Yleensä kesä ehtii elokuuhun ennen kuin kuuta edes havaitsee, mutta tänä kesänä olen ehtinyt jo ottaa ainakin sata kuvaa kuusta. Kummallisin tuo juhannuskuutamo, eipä ole tullut vastaavaa nähtyä. Mutta oli se siellä, valokuva todistaa tuon optisen harhan.
Valokuvien inflaatio tapahtuu helposti tässä kamerat-koko-ajan-esillä-maailmassa. Mitään kuvaa ei tarvitse ottaa, kun joka tapauksessa joku on ottanut aiheesta paremman kuvan ja sen löytää netistä. Olen kuitenkin sitkeästi kantanut kameroitani koko kesän, yrittänyt saada teräviä kuvia aikomastani kohteesta ja muiston itselleni. Muistaisinko asiat muutenkin, vai enkö muista juuri siksi, että rajaan koko ajan näkemääni valokuvan kokoisiksi paloiksi?
Valokuvilla voi määrätä mitä muistaa myöhemmin. Monet asiat eivät ehtisi jäädä mieleen, ellei niistä ottaisi kuvaa. Valokuva avaa muistin lokeroita laajemmaltakin, kun muistan tuon kuutamon, muistan elävästi myös koko juhannussunnuntain, keitä meillä oli vieraina, pinaattirullan ja metsämarjajäädykkeen. Mutta olisiko sittenkin pitänyt ottaa kuva vieraista ja ruokapöydästä? Sitä kuvaa katsoessa ei palaisi mieleen, miten kuu oli suurentunut samana iltana.
