Pääsiäismaanantaina ystävä pyysi ajelulle. Hän halusi näyttää minulle autiotilan, jonka ostamista hän oli suunnitellut. Levon ja rauhan paikka keskellä korpea, matka sinne vei ensin valtatietä, sitten kymmenisen kilometriä päällystettyä tietä ja loput kymmenisen kilometriä aina vain kapenevaa hiekkatietä pitkin. Hiekkatien varrella oli muutama asumaton ja pari asuttua maatilaa, mutta kaiken kaikkiaan kyläkunnan kehitys oli pysähtynyt jonnekin 1960-luvulle.
En ihmettele, että nuoriso ei ole uskonut tulevaisuuteen sillä mäellä. Elämän on täytynyt olla työntäyteistä. Ensinnäkin jo tien tekeminen korpeen korkean mäen harjalle on ollut aikamoinen urakka. Sitten on pitänyt raivata pellot, kaataa puut, kasketa kannot, kerätä kivet. Metsätöistä ja puun myynnistä saaduilla rahoilla on voitu rakentaa talo, navetta, sauna, aitta ja vielä vajakin. Uskoa tulevaisuuteen on täytynyt olla, mutta myös voimaa ja terveyttä on tarvittu elämään ilman mukavuuksia keskellä laajoja metsämaita.
Kävelimme pihamaalla. Kuusikossa vajan takana oli heinäseipäitä puuta vasten nojaamassa. Ohuita, taiten veistettyjä seipäitä. Toista puuta vasten nojasi hevosvetoinen kyntöaura. Näin mielessäni vanhan, kumaraisen, työn kovettaman miehen asettelevan huolellisesti seipäitä puuta vasten. Oma elämäntyö on tehty, eikä kukaan jatka sitä.
Elämä talossa korkealla mäellä metsäisen maiseman keskellä on varmaan ollut hyvää. Oma rauha, mahtavat maisemat, aurinkoinen piha lasten leikkiä. Paikkaa oli hoidettu sydämellä. Ne käyttämättömät työkalutkin oli viety pois pihamaalta kuusikon suojaan. Mitään ei ollut jätetty levälleen, vaikkei ohikulkijoita ole tarvinnut ajatella, tien päässä kun ollaan.
Ajatus muuttamisesta asumattomalle mäelle kuulosti houkuttelevalta. Kesäaamuisin voisi kävellä paljain varpain yöpaitasillaan aurinkoisella pihalla, kuunnella linnunlaulua, naapureista eikä liikenteen äänistä olisi tietoakaan. Illalla voisi lämmittää saunan ja vilvoitella ulkona valoisassa kesäillassa, heinän tuoksussa. Puuhella lämmittäisi keittiötä viileämpinä aamuina, leivinuunissa voisi paistaa ruisleipää ja laittaa uuniruokia.
Kun sitten ajelimme alas mäkeä kapeaa hiekkatietä pitkin, edessä neljänkymmenen kilometrin matka lähimpään taajamaan, haaveet alkoivat haihtua. Kuinkahan lähelle tänne tulee posti? Aurataanko teitä riittävästi talvisin, ja vaikka aurattaisiin, mahtaakohan tätä mäkeä päästä autolla ylös liukkailla keleillä, alaspäin menokin on varmaan aikamoista liukastelua. Kauppaan on parinkymmenen kilometrin matka näitä teitä, bussit kulkevat jossain kilometrien päässä pari kertaa päivässä. Kesällä voisi vielä viihtyäkin avaralla mäellä, mutta miten ihmeessä selviäisi talven yli?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti