Vapunvieton valmistelua

Viime vapuksi lähdimme poikieni kanssa Gotlantiin. Siellä vuokrasimme mökin pariksi yöksi, tututuimme Visbyn kaupunkiin ja ympäristöön. Vappukokkoa ihailimme kaukaa kalliojyrkänteen päältä, makkarat paistoimme kertakäyttögrillissä mökin terassilla. Matkasta jäi kiva muisto, taisimme kaikki jollain tasolla tiedostaa, että tällaista äidin ja poikien matkaa emme enää tee.

Tänä iltana on mahdollisuus lähteä vappukokolle ihan tähän lähelle, tosin lehtien ennakkotiedot vapunvietosta eivät rohkaise. Edessä on yhteispohjoismainen nuorison alkoholidebyytti. Ainakin näin suomalaiseen kielikorvaan tuo sana "alkoholdebut" kuulostaa suorastaan kokemusta arvostavalta, ja että kyse on pohjoismaalaisesta kännäyksestä.

Italiassa tuskin edes havaitaan, milloin lapset suorittavat alkoholidebyyttinsä, saavat lasillisen viiniä aterialla. Toisaalta on esitetty sen suuntaisia tietoja, että pohjoismainen humalajuominen on kovaa vauhtia leviämässä myös Etelä-Euroopan nuorison keskuuteen. Siis sielläkin täytyy virkavallan pian varautua kadulla juopottelevien lasten paimentamiseen.

Kun on seurannut lastensa ikäluokan kasvamista kohti aikuisuutta, tällaisina juhlailtoina on väistämättä huolissaan. Kun lapset toilailevat humalassa, niin joku juo rähinäviinaa, toinen saa alkoholimyrkytyksen, joku lähtee mopoilemaan ja jollekin se ensimmäinen kerta on alku tulevalle alkoholismille. Poliisilaitoksella soitellaan vanhemmille ja sosiaalipäivystykseen, koskaan ei tiedä kenen kännykkä soi. Jos jotain ikävää tapahtuu kaveripiirissä, se satuttaa jokaista.

Tämän päivän alkoholidebyyttiä ennakoiva lehtijuttu osoitti puolestaan, miten itsestään selvää ja kulttuuriin kuuluvaa pohjoismaissa nuorten humalajuominen on. Ihmettelemme kyllä muitten kulttuurien aikuistumisriittejä, mutta teini-ikäisten umpikänni kadulla ei tee vaikutusta. Eihän kyse ole ensimmäisestä sukupolvesta.

Näin ensimmäistä vappua Tukholmassa viettävänä olisi ollut kiva lukea lehdestä, mitä muuta kuin nuorison juopottelu ruotsalaisiin vapputapoihin kuuluu. Tosin nuorten alkoholin käytöstä kertovasta jutusta saa myös tapatietoa. Muun muassa siinä toivotaan, että vanhemmat olisivat pitempään ulkona tänään. Kuulemma homma karkaa käsistä illalla kymmenen aikoihin, kun aikuiset ovat pakanneet piknik-korinsa ja lähteneet sisätiloihin. Eli siis eväät mukaan kokolle ja yhdeksältä kotiin.

Jumala loi - Linné järjesti

Tämän päivän Dagens Nyheter'in koko sunnuntaisivusto on omistettu kasvitieteilijä Carl von Linnéelle. Syynä on Linné-teemavuosi, koko Ruotsi juhlii Linnén syntymän 300-vuotismerkkipäivää. Tunnustan, että minulta koko suuri ruotsalainen kasvitieteilijä oli ennen tänne muuttoani mennyt ohi, täysin tuntematon suuruus. En ole joutunut kouluaikoinani keräämään kasveja, enkä edelleenkään osaa tunnistaa muita kuin kukkia ja puita. Kasvien luokituksista niiden lisääntymismekanismien mukaan muistaan joskus kansakoulussa olleen puhetta, mutta niistä ei ole jäänyt mieleen muuta kuin se hassu sana 'itiöemä'.

Ja kun koko sunnuntaisivusto oli omistettu Linnéelle, niin nyt sitten tiedän kuka hän oli. Hän muun muassa oli sitä mieltä, että Eeva ei ojentanut Aatamille omenaa, vaan banaanin. Hän myös itse onnistui ensimmäisenä kasvattamaan Euroopassa banaaneja, hän teki sen asuessaan Hollannissa. Pikaopas Linnén elämään sisältää myös otsikon sanonnan.

DN:n muotitoimitus on ilmeisesti myös tehnyt parhaansa ilmentääkseen Linnén elämäntyötä. Tulos ei ole kummoinen. Muotikuvissa esitellään kukallisia vaatteita, enimmäkseen leninkejä, sekä asusteita, kenkiä, laukkuja, ja jopa teekannu. Kuviin ovat päässeet Benetton ja Laura Ashley ja muutama muu. Ei minkäänlaista kasvitieteellistä näkökulmaa, eikä yritystäkään määrittää kukkakuosien lajeja. Lopuksi mietitään, olisiko Linné voinut pukeutua kukalliseen kuosiin. Itse olisin mielelläni nähnyt Linnén ajan muotia, ja miten luontoretkille varustauduttiin silloin. Vertailun vuoksi olisi voinut esitellä tämän ajan puutarha-alan työvaatetusta.

Ruokatoimituksen juttu on taas täysosuma. Graafinen asu niin täydellisesti Linnén hengen mukainen - ainakin tällaisen uusherännäisen näkökulmasta - ja hienosti valittuja ruokareseptejä, joissa kasvit ovat tärkeä mutta ei ainoa ainesosa. Reseptejä ei ole kuvitettu valmiiden annoksien kuvilla, vaan kuvituksena on vanhanaikaiset kasvitaulut. Näissä havainnollisissa opetustauluissa esitetään raaka-aineiden kuvat tieteellisine nimineen. Juustosalaattiin tulee mm. polkkajuuria, vaaleanpunaisia punajuuria, joita olenkin jo ehtinyt vahingossa ostaa tavallisten punajuurien sijasta. Mutta eikö polkkajuuri ole Beta vulkaris v. esculenta eikä pelkkä Beta vulgaris? Linné tietäisi, jos eläisi.

Saariston rantoja

Eilen ryhdyin turistiksi. Katsoin Waxholmsbolagetin sivuilta Möjaa kohti menevien laivojen aikataulut, pakkasin mukaani kameran, kiikarit ja lintukirjan ja lähdin Cinderellalla viiden tunnin kierrokselle Tukholman saaristoon. Vihdoinkin. Olin suunnitellut lähteväni retkelle saaristoon edellisenä keväänä, elokuun lämpimillä, syksyn ruska-aikaan, joulunajan hämärässä pakkasessa, mutta vasta nyt sitten toteutin aikomukseni.

Toisaalta tänä keväänä kiinnostukseni Tukholman saaristoa kohtaa oli aikaisempaa suurempi. Talvi-iltojeni iloksi surffailin huvikseni ruotsalaisten kiinteistövälittäjien sivustolla, ja löysin varsinaisen unelmapaikan Möjasta. Kyseisen saari on jo ulkosaaristoa, mutta siellä asuu pysyvästi parisataa ihmistä. Rannat ovat korkeita kalliorantoja ja ainakin osa saaresta on luonnonsuojelualuetta. Sisäisen lintuharrastajani löytyminen talven aikana vielä edisti sitä, että ränsistynyt kalastajatila ulkosaariston tuulisilla ja karuilla kallioilla alkoi tuntumaan paratiisilta.

Piti siis lähteä katsomaan, ei taloa vaan saarta. Eilen oli niin lämmintä, että laivan kannella ei tarvinnut edes takkia. Laivan irrottua Strandvägenin laiturista ensin sai ihailla Djurgårdenin arvorakennuksia, sitten Lidingön porvaristaloja. Ulommas saaristoon edetessä herraskartanotyyppiset talot vähenivät, ja lopulta rannat muuttuivat kallioisiksi ja rakennukset pieniksi kalastajamökeiksi. Alkumatka oli kiinnostavaa, mutta kun lintuluodot lisääntyivät ja asutus väheni, sitten vasta innostuin.

Aloittelevana lintuharrastajana olen aika tumpelo kiikareiden kanssa, likinäköisenä en erota lintuja ilman silmälaseja ja kamerani on kertakaikkisen sopimaton lintukuvaukseen. Kameran zoomin avulla pystyy kuitenkin näkemään tarkemmin kuin kiikarilla, noin lajinmääritystä ajatellen. Pari tuntia istuin laivan kannella, käytin vuorotellen kiikareita, silmälaseja ja kameraa. Valtavasti lintuja, lokkeja, merimetsoja, joutsenia, telkkiä, hanhia, valitettavasti minun lintutuntemuksellani en uskalla tarkemmin arvailla lajeja. Lopulta sitten päätin, että käytän vain kiikareita, en ota esille enää kameraa, vaikka taivaalla lentäisi kaksipäinen kotka. No sitten seuraavalla luodolla oli joutsenemo hautomassa pesässään, puolisonsa vierellään. En saanut kuvaa.

Lopulta kun olimme kiertäneet unelmieni saaren Möjan, alkoi paleltaa ja siirryin laivan sisätiloihin. Uuniperuna skagenröran kanssa maistui herkulliselta, laivan nuori henkilökunta palveli ystävällisesti ja naamaa pisteli auringon ja tuulen vaikutuksesta. Illalla aloin jo suunnitella uutta matkaa saaristoon, nyt perheen kanssa. Rantautuisimme jollain laiturilla, vuokraisimme polkupyörät ja tutkisimme saariston rantoja maa jalkojemme alla.

Kungsan

Edellinen talvi Tukholmassa oli rankka. Siksi kai minulle on jäänyt yhtenä miellyttävimmistä Tukholma-yllätyksistä mieleeen, kun viime vuoden toukokuussa, Timon päivänä, osuin vahingossa kirsikankukkasateeseen Kungsträdgårdeniin, tukholmalaisittain Kungsaniin. Tänä vuonna kevät on tullut aikaisemmin, kirsikkapuut ovat olleet jo pari viikkoa kukassa. Jos vain näihin aikoihin liikkuu Tukholmassa, kannattaa käydä ottamassa kesää vastaan kirsikkapuiden alla.

Kunsträdgårdenin sijaitsee Norrmalmin puolella kuninkaanlinnaa vastapäätä. Sen toisella puolella on perinteikäs ja hieno tavaratalo NK, jonka nykyhistoria tuntee Anna Lindhin murhapaikkana. Myös Kuninkaallinen ooppera on Kungsträdgårdenin äärellä. Vastakkaiselta puolelta Kungsania, jota myös Kaarle XII:n toriksi kutsutaan, Strandkajenista lähtevät saaristolaivat.

Kungsan on yhdenlainen olohuone, parhaimmillaan se on juuri nyt, kirsikkapuiden kukkiessa. Siellä istutaan suihkulähteen reunalla, syödään jäätelöä ja nautitaan kevään lämmöstä. Kungsanissa järjestetään ulkoilmakonsertteja ja erilaisia teemapäiviä. Ensimmäisen kerran kävimme siellä Ruotsin radion ulkoilmatapahtumassa. Talvisin Kungsaniin on jäädytetty luistinrata.

Aikaisemmin Kungsan on aivan oikeasti ollut kuninkaallinen puutarha, mutta nyt siellä ei kasva kuin puita kiveyksen välissä. Jos varsinaista puutarhaa haluaa mennä Tukholmassa katsomaan, niin silloin kannattaa suunnata Bergianska trädgårdeniin. Siellä voi kävellä hyvin hoidetussa rantapuistossa, ihastella puiston kasveja ja lopuksi juoda kahvit upeiden kasvihuonekasvien katveessa.

Ei

Ei ole mun juttuni, ei enää. Jos vaikka menisikin rappusille istumaan, ylös ei enää pääse. Valokuvatorstain teemana on tänään EI. Kuvan klikkaaminen isoksi ei ole pahasta.

Blogistanin ansaintalogiikkaa

Eikö todellakaan ole muita keinoja hankkia rahaa bloggaamalla, kuin ottaa sivuilleen mainoksia tai sitten kääntyä kustannusyhtiön puoleen, ja painaa kirjana blogitekstejä? Kemppinen etsii kustantajaa kirjalleen, eivät kuulemma ole kiinnostuneita. Ihmettelen kustannusyhtiöitä. Kemppisen blogiteksteistä saisi hieman toimittamalla montakin kirjaa. Yksi kirjallisuutta, yksi historiaa, yksi tekijänoikeuksia ja yksi vaikka maailmanmenoa käsittelevä. Voisin ostaa koko sarjan, vaikka muistoksi hyvistä lukuhetkistä. Olen jo ollut huolissani, jääkö joku arvokas Kemppisen teksti ainoastaan netissä luettavaksi. Toisaalta, mitä se haittaa?

Blogin ei tarvitse olla kirjoittajalleen taloudellisesti tuottava. Moni kirjoittaa siitä huolimatta tai juuri sen takia. Koska kukaan ei maksa tästä, ei tarvitse miettiä tilaajia, mainostajia ja sidosryhmiä. Tulin vahingossa klikanneeksi Googlen AdSense linkkiä. Ihmettelin pari päivää mainosta, jossa ihmisiä kehotettiin avustamaan hurrikaani Ritan uhreja, kunnes sitten keksin miten sivuelementin saa poistettua. Sinällään mainos sopi hyvin profiiliini, että kyllä se Google homman osaa. En kuitenkaan ole halukas avaamaan blogiani mainoksille. En halua jännittää, mikä mainos seuraavaksi ilmestyy sivuille.

Dagens Nyheter kirjoittaa tänään Expressenin entisen toimittajan Niklas Svenssonin uudesta urasta, nyt uutisblogin pitäjänä. Hän joutui jättämään työnsä Expressenissä, koska hän ei julkaissut tietoja kansanpuolueen tietomurrosta sosiaalidemokraattien intranettiin. Svensson on nyt keskeinen hahmo Politikerbloggenissa, mainosrahoitteisessa uutissivustossa, jota seuraavat ahkerasti poliitikot ja traditionaaliset mediat. Svenssonin omien sanojen mukaan hänelle tulee bloginpitäjänä enemmän uutisvihjeitä kuin Expresseniin.

Svensson kieltäytyy yhteistyöstä traditionaalisten mediayhtiöiden kanssa suojatakseen blogin toimituksellisen vapauden. Sen sijaan mainosrahoitusta hän ei näytä pitävän uhkana vapaudelleen. Poliittiset puolueetkin voivat mainostaa hänen sivuillaan, kunhan ne toimivat demokraattisesti. Ilmeisesti Dagens Nyheterin toimittajan tarkoituksena on ollut herättää enemmän kysymyksiä kuin vastata niihin.

Mediatalojen suhde blogeihin ei voi pysyä kovin etäisenä, koska kilpaillaan samoista lukijoista. Blogisivustonkin ylläpitäminen vaatii resursseja, jotta lopputulos olisi sekä kattava että kompakti. Lehtitalojen osaamisella olisi käyttöä aineiston etsimisessä ja suodattamisessa. Vaarana on kuitenkin blogien köyhtyminen, koska lehtitaloissa on opittu tyydyttämään keskimääräisen lukijan tiedontarpeita. Keskimääräistä lukijaa ei kuitenkaan ole. Netti mahdollistaa yksilölliset valinnat, ei tarvitse avata urheilusivuja, jos ei niitä lue.

Allers on ostanut äskettäin blogiportaalin, jossa käy noin 600.000 kävijää viikossa. Onko tässä sittenkin käymässä niin, että vahvat mediatalot nielaisevat blogistanin? Myönnetäänkö jo jossain apurahoja "riippumattomille" blogeille?

Jeltsiniä ikävä

Kukapa olisi uskonut, että Jeltsiniä muistellaan loppujen lopuksi näinkin hyvällä kuolemansa jälkeen. Merkittävä osa hänen kilpensä kiillottumisesta johtuu tosin hänen seuraajastaan. Jeltsin oli arvaamaton, heikko ja juoppo, mutta aito demokraatti kuitenkin. Parasta oikeastaan on hänen vallasta luopumisensa, voisiko se olla juuri varmin tae siitä, että hän oikeasti oli suuri demokratian puolustaja? Voisiko se myös olla sellainen historiallinen esimerkki, joka velvoittaa myös hänen seuraajaansa?

Jeltsinin aikana rikollisuus rehotti Venäjällä. Liikuin silloin usein työasioissa Moskovassa ja Pietarissa. En tuntenut oloani turvattomaksi, koska näytin tavalliselta venäläiseltä, jolla rikolliset eivät olettaneet olevan isoja rahasummia mukana. Silloin voimissaan oli järjestäytynyt rikollisuus, minkä toimintatapoihin eivät kuuluneet taskuvarkaudet ja turistien ryöstäminen, vaan sen kohteena oli liike-elämä ja hallintokoneisto.

Ehkä olisi pitänyt pelätä enemmän, kuljetin usein kassissani tuhansia dollareita, koska siihen aikaan luottokorteilla maksaminen onnistui vain harvoissa paikoissa, ja jouduin maksamaan koulutustilaisuuksien kulut käteisellä. Kun maksoi kolmenkymmenen ihmisen hotellikulut, tulkkien palkat ja tarvittavan tekniikan ja ravintolalaskut käteisellä, niin aikamoinen setelinippu oli pakattava laukkuun.

Projektien tavoitteet olivat kunnianhimoisia, ihmisoikeuksien edistäminen ja Venäjän demokratiakehityksen tukeminen. Ensin menimme etsimään sopivia yhteistyökumppaneita, ja niistä sitten valitsimme sellaiset, joiden uskoimme olevan samoilla jäljillä. Mahdollisuuksia olisi ollut myös erehtyä pahasti, valita kumppanikseen hämäriä liikemiehiä, jotka olivat päässeet käsiksi entisen Neuvostoliiton vanhoihin instituutioihin ja tehneet niistä oman bisneksensä. Oma lukunsa olivat valtiovetoiset kansalaisjärjestöt, joita piti roikuttaa mukana, että pystyi ylipäätänsä toimimaan, mutta joille ei saanut antaa liikaa tilaa, etteivät oikeat ihmisoikeusjärjestöt jättäneet koko projektia.

Tarkoitus oli tehdä yhteistyötä juristien kanssa, mutta tosiasiassa monet tärkeät yhteistyökumppanit olivat luonnontieteiden edustajia. Monissa Neuvostoliiton aikana juristikoulutuksen saaneissa oli se vika, että heidän laillisuusajattelunsa oli kehittymätöntä, koska he olivat tottuneet ns. teleologiseen lain tulkintaan. Tärkeintä oli lain kirjaimen sijasta sen tarkoitus. Neuvostoliitossa kaikkien lakien tarkoitus oli marxilais-leniniläisen sosialismin toteutuminen, ajatus luovuttamattomista ihmisoikeuksista ei sopinut siihen järjestelmään. Juristin rooli oli kuitenkin siinäkin systeemissä sama kuin meillä. Kun venäläisten asianajajien kanssa käytiin kuuntelemassa oikeudenistuntoa Helsingin käräjäoikeudessa, koko porukalla oli vaikeuksia pysyä takapenkillä kuuntelemassa hiljaa, kun joku sotki asiaansa ilman avustajaa.

Ihmisoikeuksien puolustaminen Venäjällä ei ole mitään vaaratonta työtä. Monet ihmisoikeusaktivistit olivat omassa perheensä kautta tutustuneet siihen, mitä on olla toisinajattelija Neuvostoliitossa. Heidän rohkeutensa oli kadehdittavaa. Näin jälkeenpäin ajatellen kaikki sujui loistavasti. Vaikka vastustus tuntui, journalistit ja ihmisoikeusjärjestöt pystyivät esittämään rankkaakin kritiikkiä hallintoa kohtaan. Usein tuli sanottua, että onneksi täällä on kuitenkin Glasnost.

Nyt Putinin aikana olen usein ajatellut, että mikä ajoitus, että tuli mentyä Venäjälle ihmisoikeustyöhön silloin Neuvostoliiton hajottua heti ensimmäisten joukossa, enää se olisi mahdollista. Vaikka Jeltsin heikkona johtajana ei pystynyt pitämään järjestystä yllä, hän ei myöskään tukahduttanut kansalaisjärjestöjä ja sananvapautta. Tosin silloinkin yhden seminaarin jälkeen osanottajat menivät Pietarissa murhatun poliitikon hautajaisiin ja jollain tasolla aavistettiin, että kovemmat ajat ovat tulossa.

En tiedä, onko rikollisuus Venäjällä vähentynyt. Jeltsinin aikaan rikollisuus oli näkyvää eikä ollut päässyt soluttautumaan pitkälle valtion rakenteisiin. Kun Putin astui valtaan, turvallisuuspalvelun valta alkoi kasvaa, eikä käännettä ole näkyvissä. Suuria demokraatteja on vaikea löytää Putinin kilpailijoiksi, vaikka voihan taas käydä niin, että vasta historia osoittaa, kuka oli oikea demokratian puolustaja. Kunhan ei tulisi vielä Putiniakin ikävä.

Raikkaan ilman puolesta

Käväisin tutkimassa Kouvolan sanomien verkkosivuja, jos vaikka olisi uutta asiaa mieltä kirvelevään voimajohtokysymykseen liittyen. Mutta ei siellä maisemia surtu, vaan ravintoloitsijat itkivät sitä, että eivät ehkä saa jatkoaikaa tupakoinnin sallimiselle ravintolatiloissa. Ilmeisesti he pelkäävät, että joutuisivat kestämään tupakoimattomia asiakkaita, saattaisivat jopa joutua ottamaan vastaa savunhajutonta rahaa.

Ruotsissa on ollut voimassa tupakoinnin täyskielto ravintoloissa koko sen ajan, kun olemme täällä asuneet. En ole huomannut, että ihmiset olisivat jääneet kotiinsa sauhuttelemaan. Päin vastoin, ainakin tässä meidän kulmillamme lähipubit ovat usein iltaisin tupaten täynnä. Tupakointikielto näkyy siinä, että ulkopöydät ovat suosittuja jo aikaisin keväällä, ja ravintoloiden ovien vieressä seisoskelee väkeä, mikä joskus varmaan häiritsee sekä ohikulkijoita että lähistön asukkaita.

Suomessa tupakansavun vuoksikaan ei ole tullut usein kapakoissa käytyä, joskus kuitenkin työporukan kanssa tuli mentyä istumaan iltaa. Monet työkaverini, jotka eivät muuten polttaneet seurassani, tupakoivat sitten kapakassa. Migreeniin taipuvaisena sain sitten päänsärkykohtauksia, kunnes opin olemaan osallistumatta moisiin tilanteisiin.

Täällä olemme joskus perjantai-iltaisin kuntosalilta tullessa poikenneet läheiseen irlantilaispaikkaan ja nauttineet jonkun ruotsalaisen pienpanimon tuotteita. Tupakansavu ei röyhähdä ovelta vastaan, ei kirvele silmiä, vaatteet eivät haise pubikäynniltä viikkotolkulla eikä päänsärky iske seuraavana aamuna. Asiakaskunta koostuu kaikenlaisesta väestä, työporukoista, pariskunnista, jalkapallofaneista. Aivan kuin se olisi laajempi kuin mitä Suomessa olen tottunut, kun mekin siellä käymme.

Ruotsalaisten omaa erityispahetta, nuuskaa, ei tietenkään ole kielletty. Tuhkakuppien tilalla on mällirasioita, onneksi ne eivät haise. Vastenmielistä touhua joka tapauksessa, ja kyllä nuuskaajan olemuksesta aina näkyy epäterveellisen tavan vaikutukset vaikkei ikeniä katsoisikaan.

Kouvolalaiset ravintoloitsijat valittavat, että ovat turhaan tehneet ilmastointiremontin, jos eivät saa jatkoaikaa tupakoinnille. Ravintola-ala ei ilmeisesti ole tiedottanut jäsenilleen, että sitten tupakoinnin kieltämisen jälkeen vasta ilmastoinnille tuleekin tarvetta. Ainakin täällä huomattiin, että kun ennen savutonta aikaa tupakansavu peitti muut epämääräiset tuoksut, niin sitten alkoivat pubeissa ja diskoissa haista ihmiset. Kaikista pahinta on kuulemma diskojen hienhaju, mutta muutenkin "det luktar skit", ellei kapakan ilmastointi ole kunnossa.

Kouvolan kaupunki kunnostautuu tupakoinnin edistämisessä taas kerran. Kyseessä taitaa olla Suomen ainoa kaupunki, jonka kirjastossa on tupakkahuone. Nyt kaupunki rakentaa kauppahallin vieressä olevaan ravintola Mutteriin tupakkatilan.

Mikrokosmos

Olisikohan vastarakastuneiden tila valokuvatorstain tämän viikon teeman mukaisesti mikrokosmos? He luovat oman todellisuutensa, sulkevat silmänsä elämän raadollisuudelta ja arkielämän ongelmilta. Heidän maailmassaan ollaan uskollisia, ylväitä ja puhtaita kuin nuo hohtavanvalkoiset joutsenet. Jossain on arki ja muu maailma, mutta se ei kosketa nyt.

Pihatöitä ja naapurisopua

Tänään oli taas asuntoyhdistyksen pihatalkoot, jotka pidetään syksyisin ja keväisin, ja joihin osallistuvat yleensä aina samat talon asukkaat. Meidän rappumme oli talkoissa samoin kuin syksyllä rapujuhlissa yliedustettuna, mikä johtunee siitä, ettemme ole ainakaan toistaiseksi joutuneet riitelemään mistään toistemme emmekä etenkään yhdistyksen hallituksen kanssa. Kadun varrella asuvat ovat kärsineet viime aikoina ullakkoasuntojen rakentamisesta ja nyt näyttää olevan kiistaa parvekkeiden rakentamiskustannusten jaosta muiden asukkaiden kanssa.

Olemme pikkuhiljaa opetelleet ruotsalaisten asuntomarkkinoiden toimintaa, aika yllättäviä eroja on löytynyt. En ole ollenkaan varma, olenko ymmärtänyt systeemin oikein, kirjoittelen nyt kuitenkin tähän mitä luulen oppineeni.

Ruotsalaiset asuntoyhdistykset eroavat suomalaisista taloyhtiöistä aika paljonkin. Vaikka asunnot maksavat paljon, asunto-oikeutta ei voi vapaasti vuokrata muille, vaan vuokraamiseen pitää olla syy ja yhdistyksen hallituksen lupa. Toisaalta asunto-yhdistyksen asunnot voivat olla sekä asunto-oikeusasuntoja että vuokra-oikeusasuntoja, niinkuin tässäkin asuntoyhdistyksessä.

Vuokraoikeuksia ei voi myöskään vapaasti vuokrailla eteenpäin ja vuokra-asunnoista on valtava pula, joten jos joku onnistuu saamaan ensikäden vuokraoikeuden, hän ei helposti luovuta sitä asuntoyhdistykselle uudelleen vuokrattavaksi, vaan vuokraa eteenpäin toisenkäden vuokraoikeutena. Joissain tilanteissa vuokraoikeusasunnon voi luvallisesti vuokrata eteenpäin, mutta jos siihen ei saa lupaa, jotkut vuokraavat pimeästi. Jotkut myös myyvät vuokraoikeuksia, niitä käytetään välirahana asunto-oikeusasuntoja ostettaessa ja kaikenlaista muutakin epämääräistä spekulaatiota tapahtuu vuokraoikeuksien ympärillä.

Pimeitä toisenkäden vuokraoikeuksia liikkuu jonkun verran Tukholman niukoilla vuokra-asuntomarkkinoilla, mutta niissä asukkaan asumisturva on olematon. Epäilen, että meilläkin samassa rapussa on yksi tällainen eteenpäin vuokrattu vuokraoikeusasunto. Ei nimeä ovessa, asukkaat eivät koskaan tule samaan hissiin eivätkä tervehdi saati ryhdy juttusille pihalla tavatessa. Eikä heitä koskaan näe asuntoyhdistyksen yhteisissä kokoontumisissa.

Asuntoyhdistyksen hallinnointi on täysin asukkaiden kontolla. Hallituksen puheenjohtajan ja tilitoimiston välistä puuttuu isännöitsijä, joka ammattimaisesti hoitaisi asuntoyhdistyksen juoksevia asioita. Onneksi tässä asuntoyhdistyksessä on pätevää ja toimeliasta väkeä hallituksessa. Jotain tapahtuu koko ajan, toteutetaan remontteja ja muutenkin pidetään huolta asumisympäristön viihtyisyydestä.

Vuokraoikeusasunnoista ei haluta luopua myöskään sen vuoksi, että Ruotsissa on muutettu viime vuosina vuokrataloja asuntoyhdistyksiksi, nykyinen hallitus aikoo saada jopa isojen siirtolaislähiöiden vuokrataloja muutettua asunto-oikeusasunnoiksi . Monet ovat saaneet reiluja myyntivoittoja viime vuosina myydessään entisen vuokra-asuntonsa asunto-oikeusasuntona eteenpäin. Tämäkin asuntoyhdistys on perustettu vasta vuonna 1999, joten monet naapurimme ovat näitä vuokraoikeutensa asunto-oikeuksiksi muuttaneita ruotsalaisen asumisloton voittajia. Näin vuokra-asuntoja on myös poistunut markkinoilta, eilisen Dagens Nyheterin mukaan muutos on ollut radikaali viimeisen 15 vuoden aikana.

Ruotsissa on esitetty myös suunnitelmia muualla euroopassa tavallisten asunto-osakeyhtiöiden lanseeraamisesta tännekin. Silloin yksityishenkilötkin voisivat omistaa vuokrattavia asuntoja, ja niin vuokra-asuntojen tarjonta lisääntyisi. Mikähän mahtaisi olla Suomen asuntotilanne, jos yksityishenkilöiden omistamat vuokra-asunnot poistuisivat markkinoilta?

Juristinostalgiaa

Syyttäjä

Sisäinen juristini tuli nyt sitten herätettyä eikä se ole vieläkään palannut unten maille. Kuvittelin, että kun kirjoitan psykologisesta näkökulmasta juristien työstä, niin pysyn vielä humanistisella puolella, mikä antaa ihmisestä vielä jotenkin inhimillisen kuvan.

Juristisarjoista ehdoton suosikkini on Ally McBeal, tosin uusintajaksoja en ole enää seurannut. Vaikka sillä ei ole paljoakaan tekemistä oikean työn kanssa, käsikirjoittajan on täytynyt tuntea alaa aika hyvin. Olen ajatellut sarjan logiikan niin, että siinä juristeista on tehty yli-inhimillisiä. Henkilöt toimivat niin kuin heillä ei olisi tiettyjä inhimilliseen käyttäytymiseen kuuluvia pidikkeitä käytössään. Assosioidaan vapaaasti, ja kun jotain hassua tulee mieleen kesken kaiken, lähdetäänkin seuraamaan sitä, eikä palata heti asiaan. Aivan niin rentoa oikea työ ei sentään ole.

Siis hyeena mikä hyeena, niin kuin tuolla poikasiaan vartioivan emon kuvalla jo viestitin. Yksi elämän mahtavimpia luontoelämyksiä oli katsella parin metrin päästä silmiin tuota poikasiaan tien laidassa vartioivaa hyeenaemoa. Sillä oli vastasyntyneet poikaset pesässä tierummussa. Varmaan optimaalinen pesäpaikka raadonsyöjälle, ei tarvitse lähteä kauas pentujen luota hankkimaan ravintoa. Se oli aivan yhtä hellyttävän näköinen kuin mikä tahansa muu kissaemo pienten pentujen kanssa, mutta kuitenkaan ei voinut olla muistamatta, että raadonsyöjä se on. Mutta jonkunhan ne raadotkin on syötävä. Jos korpit ja hyeenat eivät ilmestyisi paikalle, miltä maisema näyttäis

Kerran yksi lääkäri sanoi meistä juristeista, että hän ei voi mitenkään arvostaa juristeja, koska ne hankkivat rahaa sillä, että ihmisillä on ongelmia. Olen sittemmin asioinut paljonkin lääkärissä, ja joskus tuntuu, että muillakin alan edustajilla on jotain juristeja vastaan. Välillä tuntui, että on mahdoton päästä ulos lääkärin vastaanotolta ilman oman ammattiin kohdistuvia kommentteja. Onneksi yhtä alas kuin tuossa vastaanoton ulkopuolella kuullussa mielipiteessä ei sentään päästy. Mutta että minun maksamallani ajalla olisi pitänyt ryhtyä keskustelemaan muun muassa siitä, ovatko juristit yhtä lailla kollegiaalisia kuin lääkärit virheen sattuessa.

Vastaan nyt, ihan omalla ajallani. Eivät ole. Juristit ovat jatkuvasti toistensa vastapuolia. Olemme tottuneet siihen, että joudumme työssämme kritisoimaan voimakkaastikin kollegan työtä, ja myös siihen, että joskus tulee kollegan taholta todella yllätetyksi. Yleensä se on vain työtä, joskus se on noloa ja kamalaa, joskus kokee, että on joutunut ala-arvoisen hyökkäyksen kohteeksi, mutta tulee myös niitä hetkiä, että ei voi kuin ihailla. Että se osasikin rakentaa argumentoinnin tuon risun varaan ja että se pitää. Eihän tässä voi muuta kuin olla hiljaa, ettei juttu mene vieläkin huonommaksi.

En kaipaa juristin työstäni sitä ikuista paperikasaa pöydällä, joka ei vain koskaan pienentynyt. Määräaikojen noudattaminen on tullut toiseksi luonnoksi. Tuntuu, ettei mitään saa tehtyä, ellei ole fataalia. Kaikista eniten kaipaan oikeussalityöskentelyn dynamiikkaa, siellä tunsi joskus olevansa nainen paikallaan. Asiakastyö oli välin raastavaa ja kuluttavaa, sekaisin olevia ihmisiä ja mahdottomia umpikujia. Kun edes löytäisi jonkun huonon ratkaisun, että asiakas pystyisi aivan kirjaimellisesti elämään sen kanssa. Aina niitä ei löytynyt. Toisaalta, kun pystyi vaikuttamaan oikeuden toteutumiseen jonkun ihmisen kohdalla, niin taas tiesi jaksavansa pitkään erilaisten sotkujen selvittelyä.

Epäonnistumisia on siinäkin työssä turha pelätä, mutta varautunut pitää olla. Jotta voisi ylipäätänsä tehdä työtään, on pystyttävä elämään sen riskin kanssa, että jonain päivänä tekee myös virheen. Myös juristin virheet voivat olla kohtalokkaita. Toisaalta tuntuu, että juristit ovat aika hyvin varautuneet virheiden varalta. Asianajajaliitto valvoo omiaan, tuomioistuimet voivat kieltää esiintymisen tuomioistuimessa, jos kaikki menee pieleen, ja jokaisella alan harjoittajalla on myös kattavat vakuutukset, tai ainakin pitäisi olla. Kollegan selän taakse ei pääse piiloutumaan, mutta kollegalta saa tukea virheen sattuessa.

Ulkopuolisia sisäpiirissä

Eilen tuli harhailtua tässä blogissa juridiikan poluille, tänä aamuna eksyin vielä syvemmälle pykäläviidakkoon lehteä lukiessa, ja kun vielä vanha kollega kyseli työasioita, niin mitään kevyempää kirjoitettavaa ei vain tule mieleen.

Päivän Dagens Nyheter kirjoittaa isosti viime päivinä julkisuuteen tuodusta epäillystä sisäpiiritiedon väärinkäyttämisestä. Kaksi noin 35-vuotiasta finanssialalla, toinen Nordeassa ja toinen Cevianissa, työskentelevää miestä on tehnyt suuria voittoja osakekaupoilla, joissa heidän epäillään käyttäneen hyväkseen sisäpiiritietoa.

Finanssialalla käsitellään sisäpiiritietoja, samoin asianajotoimistoissa ja tietenkin asianomaisissa firmoissa. Yksityishenkilöiden osakekaupat kulkevat omaa tietään yksityistilien ja meklarifirmojen välillä, ja harvoin missään tutkitaan, olisiko kauppaan voinut vaikuttaa tieto, jota ei saisi käyttää. En ole varma, ymmärtävätkö edes kaikki järjestelyissä mukana olevat käsittelevänsä sisäpiiritietoa. Pankeissa ja sijoitusyhtiöissä yrityskaupan järjestely on prosessi, jossa siirretään vakuuksia, tehdään luottopäätöksiä, laaditaan ja tutkitaan kauppoihin liittyviä asiakirjoja. Mukana prosessissa on useita ihmisiä eri tehtävissä, usein myös eri yksiköissä firman sisällä.

Firmoissa pidetään yllä sisäpiirirekisteriä henkilöistä, jotka ovat asemansa puolesta sisäpiiritiedon äärellä. He eivät saa tehdä kauppaa yhtiön osakkeilla tietyn ajan sisällä ennen yrityksen tulostietojen tai muiden yhtiön osakkeiden kurssiin vaikuttavien tietojen julkistamista. Kielto koskee myös heidän lähipiiriään. Mutta miten rajoitetaan ja valvotaan sisäpiiritiedon käyttöä varsinaisen sisäpiirin ulkopuolella sekä samassa firmassa että pankeissa, finanssiyhtiöissä ja muualla yrityksen toimintaympäristössä?

Tässä tapauksessa epäillyt olivat töissä riskisijoitusyhtiössä ja pankissa. He olivat ajoittaneet osakekauppansa juuri ennen kuin jotain merkittävää alkoi tapahtua yhtiön ympärille, ja kaupat olivat tuoneet merkittäviä voittoja. Isoja kauppoja ei synny yhdessä yössä. Jo ennen ostotarjouksen tekemistä ostajakandidaatit hankkivat tietoa yrityksestä ja muista omistajista, asiakirjoja laaditaan ja rahoitusta hankitaan. Nytkin riskisijoitusyhtiön työntekijä on ollut aitiopaikalla näkemässä, mitä yhtiön sijoituskohteena olevien firmojen ympärillä tapahtuu.

Epäillyt miehet ovat parissa vuodessa hankkineet noin 85 miljoonaa kruunua, ostaneet luksusasuntoja ja remontoineet niitä, uudet autotkin oli hankittu. Mutta kaiken ylellisyyden ja onnistuneiden diilien keskellä on varauduttu myös pahimpaan. Toinen epäillyistä oli varmaan paljastumisen varalta alustavasti jo kaavaillut pikaista matkalle lähtöä. Hän oli piilottanut puoli miljoonaa kruunua lasten turvaistuimen pehmustuksiin. En ihaile rikollisuutta, mutta kieltämättä aika näppärä piilopaikka. Kerrankos sitä nostetaan turvaistuin autoon ja lähdetään reissuun. Jos sitten joutuisi pysäytetyksi matkalla, ei kai kukaan ryhdy repimään perheen pienokaista turvaistuimesta.

Sisäpiirikaupoilla tehdään valtavia voittoja, niistä syyttäminen ja etenkin tuomitseminen on erittäin harvinaista. Suomessa parista sisäpiirikaupasta epäillyt ovat ovelasti syyttäneet vaimojaan ajattelemattomista osakekaupoista. Kunhan ei vain tässäkin jutussa kävisi ilmi, että siellä turvaistuimessa oli tosiasiassa vaimon salainen rahakätkö, itse epäillyllä ei ollut aavistustakaan, että vaimo tällä tavalla säästää talousrahoista sukanvarteen ja on vielä sitonut setelit siisteiksi nipuiksi sveitsiläisen pankin kääreillä.

Kasvu

Valoa päin sitä vain on kasvettava, vaikka lopputulos jäisikin vähän ohueksi. Huomenna on jo uusi valokuvatorstai, mutta vielä ehdin edelliseen.

Juristipsykologiaa

Eilen Meirami arvosteli bloginsa kommenteissa reippaasti avioerossaan käyttämänsä asianajajan psykologista osaamista ja ehdotti laajoja psykologian opintoja osaksi tutkintoa. Jussi taas alan ammattilaisena suhtautui torjuvasti ajatuksiin psykologian opinnoista ja perusteli kantaansa jotenkin niin, että kirurgikaan ei saa ahdistua siitä, että puukottaa asiakastaan.

Juristin opintoihin taisi aikoinaan kuulua vapaaehtoinen todistajapsykologian kurssi, ainakin täydennyskoulutuksena niitä on järjestetty. Muistan ehdottaneeni eräälle käräjätuomarille osallistumista tuomaripsykologian kurssille myös. Sellaisia ei tietääkseni edelleenkään järjestetä.

Itse sain aikoinaan tehokkaan tuomaripsykologian oppitunnin, joka on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Olin vannonut tuomarinvalan, ja hovioikeuden presidentti tuli sen jälkeen keskustelemaan kanssani. Hän huomautti, että kun olen menossa kotipaikkakunnalleni auskultoimaan, on olemassa yliobjektiivisuuden vaara. Ei pidä kompensoida sitä että tuntee ihmisen olemalla häntä kohtaan ankarampi kuin mitä olisi tuntemattomia asiakkaita kohtaan. En aluksi ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, mutta kotikylän käräjiä istuessa sitten välähti.

En usko, että ihminen pystyy olemaan täysin objektiivinen, jos hänellä on vähänkin pohjatietoa asiasta. Siksi ei edes kannata yrittää ajatella suoraan objektiivisesti, vaan ensin pitäisi tutkia mitkä aikaisemmat kokemukset, asiasta saatu tieto ja tilanteen herättämät mielikuvat ja tunteet vaikuttavat omaan suhtautumiseen asiaan. Lopulta kun on perannut omaa mieltään riittävästi, voi yrittää olla objektiivinen ja voi päästä lähelle objektiivisuutta.

Jotkut ovat vakaasti sitä mieltä, että he eivät ajattele asioita tunteella vaan järjellä. Valitettavan usein nämä samat ihmiset eivät edes tunnista omia tunteitaan, vaan koko tunnekuorma velloo järjestäytymättömänä eikä koskaan tiedä, missä kohdin se tulee ulos. Tuomioistuinten päätökset ovat joskus juuri päinvastaisia mitä salin tunnelmasta olisi saattanut päätellä. Siksi on vaarallista, jos asian käsittelyssä mennään liian syvälle ihmisen psyykeen. Päätös voi olla psyykkisen torjuntareaktion värittämä.

Vaarallista on myös, jos juttua hoitava lakimies ei tunnista eikä osaa käsitellä jutun herättämää omaa ahdistustaan. Jussin mainitsemien maksasairauksien lisäksi riskinä on uupuminen ja sen mukanaan tuomat terveyshaitat. Traumatisoituneita ihmisiä joutuvat kohtaamaan monet juristit päivittäisessä työssään, asia josta ei ainakaan minun opiskeluaikanani 1980-luvulla puhuttu yhtään mitään.

Luottamuksen ja hyvän yhteistyösuhteen luominen on stressaavasta tilanteesta huolimatta välttämätöntä, tai muuten kallis aika valuu nenäliinojen etsimiseen ja väärinkäsitysten selvittelyyn. Joskus asiakkaaksi tulee niitäkin, joilla ei ole kykyä psyykkiseen työskentelyyn ja asioiden läpikäymiseen tunnetasolla. Silloin edessä voi olla jotain todella vaikeaa, jos psykiatrian puolen ammattiapua ei tule tai se ei tehoa.

Jotkut juristit harrastavat psykologiaa ja saavat siitä hyötyä myös työssään. Taitaa tosin olla niin, että pitääkseen yllä mainetta "objektiivisena" juristina psykologian osaamista ei kannata mainostaa. Jotkut juristit tunnistavat oman ahdistuksensa, pystyvät käsittelemään sitä eivätkä itse tylyillä kommenteillaan lisää asiakkaan ahdistusta. He myös osaavat hallita oikeussalia niin, etteivät päätöksen tekevät tuomarit ahdistu, ellei se sitten satu olemaan päämiehen edun mukaista.

Työelämään imua

Ruotsin porvarihallitus on ryhtynyt toteuttamaan politiikkaansa, työttömyyskorvausta alennetaan ja työnhakijoita ohjataan työnhaussa. Näillä ja muilla konsteilla yritetään vähentää työttömyyttä ja riippuvuutta tulonsiirroista, ja saada suurempi osa työikäisistä mukaan työelämään.

Sekä Suomessa että Ruotsissa tuntuu yhteisenä piirteenä olevan, että työnantajat kaipaavat työntekijöitä, mutta vapaana olevat eivät kelpaa. Vaaditaan työnhakijoilta työkokemusta, mutta ei anneta sitä ensimmäistä työpaikkaa, josta sitä kokemusta voisi saada. Siksi runsaasti potentiaalista työvoimaa on alusta lähtien ja pysyvästi työelämän ulkopuolella.

Työelämäkokemusta vailla olevien saaminen mukaan työelämään vaatisi uusia toimintamalleja. Syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kokoaminen työpajoihin saamaan työelämäkokemusta jää monta kertaa toteutukseltaan puolitiehen. Luulenpa, ettei työpajoissa tehdä tuntilistoja, aseteta tulostavoitteita ja luoda myönteistä yrityskuvaa omalla käytöksellä. Kuitenkin työpajojen pitäisi näyttää tietä työpajalta työelämään.

Suomeen luotiin muutama vuosi sitten erityinen tuki sosiaalisille yrityksille, joiden toivottiin luovan työpaikkoja vajaakuntoisille ja muuten vaikeasti työllistettäville. Tarkoitukseen varattua rahaa jäi ainakin ensimmäisinä vuosina runsaasti käyttämättä, ja koko ajatus jäi vieraaksi virkamiehille, joiden olisi pitänyt edistää hankkeen toteutumista. Tukia ei myöskään ollut mitoitettu riittäviksi, että työnantajat olisivat voineet saada toiminnan kannattavaksi, kun työvoimana on vajaakuntoisia ja muuten erityistä ohjausta tarvitsevia työntekijöitä.

Toivoisin uuden työministerin nyt ottavan työttömyyden suurennuslasin alle, ja katsovan tarkkaan keitä ne työttömät ovat. Suomen työttömistä osa on edelleen työttöminä 1990-luvun laman jäljiltä, osallistunut jos jonkinlaiselle kurssille ja tehnyt työllistämistöitä siellä sun täällä. Yksi ryhmä on suoraan kortistoon valmistuvia, usein työttömien vanhempien lapsia, joille työelämän vaatimukset ovat liian kaukana saavutettaviksi ilman erityistä ohjausta ja tukea. On myös sairaita ihmisiä, jotka eivät täytä eläkeyhtiöiden vaatimuksia eläkkeen saamiseksi eikä työnelämän vaatimuksia työkyvyn suhteen. Kaikki he voivat olla mukana työelämässä ja tehdä osuutensa, elättää työllään itsensä ja perheensä ainakin osittain.

Työnhakukurssien järjestäminen näille hakijoille on turhaa touhua, heidän työttömyytensä johtaa itsessään hakemusten asettamiseen sivuun. Mutta olisiko aika siirtyä työnhakijoiden kouluttamisesta työnantajien kouluttamiseen? Ennen kuin suostutaan työnantajien vaatimuksiin työperäisen maahanmuuton lisäämisestä tai jopa samanaikaisesti maahanmuuton lisäämisen kanssa työnantajia pitäisi kouluttaa hyödyntämään nyt saatavilla olevaa työvoimaa.

Sosiaalisten yritysten perustamistukia voisi alkaa tosissaan myöntämään, jotta vajaakuntoiset saisivat töitä. Työpaikka- ja oppisopimuskoulutusta pitäisi lisätä. Sisääntulotyöpaikkoja, joihin sisältyy perehdytys, kielikurssit, mentorointi, ja mahdollisuus pysyvään työpaikkaan, tulisi tukea reilulla kädellä. Myös maahanmuuttajien työvoiman hyödyntäminen ja täkäläiseen työelämään perehdyttäminen kannattaisi opetella hyvin jo nyt.

Taistelu maisemasta

Taas ollaan henkisesti vielä Suomessa, mutta fyysisesti Ruotsissa. Yli viikon Suomen oleskelun aikana ehti tottua suomalaisiin lehtiin, televisio-ohjelmiin, pihatöihin, sukulaisiin ja naapureihin. Lehdet ja television ohjelmatarjonta ovatkin saatavilla myös täällä, mutta on monia tärkeitä asioita, jotka kuuluvat Suomen elämään ja jotka on aina haikea jättää, ja lähtiessään jo tietää kaipaavansa niitä.

Toisaalta tietää myös, että jos lähtisi täältä takaisin Suomeen, samalla tavalla moni täällä elämään kuulunut asia olisi haikea jättää taakseen. Tukholman maisemia ja palveluja kaipaisin tietysti, samoin kuin Kungsholmin rantoja ja vanhan kaupungin kujia.

Jo viikon Suomessa oleskelun aikana ehdin kaivata tähän ulkosuomalaisuuteen kuuluvaa ulkopuolisuutta asuinympäristön tapahtumiin nähden. Ei niin, että muualla olisivat asiat paremmin, mutta ne eivät kosketa samalla tavalla kuin Suomessa. Siellä joutuu usein ottamaan kantaa. Tämän matkamme aikana jouduimme taistelemaan talomme läheisyydessä olevan arvokkaan kulttuurimaiseman puolesta. Sitä taistelua varmaan jatkuu pitkään, onneksi täällä ei tarvitse katsoa voimalinjalla tuhottavaa maisemaa päivästä toiseen.

Talomme on kosken partaalla. Joen vastakkaisella puolella on satoja vuosia vanha myllyrakennus, jota on viime vuosina kunnostettu ja jonka ympäristöä on maisemoitu. Maisema on muuten säilynyt ennallaan vuosikymmeniä, osittain jopa vuosisatoja, jyrkkiä joen penkereitä ei ole rakennettu, puut ovat saaneet kasvaa rauhassa. Myllyn ympäristö on vilkkaassa käytössä, melojia, perhokalastajia ja ulkoilijoita liikkuu jatkuvasti joella, myös linnut viihtyvät luonnontilaisilla rannoilla.

En millään jaksa ymmärtää, että niin harvaan asutussa maassa kuin Suomi ja niin isossa pitäjässä ei ole muuta paikkaa voimalinjan pohjaksi kuin tuo kaunis jokimaisema myllyineen ja siltoineen. Nykyisessä tilassaan paikka sopisi tukkilaiselokuvan näyttämöksi, kivissäkin on vielä uittojen ajalta kiinnityslenkkejä jäljellä.

Enkä voi ymmärtää sitäkään, että kun voimayhtiöt ovat niin paljon valjastaneet koskia ja rakentaneet voimaloita vesistöjen äärelle, niin miksi tämä niiden edeltäjä vesivoiman hyödyntäjänä pitää sekin jollain tavalla runnella.

Maalaisromantiikkaa

Pääsiäismaanantaina ystävä pyysi ajelulle. Hän halusi näyttää minulle autiotilan, jonka ostamista hän oli suunnitellut. Levon ja rauhan paikka keskellä korpea, matka sinne vei ensin valtatietä, sitten kymmenisen kilometriä päällystettyä tietä ja loput kymmenisen kilometriä aina vain kapenevaa hiekkatietä pitkin. Hiekkatien varrella oli muutama asumaton ja pari asuttua maatilaa, mutta kaiken kaikkiaan kyläkunnan kehitys oli pysähtynyt jonnekin 1960-luvulle.

En ihmettele, että nuoriso ei ole uskonut tulevaisuuteen sillä mäellä. Elämän on täytynyt olla työntäyteistä. Ensinnäkin jo tien tekeminen korpeen korkean mäen harjalle on ollut aikamoinen urakka. Sitten on pitänyt raivata pellot, kaataa puut, kasketa kannot, kerätä kivet. Metsätöistä ja puun myynnistä saaduilla rahoilla on voitu rakentaa talo, navetta, sauna, aitta ja vielä vajakin. Uskoa tulevaisuuteen on täytynyt olla, mutta myös voimaa ja terveyttä on tarvittu elämään ilman mukavuuksia keskellä laajoja metsämaita.

Kävelimme pihamaalla. Kuusikossa vajan takana oli heinäseipäitä puuta vasten nojaamassa. Ohuita, taiten veistettyjä seipäitä. Toista puuta vasten nojasi hevosvetoinen kyntöaura. Näin mielessäni vanhan, kumaraisen, työn kovettaman miehen asettelevan huolellisesti seipäitä puuta vasten. Oma elämäntyö on tehty, eikä kukaan jatka sitä.

Elämä talossa korkealla mäellä metsäisen maiseman keskellä on varmaan ollut hyvää. Oma rauha, mahtavat maisemat, aurinkoinen piha lasten leikkiä. Paikkaa oli hoidettu sydämellä. Ne käyttämättömät työkalutkin oli viety pois pihamaalta kuusikon suojaan. Mitään ei ollut jätetty levälleen, vaikkei ohikulkijoita ole tarvinnut ajatella, tien päässä kun ollaan.

Ajatus muuttamisesta asumattomalle mäelle kuulosti houkuttelevalta. Kesäaamuisin voisi kävellä paljain varpain yöpaitasillaan aurinkoisella pihalla, kuunnella linnunlaulua, naapureista eikä liikenteen äänistä olisi tietoakaan. Illalla voisi lämmittää saunan ja vilvoitella ulkona valoisassa kesäillassa, heinän tuoksussa. Puuhella lämmittäisi keittiötä viileämpinä aamuina, leivinuunissa voisi paistaa ruisleipää ja laittaa uuniruokia.

Kun sitten ajelimme alas mäkeä kapeaa hiekkatietä pitkin, edessä neljänkymmenen kilometrin matka lähimpään taajamaan, haaveet alkoivat haihtua. Kuinkahan lähelle tänne tulee posti? Aurataanko teitä riittävästi talvisin, ja vaikka aurattaisiin, mahtaakohan tätä mäkeä päästä autolla ylös liukkailla keleillä, alaspäin menokin on varmaan aikamoista liukastelua. Kauppaan on parinkymmenen kilometrin matka näitä teitä, bussit kulkevat jossain kilometrien päässä pari kertaa päivässä. Kesällä voisi vielä viihtyäkin avaralla mäellä, mutta miten ihmeessä selviäisi talven yli?

Pyhäpäivän rauha

Viime yönä piti lähteä Kapellskäristä Naantaliin laivalla, mutta kun tuuli lennätteli mummoja Tukholman kaduilla ja merialueille oli annettu myrskyvaroitus, meistä kolmesta matkaan lähtevästä enää yksi olisi ollut valmis astumaan laivaan. Perhedemokratian nimissä siirsimme matkaan lähdön täksi illaksi.

Kun matkaan lähtö siirtyi, toisenlainen rauhallisuus laskeutui kotiimme. Kokonainen vuorokausi ilman suunnitelmaa ja ympärillä puolityhjä Tukholma.

Korttelin päässä kotoamme on St. Göranin kirkko. Kipaisin sinne kiirastorstain messuun. Meitä oli isossa kirkossa muutama kymmenen seurakuntalaista, ja melkein yhtä paljon kuorolaisia. Teimme niin kuin miljoonat ja miljoonat muutkin kristityt eri puolilla maailmaa, jaoimme yhteisen muistoaterian, leivän ja viinin. Messun päätteeksi alttari riisuttiin tyhjäksi pitkänperjantain jumalanpalvelusta varten, urut vaikenivat, viimeinen virsi soi kirkon holveissa kauniisti ilman säestystä.

Nyt on sitten meneillään pitkänperjantain vietto. Tulee mieleen Kuusamossa kymmenen vuotta sitten vietetty pääsiäisloma, olimme vuokranneet mökin, jonne ajettiin kapeaa kannasta pitkin. Pitkäperjantain vastaisena yönä oli tuullut niin paljon, että kinostunut lumi oli tukkinut tien. Emme voineet lähteä minnekään, olimme tiettömän taipaleen takana niemenkärjessä keskellä Kitkajärveä. Lapsilla ei ollut hiihtolomalla sisäleluja mukana, mutta annoimme heidän avata muutaman pääsiäismunan aikansa kuluksi. Ihmeeksemme he, kolme 7-5 vuotiasta poikaa, leikkivät tuntikausia muutamalla pääsiäismunayllätyksellä. Ympäristön levollisuus tarttui heihin.

Tämän aamun rauhaa lisäsi myös se, että päivän lehteä ei tullut. Aamukahvia juodessa tuli kuitenkin tutkittua keskiviikkona ilmestynyttä DN:n på stan -liitettä. Mitä kaikkea voisikaan tehdä. Tukholman kirkoissa tarjotaan satoja tilaisuuksia liittyä mukaan maailman kristittyjen pääsiäisajan viettoon. Kun tässä on aikaa ja vastaanottava mieli, voisi mennä vaikka kuuntelemaan gregoriaanista ja keskiaikaista laulua S:ta Maria Magdalenan kirkkoon. S:t Jakobin kirkon jumalanpalveluksessa voi nähdä Virpi Pahkisen tanssivan. Rippikoululaisen voisi houkutella Sergelin torin jumalanpalvelukseen. Illan Matteus ja Johannes-passsion aikaan pitää kyllä jo lähteä matkaan.

Armo

Valokuvatorstain aiheena on armo. En ole ennen osallistunut, mutta tämä matkakuva vaati päästä mukaan.

Tähän sopii myös Sándor Reménykin runo:

Armo

Ensin itket,
Sitten rukoilet.
Sitten kiroilet.
Sitten jännität
voimasi rippeet viimeisilleen.
Tahdot, taivasta tavoittavalla tahdolla.
Sitten raukenet.
Ja jos selviät taas, alat kaiken alusta.
Viimeksi äsken, tylsäksi jähmettyneenä
sanoit itsellesi: Yksi lysti, turhaa kaikki,
synnin, kuoleman, sairauden,
jokapäiväisen kauhean surkeuden
vankilasta ei ole mitään, ei mitään pelastusta.

Silloin itsestään, aukeaa taivas
joka ei auennut kirouksista, ei rukouksista,
jota voima, tahto, epätoivo, katumus
turhaan piirittivät.
Silloin aukeaa itsestään taivas
ja yksi pieni tähti kävelee sinua vastaan
ja tulee niin lähelle, hymyilee niin kauniisti
että uskot: kouraasihan se putoaa.

Silloin, itsestään, pilvet hajoavat,
Silloin, itsestään, toivo virkoaa.
Ja uniesi puiden kaikilta kultaoksilta
noin vain, itsestään, kultaiset hedelmät putoavat.

Tämä i t s e s t ä ä n, tämä on armo.




Suom. Anna-Maija Raittila

Langennut enkeli

Hyvää Pääsiäistä!

Sanomalehdet ovat vielä hämmennyksissään, mikä heidän asemansa Internetin valtakaudella tulee olemaan. Ne joutuvat tekemään strategisia valintoja, satsatako nettilehteen ja antaa paperilehden hiljalleen hiipua, kehittääkö nettilehteä ja paperilehteä toisiaan tukeviksi, vai satsatako pelkästään painettuun sanaan, ja jättää netti muiden foorumiksi.

Dagens Nyheter näyttää valinneen tuon keskimmäisen vaihtoehdon. Paperilehteä täydentää netistä löytyvä lisämateriaali, toisaalta lehdessä on jatkuvasti artikkeleita, joita on helpompi löytää ja tutkia paperilta luettuna. Blogeihin DN:n suhtautuminen on kertakaikkisen positiivinen. Oma bloginikin löytyy silloin tällöin DN:n nettisivuilta, koska olen ilmoittanut blogini ping-listalle. DN:n ohjelma käy läpi ping-listalla olevat blogit ja poimii sieltä linkit lehden artikkeleihin ja muodostaa artikkelin rinnalle luettelon näistä blogeista. Lehden lukijoita palvelee myös kaikkien artikkeleiden löytyminen netistä vielä senkin jälkeen, kun itse lehti on jo kannettu paperikeräykseen, käytännössä koko lehti on netissä avoimesti luettavissa.

Eilisen päivän lehdessä kulttuurisivujen esseen Nedstörtad ängel aiheena oli psykiatri Ronald D Laingin elämäntyö. Mielenkiintoisen, varhaisten kiintymyssuhteiden merkitystä perusteellisesti selvittävän esseen perusteella Laingilla näyttäisi olleen merkittävä osa lapsen minäkäsityksen kehitystä koskevassa tutkimuksessa.

Tulla omaksi itsekseen on merkittävä asia, mutta jää niin monelta saavuttamatta. Jos lasta ei kohdata erillisenä tuntevana olentona, vaan hänen osanaan on toimia vanhempien jatkeena tai projektioiden kohteena, hän ei pysty piirtämään omia rajojaan ja puolustamaan niitä lähisuhteissaan aikuisenakaan.

Eilen illalla Inhimillisessä tekijässä Marja-Liisa Kirvesniemi kertoi, kuinka hän oli monta vuotta ohittanut omat tunteensa, ja osaltaan siksi sairastunut masennukseen. Tilanne, jossa hän koki selkeästi, että häntä loukataan, oli hänelle pian toisen lapsen syntymän jälkeen tehty sukupuolitesti. Viha ja loukkaantuminen paistoi vieläkin hänen olemuksestaan, ilmeisesti hän oli jollain tasolla myös puolustanut itseään tilanteessa.

Eilinen essee tarjosi kompaktin paketin lapsen varhaisen kehityksen merkityksestä aidon minuuden kehittymiselle:

Jos lapselle tärkeä hoitaja ei peilaa lapsen tunteita rehellisesti niin, että lapsi oppii tulkitsemaan itse omia tunteitaan, hänelle kehittyy ontologinen (perimmäinen?) turvattomuus, mikä merkitsee pysyvää pelkoa että oma minuus, oma identiteetti tuhoutuu tai katoaa toisten ihmisten lähellä.

Suojatakseen itseään yksilö kehittää itselleen valheellisen minuuden, joka peittää todellisen minuuden. Kun tuo valheellinen minä, joka on turvattomuuden synnyttämä, ottaa vallan ja alkaa ohjata yksilön suhdetta ympäröivään maailmaan, yksilö putoaa ehdolliseen olemassaoloon, mikä merkitsee elämää ilman elämäntunnetta. Ihminen joka elää aivan kuin hän eläisi, innostuu asioista aivan kuin hän innostuisi, mutta todellinen yhteys toisiin ihmisiin ja maailmaan on katkennut.

- Rakkaus jää ihmisen ulkopuolelle, ja viha ottaa sen paikan, sanoo Laing.

Marja-Liisa Kirvesniemi mainitsi eilisessä haastattelussa myös kiltteyden. Epäterve kiltteys, joka ei ole sama asia kuin hyväntahtoisuus vaan joka sisältää myös itsetuhoisen luopumisen omista tarpeistaan, on oikeasti vihaa. Se kohdistuu omaan itseen, mutta sitä sataa myös ympäristöön, harvoin, mutta silloin kaatamalla. Marja-Liisa Kirvesniemi pystyi tuntemaan rajua vihaa sukupuolitestin tekijöitä kohtaan, ja eilisen perusteella sitä näyttää riittävän vieläkin, vaikka tapahtumasta on aikaa kohta kaksikymmentä vuotta.

Oman valheellisen minän näkeminen, sen hyväksyminen ja purkaminen aikuisiässä vaatii vihan hyväksymistä. Miten kiltti ihminen tunnustaa tuntevansa vihaa omia lähimmäisiään kohtaan, niitä jotka ovat hyväksikäyttäneet hänen kiltteyttään ja tehneet hänestä pelivälineen omaan valheelliseen elämäänsä?

Sain kerran psykiatriystävältäni neuvon: "Muista, että se mikä ei purkaudu aggressiona ilmenee depressiona".

Via Dolorosa

Tänään pääsiäisviikolle sopivasti DN julkaisi arvostelun Bengt Ankarloon kirjasta "Satans raseri" . Kirjan aiheena ovat noitavainot Ruotsissa. 1500- ja 1600-luvuilla teloitettiin Ruotsissa 240 noitaa, joista yksi poltettiin roviolla. Pääsiäisviikolle sopivasti sen vuoksi, että noitatuomiot perustuivat pitkälti kiduttamalla saatuihin tunnustuksiin.

Artikkelin otsikko "Vieläkin noidat lentävät" viittaa terrorismin vastaiseen taisteluun, jossa arvostelijan mukaan vieläkin uskotaan, että kidutuksen avulla saadulla tunnustuksella olisi jotain arvoa. Monta muutakin kohdetta olisi ollut osoittaa, vaikkapa Iran, Syyria, Venäjä, Afganistan, Irak, Somalia, Sudan, Uzbekistan, Libya ja mitä niitä nyt onkaan.

Kyllä pahuutta maailmasta löytyy, jos vain uskaltaa nähdä sen, eikä se yleensä liity terrorismin vastaiseen taisteluun. Artikkelin huomio kidutuksen heikosta tehosta on tarpeellinen. Kidutettuna ihmiset kyllä tunnustavat senkin mitä eivät ole tehneet, mutta oikeita tietoja heiltä ei usein sillä keinolla saa. Oli myös asiallista ottaa esille länsimaiden omat tekemiset, että olemme me osanneet kiduttaa ennenkin ja sujuu se joiltakin myös nyt. Terrorismin vastaisen taistelun nimissäkään ei saa kiduttaa. Siitä on vain haittaa. Lisäksi länsimailla on velvollisuus jo pelkästään oman uskottavuutensa vuoksi pidättäytyä käyttämästä menetelmiä, jotka ne itse tuomitsevat.

Jeesuksen kärsimykset pitkän perjantain kuluessa ovat konkretisoituneet mielessäni kidutuksen kuvaukseksi, ja siksi pitkäperjantain tuntien kuluminen ristiltä ottamiseen asti tuntuu oikeasti pitkältä ja raskaalta. Ristin kanto, naulojen lyönti, orjantappurakruunun asettaminen, jano ja nääntyminen, turhaan eivät kristityt ristiä kanna. Pontius Pilatuksen sanat "Ecce Homo" "katso ihmistä" kärsivää Jeesusta kansalle esitellessä ovat saaneet myös syvemmän merkityksen. Pitäisi uskaltaa katsoa.

Väliraportti tästä projektista

Meirami ja omenapuun alla istuva katriina toivat mieleen viime viikon kylpyläloman. Lähdin maanantaina, torstaina jo nipistelin itseäni, että olenkohan ollenkaan elossa, kun ei koske mihinkään. Kävin kuitenkin aikamoisen kamppailun itseni kanssa, voinko lähteä kylpylään hoidattamaan itseäni ihan noin vain. Enhän rasitu töistä enkä pienten lasten hoitamisesta.

Blogeissa tulee vastaan jatkuvasti naisten väsymys, myös meidän kotirouvien. Suuri osa elämästä on neljän seinän sisällä, aikuiskontakteja on harvassa, eikä kukaan jaksa kovin kauaa uskotella itselleen, että imuroinnista, kotitöiden organisoinnista ja vetäytymisestä työelämästä olisi loppujen lopuksi hyötyä työelämässä. Mitä kauemmin olet poissa työelämästä, sitä kauempana työelämä on.

Omat ensisijainen keinoni nauttia tästä virattomuudesta on ollut, että en orjuuta itseäni kotitöillä. Se, että olen kotona, ei tarkoita sitä, että joka ikinen pyykkivuoro, siivousvuoro ja keittiövuoro kuuluisivat minulle. Perheenjäsenet saavat tulla ja mennä ilman, että olisin laittamassa ruokaa heidän aikataulunsa mukaan tai edes kotona odottamassa. Tämä on mahdollista, kun ei ole pieniä lapsia.

Yritän myös tehdä niitä asioita, joista nautin. Käyn kuntosalilla, lenkkeilen Tukholman rannoilla, käyn kirjallisuusilloissa, luen ja tapaan Amnestyssa oman alani harrastajia. Parhaina hetkinä arvostan vapautta ajatella asioita, mitkä kiinnostavat, sen sijaan, että töissä ottaisin vastaan kulloinkin eteen tulevan tehtävän. Toisaalta sitäkin useammin harmittelen, miten päivät kuluvat ilman, että on tehnyt tai edes ajatellut mitään muistamisen arvoista.

Kotona ollessaan on vain yksi persoona, kun on työssä, pystyy heikompinakin aikoina suuntaamaan jaksamisensa siihen työminään. Se hallinnan tunne, mikä työelämässä on välttämätöntä, on myös jaksamista edistävää. Työpäivän jälkeen kotiin palatessaan voi oikeutetusti valittaa väsymystään ja antaa itselleen luvan levätä. Kotiäidin valitukselle on vaikea löytää paikkaa, päivisin sitä ei kukaan kuuntele, illalla on muiden vuoro.

Kotitöiden hallintaa en muista kokeneeni sitten Au-Pair-aikojen, aina on joku komero, joka pitäisi siivota, tai vaikka ikkunat, jotka pitäisi pestä, niin kuin nyt. En myöskään ole opiskellut ja kehittänyt itseäni tätä roolia varten. Monet ulkomaille muuton vuoksi kotiin jäävät opiskelevat pitääkseen itsensä työelämävireessä. Tässä kohtaa itselläni on motivaation puute, en usko tohtorin tutkinnon auttavan, jos näillä eväillä ei pärjää.

Toisaalta työelämä rohkaisee meitä naisia tänne kodin valtiattariksi. Ei siellä töissäkään niin mielenkiintoista enää viime vuosina ollut, samat tehtävät toistuivat pitkälti toista vuosikymmentä, uralla etenemismahdollisuudet näkymättömissä. Kotonakaan ei koskaan ollut aikaa ja energiaa tehdä mieleisiään asioita, laittaa rauhassa ruokaa, lukea kirjoja ja ottaa vaikka se ompelukone esille. Pitäisi siis osata nauttia tästä.

Koulukokemuksia

Karjalanpiirakoita tulossa koulun myyjäisiin

Kasiluokkalainen lähti kouluun, olisi vielä halunnut, että olisin kuulustellut suomen kokeita varten. Miten rasittavaa onkaan miettiä, mikä on monikon toisen persoonan potentiaali tai yksikön kolmannen persoonan konditionaalin perfekti. En oikein jaksanut uskoa, että kuulustelustani olisi hyötyä, kun kuulusteltava korjasi jo kysymyksiäni.
- Hei, passiivi ei voi olla missään persoonassa.
Niinhän se on.

Lauantaina olin Tukholman ruotsinsuomalaisella koululla kuuntelemassa suunnitelmia ruotsinsuomalaisen lukion perustamisesta. Meillä jo vanhempi poika on lähtenyt Suomeen käymään lukiota, mutta tuon 8-luokkalaisen kohdalla näyttäisi mahdolliselta jäädä lukioon tänne Tukholmaan. Lukiojärjestelmät Suomen ja Ruotsin välillä poikkeavat toisistaan huomattavasti. Ruotsissa on valtavasti erilaisia lukiolinjoja, koska ammattikoulutus toteutetaan myös lukioissa. Luonnontieteellisten ja humanististen linjojen lisäksi voi opiskella vaikka seikkailu- ja manikyyrilukiossa, suurin lukiolinja on taas oppilaiden taipumusten mukaan räätälöity yksilöllinen ohjelma, jonka iso osa lopettaa kesken, eivätkä monet muutkaan valmistu oikein mihinkään.

Jatko-opiskelun kannalta on merkitystä sillä, onko lukion päästötodistus Suomesta vai Ruotsista. Ehdin miettiä sitäkin vaihtoehtoa, että nuori kävisi ensin ruotsalaisen lukion ja saisi täältä todistuksen, ja sitten tenttisi lukioaineet ja kirjoittaisi ylioppilaaksi vielä Suomessakin. Nykyisessä kurssimuotoisessa lukiossa tenttiminen ei vain taida onnistua, aikuislukiossakin kursseja on suoritettava vähintään 44. Jos suorittaa vain ruotsalaisen lukion, sulkee pois mahdollisuuden opiskella useita aloja Suomessa, luulisin.

Monille töiden takia ulkomaille muuttaneille tulee kiire takaisin Suomeen viimeistään silloin, kun lapset aloittavat lukion, jos ylipäätänsä aiotaan palata. Tai voi käydä niin kuin eräille tutuille, että ulkomaille lähtee kuusihenkinen perhe, mutta Suomeen palaavat vain vanhemmat. Samalla kun nuoret sopeutuvat uuteen asuinmaahan, muutto takaisin synnyinmaahan vaikeutuu, tahtoi sitä tai ei. Toisaalta, kun on yhden kerran opetellut uuteen systeemiin, antaa se valmiuksia sopeutua siihen vanhaan kotimaahankin.

Vaikka ruotsin koulujärjestelmää paljon moititaan, kokemuksemme Tukholman ruotsinsuomalaisesta koulusta ovat olleet positiivisia. Pätevät opettajat, toisin kuin monissa Ruotsin kouluissa, ja paljon koulupäivää keventäviä käytännön aineita yläasteella. Suomen historiaa ei paljoa lueta, mutta kielissä ja matemaattis-luonnontieteellisissä aineissa opetus tuntuu vastaavan Suomen tasoa. Suomenkielen opetuskin on ihan riittävän vaativaa.

Vapaus valita

Budapestissa kävin tutustumassa Dohányn synagogaan, maailman toiseksi suurimpaan juutalaisten temppeliin. Enpä muista aikaisemmin käyneeni synagogassa. Samalla tutustuin juutalaiseen perinteeseen ja Unkarin juutalaisvainoihin toisen maailmansodan vaiheilla.

Dohányn synagoga muistutti kovasti kristittyä kirkkoa, vain ristit puuttuivat. Tilalla olivat laintaulut, ikuinen tuli ja Davidin tähdet. Seurakunnan kanttori, hasan, lauloi komeasti urkujen säestyksellä turistien iloksi.

Koska juutalaisessa ajattelussa naiset eivät ole puhtaita kuukautisten aikana, ei voida ottaa sitä riskiä, että mies istuisi samalla paikalla missä nainen istunut. Siksi naisten paikka on parvella. Siellä naiset eivät näe, mitä jumalanpalveluksessa tapahtuu, ainoastaan tooran päälle asetetun kruunun kellojen kilinästä he kuulevat, kun miehet koskettavat pyhää sanaa.

Budapestin pyhäkössä rabbi joutuu silloin tällöin huomauttelemaan parvella istuville naisille, että olkaa hiljaa. Naisilla on nimittäin tapana vaihdella parvella kuulumisia aikansa kuluksi. Kunhan ei vain olisi ollut vastaavanlaisesta tilanteesta kyse silloin, kun Paavali käski naisia vaikenemaan seurakunnassa.

Keskustelu naisten asemasta seurakunnassa on vireillä myös juutalaisten keskuudessa. Budapestin monia suuntauksia edustavien juutalaisyhteisöjen joukossa toimii nykyisin ortodoksien ja ashkenasien rinnalla uudistusmielinen seurakunta, jossa on rabbina nainen.

Olen seurannut läheltä Suomen kirkkoa repivää naispappeuskeskustelua. Kyse on ollut enemmän johtajuuden puutteesta kuin naispappeuden vastustajien voimasta. Viime aikaiset linjaukset, joilla tämän pienen vähemmistön saamaa tilaa kirkossa on pienennetty, olisi voitu tehdä jo aikaisemmin. Onhan näillä Paavalin synodin jäsenilläkin mahdollisuus perustaa oma yhteisönsä, jotkut ovat sen jo tehneet.