10.10. 10:10

Täytyy postata jotain tuon hienon numerosarjan vuoksi. Blogin elvyttäminen aloitettakoon myös tällä avauksella. Saa nähdä herääkö henkiin.

Äidin päivä

Äitienpäiväviikonloppu kuluu kolean sateisessa Ruotsissa, mutta onneksi sisätiloissa Amnestyn vuosikokouksessa. Tänään pohdimme muun muassa, miten Sierra Leonen sisarosasto saisi poistettua maasta äitiyskuolleisuuden. Kansanuskomuksen mukaan kun nainen tulee raskaaksi, esi-isät alkavat kaivaa hänelle hautaa. Hauta peitetään kahden viikon kuluttua synnytyksestä. Jos siihen asti selviää hengissä raskaudesta ja synnytyksestä, henget eivät olekaan voittaneet.

Joka kahdeksas nainen kuolee raskauden tai synnytyksen yhteydessä Sierra Leonessa. Riskiltä suojautumiseen ei ole keinoja, eikä se aina edes kannata. Naiset ovat omaisuutta, perheen talous turvataan naittamalla tytär mahdollisimman nuorena, viis hänen elämästään. Myös tytön kannalta aikainen naimisiin joutuminen voi olla pienempi paha kuin jäädä perheen harmiksi ja ilman avioliiton suojaa. Karmein juttu tänään taisi olla maininta ympärileikkauksesta vahingollisena käytäntönä, jonka tekemättä jättämisen paljastuminen voi olla vielä vahingollisempaa. Jätän nyt kuitenkin yksityiskohdat vihaisen lapsenpäästäjän toimenpiteistä kertomatta.

Vaikka olen pinnistänyt lapseni maailmaan Mikkelin keskussairaalan puhtaanvalkoisten lakanoiden keskellä, en ole voinut välttyä sen tiedostamiselta, miten vaarallisia raskaus ja synnytys voivat olla sekä äidille että lapselle. Entä sitten, kun koulutettuja kätilöjä ei ole kuin päivämatkan päässä, ei puhtaita lakanoita, ei edes sänkyä. Entä kun äiti on silvottu, alaikäinen ja hiv-positiivinen? Näiden mietteiden keskellä en keksinyt parempaa tapaa mielen nostamiseen kuin shoppailla turvallisia alkuja uudelle elämälle Worldvisionin kautta. Onnea kaikille äideille, myös tuleville!

Keittiön mutkainen matka

Domuksella oli keksitty lähettää keittiökalustekuorma puoliperävaunurekalla mökkitien päähän lumien ja rakennustarvikekasojen keskelle. Koska rekka oli jo valmiiksi tullut väärästä suunnasta ja kääntymään mahtuminen pihamaalla oli epävarmaa, kokeneen oloinen kuljettaja päätti lähteä peruuttamaan melkein kilometrin matkan isommalta tieltä pihamaallemme. Vielä enemmän aikaa olisi kulunut, jos kuormaa olisi lähdetty purkamaan lähimpään terminaaliin.

Ajoin rekan edellä rakennukselle, mutta kun pihassa ääni ei alkanut lähentyä, lähdin tutkimaan mitä on tapahtunut. Kuvittelin, että rekkakuski olisi huomannut tehtävän mahdottomaksi, ja lähtenyt suosiolla kohti kaupunkia, mutta ei, perävaunu oli kolmannen hankeen koukkauksen jälkeen jäänyt pysyvästi puoliksi metsän puolelle.

Ketjujen virittelyn, hiekottamisen ja monen tiellepaluuyrityksen jälkeen oli ryhdyttävä hankkimaan apua paikalle. Ensimmäinen mieleen tullut traktorikuski vastasi Kuopiossa, toinen ei vastannut, kolmas oli juuri lähdössä kaupunkiin, mutta tiesi neuvoa neljännen. Tämä sitten saapui luistelukenttää auraamasta, tilanteen ennakoiden etukauhassa hiekkakuorma, jonka sitten levitti traktorille kitkaksi, ja sen tehtyään nykäisi rekan tielle.

Rekkakuski jatkoi sinnikkäästi peruuttamista, vain muutaman kerran piti palata takaisin ja suunnata perävaunu uudelleen. Mutkat menivät hyvin, mutta pihaan kääntyvässä tienhaarassa etupyörä putosi tieltä. Ennalta viisaasti traktorikuskia ei oltu laskettu vielä lähtemään kotiin, nyt hän kiersi Valtrallaan metsän kautta rekan taakse ja nykäisi nupin takaisin tielle.

Rekan perässä kävellessämme tuli samalla uudistettua tuttavuus muutama vuosi nuoremman koulukaverin kanssa. Käytiin läpi lasten ja kotieläinten määrä, tuotantosuunta ja muut tärkeimmät asiat noin kolmenkymmenenviiden vuoden ajalta. Kuusi lasta, seitsemänkymmentä päätä, maidontuotanto, ei ihmeempiä. Pyysin lähettämään laskun, jonka sitten toimitan edelleen keittiökalusteiden valmistajalle. Sen ymmärrän, että kattoristikot pakataan puoliperävaunurekkaan, mutta että keittiön kaapit, no way.

Näkyvät tytöt

Kukaan ei lainaile kenkiäni, vaatteitani, meikkejäni tai muutakaan naisenelämään liittyvää. Kylpyhuone ei pysy varattuna tuntitolkulla, lavuaarista ei tarvitse pestä kuin omia meikinjäämiä. En saa naisen asiantuntemukseen pohjautuvia rehellisiä joskus jopa julmia kommentteja ulkonäöstäni, pukeutumisestani ja vanhenenemistani. Äiti-lapsi-laatuaikaa ei vietetä lomamatkalla shoppailun vaan virvelöinnin mekkaan. Sellaista on elämä, kun ei ole omia tyttäriä.

Poikien äidin ostoskierros arvostellaan nopeuspisteillä, eikä tavaroistani lainailla muita kuin tietokonetta ja kännykkää oheislaitteineen. Keskustelemme musiikista ja bändeistä, ehkä laulajan tyylistä ja äänenväristä, mutta ei koskaan silmienväristä. Radioasema vaihtuu rockiksi ja volyymi nousee heti automatkan alkajaisiksi. Pojille vaatteet ja kynät edustavat samaa värimaailmaa. Molemmille olen hankkinut lyijykynäsetin, mikä on pitkään riittänyt taiteellisen ilmaisun välineeksi. Edelleen katselen vaatekaupoissa mustia ja harmaita huppareita ja ihmettelen, jos nuoriso itse on jo löytänyt päällensä kirkkaammat värit.

Kaksi poikaa, neljä veljeä, yhdeksän veljenpoikaa, ei yhtään tytärtä eikä siskoa, mutta sentään kaksi veljentytärtä, miesylivalta ympäristössäni on tyrmäävä. Olla mies on normi. Muutaman tytön syntyminen klaaniin on aiheuttanut yhtä suuren muutoksen kuin naisten tulo armeijaan. Jos joku joustaa, se ei ole mies. Nuket otetaan mukaan leikkiin, jos ne suostuvat mäkiautojen testikuljettajiksi, ja tyttömäisin mahdollinen harrastus on hevoset.

Kuvittelen, että tyttärien kanssa elämä on nyansoidumpaa. On kaikkea pikkutavaraa, asusteita, koruja ja musiikissakin on enemmän sointuja. Ajatus tytöistä ajelemassa keskenään wunderbaumin tuoksussa karvanoppanissanissa, jossa basson säätönappu on jumiutunut ääriasentoon on mahdoton. Tytöt ovat helppoja, niin luulen. Koulunkäynnin suurin stressi on, etteivät tyttörukat vain yrittäisi liikaa.

Onneksi elämä on kaikessa avokätisyydessään tarjonnut joskus pieniä, joskus isompia, kuitenkin minunkin nielaistavissa olevia makupaloja tyttöelämästä. Siitä, jossa vessa on täynnä naisellista rekvisiittaa, se varataan kolmeksi tunniksi kerrallaan, kaikki asunnon kymmenen peilimetriä ovat tehokkaassa käytössä, häpeilemättä! Viimeisimpänä 30 seconds to Mars -keikalle Tukholmaan tulleiden tyttölasten fanituksen seuraaminen sai huokaamaan, mistä kaikesta olenkaan jäänyt paitsi ja olisiko minusta ollut siihen.

Opettavaisia tarinoita talon suunnittelusta

Uusien rakennusblogien pitäjät suunnitteleva keittiöitä, meille pitäisi keittiötoimituksen tulla lähiviikkoina. Keittiön suunnittelun pitäisi olla helppoa siinä vaiheessa, kun talo on vasta paperilla, ja niinhän se onkin. Keittiön LI-mallin olen havainnut hyväksi nykyisessä kodissamme, siksi piirsimme seiniä samaa ajatusta noudattaen, tosin kalusteet ovat eri järjestyksessä. Suunnittelija piirteli ylimääräisiä kaappeja rakennuslupakuviin, ajattelin etten turhaan tartu yksityiskohtiin. Ainut minkä lisäsin, oli pieni seinänpätkä keittiön ja ruokailutilan väliin näkö- ja äänisuojaksi tiskialtaalle ja -koneelle.

No, kukaan ei tullut kertoneeksi minulle koolauksista. Kaappien takana pitää olla koolaus, ettei nollapiste siirry talvella kaappien sisäpuolelle. Näin ollen tuosta hirsiseinästä tuli liian kapea, ajattelin sen 60-senttisen kaappisyvyyden mukaan, joten tiskipöydän reuna tulee tursottamaan ikävästi seinän takana.

Ikkunan viereen en ajatellutkaan yläkaappeja, vaikka piirustuksiin ne jäivät. Kun hirsiseinä jää paljaaksi, jäävät myös näkyviin vähemmän edustavat hirrenkohdat. Talotoimittaja pyrkii saamaan mahdolliset ikävät oksankohdat sijoitetuksi niin, etteivät ne näkyisi häiritsevästi. Ikkunakin olisi voinut olla isompi ja hieman eri paikassa.

Uunin ja lieden sijoitin leivinuunin toiselle puolelle. Rakennusvaiheessa huomattiin, että pitää rakentaa vähintään 10 cm palomuuri leivinuunin reunaa vasten. Siinä katosi kymmenen senttiä muutenkin niukkaa käytävätilaa. Melkein saman verran toisella puolella oli varattu koolaukselle, jota sitäkään en osannut ajatella keittiötä piirtäessä. Muurari teki hellasta aiottua pienemmän, ja niin laskutila lieden vasemmalla pieneni huomattavasti. Eli ei siitä keittiöstä sitten tulekaan ihan sellainen miltä se paperilla näytti, mutta silti odotan innolla, että pääsen testaamaan leivinuunia.

Pari viikkoa sitten menin intuitiivisesti käymään keittiötoimittajan luona kysymässä, miten hän on ottanut tarkistusmitat. Jonnekin oli ihmeellisesti kadonnut 15 cm seinänmittaa. Kunhan ei olisi taas mitattu kerran lattialle pudonneella lasermitalla. Siinä kohtaa ei pitäisi olla sisäseiniä tai koolauksia tilaa varastamassa. Jos nyt ryhtyisin suunnittelemaan taloa, lisäisin moneen paikkaan kymmenen senttiä pelivaraa. Nyt tuli monta kohtaa suunniteltua kalusteita ajatellen minimimittaiseksi, vaikka muualla olisi ollut tilaa vaikka kuinka.

Ylimuistoinen jäätilanne

Eilen Viking Amorellan miehistö valitsi jääolosuhteiltaan liian vaikean reitin ja jäi laivansa kanssa jäiden puristukseen ja joutui samaan jumiin juuttuneen toisen laivan kolhimaksi. Ihmekö tuo, kun kyseessä on pahin jäätalvi miesmuistiin. Tapahtuneen perusteella miesmuistin pituus on kaksikymmentä vuotta.

Ruotsalaiset jäänmurtajatkin juuttuivat jäihin. Mahtoi olla avuton olo, kun autettava alus on näköetäisyydellä mutta auttajakin joutuu jäiden armoille. Miten jäänmurtaja vapautetaan jäistä? Hankitaan paikalle isompi jäänmurtaja. Ruotsin suurin jäänmurtaja Oden murtaa huoltoränniä amerikkalaisten tukikohtaan Antarktiksella. Yöllä jäiden keskellä paikalle odotettiin suomalaista Sisua.

Tänä talvena jääolosuhteiden vaihtelu Tukholman sisääntuloväylällä on ollut nopeata. Yhtenä aamuna jäät ovat pakkautuneet etelärantaa vasten, seuraavana aamuna pohjoisen puolelle, sitten on ihailtu vapaata vettä, kun jäät ovatkin sulloutuneet Gamla Stanin edustalle. Eikä talvi ole aikeissakaan loppua vielä, odotettavissa on vielä monta avustusretkeä jäänmurtajille ja keväällä jännitetään lähtevätkö laiturit jäiden mukana.

Kuinka hirveästi täällä huhkitaan jäiden parissa, miten monta kymmentä sanaa on ilmaisemaan jäätyneen veden eri olomuotoja? Suuri osa maailman väestöstä ei ole koskaan koskettanut jäätä tai nähnyt lunta, tai jos on, niin jääkapin pakastelokerossa. Täällä junien, laivojen ja lentokoneiden pitäisi kulkea aikataulussaan, tuli taivaalta mitä tahansa, muuten yhteiskunnan toiminnot vaarantuvat. Ajatus, että päivästä toiseen Ruotsin ja Suomen väliä sahaava laiva jättäisi lähtemättä yhtenä iltana tai kiertäisi pitempää reittiä jäätilanteen takia, ei tule kuuloonkaan. Mutta olisiko Kentin konsertin siirtymisen voinut estää varovaisemmalla reitinvalinnalla?

Antiikkimessuilla

Tukholman tapahtumatarjonta unohtuu helposti, ja viikonloput menevät kotona pyykkiä pesten ja televisiota katsoen. Antiikkimessuja ennenkin kolunneen ystävän kanssa uhmasimme lunta ja liikennekaaoksen uhkaa viime sunnuntaiaamuna, ja huomasimme muiden epäröineen meitä enemmän saapuessamme Älvsjön messukeskukselle. Täysin vailla jonottamista pääsimme kiertelemään antiikkimessuille, eikä tungosta ehtinyt muodostua sittenkään kun kolmen tunnin kiertelemisen jälkeen kannoimme löytömme ulos.

Messuilta etsin täydennystä kirpputoreilta hankittuihin ruotsalaisiin astiastoihin, Kostan niittykukkalaseja, Rörstrandin Milanoa ja Geflen Kosmosta, silmäilin hyllyiltä lintuja ja tutkailin Arabian astioiden tarjontaa. Tauluja ja huonekaluja, romuromantiikkaa, vintage-vaatteita, hopeaa, lasia, lamppuja oli tarjolla satoja metrejä, mutta hintataso ja kaappitilan puute rajoittivat löytöjen tekemistä.

Näytti kuin kauppa ei olisi oikein käynyt. Lähtiessämme olimme jo pitkällä sunnuntaipäivässä, ja näytteilleasettajilla oli edessä täysien hyllyjen tyhjentäminen. Olisi varmaan kannattanut tinkiä, kun ostin pienen epäröinnin jälkeen lähes käyttämättömät Kosmos teekupit ja -kannun, samalla sain lisää leipälautasia, ruoka-astiasto jo olikin. Leipälautasille ja teekannulle on käyttöä, teekupit ovat hieman förbi, mutta voihan kuvitella käyttävänsä niitä vaikka jälkiruokamaljana tai keittokuppina.

Mies teki hauskan löydön. Ruotsalaista keramiikkaa jatkamaan uuden talomme lintuteemaa, joka alkaa jo naapurin pellolla. Eteisen lasikurjet jo valmistuivat, onnistunut työ, jonka toteutti mikkeliläinen Merja Piira. Nyt hänen lasityölleen seuraa tekee Thomas Hellströmin Nittsjön keramiikkatehtaalle tekemä keramiikkalaatta. Myyjä sanoi sen olevan 1960-luvun lopulta, epäilen enemmän 1980-lukua, mutta joka tapauksessa meidän kriteerimme täyttävä, silmää miellyttävä, taitavasti sommiteltu, oikeat värit ja aihe.

Nuori, aikuinen, lapsi

Ensin oli vauvaperhe, pian ylennyttiin taaperoiden vanhemmaksi. Seuraavaksi toimenkuvaa kuvattiin kertomalla perheessä olevan pienet lapset. Kun lapset tulivat kouluikään, jäi pienuuden korostaminen. Vähän aikaa lapset olivat vain lapsia. Alakoululaiset, yläasteen kävijät, esimurkut, murkut, teinit, lukiolaiset. Ensi viikolla abiturientista tulee täysi-ikäinen. Sitten perheessä on aikuiset lapset. Ehkä kuitenkin vielä nuoret aikuiset.

Päiväkodissa lapset luettelivat "kaustiset, eput, ressut, ala-aste, yläaste, lukio, töihin, hautaan". Eteneminen uniräsyä nyhräävästä epusta palloa pelaavaksi ressuksi oli itsestään selvää, yliopiston lisääminen listaan ei oikein trimmannut. Haudan sijoittaminen luetteloon ei johtunut lasten synkkämielisyydestä vaan kehitysvaiheesta, jossa ensi kertaa tiedostettiin elämän myös joskus päättyvän. Tänä keväänä meillä mietitään taas ammatinvalintaa, suuria päätöksiä tehdään vähillä tiedoilla ja olemattomalla kokemuksella. Päiväkodissa hahmottunut urapolku ei ole paljoa vuosien kuluessa selkiytynyt, paitsi nyt tiedetään, että jotain pitää päästä opiskelemaan.

Veljekset ovat syntyneet 1990-luvun babyboomivuosina. Opiskelupaikat eivät ole lisääntyneet vaikka ikäluokat ovat aikaisempaa suurempia. Monille on odotettavissa tyhjiä vuosia, kun työpaikoilta ovat kadonneet sekalaiset toimenkuvat, joihin koulutusta ei vaadita. Onnellista jos on selkeä ammattihaave, jota kohti pyrkiä. Vaikka viralliset tahot kritisoivat nuorten viipyilevää opiskelemaan pääsyä, niin vähän on tapahtunut asian korjaamiseksi. Kannatan välivuosia, jos niihin keksii sopivaa täytettä. Minä en olisi minä ilman au-pair-vuotta Sveitsissä, vanhempi veljes on saanut selkeyttä elämänsuunnitelmiinsa siviilipalveluksessa.

Nuoremmalla koulu jatkuu lakkiaisiin asti kirjoituksista huolimatta. Koulu viimeistelee työnsä preppaamalla kirjoituksiin ja ohjaamalla opiskelupaikan hakua, samalla jatketaan koko lukion ajan kestänyttä työharjoittelua. Minun puolestani kaikkien abiturienttien koulu saisi jatkua toukokuun loppuun asti, ja lukiot saisivat näyttää kykyjään siinä mikä niiden tehtävä on, eli opiskeluun valmentajana.

Rakas rakennuspäiväkirja

Vanha talo odottaa ostajaa, ja uuteen laitetaan jo lattiapintaa. Blogihavaintojen perusteella omakotitalorakentaminen on vilkastumassa tänä vuonna, uusia rakennusblogeja on aloitettu ensi tuntumalta viimevuotista enemmän. Viime vuoden rakennusblogeista tutuimmalta näyttää Hirsitalo Lehto, tosin he ovat aloittaneet rakentamisen aikaisemmin ja talo on jo valmis. Hyvää analyysia rakentamisen onnistuneista ja ei-niin onnistuneista ratkaisuista löytyy meidän kodin syntytarinasta. Samanlaisia tilaratkaisuja ja tämän ajan henkeä, kuten työn tajuttoman korkea hinta.

On vielä arvoitus tuleeko talosta tunnelmaltaan sellainen kuin halusimme. Kun kaksi kovin erilaisen sisustusmaun omaavaa rakentaa yhteistä kotia, riskinä on saada aikaiseksi kompromissi, joka näyttää siltä. Leivinuunin ja -hellan lopullinen ulkoasu on ratkaisematta, mutta päätös uunin valkoiseksi rappaamisesta, niin kuin alunperin aiottiin, on kypsymässä. Hella joudutaan purkamaan ja uudelleen rakentamaan ainakin osittain, siitä tuli melkein kymmenen senttiä korkeampi kuin muusta tasosta, ja syvyyskin on jotain muuta mitä oli piirustuksissa.

Rakentamisen sudenhetki koettiin joulun aikaan, rahaa meni melkein kolmasosa budjetista samassa ajassa kuin valmiusaste kasvoi vaivaiset 15 %. Vaikka mitään järkevää syytä rauhoittumiseen ei ole, nyt odotamme melko rentoina talon valmistumista. Suurin osa päätöksistä on tehty, kalusteet ja lattiamateriaalit valittu. Muutama hana ja suihku pitää käydä ostamassa, samoin ovenkahvat ja lukot.

Talotoimittajaan ei loppujen lopuksi ole ollut paljoakaan yhteydenpitoa sen jälkeen kun tavara on toimitettu tontille. Tosin en tiedä kuinka paljon rakentajat joutuvat kyselemään neuvoja asentamiseen. Yläkerran ranskalaisen parvekkeen ovi ei ole piirustusten mukainen, ja talomyyjä on yrittänyt saada siihen oikeanlaisen tilalle, mutta tässä vaiheessa maiseman avautuminen yläkerran aulasta ei ole pääasia, vaan se ettei oviaukosta tuiskua sisään. Oikeanlainen ovi on luvattu ja oletamme sen lupauksen toteutuvan kuten kaiken muunkin tähän asti. Kattoratkaisut olivat monimutkaisia, mutta lopputulos näyttää harkitulta. Talomallimme on sovellus Vuokattitalojen Terijoki-malliston Kirvusta, tosin paljon muutettuna.

Yksi muutos on kodinhoitohuoneen yhteyteen rakennettu vaatehuone. Tavoitteena on pitää pyykkihuolto omalla alueella, ettei tarvitsisi kuljetella vaatteita ympäri taloa, vaan että kun tuo entiset pyykkiin, ottaa puhtaat samalla mukaansa. Pelottaa vain, mahtuuko vaatehuoneeseen ollenkaan enää vaatteita, sillä sinne on piilotettu huolestuttava määrä putkia.

Tyhjiä sivuja

Kuljetan mukanani viivattomia kierrelehtiöitä joihin kirjoitan kaiken mahdollisen tiedon, mitä saatan joskus tarvita. Työssä taas kirjoitan muistiinpanoja sidottuihin viivattomiin muistikirjoihin. Entiset ovat täynnä, joten hankin Bookbinders designin kangaskantisia kirjoja, kun niitä alennuksella sain. Kanteen olisi voinut tilata brodeeratun tekstin.

Viime viikonloppuna meillä kävi kaksi blogiristeilyllä olevaa nuorta naista. Vaikka vauhti ja viehätys olivat huipussaan, Södermalmin ostoskadut saivat odottaa perhetapaamisen ajan. Toinen neito, vanhempi bonus Bubble haastoi kirjoittamaan kirjoittamisesta. Kiittäen otan haasteen vastaan. Ei niin helppo tehtävä, mutta yritetään.

Ensimmäiset muistoni kirjoittamisesta ovat ajalta ennen koulua, tai ehkä ensimmäisen luokan joululomalta. Mummolassa ehkäisin tylsistymistä kirjoittelemalla miten siellä ei tapahdu mitään. Tätini huvitti sukua ja muita paikalle osuneita lukemalla ääneen tikkukirjaimin vääntämääni tekstiä. Minustakin se kuulosti könköltä, nolotti. Enoni yritti antaa rakentavaa palautetta seminaarin käyneenä opettajana, mutta kokonaisuudessaan tuskallinen kokemus.

Koulussa en muista kirjoitustehtäviä kuin vasta neljänneltä luokalta lähtien. Kirjoittaminen oli helppoa ja kiitostakin sain. Lukioaikana sain nauttia taitavasta kirjoittamisen ohjauksesta, joka vahvisti tyyliä ja karsi virheitä. Huumorintajuinen ja selkeä opetus sai kirjoittamisen tuntumaan hauskalta ja hallittavissa olevalta prosessilta. Joskus opettajamme Irma kävi kesken ainekirjoitustunnin varottamassa, että nyt alkaa liian kaukaa, von Adam her. Minkäs enää teit kun tarina kulki jo puolivälissä.

Opiskeluaikana palaute oli ristiriitaista, joku piti, toinen ei, mutta työelämässä kirjoittamisen helppous on keventänyt työtaakkaa. Asiansa saa sanotuksi vähemmällä, uskaltaa pelkistää, joskus osuu ja uppoaa. Usein oman näkemyksensä on tehokkaimmin voinut esittää kirjoittamalla. Moni esittelijä ja tuomari on saanut lukea kirjelmiäni, tekipä muuan yhteiskuntatieteilijä valituksistamme väitöskirjan. Tohtoriparka, osa tutkimusaineistosta oli väsätty kovalla kiireellä copypastaamalla, toki joukkoon mahtui muutama helmi.

Kun on kauan kirjoittanut työkseen, niin voisi luulla, että harrastaa haluaa jotain muuta. Mutta vasta tiiviin työelämän jätettyäni havaitsin, että olipa mukavaa, kun sai kirjoittaa niin paljon. Samalla alkoi miettiä mitä nyt kirjoittaisi. Onneksi juuri silloin blogit valtasivat maailman, ja mikäpä minulle sopisi paremmin kuin tämä jo vanhanaikainen, mutta halpa, helppo ja nopea julkaisuväline. Kirjoittamisen suurin ilo on edelleen oivallus, kun pukee sanoiksi keskeneräisen ajatuksen ja huomaa kirjoittavansa paremmin kuin ajattelee.

Bloggaajana olen onnettoman epäsosiaalinen. Kateeksi käy noita nuoria tyylibloggaajia, miten he osaavat ottaa harrastuksensa niin vakavasti, että saavat siitä myös kaiken ilon irti. Siis en nyt laita taaskaan haastetta eteenpäin, mutta haaste on vapaasti mukaan otettavissa kaikille jotka siihen haluavat tarttua.

Kuningaskunnan kaksi todellisuutta

Tänä vuonna Ruotsi saa paljon tilaa Suomen mediassa kuninkaallisten häiden ansiosta. Suurkirkko suljettiin tänään, jotta melkein puolentoistamiljoonan euron remontti saadaan tehtyä häitä varten. Kuningasperheen viime vuoden kuulumisia katsellessa en vieläkään vakuuttunut kuninkaallisten kustannus-hyötysuhteen edullisuudesta, mutta voihan heidän tekemisiään paremman ajanvietteen puutteessa seurata. Tämän vuoden puolella kuningasparin uskotaan antavan viennille vetoapua. Saab havittelee Jas Gripen -tilausta Brasiliasta, ja maaliskuussa on edessä hyvää enteilevä valtiovierailu.

Jos Saabin puolustusteollisuus vielä elättelee toiveita tilauksista, autoteollisuuden viimeiset kuulumiset eivät avaa näköaloja. Toivottavasti Suomen televisiossa nähdään Ruotsista häiden lisäksi hieno dokumentti Kraschen. Se kuvaa kolmen tunnin ajan ihmisiä, joiden elämän tukijalkana on ollut työpaikka autojen valmistuksessa, myynnissä tai huollossa. Pikkuhiljaa tietoisuuteen tunkeutuu uhka työpaikan menetyksestä, mikä monelle toteutuu samalla kun uutisissa esitellään pelastajaehdokkaita toinen toisensa jälkeen. Huikea dokumentti ajasta ja sen kokemisesta, kuinka talouskriisi ravistelee autoteollisuuspaikkakuntia, ja miten ihmiset yrittävät tarttua hädissään kaikkiin oljenkorsiin.

Suomessa sama tarina on kerrottu metsäteollisuudessa, työpaikkoja on hävinnyt lopullisesti eikä vanhaan ole enää paluuta. Onko parempi odottaa, että tulee joku pelastaja ja toiminta jatkuu ennallaan, vai lähteä aikailematta hakemaan korvaavia työpaikkoja uusilta aloilta? Ruotsin autoteollisuuden alasajossa yhtä tehtaalla työskentelevää kohti työnsä menettää kaksi työntekijää palveluissa ja alihankkijoilla. Korvaavien työpaikkojen löytyminen yhden toimialan varassa elävällä paikkakunnalla on pitkän etsimisen takana. Ehkä ruotsalaisten kohtalotovereiden tien näkeminen liukuhihnan äärestä työnhakukonsultin asiakkaaksi antaisi arvokasta vertaistukea monelle suomalaiselle.

Ruotsin ja Suomen taloustilannetta vertaillaan, ja moni hyvä uutinen Ruotsista on ylittänyt uutiskynnyksen. Ruotsin talouden menestyksestä on kiitetty omaa valuuttaa, joka mahdollistaa itsenäisen rahapolitiikan. Täällä on nyt yli 400 000 työtöntä, työttömyysprosentti on 8,3. Suomessa työttömyysaste lähenee jo yhdeksää prosenttia. Kun koko euroalueen työttömyys on 10 prosentissa, Ruotsin voi arvella hieman hyötyneen omasta valuutasta talouskriisissä, mutta rakenteellisiin ongelmiin siitä ei ole ollut apua. Autoteollisuuspaikkakuntien ahdinko on syvä, vaikka Tukholmaa kiillotetaankin kuninkaallisten häiden edellä.

Ruotsin ihmemaa

Kävimme katsomassa Susanna Alakosken kirjaan Sikalat perustuvan näytelmän Södra Teatern´issa. Näytelmä jätti hieman hämmentyneen olon. Se kertoo joskus 60-70-luvulla Suomesta Ruotsiin muuttaneen alkoholistiperheen tyttären tarinaa, joka jo kirjana sai suosiota ja huomiota lahden molemmin puolin. Teatterina tarina ei saanut uusia ulottuvuuksia, vaan tuntui kirjaa enemmän sosiaalipornolta. Kauhistelua ja leimaamista, joskin taitavasti näyteltynä ja estradille rakennettuna.

Ehkä maahanmuuttajien elämän kuvaaminen onnistuu parhaiten ongelmien kautta, sieltähän se dramatiikka löytyy. Eikä näytelmässä välttämättä ollut kyse maahanmuuton problematiikasta, vaan alimmasta sosiaaliluokasta ja syrjäytymisestä. Lapsen turvattomuudesta aikuisten elämän mennessä raiteiltaan, ja ympärillä olevien aikuisten sokeudesta. Silti näin näytelmän aika yksiulotteisena stereotypioiden vahvistamisena, kuinka köyhät suomalaiset ryyppäävät.

Ruotsissa yksi kuva suomalaisista on ryyppäävä ja riitelevä, sivistymätön ja väkivaltainen. Monet suomalaisten tekemät väkivaltarikokset, pahimpana Valjakkalan tekemä kolmoismurha, ovat saaneet suomalaiset näyttämään brutaaleilta tappajilta. Alkuaikoina kun asuimme täällä uutisissa pyöri monta raakaa rikosta, joissa tekijänä oli suomalainen.

Toinen suomalaisstereotypia on kovasti töitä tekevä luotettava ammattimies, tehtailla tai rakennuksilla, jolla on talo ja volvo ja jolla menee taloudellisesti hyvin. Tai vastaavasti säntillisesti työnsä hoitava hoitoalan ihminen. Mielestäni Ruotsissa on paljon suomalaisia kultturialojen ammattilaisia ja asiantuntijoita, menestyneitäkin, mutta sen puolen en ole huomannut saaneen yleistä tunnustusta.

Maahanmuuttajien leimaamista yleistämällä yksittäistapauksia koko vähemmistöä koskevaksi tapahtuu kaikkialla. Siksi pitäisi itsekin olla ymmärtäväinen, ettei ole täällä ympäristön silmissä omana itsenään, vaan osana lähes puolimiljoonaista vähemmistöä. Mutta en ole ainoa, jonka on vaikea suhtautua Sikalat-tyyppiseen vähemmistökuvaukseen. Suomalaisuus kelpaa esitettäväksi vain, jos tanssitaan tuohivirsut jalassa tai ryypätään ja tapellaan, valitti täällä pitkään asunut ystävä.

En osaa arvioida kuinka moni ruotsinsuomalainen löytää kosketuspintaa Ystadin miljonprogramlähiön sosiaalisista ongelmista. Myöskin se köyhä Suomi, josta työn ja elinmahdollisuuksien puuttuessa lähdettiin Ruotsiin, on vieras Suomeen jääneille. Miksi tuollaista esitystä ei sitten osaa katsoa yhden yhden perheen tragedian kuvauksena? Koska siinä koko ajan korostettiin suomalaisuutta. Samalla tuntui siltä kuin kaikkien ruotsissa asuvien suomalaisten päälle sovitettaisiin samaa suomalaisuuden viittaa, köyhyyttä, alkoholismia, väkivaltaa.

Monien vähemmistöjen eripuraisuuden aiheena on, kuka saa edustaa yhteisöä ja mitä vähemmistökulttuurista esitetään enemmistölle. Suomenruotsalaisilla ei ole samaa ongelmaa kuin ruotsinsuomalaisilla, siellä vähemmistö tuottaa suuria tarinoita, täällä vähemmistö kertoo vain pieniä tarinoita jos niitäkään. Ehkä tällä vähemmistöllä ei ole mitään yhteistä kertomusta, vaan monta pientä: sotalasten tarina, Valjakkalan tarina, Sikalan tarina. Odotan sitä kertomusta, johon voisi liittää sanan ruotsinsuomalaisuus ja johon voisi itse samaistua.

Pala Turkkia lattialla

Joulun alla kävimme viikonloppulomalla Istanbulissa. Kaupunki oli minulle ennalta tuntematon ja sitä se on edelleen. Syksyn töiden ja pienen sairastamisen jälkeen hotellin sänky veti puoleensa enemmän kuin kaupungin tuhannet nähtävyydet. En muista milloin ja missä olisin nukkunut paremmin ja enemmän kolmen päivän aikana kuin Istanbulissa. Tärkeimmät nähtävyydet olivat kävelymatkan etäisyydellä, mutta vain Hagia Sofiassa jaksoimme käydä. Niin väsynyt en sentään ollut, etteikö jalka olisi noussut kepeästi kun suuntasimme keramiikka- ja mattokauppoihin tekemään pieniä sisustushankintoja tulevaan taloomme.

Istanbul ei kuhissut turisteja, pikemminkin se huokui Orhan Pamukin Istanbul-kirjassa kuvailemaa surua. Televisiouutiset viestivät Turkin ikuisuusongelmasta, kurdeja tukeva puolue oli kielletty ja mielenosoittajat raivosivat Erbilin kaduilla. Jossain päin suurta maata oli tapahtunut kaivosonnettomuus, ja naiset sortuman reunalla odottivat tietoja uhreista ja eloonjääneistä. Istanbulin taivas oli harmaa ja vettä satoi virtanaan, tuuli riepotti sateenvarjoja ja kostea kylmyys tunki vaatteiden läpi. Turkin EU-jäsenyys siirtyi mielessäni vuosisadan päähän.

Olimme jo ehtineet tutustua moneen mattokauppiaaseen, kunnes matkan viimeisenä aamuna kohteliaisuudesta katsastimme vielä yhden kaupan valikoiman. Olimme kiinnittäneet huomiota kauppiaan asiakashankintaan, vaikka yhtään asiakasta emme hänen liikkeessään olleet nähneet. Mies oli seissyt joka päivä aamusta myöhäiseen iltaan ohi kulkiessamme ulsteri päällä ja lierihattu korvilla kauppansa oviaukossa suojassa sateelta , kumartanut ja vähäeleisesti kutsunut käymään sisään liikkeeseen. Ei turistien perään huutelua, kansallisuuden utelua tai suomen kielen fraasien harjoittelua. Hiljainen Istanbulin talven ja turistikadon uhmaaminen alkoi näyttää sankarilliselta.

Menimme liikkeeseen, vaihdoimme tavalliset "emme varsinaisesti ole ostamassa mitään, mutta mielellämme katsoisimme mitä teillä on" ja "tervetuloa, tulkaa vain katsomaan, ei tarvitse ostaa mitään, just look". Istuimme penkille, saimme teelasit käteen, ja show alkoi. Esitimme minkälaisesta matosta ehkä pitäisimme, ja liikkeen alaikäinen apupoika Murat nosteli mattoja lattialle. Saimme taas kuulla kuinka monta solmua matoissa pitää olla, miten ne pitää olla tehty, ja varoituksen, että moni myy afganilaisia ja kiinalaisia mattoja turkkilaisina, mutta hänen mattonsa ovat Turkista.

Mattojen maailma on mielenkiintoinen. Itse ihastuin eniten kirjottuihin mattoihin, kelimeihin, ja mieli halajaa palata Istanbuliin hakemaan se muita kauniimpi antiikkinen yksilö, jossa on ainutlaatuisen upean värit. Hereke-mattoja, niitä kaikkein kalleimpia, tuotiin myös näytille. Eri seutukunnilla on omat mattoperinteensä, kuviointi ja värit sisältävät oman symboliikkansa, ja oma lukunsa on taito ja tekniikka, millä mattoja tehdään.

Mattojen esittelyn kulku on aina sama ja jossain määrin hämäävä. Ensin valitaan katsottaviksi läjä mattoja, ja niistä raakataan pois vähemmän pidetyt. Sitten vertaillaan pareittain jäljelle jääneitä. Riippuu alkuperäisestä otoksesta, jääkö käsiin mieleinen matto tai vain vähiten huono vaihtoehto. Hintaneuvottelu alkaa myyjän hintapyynnöllä, johon sitten annetaan vastatarjous. Jos siinä vaiheessa ei ole tippaakaan kiinnostunut esillä olevasta matosta, kannattaa lyödä pöytään sikamaisen alhainen tarjous. Keskustelu loppuu siihen paikkaan, myyjä loukkaantuu ja asiakas suorastaan ajetaan ulos.

Nyt ajankohta edisti kaupantekoa. Jos halusimme maton ostaa ennen lentokentälle lähtöä, se oli ostettava nyt. Myyjä taas oli väsynyt sateeseen ja lamaan, ja halusi sinä maanantaiaamuna uudenlaisen alun koko viikolle. On tärkeää, miten aamu alkaa, se määrää tapahtumien suunnan sinä päivänä, kenties siitä eteenpäin. Pinosta löytyi mieleinen matto. Tällöin saimme jo toisen lasin teetä, ja pienen neuvottelun jälkeen pääsimme yksimielisyyteen matosta ja hinnasta. Olisihan saman voinut tehdä netissäkin, mutta ei se tunnu samalta kuin ostaminen aidolta istanbulilaiselta mattokauppiaalta. Matto myös kuljetettiin sovitusti Suomeen, tosin tullikin otti vielä omansa. Voisikohan sitä Turkin EU-jäsenyyttä vähän kiirehtiä?

Muistia virkistävää erimielisyyttä

Ihmisaivojen toimintalogiikan pähkäily käy aivovoimistelusta. Viimeisimmän kimmokkeen aivotoiminnan miettimiseen sain New York Timesin artikkelista "How to Train the Aging Brain", kuinka treenata ikääntyviä aivoja. Artikkeli vahvistaa havaintoni, että keski-iässä unohtaa helposti lukemansa. En oikein muista mitä siinä jutussa luki, koska luin sen eilen. Jutussa myös muistutetaan vanhenevien aivojen kapasiteetista, kyvystä nähdä kokonaisuuksia ja yhdistellä tietoja.

Artikkelissa todetaan luonnollisena keski-ikäisten aivojen ominaisuutena myös omassa tuttavapiirissäni usein havaittu ilmiö. Vanhojen ystävien kanssa juttelu sujuisi muuten rattoisasti, mutta joka toinen lause keskeytyy tyhjään katseeseen ja tottuneesti muu seurue odottaa, josko aakkosten läpikäyminen nostaisi aivosokkeloihin juuttuneen nimen tietoisuuteen. Menetelmä on oikea, unohtuneeseen nimeen liittyvän äänteen kuuleminen voi auttaa muistamaan.

Vanhenevia aivoja pitäisi treenata kyseenalaistamalla omia ajatuskulkujaan. Näin aivoihin syntyy uusia väyliä, joita pitkin sinne säilöttyä tietoa saa esille ja aivot pystyvät yhdistelemään suurempaa tietomäärää keskenään. Ongelmanratkaisu keski-ikäisten aivojen avulla voi olla tehokasta, kun suuri määrä tietoa risteilee ja kohtaa toisensa aivoissa. Voisikohan intuitio olla ilmentymä samasta asiasta? Tiedot törmäävät toisiinsa jossain tietoisten kerrosten alapuolella, ja pomppaavat oikotietä pinnalle.

Olisi niin mukava omissa pikku porukoissa ajatella kaikki samalla tavalla, mutta jos tuon artikkelin sanomaa uskoo, niin pitäisi altistaa itsensä eriäville mielipiteille ja kyseenalaistaa omia vakiintuneita käsityksiään. Pitäisi ryhtyä Hesarin pääkirjoituksia lukemaan ja käydä vielä keskustelupalstallakin, tämän vuoden BB:tä pitää seurata tiiviisti, voisivat pyöräyttää vielä uusintana Mikkosen maailman. Tilaisinko Seiskan? Paavo Lipposen ja Putinin muistelmat pitää hankkia ja perehtyä kristillisdemokraattien käsitykseen kristillisyydestä etenkin mitä tulee samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin. Ei ole helppoa tämä vanheneminen, jos tällä tavalla täytyy pitää itseään virkeänä.

Aloitan aivojeni treenaamisen helpommasta päästä, olen luvannut itselleni opiskella tänä keväänä tietotekniikkaa. Valitettavasti uusien asioiden opiskeleminen ei välttämättä enää onnistu, koska juuri hankitut uudet tiedot poistuvat mielestä saman tien. Pitäisi opiskella asioita, joita pystyy yhdistämään aiemmin hankittuun tietoon. Onneksi en enää kuvittele muistavani ulkoa uusia asioita vaan kirjaan kaiken muistiinpanoihini, jos muistan.

Runollista vuoden alkua

Tässä pakollinen ilotulituskuva räiskeestä vanhankaupungin edustalla. Sollidenin terassilla Skansenilla oli juuri soitettu uuden vuoden kelloja ja kuunneltu Alfred Tennysonin runo Ring Out, wild bells, niin on tehty vuodesta 1895 lähtien. Kun jouluaattona ruotsalaisissa kodeissa katsotaan joulurauhan julistuksen sijasta Aku Ankkaa, niin uudenvuodenaattona kansalaisten sieluja kutitellaan ylevällä runoudella. Varmaan jossain on joku Yrjö Jylhän käännös tästä runosta, mutta kun nyt ei juuri löytynyt kirjahyllystä, niin täytyy tyytyä omatekoiseen.

Uudenvuoden runo

Soikaa, vapauden kellot, taivaan vapauteen,

pilviin leijuviin, valoon jäiseen.

Vuosi kuolee tänä yönä.

Soikaa vapauden kellot, ja antakaa sen kuolla.

Soikaa pois vanha, soikaa tänne uusi,

Soikaa, onnen kellot, yli hankien.

Vuosi poistuu, antakaa sen mennä.

Soikaa pois vääryys, soikaa tänne totuus.

Soikaa pois suru joka mieltä kaivaa,

Heistä, joita enää emme näe.
Soikaa pois kauna rikkaan sekä köyhän,

Soikaa tänne sopu ihmiskunnalle.

Soikaa pois tuska hitaan kuoleman,

ja vanhat valtariidat vallinneet.

Soikaa tänne jalot elonmuodot,

tavat kauniit, puhtaat lait.

Soikaa pois ahneus, huoli, synti,

Ajan kylmyys uskoton;

Soikaa pois, soikaa pois surulliset säkeeni,
Soikaa tänne sointi riemullinen.

Soikaa pois väärä ylpeys maan ja veren,

Turha parjaus sekä pahantahtoisuus,

Soikaa tänne rakkaus totuuteen ja oikeaan,

Soikaa tänne tahto hyvään yleinen.

Soikaa pois vanhat hulluuden vaivat,

Soikaa pois kullanhimo kaventava;

Soikaa pois sodat vanhat tuhannet,

Soikaa tänne rauhan vuoden tuhannet.

Soikaa tänne uljas vapaa kansa,

Jolla sydän laaja, käsi hellempi.

Soikaa pois maasta pimeys,

Soikaa tänne Kristus oleva.

Teknologiauskovan epäuskoa

Taas huudetaan välittämisen ja yhteisöllisyyden perään. Ymmärrykseni mukaan yhteisöllisyys lisääntyisi, jos yhteisen hyvän edistämistä vahvistettaisiin tiedottamisella ja positiivisella huomiolla. Latistavat "ei ole varaa", "ei kannata", "ei onnistu" tai "huolehtisi omista asioistaan" -kommentit pitäisi unohtaa. Hyvien toimintatapojen kuoliaaksi vaikeneminen, esteiden virittäminen välittämisen tielle, aloitteiden torpedoiminen, kun ei ennenkään ole niin tehty jätettäisiin työkalupakista pois. Inhimillisyyden puolesta puhuvien ja toimivien pitäisi näkyä.

Vuoden lopulla vanhus menehtyi ulos pakkaseen. Ovihälytin ilmoitti huoneistosta poistumisesta, mutta kukaan ei reagoinut hälytykseen. Oman perheemme vanhus viettää yksin aikaansa uusissa tiloissa viimeisimmän tekniikan keskellä. On sprinklerit, happiventtiilit, sähkösänky, avaruusaikaa ilmentävä radio ja moninkertaiset turvalukot, joita avaamatta vanhuksen tilaa voi tarkkailla oviluukusta. Geroteknologia on tuottanut tuottanut turvarannekkeita, hälyttäviä mattoja, ovia ja ikkunoita. Samaa teknologiaa käytetään pidätettyjen valvonnassa putkassa, kätevää.

Terveydenhuollossa moni ihmistyöhön kutsumuksen saanut turhautuu, kun aikaa ei jää enää potilaalle vaan se tärväytyy potilasta koskevien tietokonelehtien täyttelyssä ja tiedon hakemisessa samoilta lehdiltä. Työtä helpottava tekniikka on päässyt rengistä isännäksi, sanelee työprosessien kulkua ja määrittelee kuka pärjää parhaiten työssään. Vuosikymmenien aikana hankittu ammattipätevyys, kyky ymmärtää ja välittää, jää varjoon, kun sitä on niin vaikea tehdä näkyväksi tietotekniikan keinoin. Ihmisestä tehdään satamäärin rekisterimerkintöjä, mutta kenelläkään ei ole aikaa keskustella hänen kanssaan mitä niiden takana on.

En vastusta teknologian edistymistä, mutta kauhistelen sen ylivaltaa. Kauhistelen myös sen hallitsemisen tuomaa yliarvostusta. Kun teknologian hallitseminen on määräävä tekijä työhönotossa, tehtävien jaossa, johtamisessa, suunnittelussa, visioissa ja strategioissa, niin minkälaisen maailman saamme aikaiseksi? Luulisi, että tehokkaan. Pelkään, että monille ympäristömme näyttäytyy yhtä pirstaleisena kuin tietokoneeni ohjauspaneeli. Runsaasti ikoneja, joita tilanteen tullen hädissään klikkailee, mutta varsinaiseen ongelmaan ei löydy ratkaisua.

Myöhäisiä mietteitä

Vuosi vaihtui järkytyksen vallassa. Taas ammuttiin monta ihmistä, ei silmittömästi ympärilleen räiskien, vaan tarkasti tähdäten ja osuen. On pelottavaa ajatella, kuinka paljon keskuudessamme liikkuu ihmisiä, jotka ovat puolestaan irtisanoneet sopimuksen elää ja antaa toisten elää ja hakevat keinoja ja tilaisuutta raivata tieltään vihollisiaan, joiden elämästä he katsovat olevansa oikeutettuja päättämään.

Ruotsissa asiasta kerrottiin ensimmäisenä, että ampuja oli sairaalloisen kiinnostunut aseista ja paranoidisesti mustasukkainen. Poliisin vanha tuttu, jolla oli työpaikka. Ex-puoliso pelkäsi häntä, mutta yhteistä elämää oli kuitenkin takana jo lähes parikymmentä vuotta. Ampuminen kytkettiin samaan tapahtumasarjaan Myyrmäen pommi-iskun ja kouluampumisten kanssa.

Ehkä tätä moninkertaista surmatyötä ei millään olisi voinut estää, mitään hetkeä, jolloin tilanteeseen olisi voinut puuttua, ei ole ollut. Sekä Kauhajoen kouluampujan että tämän tappajan käyttäytymisestä on kerrottu, että he hymyilivät väärässä kohtaa. Espoon ampuja oli huvittunut siitä, että ex-puoliso pelkäsi häntä. Kuitenkin työntekijänä hän hoiti asiansa moitteettomasti, vaikka toisaalta poliisi tiesi kertoa hänestä paljon, tuomioistuimissa hänet myös tunnettiin.

Hallittu väkivaltainen käyttäytyminen onnistuu niiltä, jotka muutenkin pystyvät ohjaamaan itseään, käymään koulussa ja työssä ja maksamaan laskunsa. Terrori-iskujen tekijöiden profiloiminen etnisen taustan, poliittisen tai uskonnollisen vakaumuksen tai kotiolojen perusteella on osoittautunut mahdottomaksi, ainoaksi toimivaksi keinoksi on todettu keskittyminen epäilyttävään käytökseen.

Kovin monta kertaa oli kaveri ollut virkavallan kanssa tekemisissä. Onko hänet nähty balkanilaisena kuumakallena vai aggressiivisena, paranoidisena henkisesti häiriintyneenä ympäristölleen vaarallisena henkilönä? Suomen kansalaisuutta hän ei ollut saanut, siis karkottamisovea on pidetty auki. Lainkohta ja oikeuskäytäntöä, joka mahdollistaa kotimaahan palauttamisen, olisi löytynyt, tosin olisi myös löytynyt karkottamista vastaan puhuvia seikkoja. Rikosperusteisia karkotuksia tapahtuu jatkuvasti.

Määrääminen tahdonvastaiseen psykiatriseen hoitoon olisi voinut estää teon, ja ehkä tarjota jopa tien umpikujasta ulos. Lähisuhteisiin liittyvissä väkivaltatilanteissa sekä uhri että tekijä tarvitsevat tukea. Jos väkivallalla uhkaaja suostuu vastaanottamaan apua ja tutkimaan tuhoisia ajatuskulkujaan, mahdollisuus tilanteen rauhalliseen purkautumiseen on olemassa. Joukossamme on kuitenkin niitä, joiden psyyke ei ole normaalista rakentunut tai on matkan varrella vaurioitunut, jolloin on olemassa vain vaikeita ja raskaita keinoja estää tuhoisa väkivalta.

Espoon ampuja oli syyllistynyt laittomaan uhkaukseen, asian tuomioistuinkäsittelyn yhteydessä hänet olisi voinut määrätä mielentilatutkimukseen. Silloin ehkä olisi paljastunut, kuinka vääristyneesti uhkailija itseään ja ympäristöään tarkastelee. Mielenkiintoisella tavalla psykiatrinen hoito täydentää poliisin ja oikeusjärjestelmän keinoja pitää yllä turvallisuutta ja järjestystä, mutta systeemit toimivat erillään. Sen perusteella, mitä tapahtuneesta nyt tiedämme, rikoksentekijä olisi pitänyt ohjata toisen palvelujärjestelmän piiriin.

Taas toivoisi, ettei erilaisia spekulointeja ja tapahtumakulun läpikäymisiä tuomita jälkiviisautena, vaan sitkeästi yritettäisiin etsiä asioita, joihin voimme vielä vaikuttaa. Keinottomuuteen myöntyminen ja turtuminen väkivaltaan olisi pahinta.