Alaston akatemia, 3. näytös

Tyylilaji: Puskafarssiksi kääntynyt kamarinäytelmä
Hushållerska pohtii tilannehuoneessa akatemian pattitilannetta yhdessä hovmästaren ja hänen adjutanttinsa kanssa.

- Entä jos kuitenkin pidetään kalaasit? Olen kuullut puhuttavan, että meitä pidetään yhteistyökyvyttöminä ilonpilaajina. En ole pitkään aikaan voinut hyvällä syyllä ostaa uutta leninkiä, ja rusettipaitoihin pukeutuminen alkaa jo kyllästyttää, hushållerska avautui.
- Minäkin vetelehdin pieruverkkareissa ja luen enää vain iltalehtiä, tarvitsisin nopeasti jotain korkeakulttuurista virikettä. Kalaasit piristäisivät.

- Mutta ei siitä tule mitään, Horatsu sabotoisi kaiken, vetäisi tuolit altamme tai ainakin asettelisi niille nastoja. Hän huutelisi meille ilkeyksiä ja ampuisi lusikalla herneitä ympäri salia.
- Ei hän voi enää jatkaa kultaisen salin okkupaatiota, jos asetamme hänelle ultimaatumin.
- Minkälaisen ultimaatumin?
- Esitämme, että palaamme järjestämään kalaasit sillä ehdolla, että hän irrottaa itsensä kettingeistä, joilla hän on kytkenyt itsensä kultatuoliin.

- Loistava ajatus, ryhtykäämme heti muotoilemaan uhkavaatimusta.
-Viekäämme se yhdessä päivälehteen. Niin nostamme julkista painetta Horatsua kohtaan, eikä hän voi enää muuta kuin myöntyä.

Kahden päivän kuluttua, kun päivälehti on julkaissut ultimaatumin, hushållerska ja hovmästare tapaavat jälleen tilannehuoneessa.

- Mitä olemme menneet tekemään? Ultimaatumimme ainoastaan herätti uneen vaipuneen levollisen haltijakummin. Unenpöppöröisenä harhaillessaan hän meni ja kahlitsi myös itsensä kultatuoliin, hushållerska huokaa raskaasti.
- Kuinka hän saattoi? Minä luulin, että ultimaatumimme nähtyään juuri hän pudottaisi Horatsun takaisin todellisuuteen Jacquesin kirouksesta ja  runoilijakuningattaren lumouksesta. Levollinen haltijakummi oli ainut toivomme, nyt jäljellä ei ole kuin ne seitsemän muuta uneliasta. Nyt meidän täytyy olla oikein hiljaa, etteivät nekin herää.
- Eivät he niin uneliaita ole. He tekevät sitä mitä heidät on asetettu tekemään kuolemaansa asti, eikä kukaan heistä ole vielä kuollut. He söivät hyvin taas torstaikokouksessaan ja ihmettelivät tilannetta. Kirjallisuuden tutkijat saavat kokouksiin osallistumalla merkittävää aineistoa, ehkä syntyy myös muutama säe runoutta ja esseen alku,

Seuraavalla viikolla Horatsu kirjoittaa palveluksena ihailemalleen Jacquesille vielä yhden suorasanaisen kirjeen päivälehteen, jossa hän esittää suorasanaisen kritiikin hushållerskasta. Lisäksi hän huomauttaa, että ennemmin kaikki maailman kalaasit saa perua ja vaikka polttaa koko palatsin, mutta hän istuu kultatuolissaan viimeiseen asti. Hän on korvaamaton. Ilman häntä kukaan ei saa pitää kalaaseja.

- Minulle on tästä lähtien täysin sama, mitä Horatsu tekee. Olen vapaa, enää ei tarvitse riutua torstai-iltoja akatemiakokouksissa. En olisikaan enää kestänyt niitä, hushållerska riemuitsee.
- Ja tulee kesä, eikä tarvitse enää lukea niitä iänikuisia Nobel-ehdokkaita ja sovitella niille vääriä paperikansia suuren yleisön hämäämiseksi, hovmästare iloitsee.
- Ihanaa, mitä ihmettä sitä lukisi nyt?
- Oletko lukenut Horatsun viimeisimmän teoksen?
- En, enkä myöskään runoilijakuningattaren uusimpia runoja.
- En minäkään, aloitetaan nyt niillä. Ehkä opimme ymmärtämään heitä.

Disclaimer

Näytelmän tapahtumat ovat puhtaasti kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta eikä niillä ole mitään yhteyttä todellisiin henkilöihin. Kaikki mahdollisesti tekstin lukemisesta syntyvät mielleyhtymät todellisuuden henkilöihin ovat kokonaan lukijan oman mielikuvituksen aikaansaamia eikä kirjoittaja vastaa niistä.

Viimeistä päivää tietosuojaton, GDPR tulee!

Nyt on ollut ihan hurjaa hulinaa sähköpostilaatikossa. Kaikki aika menee firmojen tietosuojakäytäntöjen lukemiseen. Enkä todellakaan aio suostua mihinkään enkä ilmoittaa, että jatkakaa rauhassa uutiskirjeiden lähettämistä.

Olen itse asiassa käynyt KPMG:n tietosuojakoulutuksen. Koulutusta oli kestänyt melkein tunnin ajan, ennen kuin uskalsin kysyä, mikä on se GDPR, josta asiantuntija puhuu. Koulutuskutsussakin oli ollut GPDR. Sitten minulle tyhmälle kerrottiin, että kyseessä on General Data Protection Regulation.

Nyt kaduttaa, etten kysynyt mikä se hänelle palkkaa maksava KPMG on. Onneksi Wikipedialla on vastaus: Klynveld Peat Marwick Goerdeler.   Ehkä tuon nimihirviön palveluksessa ollessaan sisäistää, ettei kaikilla kirjainyhdisteillä ole mitään järjellistä sisältöä eikä niitä kannata avata tietämättömille. Savolaisten pienyrittäjien luulisi olevan vähiten kiinnostuneita vaikeista kirjainyhdisteistä, vaikka olisivatkin arvokkaan päivänsä sellaiselle uhranneet.

Koulutus oli hyvä ja riittävä paketti monelle mukana olleelle. Yhtään terveydenhoidon alan tai muuta arkaluontoista tietoa käsittelevää yritystä ei ollut paikalla. Paikalliset teollisuusyritykset ja rakennusliikkeet eivät kuulu riskiyrityksiin tietosuojan kannalta. Tähänkin asti työntekijöiden tietoja on pitänyt käsitellä asianmukaisesti, asiakasrekisterit ovat välttämättömiä eikä ole odotettavissa, että tietosuojapyyntöjä olisi tulossa. Tietosuojaselosteen tekemällä pääsee jo pitkälle, jos on tähänkin asti noudattanut lakia.

Isoin argumentti tietosuoja-asetuksen käyttöönottoon liittyvien palvelujen myymiseksi on ollut sakkouhka. Isoja lukuja ne ovat, 20 miljoonaa euroa tai neljä prosenttia liikevaihdosta. Mutta kunnon sakot saadakseen pitää olla Facebookin kaltainen holtittomasti ihmisten tietoja jakava megapulju. Jos ei ole suuria riskejä ja selvittää itselleen, mitä tietoja firmalla on ja miten niitä säilytetään ja käsitellään, voi nukkua yönsä niin hyvin kuin yrittäjä yleensä voi nukkua. Työsuojelusuunnitelmat kuntoon ennen GDPR:ää, sanoisin.

Kokonaan toinen tarina ovat henkilötietoja työkseen käsittelevät markkinoijat, media-alan yritykset ja terveydenhuollon toimijat. Pelkona on, että saamme nyt kaikenlaisia ilmoituksia, joihin suhtaudumme välinpitämättömästi niin kuin minä, ja samalla tulemme antaneeksi luvan  henkilötietojemme holtittomaan siirtelyyn ja myymiseen.

Omat yöuneni menivät kun luin Bonnierin tietosuojaselvityksen. Minusta kerätään koko ajan tietoa, sitä lähetellään Intiaan ja Vietnamiin, ja markkinointia kohdistetaan kerätyn datan perusteella. Voidakseni kieltää moisen toiminnan minun pitää täyttää hankala lomake, hakea siihen erinäinen määrä dataa, kuten lehden tilausnumero, ja pyytää erikseen tietojen käytön kieltämistä.

Nyt tekisi mieli lähettää tietosuojapyyntö. Laittakaapa minulle lista kaikista tiedoista, jotka olette minusta keränneet tähän asti. Vai pitäisikö vain antaa laajat valtuudet ja syöttää mahdollisimman paljon tietoa itsestään, että alkaisi saada oikein kohdennettua markkinointia?

Paras GDPR-kirje tuli juuri äsken, naapurin kylpyläosasto ilmoitti, että tämä on nyt viimeinen kirje, jonka meiltä saat, jos et suostu ehtoihimme. Mutta jos taas suostut ehtoihimme, saat juuri sinulle kohdistettua markkinointia, koska tunnemme sinut niin hyvin. Jos vastaat kyllä, saat myös seuraavalla kerralla hoitoihin tullessasi pienen erityishemmottelun. Miten tällaisesta kieltäydytään?

Lahjomattomien maa

Lahjusrikos toteutuu, jos virkamiehelle annetaan, tarjotaan tai luvataan rahaa tai muuta etuutta tarkoituksena vaikuttaa hänen virkatoimiinsa. Törkeäksi teon tekee, jos etuus on arvoltaan huomattava, siitä aiheutuu huomattavaa vahinkoa tai pyritään saamaan virkamies toimimaan velvollisuuksien vastaisesti.

Samoin on rikos, jos virkamies pyytää tai muuten on aloitteellinen saadaksekseen tai ottaa vastaan joko passiivisesti tai aktiivisesti edun, jolla vaikutetaan hänen virkatoimiensa hoitoon. Jos menettely heikentää luottamusta tasapuolisuuteen viranhoidossa, on silloinkin toimittu lakia vastaan.

Miksi tällaista tylsää pykäläluentaa?  Emmekö voisi ihailla Suomen asemaa  Transparency Internationalin listoilla maana, jossa korruptio on lähes vähäisintä koko maailmassa?  Suomessa  korruptiorikoksia ei tutkita, niistä ei syytetä eikä tuomita. Se ei todista, etteikö niitä tapahtuisi. Entä jos olemme unohtaneet, mitä korruptio on?

Kun ei ole pitkään aikaan käyttänyt viikatetta, se on tylsynyt ja ruostunut. Lahjontaa pitää torjua aktiivisesti, jotta työkalut säilyvät terävinä. En muista, että minun aikanani yliopistossa olisi opetettu mitään korruptiorikoksista. En muista ratkaisseeni yhtään oikeustapausta, jossa olisi ollut kyse lahjusrikoksesta. Siihen aikaan rikosoikeuden oppikirjana käytetty Brynolf Honkasalon kirjoittama opus askarteli aivan muunlaisten tekojen parissa. Korruption torjuminen Suomessa on kuin minun kesäinen niittoharrastukseni, tylsällä viikatteella isoimpia tuhjoja matalaksi.

Ei ihme, että juuri minun ikäpolven ammattikuntaa istuu syytettyjen penkillä vakuuttamassa, että enhän minä ole tehnyt mitään. Brutaali korruptio, jossa lahjusrahaa siirrellään seteleinä tuomareille ja poliiseille, on se perinteinen korruption kuva. Mutta entä jos verkostokorruption lonkerot murentavat päätöksenteon tasoa ja hallinnon tehokkuutta?

Korruptiorikoksen toteutuminen voi tapahtua passiivisesti. Joku tarjoaa, sinä et kieltäydy. Pelkkä etuuden tarjoaminen on myös rikos, jos tarkoituksena on vaikuttaa viran hoitoon.

Täällä Ruotsissa MOT:in sisarohjelma Uppdrag Granskning näytti viime syksynä ohjelma Haaparannan Barents Centeristä. Siinä kunnan puolesta hankinnasta neuvotteleva virkamies samanaikaisesti neuvotteli siirtymisestä toisen neuvotteluosapuolen palkkalistoille.  Lehtitietojen mukaan hän meni jopa niin pitkälle, että auttoi voittavan tarjouksen laadinnassa. Asia on ollut tutkittavana poliisilla, syytteitä ei tietojeni mukaan ole nostettu.

Tarina Barents Centeristä avasi minulle uuden näkökulman korruptioon ja verkostoihin julkisen vallan liepeillä. Miten helppo ihmisiin on vaikuttaa! Etenkin sellaisiin ihmisiin, jotka kuvittelevat olevansa erityisen taitavia, hyviä ja mukavia. Suosion nälkä eksyttää helposti hakemaan suosiota myös niiltä, jotka osaavaat manipuloida.

Suomen kielestä ei löydy vastinetta sanalle integriteetti, joka ominaisuutena auttaa vastustamaan epäasiallisia vaikuttamisyrityksiä. Se tarkoittaa rehellisyyttä ja vakaata henkilökohtaista moraalia, koskemattomuutta ja lahjomattomuutta. Integriteetti edellyttää kykyä kriittiseen  ajatteluun, joka taas ei ole yleistä kriittisyyttä kaikkea kohtaan, vaan kykyä punnita sekä omien että toisten ihmisten ajatusten ja tekojen taustalla olevia vaikuttimia.

Oman integriteetin varjelu on osa ammattitaitoa. Joskus se edellyttää uhrauksia. Et voi pitää yhteyttä joihinkin työssä tavattuihin mukaviin ihmisiin vapaa-ajalla. Et voi ottaa vastaan lahjoja etkä lähteä mukavalle matkalle. Et voi keskustella tietyistä asioista ilman että paikalla ovat kaikki, joita asia koskee. Pidät huolen, ettei sinulle kerrota asioita, jotka eivät korviisi kuulu. Pidät huolen, ettet kerro etkä indikoi muutenkaan asioita, joita toisen ei kuulu saada tietää sinulta. Pidät huolen, että tiedät asiat, jotka sinun tarvitsee tietää. Pidät itsesi kurissa, koska myös siitä sinulle maksetaan palkkaa.

Alaston akatemia, 2. näytös

Jacques ihailee peilistä näkyvää salskeaa olemustaan. Frakki on kulunut, etumuksessa tahroja, ylipitkäksi venähtäneet rasvaiset kiharaiset hiukset pakenevat ohimoilta,  mutta sen enempää hän kuin hänen hovipalvelijansa Horatsu eivät lakkaa ihailemasta peilin komistusta.
- Minä niin ihailen sinua, Horatsu tunnustaa ties kuinka monennen kerran.
- Niin, minulla on voima valta, naiset ja sinä. Voisitko taas kirjoittaa jotain ylevää valtani vahvistukseksi. Olet niin uskollisesti suojellut minua ja valtaani.
- Kyllä teen sen mielelläni, voisin vaikka haukkua hushållerskan nokkelin sanankääntein päivälehden sivulla. Se saisi minutkin taas tuntemaan itseni vahvaksi.
- Tee se, kiiruhda, ettei valtani himmene ja ihailijamme unohda meitä.

Horatsu rientää ulos, matkalla kohti ulko-ovea hän huomaa buduaarissaan kyynelehtivän jääkuningatteren.
- Mikä hätänä kaunokainen?
- Kalaasit on peruttu! Jääkuningar parkaisee, kaataa kurkkuunsa shampanjaa ja työntää lusikallisen prinsessatorttua perään.
- Ei voi olla totta, miten voimme nyt esitellä itseämme kyldyyriväelle ja vastaanottaa suosionosoituksia?
- Totta se on. Taloudenhoitaja Sara lähti, vei mennessään pääsisäkön. Kokit ovat myös irtisanoutuneet. Jäljellä ei ole ketään, joka osaisi laskea shampanjan määrän.
- Siis jäljellä olemme vain me, ja muutava hovinarri ja yksi apusisäkkö, ei taida onnistua kalaasit tällä väellä, Horatsu laskee.
- Minäkin lähden. Kun ei ole kalaaseja, minun ei tarvitse enää edustaa. Syön itseni lihavaksi ja myyn leninkini kirpputorilla.
- Miksi, ethän sinä ole tehnyt mitään, vaan olet tukenut aina Jacquesia, silloinkin kun me pojat olemme olleet vähän hulvattomia.
- Kukaan ei enää tarvitse minua. Siksi olen päättänyt jättää hovin.
- Mutta tarvitseehan Jacques sinua.
- Niin tarvitsee, olen pitänyt hovin ovea auki hänelle. Nyt häntä ei haluta edes hovin lähelle.
- Mutta hänhän toi niin paljon loistetta ja jännitettä juhliimme. Jos nyt jätät meidät, menetämme Jacquesin. Sehän merkitsee, että minun hohtoni katoaa, olenhan saanut niin paljon hehkua Jacques vallasta ja voimasta. Minäkin lähden.
- Jacques tarvitsee sinua, älä jätä meitä!
- Mutta jos kalaaseja ei tule,  niin mitä me tekisimme, me kolme, narrit ja orjattaret?
- Orjattaret on vapautettu.
- Sekin vielä.
- Meidän täytyy pitää yhtä. Lähdetään ja perustetaan uusi hovi jonnekin kauas, jossa pikkusieluiset moraalijeesukset eivät häiritse meitä ja joissa orjattaria on jonossa valmiina meitä palvelemaan.
- Niin teemme, tiedän että se paikka on olemassa, sanokaamme sitä vaikka viettelyksien saareksi.
- Mutta mitä minä tekisin siellä? Jacques ei tarvitse minua siellä.
- Niin, totta, et mitään, olisit vain riesana. Minun ja Jacquesin liitto on pyhä, mutta sinua ei viettelysten saarella tarvita, siellä saamme orjattaria ilman sinuakin.

Jääkuningatar lohkaisee neljännen palan prinsessatorttua ja jää ymmälleen buduaariinsa. Horatsu rientää antamaan haastattelua päivälehdelle miettien matkalla nasevia ilkeyksiä hushållerskaa kohtaan. Jacques ihailee itseään peilistä tietämättä, että kalaasit on peruttu, orjattaret lähteneet ja Pariisin huvihuoneiston avain viety. Kukaan ei ole muistanut kertoa hänelle. 

Uskonasioista on puhuttava

Politiikka ja uskonto ovat yllättävän lähellä toisiaan. Joissain maissa kuten Libanonissa poliittiset tehtävät on jaettu uskontojen mukaan. Suomessakin voisi olla viisi valtapuoluetta, perusluterilaiset, lestadiolaiset, ortodoksit, muslimit, uskonnottomat ja muutama muu pieni merkityksettömämpi uskonnollinen ryhmä. Nyt meillä on moniuskontopuoluejärjestelmä, jossa liikutaan oikeisto-vasemmistoakselilla.

Nykyisten puolueiden sijoittaminen oikeistoon tai vasemmistoon on joskus vaikeaa, puhumattakaan sen arvaaminen, kuuluuko tärkeä poliittinen kysymys jommankumman laidan intresseihin. Onko limuviinojen salliminen ruokakaupassa vasemmiston vai oikeiston edun mukaista? Onko yritystukien jakamisen edistäminen oikeistolaisuutta? Armokuoleman sallimisessa ollaan täysin uskomusjärjestelmän mukaan suunnistavia, kuoleman edistäminen vaatii selkeän suhteen yläkertaan, mieluiten ei mahdollisimman väljän.

Tänään näin tutkimustuloksia koetun huolestuneisuuden ja poliittisen näkemyksen välisestä suhteesta. Ruotsissa sverigedemokraatit ja vasemmistopuoluet edustavat kahta vastakkaista laitaa. Ne asiat, joista he ovat vähiten huolissaan, ovat samoja. Sen sijaan asiat, joista jompikumpi joukkue on eniten huolissaan, ovat vastakkaisia. Kuitenkin molemmat puolueet yrittävät kehittää samaa maata, he lukevat samoja tilastoja ja luottavat samoihin asioihin.

Suomessa on vallalla uskomus, ettei Suomessa ole korruptiota. Samoin uskotaan, että verorahojen syöttäminen yritystukena yrityksille aktivoi niitä. Työttömien kohdalla tukien taas uskotaan passivoivan ja laiskistuttavan. Terveydenhoidon uskotaan parantuvan, kun saadaan se yksityisen voitontavoittelun piiriin

Moni uskonyhteisöjen auktoriteetteja kunnioittava harras uskovainen katsoo olevansa kykenevä johtamaan muita ja huolehtimaan yhteisistä asioista. Terve epäily ei kuulu politiikkaan, siksi se on niin epäuskottavaa. Yhden rivin lauseilla ei voi kuvata monimutkaisia syy-seurausmekanismeja, silti niitä viljellään. Usein politiikkaa seuratessaan jää miettimään, miten tuokin kouluja käynyt on saatu uskomaan, että hän todella tietää mistä puhuu. Melkein yhtä usein tulee tunne, että tuo ei itsekään usko tarinaansa, mutta luottaa äänestäjien auktoriteettiuskoon.

Tänään huomasin parikin uutista, jossa vallitsevia uskomuksia puolustettiin raivolla vaan ei tiedolla. Olikohan syynä eilinen sananvapauden päivä? Media harvoin kyseenalaistaa uskomuksia mielipiteiden takana. Sananvapautta vaalivassa maassa ansaitsisimme parempaa kuin median, joka vallanpitäjille kuuliaisesti toistaa mitä pöhköimpiä oletuksia selvittämättä, tukeeko mikään tutkimustieto mielipiteen takana olevaa oletusta.

Ruotsin vaalivuonna johtava päivälehti on ottanut tehtäväkseen faktatiedon keräämisen ja esilläpitämisen keskustelun pohjaksi. Silti mielipiteet jakautuvat, toisella laidalla pelätään maahanmuuttoa, vastakkainen puoli on eniten huolissaan ulkomaalaisvastaisuudesta. Sen sijaan kumpikin taho oli vain vähän huolestunut Ruotsin kansantalouden tilasta.

Venäjällä ollaan huolestuneita Venäjään  kohdistuvista ulkovaltojen hyökkäyksistä. Ne jotka kyseenalaistavat uskomukset ja viholliskuvat, vaiennetaan. Vallalla on myös vahva uskomus, että vallanpitäjien valheellisten uskomusten kyseenalaistaminen on vaarallisempaa kuin niihin sopeutuminen ja siitä johtuvat seuraukset. Itse taas uskon, että vallanpitäjien uskomusten kyseenalaistaminen on välttämätöntä demokratian säilymiselle.

Ruotsin skam

Ruotsin akatemian skandaali etenee ja näen taas saman kuvituskuvan, jossa kultatuoleissaan istuvat akatemian jäsenet on aidattu kultaiseen karsinaan. Aidan toisella puolella istuu satapäinen yleisö hekin iltapuvuissaan seuraamassa istuntoa. Nyt karsinan on jättänyt jo kahdeksan akatemian jäsentä, kahdeksastatoista numeroiduista kultaisesta tuolista täytettyinä ovat numerot 2-6, 8,9, 12, 14 ja 17.

Koska akatemiasta on tähän asti saanut erota vain kuolemalla, jäsenten keski-ikä on korkea.  Jäljelle jääneistä kymmenestä jäsenestä seitsemän on syntynyt 1940-luvulla tai aikaisemmin, heistä vanhin 1920-luvun alkupuolella. Akatemian traditioihin kuuluu ruokailla torstai-istunnon yhteydessä Gyldene Freden -ravintolassa,  jonka oven läheisyydessä toimittajat ovat väijyneet skandaaliuutisia. Pahimmillaan onkin näyttänyt siltä, että toimittajat jahtaavat kamerat ja mikrofonit aseenaan suojattomia vanhuksia vanhankaupungin mukulakivikaduilla pimeässä illassa.

Mahdollistaakseen tyhjien tuolien täyttämisen ennen tuolinsa jättäneen kuolemaaa kuningas on nyt sallinut akatemiasta eroamisen. Yläikärajan asettamista olisi ehkä pitänyt harkita, mutta eihän kuninkaallakaan ole eläköitymisikää. Akatemian jäsenten yläikärajakysymyksen esille ottaminen olisi voinut avata Pandoran lippaan.

Tyhjät tuolit pöydän ympärillä muistuttavat kultaiseen karsinaan jääneitä poissaolevista. Akatemian kriisi on johtanut siihen, että jo aikaisemmin akatemian toiminnasta vetäytyneiden kahden naisen lisäksi tuolinsa on jättänyt kolme muuta naista, lisäksi akatemiasta on eronnut kolme miestä. Jäljelle jäi kaksi naista ja kahdeksan miestä, vain numerot 2-6 ja 8-9 voivat enää supatella vierustoverin kanssa.

Akatemian kriisi velloo niin kauan, kunnes toimintaa haittaava tunnekuohu on saatu kiinni, taltutettua ja sijoitettua jonnekin. Nyt ollaan vielä kieltämisen ja syntipukkien osoittelun vaiheessa. Horace Engdahl on hyökännyt voimakkaasti Sara Daniusta vastaan, kutsunut häntä huonoimmaksi sihteeriksi koko akatemian aikana. Vasta-argumenteissa on kaivettu esille monta todella surkeaa sihteeriä vuosisatojen saatosta. Hyökkäys viestintuojaa vastaan on väärä reaktio, ihan sama vaikka aikaisemmat sihteerit olisivat olleet täydellisiä.

Samaa keskustelua on käyty myös Suomessa metoo-paljastusten jälkeen, ja nähty kaikki anteeksipyynnön lajit, myös kieltämistä. Ruotsin akatemian tasoisen kieltoreaktion esitti kirjailija, joka istuisi Ruotsin akatemian tuolilla, jos olisi ruotsalainen. Jos on koko elämänsä kuvitellut, että seksuaalinen kalastelu työyhteyksissä on hyvä tapa kasvattaa valtaansa ja saada luontaisetuja, niin miksi muuttaisi ajatteluaan elämän ehtoossa. Miksi tuntisi häpeää ja kantaisi vastuunsa?

Akatemialla on ollut epärvirallinen johtaja, joka on käyttänyt omiin tarkoituksiinsa akatemian arvovaltaa. Virallinen johto on sallinut väärinkäytökset ja  röyhkeydet. Kiitokseksi se on saanut työrauhan, tukea  ja lämpimiä tunteita. Sara Daniukseen kohdistetut hyökkäykset taas kertovat, mitä tapahtuu, jos yrittää palauttaa pitkälle viettiensä vietäväksi harhautuneen organisaation ydintehtävänsä pariin. Hyökkäys on niin raju, että harva uskaltaa itsensä sellaiselle altistaa.

Kun organisaatio jakautuu kahteen todellisuuteen, yhteisen käsityksen luominen tapahtuneesta vaatii raakaa työtä, konfliktien sietämistä ja rohkeaa keskustelua. Pitäisi peruuttaa tapahtumiin, mistä kaikki alkoi, kerätä faktat ja laatia tervehdyttämisohjelma.  Totuuskomissioissa ajatuksena on, että ne, jotka vilpittömästi osallistuvat oman osuutensa selvittämiseen tapahtumisen kulkuun, voivat uudelleen lunastaa paikkansa yhteisön jäsenenä. Niiden osalta, jotka kieltävät vastuunsa, vääristelevät faktoja ja syyttävät muita tekemistään asioista, yhteisö selvittelee faktat ja vie asiat tarvittaessa rikosprosessiin asti.

Nyt Ruotsin akatemian totuuskomissioaika on ohi. Asianajajan laatima selvitys on lähetetty talousrikostutkijoille, jotka keräävät faktat ja selvittävät, kuka vastasi mistäkin. Kun on kyse epävirallisesta vallankäytöstä suljetussa organisaatiossa, on olemassa riski, että muodollisen vallan omaavat joutuvat vastuuseen, ja todelliset tekijät jatkavat narujen vetelyä kulisseissa.

Tunne, joka riivaa akatemiaa ja jonka sijoittaminen kultaisilla tuoleilla istuvien kirjailijoiden ja kirjallisuuden tutkijoiden työkalupakkiin, on häpeä. Omassa lapsuudessani minua usein ohjattiin sanoilla "Se on sen häppee",  käytettiin myös sanaa hävytön, kun joku toimi röyhkeästi. "Johan oli hävytön temppu". Silti olen usein huomannut kantavani muiden häpeää. Usein myös olen poistanut itseni yhteisöstä, kun minuun on yritetty sijoittaa toisten kannettavaksi kuuluvaa häpeää. Jonkun kerran olen myös palauttanut häpeän sinne, minne sen luulen kuuluvan. Seuraukset ovat olleet kahdenlaisia, joko hyökkäyksiä minua kohtaan tai vilpittömiä anteeksipyyntöjä. Kunpa  uskaltaisi aina ottaa oman häpeänsä kantaakseen.

Valloillaan vellova häpeä, jota kukaan ei suostu kantamaan, lienee tunnusomaisinta rikollisjärjestöille. Häpeämään kykenemätöntä kutsutaan paatuneeksi. Pystyykö Ruotsin akatemia tuntemaan häpeää?   Röyhkeimmät tyypit ovat sen vuoksi röyhkeitä, ettei heille ole kehittynyt kykyä käsitellä häpeän tunteita. Siksi he ovat myös niin täydellisen hämmästyneitä, kun heidän tekemisiään aletaan ruotia ja kysyä, eikö yhtään hävetä. No ei. 

Ensimmäisessä ulostulossaan metoo-paljastusten jälkeen Sara Danius yritti saada akatemian kantamaan omaa häpeäänsä. Ahdistava syyllisyyden painolasti riippui akatemian yllä Daniuksen julkisesti myöntäessä, että naiset ovat akatemian tilaisuuksissa joutuneet ei-toivotun intimiteetin kohteiksi. Kaikkien yhdessä olisi pitänyt sitoutua selvittämään oma osuutensa, mutta se ei vain onnistunut. Toisilla olisi ollut liikaa selvitettävää, toiset eivät nähneet mitään väärää ja toiset olivat muuten vain muissa maailmoissa.

Organisaation kielenkäyttö kertoo usein sen kehitysvaiheesta. Kun puhuttiin ei-toivotusta intimiteetistä oltiin vielä toimintakykyisiä. Nyt taantuneena ja hajonneena kielenhuoltajan kielikin on köyhtynyt."Olisihan se pirullista, jos ei saada palkintoa jaettua" kommentoi tilannetta viimeksi akatemian vanhin jäsen, 94 v.

Viimeinen sika

Kuvan Pushkin ei se ole, mutta käytän nyt kuvaa hänen patsaastaan aasinsiltana aiheeseen Horace Engdahl. Ensimmäisinä Ruotsin vuosinani Horace Engdahl edusti minulle korkeinta kirjallista sivistystä. Hän oli se Ruotsin Akatemian jumalattoman korkeiden pariovien väliin ilmestyvä kirjallisuustietäjä, joka julkisti kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajan nimen.

Muutama vuosi sitten avioeronsa jälkiluisussa hän julkisti kirjan nimeltä Den sista grisen, suomeksi proosallisesti viimeinen sika. Kirjasta tehdyssä arviossa sitä kuvataan kieltäytymisenä lähtemästä juhlista ja nousemaan pihalla odottavaan vanhuuteen vievään taksiin.

Ruotsin akatemian kalapaliikissa hänen roolinsa on ollut yllättävä ainakin meille, jotka emme tunne häntä muussa kuin akatemian kristallilamppujen valossa. Hänen ei olisi tarvinnut, mutta hän on käynyt katkeraan kamppailuun viime torstaina tehtävänsä ja tuolinsa akatemiassa jättänyttä pysyvää sihteeriä Sara Daniusta vastaan.

Kielikuva juhlavieraasta, joka itsepäisesti kieltäytyy lähtemästä taksin mittarin raksuettaessa oven edessä, on nerokas. Isäntäväki on kiusaantunut, tarjoiluhenkilökunta poistunut sättimiset selässään, mutta itsepintaisin juhlija jää tyhjentämään viimeisiä pullonpohjia kurkkuunsa kuokkavieraiden kanssa.

Mutta mitkä ovat juhlat? Ei, minusta ei tunnu siltä, että kyse olisi kieltäytymisestä siirtyä seuraavaan elämänvaiheeseen. Pikemminkin luulen, että juhlissa pidättelee huumaava illuusio miehisestä vallan linnakkeesta, jonka suojissa on voinut rauhassa tyhjentää laseja ja tuntea olevansa tunnustettu taiteilijanero, kulttuurimies.

Ruotsin akatemia juhlien näyttämönä on tarjonnut ainutlaatuiset kulissit todellisuudesta irtaantumiselle. Kuningas Kustaa kolmannen ruotsin kielen puhtautta vaalimaan asettama konklaavi, jonka jäsenyys on elinikäinen ja joka itse täydentää itseään. Setäkerho, jonka ensimmäiseksi naisjäseneksi valittiin Selma Lagerlöf sata vuotta sitten. Sitä ennen oli ehditty toimia jo 130 vuotta miesporukassa. Elinikäisyys merkitsee myös korkeaa akatemian jäsenistön keski-ikää, jo Selma Lagerlöf oli aikanaan valittanut, etteivät kollegat akatemiassa ole riittävän työkuntoisia vaativaan kielenhuoltotehtävään.

Naisten pääseminen akatemian jäseniksi ei merkinnyt heidän valtaan pääsyään. Ensimmäinen naispuolinen pysyvä sihteeri sai lähteä viime torstai-iltana siveyttä korostava rusetti kaulallaan häntä odottavaan taksiin. Juhliin jäi enää yksitoista akatemian jäsentä, osa kohteliaisuudesta, osa pelosta, osa varjellakseen pöytähopeita lähtemästä vieraiden taskuun. Hauskaa ei ole enää kellään, mutta ulkona odottava taksi veisi omaan pienuuteen, jossa julkaisuluettelon viimeinen teos on Den sista grisen.

Alaston akatemia

Tyylilaji: Kamarinäytelmä, joka itsepäisesti vääntyy kohti puskafarssia

Tapahtumaympäristö: Ruotsin akatemia, se kirjallisuuden nobelit jakava Kustaa kolmannen perustama itse itseään täydentävä kerho, jota itse Ruotsin kuningas suojelee, sekä sen sivukonttori kulttuuripyhättö, sekä erilaisia taiteilijaresidenssejä Euroopassa.

Henkilöt: Runoilijakuningatar Kaarina Jääkaunotar, herkkä runotyttö, joka valitaan herrakerhoon kirjallisten ansioidensa avulla, ja joka muuttuu vallanhaluiseksi ja pahantahtoiseksi syöjättäreksi.

Seurapiiriprinssi Jacques O. Porthos, runoilijakuningattaren puoliso, jonka perustamassa kulttuuripyhätössä Ruotsin ylhäinen akatemia nauttii kunnon viineistä ja juustoista ja taiteen eri lajeista vapautuneessa tunnelmassa

Ryhmä orjattaria, nuoria kunnianhimoisia naisia, joiden taiteellisia ambitioita ja ruumiita kulttuurihenkilö poimii, raastaa ja soimaa kulttuuripyhätön usein toistuvissa menoissa.

Iso paha lehdistö, pikkusieluisia journalisteja, jotka eivät ymmärrä taiteellisia ihmisiä ja miehisiä viettejä.

Hyväntahtoinen ja mitäänsanomaton Kuningas, joka on aivan ihmeissään, mitä hänen suojeluksessaan voi ehkä olla mahdollisesti saattanut tapahtua.

Taloudenhoitaja Sarah, kauniisiin mekkoihin pukeutuva hushållerska, joka yrittää pitää pitsiverhot suorina ja matonhapsut järjestyksessä. Nuttura pyrkii jatkuvasti höllentymään ja siitä irtoaa suortuvia, joita pitää viehkosti ohjata korvan taakse.

Jacquesin aisankannattaja Horatsu, joka tukee Jacquesia katkeraan loppuun. Hän nostaa sanaisen miekkansa Sarahia vastaan, kun tämä suursiivotessaan ehdottaa, että pahimmat sotkijat eivät saisi leikkiä salongin puolella.

Kolme musketööriä, jotka ovat sanan miekallaan katkaisseet kahleensa alkukotiinsa akatemiaan, kun kenelläkään ei ole enää kivaa.

Tarina liikkuu eräänlaisessa aikakapselissa. Draaman synnyttää monarkian ja sääty-yhteiskunnan arvojen toteutuminen digiajan ympäristössä. Tämän illan jatkossa saamme tietää, joutuuko Sarah luovuttamaan esiliinansa ja avaimensa, ja irtautumaan hovin suojeluksesta.

Sarah ilmestyy pörssitalon portaille kukkapuketti kainalossaan, vierellään pääsisäkkö Siiri, joka on kaulin ojossa taistellut koko illan, että Sarah saa jatkaa. Mutta niin ei käynyt, vaan lankoja käsissään pitävä runoilijakuningatar on saanut Horatsun ja muut hovipalvelijansa kääntymään Sarahia vastaan. Runoilijakuningatar liikuttelee lankoja muhkeiden purppuraisten samettiverhojen takaa ylellisessä buduaarissaan, joka nyt juuri ei ole Jacquesin käytössä.

Kilpailuetua kestävyydestä

Ensimmäisestä Ruotsin kansallispäivästäni muistan vain ruskeahousuiset ja mustapaitaiset natsit, jotka marssivat kadunlevyisenä rintamana kotikulmilla. Vaihdoin toiselle puolelle katua ja kauhistuin, minkälaiseen maahan olen muuttanut. Sen jälkeen olen osallistunut kansallispäivän viettoon vain kerran.

Sain uutena Ruotsin kansalaisena kutsun päivällisristeilylle saaristokuntamme vesille muutama vuosi sitten. Siitä muistan parhaiten, kuinka lauloimme Ruotsin kansallislaulun ja Sommaren är kort. Uudet Ruotsin kansalaiset joivat kahvia ja söivät prinsessatorttua ja yrittivät saada kansallislaulun soimaan suussaan.

Ruotsi ei muistele sotiaan, se ei muista enää omia taistelujaan Ei ole tarinaa pienestä ja sisukkaasta kansasta, joka taisteli jättiläistä vastaan. Mutta on kansallispukuun pukeutunut kuningasperhe, jossa vauvat jo minivaippaikäisinä saavat jonkun herttuakunnan hallitsettavakseen.

Suomessa ei ole kansallispäivää vaan itsenäisyyspäivä. Juhlitaan sitä, että saamme elää demokratiassa ja päättää kansakuntana omista asioistamme. Itsenäisyyspäivänä muistutetaan, että tämä ei ole itsestäänselvyys.

Kestävyyspäivä voisi olla seuraava uusi kansallinen juhlapäivä. Liputtaisimme kansallisen kestävyytemme kunniaksi. Kestävyyttä ei pidettäisi itsestäänselvänä, vaan kestävyytemme eteen taistelleiden sosiaali- ja talouspoliitikkojen väsymättömän työn tuloksena. Juhlapuheissa maalattaisiin taivaalle synkkiä pilviä, jotka hirmumyrskyn tavoin puhaltaisivat kestävyytemme liekin sammuksiin.

Hållbarhetsdagia voitaisiin viettää vaikkaa pohjoisen kaamoksen alkamispäivänä. Kun pimeys ja kylmä lisääntyvät, ja me vain ryhdymme innoissamme valmistelemaan joulunviettoa. Vedämme peiton vielä vähän ylemmäs korvillemme, paistamme ensimmäiste joulutortut ja odotamme iloisina vuoden pimeintä päivää.

Mutta onko kestävyytemme uhattuna? Molemmissa maissa kuulee väitteitä, etteivät ongelmat olisikaan ratkaistavissa pohjoismaisen yhteiskunnan vahvuuksilla. Meidän pitäisi luopua neuvotteluyhteiskunnasta, turvaverkkojen punomisesta ja uskomisesta jakamattomaan ihmisarvoon. Mitä me sillä pelastaisimme. Ottaisimme käyttöömme niiden toisten arvot ja ratkaisut, etteivät ne toiset tulisi meiltä apua kerjäämään.  Ne toiset eivät pääsisi nauttimaan pohjoismaisen yhteiskunnan eduista, mutta pääsisimmekö mekään?

Entä jos vain pitäisimme omasta järjestelmästämme hyvää huolta, fiksaisimme pienetkin viat ja vaihtaisimme järjestelmän vanhentuneet osat tarpeen mukaan? Silloin niiden toisten ongelmat eivät veisi tehoja omasta systeemistämme, vaan ne toiset voisivat löytää siinä paikkansa ja heistäkin tulisi hyvinvointikoneiston osasia.

Helpoin linturetki ikinä

Vanha työkaveri muistutti keväällä suunnitelmastamme lähteä linturetkelle. Autoilevana valitsin kohteeksi Hemmestassa, porsliinikaupunki Gustavsbergin lähellä sijaitsevan Hemmesta Sjöängin. Paikallisen lintuyhdistyksen, Värmdö Fågelklubin erittäin informatiivisilta nettisivuilta sai tarkat tiedot alueen lintupaikoista, reittiohjeet, tietoja ja kuvia lintuhavainnoista.

Hemmesta Sjöäng löytyy huonosti virallisilta kartoilta, koska se on vasta äskettäin kunnostettu lintukohteeksi. Sinne pääsee kätevästi bussilla 474 Slussenilta, istuu kyytiin ja ajelee 45 minuuttia päätepysäkille. Perillä kääntää katseen tien toiselle puolelle, ja siellähän jo lintutorni näkyy. Bussin päätepysäkin vieressä on myös parkkipaikka.

Paikka on äärimmäisen ihmisystävällinen, polkuja pääsee kulkemaan lastenrattaiden kanssa, lintutornilla ja katselulavalla on pöytiä retkieväiden syöntiä varten. Jos kiertää merkityn reitin, se kestänee noin tunnin, mutta ihan kivasti linturetkeilyn makuun pääsee jo katselupaikoilla. Hyvien liikenneyhteyksien kääntöpuolena on viereisen tien tuoma liikenteen melu, joka osittain peittää linnunlaulun.

Linturetki käynnisti kevättarkkailun ja uusien lajien tunnistamisyritykset. Erityisen endorfiinipurskahduksen aiheutti riitaisan merikotkan vierailu häiritsemässä pesiviä lintuja. Siitä olisi pitänyt saada parempi kuva, mutta hyvä tuokin. Kävin kuitenkin jo heti seuraavana iltana tutkimassa, olisiko samasta näytelmästä saatavana uusinta. Ei nyt kuitenkaan, mutta melkein olen jo liittynyt Värmdö  Fågelklubbin jäseneksi, ainut huoli vain ottavatko he tällaisia, jotka eivät osaa linnunnimiä kummallakaan kotimaisella kielellä.

Markkinoinnin mahdottomuus

Dominoa Santo Domingossa

Mielikuvilla saa paljon aikaan maailmassa, jossa ihmisten todellinen kosketus asioiden tilaan on kevyt, mutta jossa aina vain tehokkaimmin keinoin pystytään luomaan vaikutelmia. Faktat hukkuvat fiiliksiin, joita meissä synnytetään. Aivomme eivät pysty torjumaan viriketulvaa. Olemme manipuloinnin uhreja.

Ruotsissa asuvana joutuu säännöllisin väliajoin vedetyksi keskusteluihin aiheesta, kuinka turvatonta Ruotsissa on. Ruotsinsuomalaisena taas haluaa viimeiseen asti välttää suomalaisiin kohdistuvien stereotypioiden perkaamisen. Juristina joutuu kestämään vankkoja yleistyksiä ammattikunnan moraalista ja palkkatasosta. Savolaisena joutuu ottamaan vastuun koko heimon kieroudesta.

Ikävän maineen puhdistaminen markkinoinnin ja viestinnän keinoin on paljon käytetty metodi liike-elämässä. Suomi-kuvaa luodaan ison markkinointiosaston voimin. Ruotsi se vasta osaakin maakuvaansa kirkastaa. Silti valemedian syöttämät tarinat ja sverigedemokraattien oman pesän likaaminen uppoavat jopa oman maan kansalaisiin kuin veitsi kevytlevitteeseen. Ihan oikeasti niitä no-go-alueita ei ole, on vain alueita, joissa poliisi katselee mieluummin vierestä, kun alamaailma operoi. Poliisikielellä ne ovat alueita, joissa pitää tehostaa läsnäoloa. Alueiden asukkaatkin sitä odottavat.

Matkailumainonta ja liike-elämän tarpeet eivät aina vastaa toisiaan. Suomea markkinoidaan hiljaisena luontokohteena kiinalaisturisteille, heidät pudotetaan napapiirin pimeyteen keskelle talvea ajelemaan poroilla ja katsomaan revontulia. Saman organisaation toinen osasto yrittää saada perille viestiä korkean tason osaamisesta ja teknisestä edelläkävijyydestä. Matkailuosasto alkaa saada viestiään perille samalla kun teknologiaosasto huutelee umpimähkään niitä näitä.

Suomi yrittää saada Nordean siirtämään pääkonttorinsa Ruotsista Suomeen. Aivan kuin Ruotsissa olisi löydetty jotain haisevaa Nordean taseesta, ja pankki yritetään kärrätä kiireesti rajojen ulkopuolelle tarkempaa ruumiinavausta varten. Siinä Ruotsin hallitus ei halua olla mukana, vaan nenäänsä pidellen vilkuttelee jo hyvästejä.

Nordealla on ollut vastoinkäymisiä maineenhallinnan puolella. Rahanpesun estäminen ei ole kuulunut pankin ydinosaamiseen,   Luxembourgin konttori järjesteli Panama-papereiden kautta paljastuneita veronkiertoyhtiöitä. Silti Suomi haluaa paimennettavakseen kansantalouden kokoon nähden turhan suuren, falskaavalla moraalilla varustetun omapäisen ja niskoittelevan pankin, vaikka Islannin kohtalo on vielä tuoreessa muistissa.

Minkälaista Suomi-kuvaa nyt pitäisi tarjota, että Nordea nappaa koukun? Ehkä kannattaisi vain olla raadollisen rehellinen. Euroopan unionin jäsenmaana Suomi luottaa siihen, että EU huolehtii valvonnasta ja pelastaa ainakin pankit, jos alkaa mennä tosi huonosti. Omasta kansantaloudestamme emme nyt tällä hetkellä osaa huolehtia. Suomalainen rehellisyys voi kerrankin toimia, eikä taaskaan tarvitse markkinoida.

Apea Tukholma

Tänään palasin Tukholmaan viime perjantain terrori-iskun jälkeen. Apealta näytti, keveys näytti kadonneen askeleista ja kasvoilta. Hiljainen viikko.

Spekulaatiot tapahtuneesta ovat täydessä käynnissä, liikkeellä on totta ja valhetta, mutta onneton tapahtumankulku alkaa olla hahmottumassa. Heikko turvapaikkahakemus, vaikka vahvoja väitteitä on esitetty. Kielteinen päätös, paperittomuus, huumeet, työttömyys, uskonnollinen harhailu, väkivallan ihannointi.

Ei saisi käydä niin, että väitteet terrorismiepäilyistä turvapaikkaperusteina ohitetaan ilman perusteellista tutkintaa. Suomessa Supo seuloo hakemukset, ja myöhemmässäkin vaiheessa hakijan taustat voivat tulla Supon tutkittaviksi. Eivät siihenkään seulaan kaikki jää, mutta valmius tutkintaan on olemassa. Pienenkin vihjeen vuoksi toimitaan, jututetaan ja seurataan. Silti varmuutta ei ole, etteikö tällaista voisi tapahtua.

Ensimmäisen lausunto oli, että kaveri tiedettiin kyllä, mutta pidettiin pikkutekijänä. Monissa rikollisissa verkostoissa ne pikkutekijät uhrataan. Solujen jäsenet eivät tiedä ketkä heitä johtavat, mutta he tottelevat kiltisti ohjeita. Ideologian tai uskonnon avulla saavutettu yhteenkuuluvuus luo lojaliteetteja, joiden vuoksi moni uhraa rahansa, perheensä, henkensä ja jopa muiden henkiä.

Paperittomuus on byrokraattinen, järjestelmän aiheuttama ongelma. Vaikka kuinka huonoilla oikeuksilla varustettu oleskelulupa olisi parempi sekä yksilön että ympäristön kannalta. Haluammeko todella, että tällaiset Akilovit jäävät yhteiskunnan katveeseen, kansalaisyhteiskunnan vastuulle, asumaan toisten yhtä onnettomien maanmiestensä nurkissa ja nukkumaan pelkillä patjoilla lähiökerrostalon lattialla? Ongelmatilanteissa apuna ovat huumeet, uskonto ja jihadistiverkosto. Jos olisi väliaikainen oleskelulupa, jota uusia vaikka kuukauden välein, virallinen Ruotsi säilyttäisi edes jonkinlaisen kontaktin.

Suomessa pohditaan suurmoskeijan perustamista. Mitä laajempi ja eripuraisempi porukka moskeijaa hallinnoi, sitä todennäköisemmin myös yhteisön sisäinen kontrolli säilyy. Täällä puhutaan nyt jostain kellarimoskeijasta. Mieluummin kaikille ryhmille samaan tilaan  käyttövuorot toistensa kanssa vuorotellen. Jos ei mahdu saman katon alle, niin siihen voi olettaa olevan jonkun syyn.

Isku osui keskelle Ruotsin sykkivää sydäntä. Kuka tahansa meistä olisi voinut olla siellä siihen aikaan. Joku oli. Suru on suuri. Pelko jäi.

Ajan vietävänä

Päätän tämän vuoden bloginpidon kirkolliseen kuvaan. Vanhenemisen iloista suurimpia on uusien asioiden tajuaminen. Asiat joista ei ole ollut kiinnostunut, joita ei ole ajatellut, muuttuvat pienin elein merkityksellisiksi.

Kesti kauan, ennen kuin aloin miettiä omaa sukutauluani, mihin lokeroon asetun sukupolvien keskellä. Mieheni on ollut paljon innostuneempi sukututkimuksesta, mutta mikäs hänen ei ole asiaa selvitellessä, kun koko suku on asunut samalla paikalla vuosisatojen ajan. Minä taas olen savolais-karjalais-hämäläinen geenirykelmä, joka agraariyhteiskunnan aikaan onnistui kasvattamaan vankat juuret synnyinpitäjäänsä.

Kotikirkko vuodelta 1777 saa kuitenkin minutkin aistimaan menneiden sukupolvien läsnäolon elämässäni. Kuljen samasta ovesta, istun samalla penkkirivillä kuin esivanhempani kahdeksan sukupolven takaa. Olemme viime vuosina viettäneet kirkossa isojen surujen hetkiä, aivan kuten tilanteen tullen aina on tehty. Emme ole erityisen järjestykseen taipuvia ihmisiä, mutta kummallisesti  ne sata paikalle saapuvaa ihmistä  joka kerta tietää paikkansa ja järjestyksensä.

Tuskin jaksan syventyä sukututkimukseen. Sen verran olen ruotsinkielisiä kirkonkirjoja lukenut, etten enää ihmettele, miksi sukunimemme vääntyi väärään muotoon, kun isoisänisoisä muuttoilmoituksena teki. Vaikka virhe olisikin heti huomattu, millään ilveellä ei niille papeille olisi voinut selittää, että tämä on nyt väärin kirjoitettu. Yhteistä kieltä ei vain ollut, tuskin osapuolista kumpikaan osasi kirjoittaa tai lukea suomea.

Enemmän kuin puolentoista vuosisadan takaista virhettä ihmettelen, ettei tilanne ole korjaantunut ajan saatossa. Huolimatta oikolukuohjelmista ja googlauksen tarjoamista tarkastusmahdollisuuksista ruotsalaiset eivät pääsääntöisesti kirjoita suomalaisia nimiä oikein. Jos ei muuta niin diftongit ovat väärinpäin.

Enää eivät miespolvet vaivu unholaan. Digitaaliset arkistot  kertovat meistä tuleville sukupolville enemmän kuin he haluavat tietää ja enemmän kuin me haluamme heidän tietävän. On monta syytä kunnioittaa esivanhempiamme, miten vakaata elämää he ovat eläneet, kestäneet isot ja pienemmät vihat, rutot, nälänhädät ja keuhkotaudit, sodat ja kapinat. Vaan kun ajattelee tätäkin kulunutta vuotta, miten tämä kaiken tietävä ihmiskunta tietotekniikkaa apuna käyttäen sössii asioitaan, uskoo valheisiin ja kaihtaa totuutta, ei voi kuin hävetä jo etukäteen.

Lopetankin tämän vuoden kirjalliset harrastukset syvään anteeksipyyntöön. Kun te tulevaisuuden sukututkijat nyt olette löytäneet tämän esimummon blogin, niin olen syvästi pahoillani, etten tehnyt enemmän, vaikka ymmärsin, ettei tässä olla oikeaan suuntaan menossa. Olen kyllä yrittänyt olla osa ratkaisua. Esimerkiksi ilmoitin  Facebookkiin, että he levittävät valheita, mutta sieltä neuvottiin minua olemaan lukematta valheita. Pysykää te totuudessa.

Toivotan kaikille onnellista vuotta 2017!

Sukupuolineutraali pyry

Tukholma on päässyt otsikoihin epäonnistuneen aurauksen vuoksi. Maahan laskeutui ennennäkemätön pyry, ja tuplasti normaalimäärä naisia joutui akuuttihoitoon kaatumisten aiheuttamien vammojen vuoksi. Lehdet saivat kivasti klikkauksia uutisoimalla, että sukupuolineutraali auraus epäonnistui.

Tukholman leveysasteilla ei ole erityisen hyvin varauduttu talviolosuhteisiin. Useimmiten eilen satanut lumi sulaa viimeistään seuraavalla viikolla pois ja lähes koko talven maa on musta. Joitain poikkeusoloja lukuunottamatta kokonaisvaikutelmani Tukholman talvesta on musta maa ja pimeys.

Parhaimpina talvina Tukholmassa on päässyt laskettelemaan ja hiihtämään, mutta ei läheskään joka vuosi. Sen sijaan jalkakäytävien liukkaus ja lumisuus, jäiset hiekoittamattomat rappuset ja jääpuikkojen putoamisvaaran takia puomitetut talojen seinustat ovat yleensä lyhytaikainen mutta väistämätön jokatalvinen ilmiö.

Lumenluontiala ei ole kaikein helpoin business Tukholmassa. Joskus voi joutua odottamaan lähes koko talven, ennen kuin pääsee keikalle. Tällaista syksyä, että jo marraskuun alkuviikoilla joutuu lumilapion varten, ei ole ollut miesmuistiin. Kannattaako näin harvinaisia  tilanteita varten edes varautua? Tukholmassa on kuitenkin periaatteena feministinen lumenluonti, joka tarkoittaa  karrikoiden sitä, että  naisten yleisesti käyttämät kulkureitit pidetään puhtaana myös eikä keskitytä vain miesautoilijoihin.

Aktiivinen eläkeläinen on tämän ajan ihanneyksilö. Iän tuomaa heikkenemistä ja haurastumista on sitäkin alettu pitää omana syynä.  Pitää ulkoilla ja pitää huolta kunnostaan, jottei joutuisi muiden hoidettavaksi. Luitten haurastuminen, tasapainoaistin ja lihasvoimien heikentyminen pitäisi osata itse estää. Kun on riittävästi treenannut, jäisellä kadulla kaatumisen täytyy olla huoltomiehen vika.

Kuulun siihen ihmislajiin, joka ei usko selviävänsä vähillä vammoilla tai paranevansa nopeasti, jos luut alkavat katkeilla. Pysyn jo nyt suosiolla sisätiloissa, jos ulkona on minulle liian liukasta. Siitä huolimatta uskon seuraavani sukuni naisten esimerkkiä ja päätyväni ennemmin tai myöhemmin kipsattavaksi. Kauppakeskuskävely ja vaatteiden sovittelu ovat juuri riittävän vaativia urheilulajeja jäisillä keleillä. Kunhan vain pysyisi pystyssä matkan pysäkille ja pysäkiltä pois.

Tavallisina talvina Tukholmassa on voinut tehdä pitkiä kävelylenkkejä lämpimässä säässä. Viime jouluna oli Tukholmassa yhtä lämmintä kuin saman vuoden juhannuksena. Tuskin nämäkään lumet pysyvät. Lumenluonnin ideologisen arvopohjan uudelleen miettiminen on jo käynnissä, miten olisi satanistinen lumenluonti?

Smaka på Stockholm

Ensimmäisen kerran kävin Smaka på Stockholm ruokafestivaaleilla vuosia sitten. Mieleeni jäi silakka näkkileivän päällä, sekamelska ja puolivillainen tunnelma. En oikein ymmärtänyt, mikä tapahtuman kohderyhmä, epäilin sen olevan tarkoitettu ravintola-alan ammattilaisille. Mutta miksi tuoda se keskelle kaupunkia, Kungsträdgårdeniin?

Annoin tapahtumalle toisen tilaisuuden. Nyt kansallispäivä ja ruokafestivaali osuivat samalle päivälle, joten festivaaliväkeä, partiolaisten paraatia katsomaan tulleita kansallispäivän viettäjiä ja turisteja tungeksi festivaalialuueella ja sen ympärillä.  Oma sisäänkäyntini alueelle kulki huoltoväylän kautta, mikä ei ollut nostattamaan tunnelmaa. Eikä se noussut alueelle päästyänikään, USA:n suurlähettiläs turhaan arvostelee Helsingin kauppatoria pakolaisleiriksi, hän ei ole vain käynyt Smaka på Stockholm -tapahtumassa - eikä varmaan pakolaisleirilläkään.

Tapahtumassa juomapuoli oli varastanut pääroolin. Gourmet-annosten sijaan näin isoja oluita ja ranskalaisannoksia niin kuin missä tahansa kesätapahtumassa. Raivasin kuitenkin tieni kokeilemaan Yolo-ravintolan maistiaisia. Valitsin katkaraputacon. Annoksen taco oli salaatinlehti, johon oli kasattu rapuchevichea, siis pieneksi hakattuja katkarapuja mausteineen, ja annosta piristi tippa mangokastiketta. Melkein kymmenen euron annos koostui kahdesta pienestä suupalasta, katkarapuihin jäänyt liika suola peitti muut mausteet ja mango, niin hyvää kuin se olikin, jäi harmittavan pieneksi osuudeksi makuelämyksestä. Kuitenkin hyvää niin kauan kuin sitä kesti.

Utön silakat olivat tehneet minuun vaikutuksen edellisellä kerralla. nyt ajattelin pelata varman päälle, ja käydä kokemassa saman annoksen. Edellisellä kerralla annos oli tehty ohuelle ruotsalaiselle käsintehdyltä vaikuttavalle näkkileivälle. Nyt oli säästetty, silakka lepäsi paksulla pyöreällä vanikalla. Ylimakeat hillotut sipulit, suolalla säilötyt silakat, jälkiruokarahkaa muistuttava kermaviilikastike heikensivät uskoani ruotsalaisiin ruokakansana. Ei riitä, että hölvää suolaa ja sokeria reilusti, raaka-aineiden maullekin pitäisi jättää tilaa.

Lähdin puolen tunnin vierailun jälkeen jatkamaan matkaani, tie ulos alueelta kävi taas huoltoväylän kautta. Seuraava esterata oli kansallispäivän juhlallisuuksien vuoksi kaduille asetellut poliisin nauhat, joita jouduin alittamaan matkalla suomalaiselle kirkolle rauhoittumaan ja lepäämään musiikin ääreen.

Tukholman vanhan musiikin festivaalit halusin myös kokea toista kertaa. Edellisen kerran matkantekoa estivät Madeleinen häät, nyt oli kansallispäiväpönötystä ja torvensoittoa linnanmäellä käynnissä. Kotikirkossa sain kuunnella tunnin huippumusisointia. Stockholm early music festival on hieno tapahtuma, ja on hienoa, että suomalainen kirkko on yksi konserttipaikoista. Mieltä ylevöittävä musiikkihetki tuli tarpeeseen.

Olisi upeaa seuraavalla kerralla hankkia festivaalipassi, ja kiertää konserteissa yötä myöten. Radiosta voi kuunnella tapahtuman konsertteja, mutta kokemus ei ole sama kuin uppoutuminen sävelkylpyyn kivikirkkojen akustiikassa, ympärillä Tukholman kesäilta ja vanhankaupungin katuvilinä.

Kiireen kesyttämät

Ajan kulun ääreen pysähtyminen houkuttelee ajattelemaan vaihtoehtoisia menneisyyksiä. Jälkiviisaudeksi sitä myös moititaan, mutta jälkityhmyys se vasta vaarallista on. Jos kerran merkittäviä tulevaisuudentutkimuksen saavutuksia saadaan aikaan kuvittelemalla vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, mitä pahaa vaihtoehtoisten menneisyyksien maalailussa on? Tuskallista moinen pohdinta kyllä saattaa olla, jos huomaa, että entä jos olisimme pysähtyneet miettimään ennen tuota pistettä, nähneet tilanteen ja vaihtaneet kurssia, niin kaikkea tätä ei olisi tapahtunut.

Silloin herää herkästi kysymys, mitä nyt voisimme tehdä toisin, jos ymmärtäisimme. Minkä korjausliikkeen tekeminen on vielä mahdollista? Muutama viikko sitten luin entisen kotipaikan päivälehden yleisönosastosta kirjoituksen, jossa kokenut työterveyslääkäri kertoi, että lääkärien ajankäyttö perustuu vuosikymmenten takaiseen käytäntöön, josta ei ole vain osattu luopua, vaikka perustetta siihen ei enää ole. Suoraan kirjoittajaa lainaten: "Terveydenhoitoinstituutio pyrkii vaikeuttamaan hoitoon pääsyä hoitamalla vain yhden ongelman kerrallaan. Tämä johtaa tehottomuuteen." Kuntoutuslaitoksessa kuulin toisen version:  "Yksi hoitaa peukaloa ja yksi pikkusormea, kukaan ei hoida niitä kolmea välissä olevaa sormea".

Nyt suomalaiseen terveydenhoitoon odotetaan käännettä Soteuudistuksen tuomana. Jos terveydenhoito ei ala järjestämään resurssejaan uudestaan ja käyttämään niitä asiakkaan kannalta järkevämmällä tavalla, edelleen asiakkaita kutsutaan kaksi tuntia myöhässä kymmenen minuutin vastaanotolle, jolta he poistuvat yhtä neuvottomina kuin sinne saapuessa. Uuden ajan saadakseen pitää soittaa kahdeksan ja yhdeksän välillä aamulla, niin monena aamuna, että onnistuu lopulta ohittamaan muut jonossa olijat. Aivan kuin sairaat ihmiset olisivat virkeimmillään juuri kahdeksan ja yhdeksän välisenä aikana aamulla. Ystävän lukioikäinen lapsi on ollut kuumeessa viikon, röyskyttänyt repivää yskää ja ainut apu, jota terveydenhoitojärjestelmä tarjoaa, on neuvo juoda kuumaa mehua. Lääkäriaikoja ei ole.

Ruotsissa on terveydenhoitoa onnistuttu pitämään kunnossa, vaikka jatkuva resurssien vahtimien on täälläkin välttämätöntä. Keskustelu voiton tuottamisesta terveyden- ja vanhustenhoidossa pitää kaikkia toimijoita hereillä. Silti asiakkaalla on edelleen valta valita palveluntuottajansa. Uusia hyvin toimivia terveydenhuollon yksiköitä perustetaan, mukana on yksityisten lisäksi myös kolmannen sektorin toimijoita. Oman kokemukseni mukaan yleislääkärinajan saa huomiseksi, jos tänään on jo täyttä.


Ps. Blogiystäväni Helga on ansiokkaasti ihmetellyt, miksi terveydenhoidon asiakasta ei saisi kutsua potilaaksi. Ehdotan vastaukseksi sitä, että ollakseen potilas ihmisen pitäisi kai olla sairas. Entä jos terveydenhoito alkaisia tilastoida asiakaskäynnit ja potilaskäynnit erikseen, mikä mahtaisi olla jakauma?

Taalainmaa

Lomamatkamme ovat tähän asti suuntautuneet Ruotsista pois, siksi hyväksyimme heti tarjouksen lähteä naapurin kanssa hiihtelemään Taalainmaan hangille. Ajoimme 350 kilometriä kotoamme Orsa Grönklittiin, Vuokattia muistuttavaan hiihtopaikkaan, jossa on kunnon rinteet, mutta myös monentasoisia latuja vaativillekin harrastajille. Taalainmaa ei suinkaan ollut täysin tuntematon, olinhan kuullut falukorvista, dalahästistä ja moraknivistä, mutta vasta itse kokemalla ymmärsin Taalainmaan todellisen olemuksen.

Viiden päivän lomalle osui vain yksi aurinkoinen päivä, silloin en suinkaan lähtenyt muiden kanssa  hiihtämään kahdenkymmenen kilometrin latua vaan läheiseen karhupuistoon kuvaamaan villieläimiä. Muut päivät olivat sateisia, lumikerros paksuni entisestään.  Mutta hiihtämässäkin käytiin, valaistuilla laduilla oli mukava hiihdellä iltaisin, kun suurin osa hiihtoväestä oli jo palannut mökeilleen eikä sadekaan haitannut.

Taalainmaa sijaitsee samalla korkeudella Pirkanmaan kanssa, mutta metsäiset maisemat ja jyrkät korkeuserot tuovat mieleen Kuusamon seudut.  Paikkakunnan nähtävyyksistä kävimme katsomassa Fryksåsia, vanhaa mäkitupa-aluetta, jossa karjaa laidunnettiin kesäisin kauempana vakinaisesta asumuksesta. Alueella oli vielä kymmeniä vanhoja 1800-luvun rakennuksia, monista oli tehty nykyaikaisten standardien mukaisia loma-asuntoja ja osa rakennuksista oli paikalle siirrettyjä. Siitä huolimatta vanha rakennusperinne vei mielessä aikaan ennen tekniikan ihmeitä.

Kotimatkalla pysähdyimme Morassa Anders Zorn-museossa. Ruotsin kansallistaiteilijan kotimuseo, jonka hän jo eläessään määräsi museoitavaksi, muistuttaa suomalaisten kansallisromantikkojen koteja, kuten Tarvaspäätä. Saman aikakauden taiteilijat liikkuivat sujuvasti Pariisissa, Italiassa ja eri puolilla maailmaa mutta arvostivat myös kotiseutunsa kansan kulttuuria. Ateljeetaloihin hankittiin ajan tyylihuonekaluja ja paikallista käsityötaidetta, siellä huvitettiin ja kestittiin vieraita ja haettiin työrauhaa ja -innoitusta.

Anders Zornin tauluja on esillä Ruotsin kansallismuseossa ja esimerkiksi Prins Eugens Waldemarsuddenilla, jossa olen niitä usein ihaillut. Kotimuseon lisäksi Moran Zorn-museossa on erillinen näyttelyrakennus, jossa on kattava kokoelma Zornin töitä koko hänen uransa ajalta. Minun silmiini ihastuttavinta Zornin taiteessa on hänen kykynsä maalata valkoista väriä, johtuisikohan hänen uransa alkutaipaleesta akvarellistina? Zornin taiteen lisäksi museossa on on hänen hopeakokoelmansa, upeita 1800-luvun hopeaseppien takomia maljoja ja muita esineitä Ruotsin lisäksi muun muassa Suomesta. Zorn-museoon menijän kannattaa varata aikaa runsaasti, museo on pikkukaupungin museoksi yllättävän suuri, ja taiteen lisäksi muutakin katsomista on paljon.

Tunnustan, ettei Taalainmaa tehnyt niin suurta vaikutusta, että olisin sinne ihan heti palaamassa. Mutta viehättävää seutua se on, hienoja maisemia ja hyvin hoidettuja turistikohteita. Villieläinpuisto jäi minulle parhaaksi nähtävyydeksi, kiitos mainioiden kuvausolosuhteiden. Siitä seuraava postaus.

Karhun naapurissa

Rajan takana voi tapahtua monenlaista, ennen kuin naapurissa huomataan, ettei täällä nyt niin turvallista olekaan. Pienet risahdukset eivät ehkä kantaudu rajan toiselle puolelle, tai sitten niitä ei osata tunnistaa pedon aiheuttamiksi ääniksi. Niin kauan kuin ei joudu itse vaaralle alttiiksi, voi tulkita pedon merkit vaarattomiksi vaikka ehkä hieman oudoiksi ilmiöiksi.

Mutta kun tarpeeksi monta risahdusta on kantautunut, koirat nostaneet niskakarvansa pystyyn ja jääneet jännittyneinä katsomaan metsää kohti, naapuri käynyt kertomassa, että kyllä siellä joka kesä on nähty karhun jätökset, niin pakosti hiipii mieleen, että entä jos sittenkin.

Sitten ne samat vaarattomat risahdukset, mäyrän kakat, koiran jäljet ja pikkuriistan koirassa herättämä uteliaisuus ovatkin pedon merkkejä. Tilastotkin tukevat tätä käsitystä. Alueella liikkuu kymmeniä karhuja, viidenkymmenen kilometrin päässä yksi läpsäisi lenkkeilijää. Siellä se väijyy. Tätä se oli.

Karhu naapurissa vaatii uudenlaista asennetta. Marjamatkalla tömistellään, lauletaan, rysketään ja yskitään niin äänekkäästi, että nalle ymmärtää perääntyä naapurikylän puolelle. Ilta-aikaiset kävelylenkit unohdetaan. Ei ihmetellä, miksi naapurin lapsiperhe asuisi mieluummin taajamassa. Säälitään jo etukäteen pellolla juoksentelevia kauriita, ja jos niitä ei ole pariin viikkoon nähty, ja kuvitellaan  ne jo makaamassa luut törröttäen karhun raatelemana haaskana.

Miten tähän on tultu? Muistellaan kultaista lapsuuden aikaa, kun karhu ja susi olivat satuolentoja, DDT:tä löytyi purkista eteisen kaapista eikä turvavöitä vain ollut. Vihreät eivät olleet kokoontuneet Koijärvelle ja Äänekosken lipeälampea ohitettaessa piti pitää nenästä kiinni. Kuinka huolettomina kirmasimme metsän halki oikopolkua pitkin naapuriin katsomaan Haisapparallaa.

Kunnes huomataan, että mäyrä siellä sittenkin on. Kaikki jäljet, äänet ja näköhavainnot tukevat tätä käsitystä. Miten karhu olisikaan voinut päätyä kaikkien teiden, peltojen ja vesistöjen läpi tänne asti? Eikä mikään jälki ole ollut todistettavasti karhun tassun painama.

Metsänelämää on kuitenkin helpompi tarkkailla kuin saariston sokkeloista vedenalaista maailmaa. Olen jo vuosia seurannut ikkunastamme Tukholman väylällä ohi lipuvia aluksia sillä silmällä. Jokaisesta sotilaskalustoa tai -voimaa kuljettamaan pystyvästä paatista olen tarkistanut lipun, onhan varmasti oman maan merivoimat liikkeellä? Jos lippu ei ole oman maan, niin onhan varmasti kyse ennalta sovitusta laivastovierailusta?

Kun tieto Tukholman saariston sukellusvene-etsinnöistä tuli, tunsin syvää jälkiviisautta, mitäs minä sanoin, pelko ei ollutkaan aiheeton. Sitäpaitsi Södemalmilla käveli vastaan juuri edellisenä päivänä kaksi nuorehkoa rotevaa reppuselkäistä miestä, jotka yrittivät näyttää turisteilta, mutta askellus oli sotilaallista, puhuivat vähän, mutta venäjää, ihan selviä illegaaleja. Kun etsinnät lopetettiin tuloksettomina, helpotukseemme sisältyi pieni annos pettymystä, olinkin väärässä. Se reppuselkäinen luodolla epäilyttävästi ulapalle tähyilevä mieskin oli katiskansa kadottanut huononäköinen eläkeläinen.

Kaikesta huolimatta edelleen hiljaa mielessäni epäilin, että saariston syvänteissä lymyilee karhu. Nyt sen jättämät jäljet on esitelty koko maailmalle, viimeksi löydettiin Gotlannista joku jätös.

Vuosikertavappu

Mustan talven jälkeen kevääseen pääsy tuntuu saavutukselta. Siitä selvittiin, ei ehjinä eikä kulumattomina, mutta kuitenkin ihan hyvissä voimissa. 

Vappu on ainakin kahtena edellisenä vuonna vietetty Helsingissä hummaten, aivan kuin ennen vanhaan opiskeluaikoina. Kun on päässyt tähän vaiheeseen elämässä, että osaa valita missä liikkuu ja mihin aikaan, Helsingin vappu näyttää viehättävältä kevätkarnevaalilta. Kiitos bulgarialaisten pullonkerääjien, palvelu on pelannut, tuskin on siideripurkkia tyhjäksi saanut kun sitä ollaan jo viemässä kädestä.

Myös varustevalinnat helpottavat vapun kokemista. Vielä 80-luvulla ei tunnettu tiedekuntahaalareita, ja vaput olivat kylmiä. Ruumiini muistaa vieläkin, kuinka Kauppatorin viima läpäisi kevätpoplarin ja kengänkorot upposivat sateessa pehmenneeseen Kaivarin nurmikkoon. Nyt päiväkodin pakollisissa kurahaalareissa esikasvatettu opiskelijasukupolvi vetäisee haalarit ylleen vappujuhlaan lähtiessään. Monesta muustakin asiasta on pitänyt uskoa, että uudet sukupolvet eivät toista edellisten virheitä, ja tämä haalarijuttu on oiva syy moiseen kehitysoptimismiin.

Suojahaalareita olisi tarvittu ainakin vuoden 1986 vappuaamuna. Me nuoret toivot värjötimme piknikillä sateessa, joukossa raskaana olevia ja lastenvaunuja lykkiviä. Muualla geiger-mittarit huusivat, mutta kuka nyt olisi mennyt pilaamaan vappukansan ilon kertomalla sateen saatteena tulevasta säteilystä. Tai ehkä silloin vielä ihmeteltiin, mikä mittareissa on vikana, kun tuollaisia lukemia näyttävät.

Nuoruuden vappuihin kuului myös mahdoton yhtälö, aamutunneille asti juhliminen ja aikaisin herääminen. Tuskin oli kotiuduttu iltamenoista, niin piti jo herätä ja lähteä. Näin keltalakkina juhlimisen hillitseminen  ja pitäytyminen enemmästä illanvietosta, jos aikoo aamupiknikille, ei ole valinta vaan välttämättömyys.

Tänä vappuna katseltiin televisiosta ruotsalaista kevään juhlaa. Puheita, laulua ja kokkoja, jopa erityinen iltapäivälähetys televisiosta vappupuheiden analysointia varten. Mutta eniten täällä sai huomiota vappumarssi, mikä sai minut toivomaan, että edelleen Suomessa vain vasemmisto marssisi vappuna.

Nallen muutto Ruotsiin

Ruotsinsuomalaiset ovat saaneet kantaa monenlaisia leimoja otsissaan, mutta enpä olisi odottanut, että vielä veropakolaisiksi meitä epäillään. Moni on elintasopakolainen, joku ehkä sosiaaliturvashoppaaja.  Ei niin vähän aikaa sitten kuulin Ruotsin ennen olleen suomalaisten ihmisoikeuspakolaisten turvapaikka, nyt sitä titteliä kantaa Berliini. Minua viehättää Ruotsissa asumisen taso ja terveydenhoito,omalta osaltani koti-Suomeen paluu edellyttää sote-uudistuksen toteuttamista, tähänastisten raamisopimuksen pohjalta  ei vielä meidän muuttokuormaa ruotsinlaivaan lastata.

Harmi etteivät kamerat olleet paikalla, kun Björn Wahlroos kirjautui Skatteverketissä ruotsalaiseen väestötietojärjestelmään. Skatteverketin odotushuone jos mikä on kaikkien kansojen sulatusuuni. Aika monta kansaa on edustettuna myös tiskin toisella puolella. Minulla oli ennestään jonkinlainen käsitys maahanmuuttoasioiden hoitamisesta virastossa, miehenikin oli sitä kokenut Britanniassa, mutta kun hän sitten esitti nöyrää poikaa afrikkalaistaustaiselle virkailijalle asianmukaisten lippujen kanssa ja sitten sai kuulla, että kyllä, nämä paperit kelpaavat uuteen tunnin jonottamiseen tuolla seuraavalla tiskillä, niin vitsit olivat vähissä. Yritin vakuuttaa hänelle, että varmasti virkailija on pätevä, jos Ruotsissa afrikkalaistaustainen on päässyt skatteverketin virkailijaksi, hänen täytyy olla vähintään taloustieteen tohtori. Asiointitilanne meni lopulta oikein hyvin, ovathan ne siellä virastossa monenlaisiin maahanmuuttajiin tottuneet.

Seuraavan kerran vierailimme skatteverketissä, kun haimme hänelle ruotsalaista henkilökorttia, mikä ei olisi onnistunut, ellen ensin olisi keplotellut itselleni ruotsalaista ajokorttia ja saanut niin ollen todistettua, että hän on hän. Suomen passi ei ole mikään henkilöllisyyden todistamiseen kelpaava asiakirja Ruotsissa. Niin että tiedoksi vain sinne Strandvägenille, voivat jäädä ne hirmuiset veronpalautukset pankkiin ja shekit nostamatta, jos ei ole esittää ruotsalaista henkilökorttia. Ruotsissa myös käytetään edelleen kummallisia nostotositteita tilanteissa, joissa Suomessa pyydettäisiin lähettämään tilitiedot.

Olisi mielenkiintoista tietää, onnistuuko tämä siirtolainen siirtämään luottotietonsa Suomesta Ruotsiin. Meille kävi nimittäin niin, että kun yritimme avata kännykkäliittymää, meille todettiin, että pitää olla luottotiedot Ruotsissa, muuten ei linja aukene. Telia ei luottotietoja vaatinut, siksi olemme edelleen uskollisia asiakkaita.  Varmuuden varalta kannattaa myös pitää alkuvuodet päällään klubitakkia ja rusettia näyttääkseen Östermalmin edustushuoneistossa asuvalta. Jos puhuu kännykkään suomea ja tyylinä on casual, saattaa käydä niin, että naapurit kutsuvat heti kotiinsa, ei juomaan punssia kirjastossa, vaan avaamaan tukkeutunutta vessanpyttyä. Ruotsissa on totuttu siihen, että suomalaisittain ruotsia murtavat ovat henkilökuntaa, ahkeria mutta viinaan meneviä ammatti-ihmisiä, kuuluvat korkeintaan työväenluokkaan, ja asuvat tullien ulkopuolella.