Tulikukka ja muita yllätyksiä

Pihallemme ilmestyi ranskalainen tulikukka (Verbascum chaixii 'Album' joskus muutama vuosi sitten. Kantaa on ylläpidetty ja yritetty jopa lisätä. Tulikukka on saanut nimensä siitä, että kuivuneista kukkavarsista on saanut tuleen tuikkaamalla kätevän soihdun. Sen muinaistulokaslajia pidetään merkkinä vanhasta asutuksesta ja sillä on lääkinnällisiä käyttötarkoituksia, sillä voi hoitaa keuhko- ja korvavaivoja.

Tilasin jopa englannin hienoimmista puutarhamyymälöistä tulikukan siemeniä puutarhamatkailevalta Ruusurepulta, nyt kukkii toinen valkea tulikukka, olisikohan Verbascum phoeniceum 'White Bride'. Lisää tulossa, kunhan kevään kylvökset pääsevät kukkaan asti, viimevuotisista taimista suurin osa kuoli talven aikana.

Toinen omia aikojaan pihaamme ilmestynyt kasvi on rohtovirmajuuri (Valeriana officinalis), josta myös saadaan lääkettä moneen vaivaan, jos vain osattaisiin hyödyntää. Rohtovirmajuuren on jopa sanottu pitävän noidat loitolla, mutta yhä vain täällä asustan.

Ihan tarkoituksella olen yrittänyt saada auringonhatun menestymään pihamaalla, että voisin uuttaa flunssalääkettä sitten kun olen päässyt siihen vaiheeseen. Echinaet eivät vain ole niin helposti kasvavia kuin itsestään leviävät virmajuuret ja tulikukat. Siemenistä en ole saanut ensimmäistäkään auringonhattua lähtemään kasvuun, vaan on pitänyt Ruotsista asti tuoda kalliita taimia ja etsiä niitä turhaan talven jäljiltä kukkapenkistä.

Miten tässä on näin päässyt käymään? Tarkoituksenani ei ole ollut kuormittaa entisestään rasittunutta aivokapasiteettiani latinankielisillä kasvinnimillä. Lakimieslatinaakin olen viljellyt vain ääritilanteissa, kun vastapuoli on kieltäytynyt ymmärtämästä selkokieltä. Vielä vähemmän olen uskonut innostuvani anopin kirjastosta meille peritytyneestä opuksesta "Miten luonto parantaa".

On kai uskottava, että vaikka kuinka olemme luulleet muokkaavamme tätä paikkaa, tämä paikka muokkaakin meitä. Tarina kertoo, että paikan aikaisempi omituinen emäntä oli yrttien harrastaja, hän osasi ja joutui käyttämään hyödykseen kaiken minkä luonto tarjoaa. Kyläläisille olemme edelleen Iitan torpan asukkaat, vaikka torppa on poltettu aikoja sitten tuholaistorjunnan varmistamiseksi.

Helpoin linturetki ikinä

Vanha työkaveri muistutti keväällä suunnitelmastamme lähteä linturetkelle. Autoilevana valitsin kohteeksi Hemmestassa, porsliinikaupunki Gustavsbergin lähellä sijaitsevan Hemmesta Sjöängin. Paikallisen lintuyhdistyksen, Värmdö Fågelklubin erittäin informatiivisilta nettisivuilta sai tarkat tiedot alueen lintupaikoista, reittiohjeet, tietoja ja kuvia lintuhavainnoista.

Hemmesta Sjöäng löytyy huonosti virallisilta kartoilta, koska se on vasta äskettäin kunnostettu lintukohteeksi. Sinne pääsee kätevästi bussilla 474 Slussenilta, istuu kyytiin ja ajelee 45 minuuttia päätepysäkille. Perillä kääntää katseen tien toiselle puolelle, ja siellähän jo lintutorni näkyy. Bussin päätepysäkin vieressä on myös parkkipaikka.

Paikka on äärimmäisen ihmisystävällinen, polkuja pääsee kulkemaan lastenrattaiden kanssa, lintutornilla ja katselulavalla on pöytiä retkieväiden syöntiä varten. Jos kiertää merkityn reitin, se kestänee noin tunnin, mutta ihan kivasti linturetkeilyn makuun pääsee jo katselupaikoilla. Hyvien liikenneyhteyksien kääntöpuolena on viereisen tien tuoma liikenteen melu, joka osittain peittää linnunlaulun.

Linturetki käynnisti kevättarkkailun ja uusien lajien tunnistamisyritykset. Erityisen endorfiinipurskahduksen aiheutti riitaisan merikotkan vierailu häiritsemässä pesiviä lintuja. Siitä olisi pitänyt saada parempi kuva, mutta hyvä tuokin. Kävin kuitenkin jo heti seuraavana iltana tutkimassa, olisiko samasta näytelmästä saatavana uusinta. Ei nyt kuitenkaan, mutta melkein olen jo liittynyt Värmdö  Fågelklubbin jäseneksi, ainut huoli vain ottavatko he tällaisia, jotka eivät osaa linnunnimiä kummallakaan kotimaisella kielellä.

Susiparin ikuistus

Grönklittin villieläinpuisto kirkkaana ja lumisena talvipäivänä kruunasi matkan Taalainmaalle. Valokuvaaminen on viime aikoina jäänyt kännykkäkameralla räpsimisen tasolle, ison kameran mukana kuljettaminen maksaa harvoin sen tuottaman vaivan. Mutta villieläinten, vaikkakin puistoon vangittujen, kuvaaminen lähietäisyydeltä puhtaiden hankien keskellä oli jotain ainutlaatuista.

Lähdin puolenpäivän aikaan kiertämään puistoa. Ensin havaitsin ilveksen kiertelemässä alueellaan, suuntasin sitten jääkarhujen luokse. Karhualueella oli hiljaista, talviunet menossa, onneksi jääkarhut olivat vain päiväunilla. Kävelin aidan viertä ja säikähdin, kun huomasin toisella puolella aitaa lumen päällä lojuvan ison vaalean möhkäleen, vieressään puoliksi syöty ruhonpalanen.

Jääkarhualueella oli iso katettu lämmin näyttelytila, jossa kerrottiin jääkarhujen elämästä ja ilmastonmuutoksesta. Sisältä saattoi myös tarkkailla jääkarhuja isoista ikkunoista. Istuin ja katselin, molemmilla puolilla kojua makasi karhu elottoman näköisenä. Ainoastaan haaskalla riehuvat korpit pitivät elämää, niiden melu sai toisen jääkarhun hieman kääntyilemään unessaan, ellei se sitten nähnyt unta. Pian kuitenkin toinen jääkarhu heräsi ja alkoi tallustella levottomana aidan viertä edestakaisin. Jostain syystä karhut oli erotettu toisistaan, toinen nukkui ja toinen oli levoton, ehkä juuri siksi.

Ilvesten ruokinta-aika oli merkitty ohjelmaani, toimitusta seuraamassa oli myös koululaisseurue. Opettaja oli tuonut hiihtotaidottomat katsomaan eläimiä kun muut menivät hiihtämään. Aloin taas arvostamaan ruotsalaista koulua, kaikilla pitää olla kivaa. Seuraavaksi siirryin persianleopardin luokse, sekin ramppasi rinkiä alueellaan, murisi myös mennessään.

Alueen korkeimmalla paikalla sijaitsi Toppstugan, kahvila-ravintola, joka oli oikeastaan laskettelijoiden taukopaikka. Sieltä sai ihailla maisemia kymmenien kilometrien päähän. Siperiantiikerien alue oli heti vieressä, ja tiikerit olivat asettautuneet aurinkoa ottamaan mahdollisimman lähelle rakennettua katselupaikkaa.

Siiryin seuraamaan susien ruokailua, mutta niillä ei ollut nälkä. Hyvinvoivan näköiset sudet kävivät kyllä näyttäytymässä, mutta ainoastaan yksi nuori uros kävi hakemassa ruoka-annoksensa. Susiparia ei kiinnostanut ruoka, vaan yhdessäolo.

Taalainmaa

Lomamatkamme ovat tähän asti suuntautuneet Ruotsista pois, siksi hyväksyimme heti tarjouksen lähteä naapurin kanssa hiihtelemään Taalainmaan hangille. Ajoimme 350 kilometriä kotoamme Orsa Grönklittiin, Vuokattia muistuttavaan hiihtopaikkaan, jossa on kunnon rinteet, mutta myös monentasoisia latuja vaativillekin harrastajille. Taalainmaa ei suinkaan ollut täysin tuntematon, olinhan kuullut falukorvista, dalahästistä ja moraknivistä, mutta vasta itse kokemalla ymmärsin Taalainmaan todellisen olemuksen.

Viiden päivän lomalle osui vain yksi aurinkoinen päivä, silloin en suinkaan lähtenyt muiden kanssa  hiihtämään kahdenkymmenen kilometrin latua vaan läheiseen karhupuistoon kuvaamaan villieläimiä. Muut päivät olivat sateisia, lumikerros paksuni entisestään.  Mutta hiihtämässäkin käytiin, valaistuilla laduilla oli mukava hiihdellä iltaisin, kun suurin osa hiihtoväestä oli jo palannut mökeilleen eikä sadekaan haitannut.

Taalainmaa sijaitsee samalla korkeudella Pirkanmaan kanssa, mutta metsäiset maisemat ja jyrkät korkeuserot tuovat mieleen Kuusamon seudut.  Paikkakunnan nähtävyyksistä kävimme katsomassa Fryksåsia, vanhaa mäkitupa-aluetta, jossa karjaa laidunnettiin kesäisin kauempana vakinaisesta asumuksesta. Alueella oli vielä kymmeniä vanhoja 1800-luvun rakennuksia, monista oli tehty nykyaikaisten standardien mukaisia loma-asuntoja ja osa rakennuksista oli paikalle siirrettyjä. Siitä huolimatta vanha rakennusperinne vei mielessä aikaan ennen tekniikan ihmeitä.

Kotimatkalla pysähdyimme Morassa Anders Zorn-museossa. Ruotsin kansallistaiteilijan kotimuseo, jonka hän jo eläessään määräsi museoitavaksi, muistuttaa suomalaisten kansallisromantikkojen koteja, kuten Tarvaspäätä. Saman aikakauden taiteilijat liikkuivat sujuvasti Pariisissa, Italiassa ja eri puolilla maailmaa mutta arvostivat myös kotiseutunsa kansan kulttuuria. Ateljeetaloihin hankittiin ajan tyylihuonekaluja ja paikallista käsityötaidetta, siellä huvitettiin ja kestittiin vieraita ja haettiin työrauhaa ja -innoitusta.

Anders Zornin tauluja on esillä Ruotsin kansallismuseossa ja esimerkiksi Prins Eugens Waldemarsuddenilla, jossa olen niitä usein ihaillut. Kotimuseon lisäksi Moran Zorn-museossa on erillinen näyttelyrakennus, jossa on kattava kokoelma Zornin töitä koko hänen uransa ajalta. Minun silmiini ihastuttavinta Zornin taiteessa on hänen kykynsä maalata valkoista väriä, johtuisikohan hänen uransa alkutaipaleesta akvarellistina? Zornin taiteen lisäksi museossa on on hänen hopeakokoelmansa, upeita 1800-luvun hopeaseppien takomia maljoja ja muita esineitä Ruotsin lisäksi muun muassa Suomesta. Zorn-museoon menijän kannattaa varata aikaa runsaasti, museo on pikkukaupungin museoksi yllättävän suuri, ja taiteen lisäksi muutakin katsomista on paljon.

Tunnustan, ettei Taalainmaa tehnyt niin suurta vaikutusta, että olisin sinne ihan heti palaamassa. Mutta viehättävää seutua se on, hienoja maisemia ja hyvin hoidettuja turistikohteita. Villieläinpuisto jäi minulle parhaaksi nähtävyydeksi, kiitos mainioiden kuvausolosuhteiden. Siitä seuraava postaus.

Karhun naapurissa

Rajan takana voi tapahtua monenlaista, ennen kuin naapurissa huomataan, ettei täällä nyt niin turvallista olekaan. Pienet risahdukset eivät ehkä kantaudu rajan toiselle puolelle, tai sitten niitä ei osata tunnistaa pedon aiheuttamiksi ääniksi. Niin kauan kuin ei joudu itse vaaralle alttiiksi, voi tulkita pedon merkit vaarattomiksi vaikka ehkä hieman oudoiksi ilmiöiksi.

Mutta kun tarpeeksi monta risahdusta on kantautunut, koirat nostaneet niskakarvansa pystyyn ja jääneet jännittyneinä katsomaan metsää kohti, naapuri käynyt kertomassa, että kyllä siellä joka kesä on nähty karhun jätökset, niin pakosti hiipii mieleen, että entä jos sittenkin.

Sitten ne samat vaarattomat risahdukset, mäyrän kakat, koiran jäljet ja pikkuriistan koirassa herättämä uteliaisuus ovatkin pedon merkkejä. Tilastotkin tukevat tätä käsitystä. Alueella liikkuu kymmeniä karhuja, viidenkymmenen kilometrin päässä yksi läpsäisi lenkkeilijää. Siellä se väijyy. Tätä se oli.

Karhu naapurissa vaatii uudenlaista asennetta. Marjamatkalla tömistellään, lauletaan, rysketään ja yskitään niin äänekkäästi, että nalle ymmärtää perääntyä naapurikylän puolelle. Ilta-aikaiset kävelylenkit unohdetaan. Ei ihmetellä, miksi naapurin lapsiperhe asuisi mieluummin taajamassa. Säälitään jo etukäteen pellolla juoksentelevia kauriita, ja jos niitä ei ole pariin viikkoon nähty, ja kuvitellaan  ne jo makaamassa luut törröttäen karhun raatelemana haaskana.

Miten tähän on tultu? Muistellaan kultaista lapsuuden aikaa, kun karhu ja susi olivat satuolentoja, DDT:tä löytyi purkista eteisen kaapista eikä turvavöitä vain ollut. Vihreät eivät olleet kokoontuneet Koijärvelle ja Äänekosken lipeälampea ohitettaessa piti pitää nenästä kiinni. Kuinka huolettomina kirmasimme metsän halki oikopolkua pitkin naapuriin katsomaan Haisapparallaa.

Kunnes huomataan, että mäyrä siellä sittenkin on. Kaikki jäljet, äänet ja näköhavainnot tukevat tätä käsitystä. Miten karhu olisikaan voinut päätyä kaikkien teiden, peltojen ja vesistöjen läpi tänne asti? Eikä mikään jälki ole ollut todistettavasti karhun tassun painama.

Metsänelämää on kuitenkin helpompi tarkkailla kuin saariston sokkeloista vedenalaista maailmaa. Olen jo vuosia seurannut ikkunastamme Tukholman väylällä ohi lipuvia aluksia sillä silmällä. Jokaisesta sotilaskalustoa tai -voimaa kuljettamaan pystyvästä paatista olen tarkistanut lipun, onhan varmasti oman maan merivoimat liikkeellä? Jos lippu ei ole oman maan, niin onhan varmasti kyse ennalta sovitusta laivastovierailusta?

Kun tieto Tukholman saariston sukellusvene-etsinnöistä tuli, tunsin syvää jälkiviisautta, mitäs minä sanoin, pelko ei ollutkaan aiheeton. Sitäpaitsi Södemalmilla käveli vastaan juuri edellisenä päivänä kaksi nuorehkoa rotevaa reppuselkäistä miestä, jotka yrittivät näyttää turisteilta, mutta askellus oli sotilaallista, puhuivat vähän, mutta venäjää, ihan selviä illegaaleja. Kun etsinnät lopetettiin tuloksettomina, helpotukseemme sisältyi pieni annos pettymystä, olinkin väärässä. Se reppuselkäinen luodolla epäilyttävästi ulapalle tähyilevä mieskin oli katiskansa kadottanut huononäköinen eläkeläinen.

Kaikesta huolimatta edelleen hiljaa mielessäni epäilin, että saariston syvänteissä lymyilee karhu. Nyt sen jättämät jäljet on esitelty koko maailmalle, viimeksi löydettiin Gotlannista joku jätös.