Ainut aamu

Se aamu, kun aurinko paistaa suoraan sänkyyn, herättää ja pakottaa pomppaamaan sängystä. Ikkunasta näkyy autereinen maisema, valo siivilöityy sumuharson läpi, jää leijailemaan näkymättömän pieniin vesipisaroihin. Saappaat jalkaan, toppatakki niskaan ja kamera kaulaan, laiturille ikuistamaan Saimaata kesäisenä aamuna.

Vastaranta on kadonnun pastellinvärisen usvan taakse, veden tyyni pinta heijastaa taivaan sineä ja sumun hämärtämiä kaisloja. Kosteus tuntuu kasvoissa, kastelee laiturin ja rantakalliot.

Valot ja varjot kiertävät pihamaalla, auringon säteet kimaltavat kastepisaroissa, vihreä näyttää kaikki sävynsä ja kukkien värit hohtavat kuulaina. Tämä on yksi aamu, samanlaista ei tule, seuraavana kesänä toiset kukat kukkivat, ilmavirrat hajottavat sumun hetkeä aiemmin tai herään vasta sumun hälvettyä.

Maisemamaalausta ja muistelua

Kukkien kasvatuksessa suurin onnistumisen tunne valtaa mielen hetkellä, kun kauniit muodot ja värisävyt kohtaavat ainutlaatuisella tavalla. Keväällä narsissi, se lähes kermankeltainen, yhdistettynä kevätlinnunherneen vahvaan violettiin. Kulleroiden voimakas keltainen ja tulikellukan oranssi, jostain jotain syvänsinistä. Niistä sidotu kukkakimppu henkii voimaa ja valoa.

Keskikesää koristavat isänmaallisesti sininen ja valkoinen, siniset irikset, vaaleampina ja tummempina, seurassaan arovuokot ja lehtosini- ja -valkolatvat. Kalpeaa sinivalkoista voi vahvistaa sekoittamalla mukaan  keltaista kurjenmiekkaa ja saksankurjenmiekan murrettuja sävyjä.

Jättipoimulehti on kauneimmillaan, kun vesipisarat helmeilevät sen lehdillä ja ilta-aurinko saa keltaiset kukinnot hehkumaan. Suorastaan maagiseksi poimulehtien vaatimaton ulkoasu muuttuu, kun siihen yhdistetään voimakkaan violetin kurjenpolvet. Keskipäivän auringossa värit kalpenevat, mutta aamun ja illan valossa kaksi näkymätöntä kasvia varastaa huomion.

Pian alkaa pionien aika, vielä täällä ei kuki yksikään, mutta pioni on täydellisin omassa ylhäisessä yksinäisyydessään. Mahdollisimman monta samanväristä lajitoveria samaan maljakkoon, ja vaikutelma on ikimuistoinen. Kesällä 2001 keräsin pionien kukat vanhalta pihalta mukaani, kun muutimme uuteen asuntoon. Kun sitten illalla palasimme uuteen kotiin, pionit keittiönpöydällä vakuuttivat, että tämä se on.

Heinäkuussa alkavat helminukkajäkkärät korostaa muiden kukkien loistoa. Ne palauttavat mieleeni ajan, jolloin entinen kotiseurakuntani oli ajautunut kirkollisen oppiriidan välikappaleeksi. Skisman aiheutti uusi fundamentalistikirkkoherra, joka ei sallinut naispappien toimintaa. Helminukkajäkkärän palasia sain hartaalta puutarhaharrastajarovastilta, jonka pihaseuroihin pyöräilimme kuulemaan sanaa ja ottamaan selvää ketkä ahtaan raamatuntulkinnan takana olivat.

Alunperin kolme helminukkajäkkärää - tai rovastinkukaksi sitä kutsun - on levinnyt jo monen neliön alaksi, Vaikka sitä kuin kaltoin kohtelisi, sitä on aina riittävästi kehystämään jaloangervojen vaaleanpunaista hehkua. Herkimmät ritarinkannuksen sävyt pääsevät myös oikeuksiinsa valkean ja helmenharmaan  sävyissä hohtavien nukkajäkkärien keskellä. Suorastaan siunauksellisesti sitkeä kuivakukka muistuttaa mieleenpainuvasta kesästä ja koristaa omintakeisella tavallaan maisemaa vuodesta toiseen.

Vaaleanpunaiset värililjat ja jaloangervot luovat myös ainutlaatuisen vaikutelman keskenään.  Ne kukkivat samaan aikaan kesän ollessa parhaimmillaan. Tässä uudessa pihassa en vielä ole saanut yhtä näyttävää kukkapenkkiä aikaiseksi kuin aikaisemmassa, jossa sisääntulon vieressä oli pyöreä penkki pyhitetty vain näille kahdelle.

Viimeiseksi syksyllä, kun pihlajanmarjat punertavat kypsinä, kukkivat vahvan keltaiset nauhukset ja voimaakkaan lilat punatähkät. Molemmat ovat perhosten suosikkeja ja kuuluvat myös syksyn värikkääseen kukka-asetelmaan kilpailemaan väriloistosta syksyn lehtien  ja pihlajanmarjojen kanssa. Vahva väriyhdistelmä viimeistelee kesän ja sitä aikansa katseltuaan alkaa jo kaivata rauhoittavaa ensilunta.

Helpoin linturetki ikinä

Vanha työkaveri muistutti keväällä suunnitelmastamme lähteä linturetkelle. Autoilevana valitsin kohteeksi Hemmestassa, porsliinikaupunki Gustavsbergin lähellä sijaitsevan Hemmesta Sjöängin. Paikallisen lintuyhdistyksen, Värmdö Fågelklubin erittäin informatiivisilta nettisivuilta sai tarkat tiedot alueen lintupaikoista, reittiohjeet, tietoja ja kuvia lintuhavainnoista.

Hemmesta Sjöäng löytyy huonosti virallisilta kartoilta, koska se on vasta äskettäin kunnostettu lintukohteeksi. Sinne pääsee kätevästi bussilla 474 Slussenilta, istuu kyytiin ja ajelee 45 minuuttia päätepysäkille. Perillä kääntää katseen tien toiselle puolelle, ja siellähän jo lintutorni näkyy. Bussin päätepysäkin vieressä on myös parkkipaikka.

Paikka on äärimmäisen ihmisystävällinen, polkuja pääsee kulkemaan lastenrattaiden kanssa, lintutornilla ja katselulavalla on pöytiä retkieväiden syöntiä varten. Jos kiertää merkityn reitin, se kestänee noin tunnin, mutta ihan kivasti linturetkeilyn makuun pääsee jo katselupaikoilla. Hyvien liikenneyhteyksien kääntöpuolena on viereisen tien tuoma liikenteen melu, joka osittain peittää linnunlaulun.

Linturetki käynnisti kevättarkkailun ja uusien lajien tunnistamisyritykset. Erityisen endorfiinipurskahduksen aiheutti riitaisan merikotkan vierailu häiritsemässä pesiviä lintuja. Siitä olisi pitänyt saada parempi kuva, mutta hyvä tuokin. Kävin kuitenkin jo heti seuraavana iltana tutkimassa, olisiko samasta näytelmästä saatavana uusinta. Ei nyt kuitenkaan, mutta melkein olen jo liittynyt Värmdö  Fågelklubbin jäseneksi, ainut huoli vain ottavatko he tällaisia, jotka eivät osaa linnunnimiä kummallakaan kotimaisella kielellä.

Sukupuolineutraali pyry

Tukholma on päässyt otsikoihin epäonnistuneen aurauksen vuoksi. Maahan laskeutui ennennäkemätön pyry, ja tuplasti normaalimäärä naisia joutui akuuttihoitoon kaatumisten aiheuttamien vammojen vuoksi. Lehdet saivat kivasti klikkauksia uutisoimalla, että sukupuolineutraali auraus epäonnistui.

Tukholman leveysasteilla ei ole erityisen hyvin varauduttu talviolosuhteisiin. Useimmiten eilen satanut lumi sulaa viimeistään seuraavalla viikolla pois ja lähes koko talven maa on musta. Joitain poikkeusoloja lukuunottamatta kokonaisvaikutelmani Tukholman talvesta on musta maa ja pimeys.

Parhaimpina talvina Tukholmassa on päässyt laskettelemaan ja hiihtämään, mutta ei läheskään joka vuosi. Sen sijaan jalkakäytävien liukkaus ja lumisuus, jäiset hiekoittamattomat rappuset ja jääpuikkojen putoamisvaaran takia puomitetut talojen seinustat ovat yleensä lyhytaikainen mutta väistämätön jokatalvinen ilmiö.

Lumenluontiala ei ole kaikein helpoin business Tukholmassa. Joskus voi joutua odottamaan lähes koko talven, ennen kuin pääsee keikalle. Tällaista syksyä, että jo marraskuun alkuviikoilla joutuu lumilapion varten, ei ole ollut miesmuistiin. Kannattaako näin harvinaisia  tilanteita varten edes varautua? Tukholmassa on kuitenkin periaatteena feministinen lumenluonti, joka tarkoittaa  karrikoiden sitä, että  naisten yleisesti käyttämät kulkureitit pidetään puhtaana myös eikä keskitytä vain miesautoilijoihin.

Aktiivinen eläkeläinen on tämän ajan ihanneyksilö. Iän tuomaa heikkenemistä ja haurastumista on sitäkin alettu pitää omana syynä.  Pitää ulkoilla ja pitää huolta kunnostaan, jottei joutuisi muiden hoidettavaksi. Luitten haurastuminen, tasapainoaistin ja lihasvoimien heikentyminen pitäisi osata itse estää. Kun on riittävästi treenannut, jäisellä kadulla kaatumisen täytyy olla huoltomiehen vika.

Kuulun siihen ihmislajiin, joka ei usko selviävänsä vähillä vammoilla tai paranevansa nopeasti, jos luut alkavat katkeilla. Pysyn jo nyt suosiolla sisätiloissa, jos ulkona on minulle liian liukasta. Siitä huolimatta uskon seuraavani sukuni naisten esimerkkiä ja päätyväni ennemmin tai myöhemmin kipsattavaksi. Kauppakeskuskävely ja vaatteiden sovittelu ovat juuri riittävän vaativia urheilulajeja jäisillä keleillä. Kunhan vain pysyisi pystyssä matkan pysäkille ja pysäkiltä pois.

Tavallisina talvina Tukholmassa on voinut tehdä pitkiä kävelylenkkejä lämpimässä säässä. Viime jouluna oli Tukholmassa yhtä lämmintä kuin saman vuoden juhannuksena. Tuskin nämäkään lumet pysyvät. Lumenluonnin ideologisen arvopohjan uudelleen miettiminen on jo käynnissä, miten olisi satanistinen lumenluonti?

Minun Pietarini - lisää siltoja

Saimaan ja monen muun vesistön vedet virtaavat Pietarin halki Nevassa, jonka suistomaalle kaupunki on rakennettu Pietari suuren käskystä kolmesataa vuotta sitten. Nevan lisäksi kaupungin läpi virtaa monia kanavia, siksi siltojakin on kunnioitettava määrä. Kanavat ja sillat auttavat kaupungissa suunnistamista. Valokuvaajalle ne tarjoavat hienoja kuvakulmia ikuistaa veteen heijastuvia rakennuksia vuoden- ja vuorokaudenaikojen sekä ilmanalojen mukaan vaihtuvissa valaistuksissa.

Nevan ylittävät sillat avataan kesällä yöllä puoli kahden aikaan ja suljetaan viideltä aamulla. Siis jos hotelli sijaitsee Vasilin saarella, ei kannata jäädä Nevski Prospektin vilinään aamutunneille asti. Nevan avatuista silloista ovat monet yökukkujat ja aamuvirkut ottaneet upeita kuvia.

Leijonasilta

Pankkisilta

Panteleimonin silta

Troitskin silta

Anishkovin silta

Lomonosovin silta

Pietarin udussa

Vain matkailu herättää niin suuren kirjoittamisen tarpeen, että blogia on yritettävä saada eloon ennen kuin kooma syvenee lopullisesti. Olen tänä keväänä pyöritellyt mielessäni saattohoidon sanastoa, kun blogini ainut uskollisin lukija, äitini, on sirtynyt vanhan kotipitäjänsä hautuumaan multiin. Kaiken vaikean ja lopullisen keskellä yritän kuitenkin muistella eniten elämän hyviä hetkiä.

Pietarin matka heinäkuussa korvasi jo traditioksi vakiintuneen Pariisin työvisiitin, joka tänä vuonna olisi ollut samaan aikaan hautajaisten kanssa. Pietari vastaa Pariisia monessa suhteessa, Eremitaasi korvaa Louvren, Neva on kuin Seine ja valo näyttäytyy molempien kaupunkien yllä pastellien väreissä.

Valokuvauksellisia kohteita Pietarissa riittää rajattomasti. Kun heinäkuun utu sävytti kaiken kuvattavan maidonvalkoisen sävyiseksi, kuvat näyttävät kameran näytöllä toivottoman puuroisilta. Onneksi on olemassa kuvankäsittely.  Tosin se ei tee oikeutta kaupungin oikeille väreille.

Oikeasti Pietarissa näytti yllä olevan kuvan väriseltä. Talojen värit eivät heijastuneet kanaalin pintaan, vaan vesi hohti harmaata. Neljän päivän matkan aikana vain viimeisenä aamuna ehdin kamerani kanssa niin aikaisin liikkeelle, että sain otettua tuon alemman kuvan, jota ei tarvinnut korjata.

Pietari heinäkuussa oli turistien kansoittama, mutta silti sekaan mahtui. Mihinkään paikkaan ei tarvinnut jonottaa, kaupoissa ja ravintoloissa palveltiin pääsääntöisesti iloisella mielellä. Pietari tuntui turvalliselta ja epäpoliittiselta, nuorten ja kauniiden kansoittamalta.

Täysihoidossa

Pitkän jahkailun, matkagooglailun, varaussivujen tuloksettoman selaamisen, innostumisten ja järkiintymisten jälkeen pääsimme yhteisymmärrykseen matkalle lähdöstä. Väsytystaistelun seurauksena päädyimme valitsemaan Dominikaanisen tasavallan yhdistelmäloman, ensimmäinen viikko Puerto Platassa ja toinen viikko Samanan niemimaalla.

Olisimme mielellämme lähteneet Kuubaan. Moni on suositellut sinne matkustamista ennen kuin amerikkalaiset tulevat ja tuhoavat idyllin. Minun yhteyteni Kuubaan ovat kuitenkin siinä määrin ikävät, että menen mieluummin sitten kun amerikkalaiset ovat jo ehtineet pilata paikan. Ihmisoikeusihmisen osa on tahtomattaan nähdä ongelmia siellä, missä muut eivät niitä näe, ja Kuuban syntilista on mittava.

Dominikaaninen tasavalta ei sekään ole ongelmaton, mutta onneksi en asiasta etukäteen sen tarkemmin tiennyt. Matkan aikana ehdin jo häiriintyä lapsityövoiman käytöstä ja hotellin henkilökunnan kohtuuttoman pitkistä työpäivistä, mutta onneksi lomanvietto kuitenkin voitti.

Saavuimme hotellille hieman ennen vuoden vaihdetta. Uima-altaan juhlat olivat vauhdissa, ilotulitus lämpimässä, kosteassa ja pimeässä yössä oli ensimmäinen kosketuksemme lomakohteeseemme Puerto Plataan ja ensimmäisen viikon hotelliimme Gran Ventanaan.

Aikaero sai yökyöpelin päivärytmini vaihtumaan aamuvirkkuudeksi. Ehdin kerrankin vangitsemaan aamuvaloa kamerallani, valokuvausintoa lisäsi myös uusi maisemaobjektiivi. Valokuvaus on parasta, kun on värejä, valoja ja kiinnostavia kohteita. 

Alkakoon siis edellistä vilkkaampi blogivuosi uima-altaan reunalta!

Susiparin ikuistus

Grönklittin villieläinpuisto kirkkaana ja lumisena talvipäivänä kruunasi matkan Taalainmaalle. Valokuvaaminen on viime aikoina jäänyt kännykkäkameralla räpsimisen tasolle, ison kameran mukana kuljettaminen maksaa harvoin sen tuottaman vaivan. Mutta villieläinten, vaikkakin puistoon vangittujen, kuvaaminen lähietäisyydeltä puhtaiden hankien keskellä oli jotain ainutlaatuista.

Lähdin puolenpäivän aikaan kiertämään puistoa. Ensin havaitsin ilveksen kiertelemässä alueellaan, suuntasin sitten jääkarhujen luokse. Karhualueella oli hiljaista, talviunet menossa, onneksi jääkarhut olivat vain päiväunilla. Kävelin aidan viertä ja säikähdin, kun huomasin toisella puolella aitaa lumen päällä lojuvan ison vaalean möhkäleen, vieressään puoliksi syöty ruhonpalanen.

Jääkarhualueella oli iso katettu lämmin näyttelytila, jossa kerrottiin jääkarhujen elämästä ja ilmastonmuutoksesta. Sisältä saattoi myös tarkkailla jääkarhuja isoista ikkunoista. Istuin ja katselin, molemmilla puolilla kojua makasi karhu elottoman näköisenä. Ainoastaan haaskalla riehuvat korpit pitivät elämää, niiden melu sai toisen jääkarhun hieman kääntyilemään unessaan, ellei se sitten nähnyt unta. Pian kuitenkin toinen jääkarhu heräsi ja alkoi tallustella levottomana aidan viertä edestakaisin. Jostain syystä karhut oli erotettu toisistaan, toinen nukkui ja toinen oli levoton, ehkä juuri siksi.

Ilvesten ruokinta-aika oli merkitty ohjelmaani, toimitusta seuraamassa oli myös koululaisseurue. Opettaja oli tuonut hiihtotaidottomat katsomaan eläimiä kun muut menivät hiihtämään. Aloin taas arvostamaan ruotsalaista koulua, kaikilla pitää olla kivaa. Seuraavaksi siirryin persianleopardin luokse, sekin ramppasi rinkiä alueellaan, murisi myös mennessään.

Alueen korkeimmalla paikalla sijaitsi Toppstugan, kahvila-ravintola, joka oli oikeastaan laskettelijoiden taukopaikka. Sieltä sai ihailla maisemia kymmenien kilometrien päähän. Siperiantiikerien alue oli heti vieressä, ja tiikerit olivat asettautuneet aurinkoa ottamaan mahdollisimman lähelle rakennettua katselupaikkaa.

Siiryin seuraamaan susien ruokailua, mutta niillä ei ollut nälkä. Hyvinvoivan näköiset sudet kävivät kyllä näyttäytymässä, mutta ainoastaan yksi nuori uros kävi hakemassa ruoka-annoksensa. Susiparia ei kiinnostanut ruoka, vaan yhdessäolo.

Kettu juoksi yli...

Järven yli ei vielä ole menemistä, Saimaa on saanut jääpeitteen, mutta sen harmaa pinta ei houkuta vielä kokeilemaan kantavuutta. Toivotan kaikille blogin lukijoille hyvää joulua ja onnellista tulevaa vuotta!

Plagiointia

Sata kuvaa kuusta

Yleensä kesä ehtii elokuuhun ennen kuin kuuta edes havaitsee, mutta tänä kesänä olen ehtinyt jo ottaa ainakin sata kuvaa kuusta. Kummallisin tuo juhannuskuutamo, eipä ole tullut vastaavaa nähtyä. Mutta oli se siellä, valokuva todistaa tuon optisen harhan.

Valokuvien inflaatio tapahtuu helposti tässä kamerat-koko-ajan-esillä-maailmassa. Mitään kuvaa ei tarvitse ottaa, kun joka tapauksessa joku on ottanut aiheesta paremman kuvan ja sen löytää netistä. Olen kuitenkin sitkeästi kantanut kameroitani koko kesän, yrittänyt saada teräviä kuvia aikomastani kohteesta ja muiston itselleni. Muistaisinko asiat muutenkin, vai enkö muista juuri siksi, että rajaan koko ajan näkemääni valokuvan kokoisiksi paloiksi?

Valokuvilla voi määrätä mitä muistaa myöhemmin. Monet asiat eivät ehtisi jäädä mieleen, ellei niistä ottaisi kuvaa. Valokuva avaa muistin lokeroita laajemmaltakin, kun muistan tuon kuutamon, muistan elävästi myös koko juhannussunnuntain, keitä meillä oli vieraina, pinaattirullan ja metsämarjajäädykkeen. Mutta olisiko sittenkin pitänyt ottaa kuva vieraista ja ruokapöydästä? Sitä kuvaa katsoessa ei palaisi mieleen, miten kuu oli suurentunut samana iltana.

2.12.2012

Joulukaktus valmistautumassa jouluun.

1.12.2012

Joulukuun alun kunniaksi glögi ja pipari Lauttasaaren sillan pielen pienessä pyöreässä kahvilassa. 

Syysiltojen keidas ja talven pakopaikka

Parasta Tukholmassa on lämmin syksy, tosin ei keväässä ja kesässäkään mitään vikaa ole. Tänä kesänäkin on saatu nauttia edes muutamasta loppukesän lämpimästä illasta. Kuvan Boule&Berså on korttelimme kesäkeidas, ulkoilmaravintoja, jossa saa pelata bouleta. Kesällä on muuten mukavinta, kun firmat eivät ole kehittämässä tiimspirittiään, vaan satunnaiset lomaa ja vapaa-aikaa viettävät seurueet kansoittavat paikan. Mutta tunnelmallisinta on pimeinä pehmeinä elokuun iltoina, edes suuren eläkekassan henkilökunnan  hengennostatus naapuripöydässä ei häivytä paikan henkeä. Katoksen alla roikkuu omintakeisia valaisimia, pöydissä ruutuliinat ja taustalla juuri oikeanlainen musiikki eikä liian kovaa. Kanavan reunalla voi seurata veneliikennettä, Danviksbron nostamista odottavien purjeveneiden miehistön touhuja ja ökyveneiden cocktailpartyja.

Talven viimaa ja räntäsadetta pakoon taas pääsee juuri avattuun Sturebadetin hamamiin. Siis jos sinusta tuntuu, että Tukholma on jo koettu, Drottninggatan ei herätä ostoimpulsseja ja vanha kaupunki tuntuu todella vanhalta, muista että Vikingin terminaalista voi lähteä myös toiseen suuntaan. Hyvän hotellin yhteydessä oleva hamam kaikkine spa-hoitoineen voi olla juuri se mitä tarvitset.

En tosin ole aivan varma, haluanko mitään turistiryntäystä paikkaan. Ostin jäsenkortin kuntosalille, ja nyt olen jo kohta tottunut siihen, että treenin jälkeen koko uima-allasosasto on vain minun käytössäni. Hamamin käytännöt eivät tosin ole minulle auenneet, mutta siellä on sekä höyrysaunoja että hoitohuoneita, joissa tehdään kaikenlaisia uudistavia käsittelyjä.  Paikka on kuitenkin kaikessa uutuudessaan ja tyylikkyydessään kokemisen arvoinen, ja täytyyhän minun toivoa sinne väkeä, että itselläni säilyy mahdollisuus nauttia palveluista.

Postauksen varsinainen aihe oli tietenkin saako Pureview-kännykällä hyviä kuvia pimeässä. Tunnelma ainakin taltioituu hyvin. Kun katselen polkupyöriä Boule&Bersån aitaa vasten mieleen hiipii haikeus, harmi ettei mennyt kesä ole vasta tulossa. Mielelläni kelaisin aikaa taaksepäin, etenkin jos ei tarvitsisi palata koko kesäksi paperitöiden ääreen kuuntelemaan peltikattoon hakkaavaa sadetta.

Puhdas näkymä

Eilisen sateen jälkeen pihamaalle oli ilmestynyt pioni.  Taas tuli käyttöä uudelle (kännykkä)kameralle. Miten ihminen voikin  näin  innostua yhdestä vimpaimesta. 

Uusin silmin

Tänä juhannuksena siirryin uuteen aikakauteen, kuvausvälineeksi sain kauan odotetun äitienpäivälahjan, Nokia 808 Pureviewn. Koska laite edustaa minulle uutta teknologiaa myös sim-kortin suhteen, saa se vielä hetken toimia pelkkänä kamerana. Pureviewstä on kirjoitettu täällä, asiantuntevasti ja ihmetellen. Olen vuosia toivonut, että Nokia kehittäisi kameran, mikä toimii myös puhelimena. Hyvästi järjestelmäkameran kantamisesta kehittyvä niskakipu ja ryhtivika, hyvästi kuvien lataaminen nettiin tietokoneen kautta, hyvästi harmittelu, kun kamera ei olekaan mukana!

Blogihiljaisuus jatkuu vielä ainakin vähän aikaa, mutta kesän ehdittyä pitemmällä alkavat laitteen todelliset testit. 

Nevan rannalla

Marraskuisena pakkaspäivänä Vasilinsaaren ranta lainehti morsiuspuvun helmoja, auringonsäteet heijastuivat kultaisista katoista vaikka taivas oli tummien pilvien peittämä. Pietari esitti taas parastaan, vaikka parhaimmillaan se on kesällä tai ehkä maaliskuun auringossa, kun kostea ilma kanavien yllä värjäytyy oranssinpunaiseksi.

Kävelyä Nevan rannoilla, lounas kiinalaiseksi muuttuneessa ennen gruusialaisessa ravintolassa, ikonikirjan hankkiminen aidosta venäläisestä kirjakaupasta. Muistelin vuosia, jolloin kävin Pietarissa monta kertaa vuodessa. Nyt ilmapiiri oli lähempänä neuvostoaikoja kuin vuosikymmen sitten. Jos vaikka Venäjä olikin vapautunut kommunismin alta, se oli myös luovuttanut osan vapaudestaan pois. Aukiot olivat tyhjiä, vaikka vaaleihin oli enää viikko aikaa. Ainoastaan yhtenäisen venäjän vaalimainos Nevan rantakadulla kieli meneillään olevasta vaalikamppailusta.

Sen visiitin perusteella ei pystynyt ennakoimaan tulevien vaalien lopputulosta, kun itse taistelu käytiin taas kerran sosiaalisessa mediassa. Vaikka näkihän niistä vaalipäivän haastatteluista, että ihmiset uskaltautuivat äänestämään valtapuoluetta vastaan. Jopa periferian kotiäänestyksistä tehdyissä uutispätkissä oli vapaiden vaalien tuntua, ja vaalivirkailijat hoitivat tehtävänsä täsmällisesti, mihin ne äänet sitten matkalla joutuivatkin.

Olisi ollut monta paikkaa, mihin mennä. Dostojevskin kotimuseo, Anna Ahmatovan kotimuseo, Aleksanteri Nevskin hautausmaa, Eremitaasi, ja ties mitä kaikkea muuta. Mutta kun Pietari on nähtävyys jo itsessään, jo pelkästään sillankaiteita ihailemalla saa päivän kulumaan.