joka on jo nyt ollut vuodesta vuoteen otsikoissa, useimmiten sotimisen, mutta myös kuivuuden ja rankkasateiden aiheuttamien tulvien vuoksi. Myös usein toistuvista tulvista kärsivän Bangladeshin ihmiset joutuvat entistä useimmin kiipeilemään katolle ja puihin vedennousua pakoon, mikäli ilmastonmuutosskenaariot toteutuvat, elleivät muuta ylevimmille maille.

Pakolaisuus on myös uhka ympäristölle. Jopa satojen ihmisten pakkautuminen pakolaisleireille, joissa ei ennestään ole vesihuoltoa, viemäröintiä ja sähköjä johtaa helposti alueen luonnonvarojen riistämiseen ja saastumiseen. Eläimet joutuvat luovuttamaan elinympäristönsä ihmisille, kasvusto tallaantuu tai käytetään polttopuuna. Siksi kehitysyhteistyövaroja käytetään myös pakolaisia vastaanottavien alueiden ennallistamiseen. Vesijohdot vedetään uudelleen paikallisia asukkaita hyödyntämään, istutetaan puita ja kasveja, käymälät haudataan maahan. Viime aikoina on oltu huolissaan sumuisten vuorten gorilloista, joiden asuttamia metsiä yritetään estää haihtumasta savuna ilmaan.

Matkustipa ihminen sitten huvikseen tai pakotettuna, ympäristö kärsii. Me matkustamme fossiilisia polttoaineita käyttäen, eikä niitä jälkiä voi korjata. Ei tule ennallastamisohjelmaa, joka siivoaa jäljet. Ympäristövaikutuksia on helppo arvioida, kun puoli miljoonaa ihmistä pakkautuu muutaman sadan hehtaarin alueelle. Kun sama määrä ihmisiä matkustelee sinne tänne, kuluttaa ja saastuttaa, jossain joku tutkija tekee arvioita, mutta tieto ei tavoita niitä, jotka asialle voisivat jotain tehdä. Dagens Nyheterin sivuilta voi käydä tutkimassa, kuinka paljon omat matkat luontoa rasittavat. Sieltä löytyy myös kätevä keino keventää omaatuntoaan vaikka osallistumalla jalkapumppujen hankintaan Intian maaseudulle.

Tämä postaus oli panokseni Blog action dayn tempaukseen.

Mahtavaa analyysia

Tämän aamun Dagens nyheteriä lukiessa tuli pahemman kerran vedettyä kahvit väärään kurkkuun. Avasin lehden aukean, jossa oli iso juttu nuorten väkivaltaisuudesta Pohjoismaissa. Tanska johti tilastoa, mutta kriminologi Jerzy Sarnecki oli tullut siihen tulokseen, että "Suomalaiset ovat perinteisesti brutaalimpeja", mikä perinne kantautuu sisällissodastamme.

Entä jos sisällissota oli seuraus eikä syy? Minkä ihmeen takia ne jo muutama sata vuotta aikaisemmin ruotsalaiset lähettelivät suomalaisia sotilaita mitä kummallisimpiin maailman kolkkiin puolustamaan imperiumia, jos kerran väkivalta ei vielä silloin kuulunut perinteisiimme? Aika äskettäin luin, että joukot olivat usein vähällä ruoalla varustettuja, mutta paloviina kuuluu huoltovarusteisiin. Suomalaisten väkivaltaisuus on perinteisesti liittynyt alkoholin käyttöön, ja se tiedettiin Ruotsin vallan aikana mutta ei näköjään enää. 1800-luvulla Venäjä lähetti kasakoita pitämään järjestystä Etelä-Pohjanmaalle, kun meno oli niin villiä.

Arvioitaessa lausunnon loukkaavuutta hyvä harjoitus on laittaa sanan suomalaiset tilalle vaikka romanit tai arabit. Ruotsissa on tunnetusti laaja sananvapaus ja jos vielä lähdetään siitä, että tieteessä saa sanoa mitä tahansa, niin tuskin Sarnecki sanoistaan vastuuseen joutuu. Toivon kuitenkin, että lehdistöasiamies Yrsa Stenius kommentoisi asiaa. Tatu Vanhanen sentään kertoi, mihin tutkimukseen lausuntonsa perustaa, mutta Sarnecki vain leimaa meitä suomalaisia. Tieteentekijän esittämät loukkaavat kommentit tiettyä kansanryhmää kohtaan vaativat ainakin jutun julkaisijan oikaisun, Sarneckyn anteeksipyyntö olisi varmaan yhtä puolivillainen kuin hänen muutkin puheensa.

Muuten jutussa muista kansallisuuksista puhutaan eksaktimmin, puhutaan teini-ikäisistä ja nuorisoväkivallasta, vertailukohteina pääkaupungit ja mitattavina tietyt väkivaltaisuudeksi katsottavat tekijät, kuten aseen pitäminen mukana. Selvitys ei perustu poliisin eikä tuomioistuimen tilastoihin, vaan kriminologien tekemään kyselyyn.

Taas täällä

Käväisin vain Omenapuun alla sukulaissielua tapaamassa, ja taas tutustuin itseeni paremmin polkkaajatestin avulla.

Mitä ihmettä?

Tätä se vapaa-aika teettää, löysin aivopuoliskotestin. Katselin tanssijaa ja aloin epäillä testiä, kun tanssija tanssi vuorotellen vastapäivään ja myötäpäivään. Piti pyytää teini katsomaan sitä kanssani. Lopputulos oli, että hänen mielestään minulla täytyy olla tosi huono näkö, kun luulen tytön tanssivan vastapäivään, kun se tanssii myötäpäivään. Kokeilkaa huviksenne.

Terapian tarpeessa

Eilen yritin ladata kuvia kameralta tietokoneelle. Kun se ei onnistunut, ryhdyin kokeilemaan erilaisia sivupohjia, ja tulin nyt sitten muuttaneeksi ulkoasua täysin. En ole tyytyväinen, mutta en myöskään uskalla ryhtyä enää leikkimään esimerkiksi terapiaa blogillesi tarjoavan Amoenan ohjein, siinä menee helposti koko päivä harakoille. Eilen illalla kului jo kiitettävästi aikaa monenlaisiin epäonnisiin kokeiluihin.

Bloggaus kuuluu harrastuksiin, jotka alkavat viattomana pikku kokeiluna, ja sitten huomaakin hurahtaneensa täysin. Ajatukset alkavat olla kirjoitettuja lauseita, ja melkein kaikkia asioita pohtii näkökulmasta: "Tästähän voisi kirjoittaa blogiin". Olen yrittänyt välttää haircuttia, siinähän voisi käydä jopa niin, että blogi muuttaa elämää. Elät niin, että voit kirjoittaa siitä, eikä niin, että kirjoitat siitä, miten elät.

En arvannut aloittaessani, että sukellan tähän juttuun näin syvälle. Toisaalta elämässäni ei ole ollut aikaa ja energiaa jonkin asian intensiiviseen harrastamiseen aikaisemmin. Lasten kasvettua isoiksi ja vapaa-ajan moninkertaistuttua elämääni tuli tilaa, onneksi juuri silloin blogit valtasivat maailman. Suvussani naiset ryhtyvät harrastamaan jotain luovaa aviomiehen kuoltua. Isoäitini runokirja julkaistiin hänen 90-vuotispäivän kunniaksi, äitini maalausharrastus alkoi 60-vuotiaana. Onneksi olen jo näin pitkällä nyt, ei edes viittäkymmentä ja oma harrastus, itseasiassa useita! Sitäpaitsi mieskin on varsin virkeässä kunnossa.

Työt aloitettuani pelkäsin, että bloggaus jää. Niin voi edelleen käydä, toisaalta kirjoittamisen helppous ja imu viekottelevat ilta illan jälkeen blogille. Jos vain tohtisi viettää vieläkin enemmän aikaa blogaten, voisi värkätä sivupohjia, opetella valokuvausta ja kuvien käsittelyä, seikkailla muiden blogeissa ja etsiä kaikkea hauskaa. Jos jotain toivoisin tänne blogistaniin, niin järjestystä. Blogilistalla on 11809 blogia, varmasti paljon kaikkea hauskaa, fiksua ja hyödyllistä, mutta mistä löytäisi itseään kiinnostavia? Käyn blogilistalla ja avaan aina ne samat viisi blogia. Muiden sivuilta voi eksyä harhailemaan blogisuunnistukselle tuntikausiksi, hyviä linkkejä löytyy sitä varmemmin mitä enemmän pitää toisen blogista.Valokuvatorstai toimii myös linkkipankkina, mutta monet hyvät kirjoittajat eivät valitettavasti kuvaa. Mitä kaikkea jääkään lukematta?

Arjen harmaa aamu

Valokuvatorstain aiheena arki, tämä on arkiaamu. Olisi ollut paljon peittelemättömiä arjen jälkiä täällä kotonakin, osallistun niillä otoksilla vaikka sitten, kun aiheena on kaaos ja kamera suostuu luovuttamaan ne kuvat.

Eid-vapaa

Ilokseni sain maanantaina tietää, että perjantai on vapaapäivä. Silloin juhlitaan Ramadanin loppumista, ja kansainvälisen järjestömme toimisto on kiinni. Tietoisuuteni ramadanin vietosta tuntuu kasvavan vuosi vuodelta, islam alkaa olla arkipäivää. Tosin ensimmäisiä kertoja havaitsin ramadanin olemassaolon joskus 1990-luvun alkupuolella. Silloin paastoaika sattui melko lähelle juhannusta, eivätkä Suomeen äskettäin muuttaneet muslimit vielä katsoneet paastopäivän kestoa Kairon kellojen mukaan. Nyt täällä Tukholmassa tunnelbanassa mainostettiin halpaa puheaikaa, soita halvalla koko ramadanin ajan.

Egyptin matkallamme ymmärsin, että islamin uskon symboli, puolikuu, näyttäytyy taivaalla ramadanin alkaessa. Sellaiselta puolikuu ei koskaan näytä Suomessa, ei vaikka olisi uuden kuun ensimmäiset päivät. Muuten paastokuukausi näkyi siellä milloin sylkeään kuivaavina riutuvan näköisinä kunnon muslimeina, milloin verensokerin laskusta kärsivinä kiukkuisina rähisijöinä. Parhaiten on kuitenkin jäänyt mieleen näky puiston penkillä, kun auringon laskiessa tuntemattomat ihmiset jakoivat aterian keskenään. Matkaoppaassa varotettiin palvelun hitaudesta ramadanin aikana. Moskeijat olivat ehkä täydempiä, ihmiset pukeutuivat juhlavasti ja ostivat enemmän ruokaa ja lahjoja.

No nyt sitten tuli jo mieleen, minkälaisissa oloissa muslimit juhliaan viettävät. Monet, jotka eivät ole konflikteissa kärsivissä kotimaissaan, viettävät juhliaan koti-ikävää potien paossa. Täkäläiset kaupat ovat kyllä hyvin varustautuneet muslimien juhlaan, tuttuja herkkuja löytyy, ja onneksi se teleoperaattori tarjoaa alennusta. Eihän joulukaan vieraassa maassa ole oikea joulu, sama varmaan on eidin kanssa.

Kotikasvatuksen täydennystä

Kungsholmenin ja Vasastanin kaduilla on viime päivinä kulkenut surullisia ihmisiä. Viime perjantai-iltana juhlittiin paikallisen koulun tiloissa yhden tytön 15-vuotissyntymäpäiviä. Vieraita oli kutsuttu 90. Ei siis ihan tavallisen työläisperheen tytär. Juhlat olivat olleet mukavat, kunnes puolen yön maissa tuli riitaa joidenkin poikien välille. Yksi kaveri lähti pakenemaan, hänet saatiin kiinni ja häntä potkaistiin päähän sillä seurauksella, että hän kuoli sunnuntaina. Maanantaina hän olisi täyttänyt 17-vuotta.

Tänään on lehdessä ollut runsaasti aiheeseen liittyviä juttuja. Yhdessä jutussa puhutaan aivojen helposta vaurioitumisesta, toisessa väkivaltaisuutta ennustavista tekijöistä. Kolumnisti kysyy olisiko pitänyt huomata jotain. Ihmetellään ylempään keskiluokkaan kuuluvien nuorten väkivaltaisuutta, ja lööppinä oli kuinka huippuasianajaja puolustaa yläluokan jengiä. Eikä se todellakaan tarkoita täällä koululuokkia, vaan yhteiskuntaluokkia.

Meillä on kuultu ohjaavaa kasvatusta tyyliin:"Tuo on pahoinpitely, se on rikos, jos teet noin täytettyäsi 15 vuotta, saat sakkoja tai vankeutta". Erityisen ehdoton olen ollut, jos potkitaan kaatunutta. Kerran kuulin syyttäjän retorisen toteamuksen, että maassa makaavan potkimisesta seuraa aina vankeutta. En ole tarkistanut väitteen paikkansa pitävyyttä, mutta toivon, että se on totta. Onneksi siitä on jo monta vuotta, kun viimeksi tuota rangaistuskäytäntöä jouduin lapsilleni selvittämään.

Mielestäni maastojuoksu on paras itsepuolustuslaji. Itseään ei kannata puolustaa, etenkään, jos on vahvempi kuin hyökkääjä, käräjillä menevät helposti sitten roolit sekaisin. Jos taas on heikompi, niin itsepuolustuksesta ei ole hyötyä.Itsepuolustuksen mitoittaminen suhteessa hyökkäykseen on vaikeaa, sitä ei kannata kokeilla ilman poliisikoulutusta muulloin kuin silloin, kun maastojuoksu ei auta.

Maailma ei varmaan ole sen väkivaltaisempi kuin ennen, mutta edelleen olisi paljon tehtävää nuorten väkivaltakasvatuksen suhteen. Kaikissa ihmisissä on kyky tehdä hyvää, ja myös pahaa. Ei tuo kuolettavan potkun tehnyt 16-vuotias poika varmasti ennen perjantai-illan tapahtumia ymmärtänyt voivansa tappaa. Voisiko tätä yhteistä ahdistusta lievittää, jos vaikka poliisit tekisivät kierroksen kouluissa kertomassa, mitä väkivalta aiheuttaa molemmin puolin, sekä uhrille että tekijälle? Kaikenlaisia broshyyrejä kyllä tippuu postiluukusta, mainostetaan kielikursseja, mopoja, autokouluja ja lukioita, mutta mitä jos lapsille tulisi 15-vuotissyntymäpäivänä pankin "nyt saat pankkikortin"-kirjeen lisäksi myös tervehdys poliisilta: "Olet nyt rikosoikeudellisesti vastuunalainen..."?

Rautakauppapyhä

Kungens kurva on kauppakeskittymä Tukholman eteläpuolella, ja on saanut nimensä siitä, että kuningas Kustaa V:n auto ajoi ojaan niissä maisemissa vuonna 1946. Vähän myöhemmin paikalla avattiin huoltoasema, jonka nimeksi annettiin tuo Kungens kurva. Nimeen ei siis liity historian siipien havinaa, ellei sitten tapahtunutta voida pitää enteenä nykyisen kuninkaan liikennekäyttäytymiselle. Kyse oli paluusta syksyiseltä metsästysreissulta jahtikavereiden kera, ja ojanpohjalta siis lopulta löydyttiin.

Pari vuotta sitten suuntasimme lähes joka viikonloppu kohti Kungens kurvaa ostamaan huonekaluja, lamppuja, naulakoita ja kaikkia niitä muuton yhteydessä tarvittavia pikkutavaroita. Se riitti, nykyisin kynnys lähteä viikonloppuna ostoksille on korkea.Tänään piti tulevan keittiöremontin vuoksi lähteä rautakauppaan valitsemaan kaakeleita ja lattiaa. Keskustasta oli helppo ajaa virran mukana ulosmenotien kauppakeskittymään. Lattia melkein löytyi, kaakelit eivät, saimme sentään muutaman tarpeellisen hyödykkeen ostettua.

Muistan kyllä ajan, kun piti ottaa lapset mukaan joka ikiselle ostosreissulle. Nyt niitä ostoskärryissä kitiseviä pienokaisia kävi sääliksi. Sunnuntaipäivä, perheen laatuaikaa, ja siinä sitten istut ja ihmettelet, kuinka äiti ja isä valitsevat kaakeleita. Rauhoittelin mieltäni, että itse asiassa tuo on sitä elämän parasta aikaa, noin sitä pitää nuorten elääkin, rakentaa pesää. Samalla lapset oppivat vähän kärsivällisyyttä.

Työpäivät Ruotsissa ovat pitkiä, jos kaupat eivät olisi sunnuntaisin auki, niin kovin vähän jäisi ostosaikaa päivätyössä oleville. Mutta varmaan sunnuntaiostoksilla käyminen on osaksi myös tapa viettää vapaa-aikaa. En mielelläni usko, että pikkulasten kanssa lähdetään huvikseen ostoksille sunnuntaina, vaan kyseessä ovat välttämättömyyshankinnat. Niitähän lapsiperheessä riittää. Mutta tuntui kuin kaikki olisivat siellä, pujottelemassa liikenneympyröissä ja parkkipaikoilla, monet vielä peräkärryn kanssa

Mielenosoitus

Miedon marinadin sivuilta löytyi banneri, yksi postaus Burmalle. Olen vähän myöhässä, mutta postaus on paikallaan, etenkin kun tänään Medborgarplatsilla on mielenosoitus.

Burma on muhinut kauan. Ne vaalit, joissa oppositiojohtaja ei saanutkaan nauttia voitostaan vaan lähetettiin sotilasjuntan toimesta kotiarestiin, olivat vuonna 1990. Seuraavana vuonna Suu Kyi sai Nobelin palkinnon. Sen jälkeen hän on lusinut pian luhistuvassa talossaan, jonka ohitse eivät edes taksikuskit uskalla ajaa. Ulkomaailma on kääntänyt kameransa milloin Balkanille, milloin Irakiin, mutta Burma on saanut ajautua rauhassa tähän päivään. Kuinka monta muuta vastaavaa keitosta on kiehumassa? Darfur paloi pohjaan pahemman kerran, ja eiköhän sieltä Afrikan mantereelta seuraavaksi ihmetellä, miten tilanne Zimbabwessa pääsi ryöstäytymään käsistä. Kaikki ainekset isompaan sotkuun ovat ainakin olemassa.

Tarvittiin buddhalaismunkkien kansannousu, jotta maailma huomaisi, mitä Burmassa on tapahtumassa. Kun köyhät munkit kääntävät almuastiansa väärinpäin sotilaiden edessä, he tekevät suuren poliittisen eleen. He suututtavat juntan, kun eivät huoli sotilaiden ropoja. Tuossa eleessä on jotain samaa kuin taannoisessa Suomen kirkkoskandaalissa, kun Luther-säätiön fundamentalistipapit kielsivät piispalta ehtoollisen. Kun ihmiseltä riistetään oikeus uskonnon harjoittamisen peruselementtiin, oli se sitten almujen antaminen munkeille tai pyhälle ehtoolliselle osallistuminen, alkaa tapahtua.

Mutta miten Burma rauhoitetaan? Milloin pakolaiset pääsevät palaamaan. Milloin Suu Kyi pääsee röttelöstään johtamaan maataan, tai edes seuraamaan vapaita vaaleja. Ne vaalit, jotka Suu Kyi voitti, olivat harvinaisen vapaat ja rehelliset koko juntan 45 vuotta jatkuneella valtakaudella. Kansainvälinen yhteisö on huomannut tilanteen, yrittää tehdä jotain, mutta samanaikaisesti tuhansia munkkeja ja muita mielenosoittajia on pidätettyinä. Ensin heidät pitää saada vapaiksi, sitten voisi alkaa neuvotella juntan kanssa.

Mitä syitä juntalla voisi olla luopua vallasta ilman enempää verenvuodatusta? Ensimmäisissä vapaissa vaaleissa sotilashallinnon jälkeen tuskin ääniä keräävät kenraalit, ennemminkin kirjailijoilla on ollut tapana menestyä siinä tilanteessa. Asevoimien pitäminen erossa politiikasta näin pitkän sotilashallinnon jälkeen on vaikeata. Äänestysaktiivisuutta ei nosta se, että sotilaat voivat taas mitätöidä vaalit. Sotilaiden uudelleensijoittaminen palvelemaan demokraattista yhteiskuntaa on epäonnistunut monta kertaa historian kulussa. Ihmisillä on taipumus uudelleenkoulutuksen sijasta jatkaa sitä mitä he jo ennestään osaavat. Sotilashallinnon lopettaminen johtaa usein erilaisten kansanarmeijoiden ja sissiliikkeiden vahvistumiseen, ja uudenlaisiin sisäisiin levottomuuksiin. Vallan Burmassa pitää siirtyä kansalle, mutta helppoa se ei tule olemaan.

Tie auki

Kovin on kaita ja jyrkkä tuo tie taivaaseen, mutta kun valokuvatorstai laittoi vapaasti assosioimaan aiheesta tulevaisuus, niin minun ajatukseni on tämän näköinen. Kuva on otettu paikassa nimeltä Jantar Mantar.