Väliraportti tästä projektista

Meirami ja omenapuun alla istuva katriina toivat mieleen viime viikon kylpyläloman. Lähdin maanantaina, torstaina jo nipistelin itseäni, että olenkohan ollenkaan elossa, kun ei koske mihinkään. Kävin kuitenkin aikamoisen kamppailun itseni kanssa, voinko lähteä kylpylään hoidattamaan itseäni ihan noin vain. Enhän rasitu töistä enkä pienten lasten hoitamisesta.

Blogeissa tulee vastaan jatkuvasti naisten väsymys, myös meidän kotirouvien. Suuri osa elämästä on neljän seinän sisällä, aikuiskontakteja on harvassa, eikä kukaan jaksa kovin kauaa uskotella itselleen, että imuroinnista, kotitöiden organisoinnista ja vetäytymisestä työelämästä olisi loppujen lopuksi hyötyä työelämässä. Mitä kauemmin olet poissa työelämästä, sitä kauempana työelämä on.

Omat ensisijainen keinoni nauttia tästä virattomuudesta on ollut, että en orjuuta itseäni kotitöillä. Se, että olen kotona, ei tarkoita sitä, että joka ikinen pyykkivuoro, siivousvuoro ja keittiövuoro kuuluisivat minulle. Perheenjäsenet saavat tulla ja mennä ilman, että olisin laittamassa ruokaa heidän aikataulunsa mukaan tai edes kotona odottamassa. Tämä on mahdollista, kun ei ole pieniä lapsia.

Yritän myös tehdä niitä asioita, joista nautin. Käyn kuntosalilla, lenkkeilen Tukholman rannoilla, käyn kirjallisuusilloissa, luen ja tapaan Amnestyssa oman alani harrastajia. Parhaina hetkinä arvostan vapautta ajatella asioita, mitkä kiinnostavat, sen sijaan, että töissä ottaisin vastaan kulloinkin eteen tulevan tehtävän. Toisaalta sitäkin useammin harmittelen, miten päivät kuluvat ilman, että on tehnyt tai edes ajatellut mitään muistamisen arvoista.

Kotona ollessaan on vain yksi persoona, kun on työssä, pystyy heikompinakin aikoina suuntaamaan jaksamisensa siihen työminään. Se hallinnan tunne, mikä työelämässä on välttämätöntä, on myös jaksamista edistävää. Työpäivän jälkeen kotiin palatessaan voi oikeutetusti valittaa väsymystään ja antaa itselleen luvan levätä. Kotiäidin valitukselle on vaikea löytää paikkaa, päivisin sitä ei kukaan kuuntele, illalla on muiden vuoro.

Kotitöiden hallintaa en muista kokeneeni sitten Au-Pair-aikojen, aina on joku komero, joka pitäisi siivota, tai vaikka ikkunat, jotka pitäisi pestä, niin kuin nyt. En myöskään ole opiskellut ja kehittänyt itseäni tätä roolia varten. Monet ulkomaille muuton vuoksi kotiin jäävät opiskelevat pitääkseen itsensä työelämävireessä. Tässä kohtaa itselläni on motivaation puute, en usko tohtorin tutkinnon auttavan, jos näillä eväillä ei pärjää.

Toisaalta työelämä rohkaisee meitä naisia tänne kodin valtiattariksi. Ei siellä töissäkään niin mielenkiintoista enää viime vuosina ollut, samat tehtävät toistuivat pitkälti toista vuosikymmentä, uralla etenemismahdollisuudet näkymättömissä. Kotonakaan ei koskaan ollut aikaa ja energiaa tehdä mieleisiään asioita, laittaa rauhassa ruokaa, lukea kirjoja ja ottaa vaikka se ompelukone esille. Pitäisi siis osata nauttia tästä.